Kirje tohtori Håkan B:lle

Kiitän teitä, kunnioitettava kolleega, kirjeestänne. Suokaa anteeksi, että vastaukseni on viipynyt. Mutta viestinne saapui perin kaukaa ja osoite oli jo vanhentunut. Kirjeenne saavutti minut vasta viime perjantaina, vaikka olitte päivännyt sen jo huhtikuun alussa.

Käännyitte puoleeni kysyäksenne, voisinko antaa jotain valaisusta Phineas Gagen tapaukseen. Olen yllättynyt, että joku - vieläpä vieraassa maassa - muistaa yhä hänen sairaskertomuksensa ja yhdistää siihen aivan oikein minun nimeni. Se mies oli todella potilaani liki neljäkymmentä vuotta sitten, enkä ole saanut häntä vieläkään mielestäni. Phineas Gage oli itse asiassa eräs elämäni tärkeimmistä ihmisistä.

Tiedätte ehkä myös, että Gagen tapauksesta kirjoitettiin paitsi Vermont Mercuryssa, myös Bostonin lääketieteellisessä ja kirurgisessa aikakauskirjassa.

Silloin oli loppukesä 1848, kuuma kesä se olikin. Onnettomuus tapahtui alkuviikosta, muistaakseni heti maanantaina. Juuri se päivä oli kesän helteisimpiä täällä Vermontissa, Cavendishin kaupungissa.

Työviikko oli alkanut ja Rutford & Burlingtonin ratatyömaalla oli kiireitä. Sinä kesänä kiskot olivat valmistuneet jo Black Riverin rannalle saakka. Rautatie on nykyajan ihmisille itsestäänselvä ja arkipäiväinen asia, eivätkä he enää muista, mitä se merkitsi 40-luvun ihmisille. Meidänkin kaupungissamme rautatien tulo oli järisyttävä, vertaansa vailla oleva uudistus.

Kun kuulen junan vihellyksen tai kiskojen kaukaisen kolkkeen puutarhaani jalavan alle, missä istun iltapäivisin siiderini ääressä, muistan joskus entistä potilastani. Ajattelen silloin, että Phineas Gage oli omalla erityisellä tavallaan yksi niin kutsutun edistyksen miljoonista uhreista.

Phineas Gage oli ollut Rutfordilla töissä jo pitkään, mutta hän oli vielä nuori mies, vasta kahdenkymmenenviiden vanha. Gage oli nopea ja täsmällinen työntekijä, niin minulle on kerrottu. Ja paras oli ollakin tarkka niissä hommissa, sillä Gagen vastuulla olivat räjäytystyöt.

Sinä päivänä jotain meni kuitenkin vikaan. Kallioon oli porattu reikä ja Gage oli työntänyt jo räjähdysaineen ja sytyttimen reikään. En voi väittää ymmärtäväni niitä asioita, mutta räjähdysaine pitää kuulemma peittää hiekalla, ja se oli apumiehen tehtävä. Gage käski tätä tuomaan hiekkaa, mutta ennen kuin mies oli ehtinyt täyttää kolon, Gage otti ja iski ruutia rautatangolla. Miksi hän teki sen? Väitettiin, että joku huusi hänen nimensä, ja hänen tarkkaavaisuutensa herposi ratkaisevalla hetkellä.

Räjähdys oli korviahuumaava, mutta itse kallio jäi koskemattomaksi. Kerrottiin, että sen jälkeen kuului outo viheltävä ääni. Koko työmaa hiljeni. Kaikki jättivät sen hetkiset toimensa. Phineas Gage makasi selällään maan pölyssä. Rautatanko oli lävistänyt miehen vasemman posken ja syöksähtänyt ulos hänen päälaestaan. Räjähdys oli niin raju, että tanko lensi vielä sata jalkaa ja iskeytyi maahan verisenä, aivojen riekaleiden peittämänä.

Phineas Gage makasi selällään, mutta hän ei ollut kuollut. Hän ei ollut edes tiedoton. Hänen kuultiin sanovan jotain, en tiedä mitä. Miehet kantoivat hänet härkävankkureihin, mutta hän ei halunnut panna maata vankkureiden pohjalle. Hän halusi istua ja hän sai tahtonsa läpi. Gage istui koko matkan aina Mr. Adamsin majataloon saakka.

Mr. Adams ja hänen emäntänsä yrittivät myös saada Phineas Gagen makuulle. Mutta hän ei suostunut. Hänet vietiin kuistille ja siellä hän istui penkillä tikkusuorana, se hirvittävä aukko päässään. Sanottiin, että hän halusi juotavaa, ja kun tuotiin kylmää limonaadia, hän joi sitä halukkaasti.

Majatalosta lähetettiin hakemaan minua, mutta minulla oli lapsenpäästö, kanttorin emännän viides, joten paikalle pääsi ensin tohtori Edward Williams, nuorempi kolleegani. Silloin oli kulunut tunti onnettomuudesta, aurinko oli jo laskemassa, helle alkoi hiukan helpottaa.

"Tässäpä teille työmaata", Mr. Adams kuulemma sanoi Williamsille. Niin tosiaan oli. Sellaista käytävää ei kukaan ollut vielä nähnyt elävän miehen päässä. Ja Mr. Gage eli yhä, hän vastasi auliisti ja täysin järkevästi Williamsin kysymyksiin. Kun minä ehdin paikalle näytti vielä siltä kuin hänellä ei olisi ollut juuri ollenkaan kipuja, miehellä, jolta kolmannes päälakea oli lentänyt juuri taivaan tuuliin. Rautatanko, joka oli tuhon aikaansaanut, punnittiin aikanaan ja se painoi yli kolmetoista paunaa. Sen pituus oli kolme jalkaa seitsemän tuumaa ja halkaisija tuuman ja neljänneksen. Se pää, joka ensin lävisti Gagen posken, oli kuitenkin teroitettu; joidenkin mielestä tämä seikka oli ratkaiseva hänen henkiinjäämiselleen.

Gage muuten kehitti toivuttuaan erityisen riippuvuuden tähän pahan onnen tuojaan; hän kuljetti sitä kaikkialle mukanaan ikään kuin olisi syvästi kiintynyt siihen.

Heti tultuani paikalle puhdistin posken ja päälaen mustareunaiset käytävät spriillä niin perusteellisesti kuin kykenin ja yritin kuivattaa jo selvästi tulehtuvia haavoja kaikin mahdollisin keinoin. Mutta haavakuume oli tietysti odotettavissa. Mikään ei voinut estää sellaisten kraatereiden infektoitumista. Gagen kuume kohosi heti seuraavana yönä, hän alkoi hourailla aamulla ja oli hyvin levoton. Seuraavat kaksi viikkoa annoin morfiinia kolmasti päivässä. Hänen äitinsä, sisarensa ja minä vuorottelimme Gagen vuoteen äärellä. Kuume pysyi korkealla seuraavat kuusi vuorokautta ja päähän muodostui kipeä paise, jonka puhkaisin. Viikon kuluttua kaikkien ällistykseksi, ei vähiten minun, tapahtui odottamaton käänne. Phineas Gage toipui, ja minäkin sain osani ihmeparantamisen sädekehästä. Mutta tarkkaan ottaen hänen toipumisensa oli hyvin kyseenalainen. Tuli aika, jolloin ajattelin, että olisi parempi, mikäli hän olisi kuollut viimeistään haavakuumeeseen. Luulenpa melkein, että hänen äitiraukkansa ja sisarensa ajattelivat salassa samoin.

Fyysisistä seurauksista ainoa merkittävä oli näön menetys vasemmasta silmästä. Oikean silmän näkö oli sen sijaan virheetön. Päälakeen jäi oudon näköinen painuma, mutta tukka peitti sen pian. Poskessa oli tähden muotoinen arpi, joka iän mukana vaaleni eikä se raavasta miestä pahemmin rumentanut. Gage puhui selkeästi, näki ja kuuli, haistoi ja maistoi. Hän ei halvaantunut edes väliaikaisesti, hän käveli varmasti ja käytteli käsiään kuin kuka tahansa nuori mies.

Mutta muistan monien kaupunkilaisten sanoneen: "Gage ei ole enää Gage." He olivat oikeassa. Voisin lainata myös omia silloisia sanojani: "Balanssi hänen intellektuaalisten kykyjensä ja eläimellisten vaistojensa kesken oli järkkynyt."

Itse asiassa oikea ja alkuperäinen Phineas Gage todella kuoli kesällä 1848 Rutford & Burlingtonin ratatyömaalla. Hänen fyysinen ruumiinsa jäi jäljelle, mutta sielu, joka sitä elähdytti, oli huonolaatuinen jälkikuva varsinaisesta Gagesta. Ennen onnettomuutta Gage oli ollut säädyllinen, tasapainoinen ja vaatimaton nuori mies. Hänellä oli erinomainen keskittymiskyky, hänen hankkeensa olivat realistisia ja hän pystyi toteuttamaan suunnitelmansa.

Onnettomuuden jälkeen hän osoitti piittaamattomuutta, jopa häikäilemättömyyttä kanssaihmisiään kohtaan. Hän oli kärsimätön kuin pikkulapsi, oikullinen ja ahne. Naisille Gage oli suoranainen uhka; muistan parikin vastenmielistä tapausta, joihin minulla ei ole halua palata. Oli ihme, että hän säästyi oikeusjutuilta. Parhaimmatkin neuvot sekä minun että hänen äitiraukkansa taholta kaikuivat kuuroille korville.

Gage palasi entiseen työpaikkaansa Rutfordille, mutta hän hoiti tehtäviään leväperäisesti ja epäluotettavasti. Työtoverit suhtautuivat häneen alkuun suopeasti ja ymmärtäen, mutta hänen käytöksensä heitä kohtaan oli ala-arvoista, niin epäystävällistä ja suorastaan brutaalia, että pian hänen ympärilleen muodostui tyhjä piiri. Hän ei voinut eikä tahtonutkaan jäädä Rutfordille.

Erottuaan Gage etsiytyi työpaikkoihin, jotka eivät lainkaan sopineet hänelle. Oli kuin hänellä ei olisi ollut mitään käsitystä omista edellytyksistään. Hevosfarmi oli vain yksi esimerkki; siellä hän ei kauaa viihtynyt. Edes hevoset eivät pitäneet siitä miehestä, hän ei osannut kohdella kunniallisesti enempää eläimiä kuin ihmisiäkään. Hän oli lakannut ymmärtämästä inhimillisen puheen vivahteita samoin kuin eläinten sanattomia viestejä. Siten hänen oma kohtalonsa kääntyi yhä kolkommaksi.

Joitakin vuosia myöhemmin Gage pestautui sirkukseen. Hän esiintyi New Yorkissa Barnumin museossa samassa seurueessa kuin maailman suurileukaisin mies, maailman lihavin rouva ja elefantinnahkainen nuorukainen. Hän ajatti tukkansa vamman kohdalta niin että kallon epämuotoisuus oli selvästi nähtävissä, ja joka esityksessä hän teki juurta jaksaen selkoa onnettomuuden kulusta. Rautatankoaan, josta Gage ei koskaan eronnut, hän esitteli yleisölle silminnähtävällä ylpeydellä.

Phineas Gagen terveys alkoi 60-luvulla nopeasti heiketä, paitsi onnettomuuden myöhäisinä seurauksina ilmenneiden kaatumataudin kohtausten vuoksi myös viheliäisten elämäntapojen johdosta. Gage muutti 60-luvulla San Franciscoon sisarensa ja tämän miehen, menestyneen kauppiaan luo. Hänen kerrotaan pääasiassa juopotelleen siellä ahkerasti. Kerran niin suuria toiveita herättäneestä nuoresta miehestä oli tullut yhteiskunnan hylkiö, joka tuotti suvulleen häpeää.

Ennen kuin täytti neljäkymmentä Gage menehtyi kaatumataudin kohtaukseen. Kohtalokas rautatanko asetettiin hänen arkkuunsa. Minä sain kuulla hänen kuolemastaan vasta viiden vuoden kuluttua, sillä kuten tiedätte, meitä koeteltiin tuolloin levottomilla ajoilla.

Käännyin silloin kirjeitse Gagen sisaren ja tämän aviomiehen puoleen. Pyysin, että Phineas Gagen arkku avattaisiin ja että saisin haltuuni hänen kovia kokeneen kallonsa. Jonkin aikaa harkittuaan he suostuivat hyväntahtoisen ymmärtävästi epätavalliseen pyyntööni. Kallo ja tanko ovat nyt kenen tahansa nähtävissä Bostonissa, Harvardin lääketieteellisen instituutin museossa.

Jos olette tilaisuudessa joskus vierailemaan Bostonin kaupungissa, kehotan teitä tutkimaan huolella noita todistuskappaleita. Mitä ne sitten todistavat? Yritän kertoa teille muutamin sanoin oman käsitykseni.

Phineas Gagen tapaus järkytti perin juurin näkemystäni ihmisestä, hänen mielestään tai sielustaan, ja vielä enemmän: jopa itse vapauden käsitteestä. Gagen rautatangon kumahdus sai myös minun henkilökohtaisen maailmankuvani räjähtämään.

Olin nuorena kiinnostunut frenologiasta, mutta tutkijaa minusta ei koskaan tullut. Olin vain tavallinen perhelääkäri, joka hoiti tosin kunnialla mutta ilman mainittavia kykyjä pikkukaupunkipraktiikkaansa ja jonka kohdalle kerran osui yksi huomiota herättävä potilas.

Pitkään, vielä vuosia onnettomuuden jälkeen, odotin Phineas Gagen täydellistä toipumista. Odotin, että hänen käyttäytymisensä, luonteensa ja mielenlaatunsa palautuisivat ennalleen, että hänestä jälleen tulisi, kuten sanotaan, "oma itsensä" ja että hän tietäisi mitä tahtoa. Mutta odotin turhaan. Gage eli elämänsä loppuun eräänlaisena vaihdokkaana.

Minulle Phineas Gagen pysyvät käyttäytymismuutokset osoittavat, että myös ihmisen omatunto, hänen käsityksensä oikeasta ja väärästä, hänen suhteellisuudentajunsa, säädyllisyytensä ja moraalinsa - jopa itse tahto - ovat riippuvaisia aivan tietyistä aivoalueista.

Esitin aikoinani näitä käsityksiäni parissakin lääketieteellisessä julkaisussa, mutta ne eivät saavuttaneet juurikaan huomiota eivätkä ymmärtämystä. Nyt olen kuullut, että toisenlaisten tapausten pohjalta eräät nuoremmat tutkijat ovat jo tehneet samantapaisia päätelmiä. Kieltämättä se tuottaa minulle myöhäistä tyydytystä.

Minä jakelin aikani isällisiä nuhteita Phineas Gagelle, mutta myöhemmin vaikenin. Aloin vähä vähältä ymmärtää jotakin. Oli kuin hänen tahtonsakin olisi onnettomuudessa räjähtänyt pirstoiksi ja koko hänen olemuksensa eheys sen myötä tuhoutunut. Kuinka olisin oikeudenmukaisesti voinut syyttää Phineas Gagea? Tiesinhän minä, mikä hänen elämänsä pilasi: vain hetken onneton tarkkaamattomuus, vain sokea sattuma, joka kutsui häntä nimeltä, ja hän vastasi.

Uskon nyt, että hänen kohdallaan ei enää voitu puhua vapaasta tahdosta. Mutta ymmärrätte varmasti tämän: jos ei Phineas Gagella ollut enää valtaa valita oikein ja säädellä omaa elämäänsä, kuinka oikeastaan on laita niiden tuhansien muiden, jotka eivät selviydy yhteiskunnan alkeellisimmistakaan säännöistä? Jos näkisimme sinne, minne emme vielä näe, joutuisimmeko toteamaan, että pahin ja paatuneinkin rikollinen on loppujen lopuksi olosuhteiden yhtä viaton uhri kuin oli nuori Phineas?

Sillä vaikka emme löydä samanlaista kraateria hänen päästään kuin näimme Gagen kallossa, saatamme aavistella, että siellä vallitsee synnynnäinen kaaos ja epäjärjestys. Jos on niin, emme suinkaan voi kohtuudella väittää, että hän itse on syyllinen aiheuttamaansa pahaan. Ymmärrätte tietysti, kuten minäkin, että silti heidän on saatava rangaistuksensa - sen kirouksen lisäksi, jonka itse luonto on heidän niskaansa sälyttänyt. Näin me korjaamme vääryyttä vääryydellä, kun emme muutakaan voi, emme armahtaa, emme parantaa.

Entä sitten me niin kutsutut normaalit ihmiset? Se, että me osaamme valita oikein, että me toimimme enimmäkseen järkevästi ja edes pyrimme ymmärtämään toisiamme ja ennakoimaan tekojemme seurauksia, ei kenties lainkaan ole omaa ansiotamme vaan ohjelman, jonka itse luonto on meihin istuttanut. Kenties tahdonvapautemme, ihmisyytemme korkein ylpeys, pyhä kyky, joka erottaa meidät muusta luomakunnasta, on vain illuusio, johon meidän kaikesta huolimatta on uskottava. Mutta sanon teille, että lahja se on joka tapauksessa, miten vähäpätöiseksi se paljastuisikin.

Kirjoitin, kuten huomasitte: "jonka luonto on meihin istuttanut". En maininnut sanaa "Jumala", kuten moni minua hurskaampi henkilö olisi tehnyt.

Ennen Phineas Gagea minä ymmärsin vähän, hänen jälkeensä vielä vähemmän. Ikävuoteni ovat hupenemassa, laihdun ja ulostan yhä useammin mustaa verta. Minun nimeni huudetaan pian - enkä minäkään voi olla vastaamatta. En valita kohtaloani, olen saanut elää korkeaan ikään ja toimia ammatissa, josta jo lapsuudessani uneksin, tosin paljon vaatimattomammin tuloksin kuin olisin tahtonut.

Minä en voi katkeroitua lähestyvästä kuolemastani yhtä vähän kuin nureksia sitä että kaikella on alkunsa ja loppunsa. Mutta Phineas Gage olisi voinut aiheesta syyttää kohtaloa, joka säälimättömän sattuman valepuvussa riisti häneltä sielun hänen kukkeimpina miehuusvuosinaan.

Ehkä te, joka olette vielä nuori mies, tulette näkemään ajan, jolloin lääketiede ymmärtää kokonaan ja seikkaperäisesti sielumme ja minuutemme fyysisen perustan. Ensi vuosisadalla se, mikä minun aikalaisilleni vielä on hämärää, on uuden ajan ihmisille seesteistä kuin päivä. Ja jos silloin tulee uusi Phineas Gage - kuten aina tulee - te teette sen, mitä minä en osannut. Te armahdatte, vaikka luonto ei armahda. Te parannatte hänet ja palautatte hänelle pienen mutta sitä kallisarvoisemman mahdollisuuden hallita tahtoaan ja sen kautta omaa ainoaa elämäänsä.

Tämän novellin pohjana on Antonio R. Damasion teokseen Descartes' Error (Avon Books, New York, 1995) sisältyvä selonteko Phineas Gagen onnettomuudesta.