Vapaaehtoisen sukupuuton seura

Toisena opiskeluvuonnaan Håkan näki yliopiston ala-aulan ilmoitustaululla pienen keltaisen lappusen. Se oli Vapaaehtoisen sukupuuton seuran ilmoitus ja kokouskutsu. Håkanista tuntui kuin kutsu olisi osoitettu hänelle henkilökohtaisesti. Hän meni samana iltana seuran kokoukseen, joka pidettiin pienen kahvilan perähuoneessa ja liittyi jäseneksi heti kokouksen päätyttyä.

Se oli ensimmäinen ja ainoa yhdistys, jonka jäsenyyttä Håkan oli koskaan halunnut.

Håkan oli yksinäinen poika ja ajatellut paljon myös epämiellyttäviä asioita. Hän oli pysytellyt kaukana jengeistä ja ryhmittymistä lapsuudestaan alkaen. Hän ei ollut osallistunut luokkaretkille eikä leirikouluun. Häntä ei kutsuttu luokkatovereiden syntymäpäiville. Äiti ei saanut häntä partioon, vaikka teki itkua. Håkan oli eronnut kirkosta heti kun täytti kahdeksantoista vuotta.

Mutta Vapaaehtoisen sukupuuton seura vetosi sekä hänen logiikkaansa että kunniallisuuteensa. Katseltuaan ympärilleen viisitoista tai kuusitoista vuotta ja nähtyään yhteiskunnan ja ympäristön surkuteltavan tilan Håkan oli itselleenkin yllätyksenä päätynyt siihen tulokseen, että ihmiskunnan velvollisuus oli hävittää itse itsensä.

Ja juuri tämä oli Vapaaehtoisen sukupuuton seuran johtava aate ja kaiken sen toiminnan perusprinsiippi. Seura oli ottanut päämääräkseen muokata yleistä asenneilmapiiriä yhä suopeammaksi vapaaehtoiselle häviämiselle ja se uurasti kaikessa hiljaisuudessa ihmisrodun täydelliseksi eliminoimiseksi.

Mutta kaikki seuran metodit olivat ehdottoman väkivallattomia. VSS:n säännöissä ilmoitettiin selvästi, että tahdonvaraisuus ja vapaaehtoisuus oli kaiken toiminnan ohjenuora.

Håkankin oli tosin kuullut huhun, että eräs entinen VSS:n jäsen, etevä mikrobiologi, oli kannattajineen ryhtynyt kehittelemään virusta, joka tappaisi ihmiskunnan, mutta jättäisi muun luomakunnan koskemattomaksi.

Tämä mies, todellinen ja aito misantrooppi, hyvin harvinainen lajissaan, oli kuuleman mukaan erotettu seurasta jo pian sen perustamisen jälkeen. Seurassa uskottiin sitkeään mielipidemuokkaukseen ja lannistumattomaan käännytystyöhon. Elämän laatua oli pyrittävä ylläpitämään loppuun saakka. Homoseksualismia rohkaistiin avoimesti. Päämäärä oli mahdollista toteuttaa vain syntyvyyttä alentamalla ja viimein kokonaan luopumalla lisääntymisestä.

Mutta Vapaaehtoisen sukupuuton seura, niin Håkan oli monesti joutunut selittämään, suositteli aborttia vain siinä onnettomassa tapauksessa, että joku on tullut raskaaksi.

Jokainen VSS:n jäsen tiesi Håkanin tavoin, että ihmiskunta oli häiriöksi planeetan elämälle.

- Uusi ihminen on aina katastrofi luonnolle, sanoi Tea, joka oli VSS:n perustajajäsen ja sen uupumattomimpia työntekijöitä. - Hänen katoamisensa ei sen sijaan järkyttäisi mitään, sillä ihminen on ravintoketjun päässä eikä välttämätön yhdenkään muun lajin olemassaololle paitsi mahdollisesti lutikoille. Päinvastoin ihmisen poissaolo tulee merkitsemään suurta huojennusta muulle planeettakunnan elämälle.

Ja Håkan oli Tean kanssa yhtä mieltä siitä, että yhteinen rationaalinen itsemurha oli paitsi eettisesti oikeudenmukainen ja epäitsekäs valinta, myös ainoa lopullinen ratkaisu.

- Miettikääpä tätä, sanoi Tea. - Yksi laji lähtee vapaaehtoisesti, jotta miljoonat muut saisivat elää rauhassa. Tämä on viimeinen ja suurin rakkauden akti.

Käännytystyössään Håkan oli kuullut epäilijöiden ja pilkkaajien aina samoina toistuvia kysymyksiä. Mutta, epäilijät sanoivat usein, eikö ihmisen mukana maailmasta katoaisi iäksi korvaamattomia asioita? Entä taide, filosofia, uskonto? Entä squash, entä gastronomia? Entä uusi teknologia? Kulttuuri kaikkineen? Entä rakkaus?

- Rakkaus? Håkan oli kysynyt. - Te tarkoitatte varmaankin seksiä. Tai melkein kaikelle eläinkunnalle ominaista huolenpitoa jälkeläisistä. Ne eivät suinkaan ole riippuvaisia ihmisestä. Ja tuo kaikki muu, minkä te mainitsitte, niin, onhan siinä monia mainioita asioita. Mutta ne ovat pelkkää varjoelämää, mielen leikkiä todellisen elämän, biosfäärin, rinnalla. On vihdoinkin myönnettävä, että se mitä sanotaan kulttuuriksi mutta mikä on oikeastaan vain ihmiskunnan nautinnon- ja mukavuudenhalun tuote ei voi enää kovin pitkään jatkua. Sillä se on tuhoava sekä itsensä että kaiken orgaanisen elämän.

Ja hän jatkoi vielä pitkään esittäen tilastolukuja, puhuen kiihtyneesti ja keskustelutoveriaan silmiin katsoen.

VSS:ssä ei ollut jäseniä toistaiseksi kuin alle kolmekymmentä, mutta opintopiirejä oli useita. Yksi niistä oli PTT:n, progressiivisen tietoisuuden tien piiri. Tätä piiriä veti juuri Tea. Vähä vähältä, opiskelun ja näkemyksen syventämisen kautta, Tea sanoi, ihmisen tietoisuus kehittyisi sille asteelle, että se ymmärtäisi oman katoamisensa ratkaisevan merkityksen.

Håkanilla oli monta syytä osallistua tiiviisti VSS:n opintopiireihin. Yksi niistä oli juuri Tea.Tea oli joitakin vuosia Håkania vanhempi. Jotkut pitivät häntä hieman fanaattisena, mutta Håkan ihaili hänen määrätietoisuuttaan ja hänen selkeää, epäsentimentaalista älyään, mutta myös tumman, lyhyeksi leikatun tukan kiiltoa ja pieniä rintoja, joiden aavistus erottui pitkähihaisten ja yleensä kaulaan asti napitettujen flanellipaitojen alta..

Toisinaan kävi niin, ettei PTT:n piirin torstai-iltaisiin kokouksiin tullut keitään muita kuin Tea ja Håkan. Eräänä sellaisena iltana Tea oli hiljaisempi kuin tavallisesti. Heidän puheensa oli lopulta kokonaan vaiennut. Sadekuuro oli lyönyt ikkunaan ja Tea oli painanut suunsa Håkanin kaulaa vasten ja Håkan oli kiertänyt käsivartensa hänen hartioidensa ympäri ja puristanut hänet itseään vasten.

Tean kanssa he tapailivat silloin tällöin myös VSS:n ulkopuolella. Mutta heidän seurustelunsa ei ollut julkista, juuri kukaan VSS:ssä ei tiennyt siitä.

- Håkan, minulla on sinulle jotain kerrottavaa, Tea sanoi kerran syksyllä. Hän oli kalpea ja poskiin oli ilmestynyt ihottumaa, kuin jonkinlaista maitorupea.

- Minä en voi tulla ensi torstain kokoukseen.

- Et kai sinä ole sairas? Håkan kysyi huolestuneena. - Sinä näytät sairaalta.

- Ei, en minä sairas ole. Mutta on tapahtunut sellaista, mitä ei olisi pitänyt tapahtua.

Håkan odotti. Hänen sydämensä jätti yhden lyönnin väliin.

- Håkan, minä odotan lasta.

- Sinä? Lasta?

Sanat olivat käsittämättömät. Ne eivät sopineet Tean suuhun. Tea oli viimeinen nainen maailmassa, jonka voisi edes ajatella odottavan lasta.

- Me odotamme lasta, Tea korjasi.

Me? Mutta Håkan oli viimeinen mies maailmassa, joka voisi siittää lapsen. Ajatus oli mahdoton. Hän piti isäksi tulemista vakavana rikoksena koko planeettaa kohtaan. Ja kuitenkin hän ymmärsi, että juuri niin asian täytyi olla: jos Tea kerran oli raskaana, juuri hän oli siittänyt lapsen.

Kuinka juuri heille saattoi käydä näin? Eivätkö he olleet huolehtineet tunnontarkasti ehkäisystä? Håkan yritti muistella, mutta hän ei ollut enää aivan varma. Oli ollut ehkä kerta tai toinenkin, jolloin oli oltu hieman huolimattomampia. Hänen olisi jo aikaa sitten pitänyt antaa steriloida itsensä, mutta hän oli lykännyt toimenpidettä pikemminkin ujouden, ei niinkään pelon vuoksi.

Håkan voihkaisi korvinkuultavasti niin että joku toisessa pöydässä kääntyi katsomaan heitä.

- Minä joudun tietysti eroamaan VSS:stä, sanoi Tea. - Muuta vaihtoehtoa ei ole. Ja luultavasti sinäkin, hän lisäsi hetken mietittyään.

- Miten niin joudut? Håkan kysyi. - Et sinä voi erota itse perustamastasi seurasta. Sinä olet VSS:n sielu. Enkä minä missään tapauksessa aio erota.

- Sinä joudut harkitsemaan asiaa vakavasti, minä sanoisin. Minä puolestani en edes harkitse. Minun kohdallani VSS on mennyttä, Tea sanoi.

- Ei kenenkään muun tarvitse tietää tästä. Kai sinä olet jo tilannut ajan? Håkan kysyi.

- Ajan minne?

- Aborttiklinikalle?

- Minä en aio mennä aborttiklinikalle.

Håkan oli hiukan hämmentynyt.

- Aiotko sinä mennä yksityislääkärille? Se tulee varmasti aika kalliiksi. Mutta ehkä se on parempikin. Kyllä me selviämme. Minä huolehdin tietysti maksupuolesta, ensi viikolla voi jo nostaa opintolainan. Ja Tette (Håkan käytti heidän hellien hetkiensä lempinimeä) - minä olen todella hirveän pahoillani. Näin ei olisi pitänyt tapahtua. Meidän - minun olisi pitänyt olla huolellisempi.

- Minä en ole pahoillani, en enää. Alussa kyllä mutta en enää, Tea sanoi.

- Olen iloinen siitä, että sinä suhtaudut tähän noin tyynesti, Håkan sanoi. Hänen itsensä oli vaikea peittää kauhuaan, jossa oli myös pisara vihaa. Hänestä tuntui, että tämän jälkeen hän ei niin mielellään tapaisi Teaa kahden kesken.

- Niin, se on pieni ja tuskaton toimenpide, sinä pääset jo samana päivänä kotiin. Minä olen kuullut, että nykyään käytetään sellaista narkoosia, josta ei tule yhtään pahoinvoivaksi.

- Minä en aio ottaa sitä pois, Tea sanoi. - Sitä paitsi nyt alkaa olla jo liian myöhäistä.

Håkan ei ollut varma, että oli kuullut oikein. Tai ehkä Tea sanoi jotain, mitä hän ei ollenkaan tarkoittanut.

- Anteeksi, mitä sinä tarkoitat?

- Minä en aio ottaa sitä pois, Tea sanoi uudestaan, nopeasti ja hieman värähtävällä äänellä. Hän ei katsonut Håkaniin.

- Aiotko sinä tehdä minut isäksi? Håkan kysyi pitkän vaikenemisen jälkeen, joka oli niin hiiskahtamaton, että kumpikin tuntui lakanneen hengittämästä. Håkan istui nyt suorana kuin seiväs.

Tea ei sanonut mitään.

Kuuma varmuus lävisti Håkanin ja hän vavahti.

- Sinä et voi tehdä tätä minulle, Håkan kuiskasi. Hänen äänijänteensä olivat hetkeksi salpautuneet.

Mutta Tea sai nyt itseensä hiukan tarmoa: - Sinulle! Älä ajattele aina vain itseäsi. Eihän sinun tarvitse olla isä.

Hän katsoi nyt suoraan silmiin, hänen leukansa kohosi ja hän näytti yhtä varmalta kuin torstai-illoin esitelmöidessään progressiivisen tietoisuuden tiestä.

- Tajuatko, mitä sinä puhut? Håkan sanoi ja kumartui Tea kohden puristaen kahvikuppiaan molemmin käsin. Kiihtymys teki hänen sormenpäänsä valkeiksi, mutta hänen korkealle kapealle otsalleen, heti nenänjuuren yläpuolelle, oli ilmestynyt helakanpunainen läiskä.

- Jos minä olen siittänyt sen lapsen, minä olen sen isä, niin yksinkertaista se on. Se on samaa solulinjaa kuin minä tapaan minä sitä tai en, maksan minä siitä tai en. Millään puheella sinä et voi muuttaa sitä tosiasiaa.

- Mutta sinun ei tarvitse olla sosiaalinen isä, Tea sanoi. Hän siemaisi viimeisen tilkan tuoremehustaan.

- Herra Jumala, Tea, minä en halua olla minkäänlainen isä. Sinun jos kenen pitäisi se tietää.

Håkanin mielessä viivähti ajatus, että lukemattomat pariskunnat ennen heitä olivat käyneet juuri samanlaisia keskusteluja ja tulisivat käymään heidän jälkeensä. Mutta oli nöyryyttävää ja kohtuutonta, että hekin olivat joutuneet tähän tilanteeseen.

- Kuinka monta vuotta me olemme jo puhuneet näistä asioista! Ja sinä vielä kauemmin kuin minä.

Tea painoi päänsä.

- Puhuneet, niin kyllä. Me olemme puhuneet ja puhuneet. Mutta joskus puheen on loputtava. Ihminen muuttuu, hän sanoi suorastaan anteeksipyytävästi.

- Ei noin nopeasti eikä noin paljon! Se on - minä en tiedä, mitä se oikein on - kuin jokin kohtaus, se ei ole normaalia, ei ole oikein. Sinä et ole enää se ihminen, jonka minä tunsin. Sinä olet näköjän luopunut kaikista VSS:n periaatteista. Mistä lähtien sinä olet halunnut olla äiti?

- Raskaustestistä lähtien, Tea tunnusti. - Sinun ei tarvitse maksaa siitä eikä osallistua hoitoon, hän jatkoi nopeasti.

- Tea, älä, minä pyydän. Se ei poista hiukkaakaan minun isyydestäni, Håkan sanoi.

Nyt hän oli paitsi raivostunut myös onneton. Tean asento ja hänen kasvojensa outo liikkumattomuus saivat hänet vakuuttumaan siitä, ettei kyseessä ollut pelkkä päähänpisto vaan että Tea tulisi todella pitämään kiinni päätöksestään.

Håkan näki sielunsa silmin uusien Håkanien viuhkan, joka levisi hänestä eri suuntiin, vaihtoehtoisiin silmänkantamattomiin tulevaisuuksiin. Hän näki suvun loppumattomuuden, sen itseään väsymättä varioivan toiston, elämän ikiaikaisen jatkumon, geenien itsekkään, silmittömän, järjestä ja moraalista piittaamattoman etenemisen.

- Sinun täytyy, hän sanoi Tealle marisevalla ja itkuisella äänellä kuin pieni poika. - Täytyy!

Tea katsoi häntä mykkänä ja taipumattomana, uuden äitiytensä sisältä. Håkanista näytti kuin hänen huulillaan olisi väreillyt melkein-hymy, julma, vakava, salaperäinen.

Håkania kauhistutti se tosiasia, että siinä missä Tea oli, missä lähes kolmekymmentä vuotta oli ollut vain yksi ihminen, yksi katastrofi, oli nyt kaksi. Ja se johtui juuri hänestä, hän itse oli sen aikaansaanut, eikä merkinnyt mitään, että se oli tapahtunut hänen tahtomattaan ja vahingossa.

Håkan nousi. Hän oli istuutunut pöytään vapaana ihmisenä, hän nousi siitä vankina, isänä. Hän oli tullut vielä keskenkasvuisena nuorukaisena, hän lähti miehenä. Jos hän nyt olisi noussut vaa'alle, se varmaankin olisi näyttänyt painonlisäystä; niin raskaaksi tieto, jonka hän juuri oli saanut, muutti koko hänen fyysisen hahmonsa.

Olla isä merkitsi syyllisyyttä, alkusyytä, joka ei ollut sovitettavissa. Hän oli aikonut omalta kohdaltaan murtaa syyn ja seurauksen ketjun - vain kieltäytymällä siittämästä uutta elämää. Hän oli halunnut olla viimeinen, hänen oli tarkoitus katkaista eräs solulinja, joka oli alkanut yli kolme miljardia vuotta sitten. Niin yksinkertainen ja selkeä tehtävä - mutta siinäkin hän oli surkeasti epäonnistunut.

Håkan häpesi. Hän tiesi tehneensä väärin. Ja sitä ei voinut enää muuttaa. Hän - hänen geeninsä - eläisivät edelleen Tean kohdussa, vaikka hän itse katoaisi maailmasta.

Edes hyvästelemättä Teaa ja katsomatta ympärilleen, unohtaen laskunsa Tean maksettavaksi, hän lähti kahvilasta.