Dendrobates terribilis

Otus oli sähkönsininen, sellaista epäuskottavan räikeää sävyä joka hohtaa kuin mainosvalo. Sen lasuuri-iho oli täplitetty kiiltävänmustin hieroglyfein, joilla pisaroi lammen vesi. Pisaroiden heijastuksissa läikehti sekä olennon oma väri että taivaan kajastus. Sen pulskat reidet värisivät, sen takaraajojen neljän varpaan välissä pingottui sitkeänä läpikuultava kalvo. Pyöreät mustat silmät paksun yläluomen alla olivat suon kirkasta pimeää täynnä, mutta aina silloin tällöin kalvomainen alaluomi peitti katseen. Se hengitti ilmaa tiheästi ja tehokkaasti.

Mutta se ei päässyt pakoon. Håkan oli saanut sen häkkiinsä.

Alvejuurien joukossa kahahti jotain, ja Håkan nosti toiveikkaana päätään. Ehkäpä hän löytäisi vielä toisenkin sammakon. Mutta ääni oli syntynyt vain kuusenkävyn putoamisesta.

Aina kun Håkan katseli alvejuuria ja imarteita, liekojen siroja kapeita sormia, saniaisten ryöppyjä ja kortteiden sädeviuhkoja, hän muisti ajan, jolloin ihmisiä ei vielä ollut. Siltä hänestä tosiaan tuntui: että hän muisti sen kuin oman menneisyytensä. Hän muisti, kuinka sanikkaiskasvit huojuivat ainavihantana kymmenien metrien korkuisena aarniometsänä. Håkan koki syvää rauhaa ajatellessaan sellaisia puita ja hän olisi mielellään käyskennellyt niiden alla.

Ja hän katseli usein liekoja ja kortteita ja saniaisia, sillä kaikki loma-aikansa hän vietti varjoisissa ja kosteissa korvissa tai ojien pientareilla tai rahkasammalen punertaviksi värjäämillä nevoilla ja aapasoilla. Kesä kesän jälkeen hän oli tuijotellut tummavetisiä lampia, saapastellut jokien mutaisilla suistoilla ja rämpinyt notkuvilla letoilla rämehyttysten saaliina. Eikä ainoastaan pohjoisella kotiseudullaan vaan myös monissa trooppisissa maissa.

Ne olivat sammakoiden kotiseutua, ja sammakoita Håkan rakasti. Hän oli harrastanut herpetologiaa jo toistakymmentä vuotta, lukiosta saakka, ja jo varhain hän oli erikoistunut sammakoihin.

Håkan katseli suurta mielihyvää tuntien sinisen sammakon leveänlitteää ruumista ja sen löysää, limaista nahkaa. Kuvioinnista ja räikeistä väreistä hän oitis näki, että se kuului laajaan Dendrobatidae-lahkoon, sammakoihin, joita joskus kutsutaan myös myrkkynuolisammakoiksi. Ne puolustavat itseään erittämällä myrkyllisiä aineita ihossaan olevista rauhasista.

Kolme lahkon jäsentä oli myös ihmisille myrkyllisiä. Mutta niitä ei Håkan ollut koskaan onnistunut edes näkemään. Hän tiesi, että monet näillä seuduin liikkuvat tutkijat käyttivät varmuuden vuoksi aina kumihansikkaita käsissään, mutta Håkanin mielestä se oli jo pitkään ollut tarpeetonta.

Tämä yksilö oli pienehkö kuten Dendrobatidae-sammakot yleensäkin. Sinisen värin vuoksi Håkan arveli, että sen täytyi olla Dendrobates lazure.

Ihailustaan huolimatta Håkan oli tietoinen syvästä ja hellittämättömästä masennuksestaan. Se levisi hänen mielessään kuin vaikea myrkytystila.

Hänen edellisestä käynnistään suoalueella oli kulunut tuskin kolmea vuotta, mutta silloin saalis oli ollut paljon rikkaampi. Kunpa hän voisikin kuvitella, että tämä oli vain satunnaista katoa. Mutta Håkan oli perehtynyt asioihin liian syvällisesti voidakseen pettää itseään. Hän tiesi varmuudella, että kaikkialla maailmassa sammakoiden suku oli nopeasti häviämässä.

Hänen elämässään oli muitakin suruja, mutta sammakoiden uhkaava sukupuutto kuului epäilemättä niistä suurimpiin. Viimeisten kymmenen vuoden aikana jo kymmeniä lajeja oli ehtinyt kuolla sukupuuttoon.

Tappiot eivät olleet vain paikallisia eikä niiden syy ollut selvästi tiedossa. Toisinaan voitiin viitata kuivuuteen tai hyönteismyrkkyihin, otsoonikatoon ja happosateisiin tai kosteikkojen katoamiseen. Mutta laaja sammakkokato oli ilmeinen jopa luonnonsuojelualueilla, joissa olosuhteet olivat lajille ihanteelliset.

Håkan tiesi, että punajalkaista sammakkoa, ennen niin yleistä, tavattiin enää vain yhdessä Riversiden kaukaisessa kolkassa. Costa Rican sademetsien loistava kultainen sammakko ei tiettävästi enää saanut jälkeläisiä, sillä sitä oli viime vuosina tavattu vain pari ikivanhaa yksilöä. Monenkirjava harlekiinisammakko oli sekin poissa.

Nyt hän oli viettänyt jo viisi päivää kaakkoisilla suoalueilla näkemättä vilaustakaan sammakkojen heimosta. Håkanin olisi pitänyt löytää näillä tienoilla satoja tai tuhansia sammakoita hehtaaria kohden, mutta hänen tarkka ja kouliintunut korvansa ei erottanut heikointakaan kurnutusta. Dendrobates lazure oli koko pitkällä retkellä hänen ainoa saaliinsa, tosin valioyksilö.

- Ensin lähdette te, Håkan ajatteli ääneen. - Me unohdamme teidät ja puuhailemme täällä omia tärkeitä asioitamme. Mutta odottakaahan, tulee muita teidän jäljissänne, sukupuuton aina kapenevia teitä. Ja vihdoin mekin liitymme samaan suureen unohduksen seuraan.

Håkan nosti häkkiä viedäkseen sen telttaansa. Silloin hän huomasi, että häkin alla kasvoi pieniä sieniä, jonkinlaisia madonlakkeja. Håka aikoi poimia yhden sellaisen vasemmalla kädellään, sillä se oli erikoisen mallinen, ja hän oli oppinut retkillään kiinnostumaan myös sienistä.

Mutta ehtimättä tarttua sieniin hän vetäisi kätensä pois. Jokin on polttanut hänen sormiaan kuin nokkonen. Siinä samassa sananjalan alta, jota hänen kädenselkänsä oli hipaissut, lähti liikkeelle isokokoinen punatäpläinen sammakko. Håkan jätti häkin ja ryntäsi eläimen perään, mutta se katosi auttamatta tiheikköön.

Håkan palasi sinisen sammakon luo kiihdyksissään. Ei ollut niin tärkeää, ettei hän ehtinyt saada toista sammakkoa kiinni. Hän oli nähnyt sen, hän tiesi, että populaatiota oli siis vieläkin tällä alueella. Toivo ei ollut mennyt.

Miten ihmeellistä, että juuri nyt, kun hän oli jo luopunut uskosta, sammakko kosketti hänen kättään kuin tervehdykseksi. Mutta sen tervehdys oli kihelmöivä ja tuskallinen kuin ampiaisen pisto.

Teltalle tultuaan hän vilkaisi kättään ja säpsähti. Vasemman kädenselän iho oli kauttaaltaan punertunut ja muuttunut epätasaiseksi. Käsi oli myös selvästi turvoksissa rannetta myöten. Polttava tunne ei ollut laimentunut, päinvastoin se tuntui leviävän laajemmalle ja muuttui hetki hetkeltä syvemmäksi säryksi.

Hänessä heräsi epäilys. Sammakko, jota hän oli koskettanut, oli punatäpläinen. Ei ollut mahdotonta, että se oli Phyllobates terribilis, yksi niistä lajeista, jotka saattoivat olla ihmisellekin vaarallisia. Håkan oli lukenut, että Phyllobates terribilis oli niin myrkyllinen, että sen kosketukseen saattoi kuolla.

Håkan ryömi telttaansa. Hän ymmärsi, että oli pidettävä kiirettä. Hän oli aikonut yöpyä metsässä, mutta nyt hänen oli päästävä tielle ennen pimeää. Håkan alkoi haalia kokoon tavaroitaan, mutta hän voi käyttää vain oikeaa kättään, vasen oli oudon jäykkä. Sakea hämärä alkoi laskeutua nopeasti rämeen sarkamättäille.

Håkan katsoi uudestaan vasenta kättään. Siinä oli jälleen tapahtunut muutoksia. Sormet olivat paisuneet ja käden iho näytti nyt tummalta ja kuivalta kuin havupuun kaarna. Hän tunsi sen sykkivän kuin siinä olisi toinen sydän.

Alkoi sataa. Sekin vielä! Sateen voimistuvan suhinan läpi Håkan alkoi kuulla pientä sirisevää ääntä, jonka suuntaa oli vaikea paikallistaa. Ensin hän ajatteli, että se oli jokin sähköinen koje, sillä kuulosti siltä kuin pieni paristoradio ei olisi löytänyt oikeaa kanavaa. Mutta häiriöön yhtyi toinen häiriö - kuin toiselta taajuudelta - ja jälleen uusi. Kun ne välillä vaikenivat ja jälleen voimistuivat, hänestä alkoi vaikuttaa kuin käynnissä olisi jonkinlainen keskustelu, jonka osanottajat olivat toisistaan hyvinkin pitkien etäisyyksien päässä.

Håkan oli huolestunut. Hän epäili, että hänellä oli kuuloharhoja, jotka kuume oli aiheuttanut. Käden sykintä tiheni yhä ja hän tunsi lämmön nousevan. Mutta silloin yksi keskustelijoista siirtyi aivan lähelle, melkein hänen korvansa juureen ohuen telttakankaan taakse. Nyt hän tunnisti äänen. Kuinka hän ei heti ollut sitä tuntenut?

Uusi kuumeen puuska värisytti häntä, mutta kuumeen mukana kohosi myös ilo. Ensin epäuskoisena, sitten yhä varmempana aistimuksestaan hän ymmärsi kuuntelevansa suon ja metsän ikivanhoja, alkuperäisiä ääniä. Keskustelijat kurnuttivat, siitä ei enää ollut epäilystäkään.

Kun Håkan vilkaisi ulos teltan oviaukosta, hän ei erottanut enää puiden oksia taivasta vasten. Hän ymmärsi olevansa auttamatta myöhässä. Hänen oli yövyttävä kosteassa teltassa. Mutta nyt ajatus ei enää huolestuttanut Håkania. Hän ei halunnutkaan lähteä minnekään, hän halusi kuunnella konserttia. Ehkä aamulla turvotus olisi jo kadonnut.

Eräs ajatus valtasi hänet kokonaan. Håkan haki sinisen sammakon terraarion, nosti kannen pois ja kallisti sitä hieman. Menköön kaltaistensa pariin!

Dendrobates lazure tuijotti suon uutta iltaa silmin, jotka olivat yötäkin mustemmat. Se näytti empivän hetken, sen kaulakupu laski ja nousi, kunnes se ripeällä loikalla katosi pehmeästi kahahtavien korteiden joukkoon.

Ja kuinka monta kurnuttajaa olikaan nyt äänessä! Joka puolelta yhtyi uusia musisoijia kiihkeän intohimoiseen konserttiin. Vilunväristykset puistattivat Håkania ja hän ryömi makuupussiinsa kaikki vaatteet yllään. Hän kuunteli ummessa silmin.

Miten hän olikaan onnellinen siitä, että oli erehtynyt. Hän unohti särkevän kätensä ja miellyttävä raukeus valtasi hänet ruumiinsa. Mutta samanaikaisesti hänen kuulonsa pysyi tarkkana ja valppaana.

Håkan oli erottavinaan kymmeniä erilaisia nuotteja ja rytmejä. Toiset lauloivat korkealta ja tiheästi, toisten syvänraskas basso resonoi kuin maan alta. Håkan ymmärsi: sammakoiden suku ei ollut suinkaan tuhoutunut, se oli vain jonkin aikaa pysytellyt piilossa, syrjäisessä onkalossa, salaisessa rotkossa, maan alla valtakunnassa, mistä kukaan ei ollut osannut sitä etsiä.

Mutta nyt ne olivat palanneet! Miksi, sitä Håkan ei tiennyt. Eivät ne suinkaan palanneet Håkanin rakkauden tähden. Ehkä vain armollisen sattuman ansiosta Håkan oli saanut ilon ainoana - ei silminnäkijänä vaan korvinkuulijana - todistaa niiden paluuta tänä tihkusateisena iltana.

Horroksessa, käsi jo tunnottomaksi puutuneena, Håkan kulkeutui läpi maailmankausien lähemmäksi alkua, missä häntä ei vielä ollut.