Ravintola on kiinni
Pohjoisimpaan kaupunginosaan, vaatimattomalle ja vanhalle pientaloalueelle, oli perustettu uusi ravintola. Oikeastaan se oli ensimmäinen oikea ravintola koko kylässä. Håkanille ja hänen naapureilleen uusi ravintola oli tervetullut nousukauden merkki.
"Eihän täällä ole aikaisemmin voinut syödä ulkona muualla kuin Grilli-Baarissa", Håkan sanoi.
Mutta kaikki tiesivät, että Grilli-Baarissa ruoka oli rasvaista ja huonoa ja että paikkakunnan juopot ja puolirikolliset pitivät sitä kantapaikkanaan. Håkanin kaltaiset henkilöt, joilla oli säännöllinen työ ja eläkevakuutus kunnossa, eivät koskaan istuneet siellä saati vieneet sinne vaimoaan ja lapsiaan sunnuntailounaalle.
Uusi ravintola oli ilmaantunut Håkanin kesäloman jälkeen valintamyymälän viereiseen liikehuoneistoon, jossa aikaisemmin oli toiminut pankki. Mutta pankki oli kaatunut ja kiinteistö oli ollut jo pari vuotta tyhjillään.
Tosin ravintolan ulkonaiset puitteet eivät olleet houkuttelevat. Itse rakennus oli matala ja ruma, sen julkisivu oli harmaata elementtilaattaa. Vain suuri vaahtera, joka levitti oksiaan talon nurkalla, kaunisti katunäkymän tylyyttä. Ulko-oven pielessä, siinä mihin paremmat ravintolat ovat sijoittaneet keraamikon muotoileman saviruukun ja istuttaneet siihen sinisiä petunioita ja valkoisia sarviorvokkeja, versoi rehevä nokkoskimppu.
Eikä tällä ruokapaikalla ollut edes nimeä. Suuret ikkunat oli maalattu läpinäkymättömällä valkoisella ylös saakka. Erääseen ikkunaan oli kirjoitettu vain: Ravintola. Haitilaista ruokaa. Se ilahdutti Håkania, koska hän oli kuullut, että haitilainen ruoka oli herkuttelijoiden suosiossa ja että se oli kevyttä mutta vahvasti maustettua.
Hän päätti viedä vaimonsa uuteen paikkaan aivan lähitulevaisuudessa. Mutta päivä päivän jälkeen ravintolan ovi pysyi suljettuna eikä Håkan koskaan ohikulkiessaan tuntenut mitään ruoan tuoksuja.
Kunnes sitten toisena elokuuta ravintolan ulko-ovi oli vihdoin raollaan. Håkan kurkisti sisään ja näki rottinkituolit ja valkoisella liinalla katetut pyöreät pöydät. Näkymä yllätti Håkanin mieluisasti, vaikka hän ei nähnytkään mitään sellaista, minkä olisi voinut kuvitella liittyvän Haitiin.
Håkan ei ollut odottanut niin arvokasta interiööriä vaan putkijalkaisia tuoleja ja ikilevypöytiä. Klassisuudessaan ja pelkistyneisyydessään ravintolasali miellytti Håkanin silmää. Hän halusi yhä päättäväisemmin maistella paikan eksoottisia herkkuja.
Mutta sen kerran jälkeen, ainakin kahden viikon ajan, ovi pysyi taas tiukasti kiinni eikä missään näkynyt ruokalistaa tai edes paikan aukioloaikoja. Mutta vihdoin lauantaina, kun vaimo oli lähettänyt Håkanin valintamyymälään hakemaan unohtunutta kuivahiivaa, hän huomasi että pari kolme autoa, joissa oli vierasmaalaiset tunnukset, oli pysäköity vaahteran alle puolittain jalkakäytävälle. Siististi pukeutuneita ihmisiä tuli ravintolan ovesta ja hävisi autoihin.
Håkan päätti kaupasta tultuaan käydä vihdoinkin silmäilemässä paikkaa lähemmin. Hän toivoi, että hän ja hänen vaimonsa ja ehkäpä kälynsäkin, joka oli juuri tulossa vierailulle, vihdoinkin pääsisivät kokeilemaan haitilaisen keittiön antimia. Mutta kun Håkan tuli ulos kaupasta muovikasseineen, ravintolan ovi oli taas tiukasti suljettu. Hän koputteli aikansa, mutta ketään ei tullut avaamaan, vaikka hän oli kuulevinaan sisältä puheen sorinaa.
Håkan lähti tiehensä tyhjin toimin ja hiukan kummissaan. Eksoottinen lounas sai yhä odottaa. Melkein sama tilanne toistui seuraavallakin viikolla, alkuillasta. Useita autoja oli pysäköity kadun varteen ja Häkan näki ravintolan ikkunoista hohtavan valon, joka näytti epätavallisen kirkkaalta. Joku mies koputti ikkunan läpinäkymättömään lasiruutuun ja hänet päästettiin sisään. Miehen takki ja ryhti olivat tuttuja. Håkan oli erottavinaan, että se oli eräs naapuri, hyvänpäiväntuttu hänen kotikatunsa varrelta, vastapäisestä talosta. Mies oli muuttanut taloon vasta joitakin kuukausia aikaisemmin.
"Ehkä sieltä tänään saa ruokaa", Håkan ajatteli, ja uteliaisuus ja terve ruokahalu saivat hänet kiiruhtamaan ravintolan ovelle. Mutta kun hän ehti kynnykselle saakka, ovi oli taas suljettu.
Tällä kertaa Håkan kiukustui vakavammin ja ryskytti ovea pitkään, saamatta minkäänlaista huomiota.
Myöhemmin sillä viikolla Håkan istuutui bussissa sen naapurin viereen, jonka hän oli nähnyt katoavan ravintolaan.
- Sinähän kävit siinä haitilaisessa ravintolassa tässä eräänä päivänä, Håkan sanoi. - Millaista ruokaa siellä oli?
- Minäkö? mies sanoi ja säpsähti silmin nähden. - En minä ole käynyt siellä. Sinä näit jonkun muun, jonkun joka vain muistutti minua. En koskaan syö ulkona. Vaimon mielestä hän laittaa parempaa ruokaa kuin mikään ravintolakokki. Ja paljon halvemmalla.
Hän naurahti ja käänsi puheen kurjaan säähän. Kun Håkan sitten nousi kaupungilla pois bussista ennen miestä, hän sattui bussin ovella vielä katsomaan taakseen. Mies tuijotti häntä kulmat kurtussa ja laajennein silmin, epäystävällisellä tavalla, jota Håkan ei voinut ymmärtää. Sillä ei ollut mitään tekemistä heidän tuttavuutensa laadun tai yhtäkaikkisen ja arkipäiväisen jutustelun kanssa.
Mutta Håkan tuli silloin ajatelleeksi, että ehkä hän ei kuitenkaan ollut erehtynyt. Ehkä se oli juuri tämä mies, jonka hän oli taannoin nähnyt menevän ravintolan ovesta sisään.
Myöhemmin Håkan pani merkille, ettei missään paikkakunnan lehdissä mainostettu tätä ravintolaa. Se oli harvinainen liikeyritys, jos se pystyi tulemaan toimeen ilman mainoksia ja ilman asiakkaita. Ravintolassa ei ilmeisestikään tarjoiltu aterioita, ei ainakaan tavallisille asiakkaille eikä missään tapauksessa kyläläisille.
Mutta aktiviteetti paikan liepeillä jatkui. Melkein joka kerta kulkiessaan ravintolan ohi, Håkan huomasi, että hyvin pukeutuneita ihmisiä tuli ja meni ovesta kiireisin askelin. Sitten eräänä päivänä, juuri lounasaikaan, Håkan näki, että ravintolan ulko-ovi oli selällään. Silloin hän yksinkertaisesti käveli sisään. Eteisessä oli tyhjä naulakko; hän ripusti siihen popliinitakkinsa. Ravintolasali kylpi kirkkaassa valossa. Se oli siisti ja autio.
Pöydille oli levitetty mankeloidut valkoiset liinat, aterimet hohtivat kiiltävinä ja ruokaliinat oli taivuteltu korkeiksi kartioiksi. Mitään ruoan hajua Håkan ei kuitenkaan tuntenut.
Hän valitsi ikkunan viereisen pöydän, vaikka häntä harmittikin, että ulos ei juuri nähnyt, koska valkea maali oli vedetty ylös saakka. Hänen vieressään seisoi äkkiä outo mies. Miehen oli täytynyt liikkua hyvin kevyin askelin, sillä Håkan ei ollut kuullut hänen lähestymistään.
- Saanko ruokalistan, Håkan sanoi. Hän arveli, että mies oli tarjoilija.
- Anteeksi, mutta tämä paikka on kiinni, mies sanoi selkeästi mutta Håkanin äidinkieltä murtaen.
- Ovi oli kyllä auki, Håka sanoi. - En kai minä muutoin olisi kävellyt sisään.
- Me vain tuuletimme, mies sanoi.
- Miksi te olette aina kiinni? Håkan kysyi harmissaan. - Tämä ravintola on ollut olemassa jo puoli vuotta, mutta kukaan ei ole päässyt tänne syömään. Tai ainakaan en minä. Ettekö te tarvitse asiakkaita?
- Me avaamme lähitulevaisuudessa, mies sanoi.
- Minulla on nälkä nyt, Håkan sanoi melkein röyhkeästi.
- En voi auttaa asiaa, mies sanoi. - Voitteko poistua.
- Heitättekö te minut ulos? Håkan sanoi korottaen ääntään. - Ei se käy noin vain.
- Teidän on nyt lähdettävä, mies toisti vaatimuksensa.
- En! Minä haluan syödä! Håkan ilmoitti. - Onko se liikaa vaadittu? Tuossa ikkunassa lukee, että tämä on ravintola. Ravintolassa tarjotaan aterioita maksua vastaan. Minulla on rahaa - katsokaa!
Hän asetti lompakkonsa pöydälle ja aukaisi sen niin että kaksi isoa seteliä oli näkyvissä.
- Aion maksaa ateriasta.
Takahuoneesta kuului mutinaa kuin siellä olisi ollut paljonkin ihmisiä.
- Nyt on lounasaika, Håkan sanoi. - Tuokaa minulle ruokalista.
- Ei ole ruokalistaa, mies sanoi synkästi.
- Kuinka! Ei ruokalistaa! No tuokaa mitä tahansa teillä on. Silakoita, siansorkkia, hapankaalia, silpoherneitä, mitä tahansa. Täytyyhän teillä jotain olla. Minä haluan syödä!
Ja äkillisessä, Håkanille varsin epätavallisessa paatoksen puuskassa, hän otti veitsen ja haarukan ja iski niiden päät pöytään.
- Te ette voi syödä täällä, mies sanoi. - Meillä ei ole mitään. Ei vielä.
- Tehän vasta merkillinen ravintola olette, Håkan sanoi. - Vaikka minä olen ihmetellyt jo kauan. Ehkä teistä pitäisi tehdä ilmoitus. Ei tämä taida ollakaan mikään ravintola. Ehkä te teette täällä jotain aivan muuta, sellaista mikä ei välttämättä kestä päivänvaloa. Sellaista minkä ei pitäisi kuulua ravintoloihin ollenkaan.
- Se on aivan totta, mies sanoi nyt tyynesti ja kohteliaasti. Hän katsoi Håkania tutkivammin kuin ennen.
Håkan hämmästyi. Oliko hän oikeassa ja myönsikö mies sen noin vain? Mutta jokin miehen ilmeessä sai Håkanin varuilleen.
- Hyvä on, hän sanoi. - Minä lähden muualle, sellaiseen paikkaan, missä jotain tarjoillaankin.
- Te ette lähde minnekään, sanoi mies.
- Kuinka? Håkan kysyi ja hätkähti voimakkaasti.
Mies käveli ulko-ovelle nopein ja joustavin askelin. Hän väänsi avainta ja kuului lukonkielekkeen kilahdus. Håkankin oli noussut seisomaan. Hän meni miehen perässä ovelle. Kävellessään hän huomasi, että hänen jalkansa tärisivät. Mies oli asettunut selkä ovea vasten kädet selän takana.
- Siirtykää syrjään, Håkan sanoi kovalla äänellä.
- Rauhoittukaa ja menkää takaisin pöytäänne, mies sanoi.
- Tämähän on omalaatuista, Håkan sanoi. - Minä aion nyt mennä ulos.
Mies ei sanonut mitään, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan. Tilanne oli muuttunut arkipäiväisen naurettavasta oudoksi ja ennenkokemattomaksi. Håkanista tuntui, että tämän jälkeen kaikki oli mahdollista. Hän oli joutunut laittomasti ja aiheetta vangituksi omalla asuinalueellaan, vain siksi että oli halunnut syödä lounaan. Kaikki normaalielämän pelisäännöt oli tässä ravintolaksi mainitussa paikassa hylätty.
Håkan tarkasteli edessään seisovan vieraan miehen kasvoja. Ne olivat omalaatuiset kasvot, kuin koottu monesta yhteenkuulumattomasta osasta. Kun niitä katsoi uudesta kulmasta, ne nopeasti rakentuivat uudelleen. Håkan ei mitenkään osannut arvata miehen kotimaata. Hänen ulkomuodossaan tuntui yhtyvän monta etnistä ryhmää. Iho oli tumma, ja kun mies käänsi profiilinsa, hän näytti Håkanista intiaanilta. Sana "atsteekki" tuli etsimättä hänen mieleensä.
Kun sen sijaan miestä katsoi suoraan edestä, kapeat silmät ja korkeat poskipäät saivat Håkanin muistamaan Kaukaasian ja hevoset. Mutta erikoisinta kasvoissa olivat huulet, jotka olivat epäluonnollisen punaiset ja niin selvärajaiset että leveydestään huolimatta ne näyttivät hyvin naisellisilta.
Håkan näki huulten avautuvan ja mies huusi katsoen sisempiin huoneisiin vievää ovea yhden sanan. Ehkä se oli nimi, mutta Håkan ei ollut koskaan kuullut sellaista nimeä, aivan kuin hän olisi sanonut "tokorikato" tai "koropikaro" tai "rokokitato".
Oviaukkoon ilmestyi toinen henkilö. Atsteekki nyökkäsi hänelle, heilautti sitten päätään Håkania kohden ja nosti yhden sormen pystyyn. Huulillaan hän muodosti äänettömästi toisen sanan, jota Håkan ei osannut tulkita. Uusi mies siirsi hitaasti katseensa Håkaniin, nyökkäsi ja katosi takaisin sisähuoneisiin sulkien oven tiukasti perässään. Håkan ehti kuitenkin entistä selvemmin kuulla sieltä useiden ihmisten äänien sorinaa.
- Olette oikeassa, mies sanoi matalasti. - Tämä ei ole ravintola. Pikemminkin eräänlainen - kuinka sanoisin - laboratorio. Ravintolatoiminta on pelkkää kulissia. Olette epäonneksenne päässyt perille asian oikeasta laidasta. Yhtä hyvin voin paljastaa teille jotain lisääkin, sillä minä tiedän sattuneesta syystä, että te ette koskaan tule kertomaan sitä eteenpäin. Teille ei anneta tilaisuutta.
- Mistä te oikein puhutte, mies? Håkan kysyi.
- Tämä on erään salaisen seuran kokoontumispaikka. Te ehkä kutsuisitte meitä terroristeiksi, mutta me kutsumme itseämme aivan toisella nimellä. Te ette ole koskaan ennen kuullut sitä nimeä, voin arvata. Ettekä kuule nytkään. Ja silti meidän kaltaisiamme soluja on tässä maassa jo kymmeniä ja ympäri maailmaa tuhansia.
- Mihin te tähtäätte? Mistä oikeastaan on kysymys? Håkan intti. "Minun ei pitäisi keskustella tämän sekopään kanssa", hän samalla ajatteli. Hän tunsi karvaasti haisevan hien kihoavan kainaloihinsa ja otsalleen.
- Kaikkea teidän ei tarvitse tietää. Mutta jotain kuitenkin. Suuri tapaus on edessä, vaikka ette te sitä tule näkemään. Me olemme valinneet teidät, tämän syrjäkulman, juuri tämän hiljaisen kaupunginosan. Täällä tulee pian tapahtumaan erikoisia asioita. Mikään täällä ei jää ennalleen, voitte olla vakuuttunut siitä. Kylänne nimi on kohta jokaisen huulilla, siitä puhutaan kaikissa tiedotusvälineissä. Teistä tulee kuuluisia. Mutta te ette enää tiedä sitä. Ja olkaa varma siitä, että kukaan ei tule yhdistämään tapahtunutta tähän pieneen ravintolaan.
Håkan tuijotti miestä silmät selällään. Hän ajatteli, että hänen olisi pitänyt nauraa, mutta ei hän kuitenkaan nauranut.
- Mistä tapahtumasta te oikein puhutte? Mihin te meitä tarvitsette?
Håkan käytti sanaa "meidän" ikään kuin hän olisi alkanut tuntea tiettyä ryhmän tai kohtalon yhteisyyttä kaikkien muiden tämän kaupunginosan asukkaiden kanssa. Ja juuri niin oli oikeastaan tapahtunutkin.
- Maailmanlaajuisen suunnitelman toteuttamiseen, mies sanoi ja nyökkäsi jostain syystä hänelle tyytyväisenä ja itsevarmana. - Voisitte olla ylpeitä.
- Yrittäkää olla hiukan eksaktimpi, teidän puheessannehan ei ole mitään järkeä, Håkan valitti.
- Mikä tarkkaan ottaen on se tapahtuma, johon te viittaatte? - Media tulee kutsumaan sitä attentaatiksi. Meille se on viimeinen ja ratkaiseva koe. Mutta se on vasta todellisten, koko maailmaa koskevien tapahtumien valmistelua, alkusoittoa.
- Minkälainen koe? Koko maailmaa koskevien? Håkanista irtosi yhä uusia hätäisiä ja käheitä kysymyksiä, vaikka sisäinen ääni kehotti häntä vaikenemaan. - Kuinka te aiotte sen järjestää? Miten te kuvittelette, että sellainen on mahdollista?
- Me emme kuvittele. Kaikki on jo valmiina.
- Mutta mihin? Miksi?
Mies ei enää vastannut, mutta tietävä hymy väänsi hänen punaisia huuliaan kovin rumasti.
Håkanista tuntui kuin hänessä itsessään olisi tapahtunut tahdosta riippumaton ja väkivaltainen siirros, kuin koko hänen tajunnantilansa olisi jotenkin vaihtunut. Ikkunan valkoiseen maaliin oli jäänyt tai kulunut pieni aukko, kolikon kokoinen, josta Håkan saattoi nähdä tien toisella puolella kasvavan vaahteran. Se valmistui juuri vaihtamaan värejään. Vain muutamia tuokioita sitten hän oli kävellyt puun ohi sisään tähän huoneeseen. Mutta se mitä mies oli sanonut ja mitä tässä paikassa nyt tapahtui, oli jakanut aika-avaruuden kahtia: ennen ravintolaan tuloa vallitsi normaali aikatila ja sen jälkeen oli alkanut toinen, joka oli ristiriidassa edellisen kanssa. Jopa vaahtera oli nyt toinen kuin ennen, vaikkakin se oli samannäköinen. Mutta se ei ollut enää sama, ikään kuin joku olisi salavihkaa käynyt vaihtamassa sen.
Se mitä oli tapahtunut huoneessa oli tapahtunut koko maailmalle. Ja se oli hirvittävän väärin.
- Kyllä teistä vielä selvä tehdään, Håkan huusi syvältä kumpuavan raivon voimalla. - Hulluhan te olette. Kriminaali!
Håkan ajatteli kotiaan, joka oli ravintolasta tuskin puolen kilometrin päässä. He kumpikin, vaimo ja hän, olivat saaneet tehdä sen eteen paljon työtä. Talo oli vanha ja huonokuntoinen silloin kun he olivat ostaneet sen, mutta puutarha oli suuri. Ja vieläkin heillä oli siitä paljon lainaa ja vieläkin siellä oli paljon korjattavaa, mutta pikkuhiljaa siitä oli rakentunut kaunis ja viihtyisä koti.
Håkan ajatteli laulun säkeitä, joita joku Tsehovin näytelmän henkilö oli hyräillyt: "On portaat puhdasta vaahteraa ja ristikkokaitehet." Ne tuntuivat kuvaavan juuri heidän kotiaan: siellä oli vasta keväällä jouduttu uusimaan mädänneet ulkoportaat kaiteineen. Siellä oli heidän vuosien varrella kerätty itämainen karttakokoelmansa, johon sisältyi eräitä todellisia harvinaisuuksia. Juuri edellisenä päivänä he olivat pystyttäneet uuden kirjahyllyn. Siinä Håkan säilytti meteorologisia ja sienitieteellisiä teoksiaan.
Hän ajatteli puutarhaa ja sen varjoliljoja, jotka alkoivat avautua syvänpurppuraisina jasmiinipensaan alla. Hän muisti kiiltävänmustaa laiskaa kissaansa, joka pesi itseään auringossa hänen nikkaroimallaan puusohvalla. Hänen vaimonsa kasvot lähenivät häntä täynnä huolekkaita kysymyksiä, kärsivällisyyttä ja hellyyttä. Kuinka hän pystyisi selviytymään asuntolainoista, jos Håkanille tapahtuisi jotakin? Löytäisikö hän pian lohduttajan? Suutelisiko sitten joku toinen hänen arkoja ruusuisia rinnanpäitään, jotka tiukkenivat ja kohosivat pystyyn vähäisimmästäkin kosketuksesta?
Mutta vielä kauheampi, toisaalta mahdoton vaihtoehto kangasteli Håkanin mielessä tuntemattoman puheiden takia: että myös vaimolle tapahtuisi jotakin, heidän kodilleen, koko kylälle. Hänen oli päästävä ulos ja tehtävä ilmoitus siitä, mitä tässä paikassa tapahtui.
- Minähän tahdoin vain syödä, Håkan sanoi nöyrästi melkein kuin itsekseen. Hän yritti ymmärtää, turhaan, miten ja miksi oli päädytty tähän tilanteeseen. - Olkaahan nyt järkevä ja päästäkää minut ulos, niin teille ei koidu tästä pahempia seurauksia.
- Te jäätte tänne, mies sanoi. - Te saatte pian syödä. Teille ollaan jo tekemässä ruokaa.
Håkan katsoi häntä hämmästyneenä. Mistä johtui miehen äkillinen mielenmuutos?
- Minä en halua enää syödä, Håkan sanoi jyrkästi. - Minä tahdon vain kotiin.
- Kyllä te syötte, mies sanoi. - Minä tulen pitämään siitä huolen.
"Mitä kummaa hän tarkoittaa?" Håkan ihmetteli hitaasti ja sameasti. Hänestä tuntui, että hänen järjessään täytyi olla jotain vialla. Samalla hänestä näytti kuin hänen edessään olisi pidelty kangasta, jonkinlaista maisemamaalausta, ja osoitettu siihen revennyttä tai repäistyä viiltoa. Hän oli näkevinään halkeamasta aivan asiaankuulumattomia ja tavallaan hirveitäkin asioita.
Mikä kangas se oli? Eikö se ollut hänen oma elämänsä, joka oli kudottu sovituista ja sovinnaisista käsityksistä siitä, mikä on totta ja minkälaista elämä on.
Ovi oli nyt taas äneti aukaistu sisempään huoneeseen, sinne missä Håkan päätteli olevan keittiön - mikäli tässä ravintolassa ollenkaan oli keittiötä. Pieni tiivis joukko ihmisiä oli ilmestynyt ovensuuhun ja he tuijottivat häntä ääneti ja tarkkaavaisin katsein, kuin odottaen jotakin hänen taholtaan. Heidän joukossaan Håkan tunnisti naapurinsa, sen miehen, joka oli kieltänyt koskaan käyneensä tässä paikassa. Håkan katsoi häntä suoraan silmiin ja huomasi vihaavansa miestä. Sama tunne välähti kuin peilissä miehen katseesta.
- Ateria on valmis, herraseni, sanoi uusi ääni, joka oli yhtä aikaa häijy ja makea. Äänen omistaja, erityisen pitkä ja laiha mies, tunkeutui oven suussa seisoskelevien uteliaiden lomitse ja lähestyi lattian poikki kantaen tarjotinta, josta lähti kerrassaan inhottava katku.
- Minä en syö, Håkan huusi korkealla äänellä, melkein kiljahtaen.
- Niinköhän? sanoi uusi ääni, jonka haltijaa Håkan ei nähnyt. - Tehän vaaditte ruokaa, mitä hyvänsä. Saamanne pitää, siinä on mitä hyvänsä.
Pitkä mies naurahti kimakasti tähän kannustavaan sivurepliikkiin. Hänen naurunsa yltyi jonkinlaiseksi kotkotukseksi, kun Håkan yritti heittäytyä atsteekin näköisen miehen ohitse ulko-ovea kohden.
- Rauhallisesti vain, sanoi atsteekki pysäyttäen hänen rynnistyksensä kivikovalla käsivarrellaan.
Ihmiset katsoivat Håkania yhä liikkumattomina ja tarkkaavaisesti sisemmän huoneen ovensuusta. Eräissä silmissä Håkan oli näkevinään rahtusen myötätuntoa. Juuri niiden silmien omistajille hän osoitti viimeisen, mutta melkein kuulumattomasti lausutun sanansa: - Auttakaa!
Hänen äänensä heikkous todisti, että tuskin hän enää itsekään uskoi kenenkään voivan auttaa häntä. Eikä hänen vetoomuksensa aiheuttanutkaan mitään näkyvää reaktiota katsojien joukossa.
Hänen molempiin käsivarsiinsa tartuttiin, hänet talutettiin pöydän ääreen ja painettiin istumaan tuoliin. Pöydällä odotti lautanen, jonka sisältö näytti epämääräiseltä, jopa pelottavalta. Missään tapauksessa annos ei etäisestikään muistuttanut oikeaa ateriaa, eipä oikeastaan mitään syötävää, paitsi siinä ainoassa suhteessa että se oli asetettu ruokalautaselle. Mistä sen omituisuus johtui?
Håkan näki kasan tummia, melkein mustia kasveja tai kasvien jäänteitä, osin kuivuneita, osin lahonneita. Ne toivat mieleen rannalle ajautuneen menneen kesän rakkolevän. Ehkäpä se johtui myös jodimaisesta tuoksusta, joka levisi lautaselta. Puoliksi kasvien peitossa oli kalpea ja pehmeän näköinen suonikas lihanpala, jossa oli sormimaisia ulokkeita tai ehkä jopa oikeita sormia. Palanen näytti liikahtelevan omia aikojaan, rytmisesti. Joku tarttui hänen nenäänsä ja lusikalla kipeästi painaen pakotti hänen suunsa auki. Juuri silloin hän oli erottavinaan valituksen, ikään kuin liha lautasella olisi parkaissut ääneen, ja sen huudon kaiku kirposi käheänä hänen omasta kurkustaan.