Lukija

Håkan avasi uuden pahvikansion. Hän puhui tapansa mukaan itsekseen.

- Mitä meille vielä annetaan?

Se oli jälleen runokokoelma. Valmiiksi tuskastuneena Håkan alkoi selailla kansioon ahdettua paperipinkkaa, joka laajuutensa puolesta olisi sopinut romaaniksi. Håkan luki: "takapihojen rähmäsilmät aukeavat kuin kuumeiset liljat", "kiiman puhelinlankojen häly kiitää luoksesi", "heteisten kirjeiden rysät odottavat sinua saaliikseen".

Håkan kumartui näppäimistön puoleen ja alkoi jo neljännen lausuntonsa sillä viikolla: "Laaja valikoima todistaa kirjoittajansa uutteruudesta ja kunnianhimosta. Kirjoittaja käyttää kuitenkin kovin raskasta kuvakieltä. Sellaiset ilmaukset kuin 'amuröösit ruunat' tai 'nurja mööpeli' jne. jäävät lukijalle hieman etäisiksi."

Håkan luki työkseen suurelle kustantamolle harrastajakirjoittajien käsikirjoituksia: proosarunoja, esseitä, runo-, novelli- ja aforismikokoelmia, historiallisia romaaneja, fantasiaromaaneja, omaelämäkertoja, viime aikoina myös kokeellisia interaktiivisia täsmäfiktioita. Hän oli lukenut jo toistakymmentä vuotta, joka viikko kolme, neljä tai viisikin käsikirjoitusta. Kuukaudessa se teki lähes kaksikymmentä käsikirjoitusta, vuodessa parisataa. Eikä Håkan ainoastaan lukenut, vaan jokaisesta käsikirjoituksesta hän jätti kustantamon kaunokirjalliselle osastolle liuskan tai puolentoista mittaisen selonteon.

Håkan teki työtä vailla mainittavaa vallanhimoa, tavoitteenaan ainoastaan ansaita elantonsa, joka jäi vaatimattomaksi melkoisesta viikkotuntimäärästä huolimatta. Lausunnosta maksettu palkkio oli pysynyt samana jo yli vuosikymmenen. Tahtomattaankin Håkan käytteli kulttuuripoliittista valtaa. Hänen lausuntoonsa tukeutuen kustantamo päätti käsikirjoituksen julkaisemisesta tai hylkäämisestä. Lähes aina hylkäämisestä, sillä vain yksi tai kaksi prosenttia saapuneista käsikirjoituksista otettiin julkaisuohjelmaan.

Aikoinaan Håkan oli itsekin ajatellut ryhtyvänsä kirjailijaksi. Mutta kun hän nuorena kirjallisuuden opiskelijana, kustantajatuttavansa toivomuksesta, oli alkanut perehtyä toisten kirjoitelmiin, hän oli nopeasti ja masentuneena luopunut haaveestaan.

Noissa käsikirjoituksissa hän oli nähnyt oman kyvyttömyytensä. Niiden narsistisuus, keinotekoisuus, epäkonkretia, ajattelun hajanaisuus ja tunteen laimeus olivat hänenkin heikkouksiaan. Hänessä oli kyllin miestä myöntämään se itselleen. Silloin kun hän itsekin kirjoitteli runoja ja pieniä kertomuksia, hän oli aina aloittaessaan näkevinään edessään, ajattelun avaruudessa, tekstin, joka tarvitsi vain kirjoittaa muistiin. Se oli kirkas, kepeä, johdonmukainen ja universaali. Mutta se oli aivan toinen kirjoitus kuin se, joka vaivalla ilmestyi hänen monitorinsa näyttöruutuun. Alkuperäinen teksti karkasi auttamatta hänen ulottuviltaan. Saalis jäi häneltä pyytämättä.

Vuosien kuluessa lukijan työ oli käynyt Håkanille yhä raskaammaksi ja vastenmielisemmäksi. Vain kerran tai kaksi vuodessa hän kantoi yksiöönsä käsikirjoituksen, joka antoi hänelle hiukan toivoa ja luottamusta. Lausunnon kirjoittaminen vei Håkanilta yhä kauemmin. Hän oli alkanut tuntea, että käsikirjoitusten lukeminen varasti häneltä jotakin muutakin kuin aikaa, jonka olisi voinut käyttää oikeaan kirjallisuuteen. Ja sitä oli olemassa, vaikka hän aina välillä oli unohtaa sen. Lukeminen vei häneltä myös elämäniloa, itsekunnioitusta ja ihmisuskoa.

Toisinaan Håkan vieläkin kuvitteli, että jos hän ei olisi milloinkaan ryhtynyt lukijan työhön, hänestä ehkä sittenkin olisi voinut kehittyä kirjailija. Nyt se oli joka tapauksessa liian myöhäistä. Käsikirjoitusten tuhotulva oli hukuttanut alleen hänen kerran pehmeät ja kehittymiskelpoiset lahjansa.

Oli kuukausia, jolloin hän sai luetuksi vain kymmenen tai viisitoista käsikirjoitusta, ja silloin hän eleli tonnikalalla ja kaurapuurolla ja joutui anomaan pankista asuntolainalleen lyhennysvapaata kuukautta.

Lukiessaan Håkan usein ilmehti ja irvisteli. Hän saattoi kiristellä hampaitaan, tuhahdella halveksivasti, jopa sadatella ääneen. Joskus hän sanoi: - Että pitääkin! tai - Niinköhän? Toisinaan taas ässää sihauttaen: - Sillä tavalla! Ja yhä useammin myös: - Aivan tarpeetonta! Halveksunnan ilme oli alkanut vakiintua hänen luisevoituville kasvoilleen.

Alun perin Håkan oli allekirjoittanut lausunnot omalla nimellään. Mutta muutama vuosi sitten hän oli luopunut tästä kieltämättä säädyllisestä tavasta. Nykyään hän jätti käsikirjoitukset nimettöminä ja osoitti ne suoraan kaunokirjallisen osaston toimittajille. Kustantamokaan ei paljastanut edes pyynnöstä lausunnon antajan nimeä.

Tällaiseen hieman epäkohteliaaseen käytäntöön oli ollut pakko päätyä yhä tiuhemmin toistuvien puhelinsoittojen ja kirjeiden vuoksi. Håkaniin ottivat yhteyttä vain ne, joiden käsikirjoitus oli hylätty ja jotka kokivat tulleensa epäoikeudenmukaisesti kohdelluiksi. Mutta heitähän oli kaikkein eniten.

Tietty, Håkania kuohuttava tapaus oli antanut hänelle lopullisen perusteen nimettömyyteen. Eräänä tiistaina, kun Håkan oli noussut paikallisjunasta mukanaan painava salkku täynnä käsikirjoituksia, jotka hän oli aikeissa palauttaa kustantajalle, tuntematon mieshenkilö pysäytti hänet.

- Te siis olette Håkan B., hän oli sanonut.

Pahaa aavistamatta Håkan oli myöntänyt olevansa kyseinen henkilö.

- Vai te se olette, mies jatkoi ja naulitsi häneen katseen, jonka merkitys ei ollut millään lailla ilmeinen.

Håkan odotti, että mieskin olisi puolestaan esitellyt itsensä, mutta sitä tämä ei tehnyt. Tuntematon oli hyvin pukeutunut ja vastikään parturoitu. Ulkonäkönsä puolesta hän olisi voinut olla töissä pankissa tai eläkevakuutusyhtiössä. Varmastikaan hän ei ollut ruumiillisen työn tekijä saati nauttinut työttömyyskorvausta.

Håkanin kävellessä eteenpäin pitkin asemasiltaa mies iskostui hänen vasempaan kylkeensä.

- Tuollainen nauta! mies sanoi, ja Håkan hätkähti voimakkassti. Hän ei uskonut kuulleensa oikein.

Mutta mies sanoi uudelleen: - Nauta!

Håkan jatkoi tasaista kävelyä katsahtamatta enää mieheen. Tämä kähisi hänen vasempaan korvaansa vihan mataloittamalla äänellä uusia, mitä odottamattomimpia epäkohteliaisuuksia ja solvauksia.

Håkan yritti epätoivoisesti muistaa, missä hän olisi tavannut tämän henkilön ja kuinka hän oli tullut tätä loukanneeksi. Heidän kenkiensä kopistessa tasatahtia asfalttiin hän tahtoi ymmärtää. Vaikutti siltä, että he eivät tosiaan koskaan olleet tavanneet toisiaan. Ehkä miehen herjaukset eivät olleet varsinaisesti henkilökohtaisia, vaikka tämä jollain lailla olikin saanut selville Håkanin nimen.

- Teiltä, mies sanoi, puuttuu sekä älyä että sydäntä. Tuskinpa teillä on edes cortexia.

Varpuset tirskuttivat ja nokkivat jotakin kiskojen välistä. Aseman kello loisti kylmässä aamuhämärässä kuin kuu. He työntyivät kylki kyljessä kuin toverukset kohti aseman heilahtelevia ovia sakeassa, töihin kiiruhtavassa ihmisvirrassa.

Kuinka, missä ja milloin tämä tuiki tuntematon mieshenkilö oli saanut hänestä niin tavattoman epäedullisen kuvan? Håkan kiirehti eteenpäin tapansa mukaan hartiat hieman etukumarassa vastaamatta edelleenkään miehen aggression purkauksiin.

- Eikö kukaan koskaan kertonut teille, että ne jutut Kirjallisuudentutkijain Seuran vuosikirjassa olivat surkeita kyhäelmiä? Niitä ei olisi koskaan pitänyt julkaista.

Håkan ei edelleenkään vastannut eikä mies näyttänyt sitä odottavankaan. Kaksi artikkelia, joihin hänen vainoojansa viittasi, olivat ilmestyneet vuosikirjassa viisi ja kahdeksan vuotta aikaisemmin. Oli peräti ihmeellistä, että kukaan enää muisti niitä. Kummatkin käsittelivät aihetta, jonka ei olisi luullut sytyttävän intohimoja: ne pohdiskelivat taidefilosofista problematiikkaa, joka keskittyi aidon ja jäljennetyn suhteeseen.

Håkan tunsi miehen hermostuneen puuskutuksen korvassaan. Hetkittäin tämä tärisi raivosta, joka varmaankin jo kauan oli etsinyt purkautumistietä. Håkan epäili, että minä hetkenä hyvänsä tapahtuisi pahin: mies tuskin enää kauaa pystyisi pidättelemään kiukkuaan vaan kävisi pian häneen käsiksi, löisi hänet sillan kylmään kuraan ja kuristaisi hänet pehmeällä vihreällä kaulaliinalla, jonka Håkan oli vastikään ostanut marraskuun viimoja vastaan.

Mutta Håkan työnsi auki raskaan lasioven eikä mitään kohtalokasta vieläkään tapahtunut. Nyt mies oli siirtynyt jo kirjallisuudentutkimuksesta aivan toisaalle.

- Vain teidän kaltaisenne ääliö, mies sanoi, voi käyttää noin kammottavan väristä kaulahuivia.

Oli aivan kuin hän olisi siepannut Håkanin mielikuvan liinasta, jolla hänet kuristettiin. Vasta heidän päästyään lehtikioskin eteen Håkan kääntyi äkkiä mieheen päin, sanoi yksinkertaisesti: - Hyvästi, ja jostain syystä aikoi tarttua miehen käteen. Viime hetkessä hän oivalsi aikeensa täydellisen yhteensopimattomuuden tilanteen kanssa, ja vetäisi kätensä pois.

Mies oli seisahtunut hänen eteensä, hyvin liki häntä, ja hänen puhetulvansa oli nyt tauonnut. Hän tuijotti Håkania laajennein, vihan terävöittämin silmin. Håkanista tuntui, että tyly vieras näki hänet, hänen puutteensa ja virheensä kuin suurennettuina, vailla verukkeita ja puolusteluja. Mies näki hänen huonon ryhtinsä, hänen vanhentuneen ruumiinsa rumuuden, paiseen hänen leuassaan ja veltostuneen kaulanahan poimut - ikään kuin ne olisivat olleet Håkanissa olennaista. Håkanin mieleen tuli, että vihreä kaulaliina, josta hän oli iloinnut, ei kenties lainkaan sopinut hänelle. Ehkä se muutti hänen kalpeat poskensakin epämiellyttävän vihertäviksi.

- Sinä luulet katsovasi minua, Håkan sanoi äänettömästi, mutta erehdyt. Minä olen aivan toisenlainen.

Viha ei ole sokea - ja kuitenkin se on, sillä toisin kuin rakkaus se näkee vain sen mikä näkyy. Ja hetken Håkan tunsi olevansa yhtä sekä henkisten että fyysisten heikkouksiensa kanssa, olevansa juuri ne eikä mitään muuta kuin ne.

Håkan liukui alas rullaportaita pää luonnottoman jäykässä asennossa. Hän tunsi yhä miehen polttavan katseen niskassaan. Vasta laskeutuessaan asematunneliin hän ymmärsi, että oli arvatenkin jolloinkin lukenut miehen käsikirjoituksen ja kirjoittanut siitä lausunnon. Se tuskin oli ollut edullinen lausunto.

Heti kustantamossa, jätettyään toimitussihteerille käsikirjoitukset ja niiden selonteot, hän ilmoitti, ettei vastedes aikonut allekirjoittaa lausuntoja omalla nimellään. Kirjallisen osaston vastaava toimittaja haettiin paikalle. Hän hyväksyi Håkanin vaatimuksen niin tyynesti ja suorastaan itsestäänselvyytenä, että Håkan hämmästyi. Hän tuli vasta nyt ajatelleeksi, että kustantamon toiset lukijat (joiden henkilöllisyyttä hän puolestaan ei tuntenut) eivät ehkä koskaan esiintyneet omilla nimillään. Hän yksin oli ollut niin naiivi, että oli vuosia allekirjoittanut lausuntonsa ja altistunut siten hylättyjen kirjoittajien tungetteluille ja vihanpurkauksille.

Sen jälkeen Håkan kävi entistä varovaisemmaksi lausuntojen antajana. Hän ei halunnut enempää elinikäisiä vihamiehiä niiden lukuisien lisäksi, joita hän jo nyt arveli itsellään olevan. Toisinaan, valvoessaan, hän tunsi tuntemattoman raivon etsivän pimeässä hänen hitaaksi käynyttä sydäntään.

Mutta samalla hän tunsi itsekunnioituksensa murenevan. Håkan halasi rehellisyyttä, ehdotonta ja häikäilemätöntä suorapuheisuutta. Mutta hän tiesi, että seuraukset voisivat olla karmeat ja täysin ennakoimattomat. Ei hän pelännyt vain oman rauhansa puolesta. Elihän hänessä sentään jotain alkeellista myötätuntoa kirjoittajiakin kohtaan. Kuka hänen vilpittömyydestään hyötyisi? Paljonko se painaisi aiheuttamansa vahingon rinnalla? Voisiko hän ylpeillä rehellisyydellä, josta seuraisi syvää ja pitkäaikaista mielipahaa, kenties jopa epätoivon tekoja?

Siksi Håkan yritti tasapainoilla todellisen mielipiteensä ja välttämättömien kohteliaisuusilmaisujen välillä. Hän laimensi oikeutetunkin harmin ja käytteli paljon sellaisia sanoja kuin "ehkä", "hiukan" ja "ei välttämättä".

Hän olisi halunnut kirjoittaa: "Tuhlaatte sekä omaa että toisten ihmisten aikaa. Säälikää itseänne, perhettänne ja kustantamon ylirasittuneita työntekijöitä. Jumalan tähden, menkää ja tehkää jotain, mistä on hyötyä sekä itsellenne että isänmaalle."

Sen sijaan hän kirjoitti kuivasti ja vilpillisesti: "Käsikirjoitus sisältää lupaavia lähtöjä ja kiinnostavia ajatuskehittelyjä, mutta se jää hajalliseksi ja epätasaiseksi."

Tai hänen teki kovasti mielensä sanoa: "Ette ole terve. Lopettakaa lavertelu ja hankkiutukaa omaehtoisesti terapiaan ennen kuin teidän pannaan pakkohoitoon ja lepositeisiin."

Mutta hän kirjoitti: "Lukijalle eivät välttämättä avaudu monet ehkä yksityisesti merkitsevät säkeet kuten 'Vuosisadan mentyä hän hirtti kurjenmiekan siimaansa.' tai 'ja Anne luumun sisässä / hameena museoauto / jäätelöbaarissa.'"

Kun Håkan luki aforismikokoelmaa, jonka kirjoittaja halusi olla paitsi satiirikko myös humoristi, hän halusi kirjoittaa: "Te onneton, luuletteko huvittavanne lukijaa. Teidän tekovitsikkäät riiminne saavat minut pahoinvoivaksi."

Mutta luettuaan kaksi kertaa lauseen "Alavilla mailla hallan vaara. / Ylevillä naisilla vallan haara", hän kirjoitti: "Käsikirjoitus pyrkii myös satiirin suuntaan, mutta nämä yritykset tahtovat jäädä hiukan ponnettomiksi."

Erityisen paljon Håkan kammoksui kaunosieluja, jotka kuvittelivat runoilijuuden - siinäkin tapauksessa että se oli vain kirjoittajan itse itselleen suoma arvonimi - eristävän heidät etäälle arki-ihmisten riennoista ja merkityksettömistä puuhailuista.

Toiseen uuvuttavaan kategoriaan kuuluivat ne kirjoittajat, jotka latelivat herkeämättä oppineita sitaatteja ja mottoja tai musiikkitermejä. Jotkut viljelivät olan takaa Dantea, toiset Montesquieuta. Viime aikoina Håkan oli saanut lukea alkulehdiltä yhä useammin Foucault´ia ja Baudrillardia, jopa Lacania. Oli tekstejä, jotka kuhisivat viitauksia Baudelaireen, Lorcaan, Dostojevskiin, prerafaeliittoihin ja esikreetalaiseen mytologiaan. Mutta se oma, mitä kirjoittajilla itsellään oli sanottavaa, olisi mahtunut yhdelle riville, ja vaikka se olikin uusi ja ennen kirjoittamaton rivi, senkin unohti heti luettuaan.

Håkan huokaisi ja kirjoitti: "Kannattaa tarkkaan punnita, milloin sitaatti todella avaa omaa tekstiä, milloin se on vain ylimääräinen lisäke tai todistus lukeneisuudesta. Rikassävyinen mutta vielä tarkentamista vaativa kokoelma."

Monet kirjoittivat 500 tai 750 sivua ikävästä elämästään. Mutta he halusivat kirjottaa romaanin eivätkä elämäkertaa, ja siksi he luettelivat päiviensä tapahtumat kolmannessa persoonassa. Joku alkoi ne keväästä 1995, joku joulukuusta 1921. Päähenkilö oli poikkeuksetta jaloluonteinen, suoraselkäinen, uskollinen, älykäs ja huumorintajuinen, mutta häntä ympäröivät aina ja kaikkialla pettäjät, panettelijat ja halpamaiset luonteet.

Håkan kirjoitti: "Lukija jää miettimään, eikö näin tarkka dokumentointi ansaitsisi arkistointia ja olisi paremmin edukseen suorien muistelmien muodossa, ilman pyrkimystäkään fiktion suuntaan."

Vastapäisessä ikkunassa oli sytytetty muovinen punainen joulutähti.Håkan haki kupin kamomillateetä ja tonnikalavoileivän.

TV:ssä oli meneillään lavashow. Miehet, joiden avioaimot olivat jättäneet heidät, ja naiset, joiden aviomiehet olivat jättäneet heidät, kertoivat juontajalle melkein kaiken avioliitoistaan. Monet itkivät. Eräällä eronneella rouvalla oli mukanaan kaukosäädin. Juontaja kysyi, miksi hänellä oli kaukosäädin ja nainen sanoi, että hän piti sitä aina mukanaan. Se oli hänelle kadotetun elämänhallinnan vertauskuva.

Viimeisenä lavalle hypähti naispsykiatri, joka säteili vitaalisuutta ja elämänuskoa. Hän taputti petettyjä miehiä polvelle ja halasi pettyneitä naisia.

Håkan, joka ei ollut koskaan ollut naimisissa, riisuutui ja jätti ylleen ainoastaan aluspaidan. Siinä asussa hän oli tottunut nukkumaan lapsuudestaan saakka.

Hän sammutti lampun ja yön pimeydessä muisti pelkurimaisia lausuntojaan, kylmää sydäntään ja ihmisvihaansa. Hän ajatteli : - Jos ihmissuku kerran kuolee, se tukehtuu omiin sanoihinsa. Vääriin ja tarpeettomiin sanoihin, epäpuhtaisiin ja vilpillisiin sanoihin. Jumala, anna minulle anteeksi, että minäkin olen niitä lisännyt.

Håkan kääntyi selälleen ja näki katossa joulutähden hennon kajastuksen. Sitä tuijottaen hän vajosi hiljaisuuteen, jossa runous ja rukous elivät.