Jäätelökauppias

- Mistä tuo ääni kuuluu, Elsa kysyi hämmästyneenä.

- Mikä ääni?

- Ihan kuin joku kirjoittaisi koneella.

- Ei kai kukaan kirjoita koneella uimarannalla, äiti sanoi. - Se on varmaan ruohonleikkuri. Tai perämoottori.

- Mutta se kuuluu jäätelökioskista! Elsa sanoi. - Mennään katsomaan!

Tyhjällä rannalla seisoi valkoinen pieni talo. Miksi uimaranta oli tyhjä, vaikka oli sellainen hellepäivä, sitä äiti ja Elsa ihmettelivät. Yleensä rannalta oli poutapäivinä vaikea löytää kylpypyyhkeelleen sopivaa paikkaa ja jäätelökioskille oli pitkä jono. Tänään he eivät nähneet ristinsielua. Se oli kuin noiduttua. Mutta saivathan he rannan näin kokonaan itselleen.

Kun he lähestyivät kioskia, ahkera naputus erottui yhä selvemmin. Elsa vilkaisi äitiä ja sanoi: - Ei se ole mikään moottori.

- Ei, sinä olit oikeassa, äiti sanoi.

Jäätelökioskissa istui Håkan ja kirjoitti pienellä matkakirjoituskoneella. Håkanilla oli päällään kokomusta puku, valkoinen paita ja tummansininen silkkisolmio. Hän kirjoitti hyvin keskittyneenä ja suoraselkäisenä ja juhlallisena. Välillä hänen katseensa pyyhkäisi hajamielisesti horisonttia ja autiota rantaa.

- Uusi jäätelökauppias! Elsa sanoi.

- Niin näyttää olevan, äiti sanoi. - On siinäkin asu jäätelönmyyjälle.

- Vähän hassua! Elsa sanoi. - Hän istuu kioskissa ja kirjoittaa. Minkähän vuoksi?

- Mene sinä ostamaan jäätelöä, äiti sanoi väsyneesti sulkien uudelleen silmänsä. - Minä odotan täällä varjossa. Ehkä hän ehtii myydä tötterön kirjoittamisen lomassa. Ei siellä ainakaan tarvitse jonottaa niin kuin tavallisesti.

- Etkö sinä ota?

- Otan minäkin, tuo vaikka mangoa, jos siellä on, äiti sanoi.

Elsa katsoi jäätelökioskia. Auer väreili hiekan yllä. Kioski oli kuin pilven sisällä, mutta se oli myös sanojen pilvi.

Kun Elsa lähestyi kioskia, Håkan nosti sormensa kirjoituskoneen näppäimiltä.

- Mitähän saa olla? hän kysyi.

- Miksi sinä kirjoitat? Elsa kysyi.

- Koska täytyy.

- Ahaa. Mitä sinä kirjoitat?

- Testamenttia, Håkan sanoi. - Eräänlaista.

- Sellaistako, missä kerrotaan, kuka saa sinun tavarasi sitten kun sinä olet kuollut?

- Toisenlaista, Håkan sanoi. - Ja mitähän sinä haluat?

- Mangojäätelöä. Kaksi. Aiotko sinä kuolla pian?

Håkan painoi kahteen vohvelitötteröön kumpaiseenkin kaksi vaaleankeltaista mangojäätelöpalloa.

- En minä ollenkaan aio, mutta niin saattaa silti käydä. Eikä ainoastaan minulle. Se tekee kahdeksantoista markkaa.

Elsa kaivoi Håkanille kukkarostaan tasarahan.

- Ai muillekinko?

- Oletko huomannut, Håkan sanoi, - että tälle helleaallolle ei näy tulevan loppua ollenkaan?

- Niin, Elsa sanoi. - Se on hienoa. Voi tulla joka päivä uimarannalle.

- Hienoa ja hienoa, kuinka sen ottaa, Håkan sanoi. - Kaikkeen on varauduttava.

- Mihin kaikkeen?

- Helleaallot eivät ole aina harmittomia, Håkan sanoi.

- Tarkoitatko, että joku voi kuolla helteeseen? Elsa sanoi epäillen.

- Mikä ettei, Håkan sanoi. Hän alkoi jälleen naputtaa eikä kiinnittänyt enää Elsaan mitään huomiota.

Ennen kuin Elsa ehtii varjoon jäätelötötteröineen, ne olivat jo puoliksi sulaneet.

- Se jäätelökioskin mies puhuu kummallisia, Elsa sanoi äidille. - Minua alkoi pelottaa.

- Pelotteliko hän sinua?

- Hän sanoi että joku voi kuolla. Ja hän kirjoitti testamenttia.

- Hän narrasi sinua, äiti sanoi. Äiti meni takaisin jäätelökioskille. Håkan kirjoitti niin keskittyneesti, ettei hän ensin lainkaan huomannut asiakasta. Äiti napautti kynnellään tiskiä ja Håkan nosti päänsä ja lakkasi naputtamasta.

- Ette kai te täällä pelottele pieniä lapsia, äiti sanoi.

- Kuinka? Håkan kysyi.

- Sanoitteko te äsken tyttärelleni, että joku voi kuolla?

- Onhan se mahdollista.

- Että te sanoitte niin?

- Tarkoitan, että joku voi.

- Miksei voisikin. Mutta jäätelökioskin myyjän ei tarvitse välttämättä keskustella sellaisesta aiheesta lapsen kanssa.

- Yleensä ei. Mutta tällaiset ajat ovat poikkeus. Paljosta on syytä keskustella. Paljoon on syytä varautua. Etenkin perheellisen ihmisen.

- Mistä te nyt oikein puhutte? Millaisina aikoina?

- Kiinnittäkää huomiota säähän, sanon vain. Ja lintuihin.

- Lintuihin?

Äiti silmäili ympäri rantaa ja merelle. Hän ei nähnyt yhtään lintua.

- Eihän täällä ole lintuja.

- Ei, sanoi Håkan. - Eikä ihmisiä. Kumma juttu, eikö olekin?

Äiti meni takaisin ja sanoi Elsalle: - Paras olla kiinnittämättä mitään huomiota hänen puheisiinsa. Minä luulen, että hän on hieman, hieman -.

- Hessanen, Elsa ehdotti.

- Sitä juuri, äiti sanoi. - Outo ainakin.

- Hyi, Elsa sanoi. Hän oli löytänyt aurinkoöljypullon.

- Mikä on? äiti kysyi.

- Aurinkoöljy! Se on valunut kassiin. Aurinkolasit ja hiusharja ja sinun kirjasi - kaikki on öljyssä.

- Eikö korkki ole kunnolla kiinni?

- On se, Elsa sanoi.

- Siinä täytyy olla reikä jossain, äiti sanoi.

Elsa pyyhki pullon ja korkin ja tarkisti kummatkin huolellisesti.

- Eikä ole, Elsa sanoi. - Se on ihan ehjä.

- Näytä.

Äiti kääntyi ottamaan kassin ja onki sieltä aurinkoöljypullon. Sen korkki oli tosiaan tiukasti kiinni. Hänen sormensa lipsuivat kun hän yritti turhaan kiertää sitä auki, ja silti kaikki tavarat olivat keltaisen öljyn tahrimia.

- Se on mysteerio, Elsa sanoi melkein tyytyväisenä. - Ehkä se ei koskaan selviä.

- Ehkä. Etkö sinä mene jo uimaan? äiti kysyi.

- Joo, mutta ensin minä tahdon toisen jäätelön, Elsa sanoi.

Oikeastaan hän ei halunnut jäätelöä. Enemmän hän halusi jatkaa keskustelua Håkanin kanssa.

- Se on sitten viimeinen tänään, äiti sanoi. - Äläkä turhaan jää juttelemaan sen tyypin kanssa.

- Vieläkö mangoa? Håkan kysyi Elsalta.

- Ei kun jotain muuta.

- Meillä on myös pistaasia, sanoi Håkan Elsalle. - Sitä ei joka paikasta saa. Pelästyitkö sinä äsken? Ei ollut tarkoitus pelotella. Mutta tosiasiat ovat tosiasioita.

- En oikeastaan. Minä otan sitten pistaasin, Elsa sanoi. - Ison.

Hänen ohimoitaan oli alkanut särkeä. Ilmassa tuntui ikään kuin heikko rikin katku.

- Oletko sinä oikea jäätelökauppias? Elsa ei voinut olla kysymättä.

- En ole. Minä vain tuuraan.

- Onko tuuraajilla aina tuollainen puku?

- Ei yleensä. Eikä vakinaisillakaan.

- Miksi sinulla sitten on?

- Merkkipäivän vuoksi.

- Onko sinulla syntymäpäivä?

- Oikeastaan päinvastoin, Håkan sanoi.

- Aha. Elsan oli ruvettava syömään jäätelöä, sillä se valui jo vohvelin reiästä.

- Tiedätkö sinä, kuinka monta lämpöastetta nyt on?

- Tiedän. Minulla on täällä mittari, Håkan sanoi avuliaasti. - Se näyttää nyt kolmekymmentä ja yhdeksän.

- Oho! Elsa sanoi. - Kuoleeko siihen?

- Ei vielä siihen, Håkan sanoi. - Jos on terve ihminen.

- Se on hyvä, Elsa sanoi. - Minä olen ihan terve.

- Sitä kestää aikansa, Håkan sanoi.

- Mitä?

- Terveyttä. Mutta ehkä on nyt aika lähteä.

- Lähteä minne?

- Takaisin kotiin, Håkan sanoi. - Minäkin kohta lähden.

- Suljetaanko ranta? Elsa kysyi.

- Se pitäisi sulkea, Håkan sanoi.

Elsa meni takaisin äidin luo, joka oli kastellut pyyhkeen ja peittänyt sillä kasvonsa.

- Äiti?

- Niin?

- Siellä on kolmekymmentäyhdeksän astetta. Mutta hän sanoi, ettei tähän vielä kuole.

Äiti tuhahti. - Sehän on lohdullista kuulla. Miksi sinä kuitenkin menit puhumaan sen miehen kanssa.

- Hän sanoi, että meidän pitäisi lähteä.

- Sanoiko hän niin? Hävytön mies! Ei jäätelökauppias määrää, kuinka kauan me saamme olla rannalla.

- Mutta hän sanoi, että koko ranta pitäisi sulkea.

- Miksi ihmeessä? Älä mene enää sinne kioskille. Tuollaisista tyypeistä ei ollenkaan tiedä. Ties mitä ne keksivät.

- Tiedätkö, miltä minusta tuntuu? Elsa kysyi. - Aivan kuin olisi lentokoneessa. Korvat menee lukkoon.

- Nielaise. Ehkä se johtuu ilmanpaineesta. Ilmanpaine on varmaankin laskenut.

Elsa mietti hetken nieleskellen ja nuoleskellen jäätelöä.

- Jos se aurinkoöljyjuttu johtuikin siitä. Ehkä nyt on tulossa ukkonen tai jotain sellaista, Elsa sanoi hiukan huolissaan.

- Voi olla, äiti sanoi. - Sää on muuttumassa, se on varmaa. Ei se voi tällaisena pitkään jatkua. Minusta tuntuu, että on kehittymässä varsinainen rajuilma. Ehkä tosiaan täytyisi mennä kotiin. Mutta ei jäätelökauppiaan vuoksi.

- Minä tahdon uida ensin. Sitä vartenhan tänne tultiin.

- Saathan sinä mennä. Ehkä pitäisi minunkin, äiti myönsi. - Vaikka vesikin on varmaan kuin keitettyä. Ei se paljoa virkistä.

He kävelivät laiskasti vesirajaan, Elsa hieman edellä. Mutta juuri ennen kuin hänen varpaansa koskettivat vettä, hän pysähtyi.

- Mitä nyt? äiti kysyi.

- Ei mennäkään, hän sanoi. - Vesi on jotenkin outo. Siellä on jotain.

- Kaloja! äiti sanoi.

- Katso, ne uivat kaikki väärinpäin, Elsa sanoi.

- Eivät ne ui, äiti sanoi.

Rantavedessä kellui monen kokoisia ja -lajisia kaloja. Niiden valkoiset vatsat paistoivat. Ne haisivat.

- Ovatko ne kuolleet? Elsa kysyi.

- Siltä näyttää. Kummallista, etteivät linnut ole vielä huomanneet niitä, äiti sanoi, ja Elsa katsoi tyhjää kuumaa taivasta.

- Linnut ovat lähteneet, joku sanoi. Jäätelökauppias seisoi rantahiekalla hienossa asussaan. Hänen mustat kenkänsä kiilsivät. Oli niin juhlallisen hiljaista.

- Ne näyttävät aivan keitetyiltä, Elsa sanoi kaloja katsellen.

- Kultaseni, ne ovat keitettyjä, Håkan sanoi lempeästi. - Katsokaapa.

Oli rasvatyyntä. Ruo'ot sojottivat kuin keihäät. Mutta kaislikon seasta ja kauempaa, missä autere peitti näkyvyyden, alkoi kuulua kuplimista. Vesi poreili ja äänteli.

- Minkä tähden vesi rupesi liikkumaan noin? Elsa kysyi.

He tarkastelivat vuoroin poreilevaa merenpintaa, vuoroin auerta, joka oli alkanut tiivistyä. Se kohoili ja pyörteili yhä sankempana. Uusia kaloja ajautui rantaan kerrostuen toistensa päälle. Kuuma löyhkäävä sumu kiertyi heidän ympärilleen ja kasteli heidän hiuksensa.

- Se on vesihöyryä, Håkan sanoi. - Meri kiehuu.

- Mitä te oikein keksitte? äiti sanoi tyrmistyneenä. - Lasten kuullen!

- Juokse! Håkan sanoi Elsalle. - Kuka eka autolla?

Hän kääntyi äitiin päin ja sanoi terävästi: - Te myös, rouva.

Äiti tarttui Elsaa kädestä ja he juoksivat kuin ei koskaan ennen. Mutta kerran Elsa oli vähällä kompastua ja silloin hän katsoi taakseen. Höyryn seasta erottui jäätelökauppiaan ryhdikäs, mustiin puettu hahmo. Hän ei juossut.

Jäätelökauppias kohotti kätensä tervehdykseen ja hänen takanaan, ulapan kaukaisuudessa, nousi siintävä valkoinen kupla, pyöreä kuin äidin rinta. Se paisui ja levisi kuin uni vieraan, valkohehkuisen auringon alla.