Jumalan rakkauden tähden

Håkan kirjoitti:

Leo, hyvä veli,

lähestyn sinua itsekkäin toivein. Pyydän, että saisin oleskella luonasi väliaikaisesti, vain siksi aikaa kunnes saisin järjestettyä itselleni pysyvämmän oleskeluluvan. Jotta pääsisin kaupungista pois, tarvitsen sinulta virallisen kutsun.

Puhun vain itsestäni, kuten varmaan tiedät, Lili on lähtenyt. Tilanne meillä kaupungissa on muuttunut kestämättömäksi. Etenkin me gebrit olemme hätää kärsimässä.

Sanon "me gebrit", vaikka - kuten ehkä muistat - olen vain isäni puolelta gebri, mutta äitini espiitti. Syntyperästäni ei ole aikaisemmin koitunut minulle ikävyyksiä, sillä viime vuosiin saakka espiitit ja gebrit ovat eläneet tässä kaupungissa rauhallista rinnakkaseloa. Tuskin he ovat edes muistaneet kuuluvansa eri heimoihin.

Nykyään tilanne on toinen, kuten varmaan olet kuullut. Nyt itse kunkin on tiedettävä, kenen joukoissa seisoo. Täällä, tänään, on oltava joko espiitti tai gebri, mieluummin tietysti espiitti. Minun ja kaltaisteni ihmisten tilanne on kaikkein huonoin: espiiteille olen gebri, gebreille espiitti.

Asiat kääntyivät nopeasti huonolle tolalle sen jälkeen kun kaupunginjohtajaksi valittiin suosittu radiojuontaja, espiitti syntyjään. Propaganda alkoi yhdeltä paikalliskanavalta, ensin niin hienovaraisena, että sitä tuskin voi propagandaksi tunnistaa, sittemmin yhä suorempana kiihotuksena.

Håkan nosti päätään ja kuunteli. Taas hän kuuli jostain lähikorttelista vihellyksiä ja kiljuntaa. Espiittipartioiden tapana oli antaa vihellyksin merkkejä toisilleen.

Kaupungissa vallitsevaan yleiseen vihanpitoon sekoittui Håkanin yksityinen raivo. Sen jälkeen kun Lili oli lähtenyt, Håkanin vimma oli miltei silmitön. Öisin hän heräsi tikahtumaisillaan. Hän sihisi aina muistaessaan Lilin - eikä se tapahtunut harvoin. Hän saattoi pysähtyä kesken aamukahvin keiton tai lehden luvun, iskeä nyrkillä seinää ja huutaa kurkku suorana: "Senkin paskiainen! Narttu! Vitun ämmä!"

Hänen kurkkunsa oli kroonisesti kipeä, hänen äänensä käheytyi ja mataloitui ihan vain noiden yksinäisten huutokohtausten vuoksi. Mutta muiden seurassa hän nieli raivonsa ja käyttäytyi yhtä sivistyneesti kuin aina ennenkin.

Parin kuukauden kuluttua hän huomasi, että pahan tahdon ilmauksia alkoi sataa häneen ulkoapäin. Ne olivat kummallisen persoonattomia, mutta hän kohtasi niitä missä tahansa ja täysin yllättäen. Oli niin kuin kaupungissa riehuva viha - ja hänen oma raivonsa - olisivat vetäneet puoleensa yhä uusia vihamielisyyksiä.

Pankin kassaneiti heitti hänen eteensä setelit sihahtaen jotain käsittämätöntä hampaiden välistä. Toisinaan, hyvin varhain aamulla, Håkan heräsi siihen, että joku kiroili alhaalla takapihalla, kirosi kaameasti, vimmoissaan, yhtä täynnä raivoa kuin hän itse. Ensimmäisellä kerralla hän arveli, että se oli lehdenjakaja, joka liukastui polkupyörineen pihan iljanteella. Talonmies ei varmaan ollut taaskaan hiekoittanut pihaa kunnolla. Kun hän kuuli tuon äänen kolmannen kerran, se kuulosti hänen omalta ääneltään.

Eräänä maanantaina, töistä tultuaan, Håkan romahti sängylleen kuolemanväsyneenä. Taas hän ajatteli Liliä. Ja silloin paukahti aivan kuin asunnossa olisi ammuttu pistoolilla.

Håkan karkasi pystyyn. Hänen polvensa vapisivat ja hän huomasi, että karvat hänen kädenselässään harottivat kuin ukkossäällä. Ääni tuntui kuuluneen samasta huoneesta, ikkunan luota tai ikkunan vieressä seisovasta tammisesta kirjakaapista, jonka hän oli perinyt isoäidiltään. Mutta kaikki näytti koskemattomalta, kaapin lasiovet kiilsivät puhtaina ja ehyinä.

Ja sitten puhelin. Se saattoi soida keskellä yötä, ja kun Håkan nosti kuulokkeen, sikeästä unesta epämiellyttävästi heränneenä, hän joutui keskelle kiihtynyttä sanatulvaa, joka tuntui alkaneen jo kauan sitten.

- Kuka puhuu? hän kysyi tuikeasti.

Mutta puhuja ei tuntunut lainkaan kuulevan häntä. Håkan ei ymmärtänyt puheen virrasta juuri muuta kuin kirosanat ja haistattelut, muu osa oli kuin vierasta kieltä. Sanat kompastelivat toisiinsa ja vyöryivät eteenpäin.

- Kuka puhuu? Kuka siellä?

Ei vieläkään vastausta, vain outosointuisia raivokkaita sanoja eikä Håkan tiennyt, olivatko ne tarkoitettu hänelle vai oliko puhelu pelkkä erehdys.

Epämiellyttävintä oli puhujan ääni. Se oli naisenkin ääneksi epätavallisen kimakka, teennäinen kuin puhuja olisi matkinut jotain toista ihmistä. Håkan ajatteli, että ainoa oikea nimitys sellaiselle äänelle oli "demoninen".

Leolta ei tullut vieläkään vastausta, ja Håkan nöyrtyi kirjoittamaan uudelleen.

Hyvä veli,

et ole vastannut minulle ja joudun toistamaan pyyntöni. Tilanne pahenee päivä pältä. Vakuutan, etten tuota sinulle minkäänlaista vaivaa ja olen valmis maksamaan käyvän vuokran. Sen unohdin ensimmäisessä kirjeessäni mainita.

Olen ajatellut sinua paljon viime aikoina. Jostain syystä näin viime yönä unta, että kävimme jälleen koulua ja oli ranskan tunti. Muistatko sen laulun, jonka me silloin opimme: "Ma chandelle est morte, je n'ai plus de feu. Ouvre moi ta porte pour l'amour de Dieu."

Meidän piti opetella se ulkoa, muistatko? Sinä laskettelit sen kuin vettä, mutta minä olin unohtanut läksyni. Minulla on aina ollut huono kielipää, kuten tiedät, mutta unessa muistin sen erinomaisesti.

Jään siis yhä odottamaan vastaustasi.

Sinun Håkan

Hän odotti viikon ja toisenkin. Välillä lauhtui, mutta sitten alkoivat taas hallayöt. Kun hän ajatteli Liliä, hän sortui mielikuvituksessaan liioiteltuihin metaforiin. Hän muisti läpikuultavat kampamaneetit, joita hän oli lapsena ihaillut huvipuiston suuressa akvaariossa. Ne eivät olleet nopeita, mutta niitä oli silti mahdoton pyydystää, koska ne hajosivat veteläksi massaksi. Ne näyttivät haurailta lasikelloilta, lasista puhalletuilta kukilta tai kuin toisen planeetan kulkuneuvoilta. Ja kuitenkin ne olivat petoja, jotka ahmaisivat kaiken, mikä tuli liki.

Huolimatta murheellisista muistoistaan, kaupungin levottomuudesta ja olosuhteiden yleisestä viheliäisyydestä Håkan saattoi silti hetkittäin, omassa kammiossaan, yksin, kokea lyhyinä tuokioina rauhaa. Silloin hän unohti sekä Lilin että kutsun, jota ei vieläkään saapunut.

Mutta heti kun Håkan lähti pienestä huoneestaan, jonka hän tiesi kohta, talven edetessä, muuttuvan kylmyyden vuoksi miltei asumiskelvottomaksi, viha alkoi entisen työnsä. Viha kiersi ja näversi hänen sisämyksissään kuin toinen nälkä, joka etsi välitöntä tyydytystä.

Se liikahti ensi kerran heti ulko-ovella, siivottoman rappukäytävän ylätasanteella, jossa velloivat puolimädistä raaka-aineista huonosti valmistettujen ruokien hajut. Se paisui takapihalla hänen etsiessään avointa kulkuväylää kumoon tönittyjen roskatynnöreiden ja jätekasojen välissä, missä hän joutui potkimaan tieltään myrkytettyjen rottien raatoja.

Kun Håkan oli ehtinyt kadulle, se kupli hänen vatsassaan ja ravisteli häntä kuin ankara hermokohtaus niin että hän irvisti tuskallisesti aina kun joku ohikulkija tönäisi häntä tai kun hänen katseensa äkkiyllättäen kohtasi vastaantulijan silmät, joissa kiilteli sama pistävä raivo kuin hänen omissaan.

Samassa korttelissa asui nainen, jota kohtaan Håkan tunsi aivan erityistä inhoa. Oli niin kuin hänen yleinen ihmisvihansa olisi tiivistynyt ja ruumiillistunut juuri tuon nimettömän ihmisen kohdalla.

Tuo laiha ja pienikokoinen nainen oli hänen vihansa surkastunut ruumis. Hänellä oli ohuet värittömät hiukset, jotka valuivat aina niin rasvaisina päätä myöten että oli vaikea kuvitella hänen koskaan pesevän niitä. Ne näyttivät hyvin iäkkään ihmisen hiuksilta, vaikka hän tuskin oli paljoakaan Håkania vanhempi.

Pään muotokin oli erikoinen, kuin venytetty, huolimatta siitä että se oli suhteettoman pieni, kuin näivettynyt pää.

Håkan oli pari vuotta aikaisemmin nähnyt hänen kulkevan lastenvaunujen kanssa. Mutta nyt lapsesta ei näkynyt merkkiäkään. Toisinaan nainen talutti suurikokoista villavaa koiraa, ja Håkan inhosi myös eläintä.

- Senkin hurtta, hänen teki mieli sanoa ja sylkäistä, aina kun se kulki ohi.

Håkan melkein toivoi, että lapsi olisi kuollut, sillä sellaisella ihmisellä saattoi olla vain kaltaisensa lapsi. Jos se ei ollut kuollut se varmaankin oli otettu häneltä pois, koska nainen ei pystynyt huolehtimaan lapsesta. Hänet saattoi nähdä kadulla mihin tahansa aikaan vuorokaudesta eikä hän selvästikään käynyt missään töissä, hän oli niitä, jotka olivat kaikkien veronmaksajien rasitteena.

Miten Håkan kaipasikaan päästä ulos kaupungista.

Leo hyvä,

uskallan lähestyä sinua vielä kerran. Ehkäpä et ole syystä tai toisesta saanut kahta edellistä viestiäni. Muuta syytä vastaamattomuuteesi en halua ajatella. Olethan aina ollut minulle kuin veli.

Toistan siis vielä jo kaksi kertaa esittämäni pyynnön: anna minun asua luonasi, edes päivä tai kaksi. Sen jälkeen yritän järjestää itselleni yösijan muualta. Kulkulupaa varten tarvitsen todellakin välttämättä sinulta virallisen kutsun. Olisin kiitollinen, jos voisit lähettää sen mahdollisimman pikaisesti, mieluiten paluupostissa. Tahdon tehdä asian sinulle niin selväksi kuin pystyn: henkeni ei ole täällä minkään arvoinen. En tiedä, kuinka kauan enää voin pysytellä täällä elossa.

Tälläkin hetkellä kadulla metelöidään. Kuuluu jyskettä ja kumahduksia. Joku huutaa ontosti ja lakkaamatta aa-aa-aa, kuin suuressa kivussa. Kukaan ei mene katsomaan, mikä on hätänä, en minäkään mene. Me kaikki tiedämme, mistä on kysymys, sillä huutoon sekoittuu lasten nauru - se on pahinta. Espiittilapset hakkaavat taas jotakuta gebriä ja heitä huvittaa, kun hän kiemurtelee maassa heidän armoillaan. Ja vielä puhutaan lapsuuden viattomuudesta.

Nyt kuuluu kolinaa jo tästäkin rapusta. He nousevat portaita, huutelevat ja hakkaavat ovia kepeillä ja rautatangoilla. Talo natisee ja kumisee kuin suuri rumpu. Kerros kerrokselta he lähestyvät, pian he ovat jo ovellani.

Vastaa minulle, Leo! Jumalan rakkauden tähden!

Metelin vaimennuttua Håkan lähti postittamaan kirjettään yhä levottomampana. Oli tullut äkkiä tavattoman kylmää ja pimeää. Katulamput syttyivät, vaikka oli vasta varhainen iltapäivä. Håkan kiirehti askeleitaan sekä yltyvän kiireen tunnun että kylmän vuoksi, mutta lähellä postikonttoria hänen kulkunsa hidastui väentungoksen takia.

Kadunkulmassa joku saarnasi. Hän saattoi nähdä, että se oli espiitti, joka jakoi lentolehtisiä ja levitti kovaäänisen kautta myrkyllistä sanomaansa.

- Gebrit kuvittelee omistavansa tämän kaupungin, mies melusi. - Ne kulkee ympäriinsä ja leveilee rahoillaan. Minä olen espiitti ja voin vakuuttaa, että jokainen espiitti tietää, ettei gebri ole mitään muuta kuin aivoton eläin! Mutta tiedättekö myös, mitä ne sen lisäksi on? Ne on kaikki Antikristuksia, niin juuri! Ne ei ole mitään oikeita ihmisiä eikä tämä kaupunki kuulu niille. Ei ole koskaan kuulunut eikä tule kuulumaan.

Alkoi sataa lunta, ensilunta. Vihdoinkin! Miten Håkan olikaan rakastanut lapsena ensimmäisiä lumisateita tässä kaupungissa. Hän oli kulkenut suu auki ja pyydystänyt hiutaleita kielelleen. Lumi pehmensi äänet ja liuotti ääriviivat, sen kylmyyskin oli lempeää ja puhdasta. Mutta nyt hän ei ehtinyt iloita siitä.

Nyt Håkan tunsi epäluuloisten katseiden kohdistuvan itseensä, kun hän yritti tunkeutua ihmismuurin läpi kohti postikonttoria. Joku tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi: - Siinä taas yksi nuija gebri. Antaa vetää niin kuin olisi jo.

Håkan tunsi tönäisyn kyljessään ja sitten polttavan sivalluksen vyötäröllään. Noin kaksitoistavuotias poika oli iskenyt häntä polkupyörän kettingillä ja tuijotti nyt häntä uteliaana ja voitonriemuisena. Håkan tulistui, tönäisi poikaa ja tempaisi tältä kettingin.

- Tuo mies löi lasta! joku nainen huusi.

Uudet iskut satelivat Håkanin kylkiin, selkään ja kaulaan. Kettinki oli jälleen pojalla, ja hän sivalsi Håkania toisen kerran, tällä kertaa reiteen. Lumisade yltyi. Joku tarttui häntä kädestä. Tämä kosketus oli erilainen, myötätuntoinen ja hienotunteinen. Ääni sanoi: - Pian pian. Seuratkaa minua.

Jostain syystä ihmiset jättivät hänet ja hänen saattajansa rauhaan. Ehkä se johtui vain lumentulosta. Nyt satoi niin sakeasti, että he näkivät tuskin metriäkään eteensä. Pieni nainen veti Håkania perässään, ja Håkan seurasi vastaanpanematta, lammasmaisesti, jonkinlaisessa shokissa. He tulivat Håkanin asunnon tienoille, mutta nainen vei häntä yhä eteenpäin hiutaleiden sulaessa heidän kasvoilleen ja hämärtäessä näkyvyyden. Kadun toisesta päästä kuului vielä metelöintiä ja vihaisia huutoja.

Nainen kulki hänen edellään, yhä Håkania hihasta vetäen, kapeita kiviportaita alas vanhan talon pohjakerrokseen. He joutuivat kellariloukkoon, jossa ei ollut varsinaista ikkunaa, vain jonkinlainen tuuletusräppänä, josta kajasti hieman päivänvaloa. Suuri pörröinen koira tuli ääneti heitä vastaan, ja Håkan kavahti taaksepäin. Hän huomasi tuntevansa koiran. Se nuolaisi hänen kättään, sen kielen lipaisu oli karhean lämmin, sen silmät olivat täynnä syvää alakuloisuutta. Niiden iskujen jälkeen, joita hän juuri oli saanut tuta, Håkan tunsi niin syvää kiitollisuutta eläimen ystävällisyydestä, että kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.

Håkan ymmärsi nyt, että hänen täytyi tuntea myös saattajansa. Se oli sama muotopuoli nainen, jota hän niin kauan oli inhonnut.

Koira jätti hänet rauhaan ja vetäytyi hienotunteisesti makaamaan pienen pöydän alle. Huonetta valaisi vain yksi katosta riippuva lamppu. Sen valossa Håkan vasta näki paremmin saattajansa, oppaansa, pelastajansa. Hänen kasvonsa olivat huolestuneet ja murheelliset, mutta lempeät. Håkanin oli nyt vaikea ymmärtää, miksi hän oli nähnyt naisen niin rumana.

Nainen sammutti valon.

- Hiljaa! hän nosti sormen huulilleen. Pitkän tovin he pysyttelivät vaiti. Håkanin sydän jyskytti yhä kuin tehdas. Huudot loittonivat ja kuolivat kokonaan.

- Nyt voitte mennä, nainen sanoi.

Håkan yritti kiittää naista, jopa syleillä, mutta nainen työnsi häntä pois melkein kauhuissaan ja toisteli: - Menkää, menkää nyt.

Håkan seisoi taas kadulla. Hän katsoi taakseen, ja oli niin hämärää, ettei hän nähnyt enää kellarin ovea, josta oli juuri tullut. Lumessa erottuivat vain hänen omat jälkensä.

"Se jota rakastin", Håkan ajatteli, "jätti minut pulaan, se jota halveksin ja vihasin, pelasti minut."

Sen jälkeen, pysyvän lumen mukana, hänen elämäänsä laskeutuivat nöyryys ja häpeä. Viha oli hälvennyt, jäljelle jäi vain lumen hiljaisuus.