Fiat ars, pereat mundus

Mikä löyhkä! Odotin serkkuani taidemuseossa, ja siellä haisi. En ollut ikinä kuvitellut, että museossa voisi löyhkätä. Kenellekään läsnäolijalle ei ollut epäselvää, miksi. Salissa oli lasivitriini, yksiön kokoinen, jossa sikisi vimmaista elämää; se kiehui raatokärpäsiä ja niiden nälkäisiä toukkia. Ravinnosta niillä ei ollut pulaa, kaltaistensa tavoin nekin elivät kuolemasta: lasikkoon, karthagolaisen katkaistun pylvään päälle oli asetettu kimpale lihaa, jo pitkälle mädännyt.

Ei olisi pälkähtänyt päähänikään käydä taidemuseossa; en juuri harrastanut kuvataiteita enkä varsinkaan nykytaidetta. Mutta kun kaupunkiin tultuani soitin Håkanille, serkulleni, hän ehdotti, että tapaisimme juuri tässä näyttelyssä.

Håkan oli itsekin eräänlainen taiteilija, vaikka ei ollut saavuttanutkaan mainittavaa kuuluisuutta. Hän kehitteli performansseja ja videoinstallaatioita, oli tehnyt niitä jo parinkymmenen vuoden ajan. En ollut koskaan nähnyt mitään hänen teoksiaan, jos niitä nyt teoksiksi voi kutsua. Tiesin, että Håkan pyrki sensaatioihin, mutta se mitä olin kuullut hänen taiteestaan, kuulosti enemmänkin haukotuttavalta. Eräänkin videon nimi oli La Primavera: siinä oli mies, joka aivasteli. En tiedä, johtuiko kohtaus nuuskasta, allergiasta vai flunssasta, mutta se kesti kuulemma kolmisen tuntia.

Vanha enoni oli pyytänyt, että ottaisin yhteyttä Håkaniin, ja vain hänen vuokseen sen tein. Eno oli kroonisesti huolissaan pojastaan, vaikka tämä oli jo pitkälti yli neljänkymmenen ja tuli kyllä välttävästi toimeen. Hän kuvitteli - aivan suotta tietenkin - että minulla voisi olla suotuisaa vaikutusta serkkuuni. Tosiasia oli, että Håkan suhtautui minuun yhtä alentuvasti kuin lapsuudessammekin. Kyllä ymmärsin, että hän piti minua värittömänä tylsimyksenä, jonka virkanimikekin - kamreeri - oli hänestä surkuteltava. Håkan oli sitä mieltä, ettei henkilö, jolla oli laskupäätä ja toimipaikka verovirastossa, voinut ymmärtää korkeamman hengenviljelyn päälle. Ehkä hän oli oikeassa, mutta en ollut koskaan väittänytkään käyväni taiteentuntijasta.

Suvussa ei ollut muita taiteilijoita. Äitini sanoi Håkanista kylmästi: - Voi ollakin taiteilija, mutta toivoton renttu.

Håkan sanoi, ettei hän kuulunut mihinkään ryhmittymään, hän ei ollut modernisti eikä postmodernisti, ei minimalisti eikä maksimalisti. Hän kulki aina valtavirran vastavirrassa. Maan taiteilijoiden sankassa joukossa hän oli yksinäinen susi, institutionalisoituneen kulttuurikäsityksen ikuinen opponentti.

Minä en tosin ollut koskaan tavannut taiteilijaa, joka olisi väittänyt itsestään jotain muuta. Kukaan heistä ei koskaan tullut kertomaan, että hänet olisi ymmärretty oikein ja täydellisesti ja että hänen työnsä ja tuotantonsa olisi saanut riittävästi huomiota. Ihan merkillistä, että vaikka aina puhuttiin maan kulttuurin sisäänlämpiävyydestä, klikeistä ja kuppikunnista, ei kukaan ollut koskaan nähnytkään taiteilijaa, joka olisi kuulunut niihin. Ja jos kaikki kulkivat vastavirtaan, niin missä ihmeessä oli se valtava myötävirta?

Håkan puhui paljon taiteen lopusta. Hän sanoi, että sitten kun kaikki on taidetta, mikään ei enää ole taidetta. Se aika oli jo sarastamassa. Taiteen jaloin pyrkimys oli hävittää itsensä vapaaehtoisesti. Minä en rohjennut väittää vastaan, mitäpä se minulle kuului ja kaipa hän sen tiesi, kun kerran itse oli ammatinharjoittaja.

Håkan oli valinnut juuri tämän salin kohtaamispaikaksemme. Hän sanoi, että hänellä olisi siellä iltapäivällä uusi performanssi. En uskaltanut lähteä salista pois, vaikka kärsin hajusta. Museossa oli niin paljon väkeä, että pelkäsin kadottavani Håkanin, jos lähtisin vaeltelemaan muihin saleihin.

Odotin ovensuussa, niin kaukana vitriinistä kuin pääsin. Olisi pitänyt ottaa pyykkipoika mukaan, sillä taideteos haisi ovelle saakka. Jotkut salissa pitelivät kaulaliinaa, nenäliinaa tai hattua kasvojensa edessä. Mutta itse asiassa vain kaasunaamari olisi ollut kyllin tehokas.

Näyttely oli avattu vasta muutamaa päivää aikaisemmin ja tulisi kestämään vielä kolme viikkoa. Sääli henkilökuntaa, mutta ehkäpä hajuun voisi tottuakin. Epäilemättä kolmen viikon kuluttua se olisi vielä kuvottavampi.

Asemapaikastani näin toisen huoneen takaseinällä valtaisan kuvan, jonka objektista en ollut aivan varma. Kuva oli öljymaalaus, mutta samalla eräänlainen suurennos. Siinä kasvoi karvoja, kuvassa ne olivat melkein kahden metrin mittaisia, paksuja ja mustia kuin marraskuisen puun oksat. Mahdollisesti taideteoksen kohde oli vagina, sillä karvojen välissä ammotti syvä ja pimeä reikä. Tosin en voinut olla ajattelematta, että jos kuvan todella oli tarkoitus esittää vaginaa, taiteilija oli tutkinut kohdettaan peräti huolimattomasti.

Katsoin luettelosta teoksen nimen. Se oli Nimetön. Minulle on ajan myötä muodostunut käsitys, että vähintäänkin kolmasosa kaikkien modernien taidemuseoiden teoksista on saman nimisiä elleivät ne sitten ole muotoja tilassa.

Menin vahdin luo ja kysyin, tiesikö hän, mitä kuva esittää. Olihan se toki siinä ympäristössä sopimaton kysymys. Ei katsojien ollut tarkoitus tietää, mitä teokset esittivät eivätkä niiden tekijät välttämättä voineet tai tahtoneetkaan tehdä siitä tarkempaa selkoa. Kysymys paljastaisi vahdille sofistikoitumattomuuteni, mutta päätin olla välittämättä siitä. Tuskin tämän jälkeen koskaan näkisin vartijaa, eikä hän sitä paitsi tiennyt nimeäni.

Mutta yllättäen vahti osasi vastata kysymykseeni. Kuva todella esitti jotakin. Hän sanoi, että se oli luodinreikä päässä, vieläpä aivan tietyn henkilön päässä. Karvat olivatkin hiuksia. Murhaaja oli se ja se, uhri oli sejase, kaikki oli hyvin täsmällistä, mutta nimet olen nyt jo unohtanut. Rikos oli tapahtunut samassa kaupungissa joitakin vuosia aikaisemmin. Tappaja oli ampunut luodin lähietäisyydeltä toisen miehen päähän.

- Miksi? minä kysyin. Sitä vahti ei muistanut, tuskin kukaan muukaan.

Vilkaisin ovensuusta seuraavaan saliin. Sen keskelle oli pystytetty kuivunut puun runko. Puun oksilta riippui ihmisiä. Joiltakin oli silvottu kädet, joiltakin jalat, joiltakin sukupuolielimet. Eräs oli päätön. Kaikki oli hyvin luonnonmukaista ja uskottavaa.

Sivummalla oli pieni työ, joka vihdoin todella miellytti minua. Korkealla ja kapealla kivijalustalla oli sormi, yksi ainut vaalea sormi. Kun tutkiskelin sitä tarkemmin, tulin melko vakuuttuneeksi siitä, että kysymyksessä oli etusormi. Se oli pystyssä, nuhdellaakseen, opastaakseen vai viitatakseen johonkin, kuka tietää. Muistin sormen, joka osoitti kuuta. Muistin Jumalan sormen, josta sinkosi Aatamiin elämän henki.

Katsoin kauan yksinäistä ohutta sormea. Se oli minusta oikein kaunis ja mieleenpainuva sormi.

Sormea ihaillessani Håkan astui sisään viulukoteloa kantaen. En tosin aivan heti tunnistanut häntä, sillä hän oli sitten viime näkemän ajanut hiuksensa pois. Viulukotelo oli myös yllätys; en ollut tiennyt, että Håkan osasi soittaa myös viulua.

Håkanin mukana tuli eleganttiin hopeanharmaaseen kokopukuun sonnustautunut nuori mies, jolla oli mukanaan videokamera. Håkanilla itsellään oli jonkinlainen dervishin asu, niin kuvittelin, valkoinen kaapu ja sen alla kirjavat housut. En tosin voinut ymmärtää, miksi hän oli pukeutunut juuri dervishiksi. Håkan tuli luokseni ja me kättelimme juhlavan muodollisesti; emme olleetkaan tavanneet pariin vuoteen.

- Mitä pidät näyttelystä? Håkan kysyi.

Koska tahdoi osoittaa positiivista mielenlaatua, kerroin, että eniten olin ihastunut pieneen etusormeen.

- Ai se, Håkan sanoi. - Se on taiteilijan oma sormi. Vasemman käden sormi.

- Mitä sinä puhut? kysyin. - Et voi olla tosissasi.

Tunsin masentuvani. Teki mieleni lähteä heti pois.

- Varmasti olen, Håkan sanoi. - Minä tunnen hyvin tekijän.

Minua melkein itketti. Nyt työ ei enää hiukkaakaan miellyttänyt minua. Håkan kertoi, että taiteilija oli itse leikannut poikki vasemman käden etusormensa. Sen jälkeen hän oli antanut balsamoida sen.

- Järkyttääkö se sinua? hän kysyi ja nauroi.

- Järkyttää kovasti. Minusta se on inhottavaa, sanoin vakavasti. - Kerta kaikkiaan.

- Minä arvaan sen, hän sanoi. - Sinä et ymmärrä, että todellinen taiteilija voisi luopua vaikka oikeasta kädestään. Niinpä niin.

Niinpä niin! Tuon ilmaisun omahyväisyys suututti minua erityisen paljon. Keskustelumme tyrehtyi, ja Håkan alkoi puhua toverinsa kanssa kamerakulmista ja etsiskellä pistorasioiden paikkoja. Aloin miettiä, olivatko puusta riippuvat raadot myös todellisia vainajia. Ehkäpä taiteilija oli hakenut ruumiit sairaalasta tai ruumishuoneelta. Ehkäpä ne olivat auto-onnettomuuksissa tai terrori-iskuissa tai itsemurhien kautta menehtyneitä ihmisiä, niin luonnollisilta ne näyttivät. En uskaltanut kysyä niistä mitään Håkanilta enkä myöskään tahtonut tarkastella niitä lähempää siinä pelossa, että ajatukseni osoittautuisi oikeaksi.

Vahti, jonka kanssa olin keskustellut, meni miesten luo ja ilmoitti, että oli kiellettyä tuoda kameroita saliin. Siirryin hienotunteisesti, vaikka hiukan ihmeissäni, kauemmaksi. Eikö esitykseen oltu pyydettykään etukäteen lupaa museosta? Aloin pelätä, että Håkan saattaisi itsensä vaikeuksiin, eikä minua huvittanut todistaa mitään välikohtausta.

Huojennuksekseni olin kuitenkin kuulevinani Håkanin sanovan, että kaikesta oli sovittu johtajan kanssa. Heillä olisi salissa vain pieni performanssi. Se ei kestäisi kuin muutaman minuutin. Vahti näytti olevan hänkin ymmällään, mutta kohautti hartioitaan ja sanoi: "No siinä tapauksessa..."

Håkan asettui kärpäsvitriinin eteen jonkinlaiseen lootusasentoon mikki kädessään.

- Taiteen ystävät! Håkan sanoi. - Kunnioitettava yleisö! Se aika on ohi, jolloin taiteilijat maalasivat ateljeissaan suorakaiteen muotoisia kankaita. Museo ei myöskään ole enää privileegioiden paikka kuten se ennen oli. Emme voi enää erottaa toisistaan elämää ja taidetta. Taiteilija on murtanut niiden väliset rajat. Jokainen taiteilija on poikkeus, kuten itse taidekin. Jokainen taiteilija riippuu maan ja taivaan välillä jumalallisessa levitaatiossa. Ja kaikki mitä taiteilija tekee on taidetta. Hän tekee sitä banaalista, epäpyhästä, kaikkein arkisimmasta, mistä tahansa, ei mistään. Se on luomisen työtä!

Oivoi, en voinut olla ajattelematta. Miksi hän puhuu noin paljon? Se ei ole hyvä. Ja vielä ties mitä... jonninjoutavaa, siltä se ainakin minusta kuulosti.

Hän puhui ja puhui. Ihmiset, jotka olivat alkuun kerääntyneet kärpässaliin, alkoivat väsyä. Jotkut jo poistuivat, toiset puhelivat puoliääneen. En ihmetellyt sitä, omatkin ajatukseni alkoivat harhailla. Istahdin vahdin tuolille ovenpieleen, vaikka en tiedä, olisiko se ollut sallittua. Mutta vahtia en nyt nähnyt missään. Alkoi raukaista. Hajua en enää tuntenut, olin ollut huoneessa niin kauan. Välillä en enää kuullut lainkaan Håkanin ääntä, kuulin vain kärpästen surinan. Liu'uin hetkeksi johonkin toiseen päivään, heinäkuun päivään kotona maalla, niitylle, jossa laidunsi naapurin karja.

Oli kulunut paljon kauemman aikaa kuin Håkan oli luvannut, ainakin kolmeneljännestuntia tai ehkä enemmänkin. Ja yhä Håkan puhui.

- Taiteilijan tehtävä on laajentaa taiteen käsitettä, hän sanoi, - tehdä taiteeksi sellaisetkin elämän puolet, joita ei ole ennen taiteeksi ymmärretty. Kaikki, mitä taiteilija tekee, on viime kädessä taidetta.

Eikö hän sanonut sitä jo kerran? Näin, että vahti palasi saliin jakkupukuisen, kauniisti harmaantuneen rouvan seurassa. Oletan, että hän oli museon johtaja. Nousin jaloittelemaan.

Silloin Håkan lopetti lootusasentonsa eräänlaisella puolivoltilla, jonka äkkinäisyys ja taiturimaisuus valpastutti katsojat. Hän ryhtyi aukaisemaan viulukoteloaan, ja varustauduin jo musiikkihetkeen. Mutta esine, jonka Håkan otti kotelosta, ei näyttänyt viululta.

- Tämä, sanoi Håkan, - ei ole mikään soittopeli.

Menin lähemmäksi ja näin, että hän puhui totta. Siinähän oli kirves, jonka terä säihkyi uutuuttaan. Vahti ja vanhempi rouva kurkottelivat olkani yli. Kuulin toisen vetävän syvään henkeä.

- Taide vaatii aina uhrimieltä, Håkan sanoi. - Todellinen taiteilija on valmis uhraamaan jopa elämänsä taiteen alttarille. Eikä ainoastaan omaansa vaan tarpeen vaatiessa myös muidenkin.

Tässä vaiheessa eturivissä seisseet siirtyivät vaivihkaa taaemmaksi. Nielaisin tyhjää. Ei suinkaan Håkan aikonut tehdä mitään, jota saisi myöhemmin hävetä. Ja ehkä myös minä; olihan mies sentään verisukulaiseni.

- Jokainen taiteilija on alkemisti, taikuri ja tiedemies, Håkan sanoi. - Hänen uhrihenkensä ja ekstaasinsa on vastapaino jähmettyneelle materialismille ja dogmaattiselle yhteiskuntalogiikalle. On välttämätöntä, että taiteilija aukaisee umpiot, että hän repii tien auki taiteen ja tosielämän välille, vaikka se merkitsisikin näennäistä vahinkoa.

-Taiteilija tietää, ettei ole taidetta ilman uhria, Håkan sanoi kääntyen puolittain vitriiniä kohden.

- Fiat ars, pereat mundus!

Hyvä jumala, hän kohotti kirveensä. En voinut estää itseäni huutamasta hänen nimeään, jopa kahdesti. Myös vahtimestari kiljahti ja jakkupukuinen rouva yritti tarttua Håkanin käteen.

Liian myöhäistä. Kirves putosi raskaana ja lasi sälähti heliseväksi sirpalesateeksi. Samalla hetkellä kun yleisö kavahti kauemmaksi, kärpäspilvi kohosi sirpaleista surahtaen kuin käynnistyvä moottorisaha. Toinen surina oli lähtöisin kuvaajan videokamerasta. Löyhkä paisui käsinkosketeltavaksi. Kuului pieniä epämiellyttäviä kopsahteluja, kun kärpäset poukkoilivat seiniin ja kattoon.

Håkan seisoi tämän käsittämättömän näkymän keskustassa rauhallisena, suorastaan ylevöityneenä, riiputtaen kirvestä rennosti vasemmasta kädestään.

Joku tyttö nyyhkytti, minusta näytti kuin hän olisi saanut lasinsiruista haavoja kasvoihinsa. Epäjärjestys oli tavattoman ikävä, ja minä siirryin seinänviereen, sen pylvään taakse, jonka päällä vielä hetki aikaisemmin oli sojottanut balsamoitu sormi. Nyt se oli poissa, ehkä se oli pudonnut syntyneessä sekasorrossa ja tallautunut ihmisten korkojen alle.

Ääntä riitti ja molemmista ovista juoksi lisää vahteja saliin samalla kun vastavirta kuljetti lihakärpästen vainoamaa yleisöä. Se rynnisti ulos yhtä jalkaa, pidellen vaatteita kasvojensa suojana, suorastaan nelistäen. Kuului kopinaa kuin sadoista sorkista ja kavioista. Kuvaaja seurasi heidän kannoillaan jatkaen koko ajan videoimista.

Minä jäin etsimään sormea, minun tuli yhtäkkiä sitä niin kovin sääli, syytöntä pikku sormea, yksinäistä sormea, joka ei enää koskaan löytäisi omaa kättään. Mutta en nähnyt siitä kynttäkään, joko se oli varastettu tai sitten se oli ehtinyt jauhautua tomuksi yleisön korkojen alle. Siinä oli ainakin eräs taiteen uhreista.

Håkan sen sijaan asetteli tyynenä kirvestään takaisin viulukoteloon. Kun poliisit vihdoin saapuivat, seurasi vain vähäistä suukopua. Sali oli siinä vaiheessa jo melkein tyhjä, vartijaa, minua ja museon johtajaa lukuunottamatta.

- Eiköhän taiteilija ole nyt mennyt hieman liian pitkälle, toinen konstaapeli sanoi. - Eihän taiteenkaan nimissä sentään mitä tahansa sovi tehdä. Ja vielä museossa!

- Siitäkös te mitään ymmärtäisitte, Håkan sanoi lähestulkoon lempeästi.

Mutta hän seurasi heitä vastaanpanematta ja hillitysti hymyillen. Epäilemättä hän piti performanssiaan onnistuneena. Eivät he sentään käsirautoja hänelle panneet, siitä olin onnellinen vanhan enoraukkani takia.

Minun kohdallani Håkan pysähtyi, kuin kiitosta odottaen. Sanoin hänelle vain päätäni pudistellen: - Håkan, Håkan!

Mitäpä muutakaan olisin osannut.