Oikeudenmukaisuuden luonnonhistoria

Olisi kummallista sanoa, että oikeaa ja vasenta ei ole olemassa. Mutta kummalliselta kuulostaisi myös väittää, että ne ovat olemassa. Kuitenkin ne ovat suhteita, jotka meidän on tunnettava jokapäiväisessä elämässä, ja niiden sekoittaminen keskenään voi johtaa vakaviin katastrofeihin.

Samantapainen - vaikkakaan ei sama - on tilanne oikean ja väärän, hyvän ja pahan suhteen. Niin kauan kuin ihmisellä on ruumis ja katse, niin kauan hänellä on oikea ja vasen. Niin kauan kuin ihmisellä on tietoisuus, niin kauan hänellä on oikea ja väärä, hyvä ja paha.

Täytyykin siis käyttää toista "olla"-verbiä: ne ovat meillä ja meidän, me omistamme ne. Jotta niiden painolastista pääsisi eroon, täytyisi luopua muustakin inhimillisyydestä: kyvystä valita.
Tosin käytännöllisen filosofian professori kirjoittaa: "Ehkä jotkut asiat ja teot todella ovat oikein tai väärin, vaikka emme osaakaan sanoa kumpaa."

Tuo hänen "ehkänsä" saa minut hämmästymään. Ensinnäkin: jos me itse emme osaa sanoa, niin kuka sitten osaa? Toiseksi: juuri käytännön elämä on opettanut minulle, että ainakin luentosalin ulkopuolella me useimmiten osaamme sanoa, kummasta on kysymys. Ei ole sen mahdottomampaa nähdä eroa oikean ja väärän, pahan ja hyvän kuin nähdä eroa yön ja päivän välillä, vaikka jokainen tietääkin, että on olemassa myös sarastus ja hämärä.

Mutta on tietysti totta, että näkeminen ja tekeminen ovat kaksi eri asiaa. Vaikeinta elämässä on tehdä oikeutta.
Viime aikoina olen kuullut Suomessa monien - etenkin ns. älymystöön kuuluvien henkilöiden - väittävän suoraan tai epäsuorasti, että moraalisia faktoja ei ole olemassa tai että sellaiset arvot ovat joka tapauksessa täysin suhteellisia.
Otan esimerkiksi Nuori Voima-lehden pääkirjoituksen, jossa käsiteltiin Salman Rushdieen kohdistuvaa fatwaa. Se on valitettavasti yhä ajankohtainen. Kirjoittajat katsovat Jean-Francois Lyotardin määritelmään tukeutuen, että Rushdien tapauksessa olisi meneillään jonkinlainen "riita". Meiltä puuttuvat keinot ratkaista tämä kiista oikeudenmukaisesti, sillä molempien osapuolten näkemykset ovat omalta kannaltaan yhtä oikeutettuja. Kysymyksessä on vain kaksi erilaista näkökulmaa.

Jos tämä riittäisi perustaksi olla etsimättä ratkaisua, oikeuslaitosta ei enää tarvittaisi. Kyllä syytetty saattaa kertoa, että hänen kannaltaan oli täysin oikeutettua päästää toinen ihminen pois päiviltä tai että hänen pakottava tarpeensa teki raiskauksen välttämättömäksi.

Tiedämme, että Rushdien tapauksessa on kysymyksessä murha in spe. Rushdien kuolemantuomio langetettiin - kuten niin erinomaisen hyvin muistamme - siksi, että hän kirjoitti romaanin. Kuka tahansa saa siksi tappaa hänet ja_ tappaja jopa ansaitsee huomattavan palkkion.

Toisen näkökannan mukaan tällaista tuomiota ei saa langettaa eikä panna täytäntöön. Nämä vastakkaiset näkökannat eivät mitenkään voi olla yhtä oikeutettuja eivätkä missään moraalisessa suhteessa tasaveroisia. Miksi? Yksinkertaisesti siksi että fatwan päämäärä on tappaa ihminen, kun taas sen vastustajat pyrkivät ainoastaan estämään tappamisen. Kuolemantuomion vastustaminen ei suinkaan ole tuomitsemista kuten Nuoren Voiman pääkirjoitus esittää.

Fatwa on huutava epäoikeudenmukaisuus, vaikka perustuukin ns. pyhiin kirjoituksiin ja erään maan lainsäädäntöön. Oikeus ja oikeamielisyys, kohtuus, ymmärrys, suvaitsevaisuus ja inhimillisyys tukevat kaikki sen hylkäämistä.

Juridiikkaa ja yhteiskuntajärjestystä ei voi eikä saa perustaa muinaisille kirjoituksille. Meilläkin on fundamentalisteja, jotka toivovat, että Suomen laki olisi saatettava yhtäpitäväksi Raamatun ohjeiden kanssa. Mutta Raamattuunkin sisältyy kammottavia ja julmia rangaistuksia, käskyjä, joiden seuraaminen olisi kriminaalia ja tuottaisi niiden täyttäjälle, syystä kyllä, elinkautisen tuomion. Salman Rushdien kohtalo on vain yksi esimerkki siitä, mitä tapahtuu, jos fanaatikkojen ehdot täytetään.

Heidän uhkavaatimuksiaan - mistä uskontokunnasta, kulttuurista tai ideologiasta sitten onkin kysymys - ei tule myötäillä edes veltoilla arvosubjektivistisilla mietiskelyillä. Rushdien tapauksessa oikeutta ei tarvitse edes etsiä. Se on jokaisen ajattelevan ihmisen oitis käytettävissä hänen eettisen intuitionsa, hänen omantuntonsa kautta, joka ei suinkaan perustu vain länsimaisen liberalismin aatteille. Vain lapsesta saakka jatkuva indoktrinaatio ja ideologinen propaganda voi hämärtää tämän tietoisuuden, joka - niin väitän - ei ole vain opetettu.

On tietysti totta, että käsitykset oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta todella jossain määrin vaihtelevat kulttuurista toiseen. Tätä tosiasiaa käytetään usein sellaisen ajatuksen vahvistamiseen, että ne ovat täysin kulttuurisidonnaisia käsitteitä ja että siksi on mahdoton tietää, kenen käsitys on oikeampi. Kukaan tällaisen arvosubjektivismin puoltaja tuskin kuitenkaan tohtisi esittää, että Prokrusteen vuode tai oikean käden katkaiseminen ovat yhtä oikeutettuja rangaistuksia kuin kahden vuoden ehdonalainen.

Arvoillakin on evoluutionsa ja luonnonhistoriansa. Sanon "luonnon", ja tarkoitan paitsi ihmisluontoa, myös sitä, että moraali on sidoksissa ihmisen koko neurobiologiaan ja lajinkehitykseen. Ihmisen evoluutio ei kuitenkaan tapahdu vain sattumanvaraisten mutaatioiden vaan myös kulttuurin kautta, ei ainoastaan geenien vaan myös meemien, ideoiden, jotka tarttuvat ihmisestä toiseen. Ei suinkaan voi aina sanoa, että meemit johtaisivat meitä kohti parempaa tulevaisuutta. Nekin voivat aiheuttaa vahingollisia mutaatioita ja nopeasti murtuvia kehityslinjoja.

Mutta kun käännymme katsomaan väkivaltaista historiaamme, voimme sittenkin nähdä viitteitä eettisestä evoluutiosta.
Vielä myöhään uudella ajalla oikeuslaitokset käyttivät säännönmukaisesti kidutusrangaistuksia. Keskiajalla ihmisten ja varsinkin naisten polttaminen roviolla, heidän jäsentensä katkominen, heidän sokaisemisensa tai heidän venyttämisensä teilirattaassa olivat mitä yleisimpiä rangaistuksia. Nyt sellaiset toimenpiteet nähdään globaalisti kuvottavina vääryyksinä. Vaikka samantapaisia kidutuskeinoja yhä käytetään (ja paljon ja monessa maassa), ne pyritään pitämään salassa.

Vielä satakunta vuotta sitten sodankäynti, myös hyökkäyssota, oli useimmissa valtioissa mitä hyväksytyin ja käytetyin vaikutuskeino. Pasifismi taas oli pelkuruutta ja heikkoutta.

Luonnonsuojelu ja eläinten oikeuksista puhuminen oli joutoväen puuhastelua vielä joitakin kymmeniä vuosia sitten. Nyt tiedämme, ettei ole toimivaa ekonomiaa, ei säädyllistä politiikkaa eikä kunniallista kaupankäyntiä ilman ekologian ehtojen edes alkeellista ymmärtämistä. Ehkä vähitellen opimme tunnustamaan senkin, että ei vain ihmisellä ole kasvoja. Ei ole antropomorfismia eikä epätieteellistä sentimentalismia myöntää, että myös eläimellä on tietoisuus.

Yhä vielä on maita, joissa ihmisiä ruoskitaan ja joissa kuolemantuomio saatetaan täytäntöön erityistä kärsimystä tuottavin tavoin, kuten hautaamalla ihminen hiekkaan kaulaansa myöten ja kivittämällä sen jälkeen päätä. Yhä vielä miljoonien naisten sukupuolielimet silvotaan kuten on tehty satoja vuosia. Pieni tyttö, jolla tämä kiduttava toimenpide tehtiin, huusi yhä uudestaan: "Tämä on väärin! Väärin!" Sitä tietoa ei kenenkään ollut tarvinnut opettaa hänelle.

Vetoamalla tällaisissa tapauksissa kulttuurisiin ja etnisiin erityispiirteisiin, joita olisi kunnoitettava, on silkkaa pelkuruutta. Ihmisiä, heidän arvokkuuttaan ja heidän ruumiillista koskemattomuuttaan on kunnioitettava, ei mätiä instutionalisoituneita tapoja.

Oikea ja väärä eroavat oikeasta ja vasemmasta ratkaisevasti. Oikea ja vasen ovat tosiaan suhteellisia suureita siten, että minun oikeani on minua vastapäätä seisovan ihmisen vasen. Mutta jokaiselle epäoikeudenmukaisuuden uhrille, seisoopa hän päällään tai päähän asti haudattuna, kasvot itään tai länteen, vääryys on yksi ja sama.

2.

Kävin vuosia sitten lyhyen keskustelun kirjailijan Viivi Luikin kanssa. Sanoin ääneen naiivin ajatuksen: "Ehkä vallankumousta ei olisi koskaan pitänyt tapahtua." Hän vastasi nopeasti ja itsestäänselvästi: "Tietenkään sitä ei olisi pitänyt tapahtua."
Jäin miettimään tätä sananvaihtoa vuosiksi eteenpäin. Mitä minun "ehkäni" sisälsi ja mitä hänen "tietenkään". Nämä yksinkertaiset lauseet paljastivat puhujiensa erilaiset taustat ja kansallisuudet, ne kertoivat heidän tiedoistaan ja uskomuksistaan, jopa yleisemminkin länsimaisen ihmisen historiankäsityksestä.

"Ei olisi pitänyt" oli meidän käyttämänämme moraalinen ja emotionaalinen kannanotto. Kysymys ei ollut "pitämisestä" missään loogisessa tai fysikaalisessa mielessä. Ja sen kaltainen kieli onkin välttämätön kun puhutaan vallankumouksesta, jossa riehuvat kiihkeät pyyteet ja emootiot.

Vallankumous oli prosessi, jonka lähtökohdat olivat epäilemättä moraaliset: sorretut hakivat oikeuksiaan. Me suomalaiset muistamme Jaakko Ilkan sanat: "Ken vaivojansa vaikertaa, on vaivojensa vanki. Ei oikeutta maassa saa, ken itse sit´ei hanki." Muistamme senkin, että usein ne, jotka ovat lähteneet hakemaan heille kuuluvia oikeuksiaan, ovat tehneet itsekin vääryyttä.

Aina yhtä tuskallinen kysymys on, miten hankkia itselleen ja omilleen oikeutta polkematta toisten oikeuksia. Tänään se on ajankohtainen Indonesiassa, jossa Suharton diktatuurihallinnon sortamat kansalaiset etsivät uusia uhreja etnisestä vähemmistöstä.
Vallankumouksen eräs alkusyy oli oikeudenmukaisuuden vaatimus, mutta teot joita se siitti, aiheuttivat vuosikymmeniä miljoonille ihmisille syvää onnettomuutta. Tänä päivänä on esitetty uskomaton kuolleiden sielujen luku, josta kommunistiset hallinnot olisivat vastuussa: 85 miljoonaa ja enemmänkin. Silti ei sovi unohtaa, että myös kapitalistiset hallitukset ovat osanneet tuhoamistekniikat ja että usein juuri kommunistit tai kommunisteiksi epäillyt ovat olleet uhreja - kuten Indonesiassa.

Vielä 70-luvulla fasismi ja kommunismi, äärioikea ja äärivasen, olivat kaksi täysin antagonistista ideologiaa. Nyt ne ovat ihmisten - etenkin nuorten - mielissä niin liki toisiaan, että niiden välillä ei enää välttämättä tehdä mitään eroa. Yhä useammin kuulee vertailtavan niiden kauhistuttavia saldoja, tuhottuja sukukuntia ja sukupolvia. Kärsimys on sama, mikä ideologia sen sitten yrittääkin pyhittää.

Kun oikeudet muuttuvat etuoikeuksiksi, aate rappeutuu oikeudenmukaisuuden irvikuvaksi. Unohtamatta fasismin ja kommunismin merkitseviä eroja, on yhtä vaikea ymmärtää niin Adolf Hitlerin kuin Stalinin tai Maon retoriikan mahtia. Kuinka miljoonat ja taas miljoonat huiputettiin uskomaan hengenvaarallisiin ja järjettömiin väittämiin? On niin kuin heidät olisi saatu siirtymään suggestion ja propagandan keinoin eräänlaiseen vaihtoehtoiseen yhteistajunnan tilaan, joka oli kaukana rationaalisesta valvetodellisuudesta. Ja sama voi tapahtua uudelleen, aina uusien führereiden, gurujen, Daavidin oksien tai Korkeimman totuuden nimissä.

Viivi Luik ja minä käytimme myös sanaa "tapahtua". Mutta eivät vallankumoukset vain tapahdu, ne tehdään. Teoilla on tekijänsä, tapahtumilla ei. Asiat, jotka vain tapahtuvat, eivät kuulu moraalin piiriin. Moraali koskee ihmisten tekoja ja tekemättä jättämisiä, monien mielestä vain ihmisten tietoisia tekoja tai tietoisia laiminlyöntejä.

Mutta mitättömimmänkään teon tehnyt ihminen ei voi koskaan olla tietoinen sen kaikista seurauksista. Ne jotka alkoivat vallankumouksen, eivät hekään voineet tietää, mihin nopeasti kumuloituva prosessi johtaisi. Usein se mikä alkaa tekoina, jatkuu tapahtumisena, jota kukaan yksityinen ihminen tai edes viranomaisten ankarimmatkaan ponnistelut eivät enää kykene pysäyttämään.

Lenin ei voinut ennustaa, mitä Stalin tulisi tekemään, mutta hänen vastuunsa tulevista tapahtumista ei suinkaan ollut vähäinen. Leninin erään pääteoksen nimi oli Mitä tehdä. Hän kertoo siinä selkeästi, mitä hänen mielestään pitäisi tehdä, mutta - kuten Steven Lukes huomautti - hän ei koskaan sanonut, mitä ei pitäisi tehdä. Ja vähintäänkin tämä laiminlyönti - joka täytynee olettaa ainakin jossain määrin tietoiseksi ratkaisuksi - koitui aikalaisten ja tulevien polvien katastrofiksi.

Mutta toki on monia, jotka yhä sanoisivat vallankumouksesta: "Sen täytyi tapahtua. Se oli historiallinen välttämättömyys. Muutoksen täytyi tulla. " Onko mitään mieltä kysyä, täytyikö sen tulla juuri sellaisena kuin se tuli?

Entinen bolshevikki Kopelev kirjoitti: "Paha ja hyvä, inhimillisyys ja epäinhimillisyys - ne näyttivät tyhjiltä abstraktioilta. En vaivannut päätäni ajattelemalla, miksi ´inhimillisyys´ olisi abstrakti, mutta ´historiallinen välttämättömyys´ ja ´luokkatietoisuus´olisivat konkreettisia. Me tuomitsimme tietoisuuden, kunnian, humaanisuuden käsitteet idealistisina harhaluuloina, `intellektuaalisina´tai ´porvarillisina´ ja, siksi, luonnottomina."

3.

Kopelevin tunnustus on erittäin selventävä. On kohtalokas erehdys kuvitella, että ihmisen tietoisuus ja eettiset arvot jäisivät luonnonjärjestyksen ulkopuolelle. Eivät ne jää; ne ovat osa todellisuutta, niiden juuret ovat syvällä biologiassamme ja ne ravitsevat koko ihmiskuntaa. Joka yrittää ne katkaista, tuhoaa kaikki kulttuurin, sekä henkisen että materiaalisen hyvinvoinnin edellytykset.

Juuri tämä erottelu johti poliittiseen mädännäisyyteen ja rikoksiin ihmiskuntaa vastaan. Paha ja hyvä, inhimillisyys ja epäinhimillisyys kuuluvat myös luontoon, ihmisen luontoon. Ne ovat mitä konkreettisimpia faktoja. Ne ohjaavat niin ihmisten arkipäivää kuin kansakuntien kohtaloita.

Etukäteen tuomittu on myös yritys yhdistää luonnollinen hyvään ja ei-luonnollinen pahaan. Ihminen ei voi eikä hänen pidä rajoittaa elämäänsä siihen, minkä hän kuvittelee olevan luonnollista tai fysiikkaan kuuluvaa. Ei ole aihetta uskoa, että kaikki mikä on ihmiselle hyväksi, olisi luonnollista, ja että kaikki mikä ei ole luonnollista, olisi hänelle pahaksi. Nykyinen lääketiede on kaukana luonnollisesta, mutta kun tauti iskee harvapa olisi valmis sen hylkäämään. Sodat taas ovat varsin luonnollisia, koska ne ovat osa olemassaolon taistelua, joka ilmenee kaikkialla muuallakin biologisessa elämässä. Mutta tuskin kukaan ryhtyy vastustamaan rauhansuunnitelmia sodankäynnin luonnollisuuteen vetoamalla.

Teknologia asetetaan jatkuvasti luonnollisuuden vastakohdaksi. Niin teki esim. Unabomber, luddiittien perillinen ja terroristi. Mutta teknologia on ihmisen hengissäsäilymisstrategiaa kuten hyönteisyhteisöiden keinot talvehtia, kerätä ruokaa tai taata jälkeläisten menestyminen.

Uusi teknologia pyrkii minoimaan aineen ja energian kulutuksen. Mitä pidemmälle teknologia edistyy, sitä nopeammin se biologisoituu ja luonnollistuu.

Muuan taiteilija sanoi taannoin, että hän haluaa minimoida tunteet, koska ne eivät kuulu luontoon. Tällainen pyrkimys on tylsämielisyyttä.

Spinoza huomautti, että järki on ihmisen luonto. Tätäkään luontoa ei pidä turmella. Mutta oikeudenmukaisuus on sekä järjen että tunteiden kysymys, ja ihmisen rationaalisuus perustuu myös hänen mielikuvitukselleen ja tunteilleen. Jane Austen on käyttänyt hienostunutta sanaparia luonnehtiakseen näitä kahta inhimillistä peruskykyä, jotka eivät suinkaan ole erillisiä: "sense and sensibility".

Oikeudenmukaisuuden vaatimus kohdistuu ihmisten tekoihin. Fysiikalta ja luonnolta emme voi vaatia oikeudenmukaisuutta. Olen kyllä kuullut kroonikkosairaalassa dementoituneen potilaan huutavan yhä uudestaan: Olen syytön!

Eikä olekaan ihme, että tunnemme joutuvamme oikeusmurhan uhreiksi, kun aika ennen pitkää riistää meiltä ne ihmiset ja ominaisuudet, joita uskoimme itsestäänselvästi ja oikeutetusti meille kuuluviksi: vanhempamme, nuoruutemme, terveytemme ja vihdoin kalliin elämämme. Ja kuitenkin tiedämme, että kysymys ei ole epäoikeudenmukaisuudesta vaan luonnonlaeista, ajan yksisuuntaisesta nuolesta ja lämpökuolemasta.

Luonto ei ole epäoikeudenmukainen, vain ihminen voi olla sitä. Se mitä kutsutaan luonnon tasapainoksi, toteutuu yksilöiden tappioiden kautta, lajien välisen ja niiden sisäisen riiston kautta. Mutta luonto ei myöskään ole oikeudenmukainen tai armelias, sillä laupeus voi toteutua vain inhimillisten olentojen kesken.

Oikeudenmukaisuus on kaksipuolinen käsite. Toisella puolella on tieto, että viattomat eivät saa joutua kärsimään. Toisella puolella on vaatimus, että syylliset joutuvat sovittamaan rikoksensa. Monissa uskonnoissa hyvinkin erilaiset doktriinit, kristityillä viimeinen tuomio, buddhalaisilla karman laki toteuttavat sisäistä ja kiihkeää varmuutta: että rikosta täytyy seurata rangaistus ja väärintekoa hyvitys, jos ei tässä maailmassa niin seuraavassa. Ja täällä kumpaakin vaatimusta vastaan rikotaan herkeämättä.

Sodissa kärsii ennen kaikkea siviiliväestö, mutta Stalin, Mao ja Pol Pot kuolivat luonnollisen kuoleman joutumatta koskaan tilille suunnattomista rikoksistaan. Radovan Karadzic elelee yhä rauhassa vaurastuen entisestään laittomilla bisneksillään...

Moraali on eräs sosiaalisista strategioistamme. Vastavuoroisuudella saadaan usein enemmän hyvää aikaan kuin aggressiolla. Mutta ei ole kysymys vain siitä. Moraali alkaa mielikuvituksesta, sillä sen eräs perusta on ehdollisten todellisuuksien ymmärtäminen, tekojen seurauksien ennakoiminen ja kyky kuvitella itsensä toisen asemaan.

Moraali alkaa kielestä, sisäisestä dialogista, jota jo puolitoistavuotias lapsi käy mielessään. Sillä kieli on tunnustus siitä, että toinen on olemassa. Ei kieltä, artitmetiikkaa eikä moraaliakaan opittaisi opettamalla, ellei ihmisessä olisi niihin synnynnäiset valmiudet.

Missä heräämme unesta valveen maailmaan, siellä herää myös kysymys moraalista. Missä on kaksi tai enemmän, siellä nousee sama kysymys, sillä valintojen määrä kasvaa heti moninkertaiseksi. Joudumme elämään valintojen maailmassa - myös moraalisten valintojen. Emme voi valita valitsemattomuutta. Omatunto on monissa kielissä yhteistietoa. Se on tietoa minän todellisuudesta ja sen kärsimyksestä paitsi itsessämme myös toisissa, jokaisessa, kenessä tahansa, jopa eläimissä.

Tuskin voidaan sanoa, että moraali enempää kuin kielikään olisivat luonnonvalinnan tulosta. Aivomme, tuntemamme maailmankaikkeuden monimutkaisin systeemi, ovat sivutuotteenaan kehittäneet ajatussysteemin, joka säätelee valintojamme. Kutsumme sitä moraaliksi. Sitä ei voi irrottaa neurobiologiastamme, joka sallii meidän ymmärtää jotain itsestämme ja ympäristöstämme. Sitä ei voi repäistä eroon lajille ominaisesta tavasta havaita ja aistia ulkomaailmaa. Sitä ei voi eristää universumin fysiikasta, jossa ajan nuoli kulkee vain yhteen suuntaan, estää tehdyn palauttamisen tekemättömäksi ja muuttaa elävät kuolleiksi.

Tunnemme sen maun, se on hedelmä hyvän ja pahan tiedon puusta.

4.

Tämän mailleen painuvan vuosituhannen viimeinen vuosisata tulee epäilemättä jäämään ihmiskunnan historiaan sen kaikkein verisimpänä. Sitä synkistävät kaksi maailmansotaa, Hiroshima ja Nagasaki, Hitlerin pogromit, Maon puhdistukset, Stalinin vankileirien saaristo, Vietnamin sota, Kambodzan massamurhat, Itä-Timorin napalmpommitukset, Afrikan heimosodat, Balkanin joukkohaudat ja raiskaukset, Tiibetin kansanmurha, Algerian saatanalliset kurkunleikkaajat... Voi, tämä lista on loputon.
Osaamme jo itse valmistaa alkeellista elämää, mutta miten ihmislajille luontaista onkaan se, että aloitimme elämän luomisen juuri tuholaisista, tietokoneviruksista. Ei suinkaan ole yllättävää, että tekoelämän pioneeri von Neumann kuului myös ydinpommin kehittelijöihin...

Ihmiskasvoisen kommunismin toive on haihtunut. Tilalle on levinnyt uusia yhteisilluusioita. Nyt uskotaan, että markkinaliberalismi voisi kehittyä ihmiskasvoiseksi, vaikka tälle toiveelle on lohduttoman vähäiset perusteet.. Nyt luotetaan globalisaation kaikenkattavaan siunauksellisuuteen tai siihen että markkinatalous tuottaa itsestäänselvästi hyvinvointia ja lisää demokratiaa. Odotamme myös, että luonnontieteiden ja teknologian edistyminen hävittäisi köyhyyttä ja huono-osaisuutta. Ja kuitenkin totuus on, että yhä harvemmat omistavat yhä enemmän ja yhä useammat yhä vähemmän.

Ensi kertaa teoillamme - ja erehdyksillämme ja laiminlyönneillämme - voi olla planetaariset ja vuosituhantiset seuraukset. Sitä todistaa konkreettisesti Tshernobyl, jonka lähialueet tulevat pysymään saastuneina ainakin seuraavat 100000 vuotta. Mutta myös ne innovaatiot, joita tekoälyn ja tekoelämän piirissä kehitetään, saattavat alkaa uuden evoluutioaallon, jonka loppu ei ole ennustettavissa.

Toivo ei ole sammunut eikä sammu huolimatta sellaisista karvaista pettymyksistä kuin Intian ydinkokeet tai Irakin kemiallisten aseiden varastot. Asevarustelun lopettamiseen pyritään yhä totisemmin ja päättäväisemmin monella eri taholla. Yhteistiedossa, maailman omassatunnossa tapahtuu vähittäisiä muutoksia, ja minusta parempaan suuntaan. Mikä oikeuttaa minut sanomaan niin juuri tänä aikana, jolloin vuosituhannen tuhoisin vuosisata on lähestymässä loppuaan?

Ihmisoikeusliikkeet ja demokraattiset oppositiot voimistuvat, vaikka nekin saavat kokea katkeria takaiskuja. Eläinoikeusliike on sekin eräs tämän vuosikymmenen vahvistuvista suuntauksista, joka antaa toivoa valoisammista ajoista. Ei suinkaan ole kysymys vain siitä, kuten käytännöllisen filosofian professori otaksuu, että "kovassa, teollisessa yhteiskunnassa nuoret hakevat omille tunteilleen kohteita. Tällöin ne on helppo kohdistaa pehmeäturkkiseen eläimeen."

Nuorissa ikäluokissa leviää tieto, joka on viimeinkin sisäistetty: että ihmisen lisäksi tätä yhteistä ja ainoaa kotiamme asuvat myös toiset olennot. Ihmisten on vihdoinkin kiinnitettävä huomio myös muiden lajien tarpeisiin, kärsimyksiin ja arvoon. Emme voi enää tylysti käyttää eläimiä kuin sieluttomia kappaleita. Emme voi jatkaa niiden tappamista sukupuuttoon, niiden alistamista tuskallisiin kokeisiin, niiden huvimetsästämistä, nylkemistä ja häkittämistä.

Peruspulmana pysyy, mikä on totta ja kuinka voimme erottaa illusorisen todellisesta. Maailma, jossa elämme on todella paradoksien maailma: jopa kaikkein objektiivisinkin ns. todellisuus koostuu sekä todesta että epätodesta. Siinä on aina osuutensa omalla tajunnallamme, ja tajunnastamme vain murto-osa on tietoinen ja rationaalinen. Kaikki muu on tiedotonta, fantasiaa ja fantomia, illuusiota, hallusinaatiota ja unennäköä. Kuinka on siis mahdollista sanoa, että oikea ja väärä ovat missään mielessä todellisia?

Mutta vaikka tiedämme, että aine on vain alkeishiukkasten tanssia suuressa tyhjiössä, emme silti yritä poistua tästä salista seinän läpi. Ei, meillä on myös toinen tieto, käytännössä mitä tarpeellisin. Sen vuoksi kuljemme ovesta, ja jos joku kysyisi: "Miksi?" pitäisimme häntä idioottina.

Moraali on myös tätä toista tietoa. Se on perustietoa, jonka hylkääminen merkitsisi todellisen kokemuksen kieltämistä.
Matemaatikko David Hilbertin hautakiveen on kaiverrettu moniselitteinen lause: "Wir müssen wissen, wir werden wissen." Minä näen, että nämä sanat pätevät myös moraaliin.

Mikä täytyy tietää, sen me tiedämme.

Leena Krohn
krohn@kaapeli.fi