Moraali ja mielikuvitus

1.

On niitäkin, jotka väittävät, ettei taiteella ja niin kutsutulla moraalilla ole keskenään mitään tekemistä. Aion paljastaa heti korttini: minun nähdäkseni he eivät voisi olla enemmän väärässä.

Ja nyt tahdon perustella käsitystäni. Ajattelen, että moraali alkaa mielikuvituksesta. Sillä moraali edellyttää ehdollisten todellisuuksien ymmärtämistä ja niiden ymmärtäminen edellyttää mielikuvitusta. Mielikuvitus on vaihtoehtojen näkemistä, vertailemista ja ennakointia. Ihmisen on harjoit ettava jonkin verran mielikuvitusta, jotta hän voisi ymmärtää tekojensa todennäköisiä seurauksia - sitä tapaa millä ne loputtomiin haarautuvat - ja havaita niille vaihtoehtoja. Kuvittelemalla ihminen saa nopeasti olennaisen tärkeää tietoa, jota ilman ei o le ymmärtämistä: tietoa mahdollisista maailmoista, jotka muuttuvat todellisiksi omien valintojemme kautta.

Pahin kuviteltavissa oleva ja ympäristölle vaarallisin mielenhäiriö tai puutostila on mielikuvituksen totaalinen kato. Useimmat väkivallanteot jäisivät tekemättä, jos niiden tekijät osaisivat kuvitella tekojensa merkitykset kaikessa niiden yksityiskoh taisuudessa ja kauaskantoisuudessa. Mielikuvituksellisimmat ja kammottavimmat rikokset tehdään täysin ilman mielikuvitusta.

Ajattelen, että sekä moraali että mielikuvitus ovat inhimillisen ajattelun oleellisia alueita. Että mielikuvitus on osa rationaalisuuttamme, ei irrationaalisuuttamme. Siellä missä ei ole mielikuvitusta, on mielipuolisuus. Sanon enemmänkin: sanon, että mielikuvitus on osa havaitsemistamme.

Ei ole oikeutettua rajoittaa moraalia ja mielikuvitusta vain ihmisen privilegioiksi. On selvää, että eräänlainen lajimoraali ja yhteisvastuu toteutuu myös monien muiden lajien parissa, jopa hyönteisyhdyskunnissa. Mutta sellaista moraalia voisi kutsua fylogeneettiseksi; sillä on vähän kosketuskohtia inhimilliseen yksilömoraaliin.

Sen sijaan ei näytä olevan mahdollista siirtää näitä ajattelun ominaisuuksia tietokoneiden alueelle. Ne näyttävät versovan - ainakin toistaiseksi - biologisen elämän lainalaisuuksista. Kone voi valita eettisesti "väärin", suorittaa valintoja, joita ku tsuisimme epämoraalisiksi, jos ihminen valitsisi samoin. Mutta sen valinnat eivät ole tietoisia, koska sillä ei ole minuutta. Sillä on muisti, mutta se ei muista. Siksi se ei myöskään voi kuvitella, sillä ilman kokemusta ei ole kuvitelmaa. Tietokone on ol emassa eri tavoin kuin ihminen, jenseits von Gut und Böse.

On olemassa hyvin vähän ajattelua, johon ei liittyisi mielikuvitusta, ja tällä tarkoitan jopa matemaattista ajattelua. Fyysikko Roger Penrose on arvellut, että ihmisen matemaattinen ajattelu eroaa laadullisesti tietokoneen harjoittamasta matematiikas ta, koska se edellyttää ymmärtämistä - ja niin ollen myös mielikuvitusta.

Ihmisäly osaa tehdä ja joutuu tekemään harppauksia, eräänlaisia kvanttihyppyjä. On ehdotettu, että aivoissa mahdollisesti tapahtuu laaja-alaisia kollektiivisia kvantti-ilmiöitä. Toisten tietoisuuden tunnustamista, jolle kaikki yhteiselämä perustuu, vo idaan myös ajatella mielen kvanttihyppynä. Se tieto, että toisillakin on minuus, ei perustu pelkkään loogiseen päättelyyn. Se merkitsee tietoisuuden uuden ominaisuuden kypsymistä, eräänlaista emergenssiä. Ja kun se saavutetaan, astutaan ns. moraalin manda atille.

Argentiinalainen upseeri, joka heitti työkseen eläviä ihmisiä lentokoneesta valtamereen, kertoi kerran kompastuneensa lennolla lähellä koneen avointa oviaukkoa. "Vasta silloin", hän sanoi, "ymmärsin, mitä olimme tekemässä." Mutta riittikö ymmärtäminen ? Ei, sekään ei riittänyt. Joka keskiviikko vielä pitkään tämän tapahtumisen jälkeen hän jatkoi ihmisten pudottamista lentokoneesta valtamereen.

Ymmärtäminen on moraalin välttämätön, mutta ei riittävä edellytys.

2.

Oletamme voivamme itse - edes jossain määrin - valita tekojamme, ja opimme ennen pitkää ymmärtämään, että jokaisella teolla on hyvin monimutkaisia, ajassa ja tilassa laajalle leviäviä seurauksia. Moraali edellyttää tietoisuutta omasta identiteetistä ja si itä, että minä valitsee tekonsa. Teoilla ja tapahtumilla on ratkaiseva ero. Teoilla on tekijänsä, ne eivät pelkästään tapahdu. "Minä sen tein..."

Moraali pohjaa sille, sillekin tosiasialle, että ihmisellä on pysyvä minuus ja menneisyys, joka on juuri hänen. Minuuteen liittyy aina kokemus sen muuttumisesta ja samalla sen haavoittumisesta, menettämisestä ja lopullisesta häviöstä, kuoleman varmuud esta, jonka kaikki jaamme. Se varmuus herättää myötätunnon, hyvän tahdon, jota ilman ei ole omaatuntoa.

Emme pidä pientä lasta vastuullisena teoistaan. Hän ei vielä erota itseään ympäristöstä eikä tekojaan tapahtumista. Hän ei tiedä, että ajan nuoli ei koskaan palaa. Ihmistä, joka olisi siten vammautunut, että hän muistaisi vain pari edellistä sekuntia elämästään, ei myöskään voisi pitää syyntakeisena. Muistin ja ajantajun katoaminen merkitsevät näet myös minäkuvan tuhoutumista. Ei ole minää ilman aikaa eikä aikaa ilman minää.

Muisti muovaa identiteettiämme, biologiaamme, kulttuuriamme, moraaliamme. Ihminen on paljon muuta kuin ruumiinsa, hän on myös muistojaan. Calderon sanoi, että elämän unelmasta herättyämme jää jäljelle vain omien tekojemme muisto. Joudumme elämään tääl lä loppuun saakka omien tekojemme muiston kanssa, ja tämä tieto opettaa itsehillinnän vaikeaa taitoa.

Kun minä laajenee yli oman yksilöllisyyden ja sen rajoitusten, kun se tunnistetaan muissa, emme voi enää kieltäytyä omantunnon taakasta.

Yksinäisyydessä ei ole moraalia. Vasta siellä missä on kaksi, voivat moraali ja mielikuvitus kehittyä. Tämä johtuu siitä, että valintojen määrä kasvaa heti moninkertaiseksi. Ihminen, joka elää toisten ihmisten keskellä, on pakotettu valitsemaan ja myö s arvioimaan valintojensa seurauksia. Kaiken moraalin perustana on olettamus, että ihminen voi ainakin jossain määrin tietoisesti valita muutakin kuin hammastahnamerkkinsä. Muussa tapauksessa olisi nieltävä näkemys, että ihminen on vain eri suuntiin vaiku ttavien ärsykkeiden, ympäristön vaikutusten ja sattuman jakamien geenien nykimä avuton marionetti.

Oletamme, että ihmisellä on tahto, ja että hän voi itse määrätä teoistaan. Se on kieltämättä paljon oletettu. Ehkä olisi syytä puhua tahdoista, sillä niin monet erisuuntaiset sisäiset voimat, ulkoisista puhumattakaan, vuorottelevat tekojemme määrääji nä. Se, joka menee supermarketiin kukkarossaan yksi ainoa markka, ei voi valita juuri mitään. Hän ei voi ostaa sitä, mitä tahtoo, vaan sitä mitä voi. Lukemattomat ihmiset, ja jokainen joskus, ovat samassa tilanteessa myös eettisten valintojen suhteen.

Juridiikassa tarvitaan tai ainakin käytetään syyntakeisuuden käsitettä, joka on auttamattoman hämärä. Ilman armon käsitettä on vielä vaikeampi tulla toimeen, ymmärrämmepä sen sitten jumalallisena tai inhimillisenä anteeksiannon mahdollisuutena, lahjan a, jota ei ansaita, vain otetaan vastaan.

3.

Ihminen ei voi astua maailmansa ulkopuolelle, ei verrata sitä mihinkään. Hänen universuminsa on yksi ja ainoa, mutta se tuttuus on hyvin näennäistä. Tiedetään, että universum ei ole kellopeli, jonka käynti olisi ennustettavissa. Sitä ei tiedetä, onko se s attumanvarainen vain mielekäs järjestelmä. Arvoituksellisinta tässä yhdessä ja ainoassa todellisuudessa, johon ihminen on "heitetty", on mentaalisen, fyysisen ja ideoiden maailman, subjektiivisen ja objektiivisen alinomainen risteytyminen.

Kokemus ja järki, väylämme todellisuuteen, antavat fragmentaarista tietoa ja johtavat myös virhepäätelmiin. Alkeishiukkasten maailma on ihmiselle näkymätön, kuulumaton ja hajuton, syvästi vieras ja suorastaan järjenvastainen. Se on epämääräinen, epälo oginen, labiili, ennustamaton, anarkistinen. Kuitenkin se on todellisuutta ja myös oman elämämme perusta. Elämme paradoksien ja metamorfoosien ympäröiminä, sillä itse aineen olemus on kaikkea muuta kuin pysyvä, vakaa ja "aineellinen". Ja aika, toinen määr eemme, josta on mahdoton irtisanoutua, jonka kulumisen tunnemme luissamme ja koemme menetyksinä ja herkeämättöminä muutoksina, on sekin suhteellinen ja illusionistinen suure. Emme voi luottaa todellisuuden rationaalisuuteen tai sen loogisuuteen. Jos luota mme, teemme kovin irrationaalisia päätelmiä. Jopa oman minuutemme rajat alkavat väristä ja hävitä näkyvistä, kun tahdomme tarkastella sitä lähempää. Minälle, joka merkitsee tahtoa, vapautta ja vaihtoehtoja, jää hiuksenohut reviiri perimän ja ympäristön vä lissä.

Emme voi millään varmuudella puhua objektiivisesta todellisuudesta, ainoastaan havaitusta, aivojemme simuloimasta. Emme tiedä, missä määrin siinä näkemämme lait ovat peräisin omasta ajattelustamme. Tämä koskee myös matemaattista tietoa, ja silti puhum me - ja meidän on puhuttava - matemaattisista totuuksista. Yhtä lailla on olemassa tietoa ja varmuutta moraalin alueella, olkoonkin, että sen perusta - todellisuus - on meille käsittämätön.

Tohtori Umbra, romaanihenkilö, uskoi synnynnäiseen aritmetiikkaan, kielioppiin ja omaantuntoon, siihen että moraalinen herkkyys on eräs ihmisen aisteista. Minä uskon, että jokainen aisti - myös se jota Umbra kutsui moraaliseksi herkkyydeksi - on kuin ulottuvuus: se lisää tietoa todellisuudesta, kun taas sen puuttuminen merkitsee informaation katoamista.

Evoluutio on muovannut meistä olentoja, joiden keskushermosto on valikoiva ja myös hyvin elastinen. Se tekee jotain entropialle täysin vastakohtaista: se kehrää informaatiosta merkityksiä, hahmoja, kertomuksia ja - moraalia.

Tunnustan väriä: uskon universaalimoraalin olemassaoloon. Arvelen, että siitä emme voi koskaan pyristellä itseämme irti vahingoittamatta itseämme pysyvästi ja kuolettavasti. Vaikka tuo nk. moraali näyttäisikin vain alinomaa hahmoaan vaihtavalta usvapi lveltä, sen muodonmuutoksissa on jotain invarianttia ja muuttumatonta. Olen vakuuttunut siitä, että on olemassa tekoja, jotka kaikkina aikakausina ja kaikissa olosuhteissa ovat yksiselitteisesti pahoja ja vääriä. En usko, että hyvä ja paha, oikea ja väärä ovat vain sosiaalisen ympäristön synnyttämiä kategorioita. Ne ovat mentaalisen todellisuutemme ehtoja, joiden perustana ei ole ainoastaan sovittu todellisuus vaan oma neurofysiologiamme, koko lajimme evoluutio ja sen universumin fysiikka, jossa elämme. S ubjektiivisia ne ovat vain samassa mielessä kuin aistimukset: ne ovat relaatioita, jotka sitovat yhteen inhimillisen ja objektiivisen.

Moraalin ydin ei ole joukko siveysopin sääntöjä, jotka on opeteltu ikiaikaisista kirjoituksista, institutionalisoitu ja indoktrinoitu kasvavien lasten mieliin. Sisimpänä on jotain aivan muuta. Siellä ovat samat kovat faktat - tai pikemminkin niiden m entaalinen representaatio - joille ajattelumme, mielikuvituksemme ja havaitsemisemme perustuu. Ne eivät ole ihmisen muutettavissa. Ne ovat itsestäänselvät mutta samalla hyvin vaikeasti käsitettävät faktat, sillä kun yritämme tarttua niihin, ne oudosti häm ärtyvät. Silti ne ovat rajamme, joita ei voi ylittää, ja jotka ohjaavat ihmiseksi kehittymistä. Niiden kautta syntyy myös tieto, "yhteistieto", eettinen intuitio, omatunto - miksi tahansa haluamme sitä kutsua.

Näitä tosiasioita on aika, joka kulkee vain yhteen suuntaan. Se ilmaistaan yksinkertaisimmin: "Tehtyä ei saa tekemättömäksi." Elämme maailmassa, jossa syyt ovat ennen seurauksia. Tämä itsestäänselvyys on muovannut meitä enemmän kuin käsitämme. Olisimm e hyvin erilaisia olentoja, jos olisimme syntyneet universumissa, jossa ajan nuoli kulkee eri suuntaan kuin täällä - ja sellaisiakin maailmankaikkeuksia mahdollisesti on. Kosmoksessa, jossa seuraukset eivät tulisikaan syiden jälkeen tai jossa ne ainakin v oitaisiin helposti perua, myös moraali - jos mistään sen kaltaisesta voitaisiin edes puhua - olisi aivan toisenlainen. Tietokonepeli, jossa pelaajaminä voidaan tappaa lukemattomia kertoja ja jossa hän nousee heti ylös yhtä vetreänä kuin ennen, on tällaise n maailman primitiivinen kuvaus.

4.

Homo sapiensin keskushermostolle on ominaista poikkeuksellinen plastisuus. Sopeudumme hyvin erilaisiin ympäristöihin ja niiden muutoksiin. Mutta samalla olemme hyvin haavoittuvia. Meillä on huomattava kyky ristinämme: lahjakkuus kärsiä. Ja tämä on toinen kova fakta, kaikkein kovin.

Voimme kuvitella sellaisia elämänmuotoja, joiden reagointitapa ja aistimukset olisivat sillä tavoin rajoitettuja, että kivun tunteminen olisi niille mahdotonta. Voimme kuvitella olioita, jotka pystyisivät uudistumaan niin loputtomasti, että periaattee llinen kuolemattomuus olisi niille mahdollista. Sellaisten olioiden etiikka poikkeaisi suuresti omastamme, sillä ilman kärsimystä ja kuolemaa ei ole syyllisyyttä, armoa eikä omaatuntoa.

Perustarpeemme ovat samanlaisia kuin muidenkin planeettamme eläinlajien tarpeet: ravinto, suoja, lepo, lämpö, läheisyys, virikkeet. Vältämme kipua ja mielipahaa, etsimme mielihyvää, iloa, nautintoa ja rakkautta. Mutta meidän on vanhennuttava, sairaste ttava, kärsittävä ja lopulta kuoltava kuten kaikkien eläimien. Eikö olisi armollista, jos emme näiden pakollisten kärsimysten lisäksi enää tahallisesti kiduttaisi toisiamme?

Se mitä pidämme moraalina, on tekoihimme vaikuttavaa tietoa olemassaolon rajoista ja sen katoavaisuudesta. Moraalittomuutta on tämän tiedon ignoroiminen tai kieltäminen.

Pelin säännöt enempää kuin niiden rikkomisesta seuraavat pahimmat rangaistuksetkaan eivät ole ulkoapäin saneltuja, vaan oman ominaislaatumme seurauksia. Ne perustuvat siihen tosiasiaan, että emme ole niin erillisiä olentoja kuin tahdomme uskoa. Yksinä isyytemme on toki suuri verrattuna lintu- tai kalaparven, karjalauman tai harsosääsken toukkien yksilöihin. Tämä tietää suurempaa vapautta ja liikkumavaraa, mutta myös sitä, että meidän täytyy ponnistella tullaksemme ymmärretyiksi. Silti se paha, joka teh dään toiselle, vahingoittaa vääjäämättä myös tekijää, sillä uhrin ja pyövelin juuret ovat yhteiset. Pyrimmekö toimimaan oikein vain siksi, että emme tuottaisi vahinkoa itsellemme vai siksi, ettemme tuottaisi vahinkoa muille? Mitä lähempää tarkastelemme nä itä kahta vaihtoehtoa, sitä selvemmin huomaamme: siinä on vain yksi.

Tieto, jota kutsutaan omaksitunnoksi, on tietoa paitsi omasta tietoisuudestamme myös minän todellisuudesta ja sen kärsimyksestä toisissa.

Uskallan sanoa, että kaikki täällä tietävät, ettei mikään syy, mikään päämäärä tässä maailmassa eikä tämän olemassaolon tuolla puolen voi oikeuttaa myrkkykaasuhyökkäystä metroon. Ei ole mahdollista esittää sille yhtäkään pitävää puolustusta. Tuskin ku kaan edes kysyy: mistä me sen tiedämme ja miksi tiedämme. Mutta jos kysyisi, vastaus olisi vain: Koska me havaitsemme sen. Näemme kaikki sen yhtäpitävästi. Erotamme väärän yhtä selvästi kuin osaamme erottaa yön päivästä. Toki on olemassa myös hämärä ja sa rastus ja kuutamo ja jopa sellainen ilmiö kuin valesarastus, mutta kun sydänyö lankeaa, ei kukaan erehdy uskomaan sitä päiväksi.

Tässä olemme pohjalla. Tämän edemmäksi emme pääse, sillä perustavimmalle tiedolle ei ole perusteita; juuri siksi se on perustavaa.

5.

Olen käyttänyt paljon aikaa osoittaakseni, mitä tekemistä moraalilla on mielikuvituksen kanssa ja näillä molemmilla oman biologiamme ja sen aika-avaruuden kanssa, jossa joudumme elämään. Nyt palaan alkuun: siihen käsitykseeni, että taidetta ja niin sanott ua moraalia ei voi eristää toisistaan. Kuka tohtisi väittää, että taidetta ja erittäinkin kirjallisuutta olisi mahdollista harjoittaa ilman mielikuvitusta ja muistia, hipaisemattakaan tahdon ja valinnan ongelmia tai muistamatta lyhyttä aikaamme ja viime kädessä kuolemaa? Mutta ne ovat juuri samoja tosiasioita, joille moraali perustuu ja joista kirjoittava ihminen on hänkin pääsemättömissä.

On olemassa lukuisia hyviä kirjoja ja taideteoksia, joissa ei eksplisiittisesti ilmaista saati tähdennetä näitä asioita. Mutta en tiedä yhtäkään, jossa ne kiellettäisiin.

Tekisi mieleni sanoa, että ne valinnat, joita kaunokirjallisuus käsittelee, ovat miltei poikkeuksetta moraalisia valintoja.

Palaan Tshehovin Sairashuoneeseen n:o 6. Sen päähenkilö lääkäri Andrei Jefimytsh Ragin on älykäs ja tahtoo hyvää, mutta myös henkisesti laiska ja mukavuudenhaluinen aivan kuin itse kukin meistä. Hän elelee kyllä itse kohtuullisissa olosuhteissa, mutta joutuu työssään ja ympäristössään näkemään paljon kurjuutta. Estääkseen surkeuden tunkeutumisen omaan elämäänsä tohtori on kehitellyt - valinnut - filosofian, jonka mukaan ulkoiset olosuhteet eivät ole merkitseviä. Tohtori kuvittelee myös, että älykkäät ja niin sanotusti herkät ihmiset kärsivät, mutta tylsimykset ja tavallinen kansa tulevat kyllä toimeen hieman epäedullisemmissakin olosuhteissa. Hän arvelee, että viisas ja filosofinen ihminen on onnellinen vaikka tynnyrissä, halveksii kärsimystä, on aina tyytyväinen, eikä ihmettele mitään."Tulee pyrkiä käsittämään elämä järjellään, se on todellista onnea!"

Hän saa kiihkeän ja häijyn kriitikon, potilas Ivan Dmitrishin, joka kärsii ja on aina tyytymätön, syystä kyllä. Hän tietää, "että Jumala on luonut minut lämpimästä verestä ja hermoista, niin!" Hän tietää, mutta Andrei Jefimytsh ei. Ivan Dmitritshiä s iteeratakseni: "Kuinka voi olla sitä tietämättä! Tohtori, eikä tiedä mokomia asioita!"

Andrei Jefimytshin rangaistus on kyllä oikeudenmukainen, mutta tavattoman julma. Vasta jouduttuaan sinne missä hänen potilaansakin kituvat, hän oppii, että on sittenkin eroa hänen viihtyisän työhuoneensa ja sairaalan saastaisen eristysosaston välillä. Kaikessa hyväntahtoisuudessaan tohtori Ragin muistuttaa argentiinalaista upseeria, jonka piti kompastua ennenkuin hän ymmärsi. Elämää ei käsitetä järjellä, se koetaan elävillä ja kärsivillä hermoilla.

Kun puhutaan moraalista ja kirjallisuudesta, minua kiinnostaa enemmän se, miten moraaliset valinnat esitetään kirjallisuudessa kuin kysymys siitä, voiko kirjallisuus tai taide ylipäätään olla moraalitonta.

Mutta katson, että toki taiteenkin avulla on mahdollista tehdä rikoksia, kun niitä voidaan tehdä jopa digitaalisesti ja virtuaalisestikin. Mutta siinä tapauksessa teot tunkeutuvat aina ulos taiteen todellisuutta simuloivasta tai sitä transcendentoivas ta maailmasta.

Palaan muutaman vuoden takaiseen tapaukseen. Taannoin eräs videotaiteilija silpoi kirveellä löytöeläinkodista saamansa kissan, videoi tekonsa ja nimitti sitä käsitetaiteeksi. Tämä teko - ilmeisesti siinäkin tapauksessa, että sitä ei olisi videoitu - o li hänen mielestään taidetta, koska - kuten hän asian ilmaisi - "kaikki, mitä teen, on tavallaan taidetta". Hän - samoin kuin monet niistä, jotka asettuivat ymmärtämään hänen tekoaan - näytti ajattelevan, että tällainen teon määrittely ikään kuin siirsi hänen tekonsa pois niin lain kuin moraalin piiristä pyhitetylle maaperälle. Tapahtuiko niin?

Ehdottomasti ei. Sellaista maaperää ei ole olemassa. Usko toiseen vaihtoehtoon, siihen, että taide olisi omantunnon tai yhteiskuntajärjestyksen ulkopuolella, on fundamentalismia, yhtä vahingollista kuin korkeimman totuuden lahkon jäsenten usko omaan e rehtymättömyyteensä ja siihen, että on olemassa jotain pyhempää ja tärkeämpää kuin konkreettinen elävä elämä.

Se miksi tekoa nimitetään - jälkikäteen tai etukäteen - ei voi muuttaa teon ominaisuuksia eikä sen seurauksia. On hyvin epäkiinnostava kysymys, voiko tuota videonauhaa pitää taiteena vai ei. Ilmiselvää on, että sitä ei olisi koskaan pitänyt tehdä ja e ttä videonauhan taiteellinen arvo oli äärettömän paljon alempi kuin kissan elämän arvo. Huomiotani kiinnitti se seikka, että tätä teurastusta toistuvasti ja sievistelevästi mainittiin "tapahtumana". Se ei ollut tapahtuma, se oli tietoinen teko.

Toiseksi: voimmeko olla taiteilijan kanssa yhtä mieltä siitä, että kaikki, mitä taiteilija tekee on taidetta, "tavallaan"? Monet näköjään ovat sitä mieltä. Mutta joudumme absurditeetteihin, jos otamme tämän näkökannan. Entä jos kissan silpomisen olisi tehnyt sanokaamme vaikkapa filosofi? Olisiko se silloin ollut filosofiaa, "tavallaan"? Jos sen olisi tehnyt poliitikko, olisiko se ollut politiikkaa?

Jos minä esittäisin kissansilpomisesimerkin kolmivuotiaiden päiväkotiryhmälle - mitä minä en tekisi heidän mielenrauhansa tähden - ja kysyisin yksinkertaisesti, oliko se oikein, olen vakuuttunut siitä, että vastaus olisi sataprosenttinen ei. Kummallis ta kyllä, on aikuisia ja pitkälle koulutettuja ihmisiä, jotka eivät tohdi antaa näin yksinkertaiseen kysymykseen selkeää vastausta. Jotka kuvittelevat, että intellektuellin tehtävä on asettua ratkaisevien valintojen yläpuolelle ja tarkastella niin omien k uin toistenkin tekoja kuin ne olisivat pelkkää semantiikkaa. Eettinen intuitio sumentuu ja pettää monilla, kun he kuulevat sanan "taide".

Taide-lehden päätoimittaja kirjoitti, että taiteilijan on voidakseen tutkia kärsimystä itse aiheutettava sitä. Näitä kärsimyksen "tutkijoita"on ilman taiteilijoitakin sangen runsaasti. Jos kunnioitamme tällaista logiikkaa, ei pidä ihmetellä massamurhi a, joita lähitulevaisuudessa mahdollisesti tehdään yksinomaan sensaatiomaisen videomateriaalin saamiseksi.

Ei ole olemassa erityismoraalia taiteilijalle sen enempää kuin poliitikolle tai uskonlahkon jäsenelle. Elävien olentojen tahallinen vahingoittaminen on kriminaali teko kaikissa tapauksissa, myös silloin, jos se tallennetaan videolle ja sitä kutsutaan käsitetaiteeksi. Jos taideteos tai sen valmistaminen vahingoittaa eläviä olentoja, sitä ei pidä eikä saa tehdä. Ei taide enempää kuin mikään kultti, trendi, uskonnollinen dogmi, kansanperinne tai poliittinen päämäärä voi oikeuttaa saati pyhittää kiduttami sta ja vammauttamista.

Kuvitellaanpa romaani, jossa pyritään kaunopuheisen kerronnan ja jännittävän juonikuvion kautta vakuuttamaan lukija siitä, että keskitysleirit olivat hyödyllinen ja ihmiskunnan onnea edistävä keksintö ja että juutalaiset pitäisi todella hävittää maan pinnalta viimeiseen mieheen. Minun on hyvin vaikea edes kuvitella sellaista romaania. Mutta jos sellainen romaani olisi kirjoitettu ja vieläpä julkaistu, se olisi epäilemättä huonoa kirjallisuutta jopa siinäkin epätodennäköisessä tapauksessa, että se oli si hyvin kirjoitettu.

Miksi? Koska sellainen kirja on väärämielinen eikä puhu totta. Se ei voi olla uskottava, sillä se halveksii sitä, mikä on todellista: ihmisten elämää, kuolemaa ja kärsimystä. Se ei tunnusta yksinkertaisia konkreettisia tosiasioita: ihmiselämän ja -taj unnan samankaltaisuutta kaikkialla riippumatta rodusta, iästä, sukupuolesta, kansallisuudesta ja älynlahjoista.

Aihe sen sijaan ei tee kirjasta moraalista tai epämoraalista. Vladimir Nabokovin Lolita, jossa tarkastellaan lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, on moraalisimpia lukemiani teoksia. Miksi? Koska se ei kaihda näyttämästä todellisuutta, joka kohtaa sekä hyväksikäyttäjää että hänen uhriaan; ja se on suuren onnettomuuden todellisuus.

Joku voi väittää: kaunokirjallisuuden tehtävä ei ole puhua totta. Olen eri mieltä. Ajattelen, että vuosisadan alun realistimme Juhani Aho ja Arvid ja Elisabeth Järnefelt olivat aivan oikeassa, kun he uskoivat: on kirjoitettava sitä, mikä on totta. Täm ä voi tapahtua leikin tai fantasian kautta, valheen kautta, jos niin halutaan sanoa.

Kirjoittamisella voi epäilemättä myös eristäytyä todellisuudesta. Mutta ihminen ei tekisi mitään sanoilla, ellei niiden avulla olisi mahdollista päästä edes hieman likemmäksi todellisuutta, totuutta ja toisiamme.

Copyright Leena Krohn 1995