Modeemi merkitsee matkantekoa ilman kantamuksia,
ilman jopa omaa ruumista.
Se merkitsee kaukovaikutusta. Se merkitsee läsnäoloa siellä,
mistä on poissa.
Matka ja modeemi
Ostin ensimmäisen modeemini kuusi vuotta sitten
Manhattanilta. Se oli ensimmäinen ja ehkä myös viimeinen
vierailuni New Yorkiiin. En pidä matkustelusta, en ainakaan silloin
kun se vaatii koko ruumiin siirtämistä. Sinä vuonna olin
kuitenkin päättänyt lähteä.
Asuin joitakin aikoja vieraan kaupungin rumuuden
ja ruhtinaallisuuden, autiuden ja vilinän, jäätävyyden
ja intiimin lämmön vuorottelussa. Pilvenpiirtäjän sisällä,
cappuccinokuppini taustalla kohisi vesiputous pitkin marmorikalliota. Ulkona
hyisellä kadulla kaupustelija myi kojustaan irtokäsiä, jotka
osasivat vilkuttaa.
Luin ällistyneenä mainoksia: Raiskaajilla
ja murhaajilla on aseensa, valitse sinä omasi!
Tammikuun kylmissä metrotunneleissa, alakaupungin
asemilla nukkui riveittäin ihmisiä loputtomien matkustajavirtojen
keskellä. Keitä he olivat? Mielisairaita, alkoholisteja, narkkareita
tai vain työttömiä ja kodittomia, mutta useammin mustia kuin
valkoisia. Mutta lehdessä väitettiin, että syvemmällä
tunneleissa asuu toinenkin heimo, salaperäinen olmimainen ihmisrotu,
joka ei koskaan näyttäydy päivänvalossa.
Yritin löytää Luonnonhistoriallisen
museon Planetaarioon ja kuvittelin jonottavani oikeaan paikkaan, kunnes
löysin hämmästyksekseni itseni koululaisryhmän keskeltä,
kadulta jälleen, museon ulkopuolelta.
Kukaan ei tuntenut minua. Minä en tuntenut
ketään. Ihmettelin, kuinka kauan pystyisin elämään
niin ulkopuolisena, niin irti. En koskaan ole elänyt yksinäisyyttä
niin intensiivisesti kuin Manhattanilla.
Etsin kirjakauppoja ja tietokonekauppoja. Kirjakauppoja
löysin paljon, monet niistä saivat vereni virtaamaan musteena
jälleen. Mutta kunnollisen tietokonekaupan ja modeemini löysin
vasta juuri ennen lähtöä ja lumimyrskyä.
Kävin Central Parkin Zoossa kerran ja toisenkin.
Minua miellytti sen trooppisen salin orkideantuoksuinen, lauha ilma, miellyttivät
tanakka kaimaani ja terraarion ohuet, väsymättä ahertavat
lehdenleikkaajat.
Tilasin kahvilassa kalkkunavoileivän ja minulle
tuotiin kokonainen leipä, joka oli täytetty kalkkunanpuolikkaalla.
Minua hämmästytti eräiden katujen
autius ja alastomuus. Saatoin kävellä kilometrin näkemättä
yhtäkään ihmistä, ja silti olin yhä kaupungin sydämessä.
Ei näyttänyt siltä kuin kukaan asuisi siellä, kävisi
koulua, tekisi työtä, kasvattaisi lapsia, eläisi ihmisen
elämää. Synkkiä, rähjäisiä kortteleita,
roskaisia jalkakäytäviä. Ei kauppoja, ei juuri autojakaan.
Yöklubien valot hohtivat tammikuun päivässä kalpeina
kuin veden alta. Myöhemmin ymmärsin, että se oli seutua,
jonne ei koskaan pitäisi eksyä: narkkareiden ja ilolintujen reviiriä,
joka heräsi henkiin vasta yömyöhällä.
Manhattan! Se on muka vain kaupunginosa, mutta sen sisällä on
kokonaisia sivilisaatioita, jotka eivät tunne toisiaan.
2.
Suuren osan ensimmäistä yötäni kotona, matkasta tolaltani,
liian väsyneenä nukkumaan, käytän uuden modeemini asentamisyrityksiin.
Kun se ensimmäisen kerran ottaa yhteyttä, "kättelee",
sen oudot sävelet muistuttavat Stockhausenia. Pian sen jälkeen
liityn ensimmäiseen tietoverkkooni. Se ei ole Internet, vaan amerikkalainen
CompuServe, jolla on paljon käyttäjiä myös Euroopassa.
Alan liikkua sen keskustelufoorumeissa. En osallistu keskusteluun, luen
vain muiden viestejä. Ne kertovat minulle vaikeasti ymmärrettävästä
maailmasta ja vieraasta elämänpiiristä.
Tunnen jotain samantapaista kuin New Yorkin matkallani:
kukaan ei tunne minua enkä minä tunne ketään. Olen yksin
ja silti ulottuvillani on maailmoja. Tämä tietoisuus yhteyksien
mahdollisuuksista, joita voi ottaa tai ohittaa, on pelottava. Alan ymmärtää,
että verkko käsittää lukemattomia erilaisia alakulttuureita,
joista toiset ovat marginaalisia ja eräät suuntaa antavia kokonaiselle
aikakaudelle. Kuten Manhattanilla, jossa kadunkulman kierrettyäni jouduin
vieraalle seudulle, voin täälläkin siirtyä ilman mitään
aikaviivettä kulttuurialueelta toiselle.
On osoitteita, jonne en pääse koskaan
perille, kuten minulle kävi Luonnonhistoriallisessa museossa. Toisia
ei löydy enää koskaan, toiset ovat tilapäisesti kiinni.
Mutta aina ilmestyy tilalle jotakin muuta. Siinä kaikessa on jotain
unenomaista. Ovien takana avautuu usia ovia. Kiinnostavat osoitteet eivät
koskaan lopu. Yllätykset eivät lopu. Toisinaan tapahtuu kuten
Manhattanilla: tilaan palan leipää ja saan kokonaisen leivän.
Mutta toisinaan haukkaan vain tyhjää.
Saan viestin henkilöltä, jolla on sama
sukunimi kuin minulla, mutta joka elää Yhdysvaltain itärannikolla.
Hän on löytänyt nimeni CompuServen luetteloista ja haluaa
tietää, onko meillä yhteiset sukujuuret. Vaikuttaa siltä,
että meillä on.
Eräisiin vanhoihin tuttaviin tutustun uudelleen sähköpostin
kautta. Ne ovat todellisia tapaamisia, vaikka satumme olemaan tuhansien
kilometrien päässä toisistamme. Syöksymme keskusteluihin,
joihin emme kahvipöydän ääressä olisi koskaan ryhtyneet.
Luen tyrmistyttäviä artikkeleita, joiden todenmukaisuutta on mahdoton tarkistaa. Tohtori todistelee, että AIDS on paljon tarttuvampi tauti kuin uskotaan ja että se on peräisin yhdysvaltalaisista laboratorioista. NASAn Mars-luotaimeen tulee arvoituksellinen vika, eikä se koskaan löydä Marsiin.
Avaruusfoorumin keskustelijat väittävät,
että virhe oli tahallinen, koska hallitus ei halua ihmisten tietävän,
että Marsissa on älyllisen elämän todisteita.
Minulla on ongelmia modeemini ja verkon navigointiohjelman
yhteensovittamisessa. Kysyn ujosti neuvoa, ja saan monta ystävällistä
vastausta, vieläpä heti samana päivänä. Ne ovat
täsmällisiä ja asiantuntevia neuvoja; ratkaisen niiden avulla
pulmani. Olen saanut näin ensimmäisen kosketukseni siihen rajattomaan
avuliaisuuteen, ystävällisyyteen ja asiantuntemukseen, joka kuuluu
sekin tietoverkkojen kulttuuriin.
Pian ei kulu päivääkään,
ettenkö kävisi verkossa, toisinaan vierailen siellä useitakin
kertoja vuorokaudessa. Se käy minulle kalliiksi, ja aina välillä
yritän ponnettomasti rajoittaa yhteydenottojeni määrää
ja kestoa.
Olen antanut pyydystää itseni verkkoon,
enkä edes halua uida tieheni.
3.
Ja nyt olen entistäkin suuremmassa verkossa, maailmanverkossa. Ensimmäisestä
tietoverkostani, CompuServestä olen luopunut vuosia sitten. En tarvitse
sitä enää, sillä minulla on yhteys Internetiin, verkkojen
verkkoon, kahtakin eri kautta: Kaapelisolmun ja Yliopiston. Minulla on nyt
toinen tietokone ja entistä kaksitoista kertaa nopeampi modeemi.
Kolmihenkinen perheeni kuluttaa yhteensä kuutta
tietokonetta ja kolmea henkilökohtaista modeemia. Sen sijaan emme tarvitse
ensimmäistäkään autoa. Neljäs henki, joka on kissan,
käyttää koneita kävelemällä näppäimistöjen
yli. Se tuottaa näytöille salaperäisiä viestejä,
joita etevinkään kryptografi ei osaisi ratkoa.
Käytän tietoverkkoa edelleen päivittäin.
Tarvitsen sitä yhtä paljon kuin kirjoja ja kirjastoa. Kun kirjoitan
kirjettä, esseetä, artikkelia tai luentoa, yhteyden Internetiin
täytyy olla saatavilla. Sen hakurobotit palvelevat alttiisti ja nurkumatta
kaikkina vuorokaudenaikoina, jopa sunnuntaisin ja heinäkuussa.
Internetkin on kirjallisuutta ja kirjoitusta. Tietoverkossa liikkuminen
merkitsee minulle ennen kaikkea lukemista, ei se ole mikään urheilulaji.
Ja kirjallisuuskin on verkosto. Ne tulevat liittymään yhteen,
ne ovat jo nyt tarttuneet lähtemättömästi toisiinsa.
Julkaisen kirjoitukseni nykyään ensin
World Wide Webissä. Se ei tuota minulle ansioita, ainoastaan vie aikaani.
Mutta tietokonemaailma on jo opettanut, että "tuotteen" jakaminen
ilmaiseksi saattaa olla kaukoviisasta ja aikaa myöten sittenkin hyödyllistä.
Saan lukijoilta palautetta, sekä kiitosta
että kritiikkiä sähköpostitse. Minua pyydetään
seminaareihin ja esitelmätilaisuuksiin useammin Internetin kautta kuin
kirjeitse tai puhelimitse. Minulla on vanhoja ystäviä, joihin
otan yhteyttä vain Internetin kautta, ja uusia tuttavuussuhteita, jotka
ovat syntyneet juuri siellä. Toiset niistä jäävät
verkkoon, toisia kohtaan myös kasvoista kasvoihin.
Koen vapauttavaksi sen, että voin solmia sellaisiakin
tuttavuussuhteita, jotka jäävät vain ajatusten vaihdoksi.
Eivätkä ne minusta ole "vain". En allekirjoita Thomas
Wallgrenin mielipidettä, että meidän pitäisi karsia
sellaisia vuorovaikutuksen muotoja, missä ihmiset eivät tapaa
henkilökohtaisesti. Kirjallisuuskin on sellainen vuorovaikutuksen muoto.
Internet merkitsee minulle inhimillisen kanssakäymisen laajenemista
ja parhaimmillaan syvenemistä, vaikka se ei tapahtukaan kasvoista kasvoihin
vaan ajatuksista ajatuksiin.
Olen alkanut ymmärtää, että me todella elämme vuorovaikutuksen
maailmassa.
Minulla on kuitenkin hetkiä, jolloin avoimet
yhteydet aiheuttavat epämääräistä levottomuutta.
Vuosia tietokoneeni oli tuttu ja ainakin jossain määrin turvallinen
esine. Sekin kyllä tuotti yllätyksiä, eivätkä ne
aina olleet miellyttäviä. Mutta se oli ehyt ja kokonainen. Siellä
olivat vain ne asiat, jotka olin itse pannut sinne. Se kuului minulle. En
voinut sanoa tunteneeni sitä perusteellisesti, mutta ainakaan sen tuntemattomuus
ei muuttunut päivästä päivään. Ja vuosi vuodelta
hallitsin sitä hieman paremmin.
Nyt katson konetta pöydälläni ja
se näyttää yhä hiljaiselta ja luotettavalta. Mutta sitä
se ei enää ole. Sen jälkeen kun kiinnitin koneeseeni modeemin,
se on muuttunut ratkaisevasti. Kone on tavallaan animoitunut. Enemmänkin:
se on kansoitettu. Kun nyt avaan koneeni, en koskaan tiedä, mikä
minua odottaa. Se ei kuulu enää yksin minulle.
On niin kuin kone - ja koneen kautta huoneeni ja
asuntoni - olisi tungokseen saakka täynnä outoja ihmisiä,
puheensorinaa vierailla kielillä, huutoja ja kuiskauksia. Sitä
käytetään kaukaa. Siellä on aina avoimien ovien päivä.
Avaan koneeni, ja saatan tavata henkilön,
jonka kanssa keskusteltuani en ole enää sama. Minua voi odottaa
siellä viesti, joka mullistaa elämäni.
Tietokoneeni ei ole enää yksityinen turvapaikka,
vaan pikemminkin kuin rautatieasema, josta saa lippuja kaikkiin juniin.
Se on levotonta seutua, jossa voi tapahtua odottamattomia välikohtauksia:
jälleennäkemisiä ja hyvästijättöjä, ventovieraiden
ensitapaamisia, juhlia, rikoksia ja attentaatteja. Ja tietysti siellä
voi ostaa ja myydä mitä tahansa.
Olen avannut erään lippaan, eikä
sen kansi mene enää koskaan kiinni. Vaikka nyt lopettaisinkin
maailmanverkon käytön, se on jo muuttanut minua peruuttamattomasti.
Vaikka koko verkko raukeaisi, se on jo muuttanut maailmaa.
Mikä uudessa teknologiassa on todella uutta?
Ainakin se että se opettaa katselemaan ikiaikaisia asioita eri tavoin
kuin ennen: kirjallisuuden olemusta, sen epämateriaalisuutta, välineen
merkityksettömyyttä, valitsemaan oppimisen ensisijaisuutta, vuorovaikutuksen
muotoja ja sisältöä, tietoa ja sen järjestystä...
Vasta Internetin kautta olen alkanut tajuta sen
muutoksen peruuttamattomuuden, joka on tapahtunut ja tapahtumassa. Olen
astunut tietoisuuksien verkkoon, en niinkään informaation.
Monet ovat huolissaan kirjan tulevaisuudesta, mutta
kirjat eivät ole sama kuin kirjallisuus. Teokset voidaan julkaista
ja vastaanottaa monin eri tavoin. Ne jaetaan, ja vasta silloin niistä
tulee kirjallisuutta.
Ja samoin on kaiken intellektuaalisen omaisuuden
laita: se on jaettava, ennen kuin siitä tulee arvo. Siinä suhteessa
se eroaa ratkaisevasti materiaalisesta pääomasta, joka saa arvonsa
siitä että se kerätään muilta pois.
Leena Krohn