Matka ja modeemi

Modeemi merkitsee matkantekoa ilman kantamuksia, ilman jopa omaa ruumista. Se merkitsee kaukovaikutusta. Se merkitsee läsnäoloa siellä, mistä on poissa.

Ostin ensimmäisen modeemini kuusi vuotta sitten Manhattanilta. Se oli ensimmäinen ja ehkä myös viimeinen vierailuni New Yorkiiin. En pidä matkustelusta, en ainakaan silloin kun se vaatii koko ruumiin siirtämistä. Sinä vuonna olin kuitenkin päättänyt lähteä.

Asuin joitakin aikoja vieraan kaupungin rumuuden ja ruhtinaallisuuden, autiuden ja vilinän, jäätävyyden ja intiimin lämmön vuorottelussa. Pilvenpiirtäjän sisällä, cappuccinokuppini taustalla kohisi vesiputous pitkin marmorikalliota. Ulkona hyisellä kadulla kaupustelija myi kojustaan irtokäsiä, jotka osasivat vilkuttaa.

Luin ällistyneenä mainoksia: Raiskaajilla ja murhaajilla on aseensa, valitse sinä omasi!

Tammikuun kylmissä metrotunneleissa, alakaupungin asemilla nukkui riveittäin ihmisiä loputtomien matkustajavirtojen keskellä. Keitä he olivat? Mielisairaita, alkoholisteja, narkkareita tai vain työttömiä ja kodittomia, mutta useammin mustia kuin valkoisia. Mutta lehdessä väitettiin, että syvemmällä tunneleissa asuu toinenkin heimo, salaperäinen olmimainen ihmisrotu, joka ei koskaan näyttäydy päivänvalossa.

Yritin löytää Luonnonhistoriallisen museon Planetaarioon ja kuvittelin jonottavani oikeaan paikkaan, kunnes löysin hämmästyksekseni itseni koululaisryhmän keskeltä, kadulta jälleen, museon ulkopuolelta.

Kukaan ei tuntenut minua. Minä en tuntenut ketään. Ihmettelin, kuinka kauan pystyisin elämään niin ulkopuolisena, niin irti. En koskaan ole elänyt yksinäisyyttä niin intensiivisesti kuin Manhattanilla.

Etsin kirjakauppoja ja tietokonekauppoja. Kirjakauppoja löysin paljon, monet niistä saivat vereni virtaamaan musteena jälleen. Mutta kunnollisen tietokonekaupan ja modeemini löysin vasta juuri ennen lähtöä ja lumimyrskyä.

Kävin Central Parkin Zoossa kerran ja toisenkin. Minua miellytti sen trooppisen salin orkideantuoksuinen, lauha ilma, miellyttivät tanakka kaimaani ja terraarion ohuet, väsymättä ahertavat lehdenleikkaajat.

Tilasin kahvilassa kalkkunavoileivän ja minulle tuotiin kokonainen leipä, joka oli täytetty kalkkunanpuolikkaalla.

Minua hämmästytti eräiden katujen autius ja alastomuus. Saatoin kävellä kilometrin näkemättä yhtäkään ihmistä, ja silti olin yhä kaupungin sydämessä. Ei näyttänyt siltä kuin kukaan asuisi siellä, kävisi koulua, tekisi työtä, kasvattaisi lapsia, eläisi ihmisen elämää. Synkkiä, rähjäisiä kortteleita, roskaisia jalkakäytäviä. Ei kauppoja, ei juuri autojakaan. Yöklubien valot hohtivat tammikuun päivässä kalpeina kuin veden alta. Myöhemmin ymmärsin, että se oli seutua, jonne ei koskaan pitäisi eksyä: narkkareiden ja ilolintujen reviiriä, joka heräsi henkiin vasta yömyöhällä.
Manhattan! Se on muka vain kaupunginosa, mutta sen sisällä on kokonaisia sivilisaatioita, jotka eivät tunne toisiaan.

2.

Suuren osan ensimmäistä yötäni kotona, matkasta tolaltani, liian väsyneenä nukkumaan, käytän uuden modeemini asentamisyrityksiin. Kun se ensimmäisen kerran ottaa yhteyttä, "kättelee", sen oudot sävelet muistuttavat Stockhausenia. Pian sen jälkeen liityn ensimmäiseen tietoverkkooni. Se ei ole Internet, vaan amerikkalainen CompuServe, jolla on paljon käyttäjiä myös Euroopassa. Alan liikkua sen keskustelufoorumeissa. En osallistu keskusteluun, luen vain muiden viestejä. Ne kertovat minulle vaikeasti ymmärrettävästä maailmasta ja vieraasta elämänpiiristä.

Tunnen jotain samantapaista kuin New Yorkin matkallani: kukaan ei tunne minua enkä minä tunne ketään. Olen yksin ja silti ulottuvillani on maailmoja. Tämä tietoisuus yhteyksien mahdollisuuksista, joita voi ottaa tai ohittaa, on pelottava. Alan ymmärtää, että verkko käsittää lukemattomia erilaisia alakulttuureita, joista toiset ovat marginaalisia ja eräät suuntaa antavia kokonaiselle aikakaudelle. Kuten Manhattanilla, jossa kadunkulman kierrettyäni jouduin vieraalle seudulle, voin täälläkin siirtyä ilman mitään aikaviivettä kulttuurialueelta toiselle.

On osoitteita, jonne en pääse koskaan perille, kuten minulle kävi Luonnonhistoriallisessa museossa. Toisia ei löydy enää koskaan, toiset ovat tilapäisesti kiinni. Mutta aina ilmestyy tilalle jotakin muuta. Siinä kaikessa on jotain unenomaista. Ovien takana avautuu usia ovia. Kiinnostavat osoitteet eivät koskaan lopu. Yllätykset eivät lopu. Toisinaan tapahtuu kuten Manhattanilla: tilaan palan leipää ja saan kokonaisen leivän. Mutta toisinaan haukkaan vain tyhjää.

Saan viestin henkilöltä, jolla on sama sukunimi kuin minulla, mutta joka elää Yhdysvaltain itärannikolla. Hän on löytänyt nimeni CompuServen luetteloista ja haluaa tietää, onko meillä yhteiset sukujuuret. Vaikuttaa siltä, että meillä on.
Eräisiin vanhoihin tuttaviin tutustun uudelleen sähköpostin kautta. Ne ovat todellisia tapaamisia, vaikka satumme olemaan tuhansien kilometrien päässä toisistamme. Syöksymme keskusteluihin, joihin emme kahvipöydän ääressä olisi koskaan ryhtyneet.

Luen tyrmistyttäviä artikkeleita, joiden todenmukaisuutta on mahdoton tarkistaa. Tohtori todistelee, että AIDS on paljon tarttuvampi tauti kuin uskotaan ja että se on peräisin yhdysvaltalaisista laboratorioista. NASAn Mars-luotaimeen tulee arvoituksellinen vika, eikä se koskaan löydä Marsiin.

Avaruusfoorumin keskustelijat väittävät, että virhe oli tahallinen, koska hallitus ei halua ihmisten tietävän, että Marsissa on älyllisen elämän todisteita.

Minulla on ongelmia modeemini ja verkon navigointiohjelman yhteensovittamisessa. Kysyn ujosti neuvoa, ja saan monta ystävällistä vastausta, vieläpä heti samana päivänä. Ne ovat täsmällisiä ja asiantuntevia neuvoja; ratkaisen niiden avulla pulmani. Olen saanut näin ensimmäisen kosketukseni siihen rajattomaan avuliaisuuteen, ystävällisyyteen ja asiantuntemukseen, joka kuuluu sekin tietoverkkojen kulttuuriin.

Pian ei kulu päivääkään, ettenkö kävisi verkossa, toisinaan vierailen siellä useitakin kertoja vuorokaudessa. Se käy minulle kalliiksi, ja aina välillä yritän ponnettomasti rajoittaa yhteydenottojeni määrää ja kestoa.

Olen antanut pyydystää itseni verkkoon, enkä edes halua uida tieheni.

3.

Ja nyt olen entistäkin suuremmassa verkossa, maailmanverkossa. Ensimmäisestä tietoverkostani, CompuServestä olen luopunut vuosia sitten. En tarvitse sitä enää, sillä minulla on yhteys Internetiin, verkkojen verkkoon, kahtakin eri kautta: Kaapelisolmun ja Yliopiston. Minulla on nyt toinen tietokone ja entistä kaksitoista kertaa nopeampi modeemi.

Kolmihenkinen perheeni kuluttaa yhteensä kuutta tietokonetta ja kolmea henkilökohtaista modeemia. Sen sijaan emme tarvitse ensimmäistäkään autoa. Neljäs henki, joka on kissan, käyttää koneita kävelemällä näppäimistöjen yli. Se tuottaa näytöille salaperäisiä viestejä, joita etevinkään kryptografi ei osaisi ratkoa.

Käytän tietoverkkoa edelleen päivittäin. Tarvitsen sitä yhtä paljon kuin kirjoja ja kirjastoa. Kun kirjoitan kirjettä, esseetä, artikkelia tai luentoa, yhteyden Internetiin täytyy olla saatavilla. Sen hakurobotit palvelevat alttiisti ja nurkumatta kaikkina vuorokaudenaikoina, jopa sunnuntaisin ja heinäkuussa.
Internetkin on kirjallisuutta ja kirjoitusta. Tietoverkossa liikkuminen merkitsee minulle ennen kaikkea lukemista, ei se ole mikään urheilulaji. Ja kirjallisuuskin on verkosto. Ne tulevat liittymään yhteen, ne ovat jo nyt tarttuneet lähtemättömästi toisiinsa.

Julkaisen kirjoitukseni nykyään ensin World Wide Webissä. Se ei tuota minulle ansioita, ainoastaan vie aikaani. Mutta tietokonemaailma on jo opettanut, että "tuotteen" jakaminen ilmaiseksi saattaa olla kaukoviisasta ja aikaa myöten sittenkin hyödyllistä.

Saan lukijoilta palautetta, sekä kiitosta että kritiikkiä sähköpostitse. Minua pyydetään seminaareihin ja esitelmätilaisuuksiin useammin Internetin kautta kuin kirjeitse tai puhelimitse. Minulla on vanhoja ystäviä, joihin otan yhteyttä vain Internetin kautta, ja uusia tuttavuussuhteita, jotka ovat syntyneet juuri siellä. Toiset niistä jäävät verkkoon, toisia kohtaan myös kasvoista kasvoihin.

Koen vapauttavaksi sen, että voin solmia sellaisiakin tuttavuussuhteita, jotka jäävät vain ajatusten vaihdoksi. Eivätkä ne minusta ole "vain". En allekirjoita Thomas Wallgrenin mielipidettä, että meidän pitäisi karsia sellaisia vuorovaikutuksen muotoja, missä ihmiset eivät tapaa henkilökohtaisesti. Kirjallisuuskin on sellainen vuorovaikutuksen muoto. Internet merkitsee minulle inhimillisen kanssakäymisen laajenemista ja parhaimmillaan syvenemistä, vaikka se ei tapahtukaan kasvoista kasvoihin vaan ajatuksista ajatuksiin.
Olen alkanut ymmärtää, että me todella elämme vuorovaikutuksen maailmassa.

Minulla on kuitenkin hetkiä, jolloin avoimet yhteydet aiheuttavat epämääräistä levottomuutta. Vuosia tietokoneeni oli tuttu ja ainakin jossain määrin turvallinen esine. Sekin kyllä tuotti yllätyksiä, eivätkä ne aina olleet miellyttäviä. Mutta se oli ehyt ja kokonainen. Siellä olivat vain ne asiat, jotka olin itse pannut sinne. Se kuului minulle. En voinut sanoa tunteneeni sitä perusteellisesti, mutta ainakaan sen tuntemattomuus ei muuttunut päivästä päivään. Ja vuosi vuodelta hallitsin sitä hieman paremmin.

Nyt katson konetta pöydälläni ja se näyttää yhä hiljaiselta ja luotettavalta. Mutta sitä se ei enää ole. Sen jälkeen kun kiinnitin koneeseeni modeemin, se on muuttunut ratkaisevasti. Kone on tavallaan animoitunut. Enemmänkin: se on kansoitettu. Kun nyt avaan koneeni, en koskaan tiedä, mikä minua odottaa. Se ei kuulu enää yksin minulle.

On niin kuin kone - ja koneen kautta huoneeni ja asuntoni - olisi tungokseen saakka täynnä outoja ihmisiä, puheensorinaa vierailla kielillä, huutoja ja kuiskauksia. Sitä käytetään kaukaa. Siellä on aina avoimien ovien päivä.

Avaan koneeni, ja saatan tavata henkilön, jonka kanssa keskusteltuani en ole enää sama. Minua voi odottaa siellä viesti, joka mullistaa elämäni.

Tietokoneeni ei ole enää yksityinen turvapaikka, vaan pikemminkin kuin rautatieasema, josta saa lippuja kaikkiin juniin. Se on levotonta seutua, jossa voi tapahtua odottamattomia välikohtauksia: jälleennäkemisiä ja hyvästijättöjä, ventovieraiden ensitapaamisia, juhlia, rikoksia ja attentaatteja. Ja tietysti siellä voi ostaa ja myydä mitä tahansa.

Olen avannut erään lippaan, eikä sen kansi mene enää koskaan kiinni. Vaikka nyt lopettaisinkin maailmanverkon käytön, se on jo muuttanut minua peruuttamattomasti. Vaikka koko verkko raukeaisi, se on jo muuttanut maailmaa.

Mikä uudessa teknologiassa on todella uutta? Ainakin se että se opettaa katselemaan ikiaikaisia asioita eri tavoin kuin ennen: kirjallisuuden olemusta, sen epämateriaalisuutta, välineen merkityksettömyyttä, valitsemaan oppimisen ensisijaisuutta, vuorovaikutuksen muotoja ja sisältöä, tietoa ja sen järjestystä...

Vasta Internetin kautta olen alkanut tajuta sen muutoksen peruuttamattomuuden, joka on tapahtunut ja tapahtumassa. Olen astunut tietoisuuksien verkkoon, en niinkään informaation.

Monet ovat huolissaan kirjan tulevaisuudesta, mutta kirjat eivät ole sama kuin kirjallisuus. Teokset voidaan julkaista ja vastaanottaa monin eri tavoin. Ne jaetaan, ja vasta silloin niistä tulee kirjallisuutta.

Ja samoin on kaiken intellektuaalisen omaisuuden laita: se on jaettava, ennen kuin siitä tulee arvo. Siinä suhteessa se eroaa ratkaisevasti materiaalisesta pääomasta, joka saa arvonsa siitä että se kerätään muilta pois.

Leena Krohn