Oulussa 28. 1. 2001

Mielikuvituksen tulevaisuus

Kirjallisuuskin on vieras kieli, sanoi kotimaisen kirjallisuuden professori Auli Viikari jokin aika sitten. Sitä siis täytyy opettaa. Se oli minusta mielenkiintoinen ajatus ja tietysti mainio perustelu kirjallisuuden opettamiselle. Itse olen ollut lähempänä runoilija Kai Niemisen ilmaisemaa käsitystä, että runous, kirjallisuuden ydin, on esikieli, peruskieli kuten unenkin kieli. Se on universaali ja siten ikään kuin kaikkien ymmärrettävissä.

Mutta alan ajatella, että Auli Viikari on oikeassa. Tuntuu kuin yhä useammin fiktiota tai sen merkitystä ei enää lainkaan ymmärrettäisi. Yhä suurempi määrä kansalaisia on kaunokirjallisuuden suhteen tyystin lukutaidottomia. Ällistyttävin esimerkki oli Pirkka-lehden nuorten palstan kirjoittaja, joka ilmoitti: "Vihaan kirjallisuutta, olen aina vihannut ja tulen aina vihaamaan."

Osa nuoremmista sukupolvista ei ole vain vieraantunut fiktiosta vaan ei ole milloinkaan oppinut sitä lukemaan tai edes katsomaan. "Nuorten on aina vaikeampi uskoa perinteisiin, näyteltyihin tarinoihin", väitti amerikkalaisen TV-kanavan johtaja. Siksi ns. reality-ohjelmat valtaavat yhä enemmän sijaa TV:ssa.

Jokaisessa sukupolvessa osalle ihmisiä kirjallisuus ja taide eivät ole koskaan eksistoineet. Mutta nyt syyt siihen ovat muuttuneet. Televisio, internet ja ylimalkaan visuaalisuuden ylitarjonta todella kuihduttavat kirjallisuuden ymmärtämistä, huolimatta siitä, että internet on myös ja nimenomaan kirjoitusta.

Olen tavannut myös nuoren filosofin, joka kiiruhti kertomaan, että hän ei koskaan lue kaunokirjallisuutta. On vaikea kuvitella, että kukaan varhaisemmista filosofeistamme olisi yhtä tyytyväisenä ilmaissut saman puutteen. Muistetaanhan, että Eino Kaila oli nuorena myös kirjallisuuskriitikko. Outoa olisi myös, jos kirjailija julistaisi, ettei hänelle tulisi mieleenkään lukea filosofiaa - ei, vaikka niin varmaan usein onkin asianlaita.

Kerron toisen konkreettisen ja henkilökohtaisen esimerkin, joka minusta tukee Auli Viikarin ajatusta. Jokin aika sitten sain tällaista sähköpostia:

"Luin novellikokoelmanne ja ei millään pahalla en tajunnut siitä mitään. Jaksaisitteko mitenkään analysoida edes yhtä novellistanne ja kertoa sen taustoista ja vaikkapa miksi kirjoititte sen? Mistä se todellisuudessa kertoo?"

Viestin lähettäjä, nuori Grigori, oli lukenut novellikokoelman Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia. Viestissä minua hämmästytti eniten tuo käsite "todellisuudessa". Mietin myös, miksi taiteilijoilta niin usein kysytään: "Miksi?" Kuka tekee esim. urheilijalle saman kysymyksen: "Miksi hiihdätte? Miksi juoksette maratonin? Miksi oikeastaan ajatte rallia?"

Grigori jatkoi seuraavassa viestissä:

"Tämä ei varmaankaan piristä teitä, mutta kukaan tutkimusryhmästämme(yli kolmestakymmenestä ihmisestä) ei saanut teidän novellikokoelmastanne esiin mitään selvää sanomaa. Meidän oli vain todettava, että on aika suuri saavutus kirjoittaa jotain niin pimeetä. Proffan kysyttyä teidän novellikokoelmastanne huone hiljeni, eikä kukaan saanut sanotuksi mitään. ---

Minun on nyt siis pakko pyytää teiltä uudestaan jotain ajatuksia teidän novelleistanne, siinä kokoelmassa olevista siis. Eli lähinnä miksi kirjoititte ne eli mitä oikeasti halusitte sanoa (voitte vain keksiä nopeasti jotain viisaita) ---. Meillä on niin erillaisia teorioita täällä (siitä että kirjoititte unistanne, siihen että käytätte huumeita), että nyt on pakko tehdä tutkimus teidän tyylistänne. --- Nyt voitte kertoa itse jotain ajatuksia mitä mieltä itse olette novellikokoelmastanne."

Lähetin tälle Grigorille ensiksi pienen selonteon novellikokoelman taustoista ja seuraavaksi esseen Donna Quijoten jäljillä, jonka pari vuotta sitten kirjoitin. Kun sain senkin jälkeen pyynnön selittää vielä jotain, aloin jo ärtyä ja kirjoitin:

"Sallikaa minun sanoa, että jos te olette ällistelleet Donna Quijotea, niin kyllä minäkin olen ällistellyt teidän tutkimusryhmänne näkemyksiä. (Ja kuulisin mielelläni, mitä te tutkitte.) Ne ovat - vastoin arveluanne - piristäneet minua ja saaneet minut kysymään yhtä ja toista, esimerkiksi: Onko tosiaan niin, että kyky lukea fiktiota on osassa nuorempaa sukupolvea kokonaan kuihtunut? Voisitteko kysyä vaikkapa Karamazovin veljeksistä, mistä se "todella" kertoo ja mitä Dostojevski "oikeasti" halusi sanoa?

  Yrittäkääpä oivaltaa vielä se seikka, että novellikokoelman ymmärtämiseksi ei ollenkaan tarvittaisi sen taustojen tuntemista, vaikka kirjallisuudentutkijalle tai muuten asiasta kiinnostuneelle ne voivat olla kiinnostavaakin luettavaa. Kaikki tarpeellinen kirjan ymmärtämiseksi on itse kirjassa.

  Runo, romaani tai novellikokoelma ei ole mikään tekstiviesti. Ei siinä ole yhtä selvää sanomaa, muutenhan sitä ei olisi tarvinnut ollenkaan kirjoittaa. Sanomia on yhtä monta kuin lauseita ynnä vielä kaikki rivien välit.

Tekisi oikeastaan mieli kehottaa teitä unohtamaan koko kaunokirjallisuus, se ei ilmeisestikään ole teitä varten. Harrastakaa jotain muuta, jotain vähän helpommin avautuvaa, kuten esimerkiksi kansantaloustiedettä, nanotekniikkaa tai ydinfysiikkaa."

Ajattelen nyt, että kaunokirjallisuus on todella monille ihmisille yhtä käsittämätöntä, yhtä lailla spesiaalialue, kuin ydinfysiikka tai kvanttimekaniikka. Ja ehkä tulevaisuudessa tämä käy yhä ilmeisemmäksi. Voisi jopa epäillä, että ihmisten mielikuvitus on surkastumassa, mutta sellaista en sentään aio ennustaa. Toivoakseni se on sentään liian pitkälle menevä johtopäätös. Silloin tilanne olisi paljon vakavampi.

Kirjailija siirtää yksityistä kokemusta, yksityisen maailmansa, julkisuuteen ja siten todellistaa sen. Ei ole kirjailijaa ilman tätä julkisuutta, ilman henkilökohtaisen jakamista. Mutta tulevaisuudessa vastaanottajia on yhä vähemmän. Kirjallisuuden lukijakunnat tulevat yhä pienenemään ja erikoistumaan. Ei ole enää yhtä suurta lukijakuntaa, kuten voi ainakin kuvitella vielä 40- ja 50-luvuilla. Sitä en aio surra, se ei välttämättä ole epätoivon aihe. Uskon, että kun lukijakunta hupenee, se todella myös valikoituu. Sitä valistuneempaa, sitä ymmärtävämpää yleisöä kirjailija tulee saamaan.

  Kirjallisuus on maanosa, jonne kaikki eivät halua matkustaa. Se ei ole edes joka toiselle, voisi sanoa, Volter Kilpeä muistaen. He eivät sen viehätystä ymmärrä eivätkä sen kutsua kuule, sen silmänkantamattomat maisemat eivät kiinnosta heitä, sen ajatuksen ja kauneuden ääretön universum jää heille vieraaksi. Me, jotka olemme sen asukkaita tai ainakin vierailijoita, tiedämme, että se on myös vaarallinen ja pelottava vyöhyke, mutta siksi myös parantava. On medioita, jotka ovat nopeampia ja houkuttelevampia, mutta ei ainuttakaan sellaista, joka kestävyydessään ja pitkävaikutteisuudessaan voisi kilpailla kirjallisuuden kanssa. Sen vaikutukset eivät ole heti nähtävissä, mutta ne painuvat syvemmälle, kestävät kauemmin ja muuttavat perusteellisemmin. Tahdon yhä ajatella, että kertomus on luontainen tapa hahmottaa inhimillistä todellisuutta. Enemmänkin: se on synnynnäinen, se on spesifisti tälle eläinlajille ominainen tapa ymmärtää ympäristöään ja sen tapahtumia. Unet nousevat aivorungosta, primitiivisimmiltä alueiltamme. Ja mitä ne ovat: ne ovat myös kertomuksia. Ne ovat fiktiota.

Tieto ja mielikuvitus asetetaan tosinaan toistensa vastakohdiksi. Tietää ja kuvitella, ne ovat fiktionkin verbit. Kirjallisuuden lähtökohdat ovat toisaalta informaatiossa ja tiedossa, toisaalta mielikuvituksessa, näyssä, kuvassa ja unessa. Mutta kun sanon näin, huomaan heti, etten voi eristää näitä ominaisuuksia toisistaan. Ei ole tietoa ilman mielikuvitusta, eikä toisaalta mielikuvituskaan voi toimia hedelmällisesti ilman tietoa.

Mielikuvituksen tulevaisuudella viittaan tässä ensinnäkin fiktion, kirjallisuuden ja taiteen tulevaisuudennäkymiin, toiseksi - lyhyemmin - siihen mahdollisuuteen, että myös koneälyyn ja kone-elämään voitaisiin tulevaisuudessa yhdistää mielikuvia ja mielikuvitusta. Informaatiosta ihminen hakee merkityksiä, ilman merkityksiä informaatio on vain valkoista kohinaa. Ja merkitys ei ole vain tiedon vaan myös mielikuvituksen asia. Ei ole ajattelemista ilman mielikuvitusta, sillä suuri osa ajattelusta perustuu leikkiin, kokeeseen: "jos" ja "ikään kuin". Fiktio ei siis ole ajattelun keinotekoinen jatke vaan se kutoutuu kaikkeen inhimilliseen ajatteluun.

Olemme kuulleet sanottavan: "Sinä vain kuvittelet". Mutta harvoin: "Sinä vain ajattelet." Mielikuvitusta pidetään mielellään primitiivisempänä toimintona kuin ajattelua ja usein siihen suhtaudutaan ilmeisellä ylenkatseella. Mutta ilman mielikuvitusta olisimme mieltä ja omaatuntoa vailla, sillä moraali alkaa mielikuvituksesta. Koko meidän tietoisuudestamme tuskin voisi edes puhua.

Mutta on muistettava, että ihmisen tietoisuus on hyvin kapea. On sanottu, että siihen mahtuu seitsemän asiaa kerrallaan. Selailin Tor Nörretrandersin teosta Märk världen. En bok om vetenskap och intuitionen. Minua alkoi askarruttaa kaksi käsitettä, joihin Norretranders viittaa: tajunnan "kaistanleveys", käsite, joka on lainattu tietoteknologiasta, ja "looginen syvyys". Tietoisuuden kaistanleveydeksi on määritelty 16 b/s, hämmästyttävän alhainen luku, kun sitä vertaa vaatimattomimpiinkin modeemeihin. Mitä se mahtaa tarkoittaa? Helmar Frank puhuu psykologisesta silmänräpäyksestä, joka on lyhin aika, jonka voimme kokea, pienin mitta ajankäsittämiskyvyllemme. Jos näemme sekunnissa enemmän kuin 16 kuvaa, emme näe enää erillisiä kuvia vaan elokuvaa. Tietoisuuden kaistanleveys on suurimmillaan puberteetin viimeisinä vuosina. Iän mukana psykologinen silmänräpäys pitenee ja kaistanleveys siis entisestään kapenee.

Mutta tiedottoman kaistanleveys on aivan toista suuruusluokkaa. Sen kohdalla puhutaan miljoonista biteistä sekunnissa. On paljon, mitä tietämättämme tiedämme. Juuri tätä tietoa käytetään paljon myös taiteessa ja kirjallisuudessa, niin kirjoittamisessa kuin lukemisessakin.

"Looginen syvyys" taas on käsite, jota C. H. Bennett käyttää kriteerinä jonkin väittämän merkitykselle. Lauseen looginen syvyys on sen merkityksen mitta. Se voidaan määritellä niiden askelmien - tai harppausten - lukumääränä, jotka ovat johtaneet lopputulokseen. Merkitys ei niinkään tule siitä informaatiosta, joka sisältyy lopulliseen lauseeseen, vaan se syntyy siitä informaatiosta, joka jää esittämättä, jota ei enää näy, joka on siivottu pois. Kompleksisuus tai merkitys heijastaa tuotantoprosessia pikemminkin kuin tuotetta. Kysymys on komprimoidusta informaatiosta, Norretrandersin mukaan työajasta, ei niinkään työtuloksesta. Miten tätä voisi soveltaa kirjallisuuteen? Minusta jokaiseen romaaniin, novelliin, runoon sisältyy eri laajuinen lausumaton informaatiovarasto. Kokemuksemme taideteoksen kiinnostavuudesta, sen ns. "hyvyydestä" pohjautuu itse asiassa myös teoksen loogiseen syvyyteen, siihen informaatioon, joka on peräisin sekä tietoisesta että tiedostamattomasta. Minä liitän loogiseen syvyyteen itsestäänselvänä myös mielikuvituksen.

Psykologia on kertonut surkean vähän inhimillisyyden alkeista: ajattelun, merkityksen, tietoisuuden, kausaliteetin ja ajan, oikean ja väärän tajun, mielikuvituksen ja identiteetin kehittymisestä. Vasta viime vuosina nämä alueet ovat alkaneet priorisoitua uudella tavalla, mutta enemmänkin fysiikan, biologian ja filosofian kuin psykologian kautta. Myös tietokoneavusteiset ja monitieteiset tieteenalat - ennen kaikkea tekoälyn ja tekoelämän kehitys - ovat tuoneet mielen, ajattelun, intelligenssin ja tietoisuuden problematiikan erääksi nykytutkimuksen polttopisteeksi. Aivan eri suunnalta, nimittäin eläinoikeusliikkeestä käsin, joudumme tarkastelemaan tietoisuutta ei-inhimillisenä ominaisuutena. Digitaalinen ja virtuaalinen muuttavat käsitystämme elämästä ja tietoisuudesta, sen myötä myös kirjallisuudesta.

Kirjallisuus on maailmanverkko, jolla on paljon pitempi ja kunniakkaampi historia kuin internetillä. Mutta molemmat uudistavat todellisuuskuvaamme ja molemmilla on yhteisiä piirteitä. Sekä tietoverkon käyttäjä että kirjan lukija siirtyvät toiseen aikaan tai paikkaan, jopa uuteen identiteettiin, vain silmien ja sormien liikkein, vaikka eivät fyysisesti siirry minnekään huoneestaan. Ja sekä kirjallisuuden että tietoverkon kosmokset haarautuvat jatkuvasti; ne ovat itseorganisoituvia, anarkistisia ja epähierarkisia. Kummankaan järjestelmän kehitystä ei voi valvoa eikä säädellä ja sitä on vaikea edes ennakoida; siinä suhteessa ne muistuttavat suursäätiloja.

Puhuin lukijakunnan muuttumisesta, mutta uudet mediat, ennen kaikkea internet, tulevat epäämättä muuttamaan myös julkaisemista ja itse kirjoitusprosessia. Miten?

Puhutaan nettikirjallisuudesta, mutta se on minusta outo käsite. Kirjallisuus ei muutu nettikirjallisuudeksi vain siten, että se digitalisoidaan ja julkaistaan uudelleen verkossa. Mikä tahansa kirjallinen tuote, muinaisista manuskripteista alkaen, voidaan käsitellä siten.

Mutta on toki sellaistakin kirjallisuutta, jota ei voi julkaista muualla kuin verkossa. Sen sijaan en voi kuvitella sellaista kirjallisuutta, joka voisi olla vain painettua. Kirjallisuus ei tosiaankaan ole vain kirjoja, sen internet on meille jo todella opettanut.

Tulevaisuudessa teos voi muistuttaa yhä enemmän interaktiivista peliä, leikkiä, elokuvaa, mutta yhtä hyvin se voi jäädä pelkäksi kirjoitukseksi. Uusia kirjallisuudenlajeja tulee syntymään, ja on jo syntynyt: esim. graafisia novelleja, e-mail-romaaneja, elokuvakäsikirjoitusta muistuttavia kertomuksia tai interaktiivisia juxtapositiorunoja - kuten Jim Rosenbergilla. Kirjoittaminen on usein entistä enemmän ryhmätyöskentelyä. Yksiäänisyys väistyy, lukija ja kirjoittaja eivät enää välttämättä ole erillisiä. Hyperteksti voi sallia monta tekijää, jotka eivät kuitenkaan välttämättä muodosta ryhmää tai edes tiedä mitään toisistaan. Seurauksena on multippelijuonia, loputtomia vaihtoehtoja ja valinnaisia episodeja. Yksi teos voi sisältää monta vaihtoehtoista teosta, ja jopa teosten rajat alkavat nopeasti hämärtyä. Sattuman osuus kasvaa.

Markku Eskelinen on tuonut Suomeen käsitteen "kyberteksti". Hän kirjoitti jossain: "---kyberteksti on fataali uhka --- Krohnin toteuttamille käsityksille digitaalisesta kirjallisuudesta." Fataalina en sitä osaa pitää, mutta selvää on, että omat pyrkimykseni kirjailijana eivät liity oikeastaan mitenkään kyberiin eivätkä hyperiin eivätkä edes digitaalisuuteen. Minulle verkko on tosiaankin vain eräs julkaisukanava.

Mutta mitä "kyberteksti" sitten on? Se on ilmeisestikin tekstiä, joka voi käyttäytyä näytöllä tai lukulaitteessa aivan toisin kuin kirjan sivuille painettu kirjoitus. Se ei myöskään merkitse samaa kuin hyperteksti eikä ole yhteneväinen käsite nettikirjallisuuden kanssa. Eskelinen on kääntänyt Espen Aarsethin artikkelin Kyberteksti - näkökulmia ergodiseen kirjallisuuteen. Kyberteksti on Aarsethin mukaan vielä yleisempi termi kuin kirjallisuus, se on "perspektiivi kaikkeen tekstuaalisuuteen". Teksti on kone, verbaalisia merkkejä tuottava mekaaninen väline. Kyberteksti on näiden koneiden - siis tekstien - typologia.

Muutama epäilevä sana on paikallaan. Monet uusista lajeista jäävät vitsikkäiksi kokeiluiksi kuin dadaistien random-runot. Ja onko niin itsestäänselvää, että kirjallisuuden harrastajat ja pöytälaatikkokirjoittajat - joita Suomessa totisesti riittää - innostuisivat jonkun toisen teoksen jatkamisesta tai muuntelemisesta? Eikö pikemminkin, kun julkaiseminen nyt on mahdollista kenelle hyvänsä tietokoneen ja modeemin omistajalle, kirjallisesti lahjakkaat ihmiset halua kirjoittaa itse oman hyperromaaninsa?

Sitä paitsi hän, joka haluaa lukea, ei välttämättä halua kirjoittaa. Lukeminen ei ole pelaamista. Lukija on enemmän uneksija kuin peluri. Hän ei halua valita, vaan unohtaa, karata oman elämänsä vankilasta ja elää hetken maailmassa, joka on vieras, uusi ja ennen kaikkea totaalinen. Lukijalle yksi oleellinen asia kirjassa on se, että se yllättää hänet, että se on outo hänelle itselleen, kurkistus toisen ihmisen virtuaaliseen maailmaan. Hän haluaa sukeltaa valmiiseen todellisuuteen, hän haluaa kokonaisen teoksen, ei välttämättä mahdollisuutta itse keksiä henkilöitä, juonia ja loppuratkaisuja. Toki jokainen taideteos - hypersellainen tai ei - edellyttää tullakseen vastaanotetuksi aina jonkinlaista sisäistä työskentelyä. Tämä toiminta voi jatkua jopa vuosikymmeniä, kokonaisen ihmiselämän ajan. Teos pysyy samana eikä kuitenkaan pysy: oma elämänkokemuksemme muuttaa sitä.

Pelkkä kirjoitus voi olla rikkaampi kuin multi-media, vaikka keinoiltaan niukempi. Usein tehovaikutusten runsaudella yritetään kätkeä sisällön köyhyyttä. Niiden ylitarjonta on viihteen, ei taiteen merkki. Ja minä todellakin katson, että näillä kahdella asialla on yhä eroa, vaikka esim. opetusministeriössä - päätellen vaikkapa Suomi-palkintojen jaosta - uskotaan toisin ja vaikka juuri ennustettiin, että iskelmä ottaa kirjallisuuden sijan kansallisen historian tulkkina.

Mekaanisista kellopeleistä on tullut digitaalisia organismeja. Tietokoneet ovat tuoneet maapallolle uuden evoluution tason: synteettisen evoluution. Ne edustavat uudenlaista elämänmuotoa, lajia, josta Darwin ei tiennyt mitään. Mutta niiden kehitysvauhti ja ekspansio ylittänevät kaikkien muiden lajien saavutukset. Tuskin 50 vuotta sitten ajateltiin, että 5 tietokonetta riittää koko maailman tarpeisiin ja että kaikki, mitä tietokoneiden avulla voidaan saavuttaa, on luultavasti jo saavutettu. Nyt tietokoneet siirtyvät työpöydiltä vaatteisiimme, oviimme, seiniimme, vereemme, sokeiden silmiksi, kuurojen korviksi, kielitaidottomien kieleksi, halvautuneiden jaloiksi... Samalla niiden älymystö - jos niin voi sanoa - on kehittymässä subjekteiksi, olennoiksi joilla on minuus, jotka ovat "itse".

Igor Alexanderin laboratoriossa opetetaan tietokonetta, joka osaa yhdistellä ja luoda mielikuvia. Useat kymmenet rinnakkaiset neuroverkot, jotka muistuttavat ihmisen biologista hermojärjestelmää, käsittelevät informaatiota. Pentti Haikosen kasvattama kone tulkitsee kokemuksiaan kielen, sisäisen monologin kautta, kuten ihminenkin. Silloin voimme puhua myös mielikuvituksesta, merkityksestä ja aidosta vuorovaikutuksesta. Sellaiset nimitykset kuin "kone" tai "robotti" eivät oikein sovi niin kehittyneille olennoille. Tietokoneet meidän pitäisi tuntea läpikotaisin; olemmehan itse ne tehneet. Mutta ne tulevat yllättämään meidät. Ihminen kasvattaa ne, mutta kuten lihalliset perilliset, myös tietokoneet voivat kehittyä aivan toiseen suuntaan kuin vanhemmat tahtovat.

Ray Kurzweil ennustaa teoksessaan The Age of Spiritual Machines, että robotit ennen pitkää sulautuvat ihmisiin. Tämän vuosisadan lopulla ei hänen mukaansa olisi enää selvää rajaa ihmisen ja tietokoneen välillä. Onko jo kysyttävä, korvautuuko kerran koko lajimme konejälkeläisillämme? Ja kirjoittavatko tietokoneet myös kaunokirjallisuutta? Voisiko niiden kirjallisuus tuoda elämään myös iloa ja mielihyvää, virkistystä ja lohtua, ajatusta ja julistusta? Parantaisiko se henkisiä puutostauteja, tunteiden näivettymistä, älyllistä laiskuutta ja moraalista sokeutta, estäisikö se omantunnon kuolemaa? Tätä kaikkea - niin uskon - voi kirjallisuus parhaimmillaan aikaansaada.

  Vaikka emme uskoisikaan, että koneet voisivat korvata taiteilijat ja että koneiden mielikuvitus ylittää ihmisen, monet vaihtoehtoiset tavat tehdä taidetta ja kirjoittaa tulevat elämään rinnan sekä maailmanverkossa että maailmankirjallisuudessa ja -taiteessa. Mutta toivon, että kaikelle taiteelle ei tule löytymään sijaa, ei virtuaalisessa, vielä vähemmän elävässä todellisuudessa. Juuri vastikään luin lehdestä, että tuliperformanssiesityksen päätteeksi virolainen nuori performanssitaiteilija sytytti itsensä tuleen, käsittääkseni protestoidakseen sitä vastaan, ettei päässyt kapakkaan. Se oli viimeinen performanssi; hän kuoli. Hän oli taiteilija, joka oli käyttänyt taideteoksissaan myös eläviä eläimiä. Muistatte ehkä tapauksen 80-luvun lopulta, jolloin suomalainen videotaiteilija paloitteli löytöeläinkodista hankkimansa kissan voidakseen videoida tekonsa ja lähetti sen jälkeen videon festivaaleille. Eräs Helsingin Sanomien taidekriitikko kirjoitti laajan artikkelin kyseisestä taiteilijasta, jonka otsikossa puhuttiin ylevästi taiteen alttarista.

Olen kirjoittanut romaanissa Pereat mundus luvun nimeltä Fiat ars, pereat mundus. Se taustalla on Lontoon Royal Academyssa näkemäni näyttely, jonka nimi oli Sensation. Luvun nimi on peräisin Walter Benjaminin artikkelista, jossa hän polemisoi fasistista taidenäkemystä vastaan. Pelkään, että sellainen taide, joka pyrkii estetisoimaan ja siten oikeuttamaan väkivallan ja jota voisi luonnehtia fasistiseksi, on vahvistuva trendi. Jos tuliperformanssitaiteilijan viimeinen esitys haluttaisiin panna vielä paremmaksi, kuten pahoin pelkään, on odotettavissa, että kokonainen kapakka juhlijoineen tuikataan tuleen taiteen nimissä. Mielenkiintoista nähdä, vieläkö silloinkin joku taidekriitikko puhkeaa ylistyksiin taiteen alttarille kootun tuhkakasan edessä.

Leena Krohn