|
(Luku romaanista, jonka työnimi on Aaveita ja ihmisiä) Heräsin jälleen aamuyöllä, siihen vuorokaudenaikaan, jota kutsutaan sudenhetkeksi. Niin minulla liian usein on tapana, ikävä kyllä. Huoneessa oli jo valoisaa, mutta aurinko ei ollut vielä noussut. Aioin nousta tarpeelleni ja olin jo laskemaisillani jalkani lattialle, kun havaitsin jotain outoa. Sänkyni vieressä, siinä, missä vielä nukkumaan mennessäni oli ollut vain paljasta puulattiaa, oli nyt – ihmeellistä kyllä – matto. Ja millainen matto! Paksu, ylellinen, monen mielestä varmaankin ihastuttava tekstiili. Minusta, joka en tosin ole asiantuntija, se vaikutti aidolta itämaiselta matolta. Mutta sellaista mattoa en ollut koskaan omistanut, en edes aikonut hankkia. Minun asuntoni melko karussa ympäristössä se olisi vaikuttanut oudolta poikkeamalta. Missään tapauksessa mitään mattoa ei ollut huoneessa, kun vain kolmisen tuntia aikaisemmin olin paneutunut vuoteeseen. Ja kuka sen olisi voinut ja halunnut tuoda nukkuessani sisään? Huoneistoon, jossa minä yksin asuin ja jonne kellään muulla ei ollut edes avainta? Mutta oikeastaan yhtä kummallista oli, että sinä yönä en lainkaan ihmetellyt tätä puolta asiasta. En tiedä, miksi sellaisen päätöksen tein, mutta en kuitenkaan noussut seisomaan. Jalkani ei vielä ehtinyt hipaistakaan mattoa, kun jo vedin peiton uudelleen päälleni. En kuitenkaan sulkenut silmiäni vaan jäin tutkimaan tyynyyn nojaten uutta ilmiötä. Silloin havaitsin erään seikan. Matto ei kuitenkaan ollut minulle täysin uusi ja outo. Sillä vaikka en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt tätä kudonnaista luonnossa, sen kuviointi oli minulle tuttu. Itse asiassa olin nähnyt kuvan juuri samanlaisesta persialaismatosta joitakin viikkoja aikaisemmin eräässä aikakauslehdessä. Kuten jo ehkä ymmärsitte, eivät minua matot mitenkään erityisesti kiehdo, eivät ne kuulu minun intresseihini. (Sen voi helposti päätellä jo siitä, että koko huoneistossa mattoja on vain pari kappaletta.) Kiinnitin huomiota juuri tuohon kuvaan, koska kuvatekstissä kerrottiin, että Sigmund Freud oli omistanut sellaisen maton. Sitä kuulemma pidettiin tohtori Freudin työhuoneessa sen sohvan päällyksenä, jolla hänen potilaansa lepäsivät. Nyt sitä lehden mukaan säilytetään Lontoossa, Freud-museossa. Minun on heti riennettävä kertomaan, etten ole myöskään tohtori Freudin ihailijoita. Pikemminkin voisi väittää aivan päinvastaista. Mutta nyt, tuntemattomista syistä, hänen mattoaan muistuttava kudonnainen oli ilmestynyt “elävänä” makuuhuoneeseeni. Kudonnainen oli mitä hienointa käsityötä sikäli kuin saatoin päätellä. Sen sävyt olivat syvät ja rikkaat, unikonpunaista, lämmintä okraa, yönmustaa. Maton reunoja kiersi leveähkö raita, jossa oli silmiä muistuttavia kuvioita, keskustassa oli kolmesta kuusikulmiosta muodostunut triptyykki. Niiden sisällä, mustalla pohjalla, oli muutama arabialainen kirjainmerkki, joita ympäröivät punaiset ruusut tai ehkä vain ornamentit. Havaitsin myös kahdeksan pientä, tarkemmin määrittelemätöntä eläinhahmoa, neljä triptyykin kummassakin päässä. Katsoin mielihyvällä maton hienostuneita kuvioita aamuyön yhä kirkastuvassa kajossa. Siinä katsellessa kului huomaamatta varmaankin pitkä tovi, ehkä hetkeksi nukahdinkin, sillä nousevan auringon ensimmäinen läikkä oli jo siirtynyt keskuskuvioon ja sai sen symbolit hehkumaan. Aioin vihdoinkin nousta käydäkseni tarpeellani, heitin jo peiton syrjään ja olin laskemaisillani paljaat jalkani tuolle hienolle kudonnaiselle. Odotin sen pehmeää kosketusta, mutta eräs seikka herätti huomiotani ja aiheutti sen, että kuitenkin jäin vuoteeseen. Nähkääs, minusta näytti siltä kuin jotain matossa olisi muuttunut, eikä se johtunut vain auringosta. Kuin yksi sakara, keltainen, olisi hiukan liikahtanut ja kuin sen mittasuhteet olisivat jonkin verran muuttuneet. Se näytti nyt vinolta ja pidentyneeltä. Ajattelin, että silmissäni oli jotain vialla ja terästin katsettani. Kurotin päätäni ja katsoin mattoa lähempää. Silloin liikahti toinenkin kuvio, se selvästikin leveni ja ikäänkuin kohottautui taustastaan, ja samalla sen väriin tuli uusi vivahde. Jäykistyin. Makuukammioni levollinen, jopa hedonistinen ilmapiiri oli hetkessä muuttunut. Minusta tuntui kuin huoneenikin mittasuhteissakin olisi jotain vialla ja kuin sarastava aamu olisi sekin jollain lailla väärä ja epänormaali. En voinut irrottaa matosta silmiäni. Minuun oli myös tarttunut pelko, joka jähmetti minut epämukavaan asentoon ja sai käsivarteni puutumaan. Se muistutti lapsuusvuosien pimeänpelkoa, mutta nyt ei ollut enää pimeää. Kaikki näkyi epätavallisen tarkasti aamun kirkkaudessa. Nyt tuossa tekstiilissä tapahtui yhä nopeammin muutoksia. Kuviot ja värit alkoivat järjestäytyä uudelleen. Maton rakenne oli siirtynyt labiiliin tilaan, ikään kuin sitä kudottaisiin uudelleen joka kohdasta ja niin vikkelästi, ettei silmä tahtonut pysyä muutoksissa mukana. Ja matonkutojia täytyi olla monta, monta. Missä äsken oli punaista, oli nyt mustaa. Missä äsken okraa, nyt sinertävää. Värit alkoivat sekoittua keskenään. Koko matto muuttui silmissäni aivan uudeksi. Samalla olin kuulevinani ääntä, hieman samanlaista kuin valuttaisi kourastaan siemeniä tai jyviä vatiin, suhahtelevaa ja kahisevaa, nousevaa ja laskevaa. Epäuskon vallassa havaitsin, että myös maton ulkoiset mitat muuttuivat. Alkuun se oli ollut tarkalleen suorakaiteen muotoinen. Nyt se piteni ja vinoutui, mutta samalla sen reunat ikään kuin rispaantuivat ja alkoivat aaltoilla. Niin, matossa kävi myrsky, ja samalla se alkoi jo hajota. Kuviot sulivat ja katosivat ja maton silmukoiksi uskomani yksityiskohdat erkanivat toisistaan ja alkoivat kulkea mikä minnekin. Missä äsken oli ollut järjestystä, kulttuuria, ajatusta ja työtä, oli nyt pelkkää kaaosta. Puhuin matosta, joka oli “elävänä” omassa huoneessani. Aivan oikein. Lainausmerkit sopii ja täytyykin jättää pois. Siinä todellakin oli elävä, elollinen kudelma, joka tosin nyt oli lakannut olemasta matto. Se oli nyt jotain aivan muuta kuin ihmisen aikaansaama artefakti, jolla on tehtävä ja tarkoitus. Sen tilalla oli jotain elävää, mutta ei enää mitään, joka olisi ollut yksi. Se ei ollut mikään organismi, se oli lukemattomia organismeja. Sukkelat kovakuoriaiset, mustat, punaiset ja keltaiset vilistivät kaikkialla huoneeni lattialla. Minusta näytti siltä kuin niitä olisi paljon enemmän kuin yksi matollinen ja kuin niitä ilmestyisi huoneeseen ties mistä yhä lisää. Niitä virtasi purosina ikkunanpuitteiden välistä, kynnyksen alta, ryöpsähteli seinälistojen ja taulujen takaa. Oliko niilläkin jokin tehtävä? Mistä ja minkä tähden ne olivat tulleet minun huoneeseeni? Mikä oli saanut ne hetkellisesti järjestäytymään hahmoksi, jolla näytti olevan jokin inhimillinen merkitys? Nyt tiedän, että näkemäni matto oli sherkarlumatto, joka on valmistettu 1800-luvulla Persiassa, Quashqain konfederaatiossa. |
2004-01-20 13:36:42 +0200