Akrobaatti

 

Tuli kaupunkiin kuuluisa veli,
vähän naruja pingotteli.

Sini ylhäinen yllä ja alla
oli pienellä temppuilijalla.

Ja pohjukkaan miekkosen taskun
teki penningit pehmeän laskun.

Sini ylhäinen yllä ja alla
oli pienellä temppuilijalla.

Moni hikoili puolesta miehen,
joka lankaansa luotti kuin tiehen.

Sini ylhäinen yllä ja alla
oli pienellä temppuilijalla.

Vain jokunen joukosta pohti:
Tokko saman hän siivittä tohti?

Sini ylhäinen yllä ja alla
oli pienellä temppuilijalla.

 

 

Nimetön

 

Sanoi ystävä: "Tiedämmehän,
että sarvet ja sädekehän
tyhötarpeiksi tänne saimme."

Sanoi ystävä: "Mutta näiden
fariseusten ja sarvipäiden
ohi meidän on katsominen.
Älä pahaan äläkä hyvään,
tähän vain, tähän äkkisyvään
läpi peilien, päivien sinen.

Se pohjalla päilyy. Se pysyy.
- Keitä olemmekaan? se kysyy."

 

Auringonpalvoja

 

Hän kesään käänsi kokkansa,
niin napansa kuin nokkansa.

Ei tiliä, ei taloa.
Vain mitatonta valoa.

Asunnoton

 

Monet löysivät vihreän oksan.
Minä en, minä en.
Suvivirteen kun sadat suut yhtyy,
minä vaikenen.

Yhä harhailen hakien puuta
sitä humisevaa,
Ja jos se on siemen vasta,
voin odottaa.

 

 

Pöllö ja kuu

 

- Sano minulle, että rakastat. - En.
Jaan kyllä maitoa rakkauden.
Mutta paina mieleesi, lintu musta:
Se mitä juot on vain heijastusta.
Se on laihaa kurria siihen nähden,
mikä on anti sen kuuman tähden.
Hän - vaikka salaa - on nytkin tässä
kaikessa yön yli kestävässä.

Jos, lintu, joskus hän unohtuisi
ja toisten tähtien parviin uisi,
niin meidät, rakkaani, heitetään
vain pölypalloiksi pimeään.

 

 

Uneton

 

Hän nousee yöllä kun toiset loikoo
ja unen armoa hengittää.
Eestaas hän kulkee ja peiton oikoo
ja papereitansa järjestää.

Kun maailma muuten on kuuromykkä
yö itse kasvot ja äänen saa.
Jos uneen vaipuu, jos pois sen lykkää,
se ehkä toiste ei laulakaan.

Se kutsuu kaivoksen uumenista:
Saat tähän säkkisi tyhjentää.
Lie pitkä päivällä syntilista,
yön damastilla se pyyhkäistään.

Se laulaa tähtien laahuksilla:
Ei tunne sarastus hämärää,
ei tiedä oikea vasemmasta.
Yön leveys niitä yhdistää.

Hän valvoo reunalla rautavuoteen,
hän valvoo keskellä elämää,
kun kuivan basaltin, kovan laavan
yötuulen henkäys lävistää.

Nyt tai ei koskaan

 

Nyt tai ei koskaan! Neito pukeutuu.
Kuin taisteluun hän tanssiin valmistuu.
Kuin sotisopa hohtaa hepenet.
Pian, neito, onnestasi kamppailet!

Nyt tai ei koskaan ratkaisusi tee.
Jos lähdet, lähde. Pian pimenee.
Jos tänne jäät, niin vastaa viimeinkin
huutooni jonka aina hillitsin.

Nyt tai ei koskaan! Muiden elämää
kylliksi elin. Mihin minun jää?
Omani etsin vaikka kontaten.
Nyt tai ei koskaan aion elää sen.

 

 

Omakuva

 

Sielusta kuvan tein.
Sen vernissageen vein.

Mittaili minkkimuuri
ja mesenaatti suuri

murahti: - Minä maksan,
jos sopii, käyvän taksan.

Tulinpa iloiseksi.
Vaan sielu tempun keksi:

Se nousi raameistansa,
irtosi kankaaltansa,

tömähti lattialle,
(jäi yleisöä alle)

kärppänä puikkelehti
ja naulakolle ehti,

takkini niskaan veti,
vilinään kadun heti

kadoten. Sinne meni
luottoni, käteiseni.

 

 

Kaksi

 

Ei muita maailmassa:
he kaksi vain - ja kuu.
Ääretön heidän vuokseen
kodiksi kumartuu.

Ei muita kuin he kaksi
talossa tähtien,
kun valovuoden taakse
jäi kaikki entinen.

 

Neljä vuodenaikaa

 

Minua tästä maailmasta
kun ikä hätistää,
niin neljä vuodenaikaa
sänkyni viereen jää.

Ne seisovat niin tyyninä
ja kiusaantumatta
kuin kuolemaa ei olisi,
ei eron tuskia.

Kevättä katson kasvoihin
ja kuulen huminan,
kuin jäittenlähdön järvistä
tai suuren simpukan.

Ja heinäpoudan hengitys
hiuksia liikuttaa.
Manalle menneet kesäni
yhtenä nousta saa.

Ja vielä syksy väreillään
lyö leimat sydämeen
kuin passiin joka tarvitaan
kun täältä erkanee.

Lakanat ovat kinokset
vai purjeetko? No niin,
käy työhön, suuri talveni,
puhalla purjeisiin!

Minua tästä maailmasta
kun ikä hätistää,
niin neljä vuodenaikaa
sänkyni viereen jää.

Ne seisovat kuin sisaret
uljaina, rinnakkain,
kun murhe, risti, kiusaus
olisi muisto vain.

Syyslaulu

 

Enemmän aioin ehtiä, ei kesää riittänyt.
Sen tuskin tunsin alkaneen, se onkin ohi nyt.
Vain vilautat onnea ja oven kiinni lyöt.
Suuria, suvi, lupasit. Sanasi taaskin syöt.
Kun katson sinua, haluan elää.
Kun katson sinua, haluan elää!

Rakkaus, kesävieraani, on kylmä hellasi,
ja pöly leijaa, tähteitä vain lautasellasi.
Voisinpa taas kuin tahtoisin, naputtaa ikkunaan
ja tunnustaa kuin keväällä kun saavuit huvilaan:
Kun katson sinua, haluan elää.
Kun katson sinua, haluan elää!

Pois, talveen, kaikki kääntyvät, työhön tai - kuolemaan.
Ne, jotka voivat, nukkuvat. Ei orpo unta saa.
Hän kuiskii - puhki pimeän kun tähden vene ui -
sen vanaveteen, vaikka se jo haaksirikkoutui:
Kun katson sinua, haluan elää.
Kun katson sinua, haluan elää!

 

Maani

 

Tulin ulkomailta. Näin
omat maani oikein päin.

Näin ne niin kuin kämmenellä
sormenpäällä kymmenellä.

Kuulin nuotit nuoruuteni
kautta koko pituuteni.

Lumen, puun ja graniitin
kolmisointuun palasin.