Isäni opetti minua lukemaan Katajanokan Kauppiaankatu 8:ssa samana
vuonna jolloin sisareni aloitti ensimmäisen luokan. Itse olin silloin
viisivuotias. Osasin kirjaimet ja opin tavaamaankin, mutta lukemisen idea
ei sittenkään heti selvinnyt. Ei, ennen kuin eräänä
aamuna heräsin ennen muita. Sänkyni päädyssä oli
hylly ja hyllyn päällä kirja. Se oli muistaakseni Edith Unnerstadin
Pilvihepo. Avasin kirjan ja aloin lukea uuden aamun valossa vaivatta, ilman
pienintäkään epäröintiä. Ymmärsin nyt,
ettei pitänyt katsoa kirjaimia vaan lauseita ja merkityksiä. Ensimmäisiä tekstejä, joita
sen jälkeen luin oli Saima Harmajan runo Nuori enkeli. Etsin sen esiin
sen vuoksi, että äitini, joka tosin ei ollut lainkaan uskonnollinen
ihminen vaan pikemminkin agnostikko, oli opettanut meille iltarukoukseksi
pari säettä juuri tästä runosta. Hämmästyin
ja järkytyinkin siitä, että runossa oli niin paljon synkkiä
asioita: nuori enkeli lensi maahan ja näki matkallaan sairauksia, kuolevia
lapsia, petoksia ja kyyneleitä. Ne äiti oli jättänyt
iltarukouksesta pois. Ehkäpä juuri tämän runon takia
esitin viisivuotiaana äidilleni kysymyksen: "Onko elämä
sitten vain pelkkää kärsimystä?" Kouluaika tuli sitä joka tapauksessa olemaan monta vuotta. Onnettomuudekseni aloin koulun jo kuusivuotiaana, luultavasti juuri siksi että osasin lukea. Se oli kuitenkin virhe, sillä en ollut ollenkaan koulukypsä. Kengännauhojen solmiminen oli vaikeaa, patalapun virkkaaminen mahdotonta, kelloa opin katsomaan vasta kahdeksan-, yhdeksän vanhana ja voimistelusalin köydessä, jota pitkin oli tarkoitus kivuta katonrajaan, riipuin kuin jauhosäkki. Elämäni todellinen painopiste oli
kirjallisuudessa. Aloin selailla vanhempien kirjahyllystä Kailaan,
Mustapään ja Leinon teoksia kuusi-, seitsemän-, kahdeksanvuotiaana,
jolloin olimme jo muuttaneet Katajanokalta esikaupunkiin. Olihan siellä
Sarkiaakin, mutta Sarkia jäi minulle vieraaksi, häntä luin
vasta murrosiässä eikä hän koskaan mennyt niin syvälle
ihon alle kuin nuo toiset. Nyt minun on korostettava, että tietysti
luin myös lasten- ja tyttökirjallisuutta, Mary Marckit, Anni Swanit,
Louisa M. Alcottit, Astrid Lindgrenit, Marjatta Kurenniemet, Aili Konttiset...
Aku Ankkaakin luin suurella innolla, mutta vain lainalehtiä, sillä
sitä ei meille tilattu kotiin. Olen yhä sitä mieltä,
että ihmisen olisi paljon parempi lukea Aku Ankkaa kuin keskinkertaista
kaunokirjallisuutta. Mutta lyriikka oli alue, jonka koin omimmakseni.
Minulle ei olisi tullut mieleenkään keskustella tällaisista
mieltymyksistä kenenkään leikki- tai koulutoverieni kanssa.
Ymmärsin, ettei mitään vastakaikua olisi saatavissa enkä
sitä paitsi mitään keskustelua tai yhteisymmärrystä
kaivannutkaan. Halusin pitää ne asiat ominani, ja melkeinpä
tunsin mustasukkaisuutta, jos kuulin jonkun toisen lukeneen minulle tärkeitä
kirjoja. Lukeminen alkoi merkitä minulle puhtaan
ajattelun ja yksinäisyyden rauhaa. Varhaisesta Harmaja-kokemuksesta
huolimatta siihen liittyi paljon iloa, toisinaan jopa euforisia hetkiä.
Eräänä kesänä Suomenlahden Skogsholmenissa seitsenvuotiaana,
hoin mielessäni Mustapään Yön hämyssä viileässä,
ja etsin runon ihannehahmoa, varjomaista "fata morganaa" koivikon
hämärästä. Merkittävän onnen kokemuksen muistan
ajalta, jolloin olin noin yhdeksän vanha. Joku lausui radiossa Saima
Harmajan runoa Ensimmäinen kevätpäivä, joka oli minulle
jo entuudestaan tuttu. Se runo jäi Harmajan viimeiseksi, mutta varhaiskevään
atmosfääri siinä on ihmeen onnellinen. "Hopealle kuori
oksien / hohtaa hämyn tihetessä hiukan. / Keveä on ilma hiljainen.
/ Kaikki aarteet elämäni niukan, / kaikki armo, minkä ikänään
/ sydän omisti lie läsnä tässä / alossa, mi kätkee
hymyään / sädehuntuisessa hämärässä."
Nämä sanat, mutta ennen muuta runon
rytmi saivat minussa aikaan suorastaan nirvanan kaltaisen tilan, jonkinlaisen
heikotuksen, niin että en tahtonut pysyä jaloillani. En oikeastaan
muista, että kirjallisuus olisi koskaan myöhemmin vaikuttanut
minuun niin välittömän fyysisesti. Sisarellani oli tapana - erään leikin
rituaalina - lukea minulle ja nuoremmalle serkulleni ääneen Seitsemää
veljestä. Se oli fraktuuralla painettu, Gallen-Kallelan kuvittama vuoden
1923 laitos. Meitä ihastutti ja kauhistutti etenkin Aapon tarina Sonnimäen
nummelta. Jäin tuijottamaan pitkiksi toveiksi linnanherran keihään
lävistämää neitoa ja nuorukaista ja tummaa sydänverta.
Ehkäpä minullakin, joka tunsin maailmaa vasta vain "vaaksan
verran", oli aavistus, että myös oman sydämeni läpi
- kuten jokaisen sydämen maan päällä - on miekka käyvä.
Myöhemmin olen muistanut Mirkka Rekolan
sanoja: "Se leimuava miekka / joka aina on edessä / on kädessä."
Keväisin, kun lähdettiin maalle varsinaissuomalainen
maaseutu, joka riensi silmieni ohitse bussin ikkunassa, nouti aina esiin
muistista samat säkeet: "En millonkaan mä unohtas sun lempeet
taivastas, en tulta heljän aurinkos, en kirkast kuuta kuusistos ---".
Ja Timon laulu on yhä minusta suomalaisen nirvanan syvämielisin
ja rakastettavin kuvaus. Myöhemmin Kiven sanat kohisivat uusin tavoin:
"Mun käteni ihanast´ eksyi kiharains mustaan yöhön..." Vaikuttavimpia varhaisen lapsuuteni runoilijoita
oli epäilemättä Uuno Kailas. En tosin nimittäisi häntä
lempikirjailijakseni, mutta silti minulla oli häneen poikkeuksellisen
läheinen suhde. Hänestä joudunkin tässä puhumaan
paljon. Minulla oli lapsena kausi, jolloin tunsin halvauttavaa
pimeyden pelkoa. Saatoin valvoa jähmettyneenä, tuskin uskaltaen
hengittää tai räpäyttää aukirevähtäneitä
silmiäni. Ja senkin vuoksi minuun vetosi Uuno Kailaan runo Partaalla,
johon Kailas on vanginnut tuttuja kauhuja: "Minä pelkään
katsoa oveen, ovi aukee pimeään. Ripa kääntyä vois
ja tulla ne joille ei nimeä mulla, ne joita mä unissa nään." Pertti Lassila on kirjoittanut tästä
runosta: "Runo on irrationaalin pelon, painajaisen, dramatisaatio,
joka vie salamannopeasti kestämättömästä angstista
viimeiseen metafyysiseen kysymykseen, ja runossa jäädään
vastausta vaille." Viimeisen kysymyksen sietämätön mutta
välttämätön vastaamattomuus on siitä lähtien
pysynyt elämässäni - ja voin kai sanoa myös: omassa
kirjoittamisessani. Melkoinen osa Kailaan runoista jäi muistiini
ikiajoiksi, ne painuivat vasta vedestä kohoavaan pehmeään
maahan. En voi väittää, että olisin tästä
lahjasta yksinomaan mielissäni. Itse asiassa monet hänen runoistaan
ovat minusta poljennoltaan suorastaan epämiellyttävän päällekäyviä
ja monotonisia. On pieni kärsimys, jos ne alkavat kiertää
päässä, silloin kun on kuumeinen, väsynyt tai uneton. Oli silti jotain proosaakin, joka vangitsi
lyriikan lailla. Alle kymmenvuotiaana löysin kirjahyllystä lisää
Kailasta: ohuehkon sinipunervan niteen, jonka kannesta tuijottivat vahankalpean,
leveäotsaisen, kapealeukaisen, silmälasipäisen miehen kasvot.
Hänen suunsa oli pieni ja selkeäpiirteinen kuin naisen, melkein
kuin se olisi punattu, ja jotenkin kipeä. Kirja oli Uuno Kailaan Novelleja.
Sen proosa vaikutti minuun sähköisesti. Sellaiset novellit kuin
Bruno on kuollut, Mitä he tekivät minulle neljäsataa vuotta
sitten ja etenkin Savun varjo vaikuttivat minuun maagisella teholla. Pari vuotta myöhemmin, jonkin serkkuni
syntymäpäivillä, löysin erään kirjan, jota
unohduin lumoutuneena lukemaan kesken lastenkutsujen. Se oli Edgar Allan
Poen Korppi ja kultakuoriainen, joka juuri oli suomennettu, uuden SaPo-sarjan
ensimmäisenä. Kailaalla ja Poella oli veressään sama
virus, he sairastivat parantumatonta pimeän kuumetta. Kailaan sanasto tuli pian tutuksi: "kalmisto",
"risti", "varjo", "syyllisyys", "pimeys","verkko",
"raja", "ympyrä", "seinä", "taakka",
"katumus", "tyhjyys". Mutta olisi väärin muistaa
vain niitä, sillä olivathan myös riemukkaat säkeet,
riehakkaat, voitolliset, nuoruutta säteilevät: "Katot haihtuvat
päämme päältä ja seinät siirtyvät pois.
Ja me katsomme kauas täältä kuin allamme alppeja ois." Ja vastapainona oli myös Sakari Topelius,
hänen harmoniansa, älynsä, valoisuutensa ja hyvyytensä,
jota en milloinkaan suostu moittimaan naiiviksi. Lukemisia lapsille luin
yhä uudestaan, kannesta kanteen, etenkin silloin kun olin sairaana
ja poissa koulusta. Pidin tavattomasti myös Topeliuksen runoista ja
rakastan niitä yhä, eniten kaikista Under rönn och syren.
Olihan Eino Leino, joka tiesi: "Kas ylläpä
mustien murheiden / on kaunihit taivahankaaret / ja kaukana keskellä
aaltojen on haaveiden höyhensaaret, / ja ken sinne lapsosen kaarnalla
käy / ei hälle haavehet yölliset näy, / vaan rinnoin
hän uinuvi rauhaisin kuin äitinsä helmoihin." Enkä
koskaan lähtenyt hiihtämään ilman että päässäni
lauloivat Leinon säkeet: "Ja kuusien varjot ne tummentuu, tuul´
hiljaa heittävi lunta. Joko kotihin korpien hiihtäjä sai
vai ollutko lie vain unta?" Myöhemmin, opiskellessani jo kotimaista
kirjallisuutta, katselin parin opiskelijatoverini, Vesa Karosen ja Pertti
Lassilan kanssa viimeistä valokuvaa, joka oli otettu Uuno Kailaasta.
Siinä hän seisoo Armas Launiksen vaimon ja pikkutyttären
kanssa Nizzan alkavassa keväässä. Kailas on vaatetettu perin
talviseen asuun, paksuun palttooseen ja korkealle vedettyyn kaulahuiviin.
Hänen päässään on syvälle, melkein kulmakarvoihin
saakka vedetty lippalakki. Nämä vaatekappaleet näyttävät
Kailaalle sopimattomilta, liian suurilta, sillä hänen kasvonsa
ovat niin laihat ja kokoonvetäytyneet. Hänen ruumiinsa on vetäytynyt
vinosti poispäin kamerasta ikään kuin hän pelkäisi
sen lyövän. Paksulinssisten pyöreiden silmälasien takaa
tunkee polttava katse suoraan objektiiviin. Hän kyräilee katsojaa
paranoidisesti, suoranaisella kauhulla. Lasta puolestaan ei kamera lainkaan
kiinnosta, hän tuijottaa Kailasta hyvin keskittyneen ja aprikoivan
näköisenä. Eikä ihme. Uuno Kailas näyttää kuvassa eriskummalliselta vanhalta kummitukselta, ja kuitenkin hän oli vielä nuori mies, vain 31-vuotias. Tuo kuva sai meissä aikaan epäadekvaatin ja häijyn reaktion: me purskahdimme hillittömään nauruun. Nyt kun katson tuota kuvaa, minua ei enää naurata. Kailas näytti kurjalta, koska hän
oli viimeisillään. "Rikas sydänpäivän aika"
ei koskaan ehtinyt hänen kohdalleen. Hän oli tullut Nizzaan paitsi
parantaakseen tautiaan eteläisessä ilmanalassa myös löytääkseen
hiukan lempeä jonkun nuoren suosiollisen pojan sylistä. (Muistakaamme,
millä ilmauksella Maunu Niinistö nimitti Kailaan homoseksualismia:
"kvalitatiivinen anomalia". ) Mutta sairaus, jota hänen väitetään
hoitaneen leväperäisesti, eteni vääjäämättä,
ja hän löysi vain kuolemansa niin kuin Thomas Mannin Aschenbach.
Perhe, joka piti hänelle kuvassa seuraa, oli koko ajan peloissaan siitä,
etä lapsi ehkä saisi Kailaasta tartunnan. Uuno Kailas oli itkenyt
pitkän päivän ennen yksinäistä menehtymistään
sanatoriossa, jossa hän ei alun alkaenkaan lainkaan viihtynyt. Kailaan kohtalo sivuaa etäältä
myös omaa perhettäni. Kun isäni Alf Krohn kävi vielä
lukiota, hän ystävystyi Uuno Kailaan kanssa, luultavasti veljensä
Ernstin kautta. En tiedä, kuinka läheisesti, sitä minulla
ei koskaan ollut tilaisuutta kysyä häneltä. Sekä Alf
että Ernst kuolivat varhain, hekin Kailaan tavoin parantumattomiin
tauteihin. Mutta äitini mainitsi joskus, että Kailaan Silmienvaihtajat-runo
oli isälleni kirjoitettu. Epäilemättä kysymyksessä
on rakkausruno: "Miks näin on nyt? sinä kyselet, me vaihdoimme
silmiä vain. Sinä sait minun silmäni entiset, minä sinulta
silmät sain." Uuno Kailas olisi halunnut isästäni
matkaseuraa ulkomaille, Italiaan. Mutta Kailaan matkakumppaniksi isäni
ei koskaan lähtenyt. Ehkä hän ei itsekään halunnut,
mutta tuskin häntä muuten niin suvaitsevaiset isovanhempani olisivat
sellaiselle retkelle päästäneetkään. Vasta aikuisena minua alkoivat vetää
puoleensa eräät sellaiset Kailaan runoista, joihin en lapsuudessani
enkä nuoruudessani kiinnittänyt juuri mitään huomiota.
Eräs niistä on Contemplation. Se on runo, jonka resignoitunut
aaltoileva rytmi seuraa askeliani ja epäsuora talvinen valaistus lankeaa
moniin elämäni päiviin: Pidin tavattomasti näiden säkeiden
levollisesta hengityksestä ja voimasta. Mutta vasta jonkin vuoden kuluttua
luin niiden jatkon: "Tunnetko tuskan? Hän on väkevä
ja suuri. Hän on salaa puristanut kätensä nyrkkiin."
Murrosiässä Södergran valtasi
elämässäni lisää tilaa, ja myöhemmin aloin
lukea Södergrania alkukielellä: "Var lugn, mitt barn, det
finnes ingenting och allt är som du ser, skogen, röken och skenornas
flykt.". Hän oli se, joka näytti "rakkauden, yksinäisyyden
ja kuoleman kasvot." Södergranista tuli Helvi Juvosen rinnalla
kaikkein läheisimpiä lyyrikoita ja myöhemmin suomensinkin. Krohneilla oli huvila Terijoella ja eräänä
kesänä isäni kävi tervehtimässä lähistöllä
asuvaa Edith Södergranin äitiä. Vanhassa valokuva-albumissani
on kuva isästä, Edith Södergranin valkohattuisesta äidistä
ja sipulikupolisesta kirkosta, josta Södergran kirjoitti: "Minä
näin suuren kirkon ja avoimet kirkonovet ja ne jotka tulivat ovista,
olivat kalpeat ja väkevät ja valmiit kuolemaan." Niin paljon kuin olenkin aikoinani nauttinut
Putkinotkosta tai Henkien taistelusta, Joel Lehtonenkin on minulle rakkain
runojensa kautta, pienten mutta tarkkojen ja tosien. Hänkin oli eräs
tyhjyyden runoilijoista, hänkin kaipasi Södergranin tavoin maahan,
jota ei ole, "pois, maahan, jossa täyttyy vain viimeinen toivomus." Myöhemmin yritin myös suomentaa Södergrania,
samoin kuin Björlingiä. Gunnar Björlingin kokoelmia meillä
oli runsaasti kotona, sillä hänkin oli kuulunut isäni perheen
ystäviin. (Minun on mainittava, että molemmat isoisäni olivat
ruotsinkielisiä, isänisäni perhe oikeastaan puolisi ruotsin-,
puoliksi saksankielinen. äidinisäni Emil Cederström kuoli
kuitenkin jo kun äitini oli yhden vanha ja siksi äitini perheessä
puhuttiin vain suomea. Isäni taas, joka kuoli kun oli kahdentoista,
puhui kyllä veljiensä kanssa ruotsia, mutta tyttärilleen
vain suomea. Tästä päätöksestä olen yhä
hieman harmissani.) Björlingiä aloin lukea vasta lukioaikoina
ja suomensin muutamia hänen rivejään koulun lehteen. Hänen
ilmaisunsa hämmensi ja ällistytti, hän osoitti sellaisia
älyllisiä ja kielellisiä mahdollisuuksia, joista en ollut
uneksinutkaan. Olin lukenut turhan varhain sellaista kirjallisuutta,
joka muoto- ja arvomaailmansa puolesta oikeastaan kuului edeltäville
sukupolville. Minun oli kuljettava pitkä matka ns. uuteen lyriikkaan.
Osa siitä jätti minut kylmäksi, mutta toisaalta oli sanoja,
jotka viitoittivat kauas. Olen joutunut tunnustamaan yhä uudelleen
Mirkka Rekolan sanat: "Kuinka kauas katsonkin näkyy yli."
ja Vaikeinta on uskoa silmiään." Murrosiässä luin paljon enemmän
käännöskirjallisuutta kuin kotimaista kirjallisuutta. Niistä
kokemuksista en tässä aio puhua, mutta ilman niitä elämäni,
luonteeni ja kohtaloni olisivat tyystin toisenlaisia. Voin tunnustaa vilpittömästi tyrmistyneeni,
kun luin pari viikkoa sitten nuorison mielipiteitä kaunokirjallisuudesta
erään lehden nuorisopalstalla. Eräs kirjoittaja sanoi: "Vihaan
kirjallisuutta, olen aina vihannut ja tulen aina vihaamaan." Se on
minusta sama kuin joku tunnustaisi vihaavansa omia silmiään tai
merta, metsää ja tähtitaivasta. Nimimerkki "Kerran kirjastossa käynyt"
taas ilmoitti, että ne nuoret, jotka lukevat, ovat kerta kaikkiaan
omituisia. Kolmas, joka ei myöskään koskaan lukenut, oli
kuitenkin kuullut, että kirjallisuus kehittää mielikuvitusta
ja älyä. Hän kumosi tämän argumentin kertomalla,
että hänellä itsellään oli erinomaisen vilkas mielikuvitus
ja että hän älykkyysosamääränsä puolesta
pääsisi Mensaan. Kirjallisuus on siis todistettavasti merkityksetöntä.
On aikoja, jolloin minäkin olen yrittänyt
ottaa etäisyyttä kaunokirjallisuuteen. Se on onnistunut huonosti.
En voi hylätä varhaisia rakkauksia, minä olen heidän
lapsensa. Nyt ovat minun pojallani ja sisareni tyttärillä
silmissään samat kesän maisemat, mutta mummoni ja tätini
lepäävät molemmat Kustavin kirkkomaalla, kiven alla, johon
on kaiverrettu myös enoni nimi. Hän oli tsaarin upseerin poika,
josta tuli itsestäänkin upseeri ja joka katosi jäljettömiin
Hangon taisteluissa. Mummoni, Jaakkimassa Laatokan rannalla syntynyt,
talossa, jonka ikkunoihin kiilsivät Valamon ristit, teki elämän
matkaansa niin kauas länteen yhdeksänkymmentä vuotta. Hänen
lempirunojaan oli Cajanderin Salomaa: "Yht ihanaisena kuin sinut kerran
näin, näen tuossa, taian luomana taas, kaukainen salomaa."
Itäisen salomaan tytär makaa nyt samassa seurassa kuin tämän
merellisen pitäjän sekä pienemmät että suuremmat,
niin Ankkurin Ainon merijäihin hukkunut lapsi kuin Pukkilan kapteeni,
Alastalon Ilmari ja Johannes ja itse Volter Kilpi. "Arkkunsa laudoilla, lastuilla levon,
vakonsa astuneet, sarkansa päänneet, kamaran kansilla elävä
kansa, harteilla elämän kesk'erä kuorma." Ja kun nyt kerran päädyimme kirkkomaalle,
tahdon vielä muistaa sinne kovin nuorena päätynyttä
Juhana Cajanusta. Hänen visionsa, rohkeutensa ja selvänäköisyytensä
olkoon vielä kuolinvuoteella esikuva. Mitään heikkoudessaan
niin teräksistä kuin Juhana Cajanus en ole suomalaisessa kirjallisuudessa
tavannut: "Jos sä kannel kaiken ilman heität silman, hänen
tiedustat tapansa. Kääntyy, kulkee, vääntyy, vyöryy,
poikkee pyöryy taivas kirkas tähtinens. Kerran kääntyy
kääntymästä, vääntymästä. Kääntyy
kääntymättömäksi. Kääntyy käskyllä
kovalla Kaikkivallan tyhjäksi, tavattomaksi." On monta, joihin en ole tänään
puuttunut, en Otto Manniseen ja hänen sydänvesiinsä, en Ahon
kosteikkoihin, kukkuloihin ja saariin, en Sillanpään elämään
ja aurinkoon, en Haanpään Päntän äijään
tai Mitti Maskeliin tai isäntien varjoihin, vaikka olen heidänkin
evästämänään ja ravitsemanaan kulkenut täällä
jo kymmeniä vuosia. (Tässä minun on huomautettava, että
minusta koululaisille ei olisi pitänyt lahjoittaa Waltarin teennäisiä
ja kuluneita pienoisromaaneita vaan Haanpään juttuja.) Ja kun
ennustamattomat mullistukset kääntelevät aikaa ja historiaa
nurin niskoin, mieleen palautuu Arvo Turtiainen ja hänen Leino-sitaattinsa:
"Ryskyen kaatuvat suuret puut, vanhat vakaumukset. Tulleeko synkät
syksysäät vai kesän kukoistukset?" Sitä me emme
vieläkään tiedä. Mutta voisipa Leinon tavoin "taas uskoa
että on aamu vaan, kaikk' että voi valjeta uudestaan, uus' leikki
ja lempi ja laulu ja työ - uus' uhata myös sydänyö." Ja kun ylistän elämäni hetkiä, päiviä ja vuosia, teen sen aina välttämättä juuri Eino Leinon sanoin: "Oi kiitos, sä luojani armollinen, joka hetkestä, jonka mä elin..." |