Lapsuuteni lukijana

Isäni opetti minua lukemaan Katajanokan Kauppiaankatu 8:ssa samana vuonna jolloin sisareni aloitti ensimmäisen luokan. Itse olin silloin viisivuotias. Osasin kirjaimet ja opin tavaamaankin, mutta lukemisen idea ei sittenkään heti selvinnyt. Ei, ennen kuin eräänä aamuna heräsin ennen muita. Sänkyni päädyssä oli hylly ja hyllyn päällä kirja. Se oli muistaakseni Edith Unnerstadin Pilvihepo. Avasin kirjan ja aloin lukea uuden aamun valossa vaivatta, ilman pienintäkään epäröintiä. Ymmärsin nyt, ettei pitänyt katsoa kirjaimia vaan lauseita ja merkityksiä.

Ensimmäisiä tekstejä, joita sen jälkeen luin oli Saima Harmajan runo Nuori enkeli. Etsin sen esiin sen vuoksi, että äitini, joka tosin ei ollut lainkaan uskonnollinen ihminen vaan pikemminkin agnostikko, oli opettanut meille iltarukoukseksi pari säettä juuri tästä runosta. Hämmästyin ja järkytyinkin siitä, että runossa oli niin paljon synkkiä asioita: nuori enkeli lensi maahan ja näki matkallaan sairauksia, kuolevia lapsia, petoksia ja kyyneleitä. Ne äiti oli jättänyt iltarukouksesta pois. Ehkäpä juuri tämän runon takia esitin viisivuotiaana äidilleni kysymyksen: "Onko elämä sitten vain pelkkää kärsimystä?"

Kouluaika tuli sitä joka tapauksessa olemaan monta vuotta. Onnettomuudekseni aloin koulun jo kuusivuotiaana, luultavasti juuri siksi että osasin lukea. Se oli kuitenkin virhe, sillä en ollut ollenkaan koulukypsä. Kengännauhojen solmiminen oli vaikeaa, patalapun virkkaaminen mahdotonta, kelloa opin katsomaan vasta kahdeksan-, yhdeksän vanhana ja voimistelusalin köydessä, jota pitkin oli tarkoitus kivuta katonrajaan, riipuin kuin jauhosäkki.

Elämäni todellinen painopiste oli kirjallisuudessa. Aloin selailla vanhempien kirjahyllystä Kailaan, Mustapään ja Leinon teoksia kuusi-, seitsemän-, kahdeksanvuotiaana, jolloin olimme jo muuttaneet Katajanokalta esikaupunkiin. Olihan siellä Sarkiaakin, mutta Sarkia jäi minulle vieraaksi, häntä luin vasta murrosiässä eikä hän koskaan mennyt niin syvälle ihon alle kuin nuo toiset. Nyt minun on korostettava, että tietysti luin myös lasten- ja tyttökirjallisuutta, Mary Marckit, Anni Swanit, Louisa M. Alcottit, Astrid Lindgrenit, Marjatta Kurenniemet, Aili Konttiset... Aku Ankkaakin luin suurella innolla, mutta vain lainalehtiä, sillä sitä ei meille tilattu kotiin. Olen yhä sitä mieltä, että ihmisen olisi paljon parempi lukea Aku Ankkaa kuin keskinkertaista kaunokirjallisuutta.

Mutta lyriikka oli alue, jonka koin omimmakseni. Minulle ei olisi tullut mieleenkään keskustella tällaisista mieltymyksistä kenenkään leikki- tai koulutoverieni kanssa. Ymmärsin, ettei mitään vastakaikua olisi saatavissa enkä sitä paitsi mitään keskustelua tai yhteisymmärrystä kaivannutkaan. Halusin pitää ne asiat ominani, ja melkeinpä tunsin mustasukkaisuutta, jos kuulin jonkun toisen lukeneen minulle tärkeitä kirjoja.

Lukeminen alkoi merkitä minulle puhtaan ajattelun ja yksinäisyyden rauhaa. Varhaisesta Harmaja-kokemuksesta huolimatta siihen liittyi paljon iloa, toisinaan jopa euforisia hetkiä. Eräänä kesänä Suomenlahden Skogsholmenissa seitsenvuotiaana, hoin mielessäni Mustapään Yön hämyssä viileässä, ja etsin runon ihannehahmoa, varjomaista "fata morganaa" koivikon hämärästä.

Merkittävän onnen kokemuksen muistan ajalta, jolloin olin noin yhdeksän vanha. Joku lausui radiossa Saima Harmajan runoa Ensimmäinen kevätpäivä, joka oli minulle jo entuudestaan tuttu. Se runo jäi Harmajan viimeiseksi, mutta varhaiskevään atmosfääri siinä on ihmeen onnellinen. "Hopealle kuori oksien / hohtaa hämyn tihetessä hiukan. / Keveä on ilma hiljainen. / Kaikki aarteet elämäni niukan, / kaikki armo, minkä ikänään / sydän omisti lie läsnä tässä / alossa, mi kätkee hymyään / sädehuntuisessa hämärässä."

Nämä sanat, mutta ennen muuta runon rytmi saivat minussa aikaan suorastaan nirvanan kaltaisen tilan, jonkinlaisen heikotuksen, niin että en tahtonut pysyä jaloillani. En oikeastaan muista, että kirjallisuus olisi koskaan myöhemmin vaikuttanut minuun niin välittömän fyysisesti.

Sisarellani oli tapana - erään leikin rituaalina - lukea minulle ja nuoremmalle serkulleni ääneen Seitsemää veljestä. Se oli fraktuuralla painettu, Gallen-Kallelan kuvittama vuoden 1923 laitos. Meitä ihastutti ja kauhistutti etenkin Aapon tarina Sonnimäen nummelta. Jäin tuijottamaan pitkiksi toveiksi linnanherran keihään lävistämää neitoa ja nuorukaista ja tummaa sydänverta. Ehkäpä minullakin, joka tunsin maailmaa vasta vain "vaaksan verran", oli aavistus, että myös oman sydämeni läpi - kuten jokaisen sydämen maan päällä - on miekka käyvä.

Myöhemmin olen muistanut Mirkka Rekolan sanoja: "Se leimuava miekka / joka aina on edessä / on kädessä."

Keväisin, kun lähdettiin maalle varsinaissuomalainen maaseutu, joka riensi silmieni ohitse bussin ikkunassa, nouti aina esiin muistista samat säkeet: "En millonkaan mä unohtas sun lempeet taivastas, en tulta heljän aurinkos, en kirkast kuuta kuusistos ---". Ja Timon laulu on yhä minusta suomalaisen nirvanan syvämielisin ja rakastettavin kuvaus. Myöhemmin Kiven sanat kohisivat uusin tavoin: "Mun käteni ihanast´ eksyi kiharains mustaan yöhön..."

Vaikuttavimpia varhaisen lapsuuteni runoilijoita oli epäilemättä Uuno Kailas. En tosin nimittäisi häntä lempikirjailijakseni, mutta silti minulla oli häneen poikkeuksellisen läheinen suhde. Hänestä joudunkin tässä puhumaan paljon.

Minulla oli lapsena kausi, jolloin tunsin halvauttavaa pimeyden pelkoa. Saatoin valvoa jähmettyneenä, tuskin uskaltaen hengittää tai räpäyttää aukirevähtäneitä silmiäni. Ja senkin vuoksi minuun vetosi Uuno Kailaan runo Partaalla, johon Kailas on vanginnut tuttuja kauhuja: "Minä pelkään katsoa oveen, ovi aukee pimeään. Ripa kääntyä vois ja tulla ne joille ei nimeä mulla, ne joita mä unissa nään."

Pertti Lassila on kirjoittanut tästä runosta: "Runo on irrationaalin pelon, painajaisen, dramatisaatio, joka vie salamannopeasti kestämättömästä angstista viimeiseen metafyysiseen kysymykseen, ja runossa jäädään vastausta vaille." Viimeisen kysymyksen sietämätön mutta välttämätön vastaamattomuus on siitä lähtien pysynyt elämässäni - ja voin kai sanoa myös: omassa kirjoittamisessani.

Melkoinen osa Kailaan runoista jäi muistiini ikiajoiksi, ne painuivat vasta vedestä kohoavaan pehmeään maahan. En voi väittää, että olisin tästä lahjasta yksinomaan mielissäni. Itse asiassa monet hänen runoistaan ovat minusta poljennoltaan suorastaan epämiellyttävän päällekäyviä ja monotonisia. On pieni kärsimys, jos ne alkavat kiertää päässä, silloin kun on kuumeinen, väsynyt tai uneton.

Oli silti jotain proosaakin, joka vangitsi lyriikan lailla. Alle kymmenvuotiaana löysin kirjahyllystä lisää Kailasta: ohuehkon sinipunervan niteen, jonka kannesta tuijottivat vahankalpean, leveäotsaisen, kapealeukaisen, silmälasipäisen miehen kasvot. Hänen suunsa oli pieni ja selkeäpiirteinen kuin naisen, melkein kuin se olisi punattu, ja jotenkin kipeä. Kirja oli Uuno Kailaan Novelleja. Sen proosa vaikutti minuun sähköisesti. Sellaiset novellit kuin Bruno on kuollut, Mitä he tekivät minulle neljäsataa vuotta sitten ja etenkin Savun varjo vaikuttivat minuun maagisella teholla.

Pari vuotta myöhemmin, jonkin serkkuni syntymäpäivillä, löysin erään kirjan, jota unohduin lumoutuneena lukemaan kesken lastenkutsujen. Se oli Edgar Allan Poen Korppi ja kultakuoriainen, joka juuri oli suomennettu, uuden SaPo-sarjan ensimmäisenä. Kailaalla ja Poella oli veressään sama virus, he sairastivat parantumatonta pimeän kuumetta.

Kailaan sanasto tuli pian tutuksi: "kalmisto", "risti", "varjo", "syyllisyys", "pimeys","verkko", "raja", "ympyrä", "seinä", "taakka", "katumus", "tyhjyys". Mutta olisi väärin muistaa vain niitä, sillä olivathan myös riemukkaat säkeet, riehakkaat, voitolliset, nuoruutta säteilevät: "Katot haihtuvat päämme päältä ja seinät siirtyvät pois. Ja me katsomme kauas täältä kuin allamme alppeja ois."

Ja vastapainona oli myös Sakari Topelius, hänen harmoniansa, älynsä, valoisuutensa ja hyvyytensä, jota en milloinkaan suostu moittimaan naiiviksi. Lukemisia lapsille luin yhä uudestaan, kannesta kanteen, etenkin silloin kun olin sairaana ja poissa koulusta. Pidin tavattomasti myös Topeliuksen runoista ja rakastan niitä yhä, eniten kaikista Under rönn och syren.

Olihan Eino Leino, joka tiesi: "Kas ylläpä mustien murheiden / on kaunihit taivahankaaret / ja kaukana keskellä aaltojen on haaveiden höyhensaaret, / ja ken sinne lapsosen kaarnalla käy / ei hälle haavehet yölliset näy, / vaan rinnoin hän uinuvi rauhaisin kuin äitinsä helmoihin." Enkä koskaan lähtenyt hiihtämään ilman että päässäni lauloivat Leinon säkeet: "Ja kuusien varjot ne tummentuu, tuul´ hiljaa heittävi lunta. Joko kotihin korpien hiihtäjä sai vai ollutko lie vain unta?"

Myöhemmin, opiskellessani jo kotimaista kirjallisuutta, katselin parin opiskelijatoverini, Vesa Karosen ja Pertti Lassilan kanssa viimeistä valokuvaa, joka oli otettu Uuno Kailaasta. Siinä hän seisoo Armas Launiksen vaimon ja pikkutyttären kanssa Nizzan alkavassa keväässä. Kailas on vaatetettu perin talviseen asuun, paksuun palttooseen ja korkealle vedettyyn kaulahuiviin. Hänen päässään on syvälle, melkein kulmakarvoihin saakka vedetty lippalakki. Nämä vaatekappaleet näyttävät Kailaalle sopimattomilta, liian suurilta, sillä hänen kasvonsa ovat niin laihat ja kokoonvetäytyneet. Hänen ruumiinsa on vetäytynyt vinosti poispäin kamerasta ikään kuin hän pelkäisi sen lyövän. Paksulinssisten pyöreiden silmälasien takaa tunkee polttava katse suoraan objektiiviin. Hän kyräilee katsojaa paranoidisesti, suoranaisella kauhulla. Lasta puolestaan ei kamera lainkaan kiinnosta, hän tuijottaa Kailasta hyvin keskittyneen ja aprikoivan näköisenä.

Eikä ihme. Uuno Kailas näyttää kuvassa eriskummalliselta vanhalta kummitukselta, ja kuitenkin hän oli vielä nuori mies, vain 31-vuotias. Tuo kuva sai meissä aikaan epäadekvaatin ja häijyn reaktion: me purskahdimme hillittömään nauruun. Nyt kun katson tuota kuvaa, minua ei enää naurata.

Kailas näytti kurjalta, koska hän oli viimeisillään. "Rikas sydänpäivän aika" ei koskaan ehtinyt hänen kohdalleen. Hän oli tullut Nizzaan paitsi parantaakseen tautiaan eteläisessä ilmanalassa myös löytääkseen hiukan lempeä jonkun nuoren suosiollisen pojan sylistä. (Muistakaamme, millä ilmauksella Maunu Niinistö nimitti Kailaan homoseksualismia: "kvalitatiivinen anomalia". ) Mutta sairaus, jota hänen väitetään hoitaneen leväperäisesti, eteni vääjäämättä, ja hän löysi vain kuolemansa niin kuin Thomas Mannin Aschenbach. Perhe, joka piti hänelle kuvassa seuraa, oli koko ajan peloissaan siitä, etä lapsi ehkä saisi Kailaasta tartunnan. Uuno Kailas oli itkenyt pitkän päivän ennen yksinäistä menehtymistään sanatoriossa, jossa hän ei alun alkaenkaan lainkaan viihtynyt.

Kailaan kohtalo sivuaa etäältä myös omaa perhettäni. Kun isäni Alf Krohn kävi vielä lukiota, hän ystävystyi Uuno Kailaan kanssa, luultavasti veljensä Ernstin kautta. En tiedä, kuinka läheisesti, sitä minulla ei koskaan ollut tilaisuutta kysyä häneltä. Sekä Alf että Ernst kuolivat varhain, hekin Kailaan tavoin parantumattomiin tauteihin. Mutta äitini mainitsi joskus, että Kailaan Silmienvaihtajat-runo oli isälleni kirjoitettu.

Epäilemättä kysymyksessä on rakkausruno: "Miks näin on nyt? sinä kyselet, me vaihdoimme silmiä vain. Sinä sait minun silmäni entiset, minä sinulta silmät sain."

Uuno Kailas olisi halunnut isästäni matkaseuraa ulkomaille, Italiaan. Mutta Kailaan matkakumppaniksi isäni ei koskaan lähtenyt. Ehkä hän ei itsekään halunnut, mutta tuskin häntä muuten niin suvaitsevaiset isovanhempani olisivat sellaiselle retkelle päästäneetkään.

Vasta aikuisena minua alkoivat vetää puoleensa eräät sellaiset Kailaan runoista, joihin en lapsuudessani enkä nuoruudessani kiinnittänyt juuri mitään huomiota. Eräs niistä on Contemplation. Se on runo, jonka resignoitunut aaltoileva rytmi seuraa askeliani ja epäsuora talvinen valaistus lankeaa moniin elämäni päiviin:

Ei seesty pääni päällä,
tuo vanhat pilvet päivä uus.
Ja joka päivä täällä
on pieni ikuisuus.

Olen kiitollisuudenvelassa Uuno Kailaalle myös hänen Södergran-käännöksistään.Tutustuin niihin muistaakseni ensimmäisen kerran 10-vuotiaana. Tätini oli kirjoittanut muistokirjaani Södergranin säkeet onnesta: "Onnella ei ole lauluja. Onnella ei ole ajatuksia. Onnella ei ole mitään. --- Onni on sydänpäivän helteessä uinuva keto tai rannaton meren lakeus auringonsäteiden alla."

Pidin tavattomasti näiden säkeiden levollisesta hengityksestä ja voimasta. Mutta vasta jonkin vuoden kuluttua luin niiden jatkon: "Tunnetko tuskan? Hän on väkevä ja suuri. Hän on salaa puristanut kätensä nyrkkiin."

Murrosiässä Södergran valtasi elämässäni lisää tilaa, ja myöhemmin aloin lukea Södergrania alkukielellä: "Var lugn, mitt barn, det finnes ingenting och allt är som du ser, skogen, röken och skenornas flykt.". Hän oli se, joka näytti "rakkauden, yksinäisyyden ja kuoleman kasvot." Södergranista tuli Helvi Juvosen rinnalla kaikkein läheisimpiä lyyrikoita ja myöhemmin suomensinkin.

Krohneilla oli huvila Terijoella ja eräänä kesänä isäni kävi tervehtimässä lähistöllä asuvaa Edith Södergranin äitiä. Vanhassa valokuva-albumissani on kuva isästä, Edith Södergranin valkohattuisesta äidistä ja sipulikupolisesta kirkosta, josta Södergran kirjoitti: "Minä näin suuren kirkon ja avoimet kirkonovet ja ne jotka tulivat ovista, olivat kalpeat ja väkevät ja valmiit kuolemaan."

Niin paljon kuin olenkin aikoinani nauttinut Putkinotkosta tai Henkien taistelusta, Joel Lehtonenkin on minulle rakkain runojensa kautta, pienten mutta tarkkojen ja tosien. Hänkin oli eräs tyhjyyden runoilijoista, hänkin kaipasi Södergranin tavoin maahan, jota ei ole, "pois, maahan, jossa täyttyy vain viimeinen toivomus."

Myöhemmin yritin myös suomentaa Södergrania, samoin kuin Björlingiä. Gunnar Björlingin kokoelmia meillä oli runsaasti kotona, sillä hänkin oli kuulunut isäni perheen ystäviin. (Minun on mainittava, että molemmat isoisäni olivat ruotsinkielisiä, isänisäni perhe oikeastaan puolisi ruotsin-, puoliksi saksankielinen. äidinisäni Emil Cederström kuoli kuitenkin jo kun äitini oli yhden vanha ja siksi äitini perheessä puhuttiin vain suomea. Isäni taas, joka kuoli kun oli kahdentoista, puhui kyllä veljiensä kanssa ruotsia, mutta tyttärilleen vain suomea. Tästä päätöksestä olen yhä hieman harmissani.)

Björlingiä aloin lukea vasta lukioaikoina ja suomensin muutamia hänen rivejään koulun lehteen. Hänen ilmaisunsa hämmensi ja ällistytti, hän osoitti sellaisia älyllisiä ja kielellisiä mahdollisuuksia, joista en ollut uneksinutkaan.

Olin lukenut turhan varhain sellaista kirjallisuutta, joka muoto- ja arvomaailmansa puolesta oikeastaan kuului edeltäville sukupolville. Minun oli kuljettava pitkä matka ns. uuteen lyriikkaan. Osa siitä jätti minut kylmäksi, mutta toisaalta oli sanoja, jotka viitoittivat kauas.

Olen joutunut tunnustamaan yhä uudelleen Mirkka Rekolan sanat: "Kuinka kauas katsonkin näkyy yli." ja Vaikeinta on uskoa silmiään."
Suhteeni Juvoseen oli pitkä ja uskollinen, mutta myös idealisoiva. Jonain kouluaikani talviaamuna muistan heränneeni kuin suoraan hänen säkeisiinsä: "kun pyyhki jo pakkasen siipi sen kirkkaus kaikkeen hiipi, osuus ihmeeseen."
Juvonen oli tärkeä myös siksi, että hänen kootuissaan oli useita Emily Dickinson-suomennoksia. Mutta Dickinson minun on tällä hetkellä pidettävä syrjässä - "kuin jokin henkinen", vaikka katsonkin että suomennokset ovat nekin osa suomalaisen krijallisuuden traditiota.
Kun olin kolmentoista, perheessäni luettiin Pentti Linkolan pamflettia Isänmaan ja ihmisen puolesta. Etenkin äitini oli siitä innostunut. Tämän kirjasen innoittamana minäkin menin ehdottamaan Helsingin Tyttökoulussa, että Suomen armeija lakkautettaisiin. En saavuttanut siellä minkäänlaista vastakaikua.

Murrosiässä luin paljon enemmän käännöskirjallisuutta kuin kotimaista kirjallisuutta. Niistä kokemuksista en tässä aio puhua, mutta ilman niitä elämäni, luonteeni ja kohtaloni olisivat tyystin toisenlaisia.

Voin tunnustaa vilpittömästi tyrmistyneeni, kun luin pari viikkoa sitten nuorison mielipiteitä kaunokirjallisuudesta erään lehden nuorisopalstalla. Eräs kirjoittaja sanoi: "Vihaan kirjallisuutta, olen aina vihannut ja tulen aina vihaamaan." Se on minusta sama kuin joku tunnustaisi vihaavansa omia silmiään tai merta, metsää ja tähtitaivasta.

Nimimerkki "Kerran kirjastossa käynyt" taas ilmoitti, että ne nuoret, jotka lukevat, ovat kerta kaikkiaan omituisia. Kolmas, joka ei myöskään koskaan lukenut, oli kuitenkin kuullut, että kirjallisuus kehittää mielikuvitusta ja älyä. Hän kumosi tämän argumentin kertomalla, että hänellä itsellään oli erinomaisen vilkas mielikuvitus ja että hän älykkyysosamääränsä puolesta pääsisi Mensaan. Kirjallisuus on siis todistettavasti merkityksetöntä.

On aikoja, jolloin minäkin olen yrittänyt ottaa etäisyyttä kaunokirjallisuuteen. Se on onnistunut huonosti. En voi hylätä varhaisia rakkauksia, minä olen heidän lapsensa.
Volter Kilpeen tutustuin meren ja maiseman kautta. Hieman toisella kymmenellä minulle avautuivat Suomenlahden "saarien ja purjeiden ja voittojen" rinnalle Saaristomeri ja Seksmiilarin aukko Selkämerelle. Aloimme viettää kesiämme Kustavissa, Lypertön kylässä tätini hankkimassa pienessä kalastajantuvassa. Meillä oli kuuden naisen ja kolmen sukupolven talous: kolme tyttöä, äiti, täti ja mummo. Naapuristamme Alastalosta, juuri siitä samasta missä niin pitkään aikoinaan valittiin piippua, soudimme päivittäin hakemaan maidon. Kaaskerin Lundströmin saareen teimme sieniretkiä.

Nyt ovat minun pojallani ja sisareni tyttärillä silmissään samat kesän maisemat, mutta mummoni ja tätini lepäävät molemmat Kustavin kirkkomaalla, kiven alla, johon on kaiverrettu myös enoni nimi. Hän oli tsaarin upseerin poika, josta tuli itsestäänkin upseeri ja joka katosi jäljettömiin Hangon taisteluissa.

Mummoni, Jaakkimassa Laatokan rannalla syntynyt, talossa, jonka ikkunoihin kiilsivät Valamon ristit, teki elämän matkaansa niin kauas länteen yhdeksänkymmentä vuotta. Hänen lempirunojaan oli Cajanderin Salomaa: "Yht ihanaisena kuin sinut kerran näin, näen tuossa, taian luomana taas, kaukainen salomaa." Itäisen salomaan tytär makaa nyt samassa seurassa kuin tämän merellisen pitäjän sekä pienemmät että suuremmat, niin Ankkurin Ainon merijäihin hukkunut lapsi kuin Pukkilan kapteeni, Alastalon Ilmari ja Johannes ja itse Volter Kilpi.

"Arkkunsa laudoilla, lastuilla levon, vakonsa astuneet, sarkansa päänneet, kamaran kansilla elävä kansa, harteilla elämän kesk'erä kuorma."

Ja kun nyt kerran päädyimme kirkkomaalle, tahdon vielä muistaa sinne kovin nuorena päätynyttä Juhana Cajanusta. Hänen visionsa, rohkeutensa ja selvänäköisyytensä olkoon vielä kuolinvuoteella esikuva. Mitään heikkoudessaan niin teräksistä kuin Juhana Cajanus en ole suomalaisessa kirjallisuudessa tavannut: "Jos sä kannel kaiken ilman heität silman, hänen tiedustat tapansa. Kääntyy, kulkee, vääntyy, vyöryy, poikkee pyöryy taivas kirkas tähtinens. Kerran kääntyy kääntymästä, vääntymästä. Kääntyy kääntymättömäksi. Kääntyy käskyllä kovalla Kaikkivallan tyhjäksi, tavattomaksi."

On monta, joihin en ole tänään puuttunut, en Otto Manniseen ja hänen sydänvesiinsä, en Ahon kosteikkoihin, kukkuloihin ja saariin, en Sillanpään elämään ja aurinkoon, en Haanpään Päntän äijään tai Mitti Maskeliin tai isäntien varjoihin, vaikka olen heidänkin evästämänään ja ravitsemanaan kulkenut täällä jo kymmeniä vuosia. (Tässä minun on huomautettava, että minusta koululaisille ei olisi pitänyt lahjoittaa Waltarin teennäisiä ja kuluneita pienoisromaaneita vaan Haanpään juttuja.) Ja kun ennustamattomat mullistukset kääntelevät aikaa ja historiaa nurin niskoin, mieleen palautuu Arvo Turtiainen ja hänen Leino-sitaattinsa: "Ryskyen kaatuvat suuret puut, vanhat vakaumukset. Tulleeko synkät syksysäät vai kesän kukoistukset?" Sitä me emme vieläkään tiedä.

Mutta voisipa Leinon tavoin "taas uskoa että on aamu vaan, kaikk' että voi valjeta uudestaan, uus' leikki ja lempi ja laulu ja työ - uus' uhata myös sydänyö."

Ja kun ylistän elämäni hetkiä, päiviä ja vuosia, teen sen aina välttämättä juuri Eino Leinon sanoin: "Oi kiitos, sä luojani armollinen, joka hetkestä, jonka mä elin..."

krohn@kaapeli.fi