Jeffrey Massonin teoksesta Lost Prince luin, että kaksitoistavuotisen vankeutensa aikana Kaspar Hauser ei tavannut ketään lukuunottamatta lyhyttä ajanjaksoa juuri ennen vankeuden loppumista. Silloin hänen vangitsijansa alkoi silloin tällöin vierailla sellissä ja opettaa nuorelle Kasparille lukemisen ja kirjoittamisen alkeita.

Olosuhteet maalattiaisessa sellissä olivat äärimmäisen karut. Kaspar Hauser söi vain leipää ja vettä, jotka ilmestyivät paikalle hänen nukkuessaan. Sellissä oli aina pimeää. Tosin katossa oli kaksi pientä ikkunaa, mutta niitä peittivät puuluukut. Lattialla oli kasa olkia ja kuoppa tarpeiden tekemistä varten. Kaspar omisti myös huovan ja pari puulelua. Päivittäin hän kärsi janoa, koska vesiastia oli liian pieni. Mutta suurimman osan ajasta hän nukkui.

Tuli hetki, jolloin hänen oli lähdettävä luolastaan. Se oli vaikea hetki, hän ei olisi halunnut, mutta hänet pakotettiin. Hänen edessään oli tuskien taival suureen kaupunkiin, Nürnbergiin. Miten piinallista on käveleminen avoimen taivaan alla ihmiselle, joka on elänyt elämänsä kuin kotelokehdossa, tuskin askeltakaan ottaen.

Aikanaan hänen oli opeteltava elämään kuten muut ihmiset elivät. Mutta monet muille itsestäänselvät perusasiat pysyivät hänelle täysin käsittämättöminä: hän ei esim. pystynyt erottamaan miehiä naisista, ainakaan jos heillä oli vaatteet päällä. Hänen oli myös vaikea ymmärtää, että etäällä olevat esineet näyttävät pienemmiltä kuin ne todellisuudessa ovat. Mutta sen sijaan hän näki jopa sysipimeässä. Kun hän oppi lukemaan, hän saattoi lukea myös keskiyöllä ilman mitään valonlähdettä. Hänen muutkin aistinsa olivat äärimmäisen herkistyneet: voimakkaat äänet ja vieraat hajut aiheuttivat hänelle kipua.

Kaspar Hauserilla oli myös hyvin kehittynyt taju maailman kauneudelle. Hänellä on taiteilijan näkökyky. Tähtikirkas yön taivas sai hänet vaipumaan hurmioon. Jälkimaailmalle on myös säilynyt joitakin hänen maalauksistaan; eräs niistä on kuva perhosesta, se on väreiltään heleä ja hienostunut pieni taideteos. Mutta onnellinen Kaspar ei ollut vaan hänen perustilansa oli raskas melankolia.

Hän saattoi muistella pimeydessä ja yksinäisyydessä viettämiänsä vuosia melkein kaivaten, juuri niin kuin monet meistä muistelevat omaa lapsuuttaan parempana ja onnellisempana aikana kuin aikuisuutta.

Mikä oli saanut hänet pysymään ihmisenä, vieläpä hyväluontoisena, lempeänä, jalona ihmisenä? Miksi hän ei ollut katkera, ahne, aggressiivinen ja kostonhimoinen?

Sielläkin, kolkon luolan autiudessa Kaspar oli leikkinyt. Hänellä oli kaksi pientä puuhevosta ja puukoira, joille hän antoi kaiken rakkautensa. Lisäksi hänellä oli sinisiä ja punaisia nauhoja, joilla hän joka päivä koristeli leikkieläimiään. Varmaankin juuri tuo leikki oli yksi syy siihen, ettei hän ollut vaipunut apatiaan ja epäihmisyyteen. Pienessä omaelämäkerrassaan hän kertoo ruokkineensa hevosiaan ja koiraansa joka päivä aivan kuin hän olisi yhä käsittänyt ne eläviksi.

Hänen myötäelämisen lahjansa olivat tavattomat. Kaspar suri jopa vangitsijansa tähden. Hän puhui eläimille ikään kuin ne olisivat olleet ihmisiä ja oli kauhuissaan oppiessaan ymmärtämään, että ihmiset metsästivät, tappoivat ja söivät eläinten lihaa. Hän itse ei voinut nauttia vapauduttuaankaan muuta kuin vettä ja leipää.

Kaspar Hauser oli lapsi, jolle oli tehty hirvittävä vääryys, mutta joka ei ollut itse koskaan tehnyt vääryyttä. Hän oli uhri, ja juuri siksi hänellä oli leppymättömiä vihamiehiä. Yhdestä murhayrityksestä hän toipui, mutta sen jälkeen hän itse oli varma siitä, että hänen elämänsä päättyisi ennen kuin se oli kunnolla alkanutkaan. Tämä murhe ja pelko ei jättänyt häntä koskaan hänen lyhyinä armonvuosinaan. Ja vaikka hänellä oli suojelijoita, juuri niin tapahtui; salamurhaaja, jonka henkilöllisyys ei koskaan paljastunut, iski veitsen syvälle Kaspar Hauserin rintaan. Haava tappoi hänet vasta monen päivän päästä.

Ensimäisinä päivinä Nürnbergissa, jolloin Kaspar Hauser osasi puhua vain muutaman sanan, hänelle tuotiin kynä ja paperia. Oitis hän alkoi kirjoittaa, kiihkeästi ja nopeasti. Mitä hän kirjoitti? Aakkosia ja numeroita, sanaa "reiter" (ritari) ja nimeä Kaspar Hauser, yhä uudelleen. Kirjoittaminen ilmeisesti lievitti hänen surkeuttaan ja kipujaan, sillä alussa hän muuten vain itki ikemistään.

Mutta Kaspar Hauser oli tavattoman oppimiskykyinen. Hänen muistinsa oli erinomainen ja hänen edistymisensä oli niin nopeaa, että se vaikutti miltei yliluonnolliselta. Toukokuussa Kaspar ilmestyi ihmisten ilmoille. Silloin hänen sanavarastonsa käsitti vain muutaman kymmenen sanaa. Pian kerrottiin, että hän pystyi ilmaisemaan syviä asioita yksinkertaisin sanoin. Syyskuussa hän alkoi jo kirjoittaa elämästään ja kuvailla vankeuttaan.

Hän mietiskeli usein menneisyyttään ja sitä, ettei hänellä vankeudessa ollessaan ollut juuri lainkaan tietoisuutta itsestään. Hän ei ihmetellyt, miksi hän oli synkässä luolassa ja mitä oli luolan ulkopuolella ja kenen käsi oli lukinnut luolan oven. Hänellähän ei ollut sellaisia käsitteitä kuin "ulkopuolella" tai "sisäpuolella". Hän oli yksin, mutta ei tiennyt mitään yksinäisyydestä. Hän oli vanki, joka ei osannut edes kaivata vapautta. Ja niin olikin parempi.

Kuinka olisi voinutkaan esittää kysymyksiä tai vaatimuksia edes itselleen, kun hänellä ei ollut sanoja niihin? Kuinka olisi voinut olla minää, kun ei ollut ketään sinää?

Yhteydet ihmisiin, sanat ja kirjoitus vasta antoivat hänelle tietoisuuden siitä, että hän oli juuri Kaspar Hauser, poika jonka kohtalo oli hyvin epätavallinen. Ja hänen syvän melankoliansa. Ja hänen suuren kuolemanpelkonsa.

2.

Kaspar Hauserilla ja henkilöillä, joita kutsutaan nimellä idiot savant, on jotakin yhteistä. Heidän harvinainen kohtalonsa opettaa myös jotakin ihmisyyden ehdoista yleensä.

Idiot savant on syvästi kehitysvammainen, usein autistinen henkilö, joka ei tule ilman apua toimeen tavallisessa arkielämässä. Mutta toisin kuin muilla kehitysvammaisilla hänellä on jokin erityistaito, joka ylittää paitsi hänen oman kehitystasonsa myös ns. normaali-ihmisen kyvyt. Toisinaan sellaisen ihmisen suoritukset näyttävät ulkopuolisesta vähintään yhtä uskomattomilta kuin Kaspar Hauserin näkökyky, hänen muistinsa tai hänen ällistyttävän nopea edistymisensä, joilla hän kompensoi menetettyjä lapsuusvuosiaan.

Toiset heistä ovat eläviä laskukoneita kuten sokeana syntynyt Fleury, joka pystyi muutamassa sekunnissa antamaan oikean vastauksen, kun häntä pyydettiin vaikkapa kertomaan keskenään luvut 287 ja 341. Toiset ovat mnemonisteja, kuten kaksoset George ja Charles, jotka erehtymättä muistivat kymmenien vuosien päähän vuorokauden säätilan ja sen muutokset. George saattoi myös kertoa oikean viikonpäivän, jos hänelle annettiin mielivaltainen päivämäärä, vaikkapa vuonna 32011. Nuori L. taas, jonka ÄO oli vain 23, pystyi soittamaan pianolla oikein minkä tahansa hänelle kerran hyräillyn kappaleen.

He eivät voi vastata kysymykseen: "Kuinka sinä teit tuon?" Kukaan ei voi vastata siihen. He tekevät jotain, mikä on - minkä pitäisi olla - inhimillisesti mahdotonta.

Kaspar Hauserilta oli toinen ihminen hämärästä syystä ryöstänyt hänen lapsuutensa ja luonnollisen kasvun edellytykset. Kaspar Hauserin tapaus - säälimätön koe, jota ei koskaan saa toistaa - osoittaa mahdolliseksi, että lapsi voidaan eristää muusta ihmiskunnasta (ellei se tapahdu aivan hänen syntymästään saakka) ja kieltää melkein kaikki hänen inhimilliset tarpeensa, mutta hän saattaa silti pysyä ihmisenä.

Idiot savantin kehitys on estynyt muista syistä, itse luonto ja sattuma ovat koituneet hänen kohtalokseen. Idiot savant ei koskaan kykene sellaiseen ymmärryksen avaruuteen kuin Kaspar Hauser. Mutta se, että hän osoittaa tietyllä kapealla erityisalueella häikäisevää kyvykkyyttä, avaa uusia näkymiä ihmismielen mahdollisuuksiin.

Sekä Kaspar Hauserin että idiot savantin kohtalot valaisevat epätavallisista näkökulmista inhimillisen tietoisuuden - ja tiedostamattoman - toimintaa. Meillä ei ole aavistustakaan kykyjemme rajoista. Emme vain ole oppineet miten niitä hyödynnetään tai olemme syystä tai toisesta pakotettuja jättämään mahdollisuutemme käyttämättä...

Ajattelen, että taiteilija saattaa toisinaan muistuttaa Kaspar Hauseria tai idiot savantia. Hän tietää tai osaa enemmän kuin hänen oikeastaan pitäisi. Eikä hän itse tiedä, kuinka hän tietää.
Luen jotain kirjaa, näen kuvan, kuulen sävelen, kaksi - ja pyhä hämmästys valtaa mieleni. On kuin enkeli taivaan olisi puhunut ääneen tai pasunoinut. Tässä on jotain, mikä ylittää ihmisen tiedon, voimat ja ymmärryksen. Kuinka tämä on voitu tehdä? Kuinka hän kykeni tähän?

3.

Strindberg sanoi kerran, että kirjallisuus inhottaa häntä.
Jos olisin nuorena saanut kuulla Strindbergin lauseen, olisin epäilemättä tyrmistynyt. Miten kovia, ikäviä ja ilkeämielisiä sanoja! Miten väärä todistus suuresta asiasta, jonka olemassaolo teki maailmasta hiukan siedettävämmän paikan kasvaa ja elää.

Ei suinkaan Strindberg voinut olla tosissaan, mutta eivät hänen sanansa kuulostaneet leikinlaskultakaan. Ja kauheaa oli, jos hän tahallaan valehteli. Olisin murehtinut turmeltuneen ja onnettoman kirjailijan puolesta. En olisi ymmärtänyt, kuinka sellainen mielipide voi irrota kenenkään kirjailijan huulilta.
Strindbergin sanat olisivat kajahtaneet korvissani pyhäinhäväistyksenä.

Korvissani, joissa tulvehti erilaisia poljentoja ja riimejä, trokeita ja anapesteja ja daktyyleja. Ne häiritsivät öitteni unta ja sabotoivat paljoa sitä, mitä tyttöjen oletettiin päivisin tekevän Helsingin Tyttökoulussa.

Usein ne pauhasivat tahallisen äänekkäinä, jopa häivyttäen kuuluvistani ihmisten tavallisen puheen: "Rovasti lausui: ´Varman kadotuksen tuo Döbeln uskoton saa kuoltuaan ---´" ja "Kevään kirkkaus on julma illoin, valosilloin yli itkun kimmeltää se näin" ja "Webster, hän tunsi kuoleman, pääkallon näki, missä pään---" ja "Anteeksi saat vuoksi ikuisen kärsimisen, joka on ehdoton osa sydänten pyrkiväin ---" ja "Fåglarna vakar i natten, blanka är alla vatten ---" ja "Jos ainoastaan sinä hipaisit minun sydäntäni --" ja "Simarar kos malzipempu, silzuzankunkrei ---" ja "Kyynelsilmin suureks saan, harhaan maailman pauhinaan ---".

Ei ihme, että olisin kavahtanut Strindbergin ajatusta. Silloin kirjallisuus olikin minulle pyhä asia, se lävisti elämäni, toiveeni ja uneni niin kuin joidenkin elämää saattaa korventaa uskonnon tai poliittisen ideologian tuli.

Siitä ajasta on hetki vain, mitätön hetkinen, muutama vuosikymmen. Mutta se oli kuitenkin eri aikaa. Nyt en ole täysin ymmärtämättä Strindbergiä. En ole täysin ymmärtämättä Gogoliakaan, joka poltti käsikirjoituksiaan, enkä Tolstoita, joka vanhuudessaan katsoi, että kertomusten laatiminen on paitsi joutavaa myös vahingollista askartelua. He väsyivät sanoihin, oliko se kumma. Matkat, joita kuljetaan kynällä, ovat näännyttäviä, vaikka paperi näyttääkin pettävän helppokulkuiselta tasangolta.

Niin, ymmärrän Strindbergiä. Tulee hetkiä, jolloin ei ainoastaan kirjallisuus, vaan itse kieli, sanat, puhuminen ja kirjoittaminen ovat liikaa. Miten omituista askartelua kyhätä kuvaa kuvan eteen, joka on esittävinään maailmaa samalla kun jossain kuvien peitossa - niin sitä uskoo - odottaa tositodellisuus, joka on kokemus, ei koskaan lause.

Tai pukea ja vaatettaa jotain, joka ei tarvitsisi riepuakaan, joka tahtoo näyttäytyä sellaisena kuin on, alastomana, puhtaana, omana itsenään. Eikö jokainen kirjoittaja saa toisinaan mielihalun reväistä maailmalta pois sille itse pukemansa varusteet, sotisovan, haarniskan. Pelottavaa vain, että itse ritari muuttuu silloin näkymättömäksi.

Ja silloin, niinä hetkinä, jolloin kirjoitus haluaa haihtua näkymättömiin ja sanojen pyörteilevä virta kuivua, ymmärrän myös Kaspar Hauseria. Tiedän, miksi hän kaipasi takaisin vankeutensa sanattomuuteen, luolan hiljaisuuteen, pimeyteen ja yksinäisyyteen. Maailmaa ei ollut, ei sen hajuja, sen räikeitä valoja, sen hälisevää laumaa, sen kiiltäviä veitsenteriä. Oli vain leikki eläinten kanssa, uni ja leipä ja vesi.