Kirjoituksen virtuaalisuus

1. Internet metaoliona

On selvää, että maailma tarvitsisi maailmanverkkoa. Se tarvitsisi sitä poliittisten, taloudellisten, tieteellisten, moraalisten ja kulttuuristen syiden vuoksi. Meillä on nyt Internet, mutta Internet ei vielä ole todellinen maailmanverkko. Tällä hetkellähän se on vielä lähes yksinomaisesti länsimainen ja voittopuolisesti maskuliininen verkko. Mutta uskon, että Internetiä voidaan hyvin pian luonnehtia globaaliksi verkoksi, siinäkin tapauksessa että sillä tulisi enimmillään olemaan "vain" 100-200 miljoonaa käyttäjää, kuten on ennustettu. Onhan meillä myös maailmankirjallisuus, vaikka maapallon kaikki asukkaat eivät suinkaan osaa lukea.
En tiedä, onko olemassa teknisiä innovaatioita, jotka olisivat irrallisia, satunnaisia ja tarpeettomia. (Sotateknologiankin vastenmielisimmät keksinnöt ovat joillekuille tarpeen.) Mutta varmaa on, että Internet ei ole irrallinen, ei satunnainen eikä tarpeeton eikä missään tapauksessa pelkkä tekninen innovaatio. Se on hyvin monessa mielessä välttämätön. Ei vain siksi, että se on johdonmukainen seuraus digitaaliteknologian kehityksestä ja mediakäsityksen laajentumisesta tai siksi, että se on syntynyt synkroniassa taloudellisen ja intellektuaalisen kehitysvaiheemme kanssa.
Internet versoo myös sellaisten ekologisten, poliittisten ja sosiaalisten jongelmien ekspansiosta, joita tähänastiset kansakunnat, kauppaliitot, heimot, puolueet eivät voi enää edes yrittää ratkaista erikseen ja erillisinä. Tarvitaan jotain enemmän ja se jotain on globaali vuorovaikutus- ja tiedonsiirtojärjestelmä. Mikään vähempi ei riitä silloin kun ongelmatkin ovat globaaleja.
Tällä en suinkaan tahdo sanoa, että ne Internetin avulla voitaisiin ratkaista. Plastisinkin ajateltavissa oleva järjestelmä ilman järjen ja hyvän tahdon käyttöä on hyödytön. Mutta entistä paljon monimuotoisempia, nopeampia, massiivisempia ja joustavampia yhteyksiä on pakko solmia. Kenties eräitä jo häämöttävistä katastrofeista voitaisiin silloin lieventää siinä vähäisessä määrin kuin se ihmisten vuorovaikutuksen kautta on edes teoriassa mahdollista.
Internet merkitsee aivan uudenlaista ryhmien muodostumistapaa. Tämän järjestelmän kautta tulemme tekemisiin sellaisen yhteisökäsitteen kanssa, jolla ei ole mitään vertailukohtia menneisyydessä. Sitä kautta Internet muuttaa myös tietoisuuttamme ja voi merkitä - mahdollisesti - uudenlaisen kollektiivisen tietoisuuden emergenssiä.
Kun tiedetään, että kieli ja tietoisuus voivat havahtua ja kehittyä vain yhteydessä toiseen tai toisiin, ymmärrämme, että Internet voi todella osoittautua havaittavaksi hyppäykseksi - tai ainakin hypähdykseksi - tietoisuuden evoluutiossa. Se tosin on hidas ja vaikeasti havaittava, mutta - niin väitän - silti olemassaoleva prosessi.
Internetissä etniset, kansalliset, sukulais- tai naapuruussuhteisiin, toisin sanoen maantieteelliseen tai geneettiseen läheisyyteen liittyvät ryhmienmuodostumistavat menettävät merkitystään. On väitetty, että Internetissä menetetään kosketus ympäristöön, "geosentrisyys" kuten Paul Virilio sanoo. Näin varmasti on ja juuri niin pitääkin olla. Internetin uutisryhmissäkään keskustelijat eivät tietenkään kadota taustojaan. Mutta he liittyvät yhteen aivan toisten kriteerien kautta, ja tämä juuri on tärkeää. Tarvitsemme Internetiä vastapainona nationalismin, etnisyyden ja heimo-, uskonto- tai rotuyhteisyyden korostamiselle.
Puoli vuosisataa ennen tietoverkkoa Teilhard de Chardin puhui sellaisesta tietoisuuden vaiheesta, jota luonnehtii monimutkainen tiedon ja ajattelun membraani, koko maapallon kattava noosfääri. Monet ovat valmiit tervehtimään Internetiä, verkkojen verkkoa, tällaisena sfäärinä tai oliona. Mutta yhtä varhaista kuin on puhua ajattelevasta koneesta, on puhua ajattelevasta verkosta. Millä tavoin voisi ajatella olio, joka koostuu 60 miljoonasta tajunnasta ja yhtä monen äänen sorinasta, laskemattomasta määrästä dokumentteja, päättymättömästä kirjoituksesta? Internet ei ajattele, mutta se sisältää ajattelua, jota voidaan pitää kollektiivisena.
Mutta jos voidaankin ajatella Internetiä metaorganismina, digioliona, me itse emme muutu digi-ihmisiksi Internetinkään pauloissa. Silti verkko muuttaa meitä monin tavoin. Ja ne muutokset ovat peruuttamattomia. Voidaan toki ajatella katastrofia, monenkinlaisia katastrofeja, joiden jälkeen kaikki digitaaliset laitteet tulevat olemaan käyttökelvotonta joutavaa sälää ja kaikki yhteydet tietokoneiden välillä ovat rauenneet. Mutta jos edes osa ihmiskunnasta säilyisi hengissä,ei sellaisenkaan katastrofin jälkeen voitaisi alkaa uudestaan ei-mistään, puhtaalta pöydältä. Tiedämme, että kosmopoliittinen ja silti yksilöllinen vuorovaikutus on mahdollista. Vaikka hyökyaalto tai meteori tai massiivinen sota murskaisi kaikki artefaktimme, meillä on kokemus, muisti, jota ei voi pyyhkiä pois. Se on jo muuttanut meitä.

2. Koordinaattien katoaminen

Näen, että tietoverkko todella muuttaa käsitystämme todellisuudesta, siitä mikä on mahdollista, siitä mikä on reaalista ja siitä mikä on materiaalista sekä siitä, että nämä attribuutit eivät aina välttämättä lankea yhteen. Tietoverkko muuttaa suhdettamme paitsi paikkaan ja aikaan myös omaan ruumiiseemme ja sen myötä identiteettiimme.
Tietoverkko ei ole paikka, se on epäpaikka, joka murtaa tosipaikkojen siteitä ja josta emme voi sanoa: "täällä se on tahi tuolla". Internet on tajuntojen, inhimillisen biologian ja koneiden ristisiitos.
Aika, paikka ja fyysinen ruumis menettävät kyberavaruudessa ikiaikaista painoarvoaan. Tietoverkko ja virtuaali- tai lumetodellisuus (kuten Osmo Pekonen on kääntänyt) merkitsevät riippumattomuuden lisääntymistä fyysisyyden koordinaateista ja siksi myös eräässä mielessä ruumiista irrottautumista tai joidenkin, kuten Paul Virilion, mielestä jopa ruumiin katoamista, dekorporaatiota. Teknologian eräs päämäärä: ruumiin rajojen murtaminen näyttää tähän mennessä parhaiten toteutuneen maailmanverkon kautta.
Mutta onko tietoverkoissa vaeltelu todella matkustelua out-of-the- body?
Niin ei oikeastaan ole. Philip Qéau kirjoittaa: "Lumetodellisuuden ongelma onkin epäpaikan ja todellisen ruumiin kohtaaminen." Kohtaavatko ne ollenkaan, siitä en ole tosin aivan varma. Mutta ruumis ei ole hävinnyt minnekään, se vain ei ole välttämättä siinä paikassa, jossa koemme olevamme läsnä. Tavallaan se on muuttunut kaukosäätimeksi. Mutta jos mietimme hieman tarkemmin, havaitsemme, että tämä seikka sinänsä ei ole lainkaan uusi. Tajuntamme eräs oleellisin ominaisuus on se, että valikoiva tarkkaavaisuus ja ylimalkaan havaitseminen, kaukoaistien käyttö, näkeminen ja kuuleminen, tarkoittavat oman ruumiin kadottamista juuri tässä mielessä, läsnäoloa toisaalla tai myös toisaalla kuin siellä missä lihallisesti sijaitsemme.
Jaron Lanier, virtuaalitodellisuuden eräs kehittäjä, toteaa: "Virtuaalitodellisuussysteemissä et enää näe tietokonetta - se on mennyttä. Ainoa mikä on jäljellä on sinä itse."
Mutta oletko sinäkään? Ainakaan se "sinä itse", joka vaeltelee kyberavaruudessa tai tietokoneen luomassa virtuaalimaisemassa, ei ole sama kuin sinun ruumiisi, joka istuu kytkettynä tietokoneeseensa. Tietoverkko siis opettaa minuuden immateriaalisuutta ja näyttää todistavan omalta osaltaan, kuinka väärässä Wilhelm Reich oli, kun hän sanoi: "Teillä ei ole ruumiita. Te olette ruumiita."
Mutta oikeastaan meidän on otettava koko ruumiin käsite uuteen tarkasteluun. Paljon on puhuttu ruumiin katoamisesta, mutta yhtä hyvin voimme puhua myös ruumiin laajenemisesta. Jos tahdomme, voimme toki kutsua sitä virtuaaliruumiiksi tai lumeruumiiksi. Mutta se ei ole hallusinatorinen ruumis, vaan eräässä mielessä hyvin reaalinen näkymättömyydestään huolimatta. Voimme nyt ymmärtää, että ihmisruumis on paljon laajempi kuin me olemme uskoneet. Vain hyvin pieni osa siitä on näkyvissä ja kosketettavissa.
Voimme kutsua tätä kehitystä immaterialisaatioksi tai - kuten Virilio - de-realisaatioksi, vaikka minun mielestäni ne eivät ole suinkaan yksi ja sama asia. Onko sellainen kehitys vaarallinen? Voiko virtuaalitodellisuus, kuten Virilio uskoo, voittaa ja jopa tuhota todellisuuden?
Me emme tiedä, mitä todellisuus on, mutta varmaa on, että siihen - nyt - sisältyy myös virtuaalitodellisuus. En näe Virilion tavoin, että - tässä mielessä - voisi olla olemassa kahta erillistä todellisuutta. Virtuaalitodellisuus ei tosin ole joka suhteessa pelkkä sosiaalisen todellisuuden alalaji (joka taas puolestaan sisältyy paljon laajempaan kokonaisuuteen). Sillä kyberavaruudessa ihmisellä kieltämättä on myös sellaisia ominaisuuksia, joita hänellä ei sosiaalisessa todellisuudessa ole. Mutta online-maailma on riippuvainen ihmisten maailmasta offline; ne eivät ole rinnakkaisia eivätkä tasavertaisia järjestelmiä. Me saamme tosin kyberavaruudessa virtuaaliruumiin, mutta se on oman biologisen ruumiimme projektio, joka yhteyksien katketessa katoaa.
Minää eivät määrittele fyysisen ja näkyvän ruumiin rajat siinä määrin kuin olemme olleet taipuvaisia uskomaan. Minä on enemmänkin läsnäoloa, joka vallitsee ja jatkuu aistien ja muistin kautta. Ja teknologia - jo radio, televisio, puhelin - on antanut aisteillemme kaukovaikutuksen ja teleläsnäolon kykyjä. Me voimme nyt olla samanaikaisesti läsnä sekä Helsingin aamussa että San Franciscon illassa. Tällainen havaitseminen ei ole ekstrasensorista vaan telesensorista.
Tietokoneella ja goottilaisella katedraalilla on jotakin yhteistä. Kumpikin on tie ja kumpikin on kulkuneuvo, mutta jos goottilainen katedraali oli pystyynnostettu tie ja kulkuneuvo jumalallisen tiedon yhteyteen, tietokone on väylä ja samanaikaisesti kuljetusalus tiedon ja merkityksen inhimillisiin yhteyksiin.
Gotiikan ajan arkkitehtuurissa henkinen ja tekninen ajatus sulautuivat yhteen. Aikaa väritti vertikaalisuuden monomania, yhä korkeammalle kurottautuminen. Samalla tuo intohimo tuli merkitsemään aineen venymistä ja ohentumista uudenlaisiin mittasuhteisiin. Materian minimalisoitui pilareiksi ja ruoteiksi, koko kasvoi mutta massan väheni. Siis jo silloin oli nähtävissä pyrkimys dematerialisaatioon.
Digitaaliteknologia on merkinnyt sekä koon että massan tiivistymistä, koneen oleellisimman ytimen kutistumista piisiruksi. Näyttää siltä kuin vähemmän materiaa merkitsisi enemmän energiaa. Aineen hävittämistä tai sen näkymättömäksi tekemistä tapahtuu siis nyt ikään kuin usealla taholla, sekä ihmisruumiin että itse koneen kohdalla.
Tällä vuosisadalla vertikaalisuuden intohimo on vaihtunut nopeuden tai pikemminkin paralleellisuuden passioksi, kärsimättömyydeksi ajan suhteen, pyrkimykseen olla useassa paikassa, saada yhteys useisiin eri tietoisuuksiin samanaikaisesti.
Puhuin edellä telesensorisesta havaitsemisesta. Oikeastaan sitä voisi kutsua yksinkertaisesti myös nopeudeksi. Olemme oppineet liikkumaan niin nopeasti, että omat ruumiimme ovat muuttuneet näkymättömiksi.
Minulle tietoverkoissa tapahtuva ajan ja paikan jonkinasteinen ignoroiminen ja yhteensulautuminen on ikään kuin suhteellisuusteorian mediaalinen todennus.

3. Kirjallisuus on virtuaalitodellisuutta

Tietoverkot muuttavat todellisuuskäsitystä ja siten myös itse sosiaalista todellisuutta, joka ei ole muuta kuin meidän sovittu ja jaettu käsityksemme siitä, mikä on totta. Ja juuri tästä on kysymys: missä määrin se mitä havaitsemme on totta myös syvemmässä kuin sosiaalisessa merkityksessä. Joudumme kysymään simulaation ja todellisuuden, kopion ja todellisuuden, hallusinaation ja todellisuuden erottavia kriteereitä. Mutta emme pysty täysin vedenpitävästi määrittelemään niitä. Tämän häilyvän epävarmuuden varassa, joka kannattelee olemassaoloamme, kuitenkin elämme ja toimimme.
Tietoverkoissa koemme lumetodellisuutta ajan mukana yhä tihenevänä ja vakuuttavampana. Siellä me näemme myös teknologian ja taiteen, teknologian ja kirjallisuuden rajojen hämärtyvän.
Mutta myös kirjallisuus on aina ollut hyvin voimallinen todellisuuskäsityksen uudistaja, koska siinä alinomaa yksityistä kokemusta siirretään julkisuuteen ja siten todellistetaan.
Sekä tietoverkon käyttäjällä että kirjan lukijalla on kokemus, joka muistuttaa eräänlaisen transformaatiota. He siirtyvät toiseen aikaan tai paikkaan, jopa uuteen identiteettiin vain silmien ja sormien liikkein, samalla kun he pysyvät huoneessaan.
Sekä kirjallisuuden että tietoverkon dynaamiset, jatkuvasti haarautuvat, epähierarkiset lumekosmokset ovat itseorganisoituvia. Sellaistean järjestelmien kehitystä ei voi valvoa eikä säädellä ja sitä on vaikea edes ennakoida; siinä suhteessa ne muistuttavat suursäätiloja.
Tietoverkot ja kirjallisuus opettavat monimaailmaisuutta, vähintäänkin kahden maailman rinnakkaiseloa: istumme huoneessamme ja olemme tiettyjä henkilöitä, samanaikaisesti voimme omaksua vieraan identiteetin toisessa ympäristössä, pelissä, romaanissa.
Niin suurenmoinen ja salaperäinen esine kuin kirja onkin, kirjallisuus ei ole koskaan ollut kirjoja. Tämä on tosiasia, joka meidän pitäisi nyt ymmärtää entistä selkeämmin. Kirja on kaksivaiheisen prosessin eräs materiaalinen ilmaus. Tässä prosessissa kirjoittajan merkitykset ensin upotetaan merkkeihin kunnes ne jälleen ylösnousevat merkityksinä lukemisen salaperäisessä aktissa.
Hyperteksti, kun se aukaisee vapaasti kuljettavia väyliä toisiin kirjoihin, näyttää täsmällisesti kirjallisuuden tämän ominaislaadun. Kirjallisuus on aina ollut verkosto, ei ole olemassa erillisiä ja itsenäisiä teoksia. Kirjoitus liittää jokaisen kirjan osaksi suunnatonta ja aina laajenevaa arkkitehtuuria, maailmankirjallisuutta.
Nämä kaksi verkostoa, joista nyt puhumme, Internet ja maailmankirjallisuus, ovat jo solmiutuneet lähtemättömästi toisiinsa. Kirjallisuus ei lakkaa olemasta kirjallisuutta, kun se siirtyy myös maailmanverkkoon eikä silloinkaan, vaikka se olisi luettavissa vain Internetistä. Mutta muutoksen, metamorfoosin mahdollisuus, on enemmän läsnä sähköisessä kuin painetussa kirjassa. Jälkimmäisen näkyvä sisältö on kuin jäädytetty, kuin kiveen hakattu, immuuni vaikutuksille. (Näkymätön kylläkin varioi lukijasta toiseen.) Nyt teos voi muistuttaa yhä enemmän interaktiivista peliä, leikkiä, elokuvaa, mutta yhtä hyvin se voi jäädä pelkäksi kirjoitukseksi. Paradoksaalista on se, että pelkkä kirjoitus voi olla avarampi ja rikkaampi kuin multi-media, vaikka sen keinot ovat vähäisemmät. Mutta kaikki mahdollisuudet tulevat elämään rinnan ja kaikille tulee olemaan tilaa maailmanverkossa.
Aika, paikka ja fyysinen ruumis menettävät painoarvoaan paitsi tietoverkoissa myös kirjallisuudessa. Puhuin minuuden immaterialisoitumisesta, mutta nyt on puhuttava myös kirjallisuuden immaterialisoitumisesta. Taas on tähdennettävä, että se ei merkitse samaa kuin derealisaatio, pikemminkin päinvastoin.
Tietoverkko on myös kirjoitusta ja siellä liikkuminen merkitsee myös ja ennen kaikkea lukemista. Kirjoitus on aina muistiinmerkitsemistä, muistien vuorovaikutusta. Kirjoitusta ei ole, ellei lukijaa ole. Ilman lukijoita kirjoitus on vain merkkejä ilman merkitystä. Mutta lukeminen, tapahtuupa se tietoverkossa tai fyysisen kirjan ääressä, on myös osallistumista ja upottautumista lumetodellisuuden ulottuvuuksiin. Kun syvennymme lukemaan, välitön ympäristömme katoaa hetkittäin kokonaan näkyvistämme. Me koemme kirjan henkilöiden kokemuksia enemmän kuin omaa fyysistä todellisuuttamme. Kirjoitus on aina virtuaalista siinä mielessä, että kirjoittaja - jo yhdenkin lauseen kirjoittaja - on jo avannut oven uuteen virtuaaliseen maailmaan. Voidaanhan myös katsoa, että kielikin on simulaatio maailmasta ja sellaisena oma virtuaalinen todellisuutensa.
Marie-Laure Ryan on kirjoittanut CTheoryssa, WWW:stä löytyvästä elektronisessa lehdessä, että virtuaalitodellisuuden vaikutus on se, että merkkien, bittien, pikselien ja binaarikoodien rooli kielletään. Hän puhuu myös immersiosta, joka merkitsee fyysisen maailman poissulkemista ja kätketystä syvyydestä, jotka ovat ominaisia sekä virtuaalitodellisuudelle että kirjallisuudelle. Virtuaalitodellisuudessa kätketty syvyys näyttäytyy silmillemme kolmiulotteisuutena kaksiulotteisella pinnalla, kertomuksessa se on tila, joka jää kerrotun tuolle puolen silti vaikuttaen lukijaan.
Kuten virtuaalitodellisuudessa koodien rooli kielletään, samoin käy kirjallisuudessa: läsnäolo kirjan maailmassa tavallaan kieltää kirjoituksen ja merkit, samoin itse kirjan ja kirjailijan. Maurice Blanchot kirjoitti kerran: "Kirjailijaa ei melkein ole."
Kirjallisuuden todellisuusefekti syntyy ja on aina syntynyt siten, että lukiessa, lukemisen merkillisessä prosessissa, jonka monimutkaisuutta harvoin ajattelemme, sekä kirjan että kirjailijan roolit kielletään tai unohdetaan. Antaessaan kirjoitukselle uudelleen merkityksen lukija samalla katoaa. Eikä siinä kaikki: hän hävittää myös kirjoittajan. Vasta tässä unohduksessa syntyy uskottava aktuaalinen maailma. Kirjailijan samoin kuin kirjan on tultava näkymättömiksi, jotta niiden luoma todellisuus konkretisoituisi. Myös lukijan on lakattava olemasta. Hänestä on tultava kokija, ja parhaimmillaan lukemisessa niin juuri tapahtuukin juuri niin.
Kirjoittaja ja lukija ja katsoja ovat siis eräänlaisia aaveita. Me emme voi tarkasti määritellä niiden olemassaolon tapaa.
Edellä sanoin, ettei kirjoitusta ole ilman lukijaa. Mutta nyt joudun sanomaan: jotta kertomus olisi olemassa, kirjan täytyy kuolla. Kertojan täytyy kuolla. Lukijankin täytyy kuolla. Mutta he palaavat uudelleen eloon, kun kertomus on luettu ja koettu.
Tietokone on aikansa ikoni, ikkuna ruumiin alkuperäisten ja kiinteiden koordinaattien tuolle puolen. Mutta kirjakin on juuri samassa mielessä ikkuna, ja ikkunan on oltava läpinäkyvä, jotta se voisi olla ikkuna. Sen olemassaolo unohdetaan, kun sen läpi katsotaan maisemaa, ulos siitä fyysisestä todellisuudesta, johon ruumiimme on vangittu, ja ulos oman identiteettimme ahtaudesta.
Vaikka virtuaalinen todellisuus antaa paitsi mielen myös ruumiin ja aistien osallistua todellisuusharhaan, hallusinaatioon, joka voidaan jakaa, on kyseenalaista, onko virtuaalitodellisuuden todellisuusvaikutelma ainakaan toistaiseksi voimakkaampi kuin se minkä kirjallisuus parhaimmillaan pystyy meille antamaan. Kirjallisuudessa kysymys on sittenkin myös toisenlaisesta läsnäolosta: kirjan kautta me voimme olla paremmin läsnä myös omassa elämässämme. En tahdo kieltää, etteikö tämä "toisenlainen läsnäolo" voisi olla mahdollinen myös lumetodellisuuden kautta. Mutta huomaan, että oikeastaan tarkoitan "toisenlaisella läsnäololla" nimenomaisesti taidetta, johon kuuluu oleellisesti kätketty syvyys. Ja todellisia taiteilijoitaan lumetodellisuus vasta odottaa.
Mikään romaani ei suoraan simuloi todellisuutta vaan korvaa sen omalla maailmallaan ja kätketyillä metaforisilla merkityksillä, joilla se yhdistyy omaan kokemukseemme. Ne vaikuttavat kirjoituksen tuolta puolen ja antavat kirjan yhteydelle elettyyn elämäämme sen kulloisenkin vahvuuden.
Tapahtuu jotain hyvin paradoksaalista: irtautuessamme lukijoina omasta elämästämme ja identiteetistämme liitymme siihen luetun kautta syvemmin ja välittömämmin. Ne illuusiot, joihin kirjallisuus lukijoitaan kietoo, eivät ole annettu vain uppoutuaksemme umpisukkulaan meille vieraaseen todellisuuteen. Oman tutun todellisuuten perusrakenne paljastuu lukijalle illuusion vieraassa valossa.
Teknohype ja teknofobia eivät ole kummatkaan hyödyllisiä näkökulmia. Mutta on ymmärrettävä, että teknologia jos mikä on äärimmäisen inhimillinen ilmiö sekä hyvässä että pahassa. Ihmisen ulkopuolinen luonto on epäinhimillinen, puut, pilvet, eläimet ovat tavattoman epähumaaneja, luojan kiitos. Mutta koneet, ne ovat ihmistä. Se luonto, maailma, jossa me elämme sisältää kuitenkin myös koneet, ja siinä mielessä koneet ovat sekä luonnollisia että inhimillisiä kappaleita.
Internet on oman biologiamme, koneiden, keinoälyn ja inhimillisten tajuntojen yhteenliittymä, älymme ja aistiemme mitä luonnollisin jatke.
Tietoverkko kokonaisuudessaan osoittaa kyseenalaisiksi itsestäänselvyyksiä ja määritelmiä, joita olemme liittäneet olemassaolomme kaikkein perustavimpiin piirteisiin. Ja vain silloin, kun joudumme ne kyseenalaistamaan, tapahtuupa se mitä kautta tahansa, kirjan, koneen, luonnon, jumalakokemuksen tai toisen ihmisen, voimme myöntää todeksi uuden näkemistavan mahdollisuuden.