Ainakin jo viime vuosisadalta saakka on usein kuultu sellainen väittämä, että elämme desilluusioiden aikaa. Mutta desilluusioonkin liittyy jotain negatiivista, viittaus kyynisyyteen, puhtauden, uskon ja toivon, kenties jopa rakkauden menetykseen.

Mistä illuusioista olemme sitten tällä vuosisadalla luopuneet vai onko sellainenkin käsitys pelkkä illuusio? Onko menetetty yleinen kehitysoptimismi? Usko siihen, että ihmiskunta voisi ratkaista konfliktinsa rauhanomaisin keinoin? Luottamus demokratian ja tasa-arvon lisääntymiseen? Toivo siitä, että luonnontieteiden ja teknologian edistyminen, joka sinänsä ei ole illuusio, voisi hävittää köyhyyttä ja huono-osaisuutta? Usko eettiseen evoluutioon?

Jos nyt epäilemmekin ainakin eräitä näistä toiveista harhakuvitelmiksi, tilalle on astunut uusia mahdollisia yhteisilluusioita kuten luottamus globalisaation kaikenkattavaan siunauksellisuuteen tai siihen että markkinatalous ja uusliberalismi tuottavat hyvinvointia ja lisäävät demokratiaa kaikkialla, missä ne saavat jalansijaa. SSe tieto ei mene perille, että ihmiskunnan köyhin osa on yhä suurempi ja yhä köyhempi, kun vauraus taas keskittyy yhä harvemmille.

Totuus vapauttaa, väitetään. Mutta peruskysymys on: mikä on totta ja kuinka voimme erottaa illusorisen todellisesta. Väitän, että vedenpitävästi se onkin mahdotonta. Tämä mahdottomuus ei johdu omasta kyvyttömyydestämme vaan siitä, että maailma, jossa elämme on todella paradoksien maailma: jopa kaikkein objektiivisinkin ns. todellisuus koostuu sekä todesta että epätodesta. Siinä on aina osuutensa omalla tajunnallamme, ja tajunnastamme osa on aina hallusinaatiota, unennäköä, tiedotonta, fantasiaa ja fantomia.
Silloinkin kun tohdimme nimittää illuusiota illuusioksi, on tunnustettava, että eräät illuusiot ovat meille välttämättömiä. Nietzsche arveli, että totuus, kauneus ja moraaliset arvot ovat vain illuusioita, mutta niillä on kuitenkin merkitystä inhimillisessä maailmassa. (Minulle Kantin lause: "Tähtitaivas ylläni, moraalilaki sisimmässäni" on kyllä Nietzschen ajatuksia mieluisampi. )

Mutta tällä vuosisadalla olemme joutuneet kyseenalaistamaan jotain vielä perustavampaa: fyysisen maailman peruskategoriat, itse aineen ja ajan. Koemme ajan riennon, sen lineaarisuuden, emmekä epäile olevamme erillisiä, riippumattomia ja kiinteitä olioita. Mutta teoreettinen tieto on ristiriidassa kokemuksemme kanssa ja pyrkii osoittamaan sen harhaksi. Ei ole olemassa erikseen aikaa, paikkaa eikä kiinteitä objekteja. Suhteellisuusteorian mullistettua ajan ja avaruuden käsitteet kvanttiteoria abstrahoi aineen lopullisesti. Vanha syyn ja seurauksen maailma on mennyt. Kaaosteoria osoitti kaaoksessa piilevän järjestyksen ja kaikkien kompleksisten ja dynaamisten systeemien samankaltaisuuden.
Nämä uudet paradigmat ovat muuttaneet peruuttamattomasti ja radikaalisti jaettua todellisuuttamme. Jos todella sisäistäisimme niiden johtopäätökset, maailmankuvamme muutos olisi vielä rajumpi kuin kopernikaaninen vallankumous ja maakeskisyyden murtuminen. Mutta näyttää siltä, että henkisetkin hitausvoimat ovat niin tehokkaita, että kestää pitkälti toista vuosisataa ennen kuin näiden teorioiden sisältö todella omaksutaan ja ymmärretään.

Ja silti ihmisen on toimittava ikään kuin aika olisi olemassa ja ikään kuin aine olisi jotain pysyvää ja konkreettista eikä alkeishiukkasten aineetonta karkeloa.

Itse asiassa (kuten Tribarissa olen yrittänyt sanoa) yhteiskunnallistenkin rakenteiden pohjana ovat loogisesti mahdottomat konstruktiot, jotka koostuvat sekä todesta että epätodesta, aineellisesta ja aineettomasta, rationaalisesta ja epärationaalisesta. Olen nimittänyt niitä tribareiksi. Tribar yhdistää erilaisia todellisuuksia. Ei ole selviä rajoja reaalisen ja irreaalisen välillä, vain katkottomia jatkumoja, yhä laajenevia tiedon ja illuusion yhteisverkostoja. Raha on eräs tyypillinen ja aivan erityisen aavemainen, illusionistinen, spekulatiivinen ja epävakaa tribar-ilmiö.

Viime vuosina myös psykologian perustotuuksia on ruvettu kyseenalaistamaan. Osittain tähän on vaikuttanut sellaisten tietokoneavusteisten tieteenalojen kuin tekoäly ja tekoelämä kehitys. Olemme joutuneet uudella tavalla pohtimaan tietoisuuden, intelligenssin ja minuuden problematiikkaa. Kummallista kyllä, Sigmund Freudin opit ovat saaneet jäädä miltei koskemattomiksi vuosisadaksi, samalla kun biologia, tähtitiede, lääketiede ovat kokenut mullistuksia toisensa perään. Nyt vihdoin Freudinkin keksaisemia dogmeja, idejä ja egoja on ryhdytty purkamaan ja kyseenalaistamaan. Nyt tulee esim. Daniel C. Dennett ja sanoo meille, ettei mitään sellaista kuin "minä" itse asiassa ole ollenkaan olemassa. Tietoisuus on tarina, jonka olemme kertoneet itsellemme. Yhtenäistä minuutta ei ole.

Tulevat koneälyn profeetat ja robottitutkijat kuten Marvin Minsky ja Hans Moravec, jotka väittävät, että ennen pitkää koneet tulevat ohittamaan ihmisälyn ja Homo sapiensista tulee vain niiden nöyriä avustajia. Meidän ei vielä tarvitse niellä näitä väittämiä nahkoineen karvoineen, mutta joudumme joka tapauksessa myöntämään, että jokin ajattelun osa-alue on mahdollinen myös koneälylle. Eikä ainoastaan mahdollinen, sillä kone on jo nyt ylivoimainen loogisessa päättelyssä, kuten tietokoneohjelma Deep Blue on todistanut. Siten illuusio ihmisen ylivoimaisista älyllisistä kyvyistä on jo pahan kerran himmennyt.

Näemme myös, että biologinen, hiilelle perustuva elämä ei suinkaan ole ainoa elämänmuoto. Näemme, vaikka emme ole vielä löytäneet ensimmäistäkään todistusta ekstraterrestriaalisesta elämästä; meillä on vain tuhansittain kertomuksia. Mutta osaamme jo itse valmistaa alkeellista elämää kuten vaikkapa tietokoneviiruksia. Miten tyypillistä, että aloittelemme elämän luomisen juuri tuholaisista! Miten tyypillistä, että tekoelämän pioneeri von Neumann kuului myös ydinpommin kehittelijöihin...

Illuusio toisensa jälkeen väistyy, mutta emme tiedä, korvautuuko se totuudella vai viimeisimmällä päivitetyllä illuusiolla.
Kun puhumme illuusioista, joudumme puhumaan myös uskonnoista ja ideologioista. Kaikkiin ideologioihin liittyy suggeroimista ja väkeviä illuusioita. Toisinaan ne ovat todella turmiollisia. Aikalaistemme on vaikea ymmärtää Adolf Hitlerin, Stalinin tai Maon retoriikan mahtia, sitä kuinka miljoonat ja taas miljoonat saatiin narutettua uskomaan hengenvaarallisiin ja järjettömiin väittämiin. On niin kuin heidät olisi saatu siirtymään propagandan keinoin jonkinlaiseen vaihtoehtoiseen yhteistajunnantilaan, joka ei ole aivan rationaalista valvetodellisuutta. Näissä tapauksessa illuusio oli sekä jaettava että tavattoman kestävä.

Mutta voidaan hyvällä syyllä epäillä, että osa illuusioista on niin laaja-alaisia ja ihmiskunnan yhteisesti jakamia, ettemme koskaan tule ymmärtämään niitä illuusioiksi. Tämä johtuu myös siitä, etteivät ne välttämättä ole lainkaan eksplisiittisiä. Tällaiset suurharhat liittyvät kokonaisiin maailmankuviin ja siihen todellisuuskäsitykseen, joka perustuu lajille ominaiseen havaintomaailmaan ja sen rajoituksiin. Oman havaintomaailmansa enempää kuin kielensä ulkopuolelle ihmisen on lähes mahdoton astua. Emme tunne painovoima-aaltojen emmekä elektromagneettisten aaltojen kulkevan lävitsemme, mutta meillä on toki tietoa niiden olemassaolosta. Mutta kuinka paljon on sellaista, mitä emme aisti emmekä tiedä?

Monilla eläimillä on aisteja, joita meillä ei lainkaan ole, kuten kalojen kylkiviiva-aisti. Toisten lajien kuulo-, näkö- tai hajuaisti voi olla sata- tai tuhatkertaisesti omaamme tarkempi. Niillä voi olla myös useampia aistireseptoreita kuin ihmisellä. Hyönteisten verkkosilmien kautta nähty maailma muistuttaa hyvin vähän omaamme. Muurahaisten kemiallinen kommunikaatiojärjestelmä luo myös aivan toisenlaisen todellisuuden. Sellaiset olennot elävät aivan toisenlaisessa universumissa kuin me - ja kuitenkin se on yksi ja sama.

Ehkä meidän on myönnettävä illuusioksi sekin käsitys, että tietoisuus on yksinomaan inhimillinen ominaisuus. Se kuuluu muille eläinlajeillekin, ehkä tulevaisuudessa myös koneille. Mutta tietoisuuden aste vaihtelee voimakkaasti - lajien välillä, mutta myös yksilöiden välillä.

Havainnon virheitä tai väärin tulkittuja todellisia aistimuksia voidaan myös kutsua illuusioiksi. Tässä mielessä raja illuusion ja hallusinaation, harha-aistimuksen, välillä on liukuva. Hallusinaatiossa omat aistimme pettävät meidät. Saamme havainnon jostakin, millä ei ole vastinetta todellisuudessa. Haptiset hallusinaatiot ovat harvinaisia, näkö- ja kuulohallusinaatiot yleisimpiä, mutta myös tuoksuhallusinaatioita koetaan usein.

Yhteistä illuusioille ja hallusinaatioille on se, että ihmismielen sisäistä todellisuutta projisioidaan ulkomaailmaan. Tiedämme, että myös ulkoisin keinoin, erilaisten hallusinogeenien avulla, voidaan aiheuttaa harha-aistimuksia. Kuinka ja mitä silloin oikeastaan tapahtuu, on vielä täysin epäselvää.

"Täytyyhän minun luottaa aistieni todistukseen", sanoi mies, joka näki toistuvia hallusinaatioita. Mitä muuta meillä todellakaan on? Juuri aistien kautta me saamme kaiken tiedon ympäristöstämme - ja olisi kauhistuttavaa, jos joutuisimme alati epäilemään niitä. Mutta itse asiassa joudummekin, jos tunnustamme elävämme oman havaintomaailmamme noitaympyrässä.
Käytännössä meillä toki on mahdollisuuksia erottaa hallusinoitu tuoli todellisesta tuolista. "Yrittäkääpä istua sillä", voisi yksinkertaisesti kehottaa.

Todellisuuskriteereitä on ainakin kolme: pysyvyys, jaettavuus, toistettavuus. Mutta ne eivät poista ääriskeptikon kysymystä: näemmekö kaikki samaa yhteistä unta, päivä päivän jälkeen?

On virhe kuvitella, että hallusinaatiot kuuluvat vain mielisairaaloiden potilaiden arkipäivään. On mielenterveydeltään täysin vakaita henkilöitä, joilla on silti toistuvia kuulohallusinaatioita. Niihin liittyy mahdollisesti fysiologisia ilmiöitä, joita ei vielä ole paikannettu. Tiedämme myös antomilmiön: ihmiset, joilta on amputoitu jäsen, saattavat tuntea vaikeitakin särkyjä, kutinaa tai kihelmöintiä, jopa puutumusta, poistetussa raajassaan. Heillä on myös usein kineettisiä tuntemuksia raajan asennosta ja koosta. Toisinaan he tuntevat raajan vähä vähältä kutistuvan, niin että kämmen (jota siis ei ole) saattaa lopulta tuntua lähellä olkavartta. Monet kokevat myös, että jalkaa tai kättä voi liikuttaa. Henkilö, jolla enää ei ole vasenta kättä, voi vaikkapa yrittää tavoittaa sillä pöydältä putoavan kupin - tietysti epäonnistuen.

Tieto ei poista hallusinaatiota. Näillä ihmisillä on kyllä selkeä tieto siitä, että heillä ei ole kättä tai jalkaa. He eivät myöskään näe puuttuvia raajojaan tai voi koskettaa niitä. Siitä huolimatta heidän aavetuntemuksensa jatkuvat. Nämä ihmiset havaitsevat jotakin, mitä ei ole enää olemassa.

Ehkä he alitajuisesti uskovat, että heillä on puuttuva raajansa yhä tallella, ja kokevat siksi harha-aistimuksia? Kysymys on hieman monimutkaisempi eikä se liity pelkkään yksilöpsykologiaan. Vähemmän tunnettua on nimittäin se, että myös sellaiset ihmiset, jotka ovat syntyneet ilman jalkaa tai kättä, usein kokevat fantomilmiöitä.

Montrealin yliopistossa on tutkittu tällaisia tapauksia ja tultu siihen kiinnostavaan johtopäätökseen, että ihmisaivoissa on synnynnäinen ja geneettinen, lajityypillinen kartta, kehonkaava, joka on riippumaton ympäristöstä ja elämänkokemuksista. Psykologi, joka on tutkinut näitä tapauksia, kärjistää: "Itse asiassa me emme tarvitse ruumista tunteaksemme ruumiin."

Ajattelen, että monien paljon abstraktimpienkin illuusioidemme pohjalla on jotain yhtä perustavaa, synnynnäistä ja ehdottoman tarpeellista.

Kertomuksessa Jälkikuvan hehku kerroin Åke-nimisestä pojasta, joka oli syntynyt ilman vasenta kättä, mutta joka kuitenkin tunsi sen olemassaolon. Hän sanoi: "Minä ajattelen, että vaikka minut mestattaisiin giljotiinilla --- minäusta tuntuisi kuin minun --- pääni olisi yhä tallella."

Tässä harva länsimaisen luonnontieteellisen maailmankatsomuksen omaksunut enää on yhtä mieltä Åken kanssa. Montrealilainen psykologikin varmaan sanoisi, että vaikka emme välttämättä tarvitse ruumista tunteaksemme ruumiin, kuitenkin tarvitsemme siihen aivojamme. Kehonkaava on aivoissa, ja jos aivoja ei enää ole, kehonkaavakin tuhoutuu. Me emme voi enää tuntea, että meillä on päätä.

Jälkikuvan hehkussa Åkelta kysyttiinkin: - Etkö sinä ajattele, että se tunne johtuu aivoista?" Ja Åke vastasi: "Aivoistako? Ei, se johtuu minusta. Enhän minä ole aivot. Aivojen kanssa on sama juttu kuin käsien ja jalkojen. Minä vain käytän niitä."
Mikä on tuo minä, josta Åke puhui, josta me kaikki puhumme joka päivä? Åke uskoi, että se on jotain muuta kuin aivotoimintamme. Åken usein primitiiviseksi leimattu käsitys on itse asiassa sopusoinnussa elävän kokemuksemme, sisimmän lapsenuskomme, syvimmän illuusiomme kanssa. Useimmat uskonnot vastaavatkin, että minän ydin todella on jotain aivan muuta. Vuosituhansia eri kulttuureissa on uskottu sieluun, joka voi elää fyysisen ruumiin kuoleman jälkeen.

Daniel C. Dennett - ja moni muu - toki rientäisi huomauttamaan, että mitään tuollaista minää - saati sielua - ei ole olemassakaan. Että "minä" on ikään kuin vain ruumiimme eri toimintojen ja elimien funktio. "Minä" muodostuu lukemattomista moduleista. Mutta vaikka yhtenäinen, ehyt minä olisi harhaa, sen kokeminen ei ole kuitenkaan harhaa. Emme voi sanoa henkilölle, joka palelee: "Et sinä oikeasti palele, sinulla on vain kylmyysharha."

Ja jos "minä" on harha, sitä harhaa me totisesti tarvitsemme. Jos se harha murtuu, olemme eksyksissä, hukassa. Voisimmeko ehkä sanoa, että syvästi skitsofreeniset ihmiset eivät enää kykene ylläpitämään tätä illuusiota ja että he joutuvat tekemisiin paljaamman todellisuuden kanssa kuin terveet yksilöt?

Olen lukenut toisesta, vielä eriskummallisemmasta yhdysvaltalaisesta tutkimuksesta, joka tehtiin vuonna 1994. Tutkimuksen lähtökohta oli se tosiasia, että hallusinaatioita kokevat usein myös ne henkilöt , joilta on vastikään kuollut joku läheinen omainen. Hänen hahmonsa voidaan nähdä, hänen äänensä kuulla tai hänen läsnäolonsa selvästi tuntea. Usein tällaisen näyn tai ns. apparition seurauksena on surun ja tuskan helpottuminen. Tällaisia terapeuttisia hallusinaatioita tutkija Dianne Arcangel yritti saada aikaan psykomanteumiksi tai oraakkeliksi nimitetyllä laitteella. Kysymyksessä ei varsinaisesti ole mikään laite vaan himmeästi valaistu, eristetty ja peilillä varustettu pieni tila, jossa koehenkilö viipyy yksin tunnin pari.

Kokeen tulokset olivat hämmästyttävät. 68 koehenkilöstä, joista valtaosa oli omaisensa menettäneitä ja pieni osa terveydenhoitoalan ammattilaisia, 58 henkilöä eli 85% ilmoitti kokeneensa jonkinasteisen "jälleennäkemisen". Näistä oli visuaalisia apparitioita 55 kappaletta, mutta niistäkin moniin liittyi myös kinesteettisiä, kuulo- tai hajuhallusinaatioita.

Mikä on näiden hallusinaatioiden perusta? Voidaan tietysti ajatella, että nämä henkilöt todella näkivät toiseen todellisuuteen ja että vainajat yhä olivat jollakin tasolla olemassa. Mutta voidaan myös ajatella (vaikka kokeen järjestäjät eivät suinkaan vetäneet tällaisia johtopäätöksiä), että kuolleet omaiset ovat kuuluneet kokeeseen osallistujien todellisuuskuvaan samalla lailla kuin amputoidut tai puuttuvat jäsenet kehonkaavaan. On myös muistettava, että nämä kaksi näkemystä eivät välttämättä sulje pois toisiaan.

Vuorovaikutus edesmenneitten kanssa on ollut osa surevien minuutta, sillä minää ei synny ilman jonkinasteista inhimillistä vuorovaikutusta. Kommunikaatio, toisen minän olemassaolo, vasta luo minuuden. Se että surevat ovat menettäneet nämä kommunikaatiokanavansa, on ollut vähintäänkin yhtä kivulias ja traumaattinen kokemus kuin oman raajan menettäminen.

Jos he hetkeksi saavat takaisin tämän menetetyn vuorovaikutusmahdollisuuden, voimme toki kutsua sitä illuusioksi tai hallusinaatioksi. Mutta silti joudumme myöntämään, että vaikka näkyjen objektiivisuudesta tuskin voidaan puhua, kokemuksina ne kuitenkin ovat totisinta totta.

Ei ole vain yhtä tapaa olla olemassa.