Kaikki tieteet ovat samalla apajalla, ne
pyydystävät yhteistä saalista, todellisuutta. Verkkokin on
yksi ja yhteinen: oma tietoisuutemme. Mutta se on hyvin pulmallinen väline,
koska oikeastaan emme voi irrottaa sitä todellisuudesta. Se on sekä
pyydys että osa saalista.
Tietoisuus, joka niin kauan on tieteen
kohteena ohitettu, on viimein joutunut useiden fyysikkojen, biokemistien,
neurobiologien ja filosofien toimesta monitieteellisen tutkimuksen polttopisteeseen.
Psykologithan eivät sillä vuosikymmeniin päitään
vaivanneet. Tietoisuuden ja sen materiaalisen perustan, aivojen, suhde on
ongelmallinen ja kiehtova myös tekoälyn evoluution kannalta.
Tieteiskirjallisuus on vuosikymmeniä
tarjoillut lukijakunnalleen sensaatiomaisia ja naiiveja kertomuksia roboteista
ja kyborgeista, jotka kehittyvät superälykkäiksi, supervoimakkaiksi
ja luojilleen vaarallisiksi terminaattoreiksi.
Ehkäpä taas kerran scifi ennakoi
todellisuutta. Hugo de Garis, joka itse on osallistunut elektronisten aivojen
kehittelyyn, kirjoitti jo 1989 artikkelin alaansa liittyvistä eettisistä
ongelmista (Moral Dilemmas Concerning the Ultra Intelligent Machines, http://www.hip.atr.co.jp/~degaris/Artilect-phil.html).
Hän uskoo, että ensi vuosisadalla koko globaalin politiikan kuuma
kysymys on, pitäisikö tällaisten koneiden kehittelyä
jatkaa. de Garis kutsuu ultraälykkäitä koneita artilekteiksi.
Artilektit eivät ole enää ihmisen kontrolloitavissa.
Postituslistalla, josta löysin de
Garis´n artikkelin Internet-osoitteen, oli uutinen myös sveitsiläisistä,
autonomisia robotteja kehittelevistä tiedemiehistä. Hekin ovat
vastikään väittäneet, että de Garis´n näkemä
uhka alkaa todellistua. Nämä mikroprosessoripohjaiset robotit
oppivat itse erehdyksistään. Kukaan ei ohjelmoi niiden käytöstä
eikä kukaan enää mene takuuseen niiden reaktioista uusissa
tilanteissa.
de Garis tarjoaa myös mielenkiintoisen
historiallisen analogian ydinfyysikoihin, joista aniharva 30-luvulla pysähtyi
miettimään ydinsodan mahdollisuutta. Atomipommi on täydellisen
typerä, kun artelektit taas ovat äärimmäisen sofistikoituneita,
de Garis pohtii. Ne pystyvät lisäämään omaa aivokapasiteettiaan
ja muuttamaan aivojensa struktuuria. Meillä ei ole takeita siitä,
etteivätkö ne ennen pitkää kääntyisi ihmiskuntaa
vastaan. Ne voivat päätellä - ja aivan oikeutetusti, että
ihminen on maapallon ekologialle taakka, josta on päästävä
eroon. Niiden superälylle ihmisen likvidoiminen on todennäköisesti
mitä vaivattomin sivutyö.
On epävarmaa, voisiko niihin ohjelmoida - kuten Isaac Asimov uskoi
- pysyvän moraalikoodin, joka estäisi niitä toimimasta ihmisen
vahingoksi.
Mutta olennainen kysymys kuuluu: Onko meillä
itsellämmekään sellaista? Kukaan, joka edes auttavasti muistaa
omankaan vuosisatamme historiaa, tuskin tohtii vastata tähän kysymykseen
myöntävästi. Kuinka pystyisimmekään kontrolloimaan
artellekteja, kun emme pysty kontrolloimaan edes omaa toimintaamme? Kun
älykultamme, josta olemme niin ylpeitä, ja jonka kuvittelemme
erottavan meidät omaan ylhäiseen luokkaamme etäälle
niin koneista kuin eläimistäkin, sallii meidän massamurhata
omaa lajiamme, haaskata silmittömästi luonnonvaroja ja tappaa
surutta sukupuuttoon muita lajeja? Miten matelevan hidas on ajattelun evoluutio
huolimatta teknologian hurjasta kiidosta!
Hans Moravec, robotti-instituutin johtaja,
näkee hänkin mahdollisena, että meidän sukupuuttomme
on lähellä robottien valtakauden koittaessa. Synteettiset jälkeläisemme
saavat kenties tehdä tuttavuutta vain ihmisten digitaalisiin kopioihin
Sapiens Parkissa.
Myös matemaatikko ja kirjailija Vernor
Vinge uskoo tuntemamme sivilisaation loppumiseen. Hänen terminsä
tälle siirtymälle on "teknologinen singulariteetti".
Mitkään poliittiset hankkeet - ja sellaisiahan ei ole näköpiirissä
- eivät voi pysähdyttää superälyn ekspansiota.
Jos se voi tapahtua, se tapahtuu, Vince uskoo.
Voimme pyyhkäistä syrjään
nämä mietteet teknoparanoiana tai -hysteriana, vaikka ne ovatkin
alaansa syvällisesti perehtyneiden ihmisten pelkoja. Voimme syystäkin
epäillä, että he yliarvioivat digitaalisen älyn kehitysmahdollisuudet.
Silti on myönnettävä, että tietokoneen ja sitä
hyväkseen käyttävien tieteenalojen kautta on alkanut koko
planeetan historiassa ennennäkemätön vaihe: synteettinen
evoluutio.
Varhaisemman teknologian kohdalla evoluutiosta
puhuminen oli vain heiveröinen metafora. Nyt kun koneen käsite
on jotain aivan muuta kuin vielä muutama vuosikymmen sitten, voimme
todellakin jo puhua aidosta evoluutiosta. Descartes väitti eläintä
koneeksi, me tiedämme, että kone - tai ohjelma - alkaa pikemminkin
muistuttaa eläintä, biologista organismia.
Synteettinen evoluutio solmiutuu erottamattomasti
yhteen ihmisen evoluution kanssa. Koneiden verkosto on samalla myös
tietoisuuksien verkosto. Ensi vuosituhat saa todistaa, kuristaako artilektien
ylivoima hennomman, heikkoälyisemmän ja hitaammin kehittyvän
ihmisyyden.
Ihmistietoisuuden kehitys ja vastasyntynyt
tekoelämä ovat miljardeja vuosia vanhan perusevoluution myöhäsyntyisiä
jälkeläisiä. Mutta tavallaan maapallolla etenee nyt kolme
hyvin erityyppistä evoluutiota.
Monet viime aikoina kirjoittaneet tiedemiehet
kuten Roger Penrose ovat etsineet fysiikan, biologian ja tietoisuuden riippuvuussuhteita.
Penrose on kehitellyt uutta perustavien prosessien teoriaa, jossa tietoisuudella
on olennainen sijansa.
Enää ei ole mahdollista
eristää
metafysiikkaa ja ontologisia kysymyksiä fysiikasta, neurobiologiasta
tai tekoälyn tutkimuksesta. Vaikka artilektit yltäisivät
meitä huimaavasti korkeammalle älykkyystasolle, emme vieläkään
tiedä, saavuttavatko ne koskaan saman olemassaolon tunteen, joka on
sekä ihmisen että luultavasti kaikkien nisäkkäiden tietoisuuden
ytimessä. Emme tiedä, onko niillä omaa tahtoa ja harjoittavatko
ne sisäistä dialogia kuten ihminen. Onko niillä hyvää
ja pahaa? Epäröivätkö nämä väsymättömät
puolijumalat, omien aivojemme ja käsiemme tuotteet, koskaan valinnoissaan?
Vai etenevätkö ne järkkymättä kohti ennalta määräytyneitä
päämääriä, jotka meille ovat ventovieraita...
Artilekteista lukiessani muistelen Harry
Martinsonin Aniaraa:
"Se, minkä me häviämme,
sen jumalten voima voittaa.
Kuin lumi on elämämme,
se sulaa, kun jumalten kesä koittaa."
Leena Krohn