Mozart on pettänyt meidät!
Teksti:
Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia
WSOY 1983
Musiikki: Papagenon aaria Mozartin Taikahuilusta,
© Adolfo de Plano
Marraskuussa Donna
Quijoten luo tuli epätoivoinen mies. Hän sanoi, että hänen
sisälmyksiään korventaa niin katkera viha, että se
riittäisi polttamaan tuhkaksi koko kaupungin. Hän sanoi, että
se suitsuaa hänen aivoissaan niin kuin fosfori voi kyteä vielä
elävässä lihassa.
- Vesi ei sammuta fosforia, niin hän sanoi,
-eikä mikään lohtu liennytä raivoani.
Donna Quijoten pöydällä oli
levykansio ja puhuessaan mies otti sen käteensä ja käänteli
sitä levottomin sormin. Se oli Mozartin Taikahuilu.
- Wolfgang Amadeus Mozart! sanoi mies, ja
hänen äänensä rätisi kuin
kiväärituli.-Wolfgang Amadeus Mozart! hän huusi toisen kerran,
niin kuin oikeudenpalvelija huutaa syytetyn nimen, jonka on astuttava tuomarin
eteen.
- Hän oli valehtelija, mies sanoi.-Wolfgang
Amadeus Mozart on pettänyt meidät.
- Miten hän on meidät pettänyt?
kysyi Donna Quijote levollisesti.
Mies nauroi katkerasti. - Koska hän uskottelee
meille sellaista, mitä ei ole olemassa. Muistakaapa vain hänen
jousikvintettonsa kirkkautta, Taikahuilun jaloa veljeyden aatetta ja Taminon
pyyteetöntä rakkautta tai kellopelin iloa... Mitään sellaista
ei maailmasta löydy ja se hänen täytyi itsensäkin
tietää.
- Mutta, sanoi Donna Quijote lempeästi
-onhan hänellä myös Dies irae ja Ave verum corpus.
-Kyllä, mies myönsi.-Ne ovat
hänellä ja ne ovat maailmalla. Muu on kaikki suloista petosta,
kellopelin tyhjää helinää
Pöytä tärähti ja mies
vetäytyi hätkähtäen taakse päin. Donna Quijote,
joka oli iskenyt miehen eteen hentoisen nyrkkinsä, katsoi häneen
leimuavin silmin.
-Luuletko sinä, sanoi Donna Quijote matalasti
ja maestoso
luuletko tosiaankin, ettei hän
kyennyt näkemään vihan päivien lävitse, humisevan
kauas, tänne ja vielä edemmäksi? Sinä et tahdo
kestää. Kuinka kauan Mozart on kestänyt?
Mies istui kauan hiljaa. Hän näytti
tyyntyneen ja alkoi jonkin ajan kuluttua puhua jotain aivan muuta.
Lähtiessään, toivotettuaan jo
hyvää yötä, hän jäi vielä aikailemaan
kynnykselle. Minusta tuntui, että hän aikoi sanoa jotain
tärkeää, mutta hän huomauttikin vain: - Sää
tuntuu lauhtuvan, painoi lakin päähänsä ja
lähti.
- Nyt koston raivon rinnassani tunnen, mutisi
Donna Quijote hänen lähdettyään. - Tiedätkö
kuka hän oli? Hän oli Mauri, Monostatos.
Ja sitten hän hyräili: - Das klinget
so herrlich, das klinget so schön . . .