Mozart on pettänyt meidät!

Teksti: Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia WSOY 1983
Musiikki: Papagenon aaria Mozartin Taikahuilusta, © Adolfo de Plano

Marraskuussa Donna Quijoten luo tuli epätoivoinen mies. Hän sanoi, että hänen sisälmyksiään korventaa niin katkera viha, että se riittäisi polttamaan tuhkaksi koko kaupungin. Hän sanoi, että se suitsuaa hänen aivoissaan niin kuin fosfori voi kyteä vielä elävässä lihassa.

- Vesi ei sammuta fosforia, niin hän sanoi, -eikä mikään lohtu liennytä raivoani.

Donna Quijoten pöydällä oli levykansio ja puhuessaan mies otti sen käteensä ja käänteli sitä levottomin sormin. Se oli Mozartin Taikahuilu.

- Wolfgang Amadeus Mozart! sanoi mies, ja hänen äänensä rätisi kuin kiväärituli.-Wolfgang Amadeus Mozart! hän huusi toisen kerran, niin kuin oikeudenpalvelija huutaa syytetyn nimen, jonka on astuttava tuomarin eteen.

- Hän oli valehtelija, mies sanoi.-Wolfgang Amadeus Mozart on pettänyt meidät.

- Miten hän on meidät pettänyt? kysyi Donna Quijote levollisesti.

Mies nauroi katkerasti. - Koska hän uskottelee meille sellaista, mitä ei ole olemassa. Muistakaapa vain hänen jousikvintettonsa kirkkautta, Taikahuilun jaloa veljeyden aatetta ja Taminon pyyteetöntä rakkautta tai kellopelin iloa... Mitään sellaista ei maailmasta löydy ja se hänen täytyi itsensäkin tietää.

- Mutta, sanoi Donna Quijote lempeästi -onhan hänellä myös Dies irae ja Ave verum corpus.

-Kyllä, mies myönsi.-Ne ovat hänellä ja ne ovat maailmalla. Muu on kaikki suloista petosta, kellopelin tyhjää helinää

Pöytä tärähti ja mies vetäytyi hätkähtäen taakse päin. Donna Quijote, joka oli iskenyt miehen eteen hentoisen nyrkkinsä, katsoi häneen leimuavin silmin.

-Luuletko sinä, sanoi Donna Quijote matalasti ja maestoso ­ luuletko tosiaankin, ettei hän kyennyt näkemään vihan päivien lävitse, humisevan kauas, tänne ja vielä edemmäksi? Sinä et tahdo kestää. Kuinka kauan Mozart on kestänyt?

Mies istui kauan hiljaa. Hän näytti tyyntyneen ja alkoi jonkin ajan kuluttua puhua jotain aivan muuta.

Lähtiessään, toivotettuaan jo hyvää yötä, hän jäi vielä aikailemaan kynnykselle. Minusta tuntui, että hän aikoi sanoa jotain tärkeää, mutta hän huomauttikin vain: - Sää tuntuu lauhtuvan, painoi lakin päähänsä ja lähti.

- Nyt koston raivon rinnassani tunnen, mutisi Donna Quijote hänen lähdettyään. - Tiedätkö kuka hän oli? Hän oli Mauri, Monostatos.

Ja sitten hän hyräili: - Das klinget so herrlich, das klinget so schön . . .