krohn@katto.kaapeli.fiAbstraktia elämää
Yli kuusikymmentä vuotta sitten termiitit valloittivat erään pretorialaisen talon. Talon omistaja pyysi apua niiden niiden pesän paikallistamiseksi ja hävittämiseksi tuttavaltaan, joka oli Eugène Marais, hyönteisten ja apinoiden tutkija, runoilija ja journalisti.Luin joitakin vuosia sitten hänen teoksensa Valkoisen muurahaisen sielu. Kirja teki minuun syvän ja kestävän vaikutuksen ja olen kertonut siitä esseessä, jonka nimi on Palatsina pimeä. Valkoisen muurahaisen sielussa Marais kuvailee seikkaperäisesti ja intensiivisesti, mitä joutui näkemään auttaessaan tuttavansa talon pelastamisessa. Tässä työssä hän sai katsoa syvälle termiittien palatsiin ja jopa sen kaikkein pyhimpään, termiittikuningattaren huoneeseen.
Valkoisen muurahaisen sielu on kirjoitettu jo 1934, mutta nyt, aivan viime aikoina, olen tullut ajatelleeksi, että eräissä suhteissa Marais'n ajatukset edeltävät joitakin tekoälyn ja tekoelämän tutkijoiden ajatuksia samoin kuin niillä on kosketuskohtia uusiin teorioihin inhimillisestä mentaalisuudesta. Se mitä Marais termiittipesässä näki, oli hämmästyttävän hyvin toimiva järjestelmä, joka perustui spesialisoitumiselle ja työnjaolle. Hän näki termiittien yhteisön elävänä olentona, eräänlaisena ryhmäsieluna, järjestyneenä kokonaisuutena, eläimenä, joka koostuu miljoonista yksilöistä. Yksilöillä sinänsä ei ole tahtoa eikä tavoitteita. Se mikä määrää niiden toimista on pesän kokonaisuus. Ja tällä pesällä on kaikki eläimen ominaisuudet, vaikkakaan se ei pysty siirtymään paikasta toiseen.
Marais vertaa myös ihmisruumista tällaiseen pesään, koska hän näkee ruumiinkin koostuvan eri toimintoihin erikoistuneista organismeista tai pikemminkin niiden ryhmistä.
Tekoelämän tutkimuksessa organismia tarkastellaan myös eräänlaisena koosteena. Eero Hyvönen kirjoittaa Yliopisto-lehdessä: "Elävää oliota ei nähdä niinkään yhtenä koneena kuin näiden kokoelmana. Tämä pätee tietysti myös ohjelmiin, jotka simuloivat yksilöistä muodostuvien yhteisöjen toimintaa...Tietotekniikan termein ilmaistuna elämä on hajautettu rinnakkainen prosessi."
Eugène Marais tutki pesäänsä aikana, jolloin ei ollut vielä tietoakaan digitaalisista ekosysteemeistä. Tekoelämän tutkimuksen voidaan katsoa alkaneen vasta vuonna 1987 Los Alamosissa, samassa paikassa, missä atomipommiakin alettiin kehittää. John von Neumann kehitti siellä sekä kuoleman että elämän teknologiaa. Hän luennoi itseoperoivista ja itseäänjäljentävistä automaateista, koneista, jotka pystyivät käsittelemään ja soveltamaan informaatiota. Sellaisten koneiden ymmärtäminen edisti myös biologisen elämän ymmärtämistä, sillä organismit toimivat monessa suhteessa noiden koneiden kaltaisesti.
Tekoelämän tutkimus on siis vasta noin kahdeksan vuoden ikäistä, kun taas tekoälyn tutkimusta, jonka kanssa sillä on paljon yhteistä, on tehty jo joitakin vuosikymmeniä.
Alan Turing, jonka kehittämä universaalikoneen idea oli kaikkien nykyisten tietokoneiden esi-isä, uskoi että ajattelu voidaan formalisoida. Oikeastaan hän uskoi vielä paljon enemmänkin: että ihmisen mieli ja sielu voidaan siirtää ohjelmaan, ja siten tavallaan tehdä se kuolemattomaksi. Tekoelämän tutkijoiden lähtökohdat ovat paljon vaatimattomammat, mutta hekin pyrkivät formalisoimaan elämän ilmenemismuotoja. He redusoivat elämän laskennalliseksi, organisatoriseksi ilmiöksi.
Tämän näkökulman kautta elämää pyritään ymmärtämään abstrahoimalla esiin perustavat dynaamiset säännöt biologisten ilmiöiden taustalta. A-life päinvastoin kuin AI (artificial intelligence) lähtee alhaalta ylöspäin, ongelmien pelkistämisestä ja yksinkertaistamisesta. Paradoksaalista kyllä, juuri siten alamme nähdä, miten monimutkaisten asioiden kanssa olemme tekemisissä. Kysymme, missä on luonnon ja ei-luonnon raja, ja kun jotkut arvoitukset ratkeavat, samalla itsestäänselvyydet alkavat muuttua arvoituksiksi.
2.
Monet muutkin kuin Eugène Marais ovat kautta aikojen kiinnostuneina tarkkailleet muurahaispesiä hämmästellen, kuinka niin järjestäytynyttä yhteisöelämää, viljelyä, lastenhoitoa, kotieläintenkasvatusta, sanalla sanoen - kulttuuria - voidaan havaita niin alkeellisten olioiden parissa. Kysymyksessä on emergenssi, ilmiö, joka tarkoittaa, että kokonaisuuteen ilmaantuu entuudestaan tuntemattomia ominaisuuksia, sellaisia, joita ei ole havaittavissa sen osissa. Kokonaisuus saattaa olla elävä, mutta sen osat eivät. Geeniemme DNA koostuu aminohapoista, joita tuskin voimme kutsua eläviksi.
Näiden emergenttien ominaisuuksien vuoksi juuri parvikäyttäytyminen, jota Marais'kin tutki, on aina ollut tekoelämän tutkimuksen tärkeimpiä alueita. Sillä digitaalistenkin eliöyhteisöjen elämässä on nähtävissä emergenttien ominaisuuksien puhkeamista.
Hyönteisyhteisöiden ja ohjelmien, ns. agenttien ryhmäkäyttäytymisessä, nähdään yhteisiä piirteitä. Voidaan todellakin puhua eräänlaisesta parviälystä. Myös tekoelämäohjelmissa tapahtuu spesialisoitumista kuin muurahaispesissä ja kontrolli jaetaan. Se mikä tapahtuu, tapahtuu hyvin paikallisesti ja kaikki yleisnäkemys puuttuu. Ja kuitenkin: "Lokaalit säännöt ---määräävät globaalin olemassaolon tavan."
Keinomaailmoissa, simuloimalla parvikäyttäytymistä ja vuorovaikutteisia prosesseja, tutkitaan siis samaa ilmiötä kuin Marais tutki katsoessaan termiittien palatsiin: kuinka yksinkertaisista paikallisista säännöistä organisoituu kokonaisvaltainen ja kompleksinen käyttäytyminen.
Samaa voimme havaita vaikkapa katselemalla lintuparvea. Linnut lehahtavat lentoon katolta samanaikaisesti ja selvänä muodostelmana, ikään kuin yhteisestä sopimuksesta tai ikään kuin niillä olisi johtaja. Tai se, joka osuu seuraamaan harsosääsken toukkien muodostamaa kulkuetta, saa hämmästellä nähdessään, kuinka kulkue esteen kohdalla jakaantuu kahtia, ja ohitettuaan sen jälleen yhdistyy ikään kuin nuo sokea toukat tietäisivät, mitä ne tekevät. Mutta sekä parvi että kulkue organisoituivat "itsestään"; niiden ryhmäkäyttäytymistä määräsivät muutamat yksinkertaiset säännöt.
Lintuparvella ja harsosääsken toukilla ei ole johtoa, mutta se mikä Eugéne Marais'ta termiittiyhteisössä eniten kiehtoi oli sen liikuntakyvytön ja muodoton kunigatar, joka ei koskaan poistunut kammiostaan. Marais'lle se - kenties jossain mielessä harhaanjohtavasti - näyttäytyi pesän koossapitävänä voimana ja primus motorina.
Emergenssi on ilmiö, joka on tekoelämän tutkijoiden toisessa polttopisteessä, kun toisessa taas on evoluutio. A-life on myös todentanut, että evoluutioon aikaisemmin sisällytetystä gradualismista on luovuttava. Gradualismi tarkoittaa käsitystä, että kehitys etenee vähä vähältä ja tasaisesti. Niin ei kuitenkaan tapahdu. Evoluutiossa vaihtelevat pitkät tasaisen kehityksen kaudet nopeiden muutosten lyhytaikaisten purkautumien kanssa, ja tätä epätasaista prosessia kutsutaan nimityksellä "punctuated equilibrum".
Se mitä eloyhteisössä, myös keinotekoisessa, tapahtuu evoluution aikana näyttää sotivan paikallisella tasolla entropiaa vastaan: ajan mukana järjestys ja monimutkaisuus lisääntyy, ei suinkaan vähene.
Tekoelämä on väistämättä hyvin monitieteinen alue. Se koskettelee paitsi bio- ja eläintieteitä myös insinööritaitoa, neurofysiologiaa, psykologiaa ja filosofiaa ja sen piirissä mm. ontologiaa, epistemologiaa ja etiikkaa. Taide ja viihde eivät nekään jää osattomiksi tekoelämän tutkimuksen tuloksista. Lukemattomat tietokonepelit, kuten juuri muurhaispeli SimAnt, hyödyntävät tämän tieteenalan tekniikoita.
Keinoelämän tutkimuksen perustana on tieto biologisesta elämästä. Samalla se myös itse lisää tätä tietoa. Keinoelämää ei tutkita keinoelämän vaan ns. todellisen elämän vuoksi. Se on biologista tutkimusmetodia ja teoreettista biologiaa täydentävä paradigma.
von Neumann ja myöhemmät tekoelämän tutkijat yrittivät vangita elävän organismin ydinolemuksen puhtaaksi logiikaksi. Tekoelämä antaa katsojalle matemaattisia elämän metaforia. Sen kautta algoritmit muuttuvat organismeiksi ja matematiikasta tulee biologiaa. Uuden metaforan kautta on opittavissa jotakin elämän ja ei-elämän rajoista.
3.
A-life simuloi elämää aina toisessa aineessa - tai aineettomuudessa. Keinoelämän metodi on mallintaminen, simulointi. Siihen ei tarvita ns. wetwarea, ei mikro-organismeja, kasveja tai eläimiä. Keinotekoisten "kuivien" elämänmuotojen tutkiminen tietokonesimulaatioina aina molekyylitasolta biosfäärin ilmiöihin saakka on helpompaa kuin "märkään" kemiaan perustuvat kokeet. Voimme seurata tuhansien sukupolvien syntyä, kukoistusta ja kuihtumista monitorissa, banaanikärpäsiä ei tarvita. Yksilöpopulaatioiden mallintaminen jopa geologisissa aikaskaaloissa on nyt käynyt mahdolliseksi uusien tietokonesukupolvien ansiosta.
"Elämän ongelma ei ratkea tarkkailemalla elämää vaan luomalla sitä", kirjoitti Eero Hyvönen. Tällä hetkellä kuvaavin esimerkki ihmisen luomasta elämästä on varsin epämiellyttävää lajia: se on tietokonevirus. Tällä hetkellä näitä alkeellisia "olioita" tunnetaan jo noin 60000. Mutta on muistettava, että samantyyppisen itseäänjäljentävän ohjelman ei tarvitse olla tuhoava, se voisi olla myös avustava.
Kun katsomme digitaalisia ekosysteemejä, itseäänjäljentäviä ohjelmia, jotka ovat keskenään vuorovaikutuksessa ja taistelevat muistitilasta tai sellaisia tekoelämän graafisia visualisointeja kuin gorgonoidit, tubanidit, lissajounit, joita olen kuvannut matemaattisiksi olioiksi, joudumme kysymään: Kuinka ne ovat elossa? Ovatko ne elossa? Ja oikeastaan ennen muita: Mitä on elämä? Missä kulkee elämän ja ei-elämän raja?
Se liikkuu, voisimme sanoa. Me itse liikutamme sitä. Erkki Kurenniemi on huomauttanut, että avaruusteknologian ja tulevien nanoteknologioiden avulla elämän rajoja ikään kuin työnnetään yhä kauemmaksi.
Kuinka voimme edes tietää, mikä olisi tarpeeksi suppea ja tarpeeksi laaja elämän määritelmä? On sanottu, että jos määritelmä on tarpeeksi laaja käsittääkseen kaikki biologisen elämän muodot, se sulkee sisäänsä myös biomorfien ja tietokonevirusten virtuaalisen elämän.
Näihin asti meillä on ollut kokemusta vain yhdenlaisesta muodosta elämää, hiilipohjaisesta maaelämästä.
A-lifen kautta voi ymmärtää elämän syntyä maapallolla ja siihen johtanutta historiaa, mutta samalla tekoelämä antaa mahdollisuuden käsittää, että molekyyleille perustuva elämä ei ole ainoa elämän malli. Tässä on vallankumouksellinen ajattelutavan muutos. Joudumme vastaisuudessa totuttelemaan siihenkin mahdollisuuteen, että elämän ei tarvitse olla hiilipohjaista, ei edes intelligenttien elämänmuotojen, ja että sen ei kenties tarvitse olla edes materiaalista.
4.
Niin tekoäly kuin tekoelämä pakottavat ajattelemaan ajatusta itseään, inhimillistä tietoisuutta. Kun ajattelemme itseämme kokonaisuutena, tiedämme, että tuo kokonaisuus on sielullinen ja mielekäs, mutta sen osat eivät ole. Me tiedämme, että meissä on keuhkot, maksa, perna, munuaiset jne. Ne ovat eläviä elimiä, mutta emme koe niissä tietoisuutta, "minuutta", "itseämme". Yritämme paikallistaa tämän kerran emergoituneen itsen, tietoisuuden itsestämme ja suhteestamme ympäristöön jonnekin ruumiiseemme. Se paikka koetaan yleisimmin aivoissamme.
Se mitä alussa sanoi Marais'n käsityksestä ihmisruumiista: että se on ikään kuin lukemattomien yksilöiden ja ryhmien kooste, näyttää lähestyvän eräiden modernien ajattelijoiden käsitystä ihmismielestä. Ajattelen nyt ennen kaikkea Marvin Minskya ja Daniel Dennettiä, jotka ovat kumpikin myös tekoelämään perehtyneitä tutkijoita.
Marvin Minsky on kirjoittanut kirjan, jolla on paljon ilmaiseva nimi: The Society of Mind. Hän vastustaa sitkeää kuvitelmaa, jonka mukaan syvimmällä sisimmässämme on erityinen keskuspaikka, jossa kaikki ikään kuin kokoontuu koettavaksi. Tätä hän ja Daniel Dennett kutsuvat karteesialaiseksi teatteriksi. Minsky ei pidä mielekkäänä käsitystä, että sisimmässämme kyyhöttää ikään kuin toinen olento, joka ajattelee ja tuntee meille, joka tekee päätöksemme ja jälkikäteen hyväksyy ne tai katuu niitä. Mieli ei ole yksi ja ainoa, vaan ikään kuin kokoelma ja kimppu valintatapoja, metodeja. Meillä on lukuisia mahdollisuuksia tehdä niitä asioita, joita teemme.
"Et voi ymmärtää mitään, ellet ymmärrä sitä usealla eri tavalla", Minsky väittää. "älyn salaisuus on, ettei ole mitään salaisuutta - ei mitään tiettyä maagista trikkiä."
Daniel Dennett, jonka tutkimukset sivuavat myös monia tieteenaloja kuten lingvistiikkaa, neurotieteitä, tekoälyä ja psykologiaaa, on paljossa samoilla linjoilla kuin Minsky, vaikkakin katsoo tämän yksinkertaistavan asioita. Niin monet ajattelevat myös Dennettistä. Onhan hän kirjoittanut kirjan nimeltä Consciousness Explained jonka parempi nimi olisi monen mielestä Consciousness Explained Away.
Kuinka päästä eroon Päätarkoittajasta? Dennett kysyy. Hänen pesässään, ihmismielessä, ei ole kuningatarta, ei johtoa, ei keskusta, mutta se toimii sittenkin. Dennett on darwinisti, mikä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että hän uskoo, että ihmisen mentaalisuus voidaan selittää tietoteknisin käsittein.
Se mitä meillä on päässämme voidaan ymmärtää ohjelmana, ja ohjelma puolestaan virtuaalisena koneena. Dennett viittaa AI:n piirissä esitettyyn Pandemonium- ideaan, joka hänestä on esimmäinen konnektionistinen teoria. Pandemoniumissa ohjelman puoli-itsenäiset demonit taistelevat keskenään ratkaistakseen annetun ongelman. Vain yksi voittaa, mutta jos se ei onnistu, toiset tarttuvat tehtävään.
Mielen ominaisuudet eivät Dennettin mukaan ole materiaalisia vaan suhteellisia ominaisuuksia. Tämä johtaa suoraan vahvaan AI- otaksumaan, jonka mukaan ei ole mitään periaatteellista estettä ajattelevalle ja tietoiselle koneelle. Systeemit, jotka eivät ole koostuneet molekyyleista tai soluista, voivat nekin olla intelligenttejä.
Sekä Minskylla että Dennettillä on toki opponentteja. John Searlen mukaan aivojen toimintaa voidaan toki simuloida, mutta se tapahtuu ilman mentaalisia ominaisuuksia.
Roger Penrose sen sijaan uskoo, ettei edes tällaista simulointia voida suorittaa. Robotti ei voisi edes käyttäytyä vakuuttavasti siten kuin se olisi tietoinen, jos se ei todella sitä olisi - eikä se voisi olla, jos se on tietokoneen kautta kontrolloitu.
Nicholas Humhrey on kolmas opponentti. Hän katsoo, että pääkysymys ei ole ajatteleminen vaan tunne, tietoisuus olemassaolosta ja aistivaikutelmat. Dennett ei kylliksi ole kiinnittänyt huomiota mielen näihin ominaisuuksiin.
Steven Pinker, joka on kielentutkija, kiinnittää huomiota ongelmaan, jota Dennett pitää vain näennäisenä. Näemme väistämättä ja intuitiivisesti suuren eron kahden organismin välillä, joista toinen tuntee kipua ja toinen vain esittää tuntevansa kipua. Käyttäytyminen ei kerro kaikkea. Näyttäminen on jotain aivan muuta kuin oleminen.
5.
Tästä Pinkerin ongelmasta ja sen kysymyksen kautta, mitä tietoisuus oikeastaan on, päädytään nopeasti kysymykseen siitä, mikä on simulaation ja todellisuuden suhde. Miksi joudumme siihen? Koska tietoisuus on vuorovaikutusta ei suoraan todellisuuden vaan havaintojemme kanssa.
Jälleen on kysymys mentaalisesta representaatiosta ja silloin myös inhimillisen havaitsemisen paradoksaalisuudesta. Emme havaitse välittömästi todellisuutta vaan aivoissamme syntyy eräänlainen virtuaalinen todellisuus, simulaatio, kopio, korvaava maailma, jota me ensi kädessä havaitsemme.
Tämä ilmiö, johon olen aikaisemmissakin luennoissa viitannut yhtenä inhimillisyyden perustekijöistä eli juuri mentaalinen representaatio, on itse asiassa myös yksi tekoelämän tutkimuksen keskeisiä ongelmia. Se on inhimillinen vain silloin kun se tapahtuu symbolisysteemin kautta, joka on liongvistinen tai matemaattinen. Mutta ilman mentaalista representaatiota millään organismilla ei ole toivoa säilyä hengissä. Sen kautta organismi saa maailmasta ja sen säännönmukaisuuksista tietoa, joka auttaa sitä vastaamaan adekvaatisti ympäristön vaatimuksiin. (Oikeastaan tietoa voi saada vain säännönmukaisuuksista. Jos ympäristö olisi täysin kaoottinen, tiedosta ei olisi mitään hyötyä. Se jäisi pelkiksi havainnoiksi. Me emme voisi ennakoida mitään tapahtumia emmekä sopeuttaa käytöstämme niihin.)
M.F. Peschl, joka on tutkinut tekoelämän kautta aukeavia epistelemologisia kysymyksiä, tarjoaa vaihtoehtoista mallia mentaaliselle representaatiolle. Hän kutsuu sitä funktionaaliseksi.
Yleensä otaksutaan, että organismilla on ympäristöstä eräänlainen mentaalinen tai kognitiivinen ja iso- tai homomorfinen kartta, joka on visuaalinen tai lingvistinen tai matemaattinen. Symbolit viittaavat joihinkin ympäristön piirteisiin. Kieli on eräs tällainen representaatio. Semantiikka ja merkitykset rakennetaan sellaisista ympäristön ärsykkeistä, joissa ei sinänsä ole merkitystä. Tekoälytutkimuksessa ja kognitiivisissa tieteissä representaatiosysteemi rakentuu design-prosessin tuloksena. Tätä Peschl kutsuu viitteelliseksi representaatioksi. Peschl kuitenkin arvelee, että adekvaatti käytös on päämäärä, ei niinkään ympäristön kuvaus tai analyysi.
Hän pitää itse parempana eräänlaista adaptaatiomallia. Organismin kehittyessä se on alttiina ympäristön säännönmukaisuuksille ja tässä vuorovaikutuksessa se tuottaa ja kehittää itse omia representaatiorakenteita, joiden ainoa tarkoitus on adekvaatti käyttäytyminen. Organismi itse on vastuussa tiedonhankinnasta olemalla vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa.
René Magritte, maalari, joka teoksissaan jatkuvasti tutkii juuri havaitsemisen paradoksaalisuutta, kirjoitti: "--- me näemme maailman ikään kuin se olisi itsemme ulkopuolella, vaikka me koemme itsessämme vain sen mentaalisen representaation."
Onko siis ymmärrettävä niin, että maailma ei ole itsemme ulkopuolella, mutta se ei ole myöskään sisäisesti meissä. Missä se on? Se on jokaisen olion ja ympäristön vuorovaikutuksessa, siinä suhteessa, joka koetaan representaation kautta.
Kun me simuloimme, tapahtuupa se sitten tekoelämän tutkimuksessa tai taiteessa, me simuloimme siis jo toiseen asteeseen. Sillä eikö se, mitä simuloidaan, ole itsekin jo simulaatiota sen ensimmäisessä asteessa? Ja varmasti voimme sanoa, että mentaalinen representaatio ja mikä tahansa symbolinen systeemi, kuten kieli ja matematiikka, ovat eräänlaisia simulaatioita, virtuaalisia todellisuuksia.
Stanislaw Lem on herättänyt sellaisia kysymyksiä kuin mikä on simuloidun ja todellisen laulun ero tai kuinka todelliseksi keinoelämän muotojen on tultava ennenkuin ne ovat todellisia.
Hänen eräässä kertomuksessaan Trurl-niminen monitaitoinen kulkuri rakensi entisen despootti Excelsiuksen käskystä tälle uuden pienen kuningaskunnan. Tämä maailma kaikkine asukkaineen, tekoälyn ja tekoelämän lakien synnyttämineen, mahtui laatikkoon, niin pieneen, että sitä saattoi kantaa mukanaan. Hän opetti myös kuninkaalle, kuinka ohjelmoida sotia, kerätä veroja, kukistaa kapinoita jne. Kysymyksessä oli siis eräänlainen pitkälle kehittynyt tietokonepeli.
Trurl oli tyytyväinen työhönsä, mutta hänen ystävänsä moitti häntä kovin sanoin: Kuinka hän saattoi antaa kokonaisen sivilisaation sellaisen despootin kynsiin?
Trurl puolustautui sanomalla, että koko juttuhan oli niin pieni että se mahtui laatikkoon ja että kysymyksessähän oli pelkkä malli.
- Minkä malli? hänen ystävänsä kysyi. - Ja mitä merkitystä mittasuhteilla on tässä?
Mutta Trurl väitti edelleen, että kaikki mitä pienoismaailmassa tapahtuu, tapahtuu vain siksi, että Trurl ohjelmoi ne tapahtumaan. Prosessit eivät ole alkuperäisiä.
Ystävä kysyy, tarkoittaako Trurl siis sitä, että kaikki mitä laatikossa tapahtuu on vain illuusiota. Sen Trurl kieltää, mutta jatkaa, että kysymys on loppujen lopuksi vain elektronien pienestä liikkeestä.
- Ovatko nämä prosessit itseorganisoituvia vai eivät? kysyy hänen ystävänsä. Trurl joutuu myöntämään, että ne ovat.
Mitä muuta me itse sitten olemme, hänen ystävänsä kysyy, kuin juuri samanlaisia elektronipilvien liikkeitä, positiivisia ja negatiivisia varauksia. Trurl huutaa, että nyt hänen ystävänsä menee liian pitkälle. Eihän toki voida rinnastaa heidän olemassaoloaan tuohon pieneen laatikkoon suljettuun imitaatioon.
Mutta ystävä on leppymätön. "Sinä olet tehnyt hirveän rikoksen", hän sanoo Trurlille. "Otit valtavan määrän olioita, jotka kykenevät kärsimään ja hylkäsit heidät ikuisiksi ajoiksi tyrannin armoille."
"Todista minulle tässä ja nyt, kerta kaikkiaan, että he eivät tunne, että he eivät ajattele, että he eivät millään tavalla ole olemassa tietoisina vankeudestaan kahden kadotuksen kuilun välissä - joista toinen on ennen syntymää ja toinen kuoleman jälkeen - todista se minulle, Trurl, ja minä jätän sinut rauhaan! Todista, että sinä vain imitoit käsimystä, et luonut sitä."
Mutta sitä Trurl ei voi todistaa. Ja kun he vilkaisevat uudelleen laatikkoa, he näkevät, että sitä peittävä lasikupu on särjetty. Laatikko on täyttynyt uusista elämänmuodoista ja sen asukkaat ovat onnistuneet jo keksimään atomipommin.
Kun imitaatio on täydellinen, se lakkaa olemasta imitaatio.
"En ymmärrä. Loppujen lopuksi se oli vain malli. Prosessi, joka vaati lukuisia parametreja, simulaatio, harjoituskappale kuninkaalle...", Trurl valittaa.
"Mutta sinä teit anteeksiantamattoman virheen, kun teit kopiosi liian täydelliseksi", hänen ystävänsä sanoo. "Et tahtonut rakentaa vain pelkkää kellopelimekanismia, päinvastoin- -- loit sellaista, mikä oli mahdollista, loogista ja väistämätöntä, sellaista mistä tuli pelkän mekanismin todellinen antiteesi..."
6.
Kirjoitin Umbrassa Eccehomosta, neuraalitietokoneesta, joka oli oppinut pelkäämään. Olisiko sellainen kone mahdollinen? Jos on olemassa intelligenttejä ohjelmia ja robotteja, tuleeko olemaan myös tuntevia? Mikä on intelligenssin ja emootioiden suhde? Ehkä olemme samaa mieltä kuin Nicholas Humphrey siitä, että juuri "tunne" on se, mikä on ratkaisevinta, ei niinkään ajatus saati funktionaalinen toiminta.
Jotkut tutkijat ajattelevat, että emootiot tulevat väistämättä kehittymään ohjelmien ja robottien monimutkaistuessa. Että nekin siis ovat emergenttejä ominaisuuksia, jotka eivät vaadi mitään erityistä, vain esim. Homo sapiensille ominaista perustaa. Ja kuinka lopultakaan voisi älyn ja emootiot erottaa toisistaan? Jos älykkyys kehkeytyy vuorovaikutuksessa, sanoin on myös emootioiden laita, jotka edesauttavat tehtävien suorittamisessa ja kaikessa sosiaalisessa elämässä. Kenties yhdellä ja ainoalla ei voisi olla edes tunteita? Kenties täydellinen erakko ei osaisi edes kärsiä? Kenties myös kärsimys syntyy vasta vuorovaikutuksessa?
Sekä biologisen että keinoelämän kannalta tunteet ovat varmastikin eräs emergentti ominaisuus, joka syntyy desentralisoituneen itseorganisoitumisen sivutuotteena.
Se mikä meille on tärkeintä, on evoluution kannalta sivuseikkaa. Ja kuitenkin juuri siinä me näemme merkityksen, tarkoituksen, päämäärän, jotakin, mikä muuttaa olemassaolon elämäksi, ei helpommaksi tosin, mutta sen sijaan syvemmäksi. Tunteissa on ulottuvuus, joka on yhtä tärkeä kuin tiedon ulottuvuus ja joka ehkä pohjimmiltaan onkin tietoa.
Mutta Umbra sanoi Eccehomolle: "Sinä simuloit, mutta kuka voisi todistaa, etteivät meidänkin ajatuksemme ole pelkkää simulaatiota? Ja nyt, kun alat imitoida myös tunteitamme, kun pelkäät, rakastat, vihaat, etkö sinä ole niin kuin minä? Kaltaiseni? Veljeni?"
Hans Morosevic uskoo, että robottien ja niitä säätelevien lakien kehittely on tällä hetkellä ihmiskunnan tärkein tehtävä. Miksi? Koska ihmiskunta ei näissä olosuhteissa tule kestämään pitkään, ja ennen pitkää robotit tulevat valtaamaan sijamme. Koneintelligenssit tulevat käyttämään planeettaa omiin tarkoituksiimme. Sitä ennen ne tulevat tosin olemaan jonkin aikaa orjiamme. Morosevicin mukaan Euroopan laajeneva työttömyys osoittaa jo suuntaa; koneet tulevat ennen pitkää korvaamaan meidät kokonaan, ei vaan työssä vaan totaalisesti.
Onko tämä näkymä hirvittävä? Useimpien mielestä on. Mutta entä jos nämä oliot ovat rauhantahtoisempia, eettisempiä, viisaampia kuin me? Jos ne eivät tule tekemään yhtä raskaita erehdyksiä, jos niillä olisi vähemmän aggressioita kuin meillä, jos ne oppisivat erehdyksistään toisin kuin me ja muistaisivat paremmin, olisiko meillä syytä surra tulevaa sukupuuttoamme? Morosevic näkee roboteissa mahdollisuuden parempaan elämään.
Mutta miten haaveelliselta ja epärealistiselta tuo Morosevicin optimismi tuntuukaan. Sillä seuraammepa me sitten biologisen tai digitaalisen ekoyhteisön elämää tai käännämme katseemme inhimilliseen yhteiskuntaelämään, saamme nähdä hyvin samanlaista käyttäytymistä. Paljon aikaa vaaditaan - jos mikään aika riittää, ennen kuin ihmiskunnan tulevat robottilapset oppivatelämään niin kuin me emme koskaan oppineet: ihmisiksi.
" --- voi, rosvous kaikissa muodoissaan on sääntönä elämän pyörteissä. Kaikkein vähäisimmistä lähtien kaikkein korkeimpiin saakka aina tuottamattomat ryöväävät tuottajia."
"Jos sota koskisi vain ihmiskuntaa, niin varmaan jolloinkin tulevina aikoina vallitsisi pysyväinen rauha, kun niin monet jalot henget työskentelevät sen hyväksi, mutta tämä vitsaus vaivaa myös itsepäistä eläinkuntaa, jota ei koskaan saa kuuntelemaan järjen ääntä." (J.H.Fabre)
7.
Morosevicin robotit näkevät meidät esi-isinämme ja tuntevat meitä kohtaan samanlaista kiinnostusta kuin me Neanderthal- ihmisiä kohtaan. Kenties ne tulevat aikanaan tekemään mallin sivilisaatiostamme, kuten Morosevic uskoo, museaalisen mallin. Ne eivät voisi sitä biologisessa mielessä enää tehdä, sillä sukupuuttomme olisi lopullinen, mutta ne voisivat mainiosti simuloida meitä. Me joutuisimme niiden digitaaliseen eläintarhaan.
Kysytään nyt, miten - jos mitenkään - eroaisi sellaisen simuloidun ihmisen tietoisuus lihallisen ihmisen tietoisuudesta. Olisiko sillä ratkaisevaa merkitystä? Olisiko hän olemassa samalla tavoin kuin me olemme? Olisiko tuo ero mitenkään arvioitavissa enempää täältä kuin sieltä käsin? Tuntisiko hän todellisuuden?
Jos hän kerran elää SimWorldissa, robottien käsikirjoituksen sisällä, hän ei voi nähdä sitä ulkoapäin. Hän elää todellisuutta siellä, yhtä rajatonta kuin me täällä. Ja jos joku sanoisi hänelle: "Sinä olet vain entisten ihmisten malli, et muuta", mitä hän vastaisi? Sanoisiko hän: "Se ei muuta mitään. Minä olen, ja siinä kaikki."
Eivät ihmisen eivätkä edes robottien tulevat artefaktit kenties loppujen lopuksi eroa paljoakaan biosysteemistä. Nekin ovat tämän maailmankaikkeuden luontoa; niitäkin koskevat samat lait. Ja jos kerran ihmisen tekemän keinoelämän muodot komplisoituvat kyllin pitkälle kehittääkseen myös emootioita, kaipausta, pelkoa, rakkautta, vihaa - onko niiden olemassaolon tapa enää erilainen kuin meidän? Ne eivät tosin ole lihaa, niiden materiaalinen perusta on aivan toinen kuin meidän, mutta entä sitten? Näyttää siltä kuin se ei lopultakaan olisi ratkaisevaa.
8.
Ne kysymykset, mitä tekoelämän tutkimus ratkoo, ovat pyörryttäviä. Joudumme etsimään näyttämisen ja olemisen eroa. Kysymään eri olemassaolon tapoja: Näkyvää mutta aineetonta. Näkymätöntä mutta aineellista. Näkymätöntä ja aineetonta, mutta silti olemassaolevaa. Näkyvää, mutta ei olemassaolevaa.
Erilliset olemassaolon piirit kurottavat toisiaan kohti ja solmiutuvat yhteen. Sama lainalaisuus ja säännönmukaisuus, samanlaisin muodoin etenevä evoluutio mutaatioineen ja rajuine muutosharppauksineen on tunnistettavissa hyönteisparvissa ja gorgonoideissa ja tietoverkossa, tähtijärjestelmissä. Samat ilmiöt toistuvat kaikissa mittakaavoissa, läpi kaiken materian.
Ihminenkin on yhdyskunta, itseorganisoituvien vuorovaikutusjärjestelmien vuorovaikutusjärjestelmä, joka puolestaan on vuorovaikutuksessa toisen samanlaisten systeemien ja paljon suuremman systeemin, koko ympäristönsä kanssa. Todellisuus on näiden järjestelmien suhteissa.
Koemme tietoisuuden katkeamatonta virtaa myös unessa, ehkä jopa sellaisissa syvimmän tajuttomuuden ja kooman palautumattomissa tiloissa, jolloin aivot ovat jo peruuttamattomasti vahingoittuneet, mutta aivorunko vielä jatkaa vegetatiiviseksi muuttunutta elämäämme. Silloinkin me ehkä me näemme, kuulemme, aistimme uniruumiissamme, ajaudumme näystä näkyyn, muistikuvasta toiseen, vaikka kaikki vuorovaikutus ympäristön kanssa näyttää jo lakanneen.
Aine, jossa elämme, elävä bioaine, on tahdon, itseyden, valinnan ja muistin tilaa. Kun taas, omat artefaktimme, digitaaliset alkeelliset oliot, eivät elä lihassa eivätkä samanlaisessa aika-avaruudessa kuin me, vaikka ne ennen pitkää muistuttavat meitä yhä enemmän. Tekevätkö ne mitään? Ehkä niille vain tapahtuu jotakin.
Toistaiseksi se, mitä näemme tietokoneen petrimaljassa, on ainoastaan abstraktia elämää. Mutta monien mielestä on vain ajan kysymys, milloin se monimutkaistuu riittävästi tullakseen kaltaiseksemme, ei lihassa vaan kokemuksen konkretiassa.
Ja jos ajattelemme kuten Susan Blackmore, onko nytkään suurta eroa meillä ja omilla artefakteillamme tai meillä ja termiiteillä: "Olemme biologisia organismeja, jotka kehittyivät kiehtovilla tavoilla mutta ilman mitään tarkoitusta ja ilman mitään päämäärää. Me yksinkertaisesti olemme täällä ja siinä kaikki. Minulla ei ole mitään itseyttä enkä omista mitään. Ei ole ketään, joka kuolisi. On vain tämä hetki, ja nyt tämä, ja nyt tämä."
Vai onko se ero ajan tajuamisessa, hetkien herkeämättömässä varinassa? Vai onko sittenkin niin, että se itseys, jota nyt ollaan dekonstruoimassa monella taholla ja jota kukaan ei voi todistaa olemassaolevaksi, on olemassaolomme perusta? Kyky katsoa itseään ja nähdä itsensä muissa ja muissa itsensä. Siinä on kokemus elämästä. Jos se on illuusio, se on merkillinen illuusio, koska juuri se yhdistää meidät todellisuuden konkretiaan. Ja tässähän taas on eräänlainen tribar, mahdoton liitos.
Meille digitaaliset eliöt samoin kuin robotit ovat vielä vain objekteja, mutta milloin objektista tulee subjekti? Emme voi nähdä sitä kohtaa, jolloin teko-olemassaolo vaihtuu todelliseksi elämäksi yhtä vähän kuin voimme määritellä, milloin hedelmöittynyt munasolu ja alkio muuttuu ihmiseksi. Tiedämme, ettei sitä kohtaa voida määritellä, se voidaan vain sopia.
Hyönteisetkään eivät ole yksilöitä. Ne ovat eräässä mielessä tilastollisia olentoja. "Ne eivät tiedä, mitä ne tekevät. Ne tietävät vain, mitä ne tahtovat, joka on juuri sitä mitä niiden täytyy tehdä..." Ja se, mitä niiden täytyy tehdä, on koko luonnonsysteemin kannalta välttämätöntä, se on puhdistamista, palauttamista, yhdistämistä.
Tietääkö ihminen kovin paljon enempää? Onko jotain sellaista, mitä me emme näe, mutta mitä ihmiskunta tulee tehneeksi yhdessä, kaikessa salaisuudessa, ainoastaan elämällä ihmisinä, sellaisina kuin olemme, ei sen parempina, ei sen huonompina?