Esineiden henki
Kustavi 22. 7. 2006


Tänään on aika puhua kivistä, taloista, piipuista, kattiloista, kirjoista ja kauluksista.

Minulla on tässä kaksi kiveä. Toinen on rannan kivi, aivan tavallinen kivi. Ehkä ennen minun kättäni mikään ihmiskäsi ei ole sitä koskettanut ellei sitten joku lapsi ole käyttänyt sitä leikeissään viisikymmentä tai kaksisataa tai kolmesataa vuotta sitten. Moni sanoisi, että tämä on pelkkä kivi, että tässä ei ole mitään erikoista eikä huomiotakiinnittävää eikä arvokasta. Samanlaisia kiviä ovat kaikki Itämeren rannat täynnä.

Mutta mikä oikeastaan on pelkkä kivi, ihan tavallinen kivi? Mikä tahansa kivi, myös tämä tässä, on tärkeä todistuskappale. Se kertoo tavattoman pitkän ja hitaan tarinan meidän ja koko planeettamme menneisyydestä. Geologi osaisi sanoa sen kivilajista ja sen iästä monia mielenkiintoisia seikkoja. Hän osaisi oitis kertoa, onko se magmakivi, sedimenttikivi vai metamorfinen kivi. Jälkimmäiset ovat Suomessa yleisiä, ne ovat gneissiä tai graniittia tai gneissigraniittia. Niihin kuuluu varmasti myös tämä minun poimimani kivi. Magmakivi voi olla muutaman minuutin ikäinen, kun taas suomalaisella graniitilla on ikää lähes 2 000 miljoonaa vuotta. Tämä kivi on vaipunut vuorijonopoimutusten aikoihin syvälle maankuoren uumeniin ja siihen on kohdistunut vuosimiljoonien ajan hirvittävä paine ja tavattomat lämpötilanvaihtelut. Se on viipynyt kuumassa pätsissä maailmankausia ennen kuin se on noussut luonnonmullistusten ja jääkausien jälkeen Lypyrtin rantojen valoon ja viileyteen, Ströömin aaltojen kastelemaksi, jään hyytämäksi, suven auringonpaisteen lämmittämäksi.

Aivan tavallisillakin kivillä on muisti. Niihin tallentuu jälki kaikesta niiden kokemasta. (Tosin me tiedämme hyvin vähän kivien kokemuksista. Niiden aika on jotain aivan muuta kuin ihmisen.)

Maailmassa on kahdenlaisia esineitä, tekemällä tehtyjä ja tekemättömiä. Tämä kivi oli esimerkki tekemättömästä. Toisen kiven löysi lankoni Höllvarpin rantakallioilta. Se on hyvin erikoinen kivi, sileä ja hiottu eikä ilmeisestikään meren hioma vaan ihmisen käden, Tämä kivi on symmetrinen ja se sopii kouraan täydellisesti. Jos kiven asettaa pöydälle, hämmästyy, sillä se on siten tasapainotettu, että sitä voi pyörittää kuin hyrrää. Tämä kivi on esimerkki tavarasta, artefaktista, vaikkakin niin sanotusti alkeellisesta. On arvattavissa, että se on joskus ollut jonkinlainen työkalu, kenties vuosituhansia sitten, kivikaudella, valmistunut. Kenties sillä on siloteltu nahkaa, mutta saattaa myös olla, että se on jonkinlainen rituaaliesine tai sitten veistos, taide-esine. Ihmiset, jotka käyttivät sitä, kuuluivat hyvin erilaisen kulttuuriin kuin me nyt. Ajattelemme, että he olivat paljon tietämättömämpiä kuin me, mutta on varmasti asioita, jotka he ymmärsivät paljon meitä paremmin. Unohdamme, että vaikka tietoa koko ajan kasaantuu, sitä myös peruuttamattomasti katoaa.

Tämä kivi on aivan samaa materiaalia kuin ensimmäinenkin. Siihen ei ole lisätty mitään, ainoastaan otettu pois. Mutta se on muuttunut, se on ratkaisevasti erilainen kuin ensimmäinen kivi. Siinä on ihmisen hengen leima, se on hänen kättensä luomus. Uuden muodon mukana siihen on tullut tarkoitus, ilmaantunut merkitys, suunnitelma. Ja se on yhteistä kaikelle ihmisen tekemälle.

Ihminen elää elämänsä tuotteiden ja tavaroiden ympäröimänä. Niitä käytetään, ostetaan, myydään ja lopulta heitetään pois. Tavarat eivät ole vain materiaa. Jokainen ihmisen tekemä esine on ensin ollut vain mielikuva. Jokaiseen artefaktiin sisältyy ajatus, tarkoitus, mieli, niin käyttöesineisiin, taide-esineisiin kuin leikkikaluihinkin, jopa vihoviimeiseen muovisälään, jonka löytää pääsiäismunan sisältä.
Esineet ja tavarat ovat olemassa, mutta ne eivät elä, ne ovat elottomia, niin me yleensä ajattelemme. Elävä ja orgaaninen on hajoavampaa ja katoavampaa kuin eloton aine. Kahvikuppi, ellei se mene rikki ennen aikojaan, on olemassa paljon kauemmin kuin ihmisrukka. Kuolevainen voi olla vain se, mikä elää.
Sanoin, että ajattelemme esineiden ja tavaroiden olevan elottomia, mutta oikeastaan tunnemme toisin. Mummolta perityn sokkerskoolin historia on rantakiven historian rinnalla lyhyt kuin silmänräpäys, mutta se on sokerin lisäksi henkilökohtaisia ja inhimillisiä muistoja täynnä.
Voimme jutella omistamillemme esineille samalla hellyydellä kuin lapsi puhelee nukelleen tai voimme sadatella niille kun ne käyttäytyvät huonosti kuten koneemme usein tekevät, autot tai perämoottorit tai tietokoneet.
Helvi Juvonen puhui 1950-luvulla kattilalleen:

Laulava kattila, lämmitit käteni tänään,
oli unesta kylmä se, aamunkohmeinen.
Laulava kattila, miksi ei ystävänään
esineen muotoa kohtaisi ihminen.

Meillä on moniin tavaroihimme hyvin intiimi ja läheinen suhde, ei vähiten taloihin. Siinä on ihmisen tekemä tavara, johon hän itse mahtuu sisälle, jossa hän asuu ja tekee työtä, syö. leikkii ja nukkuu, syntyy, synnyttää ja kuolee. Talot eivät ole vain puuta tai lasia ja tiiltä ja betonia. Kotimme on täynnä omaa henkeämme, menneisyyttämme ja uskoa tulevaisuuteen. Se on minuutemme laajentuma.
Suhde taloon voi olla viha- tai rakkaussuhde siinä kuin ihmiseenkin. Minä esimerkiksi en voi koskaan kulkea Helsingin makkaratalon ohi tuntematta synkeää aggressiota ja ajattelematta Unabomberin tyyppisiä vaarallisia ajatuksia. Koen, että energiatasoni alenee ja elämäniloni katoaa aina kun sen synkeä fasadi nousee eteeni.Olen niin vanha, että muistan varsin hyvin sen Skohan talon ja sisäpihan hevostallit, jotka purettiin makkaratalon tieltä. Silloin, silloinkin hävitettiin surutta jotain kaunista ja korvaamattoman arvokasta. Rumuus luo ympärilleen epäviihtymystä. Se tuottaa lisää rumuutta, koska se lisää piittamattomuutta ja laimonlyöntejä ympäristöä kohtaan.
Makkaratalo vaarantaa mielenterveyden.

Lupasin puhua myös piipusta. Sekään ei ole vaaraton esine, koska se on tarkoitettu hyvin myrkyllisen aineen, tupakan, poltoon. Silti moni piipunpolttaja arvelee, että mielenterveyttä piipunpoltto vain edistää.

René Magrittella on tunnettu maalaus, joka esittää piippua. Siihen on kirjoitettu: Tämä ei ole piippu. Lause huvittaa katsojaa. Se on ensi näkemältä mieletön tai ilmiselvästi valhe, sillä totta kai kuva esittää piippua. Niinpä niin: se esittää piippua. Sehän ei ole ollenkaan piippu, ei sinne päinkään. Todempaa lausetta ei olekaan, mutta ihmiselle kuva ja vertauskuva ovat jotain niin oleellista ja elintärkeää, että ne joskus ovat reaalisempia kuin konkreettinen todellisuus.

Kustavilaisilla ja Volter Kilven lukijoilla on piippuihin aivan erikoinen suhde. Ja se johtuu tietysti Alastalon salissa romaanin 3. luvusta, jossa Härkäniemi valitsee itselleen piippua Alastalon piippuhyllystä ja tuumailee ajankuluksi erinäisiä. Härkäniemi palaa piippuhyllyn edessä menneisyyden tapahtumiin ja elämän oleellisiin kysymyksiin koetellessaan hyppysiinsä milloinmaaherran ja tuomarivainajan, milloin Antwerpenin ja Hullin piippua. Hän analysoi sekä piipun että ihmisen olemusta.

“Onkos ihmisen mieli paljoakaan viisaampi kuin pesän porosta kiertyvä sininen rihma?”

“—piippu on piipuksi tehty, eikä se muuta pyri olemaan kuin piippu---.”

“Minä en pidä ihmisistä, ne raatelevat toisiansa ja surevat itsiänsä, minä pidän piipusta --.”

Nämä sanat ovat luettavissa kirjasta ja kirja on kaikista ihmisen tekemistä tavaroista kirja on eräs kaikkein merkillisimmistä. Se jos mikä on sekä fyysinen että henkinen, hyvin dualistinen esine. Kirjan merkit ovat näkyviä, mutta merkitykset näkymättömiä. Ne ovat vain ihmisen mielessä, sekä kirjoittajan että lukijan.

Kirjakaan ei ole aivan vaaraton esine. Sitä on pidettävä silmällä, vaikka se ei itse tee mitään, ei se osaa. Se näyttää varsin passiiviselta, mutta se on vain näköharhaa. Kirja on täynnä energiaa, toisinaan hyvin räjähdysvoimaista. Lukutaidottomalle se on vain pakka paperia, joka on nidottu pehmeisiin tai sidottu koviin kansiin. Lukutaidottomalle se on vain tavara, lukutaitoiselle jotain aivan muuta, sillä kirjallisuus ei ole kirjoja vaan teoksia. Kirjat ovat esineitä, teokset eivät ole. Kirja, materiaalinen esine, on olemassa teoksen vuoksi, joka on jotain aineetonta, jotain, minkä ihminen voi siirtää vain muistissaan eteenpäin ajassa ja paikassa.

Kirjoitin esseevalikoimassa Kynä ja kone:

“Katseeni osui pöydälle jätettyyn avoimeen kirjaan. Jäin katsomaan sitä kauempaa huoneesta kesäillan hämärässä. Joltakin se oli jäänyt kesken. Joku palaisi vielä takaisin sen ääreen.

    En nähnyt lukea sitä sieltä missä istuin enkä tiennyt edes, mikä kirja se oli. Illan viimeinen valo lankesi sen lehdille. Ja silloin äkkiä näkyi, miten tavattoman kaunis ja salaperäinen esine kirja on ---.
    ---

    Nyt kysyn kuin idiootti, niin kuin joku, joka on tullut hyvin kaukaa eikä tiedä mitään meidän olosuhteistamme ja tavaroistamme: Mikä se oikein on tuo mitä kutsutaan kirjaksi? Ja mitä sillä tehdään?
    ---

    Nyt tartu siihen. Näethän, että kirja voidaan avata ja sulkea kuin jonkinlainen rasia. Kummallinen rasia se onkin! Kun sitä raottaa, havaitsee, että se on koostunut pinkasta tai viuhkasta valkeaa paperia. Papereita sanotaan kirjan lehdiksi tai sivuiksi, ne on numeroitu ja niitä voidaan selailla sekä eteen- että taaksepäin. Sivut ovat täynnä siististi peräkkäin painettuja merkkejä, rivi rivin jälkeen. Miten ne ovat mustia, miten paljon niitä onkaan...

    Sille, joka ei osaa lukea, ne jäävät juuri sellaisiksi, vain mustiksi merkeiksi. Katsoopa hän niitä kuinka läheltä ja tarkasti tahansa, ne ovat vain pieniä merkityksettömiä koristeita. Mutta kun se, joka osaa lukea, katsoo kirjan sivua ja kun hänen katseensa liikkuu merkkirivejä pitkin, alkaa tapahtua. Kirja alkaa toimia. On niin kuin siihen syttyisi valo.
    Mikä sen oikeastaan sytytti? Mikä "pani sen päälle"? Ei ollut muuta kuin lukijan katse. Niin juuri, vain ja ainoastaan lukijan katse sai kirjan toimimaan. Se ei enää ole mikä tahansa objekti. Sen passiivisuus on vaihtunut aktiivisuudeksi. Sen merkit liittyvät yhteen ja muuttuvat merkityksiksi.

    Tämä jos mikä on todellinen ja aito metamorfoosi. Eloton kappale kääntyy puoleemme ja animoituu, mykkä esine saa äänen ja puhkeaa puhumaan, nukkuja herää. Sitä juuri lukutaito merkitsee.”

Sarjatuotanto on muuttanut ihmisen ympäristöä ja esineiden arvoa. Jokainen ihmisen tekemä esine oli ennen uniikki, ja kun sellainen meni rikki, jotain ainutlaatuista katosi iäksi. Gutenbergin jälkeen kirjakaan ei ole enää uniikki kappale tai on sitä vain aniharvoin. Nyt keskenään aivan identtisiä tuotteita, sanotaan vaikka iPodeja valmistetaan miljoonin kappalein. Tuotteet muuttuvat jätteiksi parissa vuodessa tai jopoa kuukaudeksi. Kello heitetään pois, kun patteri on kulunut loppuun. Kännykkää, josta pari vuotta sitten maksettiin 500 euroa, kukaan ei enää halua. Elämme jäteplaneetalla, jota kiertää lentävän romun vyöhyke. Don deLillo on kuvannut mieleenpainuvasti ihmiskunnan ja sen jätteiden suhdetta 1997 ilmestyneessä laajassa romaanissa Underworld, Alamaailma, jonka pääteema tosin on baseball.

Hans Christian Andersenin saduissa kaikki esineet ovat eläviä. Ne kokevat monia muutoksia, ne menevät rikki, niitä kierrätetään ja niistä tehdään toisia tavaroita, mutta niiden henki säilyy kaikissa metamorfooseissa. Ne puhuvat, mutta kuten Andersen huomauttaa, vain “sisällisesti”.

Andersenin aikaan tavaraa oli paljon vähemmän kuin meidän aikanamme ja tavaran arvo säilyi pitkään. Kellot periytyivät isoisiltä lapsenlapsille, kaiketi yleensä pojille, koska ne olivat taskunauriita.

Andersenin sadussa Pullonkaula pullo on särkynyt, mutta pullonkaula on päässyt uuteen tehtävään. Meidän aikanamme sen taru olisi jo lopussa, mutta Andersenin sadussa se saa toimia häkkilinnun juoma-astiana. Se on käännetty nurin, suljettu korkilla ja täytetty vedellä. Pullonkaula muistelee lasitehtaan hehkuvaa sulatusuunia, jossa pulloon oli puhallettu elämä. Parsinneula taas kuvittelee olevansa silmäneula ja omahyväinen ja rehentelevä kaulus pääsee naimaikään ja haluaa avioon vuoroin sukkanauhan, vuoroin kamman ja paperisaksien kanssa. Näin me siis pääsemme kauluksen, irtokauluksen, tarinaan. Se on vaatekappale, joka ei kuulu nykypäivän asusteisiin. Avioon asti Andersenin kaulus, joka kehuskelee lakkaamatta itseään, ei ehdi, kukaan ei siitä huoli, vaan se joutuu lopulta lumppuläjään ja siitä tehdään paperia, jolle sen tarina painetaan.

Kaikilla hyvillä tarinoilla on opetuksensa – oli ainakin ennen ja pitäisi olla tänäänkin. Itserakkaan ja rehentelevän Kauluksen tarinan opetuksen Andersen pukee sanoiksi näin: “Muistakaamme me, ettemme käyttäydy sillä tavalla, sillä eihän voi tietää, vaikka mekin kerran joutuisimme lumppuläjään ja meistä tehtäisiin valkoista paperia ja meidän tarinamme, kaikista salaisimmatkin, painettaisiin sille paperille, ja meidän täytyisi itse kulkea kertomassa niitä maailmalle niin kuin kauluksenkin täytyy.”

Mutta Andersenin opetus ei meidän aikanamme kovin hyvin toimi jos ollenkaan. Kauluksen tarina ei ole enää lainkaan varoittava, se ei pelota vaan päinvastoin houkuttelee. Kaulushan pääsi mediaan. Meidän aikanamme tosi-TV-ohjelmat pitävät huolta kaikkein salaisimpienkin historioiden paljastamisesta ja sen sijaan, että ihmiset pelkäisivät intiimejä paljastuksia, he päinvastoin jonottavat ja etuilevat päästäkseen paljastettaviksi ja paljastelemaan. Kaikista salaisimmatkin tarinat kuulutetaan maailmalle ja se joka uskaltaa kertoa intiimeimmät asiansa, voittaa eniten julkisuutta ja isoimmat rahat. Nykyajan näkökulmasta kaulukselle siis kävi mitä parhaiten. Se sai loistavan tulevaisuuden.

Se Andersenin näkemys, että taiteilija on hänkin vain väline, on varsin kaukana oman aikamme narsistisesta taiteilijakäsityksestä puhumattakaan täysin ylimitoitetusta tekijänoikeuslainsäädännöstä.

Kertomuksessa Kynä ja mustepullo kynä uskoo: “Kynä se on joka kirjoittaa.” Mustepullo sen sijaan luulee, että kaikki runoilijan teokset ovat pullosta peräisin. Andersenin runoilija itse sanoo: “Me ylpeilemme – ja kaikki olemme kuitenkin ainoastaan koneita, joita Jumala soittaa.”

Kun sisarentyttäreni oli lapsi, hän sanoi: “Minä ajattelen, että kaikki elää.” Lapsi ja Hans Christian Andersen ovat aivan oikeassa: kaikki on elävää, kaikessa on henki.







Stone Design's Create®
2006-09-17 21:24:54 +0300