 |  |
 |
|
pitää ulkosalla muita kukkia kuin kuivia kanervia. Kaikesta, mitä Lontoossa koin, juuri syklaamit ja muukalainen bussipysäkillä, lähellä Hyde Parkia, ovat jättäneet muistiini pysyvimmät jäljet.
Olen myöhemmin etsinyt kartasta katua, jolla hänet näin, mutta en voi enää olla varma kadun nimestä.
Tämä ihminen tai pikemminkin olento, ihmisen muotoinen hahmo, ei jätä ajatuksiani rauhaan. Hän oli samalla kertaa inhimillinen ja ei-inhimillinen. Olen sekä puhunut että kirjoittanut hänestä ennenkin. Alan puhua hänestä joskus iltamyöhään, kun jo väsyn, ja olen kirjoittanutkin hänestä: panin erään Håkanin näkemään hänet Eudora Streetillä.
Toisinaan öisin herätessäni hänen hahmonsa nousee tuoreiden unikuvieni eteen ja hävittää ne jäljettömiin. Ja kuitenkin hänen tapaamisestaan on kulunut jo seitsemän vuotta, eikä sitä edes voi kutsua tapaamiseksi.
Olen yrittänyt yhä uudelleen palauttaa mieleeni tarkan muistikuvan, mutta vilkaisin häntä niin pikaisesti, häveliäisyyssyistä, että en voi kertoa kuin kaikkein oleellisimman. En esimerkiksi lankaan muista hänen hiuksiaan, en niiden pituutta, en väriä. Ehkä myös siksi yritin pitää silmäni hänestä erossa, että hän kauhistutti minua. Tavattoman pitkä hän oli ja tavattoman kapea, kuin venytetty, hieman niin kuin kuvanveistäjä Giacomettin ihmishahmot. Voisi myös sanoa, että hän muistutti Andersenin sadun varjoa, sitä, joka erkani isännästään ja lihallistui, tosin hyvin säästeliäästi, lihasta tinkien. En koskaan, en milloinkaan ole nähnyt niin laihaa ihmistä, sillä ei edes se anorektikkotyttö tikkusäärineen ja kuhmuraisine polvineen, joka kävi samaa lukiota kanssani, ollut yhtä hontelo. Kuinka ylimalkaan niin laiha ihminen voi enää pysyä pystyssä, odotella bussia, kävellä muiden kaupunkilaisten keskuudessa katujen pölyssä ja vilinässä?
Vaikka syyspäivä oli melkein kesäinen, hän oli pukeutunut erittäin lämpimästi, vyöttänyt hontelon vartalonsa paksuun päällystakkiin. Ehkä hän siten yritti myös – aivan turhaan - kätkeä kauhistuttavan laihuutensa. Hänen vaatetuksensa teki hänet vain entistä huomiotaherättävämmäksi. Sellaista palttoota, joka oli hänen päällään, ei kukaan, missään, ole käyttänyt kolmeen-, neljäänkymmeneen vuoteen. Se oli pitkä kalanruotokuvioinen tweedtakki, pienikauluksinen ja suurinappinen. Sanoisin, että napit olivat kankaalla päällystetyt, mutta sitä en voi mennä vannomaan. Ja takki oli tyköistuva, siinä oli kankaan värinen, tiukalle vedetty vyö. Itse asiassa minulla itselläni oli kouluaikana juuri sellainen talvitakki. Hullua kyllä, näin jälkikäteen olen alkanut epäillä, että hän oli jostain löytänyt ja pukenut ylleen tuon ammoin kadonneen ja poisheitetyn takin.
Tämä henkilö ei odottanut bussia rauhassa, paikallaan seisten – sikäli kuin hän nyt odotti bussia - vaan kuljeskeli edestakaisin katukäytävällä ihmisten lomassa pujotellen. Hänen levottomuutensa kiinnitti myös huomiota, ainakin minun huomiotani.
Minun on vielä kerrottava, että en ole lainkaan varma hänen sukupuolestaan. Minusta hän ei ollut mies mutta ei nainenkaan.
Itse asiassa tunnustan, että en ole myöskään vakuuttunut siitä, kuuluiko hän lainkaan meidän lajiimme vaiko vain johonkin sitä etäisesti muistuttavaan.
Mutta enhän ole vielä kertonut seikasta, joka oli ehdottomasti kaikkein silminpistävin: kapeiden kasvojen alaosa oli peitetty huivilla tai kankaankappaleella, suuta ei siis näkynyt. Mutta heti paikalla kun häntä vilkaisi, katsoja säikähti huivista huolimatta: tuolla ihmisellähän ei ole suuta! Ei suuta eikä leukaa, ja juuri sen seikan kätkeäkseen hän kaiketi käytti kasvoillaan tuota riepua, jonka väriä ja kuviointia en enää jaksa muistaa.
|
|