KkKolme buddhaa Kolme buddhaa On tapahtumia, ainutkertaisia sattumuksia ja yhteensattumia, joihin näyttää sisältyvän tärkeä merkitys ja jotka vaikuttavat henkilökohtaisilta viesteiltä. Mutta kuinka ne voisivat olla viestejä, kun niillä ei ole lähettäjää? Sellaiset ilmiöt nousevat ei-mistään ja taas uppoavat nimettömään. Istuin yksin ja mitään tekemättä kotona poydän ääressä kylmänä talvipäivänä. Äitini oli kuollut muutamaa päivää aikaisemmin ankaran sairauden jälkeen. Mieleni oli pimeä. Silloin kirjahyllystä putosi kirja. Varmaankin takkini lieve oli sisään astuessani pyyhkäissyt kirjahyllyä, joka oli aivan ovenpielessä ja jonka kaikille hyllytasoille oli ahdettu kirjoja kahteen riviin. Varmaankin takkini pyyhkäisystä siellä oli syntynyt epästabiili tila. Pudonneesta kirjasta lennähti lehtiä lattialle. Nousin tuoliltani uupuneena ja poimin lattialta ensimmäisen lehden, sen joka oli pudonnut minua lähimmäksi. Näin, että se oli sivu entisestä aapiskirjastani, jota olin käyttänyt kansakoulun ensimmäisellä luokalla kuusivuotiaana. Nidottu kirja oli niin kulunut, että melkein kaikki sen lehdet olivat irronneet. Sivu, jonka olin nostanut ylos, esitteli lukijalle Ä-kirjaimen. Sitä edusti yksi sana: ÄITI. Kuvassa oli pieni tytto, joka oli lähdossä koulutielle. Äiti oli jäänyt kotiveräjälle seuraamaan lapsensa matkaa. Siinä hän seisoi, toinen käsi veräjällä, toinen kohotettuna hyvästiksi tyttärelle. Äiti, kenen äiti tahansa, minun äitini. Sellaisia tapahtumia toiset kutsuvat synkronismeiksi. Kioton matkani jälkeen minä aloin kutsua niitä buddhaviesteiksi. Hiroko oli kirjoittanut: “Mikä parasta luotijunamatkalla on se, että ostetaan kirjavin paperein käärettyjä neliömuotoisia japanilaisia eväitä nimeltä obento rautatieasemalta ja syödään niitä kiitävässä junassa.” Juuri niin olimme tehneet ja se oli ollut parasta. Nyt ensimmäinen päivämme Kiotossa oli melkein eletty. - Osaatteko arvata, miten monta temppeliä on Kiotossa? taksinkuljettaja kysyi. Tosin en ymmärtänyt, mitä hän kysyi, en edes sitä, että hän esitti kysymyksen, ennenkuin Hiroko suomensi sen minulle. - Olisiko viisikymmentä? sanoin epävarmasti ja sain heti hävetä, sillä kun Hiroko käänsi vastaukseni taksinkuljettajalle, hän nauroi. Kuulin lyhyen ja nopean repliikin. - Yli kaksituhatta! Hiroko sanoi anteeksipyytävästi. Silkkaa hienotunteisuuttaan hän oli pahoillaan puolestani, koska annoin taksinkuljettajalle niin virheellisen arvion.      Hiroko oli kirjoittanut: “Silmiämme ilahduttaisivat ja hivelisivät pyhäkköjen piirteet ja Kioton hiljaiset kivikadut, jotka sulautuisivat syksyn kuulaan valoon.” Sinä päivänä olimme käyneet vasta kahdessa temppelissä: Kodai-temppelissä ja Hopeatemppelissä ja vielä lisäksi Nijo-jo- palatsissa, joka on kuuluisa laulavasta satakielilattiastaan. Kukaan ei muinoin voinut eikä voisi nytkään hiipiä palatsiin edes paljain jaloin vartijoiden kuulematta, sillä lattialaudat sirkuttavat kuin linnut. Samurait kuulivat ajoissa salamurhaajan lähestyvän lattian laulun takia ja se joka vaani toisen henkeä, sai Nijo-jo-palatsissa kauhean lopun.

Hopeatemppelin puutarhan matalat männyt muistuttivat mäntyjä kotimaani myrskyjen piiskaamilla saarilla. Sielläkään puut eivät kasva korkeiksi, kiertyvät vain ja kumartuvat tuulen alle nöyrtyen. Niiden puuaines on tiheää ja sitkeää, niiden vuosilustot jäävät kapeiksi kuin kihlasormusten renkaat. Temppelivuorelle vievän tien varrelle oli pystytetty vieri viereen katoksia, joiden alla myytiin läpikuultavia kirsikankukilta maistuvia makeisia, kimonokankaasta valmistettuja peili- ja nenäliinakoteloita ja silkinmustia kasseja. Niihin oli kirjailtu viuhkoja ja kurkia. Bambunvarsien lomasta näin toisen vuoren rinteellä vaahteran, joka loisti yhä kultaa. Kun katsoimme sitä, Hiroko kertoi, että joka syksy hänen isänsa saapuu kaukaa etelästä Kyushu-saarelta Kiotoon saakka nähdäkseen temppelien puutarhat syysloistossaan. Nyt taifuuni numero 18 oli vienyt mennessään hänen isänsä autotallin katon. Kun sitten laskeuduimme jyrkän vuorenrinteen kiviportaita, Hiroko piteli minua kyynärvarresta ikään kuin peläten, että minä hetkenä tahansa voisin langeta, ja siitä ymmärsin oman ikäni. - Mennäänkö tuonne? kysyin. Se oli kauppa, jossa myytiin antiikkisia kimonoita ja kankaita, myös liukkaita silkkitilkkusia, joita ihastuneena sormeilin. Kauppias ei tervehtinyt, ei suonut meille silmäystäkään, vaikka olimme myymälän ainoat asiakkaat. Kun tyhjin käsin tulimme ulos kadulle, näimme pallokalan. Se uiskenteli viereisen ravintolan näyteikkunaan pannussa akvaariossa tietämättä, että pian se teurastettaisiin ja syötäisiin ja asiakas maksa isi siitä korkean hinnan.     Ravintolaa vastapäätä oli toinen vanhaintavarainkauppa, missä myytiin kabukinukkeja viime vuosisadalta, syömäpuikkoja, norsujen ja tiikerien muotoisia paperipainoja ja klassisia teekalustoja. Eräältä hyllyltä riisikuppien keskeltä löysin vihreäksi patinoituneen pronssiveistoksen, noin kolmenkymmenen sentin pituisen. Se oli buddha, joka nukkui tai viipyi unen ja valveen rajalla nojaten päätään pitkulaiseen tyynyyn. Oikea käsi oli pään alla tyynyä vasten, vasen lepäsi suorana lonkan päällä. Hänellä oli tuttu kampauksensa: nuttura keskellä päälakea ja nuo pienet kiharat jotka muistuttavat ulapan aaltoja, spiraaleita, linnunpesiä. Pulleat luomet olivat hiukan raollaan. Kenties hän seurasi tapahtumia ympärillään, näki ja kuuli unensa läpi. Hänen viittansa laskokset paljastivat kaikki varpaat. Halusin ostaa lepäävän buddhan ja antaa sen Mikaelille, jolla oli kahden päivän kuluttua syntymäpäivä, tai sisarelleni, joka kerää buddhapatsaita. - Kysy, mitä se maksaa, sanoin Hirokolle. Buddhan hinta oli kaksikymmentätuhatta jeniä. - Se on halpahintainen, sanoi Hiroko. Kauppias kääri pienen mutta raskaan buddhan ohueen silkkipaperiin, ja työnsin hänet laukkuuni. Olin väsynyt temppeliretkistä, silmäni olivat väsyneet Hirokon ennustamasta ilosta ja näkemisen ylenpalttisuudesta, kun tapasimme jälleen Mikaelin. Hän oli pitänyt yliopistolla luentonsa valuuttatransaktioverosta. Hirokon suosituksesta illastimme ravintolassa, jossa tarjoiltiin vain tattarinuudeleita. Ilma siellä oli raskas ja tunkkainen, mutta ravintolan takapihalla kasvoi kukkiva rosmariinipensas. Sen henki leyhähti sisään ja yhtyi tattarin kuumaan lemuun aina kun ovi takapihalle avattiin.

Saimme nukkua kaksi Kioton-yötämme taidemaalarin työhuoneella, jonne kuljimme kanavan vartta seuraavaa Filosofien kujaa suurten puiden pimeydessä. En muista enää, mitä puita ne olivat, vielä niinkin myöhään syksyllä niissä oli lehtiä.      Kun näytin buddhan emännällemme, hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän käänteli patsasta ja siveli sen viitan pronssilaskoksia. - Japanissa buddhat istuvat tai seisovat, eivät koskaan makaa. Sen täytyy olla thaimaalainen, hän sanoi. - Kuinka vanha se on, mitä luulet? - 1800-luvun alusta, uskoisin, hän vastasi irrottamatta veistoksesta silmiään. - Tuollaisen minäkin mielelläni ottaisin. Kun riisuuduin, ymmärsin jo, että en voinut viedä buddhaa tuliaisena kotiin vaan hänet oli jätettävä tähän taloon jatkamaan lepoaan. Yöllä havahduin tuntemukseen, joka ei ollut entuudestaan aivan outo: värinään, jonka joskus, nuoruudessani, olin aistinut myös kotikaupungissani, koulutunneilla ja luennoilla. Silloin en ollut koskaan varma, oliko se oma sydämeni vai vapisiko pöytä, johon nojasin, vai koko kaupunki ympärilläni. Se oli eräänlaista äänetöntä laulua, jota ei kuullut korvilla vaan kaikilla elimillä. Silloin katsoin salavihkaa ympärilleni etsien luokkatoverieni kasvoilta oman aistimukseni kaikua, mutta näin vain hajamielisiä silmiä ja väsyneitä huulia. En uskaltanut kysyä, eikä kukaan koskaan maininnut samasta kokemuksesta. Mutta nyt näin myös Mikaelin valvovan. Hän oli kohonnut kyynärpäänsä varaan ja kuunteli.          Kun värähtely loppui, Mikael puristi kättäni, mutta emme puhuneet mitään. Ymmärsin, että nyt se ei ainakaan ollut sydämeni. Maa itse vapisi ja värjyi, maa joka kantoi ja ruokki ihmisiä ja eläimiä vain sulattaakseen ne lopulta omaksi ravinnokseen. Maa täällä lauloi kuin satakielilattia, mutta lähestyviä askeleita ei samurai voisi pysäyttää. Ne tulisivat milloin tulisivat, ja kerran niiden paisuva kumina kuurouttaisi korvamme.          Aamupäivällä Hiroko ja minä palasimme samaan antikvariaattiin. Arvelin löytäväni sieltä vielä jotain kiinnostavaa tuliaisiksi, vaikka tuskin enää mitään niin täydellistä kuin vihreäksi patinoitunut prossibuddha.      Kauppias tervehti meitä kuin tuttuja heti kun astumme sisään. Hiroko vaihtoi pari sanaa hänen kanssaan. Kauppias hymyili, nyökkäsi ja poistui takahuoneeseen. - Mitä sinä sanoit? minä kysyin. - Minä kysyin, esiintyykö täällä tänään samanlainen buddha kuin eilen, Hiroko vastasi ja hänkin hymyili.      Kauppias palasi luoksemme kummassakin kädessään nukkuva buddha. Huudahdin ilosta. Muissa suhteissa veistokset olivat melkein identtiset edellisen päivän buddhan kanssa, paitsi että minusta näiden kasvojen piirteet olivat hiukan karummat, ilmeet hiukan totisemmat      - He saapuivat kauppiaalle tänä aamuna juuri, Hiroko selitti. – Minä tunnen ihmetyksen, että meidän edessämme on ilmestynyt kolme nukkuvaa buddhaa. Buddha palkitsi sinut kun hänet annettiin pois. Nyt sinä voit antaa sisarelle yhden ja yhden syntymäpäivälahjaksi Mikaelille.

Niin juuri teinkin. Mutta epäilin silloin ja epäilen yhä, että buddhat ilmestyivät pikemminkin Hirokon toivomuksesta.      Marraskuun lopulla, kun olimme jo kotona, Hiroko kirjoitti: “Nupuilla olevat jo ikivihreät kameliat. Niiden lehtevyys on ajattoman kiiltävä, että ne vielä sitoutuvat aurinkoon kesät ja talvet.” Ne kolme buddhaa annoin pois, mutta niiden viesti jäi minulle. Kirja joka putosi jätti sekin viestin, samoin valo kesäyössä kaksikymmentä vuotta sitten, samoin eräs tuntematon ohikulkija. Helluntain vastainen yö oli tyyni ja lämmin. Niihin aikoihin kotimaassani on öisinkin niin valoisaa, että metsässäkin näkee huoletta kulkea, mutta kuitenkin niin hämärää, että erottaa selvästi kiiltomatojen tuikkujen lepatuksen. Niitä vilkuttamalla ne ilmoittavat toisilleen sijaintinsa ja kaipauksensa. Olin lähtenyt ystäväni kanssa yölliselle retkelle luonnonsuojelualueelle, joka kiertää matalaa lahtea kaupungin itäisellä rannalla. Rannalle on pystytetty torni lintujen tarkkailijoita varten. Muuttolintujen reitit kulkevat kaislikkoisen lahden yli ja tuhannet siivet laskeutuvat rantaniityille ja kaislikkoon levähtämään matkastaan. Siellä voi nähdä kurkia ja kirvisiä, tukkasotkia, telkkiä ja taveja ja töyhtöhyyppiä. Lapsena olen poiminut samoilta rantaniityiltä valkovuokkoja äitienpäiväksi. Me kuljimme peräkkäin kapeaa polkua öisen niityn poikki kohden tyyntä ja kiiltävää lahtea. Polun varrella kasvoi tiheä ruohomätäs, korkea kukkiva heinätupsu. – Katso, sanon ystävälleni ja ojensin käteni sivelläkseni heinän pehmeitä röyhyjä. Siinä samassa ruohomättääseen kohdistui väkevä, häikäisevä valo, niin sokaiseva kuin joku olisi takanamme sytyttänyt valonheittimen näyttääkseen jokaiselle sen mitä minä näin ja näytin. Mutta ei, valo ei kohdistunut ainoastaan heinämättääseen vaan kaikki ympärillämme, niitty, taivas, koko maisema, leimahti kirkkaaksi kuin keskipäivä. Käännyin ja katsoin taakseni. Niityn ja tien välissä kulki rautatie korkealla penkereellä, vanha pistoraide, jota ei enää käytetty. Se esti kokonaan näkyvyyden tielle ja tien varrelle rakennettuihin taloihin. Tämän penkereen yläpuolella ehdin nähdä kirkkaan kehän, puoliympyrän joka supistui sitä katsoessani siten kuin taskulampun valokeila supistuu sen polttimoa kiertämällä. Kehän kadottua kesäyön hämärä oli jälleen rikkumaton. Minua pelotti. Leimahdus oli ollut täysin äänetön, ja siihen päättyi öinen retkemme. Lähdimme tarpomaan polkua takaisin päin toivoen, että penkereen toiselta puolen löytäisimme selityksen tapahtuneelle. Mutta kun pääsimme sinne, näimme vain tyhjän tien ja taloja, joiden kaikki asukkaat nukkuivat tai olivat poissa. Tein ensimmäisen matkani Lontooseen vasta joitakin vuosia sitten. Kysymyksessä ei ollut lomamatka, vaan sekä minun että puolisoni oli määrä pitää esitelmä verkkojulkaisemista käsittelevässä seminaarissa. Saimme asua ystävän vierashuoneessa kaupunginosassa, joka oli vauras ja siisti ja jonka katuja reunustivat vanhat jalavat. Lähikortteleiden yhdenperheen talojen ikkunoita koristivat takorautaiset kukkatelineet, joissa kukki syklaameita, valkoisia ja violetteja. Syklaamit ovat hentoja ja aristokraattisia kukkia, niissä on jotain lintumaista ja keveää, ne ovat korskeutta vailla. Katselin niitä mielelläni senkin vuoksi, ettei meillä kotona marraskuussa voisi enää

pitää ulkosalla muita kukkia kuin kuivia kanervia. Kaikesta, mitä Lontoossa koin, juuri syklaamit ja muukalainen bussipysäkillä, lähellä Hyde Parkia, ovat jättäneet muistiini pysyvimmät jäljet.      Olen myöhemmin etsinyt kartasta katua, jolla hänet näin, mutta en voi enää olla varma kadun nimestä.      Tämä ihminen tai pikemminkin olento, ihmisen muotoinen hahmo, ei jätä ajatuksiani rauhaan. Hän oli samalla kertaa inhimillinen ja ei-inhimillinen. Olen sekä puhunut että kirjoittanut hänestä ennenkin. Alan puhua hänestä joskus iltamyöhään, kun jo väsyn, ja olen kirjoittanutkin hänestä: panin erään Håkanin näkemään hänet Eudora Streetillä. Toisinaan öisin herätessäni hänen hahmonsa nousee tuoreiden unikuvieni eteen ja hävittää ne jäljettömiin. Ja kuitenkin hänen tapaamisestaan on kulunut jo seitsemän vuotta, eikä sitä edes voi kutsua tapaamiseksi. Olen yrittänyt yhä uudelleen palauttaa mieleeni tarkan muistikuvan, mutta vilkaisin häntä niin pikaisesti, häveliäisyyssyistä, että en voi kertoa kuin kaikkein oleellisimman. En esimerkiksi lankaan muista hänen hiuksiaan, en niiden pituutta, en väriä. Ehkä myös siksi yritin pitää silmäni hänestä erossa, että hän kauhistutti minua. Tavattoman pitkä hän oli ja tavattoman kapea, kuin venytetty, hieman niin kuin kuvanveistäjä Giacomettin ihmishahmot. Voisi myös sanoa, että hän muistutti Andersenin sadun varjoa, sitä, joka erkani isännästään ja lihallistui, tosin hyvin säästeliäästi, lihasta tinkien. En koskaan, en milloinkaan ole nähnyt niin laihaa ihmistä, sillä ei edes se anorektikkotyttö tikkusäärineen ja kuhmuraisine polvineen, joka kävi samaa lukiota kanssani, ollut yhtä hontelo. Kuinka ylimalkaan niin laiha ihminen voi enää pysyä pystyssä, odotella bussia, kävellä muiden kaupunkilaisten keskuudessa katujen pölyssä ja vilinässä? Vaikka syyspäivä oli melkein kesäinen, hän oli pukeutunut erittäin lämpimästi, vyöttänyt hontelon vartalonsa paksuun päällystakkiin. Ehkä hän siten yritti myös – aivan turhaan - kätkeä kauhistuttavan laihuutensa. Hänen vaatetuksensa teki hänet vain entistä huomiotaherättävämmäksi. Sellaista palttoota, joka oli hänen päällään, ei kukaan, missään, ole käyttänyt kolmeen-, neljäänkymmeneen vuoteen. Se oli pitkä kalanruotokuvioinen tweedtakki, pienikauluksinen ja suurinappinen. Sanoisin, että napit olivat kankaalla päällystetyt, mutta sitä en voi mennä vannomaan. Ja takki oli tyköistuva, siinä oli kankaan värinen, tiukalle vedetty vyö. Itse asiassa minulla itselläni oli kouluaikana juuri sellainen talvitakki. Hullua kyllä, näin jälkikäteen olen alkanut epäillä, että hän oli jostain löytänyt ja pukenut ylleen tuon ammoin kadonneen ja poisheitetyn takin. Tämä henkilö ei odottanut bussia rauhassa, paikallaan seisten – sikäli kuin hän nyt odotti bussia - vaan kuljeskeli edestakaisin katukäytävällä ihmisten lomassa pujotellen. Hänen levottomuutensa kiinnitti myös huomiota, ainakin minun huomiotani. Minun on vielä kerrottava, että en ole lainkaan varma hänen sukupuolestaan. Minusta hän ei ollut mies mutta ei nainenkaan. Itse asiassa tunnustan, että en ole myöskään vakuuttunut siitä, kuuluiko hän lainkaan meidän lajiimme vaiko vain johonkin sitä etäisesti muistuttavaan. Mutta enhän ole vielä kertonut seikasta, joka oli ehdottomasti kaikkein silminpistävin: kapeiden kasvojen alaosa oli peitetty huivilla tai kankaankappaleella, suuta ei siis näkynyt. Mutta heti paikalla kun häntä vilkaisi, katsoja säikähti huivista huolimatta: tuolla ihmisellähän ei ole suuta! Ei suuta eikä leukaa, ja juuri sen seikan kätkeäkseen hän kaiketi käytti kasvoillaan tuota riepua, jonka väriä ja kuviointia en enää jaksa muistaa.

Hän ohitti minut aivan läheltä. En uskaltanut katsoa häntä enkä siksi tiedä, katsoiko hän minua. Mutta kuulin aivan selvästi tämän lauseen: “I am so sorry about that.” Niin minä kuulin hänen sanovan, joskin ääni joka oli epätavallisen soinniton, melkein kuiskaus vain. Tarkoittiko hän sanansa juuri minulle, se on epäselvää. Ja kuinka hän oikeastaan puhui? Kuinka suuton henkilö voi puhua? Minulla on hento toive, että tapaisin tämän henkilön uudelleen, että hän kävelisi vastaani millä tahansa kadulla tai tiellä, Kiotossa Filosofien kujalla tai rikkaalla ostoskadulla, jossa ihmiset tungeskelevat uusia vaatteita etsien, tai sillä kapealla hiekkatiellä Suomenlahden rannikolla, jonka varrella nyt asustan ja joka johtaa unohdettuun satamaan. Sitä reunustavat puolilahot koivut, joiden tuohessa on toukkien kirjoitusta. Nyt on taas syksy ja sain Hirokolta viestin: “Rinteet on suojattu jo kahisevilla lehdillä, jotka kutistuvat ja hajaantuvat hiekan tomuksi.” Ehkä pian iltakävelylläni näen taas saman kapean hahmon, ehkä hän tällä kertaa pysähtyy kohdalleni. Silloin kysyisin häneltä, mistä hän oikeastaan on niin pahoillaan. Onko kysymys hänen omasta kohtalostaan, vai minun, vai koskeeko hänen pahoittelunsa meitä kaikkia, koko ihmiskuntaa.

2005-07-28 11:10:50 +0300