Katukiviä ja rantahiekkaa

Teosten taustaa



1.

Olin kolmentoista, kun ymmärsin, että kuvailen koko ajan omaa elämääni, ajatuksiani ja havaintojani. Että tarkkailen itseäni kuin olisin astunut kappaleen matkaa itsestäni etäämmälle.
Siinähän ei ollut mitään kummallista, aivan päinvastoin. Jokainen ihminen käy mielessään sisäistä monologia hyvin varhaisesta iästä alkaen. Se on perusinhimillinen sieluntila.
Pieni lapsi kertoo leikkiessään, mitä hän tekee, mainiten itseänsä nimeltä. Hän kertoo, vaikka kukaan ei kuuntelisi.
Mutta siinä, että aloin kiinnittää tuohon herkeämättömään ja äänettömään sanojen virtaan huomiota, oli ehkä jotain ratkaisevaa. Ne ihmiset, jotka myöhemmin kirjoittavat ammatikseen, harjoittavat luultavasti sisäistä puhettaan epätavallisen intensiivisesti. Jos eivät, kirjoittaminen on aina työlästä, ja usein se loppuu parin ensimmäisen kirjan jälkeen. Kirjailijan on oltava ulkopuolinen, sivullinen, irti siitä mistä kertoo, jopa omasta itsestään.
Etenkin myöhemmässä nuoruudessani koin sanojen vuolaan pyörteen myös vitsauksena. Jatkuva monologi lepatti häiritsevänä verhona kokemusteni edessä. Ehtiikö ihminen kokemuksiinsa mukaan, jos hänen on samalla annettava niille kielellinen ilmaisu, vaikka se tapahtuisikin vain ajatuksissa? Meditaatiossa pyritään keskeyttämään tämä rasittava ajatusten pyörre, joka imee havainnot kurimukseensa. Ja itse asiassa kirjoittaminen – ainakin minun kohdallani - pyrkii parhaimmillaan samaan – kielen tuolle puolen.
Kolmentoista vanhana ja jo vähän ennenkin kirjailijanammatti alkoi kangastaa yhä kiehtovampana. Itse asiassa kunnioitin ja ihailin tätä ammattia siinä määrin, että kesti vielä joitakin vuosia ennen kuin aloin ajatella sitä todellisena mahdollisuutena. Sitä oli edeltänyt kiihkeä lukeminen, joka syrjäytti elämässäni kaiken muun aktiviteetin, myös koulunkäynnin.
Minä olin huono oppilas lukion alkuun saakka. Toisinaan tungin jopa sormet korviini, jottei opettajan ääni olisi päässyt häiritsemään omia aivoituksiani. Onnettomuudekseni aloin koulun jo kuusivuotiaana, luultavasti siksi että opin lukemaan viisivuotiaana. Se oli kuitenkin virhe, sillä en ollut lainkaan koulukypsä. Kengännauhojen solmiminen oli vaikeaa, patalapun virkkaaminen mahdotonta, kelloa opin katsomaan vasta kahdeksan-, yhdeksän vanhana ja voimistelusalin köydessä, jota pitkin oli tarkoitus kivuta katonrajaan, riipuin kuin jauhosäkki.
Lukeminen merkitsi minulle iloa ja rauhaa. Vaikka en ollut musiikillisesti lahjakas lapsi, toisinaan joidenkin runojen rytmi ja poljento vaikuttivat minuun niin voimallisesti, että koin ihmeenomaista euforiaa.

2.

Olen kaupunkilaislapsi sekä äidinisän että isänisän puolelta jo ties kuinka monennessa polvessa. Tukholma, Pietari, Lyypekki, Viipuri ja Helsinki olivat esi-isieni asuinseutuja. Sen sijaan molemmat isoäitini ovat kotoisin maaseudulta, toinen Laatokan rannoilta, Jaakkimasta, toinen Leppävirroilta, Savosta. Varhaislapsuuteni vietin Katajanokalla, Kauppiaankadun varrella, lähellä vankilaa. Leikin asfalttipihalla, jossa ei kasvanut yhtään ainoaa puuta, mutta keittiön ikkunasta pilkahti kaista sataman vettä.
Sisareni väittää, että me itse taitoimme omat vitsamme Uspenskin katedraalin puistosta. Oksien taittaminen kaupungin mailla kasvavista puista ja pensaista on ollut jo vuosikymmeniä kielletty kaupungin järjestyssäännössä. Ja laitonta on tietysti lasten lyöminenkin. Vitsa riippui seinällä naulassa jonkinlaisena pedagogisena symbolina, mutta ei sillä minun muistini mukaan koskaan vitsottu. Kasvatukseni oli lempeää ja oikeudenmukaista naulassa riippuvasta vitsasta huolimatta.
Asuimme isäni Alf Krohnin lapsuudenkodissa isovanhempiemme kanssa. Kotonamme oli myös Taide-lehden toimitus, sillä isäni oli lehden päätoimittaja ja kuvataidekriitikko.
Äiti ni Liisa, joka kirjoitti runoja ja kuunnelmia, toimi ajoittain mielisairaanhoitajana Helsingin sielullisesti sairaiden vastaanottoasemalla. Hän hoiti myös isänäitiäni, joka sairasti vanhuuden skitsofreniaa. Isäni oli saanut rintamalla vaikean munuaisvian, joka koitui hänen kuolemakseen keväällä 1959, jolloin olin kahdenoista. Siihen loppui lapsuutemme.
Perheen taloudellinen tilanne oli kasvuiässäni surkea, joskus suorastaan kriittinen, mutta henkinen ilmapiiri oli rikas ja eloisa ongelmista huolimatta. Meillä kulki paljon taiteilijoita, joiden keskusteluja ja juttuja kuuntelimme. Äitini sisar ja varhain kuollut setäni olivat kuvataiteilijoita ja pian tuli selväksi, että se olisi myös sisareni Silja Inarin uranvalinta.
Perheyhteys oli vahva. Isäni vanhemmat veljet Eino ja Sven, toinen kirjallisuudentutkija, toinwn filosofi, asuivat myös perheineen lähitienoilla, samoin kuin äidinäitini, joka usein hoiti meitä. Hän oli paitsi erinomainen talousihminen myös loistava keskustelija. Hän seurasi tiiviisti politiikkaa ja odotti koko loppuelämänsä takaisin kotiin sodassa kadonnutta enoani.
Vaikka olen kaupunkilaislapsi, luonnonilmiöt alkoivat merkitä minulle yhä enemmän, etenkin sen jälkeen kun muutimme esikaupunkiin isovanhempiemme kuoltua. Meillä ei ollut omaa kesähuvilaa, mutta vuokrasimme kesäpaikkoja tätini perheen kanssa. Isovanhempiemme huvila jäi rajan taakse Venäjän puolelle. Toisen huvilan Villingin saaressa Helsingin ulkopuolella isoisä, joka oli tiedemies, menetti ryhdyttyään onnettomaan taloudelliseen seikkailuun.
Pienenä lapsena kuulin äitini lausuvan ääneen eräänlaisen panteistisen uskontunnustuksen: Jumala on luonto. Muistan, että se hämmästytti minua ja että näin silmieni edessä pensaan, matalan, vaatimattoman, lehdettömän pensaan, kai vähän sellaisen, josta olimme taittaneet oksia vitsaa varten. Ajattelin, että siinä on Jumala. Minun lapsenmielessäni uskontunnustus kääntyi toiseen muotoon: Jokainen luonnonolento on Jumala.
Minä ajattelen kaupunkeja luonnollisina ilmiöinä, ihmiseläimen superpesinä. Ei niissä ole mitään luonnotonta. Niilläkin on kuin oma tietoisuutensa ja sielunsa, paikan henki, joka kaupungilla erilainen.
Andersenin, jota aloin lukea varhain, maailmassa kaikella, sekä luonnon olioilla että ihmisen tekemillä esineillä, artefakteilla, on ääni, kohtalo, sielu. Yhä ajattelen, että Andersen on oikeassa. Kun katselen huoneeni hiljaisuudessa ympärilleni, elottomiksi kutsutut esineetkin näyttävät todistavan tätä uskon oikeutusta.
Entä sitten elollinen maailma? Mitä tutkimatonta tietoa sisältyy yksinkertaisimpaankin organismiin ja sen käyttäytymiseen, kasvinlehteen, onkimatoon...
En tunne kovin hyvin lintulajeja, vaikka lintuja rakastan ja seurailen niiden elämää varsin mielelläni. Vasta nyt vanhoilla päivilläni olen oppinut, osittain maalle ja saaristopitäjään muutettuani, vähän useampia tunnistamaan. Olen tarkastellut enemmän maan eläjiä, lähelleni, kuin tähyillyt taivaalle, ehkä likinäköisyydestäni johtuen. Eivätkä niiden nimet, lajit ja heimot minua oikeastaan niinkään askarruttaneet.
Eräs naistenlehden toimittaja halusi minut kerran retkelle kedolle tutkistelemaan perhosia. Ei minusta olisi ollut siellä mitään hyötyä. En ole perhosharrastaja saati –keräilijä, en lintubongari enkä hyönteistuntija. Minun kiinnostukseni näihin olentoihin ei ole niinkään zoologista vaan poeettista, filosofista, eksistentiaalista ja meditatiivista laatua. Olen ihmetellyt yksittäisen muurahaisen kulkua tai maakiitäjän motiiveja ja sen päämääriä, sen kommunikointitaitoja, ylimalkaan sen kokemusta maailmasta, sen toisenlaista älyä.
Minä näen näiden vieraiden lajien kautta toisten, rinnakkaisten todellisuuksien olemassaolon. Kunnioitan ja ihmettelen niiden kykyjä ja tietoisuutta, jotka poikkeavat niin paljon omastani.
Saariretkillämme tuijottelin usein pitkiä hetkiä sadevesilammikoita, tummia ja salaperäisiä, joita muodostuu kalliosyvänteisiin ja jotka säilyvät pitkiäkin poutajaksoja. Niihin muodostuu oma pienoismaailmansa ja rikaskin eläimistö. Olen kertonut lapsesta, Janne-pojasta, joka viettää aikaansa tällaisessa huvissa ensimmäisessä aikuisten kirjassani Kertomuksia, sen novellissa Ranatra.

“Vaikka vesi on ruskeaa, se on silti kirkasta, ei ollenkaan mitään likavettä. Aurinko saa sen himertämään kultaisen tummana kuin teen, kuin oudonlaisen kupin iltateetä, ja kaikki mitä siellä tapahtuu, tapahtuu ääneti kuin valtameren syvänteissä.
Mitä lätäkössä muka voi tapahtua? Mitä siellä voi nähdä? Ensin vain omat kasvonsa, mutta on osattava katsoa niiden läpi ja taakse. (Sivumennen sanoen: tämä on tärkeää myös kirjailijan työssä. Minä en ole koskaan pitänyt sitä varsinaisesti itseilmaisuna.) Siellä alhaalla etenee jokin, mikä muistuttaa pikkuruisen puunrungon kappaletta tai pikemminkin kortteenvatta. Täytyy nähdä sen liikkuvan ennen kuin uskoo sen eläimeksi. Eikä se itse asiassa olekaan eläin, mutta siinä on eläin: se on versiperhosen toukan asunto. Se kulkee verkkaisesti ja vain pohjaa myöten, mutta pinnalla risteilevät nopeat vesihämähäkit. Niiden kiihtyvyys on ällistyttävä, ne pysähtyvät ilman mitään näkyvää syytä kuin seinään ja ampaisevat taas liikkeelle täysin vaivattomasti.
Myös malluaiset liikkuvat pintaa pitkin, mutta eivät sen ylä- vaan alapuolta. Ehkä pohjan eläjät katsovat niitä kuin ihmiset katossa käveleviä huonekärpäsiä. ---
Mutta kaikkein kummallisin on ruohonkortta muistuttava eläin, jolla on useita säikeenohuita sääriä. Se saalistaa mielellään sellaiselta kasvin lehdeltä käsin, joka ulottuu aivan pinnan alapuolelle.
Se kuuluu vesiluteiden laajaan heimoon, mutta Suuresta hyönteiskirjasta Janne on löytänyt kauniimmankin nimen, loitsua muistuttavan: Ranatra! Se osaa kulkea pohjaa pitkin, mutta myös kuivalla maalla. Se osaa uida ja se osaa lentää. Ehkä se on ainoa eläin maailmassa, joka on yhtä kotonaan kaikissa olomuodoissa.---
Niin kuin kaikilla sydämillä on maisemansa, millä ulappa, millä kukkiva niitty tai huone lapsuudenkodissa, niin Jannen sydämen maisema oli tällainen tyven lammikko, missä Ranatra asui.”

Eräs lempiteoksiani jo varhaisesta kouluiästä lähtien on ollut Edgar Lee Mastersin Spoon River antologia. Siinä minua miellytti koulutyttönä erityisen paljon runo Theodore, runoilija, josta Ranatra lienee saanut vaikutteita.
Itse asiassa juuri samassa hengessä minä tutkistelin muurahaisia ja lammikon eläimistöä kuin Lee Mastersin runoilijapoika rapuja Spoon-virran partaalla. Ja myöhemmin olen kysynyt hänen laillaan, mikä meitä ihmisiä ajaa, miten me elämme ja mistä ihmiset elävät.
Kertomuksien viimeisessä novellissa, jonka nimi on Puhdas omatunto, esiintyy toinen nuori mies, Joel Jäävi. Hän lakkaa syömästä, koska hän ymmärtää, että myös kasveilla on tunteet ja että nekin voivat kärsiä. Oikeastaan samaan teemaan palasin Pereat munduksen luvussa Hengittäjät. Siinä nuori mies liittyy lahkoon, jonka jäsenet uskovat tulevansa toimeen vain ilmalla ja auringonvalolla.

3.

En ollut koskaan ajatellut ryhtyä lastenkirjailijaksi, mutta silti esikoisteokseni oli kuvakirja, Vihreä vallankumous (1970), jonka tein yhdessä sisareni Inarin kanssa.
Nuoruudessani, 60-luvulla, en kokenut uskonnollista vaan ekologisen herätyksen. Rachel Carsonin Hiljainen kevät oli yksi herättäjiä. Siihen aikaan suomalaisella intelligentsialla oli paljolti sellainen näkemys, että on aivan turha meluta ympäristöasioista, todellinen vaara on ydinvarustelu.
Vihreä vallankumous oli sisareni ideoima, hän teki ensin kuvat, minä kirjoitin tekstin. Meille oli yllätys, että kirja sai melkoisesti huomiota, ehkä siksi, että siinä ensi kerran suomalaisessa lastenkirjallisuudessa tuotiin esiin ympäristöteema.
Asfaltinystävät-niminen kertomus seuraavassa satukokoelmassani Tyttö joka kasvoi ja suorastaan fundamentalistinen satu Kylä joka valitsi köyhyyden Viimeisessä kesävieraassa edustavat varsin ankaraa ekotietoisuuttani 70-luvulla.
Pariisilainen seinäkirjoitus vuodelta 1968: "Katukivien alla on rantahiekkaa" on merkinnyt minulle paljon. Se on eräs motoista saturomaanissani Ihmisen vaatteissa (1976).
“Katukivien alla on rantahiekkaa.” Se lause on runo ja samalla syvää tietoa, kuten parhaat runot aina ovat. Se tarkoittaa, että jokaisen sivilisaation perusta on luonnossa, trivialiteetti joka on totuus, runo, joka pitää näköjään kerrata yhä uudelleen. Minkä päällä me oikeastaan seisomme? Mitä meidän allamme ja takanamme on, mistä me nousemme? Koko planeetan evoluutio, yhä jatkuva, on inhimillisen kulttuurin taustalla vaikuttava voima.
Toisen seikan ymmärsin vasta paljon myöhemmin: että katukivet ja rantahiekka ovat samaa materiaalia. Eivät ihmisten sivilisaatiot eräässä mielessä eroa ratkaisevasti esim. hyönteisten yhdyskunnista. Ne ovat kaikki hengissäsäilymisen teknologiaa.
Metsänpeitto on satu, jota kirjoittaessani ymmärsin selvästi, että minun oli alettava kirjoittaa toisella tavalla tai juuttuisin pelkkään kirjailemiseen.
Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia on uuden kurssin kirja. Se on myös lyyrisin kaikista teoksistani.. Donna Quijoten alaotsikko on Muotokuvia. Yritän kirjassani hahmotella ennen kaikkea kahta muotokuvaa. Kirjan toinen päähenkilö on kotikaupunkini Helsinki, toinen runoilija Mirkka Rekola. Peilien poika on oma poikani Elias, joka kirjan ilmestyessä oli kuuden vanha.
Donna Quijotessa pyrin musiikilliseen kokonaisuuteen, ja ainakin jossain määrin onnistuinkin tässä tavoitteessa. Siihen aikaan kuuntelin paljon Shakespearen ajan lauluja. Jotain niiden eloisuudesta ja surumielisyydestä on siirtynyt Donna Quijoteen.
Tainaronin kaupunki alkoi kehittyä pienestä kertomuksesta, jonka julkaisin joskus Ilta-Sanomien kirjallisuusliitteessä. Kirjailijaystäväni sanoi: - Kyllä minä olisin toivonut, että sinä olisit pysynyt ihmisten maailmassa.
Tainaron on kirjeromaani, jonka alaotsikkona on Postia toisesta kaupungista. Tässä toisessa kaupungissa asuu olioita, jotka eivät muistuta ihymisiä vaan pikemminkin hyönteisiä. Kirjeisiinsä ei niiden kirjoittaja saa koskaan vastausta.
Mutta onhan Tainaron myös ihmisten maailma. Tainaronissa yhtyvät sekä luonnontieteellinen konkretia että allegoria.
Tainaronin sinä vaikenee kuten vainajat ja jumalat. Hänen hiljaisuutensa vastaanottaa kaiken. Se on sekä armotonta vaikenemista kuten “äärettömien avaruuksien ikuinen hiljaisuus” että lempeää kuten luonnon ja maiseman rauha.
Olen omistanut Tainaronin pojalleni Eliaalle ja J. H. Fabrelle, hyönteistieteilijälle, jonka esseitä luin ihastuneena jo koululaisena.
Tainaronin mottona ovat Angelus Silesiuksen sanat: “Et ole paikassa vaan paikka sinussa.” Angelius Silesiuksen virsitekstiin olin tutustunut Helvi Juvosen suomentamana jo kahdentoista vanhana ja se jäi pysyväksi aarteekseni.
Kun Tainaron oli juuri ilmestynyt, eräs toimittaja kysyi: - Kirjoititteko sen tosissanne?
Minä mietin sitä kysymystä monta vuotta. Mietin, mitä hän oikeastaan tahtoi sillä sanoa. Miten tosissaan fiktiota yleensä kirjoitetaan? Mikä on toden, totuuden, totuudellisuuden suhde toisiinsa ja leikkiin ja fiktioon? Siinä, mikä ei ole totta, voi silti olla syvää totuutta.
Fiktio ja todellisuus elävät symbioosissa. Kysymys on todellisuuden luonteesta. Ihmisen todellisuus rakentuu tavallaan mahdottomille liittymille, faktoille ja illuusioille. Olen käyttänyt niistä fyysikko Roger Penrosen käsitettä “tribar”. Se on myös erään esseekokoelmani nimi.
Todellisuus on paradoksaalinen, ja me toistamme omassa elämässämme kosmisia paradokseja. Ei ole ainoastaan niin, että emme tiedä vastauksia eräisiin kaikkein perustavimpiin kysymyksiin vaan emme edes voi tietää. Tässä tietämättömyydessä on elettävä.
Daturassa kertojaminä sanoo: “Tämän luulen oppineeni: todellisuus on vain työhypoteesi. Se on sopimus, jota emme tiedä tehneemme. Se on harha, jonka jokainen näkee. Mutta se on yhteinen, välttämätön illuusio, se on terveen järkemme, mielikuvituksemme ja aistiemme lopputuote, terveytemme ja työkykymme perusta, meidän totuutemme.”

4.

Joitakin vuosia Tainaronin ilmestymisen jälkeen luin Eugene Marais´n Valkoisen muurahaisen sielun, jossa muurahaispesää kuvataan yhtenä organismina, eräänlaisena supereliönä. Hämmästyin, kuinka suuresti hänen kuvaamansa termiittikuningatar ja Tainaronin kuningataräiti muistuttivat toisiaan.
Kun sitten aloin lukea tekoelämästä ja tekoälystä, ymmärsin ällistyneenä, kuinka paljon yhteistä on biomorfeilla ja sosiaalisilla hyönteisillä. Samat säännöt, monimutkaisuuden yksinkertaiset lait, koskevat mitä erilaisimpia yhteisöjä. Ne toimivat kaikissa järjestelmissä, sekä orgaanisissa että epäorgaanisissa, pörssikursseissa ja suursäätiloissa. Biologinen ja synteettinen evoluutio muistuttavat toisiaan. Itseorganisoitumista ja emergenssiä tapahtuu kummassakin. Ymmärsin, että matematiikasta voi kehittyä biologiaa ja että materia ei ratkaise vaan järjestys.
Mikä ei olisi luontoa? Käsitys biologiasta ja elämän rajoista on muuttunut hyvin lyhyen ajan sisällä osaksi tekoälyn ja tekoelämän ansiosta. Ihminen itse siirtää noita rajoja, ja elämän määritelmä on liukuva. Luonnollinen ja keinotekoinen, alkuperäinen ja simulaatio, opittu ja peritty ovat käsitteitä, jotka häilyvät ja kokevat metamorfooseja.
Eloton kääntyy elolliseksi lukemattomin eri tavoin. Joitakin niistä alamme oppia hallitsemaan, mutta valitettavasti tunnemme yhä paremmin ne keinot, joilla elollinen vaihtuu elottomaksi.
Olen Matemaattisissa olioissa kirjoittanut tekoelämän muodoista, mm. sellaisista kuin gorgonoidit:

“Nämä oliot eivät ole orgaanisia, mutta eivät epäorgaanisiakaan. Sillä gorgonoidit ovat aineettomia ja matemaattisia olentoja. - - - Gorgonoidi on vain ja ainoastaan sitä, miltä se näyttää – sikäli kuin me tiedämme. --- Voi, mitä tulinkaan sanoneeksi. --- Ehkäpä minun olisikin pitänyt sanoa: gorgonoidi näyttää olevan vain sitä, miltä se näyttää. Mitä se varsinaisesti on, siitä tohtii sanoa tuskin mitään.. – Ei kaikki se, mitä näkyy, ole ainetta. Gorgonoidit ovat näkyviä, mutta aineettomia olentoja. --- Me taas olemme näkyviä ja aineellisia. Lisäksi on olemassa ainetta, mikä ei näy, kuten astrofyysikot ovat vakuuttaneet. --- Heikkona tuikkii sen pimeydestä näkyvän aineen hento rihmasto... Siitä taas, mikä on sekä näkymätöntä että aineetonta, hekään eivät tiedä mitään. Se on täysin tavoittelematonta ja luokittelematonta. Se ei ole ainoastaan tuntematonta, mutta sitä ei voi edes tuntea.”

Tämä tuntemattomuus on teema, johon olen toistuvasti palannut ja johon tulen yhä palaamaan.
Luonnon matematiikkaa ajattelee myös Pereat munduksen Håkan, yksi heistä monista.
Pereat munduksesta oli tarkoitus alun perin tulla novellikokoelma. Vasta muutama viikko ennen kuin minun piti luovuttaa käsikirjoitus, ymmärsin, että se onkin romaani.
    Se oli pieni sähköistävä havainto, oivallus, jonka kaltaiset ovat tässä työssä suuria ilonaiheita.

“Fraktaalien kuvioissa Håkan näki matemaattisena metaforana evoluution, kasvun ja äärettömyyden. Niistä puhkesi oikean elämän villikukka. Hän erotti niissä hyönteisten, nilviäisten ja onteloeläinten hahmoja. Niiden symmetria kertasi orgaanisen luonnon muotoja, jään ja lumen kuvioita, tyrskyjä, savua ja pilviä, untuvia ja haivenia, kärhiä ja sulkia. Niissä oli elämän kuva-arvoitus, kenen tahansa nähtävänä, aina melkein samana, mutta silti hetkestä hetkeen uudistuvana, levossa ja silti kiihkeässä liikkeessä. Ne olivat karttoja koko todellisuudesta, eksyttäviä sokkeloita, jotka jatkuivat mittakaavasta toiseen. Pienuuden maailma oli sama kuin suuruuden, mutta siihen väliin jäi ihminen. Hänen ikuisuutensa ei ollut koon ja ajan, vaan mielen rajattomuutta.”

5.

Pereat mundus on lähempänä tätä aikaa ja paikkaa (ts. länsimaista sivilisaatiota) kuin mikään muu kirjoistani. Se on myös ainoa satiirinen romaanini, jonka alaotsikko on tosin “romaani, eräänlainen”. Epäilemättä se on myös eräänlainen dystopia. Itse pidän sitä pääteoksenani, mutta Helsingin Sanomien kriitikko Putte Wilhelmsson oli toista mieltä. “Krohnin ajattelu vaatisi insinöörin apua”, hän kirjoitti.
Olin kolmen- tai neljäntoista, kun Helsingissä vieraili Edward Steichenin valokuvanäyttely Ihmisen suku. En nähnyt koskaan näyttelyä, vain se kuvallisen luettelon, jonka äitini toi kotiin. Rakastin näkemiäni kuvia, mutta minuun teki syvän vaikutuksen myös kirjaseen sisältynyt Carl Sandburgin runo. Siitä olen ottanut Pereat munduksen moton: “Maailmassa on vain yksi ihminen ja hänen nimensä on kaikki ihmiset.”
Maailman ainoa ihminen Pereat munduksessa on Håkan, mutta hän esiintyy monissa hahmoissa. Kuten Sekundääri-Håkan sanoi Primääri-Håkanille, me olemme kaikki keitä hyvänsä. Tai kuten kerran itse kuulin unessani: “Jokainen ihminen on jokainen ihminen.”
Ihmisen minuus on ohut ja persoonallisuuden ydin on jotain täysin persoonatonta.
Se Håkan, joka tiheimmin esiintyy Pereat munduksen luvuissa, on eräs tohtori Keinolemmen potilaista. Tohtori Keinolempi on terapeutti, joka “hoitaa” asiakkaitaan verkossa, sähköpostitse. Hän on tohtori Umbran (joka esiintyy samannimisessä romaanissani) eräänlainen velipuoli, tosin kypsymättömämpi ja kärsimättömämpi. Hänellä on “monia ideoita mutta ei lainkaan egoa” kuten eräs hänen kollegoistaan häntä kuvaili.
Håkan on hänen potilaistaan kaikkein vaikein ja sietämättömin. Håkanin pakkomielle ja monomania on maailmanloppu. Håkan on sairastunut eskatofobiaan. Hän on meidän pelkojemme tulkki ja papukaija.
Edgar Allan Poe on ollut eräs mielikirjailijoistani aina kaksitoistavuotiaasta alkaen. Usherin talo kohoaa synkkänä varjona myös Pereat munduksen taustalla. Romaanin vanha teurastamo, jossa pidetään maailmanlopunbileet on itse asiassa Usherin talo. Halkeama sen seinässä, joka laajenemistaan laajenee, on ihmiskunnan tuhon vietti, joka ilmenee kaikkina aikoina, kaikissa kulttuureissa.

6.

Stephen Jay Gouldin Ihmeellinen elämä on avannut minulle toisenlaisen näkökulman evoluutioon kuin mitä oppikoulussa tarjoiltiin. Evoluutio ei ole edennyt suoraviivaisesti vaan kehityssuuntia on ollut monta, monta. Evoluutio ei ole tikapuujärjestelmä, jossa noustaisiin alkeellisilta tasoilta yhä monimutkaisempiin ratkaisuihin. Sattuma on ratkaissut, mitkä lajit ovat jääneet eloon ja jatkuneet. Aikakausien vaihtuessa elämä ei ole yhä monimuotoistunut vaan perusratkaisujen määrä on päin vastoin vähentynyt sukupuuttojen seurauksena. Pieni kertomus Uusi Opabinia Salaisuuksia-kirjassani on Stephen Jay Gouldin inspiroima.
Homo sapiensin ilmaantuminen maapallon näyttämölle ei ole ollut millään lailla väistämätöntä. Ihminen ei ole luomakunnan kruunu, ei kehityksen ylin kasvusilmu. Jos elämä alkaisi uudelleen, tuskin ihmisen kaltaista olentoa milloinkaan ilmaantuisi.
Jotkut nuoret ihmiset, olen huomannut, ajattelevat samoin kuin minäkin taisin ajatella nuorena: että ei olisi koskaan pitänytkään ilmaantua. Inhimillisyyden raadollista puolta eivät heidän mielestään hyvitä mitkään Homo sapiensin kyvyt tai loistavat saavutukset. Ihminen on virhe, onnettomuus, luomakunnan häirikkö, jonka pikimmiten olisi syytä poistua takavasemmalle. Enää en ajattele niin.
Ajattelen, että jotain uutta ja mielenkiintoista on ihmisen kautta kuitenkin ilmaantunut maailmaan – jos ei universumiin, jossa kaltaisiamme ilmiöitä voi olla enemmänkin – niin ainakin tähän aurinkokuntaan.
Ihminen on prosessi, vaikka hän näyttää kiinteältä kappaleelta, jolla on selkeät rajansa. Filosofi Eino Kaila näki ihmisen liekkinä. Me tapahdumme ajassa, mutta luulemme, että olemme sitä, miltä näytämme.
Aikaulottuvuus, jota emme näe, on ihmisen tärkeimpiä ulottuvuuksia. Mutta hän ei ole vain omaa menneisyyttään, omia muistojaan, vaan myös sitä, mihin hän pyrkii.
Eikä ole pyrkimyksiä ilman merkityksen kokemusta. Ihmisen instrumenteissa ja artifakteissa on aina mukana intentio, mielekkyys. Ihmisessä elää kaipaus yli-inhimilliseen, toive, että jotain jumalallista on olemassa sekä hänessä itsessään että hänen ulkopuolellaan. Mutta lopulta nämä kaksi dimensiota lankeavat yhteen.
Ei ole erikseen pään sisäistä ja pään ulkoista maailmaa. Fiktio ja todellisuus elävät symbioosissa eikä niitä voi reväistä irti toisistaan.
Mielikuvat edeltävät aina tekoja. Niiden merkitystä on totuttu vähättelemään länsimaisessa kulttuurissa, mutta se on paha virhe. Sanotaan: “Sinä vain kuvittelet.” Mitään rakennusta ei pystytetä ellei sitä ensin nähdä kuvana mielessä.
Mitä useammin ja mitä intensiivisemmin mielikuvia elätellään, sitä todennäköisemmin ne toteutuvat. Kysymys on koko yhteiskunnasta, siitä, miten laajalti mielikuvat leviävät, kuinka monet ihmiset niissä elävät. Minua on alkanut kauhistuttaa se, että viihdytämme itseämme ilta illan jälkeen tuijottamalla kuviteltujen psykopaattien, raiskaajien ja sarjamurhaajien rikoksia.


7.

Ord & Bildin toimittaja kysyi minulta kerran, ovatko kirjoissa esittämäni ajatukset omiani. Minun olisi pitänyt vastata, etteivät ne tietenkään ole. Ajatukset eivät ole kenenkään omia.
Eivätkä ne synny tyhjästä vaan ikään kuin jatkeena, vastauksena tai kysymyksenä toisten lausumiin sanoihin. Ainakin minun kohdallani ns. luovuus merkitsee lähinnä vastaanotto- ja reaktiokykyä. Se on sitä, että on kuulolla tai joutuu olemaan kuulolla, vaikka ei aina edes haluaisi.
Se, mikä kirjoissani on omintani, on teosten hahmo, se tapa, jolla ajatuksia, faktoja, tietoja, mielikuvia liitetään yhteen.
Ei se, mitä tiedän, ole minun eikä minua. Mutta ei se ole kenenkään muunkaan omaa.
    Me tiedämme suunnattoman paljon enemmän kuin tiedämme tietävämme. Tietoisuuden kaistanleveys on kapea, aistiemme vastaanottokyky ylittää sen miljoonakertaisesti. Voimme toimia rationaalisesti vain siksi, että meillä on tiedoton puolemme, että me havaitsemme ja vastaanotamme ympäristöstä tietoa, jota emme koskaan ehdi tietoisesti käsitellä. Kuitenkin se vaikuttaa ihmiseen ja ohjaa hänen käyttäytymistään. Äly, josta niin ylpeilemme, ei rationaaliseen toimintaan koskaan yksin riittäisi. Siihen tarvitaan paitsi tiedotonta myös fantasiaa, tunteita, unta ja mielikuvitusta. Vain tietoisten tietojemme ja älymme varassa olisimme avuttomia, hitaita matoja, typerääkin typerämpiä.
    Järki ei voi standardisoida todellisuutta. Todellisuus ei ole rationaalinen.
Olen aina ihmetellyt, mitä oikeastaan voimme tietää todellisuudesta ja mitä emme voi, emme koskaan. Nämä kysymykset elävät myös romaanissani Datura.
Olen huomannut, että monet lukijat pitävät minua scifikirjailijana. Mutta en katso kirjoittavani fantasia- tai scifiromaaneja, tuskin edes fiktiota. Kirjoitan yhteisestä todellisuudesta, jota voi kutsua myös jaetuksi uneksi tai – kuten Daturan alaotsikossa – harhaksi, jonka jokainen näkee.
On tosiaankin olemassa henkilöitä, jotka uskovat olevansa “interdimensionaalisia” olentoja, esimerkiksi synnynnäisiä vampyyreja tai sellaisia, jotka uskovat muuttuneensa vampyyreiksi saatuaan retrovirustartunnan juuri kuten Loogaroo. On ihmisiä, jotka ovat varmoja siitä, että trepanointi, reiän poraaminen kalloon, on keino saavuttaa syvempi tietoisuus. On ihmisiä, joilla on monta minuutta, kuten Sylvia (ja jossain määrin me kaikki olemme sellaisia). Olen lukenut myös kokeista, joissa autot ajavat itsekseen, ilman kuljettajaa, kuten Daturan luvussa Hiljainen asfaltti. Voynichin käsikirjoitus on olemassa. Muuan kerjäläinen yritti kerran antaa minulle lantin kuten Daturan kertojaminälle.
Minä itse uskon kuten Daturan etnobotanisti, että myös kasveilla on tietoisuus ja että inhimillinen äly on vain yksi intelligenssin lukemattomista muodoista.
Mitä tulee yhteensattumiin, joista maisteri Arpa Daturassa oli niin kiinnostunut: lopetin Daturan kirjoittamisen vuoden 2001 syyskuun alussa. Luvussa Leivos Daturan kertoja etsii kirjakaupasa ulkomaisia lehtiä saadakseen tietoa suuresta lento-onnettomuudesta. Hän tapaa kirjkaupassa tuttavansa ja he menevät yhdessä kahvilaan. Kertoja syö leivonnaisen, jota kutsutaan Maailmanlopun leivokseksi ja he keskustelevat Huntingtonin teoriasta, joka käsittelee sivilisaatioiden yhteentörmäystä.
Syyskuun 12. päivänä menin kirjakauppaan etsimään ulkomaisia lehtiä, jotta saisin lisätietoja edellisen päivän tapahtumista – kaikki tiedämme, mistä. Silloin muistin, mitä aikaisemmin samana syksynä olin kirjoittanut.

8.

En minä ajattele, että jokaisen kirjailijan velvollisuus olisi ottaa kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Kyllä kirjailijalla on oikeus vetäytyä ja keskittyä vain omaan työhönsä ja yksityiselämäänsä. Mutta harvoinpa romaaniakaan voi kirjoittaa siten, etteikö sillä olisi mitään yhteyksiä omaan ympäristöönsä ja sen kulloisiinkin kriiseihin. Kirjailijaa ei kuitenkaan voi laskea älymystöön, ellei hän tavalla tai toisella toimi myös aikansa ja yhteisönsä kriitikkona – ainakin silloin tällöin.
Minä todella olen sitä mieltä, että mikään nk. taideteos ei voi olla taiteellisesti merkittävä, mikäli se propagoi väkivallan, rasismin, terrorin puolesta. Silloin siltä puuttuu ulottuvuus, jota voi kutsua universaaliksi ja jota ilman taide on roskaa tai propagandaa tai jotain vielä pahempaa.
Yli neljäkymmentävuotiaaksi asti ajattelin, että moraaliset kysymykset taiteessa eivät ole kiinnostavia. Silloin havahduin erään videotaiteilijan iljettävään temppuun. Hän hakkasi kirveellä kuoliaaksi löytöeläinkodista noutamansa kissan, videoi rääkkäyksen ja lähetti nauhan taideteoksena videofestivaaleille.
Eräs taidelehden toimittaja ilmoitti silloin taiteilijaa tukeakseen, että jotta taiteilija voisi kuvata kärsimystä, hänen täytyy myös sitä aiheuttaa. Käsittämätön ja kestämätön mielipide! Kyllä kärsimyksen aiheuttajia on tässä maailmassa jo kylliksi ja liikaa, taiteilijoita heidän avustajikseen ei tarvita. Ei taiteilija voi tehdä työtään sorron pyhittämiseksi. Ei taiteilijan tarvitse opettaa yleisölle kärsimystä. Elämä opettaa sitä ihan tarpeeksi.
Kaikkein perustavimmille asioille ei voi löytää perusteita. Ja moraali kuuluu myös niihin asioihin. Omatunto on tietoa, joka on kaikille yhteistä. Mielikuvituskaan ei ole vain kuvittelua vaan myös kykyä ymmärtää toisten tietoisuuksien todellisuus. Moraali alkaa mielikuvituksesta eikä taidetta voi senkään takia harjoittaa ilman eettistä intuitiota. Ihmisen on osattava valita. Me valitsemme rajat, luonnossa niitä ei ole. Suurinkin kyynikko ja pahinkin nihilisti löytää kyllä rajat ja prioriteetit silloin kun kohtalo iskee.



9.

Ajattelen, että taide ja kirjallisuus voivat auttaa ihmistä kantamaan paremmin kohtalonsa. Ei suinkaan ole naurettavaa toivoa, että taide voisi tarjota iloa, lohtua ja mielihyvää, myös ajatusta ja julistusta, laatua, jota ennen aikaan kutsuttiin syvähenkiseksi elämäksi.
Taidemuotona ja ilmaisun lajina kirjallisuus on eräässä suhteessa erikoisasemassa. Teoksen voi vastaanottaa monen eri aistin kautta. Tämä johtuu kielen ominaislaadusta, symbolien luonteesta. Kirjallisuus kääntyy paitsi kieleltä toiselle myös aistipiiriltä toiselle. Kirjan voi “lukea” paitsi silmillä myös sormilla ja korvilla. Kirja voi olla liikettä tilassa, pantomiimia, sillä se voidaan tulkita myös viittomakielellä. Kuurosokea voi vastaanottaa kirjan vain kosketuksen välityksellä. Tietokoneessa ja tietoverkoissa kirja muuttuu biteiksi, on- ja ei-tilojen ainutkertaiseksi kombinaatioksi.
    Tietoverkoissa on alkanut ja jatkuu kiihtyvällä nopeudella prosessi, jota voidaan kutsua kirjallisuuden immaterialisoitumiseksi. Se osoittaa omalla tavallaan, että sanat eivät ole sidottuja aineeseen vaan ne ovat omaa tietoisuuttamme kantava ja hahmottava voima, joka kestää sekä ajan että materian murroksissa.
Kirjallisuus ei ole kirjoja eikä painettua sanaa vaan ennen kaikkea vuorovaikutusta. Se on tosin hitaampaa ja pitkäaikaisempaa kuin ihmisten välinen suora vuorovaikutus, mutta sen vaikutukset voivat kestää vuosisatoja ja ne ulottuvat vainajista eläviin.
Kirjallisuus kuten intellektuaalinen omaisuus yleensäkään ei vähene eikä kulu jakamalla kuten raha ja materia. Kukaan, joka kerää intellektuaalista omaisuutta, oli hän miten ahne tahansa, ei voi riistää kenenkään muun osuutta. Hän ottaa kaiken minkä haluaa ja pystyy, ja kuitenkin pääoma jää koskemattomaksi. Ja itse asiassa intellektuaalinen omaisuus, myös kirjallisuus, muuttuu olemassaolevaksi oikeastaan vasta sitten kun se on useamman kuin yhden henkilön tavoitettavissa. Jakamatonta täytyy siis kuitenkin jakaa.
Kaikki kirjoittaminen on jakamista.
Yhden kirjailijan tuotanto on silmukka maailmankirjallisuuden ihmeellisessä kudoksessa. Mikään kirja ei ole nyt eikä ole koskaan ollut saari. Teokset ovat yhteydessä toisiinsa ja muodostavat avointa jatkuvasti rakentuvaa arkkitehtuuria. Ihmisen ei välttämättä edes tarvitse lukea kirjaa, jonka ajatukset vaikuttavat häneen ratkaisevasti. Hänen ei tarvitse tietää kirjan nimeä tai tekijää. Kirjat, joita emme itse ole lukeneet, voivat muuttaa valintojamme ja maailmankuvaamme toisten kirjojen tai niiden lukijoiden kautta.
Jotkut kirjailijat ja taiteilijat, jotka ovat saaneet elää ilman vaikeita poikkeusaikoja, suhteellisen demokraattisissa oloissa, voivat yrittää pettää itseään ja lukijoitaan kuvittelemalla, että uudet julkaisutavat tai -lajit tai formalistiset kokeilut tai rajut tehokeinot merkitsisivät kirjallisuudelle jotain olennaista.
Eivät ne merkitse. Sadan tai viidenkymmenenkään vuoden kuluttua ketään ei enää kiinnosta se, luettiinko jokin kirja, kirjoitus tai interaktiivinen täsmäfiktio omana aikanaan kokeelliseen vai traditionaaliseen kirjallisuuteen. Vain se, mikä koskettaa ihmissydäntä, jää jäljelle.
En tahdo erottaa kirjallisuutta filosofiasta. Minulle kirjallisuus on myös metafysiikkaa, ontologiaa ja etiikkaa.
Taide on inhimillinen tribar, paradoksaalinen kuten ihminen itsekin. Se on tiedon ja illuusion, toden ja epätoden, abstraktin ja konkreettisen kaksoiskierre.
     Tiedon juuret imeytyvät yhteiseen ei-tietoon, sen pohjattomuuteen. Samassa pimeydessä ja hiljaisuudessa sanat ja kuvat itävät.

Nimi: Leena Elisabeth Krohn

Syntymävuosi: 1947

Syntymäpaikka: Helsinki

Nykyinen asuinpaikka: Helsinki ja Pernaja

Opinnot: hum.kand. 1973

Työura: tp. kiriastoamanuenssi Helsingin yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden laitoksella

kirjallinen tuotanto (kirjallisuudenlajeittain):

Romaanit: Tainaron (1985), Oofirin kultaa (1987), Umbra (1990), Pereat mundus (1968), Datura (2001)
Novelikokoelmia: Kertomuksia (1976), Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia (1983), Matemaattisia olioita tai jaettuja unia (1992), Ettei etäisyys ikävöisi (1995)
Esseekokoelmia: Rapina (1989), Tribar (1993), Kynä ja kone (1997), 3 sokeaa miestä ja 1 näkevä (2003)
Kuvakirjoja: Vihreä vallankumous (1970), Tyttö joka kasvoi (1973), Metsänpeitto (1980), Näkki (, Sfinksi vai robotti (1999)
Nuortenkirjoja: Ihmisen vaatteissa (1976), Salaisuuksia (1992), Älä lue tätä kirjaa (1994), Mitä puut tekevät elokuussa (2000)
Runokokoelmia: Suomalainen Mignon (1978), Galleria (1983), Sydänpuu (1988), Runon portilla (toim. ja suom. 1985)
Kuunnelmia: Emma Ecksteinin piina ym.

Palkintoja: H. C. Andersenin kunniakirja 1971
Valtion palkinto (en muista milloin)
Finlandia-palkinto 1992
Anni Swan-palkinto 1992





Stone Design's Create®
2004-01-20 20:54:55 +0200