Ajatuksia Jokelan koulusurmasta

Jokelan koulusurma ja Pekka-Eric Auvisen manifesti saivat minut muistamaan erään sähköpostiviestin. Sain sen ruotsalaiselta nuorelta tytöltä, Linnealta, vuonna 2002, sen jälkeen kun romaanini Pereat mundus ruotsinnos oli ilmestynyt. Tyttö halusi perustaa Ruotsiin samanlaisen yhdistyksen kuin romaanin eräässä luvussa kuvattu Vapaaehtoisen sukupuuton seura. Sellaisen olin löytänyt verkosta jo kymmenen vuotta sitten.
Pereat munduksen seura kannattaa vain väkivallatonta toimintaa, mutta tähtää ihmissuvun lopulliseen sammumiseen. Monet misantroopit ovat kuitenkin alkaneet suosia paljon aggressiivisempia menetelmiä saman päämäärän saavuttamiseksi. Se synkeä maailmankuva, jota Pekka-Eric Auvinen manifestissaan julisti, edusti vielä kymmenen vuotta sitten harvalukuiseksi katsotun ihmisjoukon ajatuksia. Vaikka nuoren Auvisen käytännössä toteuttamat metodit eivät ole vielä yleisessä käytössä, näyttää siltä kuin niiden pohjalla oleva ihmiskäsitys edustaisi jo ainakin parin sukupolven ajattelutavan valtavirtaa niin Suomessa kuin muuallakin länsimaissa.

Kirje Linnealta
(sisältyy kokoelmaan Kolme sokeaa miestä ja yksi näkevä, 2003)

Erään eniten minua askarruttaneista viesteisä olen saanut nuorelta ruotsalaistytöltä, Linnealta. Tämä minulle entuudestaan tuntematon Linnea kirjoittaa:

“Syy siihen, että kirjoitan tämän (viestin) on se, että haluaisin tietää, onkohan todellisuudessa olemassa jotain sellaista seuraa, joka muistuttaisi Pereat munduksessa mainittua Vapaaehtoisen Sukupuuton Seuraa ---. Jos sellaista seuraa ei vielä ole olemassa, haluaisin mielelläni perustaa sellaisen, ja mietin, käykö siinä tapauksessa päinsä, että annan sille nimeksi juuri Vapaaehtoisen Sukupuuton seura. Sillä kai on parasta ensin kysyä, koska sinä sikäli kuin ymmärrän olet ensimmäinen, joka olet käyttänyt sitä nimeä.”

Mikä se sellainen seura on? Vapaaehtoisen Sukupuuton Seura esiintyy romaanissani Pereat mundus. Siihen liittyi muuan nuori Håkan, joka kuitenkin petti liikkeen päämäärät: hänestä tuli isä, tosin vastoin tahtoaan. Seija Torpefältin romaanin ruotsinnoksessa, jonka Linnea ilmeisesti on lukenut, yhdistyksen nimi on Sällskapet för frivilligt utdöende.

Linnea kysyi, satuinko tietämään, onko sen tapaista seuraa todellisuudessa olemassa. Satuinpa hyvinkin. Saatoin kertoa hänelle, että verkossa on kotisivu yhdistyksellä, jonka nimi on The Voluntary Human Extinction Movement. Sillä on jäseniä monissa maissa, ja sen motto kuuluu: “May we live long and die out.”

Yhdistyksen päämääränä on muuttaa ihmisten asenteita siten, että he eivät enää haluaisi jälkeläisiä ja ihmissuku siten vähitellen katoaisi häiritsemästä planeettamme ekosysteemiä. VHEM:in sivut ovat loogisia, äärirationaalisia, hienostuneita ja sarkastisia, ne välttävät meteliä ja räikeitä painotuksia.

Yhdistyksen Kysymyksiä ja vastauksia-palstalla (FAQ) tiedustellaan mm.: “Jos olisi olemassa nappi, josta painamalla ihmiskunta lakkaisi olemasta, painaisitko sitä?”

Vastaaja voi valita kahdesta vaihtoehdosta: “1. Ei. Voin pitää ihmisrodun olemassaoloa oikeutettuna huolimatta kaikesta ilmeisestä todistusaineistosta. 2. Kyllä. Painaisin nappia. Kannatan elämän säilyttämistä ja Maan palauttamista luonnolliseksi paratiisiksi.”

FAQ jatkuu: “Sellaista nappia ei ole eikä koskaan tule olemaan, ja vaikka olisikin, sen painaminen olisi vastoin VHEM:n vapaaehtoista etiikkaa. Tämä on vain filosofinen harjoitus, joka auttaa kirkastamaan arvoja.”
        
Itseään poikkeuksellisen lahjakkaana pitävälle henkilölle (ja kukapa ei sellaisena itseään pitäisi), tarjotaan kysymystä: “Olen erityisen fiksu. Eikö minun pitäisi antaa geenieni jatkua?”
        
Tähän VHEM vastaa vähintäänkin johdattelevasti: “Katsotaanpa, selvittäisittekö pienen älykkyystestin --- ‘lisääntymislisenssiä’ varten. Vastatkaa yksinkertaisesti tähän kysymykseen: Ottaen huomioon sen, että 40000 lasta menehtyy joka päivä aliravitsemukseen ja sen, että määrättömästi lajeja kuolee sukupuuttoon ihmissuvun valtavan lisääntymisen vuoksi, pidättekö tosiaan hyvänä ideana tuottaa toinen kaltaisenne?”

Nuoren Linnean viesti teki minut alakuloiseksi. Se sai miettimään myös kirjailijan vaikutusvaltaa, joka toisinaan yllättää hänet itsensäkin. Toki tiedämme, että maailmassa on liikaa ihmisiä ja että juuri siinä on ihmiskuntaa ja koko planeettamme ekosfääriä rasittavien monien sietämättömien ongelmien alkujuuri. En silti halua neuvoa nuoria ihmisiä: Älkää milloinkaan hankkiko jälkeläisiä! Vaikka olen kuvannut tämän kaltaista seuraa ja sen fiktiivisiä jäseniä, en propagoi liikkeen päämäärien puolesta. Minua ei miellytä liikkeen ideologian kyynisyys eikä sen synkeä ihmiskäsitys.

Linnean viesti on ilmaiseva. Uuden vuosituhannen sarastaessa ihmiskäsitys on kenties pessimistisempi ja synkempi kuin milloinkaan ennen. Onko se mikään ihme? Mennyt vuosisata opetti holokaustien, hiroshimojen ja maailmansotien kautta, millainen oikeastaan on ihmisluonto. Sodan ja terrorin, vihan ja koston, julmuuden ja ahneuden jatkosarja mediassa ei lopu. Ilta illan jälkeen televisio viihdyttää katsojia irstailla psykopaateilla ja säälimättömillä sarjamurhaajilla. Toden totta: yleisimpiä ajanviettotapoja on seurata, miten toisia – joskin vielä toistaiseksi fiktiivisiä – ihmisiä kidutetaan ja tapetaan mitä kekseliäimmin keinoin! Toinen huvitus on julkisen nöyryyttämisen seuraaminen, heikointa lenkkiä, tyhmintä, ruminta, epäsosiaalisinta, etsitään ja hänet tyrkätään ulkopuolelle leirin.

Linnean viesti ja Kenan Malikin teos Man, Beast and Zombie, jota satuin juuri kirjeen saadessani selailemaan, kertovat kumpikin ihmiskäsityksen muuttumisesta ja synkkenemisestä. Todellakin olemme edenneet kovin kauas renessanssin aikakauden uskosta ihmisen jalouteen, etäälle myös 1900-luvun alun kehitysoptimismista.

On yhä enemmän niitä, jotka eivät usko, että ihmiskunta voisi samanaikaisesti huolehtia kasvavan väestön tarpeista ja planeetan biosfääristä. Armonaika on loppumassa. Kaikki toimenpiteet, jotka tähtäävät väkiluvun vähentämiseen, kaikki suojeluohjelmat ja ekologisemmat energiantuotantotavat ovat heidän mielestään myöhässä. Ihmisoikeuksien ja planeetan suojelun yhdistäminen ei ole mahdollista.

Kun on pakko todeta kirjailijalla olevan vaikutusvaltaakin (mitä oikeastaan ei näinä aikoina ole helppo uskoa), olen tyytyväinen, etten ole propagoinut Euthanasiakirkon puolesta ja ettei Linnea halua perustaa kotimaahansa sen sivuhaaraa. VHEM on nimittäin varsin kesy järjestö verrattuna sellaiseen verkosta löytyvään lahkokuntaan kuin Euthanasiakirkko (The Church of Euthanasia). Se ylistää kuoleman kauneutta ja sen motto kuuluu: Pelasta planeetta, tapa itsesi!

Euthanasiakirkon sivuilla annetaan myös suosituksia itsemurhametodista, tarkat ohjeet ja jopa osoitteet, joista voi tilata toimenpiteen vaatimia tarvikkeita (mm. heliumsäiliöitä). Tämän kirkon peruspilarit ovat abortti, itsemurha, kannibalismi (tosin vain jo “itsestään”kuolleiden ihmisten syönti) ja sodomia.

“Maailma on meidän tuhkakuppimme”, Euthanasiakirkko julistaa. Tämän seurakunnan herttaisia sivuja lukiessa ymmärtää taas kerran, että mikään epäinhimillinen ei ole internetille vierasta (mutta eipä se ole muullekaan medialle).

Vielä paljon hyytävämpää näkökantaa edustaa torontolainen Gaian, Maaäidin, vapautusrintama (The Gaia Liberation Front). Se näkee ihmislajin syöpänä, kotiplaneetalleen hengenvaarallisena alien-lajina, joka on ohjelmoitu tuhoamaan ja josta on päästävä eroon viimeistä alkiota myöten. Planeetta voi säilyä elävänä vain, jos ihmissuku on hävitetty. (Shakespeare sanoi sen kauniimmin: “- – - niin että katois kerralla jok’ainut itu tään ihmissuvun kiittämättömän.”)

Rintaman kotisivuilla valitetaan sitä, että kerran niin paljon toiveita herättänyt aids on osoittautunut aivan liian helpoksi välttää. Kenties uusi SARS-kuume täyttää paremmin heidän toiveensa…

The Gaia Liberation Front tarjoaa erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja aina liian hitaana metodina pitämästään steriloinnista ydinsotaan ja biotekniikkaan saakka. Viimeistä mahdollisuutta, ts. bioterroria, vieläpä mahdollisimman monen tappavan viruksen levittämistä, rintama pitää varteenotettavimpana vaihtoehtona.

Kun sen puheenjohtajiston edustajalta Geophilukselta tiedusteltiin, eikö hänen olisi loogista tehdä itsemurha, Geophilus vastasi: “Minun nähdäkseni se hyvä mitä teen levittämällä ihmisen sukupuuton ideaa, painaa enemmän kuin se harmi mitä aiheutan pysymällä hengissä. “

On totta, että me – ja tähtemme koko eliökunta –eläisimme paremmin, jos ihmisiä olisi vähemmän kuin nyt, paljon paljon vähemmän. Mutta että tämä tietoisuus, joka epäilemättä on harvinaisuus koko maailmankakkeudessa, kokonaan katoaisi? Peruuttamattomasti poistuisi maailmankaikkeudesta? Tai mikä vielä pahempaa: että se väkivalloin sieltä kitkettäisiin?

Geophiluksen liikkeen sivulta löytyy viite Pentti Linkolaan. Tuskin on hämmästyttävää, että suomalaisen kirjailijan maine on kiirinyt Torontoon saakka. Sillä mikä sopisikaan tälle vapautusliikkeelle paremmin kuin Linkolan käsitys sodan siunauksellisuudesta. Tosin Geophilus ei ole ymmärtänyt korostaa tätä Linkolan näkökohtaa:

“Ainoaa toivoa herättäisi sotien luonteen muuttuminen siten, että henkilövähennykset kohdistuisivat mittavasti varsinaiseen lisääntymispotentiaaliin, nuoriin naaraisiin, sekä lapsiin, joista puolet on tyttölapsia. Ellei näin käy, sotiminen on enimmältään ajanhukkaa tai peräti vahingollista.”
        
Toivoa Linkolalla toki on, sillä juuri siihen suuntaan, siviilien ja naisten tuhoamiseen, sodat ovat viime vuosikymmeninä muuttuneetkin.

Mikä voisi vahingoittaa ympäristöliikettä pahemmin kuin tällainen propaganda?

Geophiluksen ja Linkolan vaatimat henkilövähennykset eivät ole tarpeen. Kehitysmaissa naisten koulutus ja köyhyyden kitkeminen ovat parhaita ja nopeimpia keinoja vähentää syntyvyyttä. Sitä paitsi näyttää siltä kuin tähänastiset väestöennusteet olisivat ylimitoitettuja. Viimeisimmät luvut antavat toisenlaisen perspektiivin tulevaisuuteen. Kaikkialla länsimaissa perheiden keskimääräinen lapsiluku yhä laskee. Jo parinkymmenen vuoden kuluttua saanemme nähdä väestönkasvun pysähtyvän ja pian sen jälkeen kääntyvän laskuun.

Ihminen on kuitenkin muuta, myös muuta, kuin säälimätön peto tai toisten ohjailema älytön zombi. Siksi kirjoitin Linnealle, että huolimatta ihmiskunnan synkästä historiasta, minusta olisi sittenkin sääli, jos Homo sapiens täältä kokonaan katoaisi.

Huomaan toivovani, että Linnea ja hänen ikätoverinsa näkisivät niin edeltävässä, omassa kuin seuraavassakin sukupolvessa myös ihmisen vapaan ja hyvän tahdon toteuttamia tekoja. Uskon ja tiedän, että sellaisiakin on nähtävissä.

Pari vuosikymmentä sitten yritin suomentaa joitakin Nils Ferlinin runoja, myös hänen runonsa Människan sitter vid diktens port. Ehkä Linnea tunteekin tämän maanmiehensä tekstin? Sehän vastaa omalla tavallaan kysymykseen “mitä muuta ihminen on?”. Tai jos ei siihen, niin ainakin tähän: “Mitä muuta ihminen voisi olla?”.

Ja kuitenkin on tämä yksi,
jota ei saada pyörretyksi:
kaikki mikä on jumalaista ja suurta,
mikä sytyttää,
se on ihmisen juurta.
Hän on laskenut tähtien vuosisadat,
avaruuksissa niiden hiljaiset radat.
Ja itse äärellä laskelmain
hän on pelkkä silmänräpäys vain.
Hän on itse vain pelkkä tuulen haiku,
ryppy poskella, syntymähuudon kaiku.




Vapaaehtoisen sukupuuton seura
(luku romaanista Pereat mundus, 1998)


“Lopeta ihmissuku, pelasta maailma! Tänä iltana kuppilassa Vapaaehtoisen sukupuuton seuran vuosikokous. Uudet jäsenet tervetulleita.”

Niin luki keltaisessa lappusessa, jonka Håkan, toisen vuoden sosiologian opiskelija, sattui huomaamaan yliopiston ala-aulan ilmoitustaululla.

Håkanista tuntui kuin kutsu olisi osoitettu hänelle henkilökohtaisesti. Hän meni heti samana iltana seuran kokoukseen, joka pidettiin pienen kahvilan perähuoneessa ja täytti jäsenanomuksen. Se oli ensimmäinen ja ainoa yhdistys, jonka jäsenyyttä Håkan oli koskaan halunnut.

Håkan oli yksinäinen poika, joka oli pysytellyt kaukana jengeistä ja ryhmittymistä lapsuudestaan alkaen. Hän ei ollut osallistunut luokkaretkille eikä leirikouluun. Häntä ei kutsuttu luokkatovereiden syntymäpäiville. Äiti ei saanut häntä partioon, vaikka teki itkua. Håkan oli eronnut kirkosta heti kun täytti kahdeksantoista.

Vapaaehtoisen sukupuuton seura vetosi sekä hänen logiikkaansa että kunniallisuuteensa. Katseltuaan ympärilleen viisitoista tai kuusitoista vuotta ja nähtyään yhteiskunnan ja ympäristön surkuteltavan tilan Håkan oli itselleenkin yllätyksenä päätynyt siihen tulokseen, että ihmiskunnan velvollisuus oli hävittää itse itsensä. Ja juuri tämä oli Vapaaehtoisen sukupuuton seuran, VSS:n, johtava aate ja sen toiminnan perusprinsiippi.

Seura oli ottanut päämääräkseen muokata yhteiskunnan ilmapiiriä yhä suopeammaksi vapaaehtoiselle häviämiselle. Se uurasti kaikessa hiljaisuudessa ihmisrodun täydelliseksi eliminoimiseksi. Tavoite oli mahdollista toteuttaa vain syntyvyyttä alentamalla ja viimein kokonaan luopumalla lisääntymisestä. Seuran metodit olivat ehdottoman väkivallattomia. VSS:n säännöissä ilmoitettiin selvästi, että tahdonvaraisuus ja vapaaehtoisuus olivat kaiken toiminnan ohjenuoria.

Håkankin oli tosin kuullut huhuttavan eräästä entisestä VSS:n jäsenestä, etevästä mikrobiologista. Hän ja pari hänen kannattajaansa olivat ryhtyneet kehittelemään virusta, joka tappaisi ihmiskunnan, mutta jättäisi muun luomakunnan koskemattomaksi. Tämä mies, todellinen ja aito misantrooppi, harvinainen lajissaan, oli kuuleman mukaan erotettu seurasta jo pian sen perustamisen jälkeen.

Håkan ei tiennyt, mitä hänen tappajavirukselleen kuului.

Seurassa uskottiin sitkeään mielipidemuokkaukseen ja lannistumattomaan käännytystyöhon. Paljosta oli luovuttava, mutta elämän laatua oli silti pyrittävä ylläpitämään loppuun saakka. Itsemurhaa pidettiin kunniallisena tekona, homoseksualismia ja abortteja rohkaistiin avoimesti. Håkan yritti etsiä itsestään poikkeavia mieltymyksiä, mutta hän pysyi kylmänä.

Vapaaehtoisen sukupuuton seura, niin Håkan oli monesti joutunut selittämään, suositteli aborttia vain siinä onnettomassa tapauksessa, että joku on tullut raskaaksi.

- Uusi ihminen on aina katastrofi, opetti Tea, joka oli VSS:n perustajajäsen ja sen uupumattomimpia työntekijöitä. - Hänen katoamisensa ei sen sijaan järkyttäisi mitään, sillä ihminen on ravintoketjun viimeinen rengas. Päinvastoin ihmisen poissaolo tulee merkitsemään suurta huojennusta muulle planeettakunnan elämälle.

Ja Håkan oli Tean kanssa yhtä mieltä siitä, että yhteinen rationaalinen itsemurha - siten he vapaaehtoista kuolemaa nimittivät - oli paitsi eettisesti oikeudenmukainen ja epäitsekäs valinta, myös ainoa lopullinen ratkaisu.

- Miettikääpä tätä, sanoi Tea. - Yksi laji lähtee vapaaehtoisesti, jotta miljoonat muut saisivat elää rauhassa. Tämä on viimeinen ja suurin rakkauden akti.

Käännytystyössään Håkan oli kuullut epäilijöiden ja pilkkaajien aina samoina toistuvia kysymyksiä. Mutta, epäilijät sanoivat usein, eikö ihmisen mukana maailmasta katoaisi iäksi korvaamattomia asioita? Aiotteko te heittää kaiken inhimillisen pois kuin roskan: Bachin ja Laotsen, Jeesuksen ja jazzin, squashin ja gastronomian?

- Kaikki tuo, minkä te mainitsitte, niin, onhan siinä monia mainioita ja jalojakin asioita, Håkan sanoi. - Mutta ne ovat pelkkää varjoelämää, mielen leikkiä tosielämän, luonnon, biosfäärin, rinnalla. On vihdoinkin myönnettävä, että se mitä sanotaan kulttuuriksi mutta mikä on oikeastaan vain ihmiskunnan nautinnon- ja mukavuudenhalun tuote, ei voi enää pitkään jatkua. Sivilisaatio on tuhoava sekä itsensä että kaiken orgaanisen elämän, ellemme me itse ensin lopeta sitä.

Ja hän jatkoi vielä pitkään esittäen tilastolukuja, puhui kiihtyneesti elehtien ja katsoi keskustelutoveriaan rävähtämättä silmiin.

VSS:ssä ei ollut jäseniä toistaiseksi kuin alle kolmekymmentä, mutta opintopiirejä oli useita. Håkanilla oli monta syytä osallistua tiiviisti opintopiirien toimintaan. Yksi niistä oli juuri Tea. Hän oli Progressiivisen tietoisuuden tien piirin, PTTP:n ohjaaja.

PTTP kokoontui joka torstai-ilta. Vähä vähältä, opiskelun ja näkemyksen syventämisen kautta, Tea sanoi, ihmisen tietoisuus kehittyisi sille asteelle, että se ymmärtäisi oman katoamisensa välttämättömyyden.

Tea oli joitakin vuosia Håkania vanhempi. Jotkut pitivät häntä fanaattisena, mutta Håkan ihaili hänen määrätietoisuuttaan ja hänen selkeää, epäsentimentaalista älyään, mutta myös tumman, lyhyeksi leikatun tukan kiiltoa ja kiinteitä rintoja, joiden aavistus erottui pitkähihaisten ja kaulaan asti napitettujen flanellipaitojen alta.

Toisinaan kävi niin, ettei PTT:n piirin torstai-iltaisiin kokouksiin tullut keitään muita kuin Tea ja Håkan. Eräänä sellaisena iltana Tea oli hiljaisempi kuin tavallisesti. Heidän puheensa oli lopulta kokonaan vaiennut. Sadekuuro oli lyönyt ikkunaan ja Tea oli painanut suunsa Håkanin kaulaa vasten ja Håkan oli kiertänyt käsivartensa hänen hartioidensa ympäri ja puristanut hänet itseään vasten.

Sen illan jälkeen he tapailivat Tean kanssa silloin tällöin myös VSS:n ulkopuolella. Mutta heidän seurustelunsa ei ollut julkista, kukaan VSS:ssä ei tiennyt siitä.

- Håkan, minulla on sinulle jotain kerrottavaa, Tea sanoi syksyllä. He eivät olleet tavanneet kesälomalla ja VSS:n toiminnassakin oli ollut tauko, sillä Tea oli ollut kotonaan pohjoisessa ja kirjoittanut graduaan.

Håkanista Tea oli muuttunut. Hän oli kalpea ja poskiin oli ilmestynyt ihottumaa, kuin jonkinlaista maitorupea.

- Minä en voi tulla ensi torstain kokoukseen, Tea sanoi.

- Et kai sinä ole sairas? Håkan kysyi huolestuneena. - Sinä näytät sairaalta.

- Ei, en minä sairas ole. Mutta on tapahtunut sellaista, mitä ei olisi pitänyt tapahtua.

Håkan odotti. Hänen sydämensä jätti yhden lyönnin väliin.

- Håkan, minä odotan lasta.

- Sinä? Lasta?

Sanat olivat käsittämättömät. Ne kuulostivat typerältä leikinlaskulta, mutta Tea oli vakava ihminen, hän ei koskaan laskenut leikkiä. Hän oli myös rehellinen ihminen eikä hän koskaan valehdellut. Nyt hänen kuitenkin täytyi joko pilailla tai valehdella. Ei VSS:n perustajajäsen eikä etenkään PTTP:n vetäjä voinut mitenkään odottaa lasta.

- Me odotamme lasta, Tea korjasi.

Me? Mutta Håkan ei voinut olla isä. Kuinka sellainen mies, joka piti isäksi tulemista vakavana rikoksena koko planeettaa kohtaan, voisi olla isä?

- Miksi sinä sanot noin? Keksit äkkiä tuollaista? Håkan sanoi valittavalla, marisevalla äänellä.
        
Håkan, etkö sinä ymmärrä? Se on totta, me odotamme lasta.

Håkan jähmettyi. Hänen korvissaan alkoi humista, kun hän yritti käsittää Tean sanojen merkityksen ja seuraukset.

- Minä joudun tietysti eroamaan VSS:stä, sanoi Tea. - Muuta vaihtoehtoa ei ole. Ja luultavasti sinäkin, hän lisäsi hetken mietittyään.

- Miten niin joudut? Håkan kysyi. - Et sinä voi erota itse perustamastasi seurasta. Sinä olet VSS:n sielu. Enkä minä missään tapauksessa aio erota.

Kuinka heille saattoi käydä näin? Eivätkö he muka olleet huolehtineet tunnontarkasti ehkäisystä?

Håkan yritti muistella, mutta hän ei ollut enää aivan varma. Oli ollut ehkä kerta tai toinenkin, jolloin oli oltu hieman tavallista huolimattomampia. Hänen olisi jo aikaa sitten pitänyt antaa steriloida itsensä, mutta hän oli lykännyt toimenpidettä pikemminkin ujouden, ei niinkään pelon vuoksi.

Håkan voihkaisi korvinkuultavasti niin että joku viereisessä pöydässä kääntyi katsomaan heitä.

- Etkö?Tea sanoi. - Sinä joudut kyllä harkitsemaan asiaa vakavasti, minä sanoisin. Minä puolestani en edes harkitse. Minun kohdallani VSS on ohi.

- Eihän kenenkään muun tarvitse tietää tästä. Kai sinä olet jo tilannut ajan? Håkan kysyi.

- Ajan minne?

- Sinne missä tällaisista asioista huolehditaan. Aborttiklinikalle.

- Minä en aio mennä aborttiklinikalle.

- Aiotko sinä mennä yksityislääkärille? Se tulee varmasti kalliiksi. Mutta ehkä se on parempikin. Kyllä me selviämme. Minä huolehdin tietysti maksupuolesta, ensi viikolla voi jo nostaa opintolainan. Ja Tette (Håkan käytti heidän hellien hetkiensä lempinimeä) - minä olen todella hirveän pahoillani. Näin ei olisi pitänyt tapahtua. Meidän - minun olisi pitänyt olla huolellisempi.

- Minä en ole pahoillani, en enää. Pari tuntia kyllä ihan alussa, raskaustestin jälkeen. Mutta en enää, Tea sanoi.

- Olen iloinen siitä, että sinä suhtaudut tähän noin tyynesti, Håkan sanoi. Hänen itsensä oli vaikea peittää kauhuaan, jossa oli myös pisara vihaa. Hänestä tuntui, että kun tämä asia olisi loppuunkäsitelty, hän ei enää mielellään tapaisi Teaa kahden kesken.

- Minä olen kuullut, että sieltä pääsee jo samana päivänä kotiin. Nykyään käytetään sellaista narkoosia, josta ei tule yhtään pahoinvoivaksi, hän puhui nopeasti ja liikaa.

- Sinä et ihan tainnut ymmärtää. Minä en aio ottaa sitä pois, Tea sanoi. - Sitä paitsi nyt alkaa olla jo liian myöhäistä.

Håkan ei ollut varma, että oli kuullut oikein. Tai ehkä Tea sanoi jotain, mitä hän ei ollenkaan tarkoittanut.

- Anteeksi?

- Minä en aio ottaa sitä pois, Tea sanoi uudestaan. Hän ei katsonut Håkaniin.

- Aiotko sinä tehdä minut isäksi? Håkan kysyi pitkän vaikenemisen jälkeen, joka oli niin hiiskahtamaton, että kumpikin tuntui lakanneen hengittämästä. Håkan istui nyt suorana kuin seiväs. Tea ei sanonut mitään. Polttava tieto lävisti Håkanin ja hän vavahti.

- Sinä et voi tehdä tätä minulle, Håkan kuiskasi. Hänen äänijänteensä olivat hetkeksi salpautuneet.

Mutta Tea sai nyt itseensä hiukan tarmoa: - Sinulle! Älä ajattele aina vain itseäsi. Eihän sinun tarvitse olla isä.

Hän katsoi nyt Håkania suoraan silmiin, hänen leukansa kohosi ja hän näytti yhtä varmalta kuin torstai-illoin esitelmöidessään progressiivisen tietoisuuden tiestä.

- Tajuatko, mitä sinä puhut? Håkan sanoi ja kumartui Tea kohden puristaen kahvikuppiaan molemmin käsin. Kiihtymys teki hänen sormenpäänsä valkeiksi, mutta hänen korkealle kapealle otsalleen, heti nenänjuuren yläpuolelle, oli ilmestynyt helakanpunainen läiskä. - Jos minä olen siittänyt sen lapsen, minä olen sen isä, niin yksinkertaista se on. Se on samaa solulinjaa kuin minä, tapaan minä sitä tai en, maksan minä siitä tai en. Millään puheella sinä et voi muuttaa sitä tosiasiaa.

- Mutta sinun ei tarvitse olla sosiaalinen isä, Tea selvensi. Hän siemaisi viimeisen tilkan tuoremehustaan.

- Herra Jumala, Tea, minä en halua olla minkäänlainen isä. Sinun jos kenen pitäisi se tietää.

Håkanin mielessä viivähti ajatus, että lukemattomat pariskunnat ennen heitä olivat käyneet juuri samanlaisia keskusteluja ja tulisivat käymään heidän jälkeensä. Heidän kohdallaan niiden kertaaminen oli naurettavaa, nöyryyttävää ja kohtuutonta.

- Kuinka monta vuotta me olemme jo puhuneet näistä asioista! Rationaalisesta itsemurhasta! Progressiivisen tietoisuuden tiestä!

Tea katsoi hänen ohitseen. - Totta, me olemme puhuneet ja puhuneet. Mutta joskus puheen on loputtava. Ihminen muuttuu, hän sanoi suorastaan anteeksipyytävästi.

- Ei noin nopeasti eikä noin paljon! Se on - kuin jokin kohtaus, se ei ole normaalia. Huomenna sinä ajattelet jo eri tavalla.

Tea vaikeni.

- Sinä et ole enää se ihminen, jonka minä tunsin. Sinä olet näköjään luopunut kaikista VSS:n periaatteista. Mistä lähtien sinä olet halunnut olla äiti?

- Raskaustestistä lähtien, Tea tunnusti. - Jo kolme kuukautta.

Tean asento ja hänen kasvojensa outo liikkumattomuus saivat Håkanin vakuuttumaan. Hän näki sielunsa silmin uusien Håkanien sarjan, joka levisi hänestä eri suuntiin, vaihtoehtoisiin silmänkantamattomiin tulevaisuuksiin.

Hän näki suvun loppumattomuuden, sen itseään väsymättä varioivan toiston, elämän ikiaikaisen jatkumon, geenien itsekkään, silmittömän, kaikesta järjestä ja moraalista piittaamattoman etenemisen.

- Sinun täytyy, hän sanoi Tealle marisevalla ja itkuisella äänellä kuin pieni poika. - Täytyy!

Tea katsoi häntä mykkänä ja taipumattomana, etäältä uuden äitiytensä sisältä. Håkanista näytti kuin hänen huulillaan olisi väreillyt melkein-hymy, julma, totinen, salaperäinen madonnahymy.

Håkania kauhistutti se tosiasia, että siinä missä Tea oli, missä lähes kolmekymmentä vuotta oli ollut vain yksi ihminen, yksi katastrofi, vaikkakin niin ihana, oli nyt kaksi. Ja se johtui juuri hänestä, hän itse oli sen aikaansaanut, eikä merkinnyt mitään, että se oli tapahtunut hänen tahtomattaan.

Tea oli pettänyt hänet. Håkan ajatteli, että hän ei enää koskaan haluaisi edes nähdä Teaa. Mutta kuinka se olisi näissä oloissa mahdollista? Hän tunsi nin voimakasta aggressiota, että ensin kertaa elämässään hän halusi lyödä. Jotta mitään niin kauheaa ei tapahtuisi, Håkan alkoi tehdä lähtöä. Keskustelu oli joka tapauksessa hyödytön.

Hän oli aikonut omalta kohdaltaan murtaa syyn ja seurauksen ketjun - niin vaivattomasti, vain kieltäytymällä siittämästä uutta elämää. Hän oli halunnut olla viimeinen, hänen oli tarkoitus katkaista eräs solulinja, joka oli alkanut yli kolme miljardia vuotta sitten. Niin yksinkertainen ja selkeä tehtävä - niin täydellinen epäonnistuminen.

Yhä Håkan katsoi parien jatkumoa, perheet kypsyivät kuin tähkäpäät, isistä ja äideistä levisivät viuhkojen sarjat: perheitä, sukuja, sukukuntia, heimoja ja kansoja. Hän seisoi keskellä ihmiskunnan levottomasti aaltoilevaa peltoa. Ja hänestä, hänen kauttaan oli kylväytynyt uusi sato, josta varisisi ihmiskunnan ituja aina tietymättömään tulevaisuuteen.

Hänen silmiinsä kihosivat kiukun ja häpeän kuumat kyyneleet. Hänkin oli nyt yksi Aatameista, isä, siittäjä, alkusyy, joka ei löytänyt sovitusta.

Jos Håkan nyt olisi noussut vaaálle, se varmaankin olisi näyttänyt painonlisäystä; niin raskaaksi tieto, jonka hän juuri oli saanut, muutti koko hänen fyysisen olemuksensa. Hän oli istuutunut pöytään vapaana ihmisenä, hän nousi vankina, isänä, elinkautisena.




Stone Design's Create®
2007-11-16 18:39:41 +0200
Valid XHTML 1.0 Transitional