Luonto ja ihmisluonto
Kaarnarannassa 15. 9. 2007

Vuosia sitten joku suomalainen taiteilija väitti, että tunteet eivät kuulu luontoon. Se on kummallinen käsitys, sillä tunteet, samoin kuin äly ja moraali, kuuluvat ihmisluontoon (psykopaatteja lukuunottamatta). Kaikkine erikoiskummallisuuksineen ihmisluonto on vain eräs kiinnostava murunen luonnon äärettömästä moninaisuudesta. Itse pidän sellaisia käsitteitä kuin “luonto” ja “todellisuus” lähestulkoon yhteenlankeavina. Kaikki ihmisen tekemät artefaktit liittyvät nekin luontoon, samoin virtuaalinenkin todellisuus on osa laajempaa todellisuutta. Ja sitä paitsi ensisijainen virtuaalinen todellisuus on omien aivojemme ja keskushermostomme luoma maailmankuva, joka on tietenkin vain hyvin hyvin epätäydellinen representaatio tositodellisuudesta.
Missä kulkee elämän ja ei-elämän, luonnon ja keinotekoisen raja? Sen kaltaisia kysymyksiä on jouduttu kysymään ihan viimeisen vuosikymmenen tai kahden aikana, kun sellaiset uudet tieteenalat kuin tekoäly ja tekoelämä ovat syntyneet. On ymmärretty, että elämän välttämätön ehto ei ole aineellisuus tai hiilipohjaisuus. Ihminen itse on oppinut tekemään jotain elämää muistuttavaa, vaikka edistyneimmätkin artelektit ovat vielä kovin kaukana orgaanisen olennon tasosta. Vahvan tekoälyn kannattajat todella uskovat, ettei ihmisälyn ja digitaalisen älyn välillä ole mitään laadullista eroa ja että koittaa hetki – singulariteetiksi nimitetty – jolloin luomamme synteettiset koneoliot, erilaiset hybrotit, artilektit ja biologiset tietokoneet ohittavat ihmisen kyvyt. Niillä ei kuitenkaan ole tiedotonta, joka ohjaa ihmisen tekoja ja havaintoja paljon enemmän kuin haluaisimme edes uskoa, eivätkä ne käy sisäistä monologia, joka on myös dialogin edellytys. Ja kuinka on niiden valinnanvapauden laita? Sehän on syyntakeisuuden ja siten myös moraalin edellytys. Mutta eräät ovat jo varmoja siitä, että koneet tulevat hallitsemaan ihmisiä kuten me yritämme hallita eläimiä.
Erkki Kurenniemi erotteli kerran absoluuttisen todellisuuden objektiivisesta todellisuudesta, joka on sosiaalinen konventio. Minä olen joskus käyttänyt jälkimmäisestä ilmaisua “jaetut unet”, mutta sitä voisi kutsua myös ryhmä- tai lajitodellisuudeksi. Jokaisella lajilla on sille ominainen havaintomaailma, jonka rajat sen rakenne ja aistit määrittelevät. Niiden ulkopuolelle ei ole menemistä. Itse kullakin on vielä oma subjektiivinen todellisuutemme. Emme koskaan voi tietää, vastaako meidän havaintomme punaisesta täydellisesti toisen ihmisen havaintoa. Absoluuttisesta todellisuudesta meillä ei voi olla mitään varmaa tietoa. Edgar Allan Poen Unta unessa, a dream within a dream. Calderon: Elämä on unelma, josta herättyämme jää jäljelle vain omien tekojemme muisto.
Lueskelin nuorena J. H. Fabren Muistelmia hyönteismaailmasta ja vaikutuin suuresti hänen tutkielmistaan, jotka olivat samalla runoutta, mutta ennen kaikkea hyönteisten merkillisistä kyvyistä. Paljon myöhemmin osuin lukemaan Eugène Marais’n Valkoisen muurahaisen sielun. (The Soul of the White Ant, 1934.
Marais puhui ryhmäsielusta. Hän näki termiittipesän ikään kuin yhtenä eläimenä, joka koostuu miljoonista yksilöistä. Niillä ei ole omaa tahtoa eikä intentioita, pesällä sen sijaan on. Sen mieli ja intelligenssi kehkeytyy ja organisoituu itsestään huolimatta siitä, että sen asukkaat eivät välttämättä ole intelligenttejä.
Marais tarjoaa muurahaispesän analogiaksi ihmisruumista. Sen kuningatar, sen koossapitävä voima on keskushermosto, ihmisaivot. Samoin kuin muurahaispesään muodostuu oma kokonaisintelligenssinsä, ihmisruumiin solut ja elimet toimivat kokonaisuutena ja kokonaisuuden hyväksi.
Marais todellakin ymmärsi jotain uutta ja oleellista. Jos hän olisi kirkoittanut teoksensa 50 tai 80 vuotta myöhemmin, hänelle olisi tarjoutunut itsestäänselvänä toinenkin analogia: tietoverkko. Itseorganisoituvuus ja emergenssi ovat avainsanoja myös tekoelämää ja biomorfien käyttäytymistä kuvattaessa. Yksinkertaiset lait, jotka tuottavat monimutkaista käytöstä, pätevät sekä todellisissa että virtuaalisissa yhteisöissä.
Minä en usko, että äly, tunne, empatia, tietoisuus rajoittuisivat vain ihmislajiin ja kuuluisi vain ihmisluontoon. Enkä ollenkaan usko, että ihminen on eläinlajeista sosiaalisin, kuten Aristoteles väitti. Järki on ihmisen luonto Spinozan mukaan, mutta ns. älyä esiintyy kaikkialla orgaanisessa elämässä. Ja se äly liittyy varsin usein aggressioon muidenkin lajien kuin vain ihmisen kohdalla.
Muurahaiset ovat kehityshistoriallisesti kaukainen laji, mutta aggressiivisuudessaan ne muistuttavat ihmiskuntaa. Muurahaiset hävittävät naapuriyhteiskunnan aina kun voivat, ne hallitsevat etniset puhdistukset ja kansanmurhat, ne osaavat motittaa, ryöstää ja rampauttaa, ne harrastavat jopa kemiallista sodankäyntiä. Niillä on terroristiryhmiä, jotka tuottavat sabotaasheja ja pommiattentaatteja. Niillä on myrkkyrauhasin varustettuja kamikaze-muurahaisia, jotka tarpeen tullen räjäyttävät itsensä myrkyttääkseen vihollisen. Joka haluaa tuntea ihmisen, menköön muurahaisten tykö.
Mutta ihmisluontoon kuuluvat myös mielikuvitus, moraali ja symbolifunktio. Ihmisen täytyy kuvitella voidakseen ymmärtää toisten tietoisuuksien, inhimillisten ja eläimellisten, todellisuus. Siksi mielikuvitus on myös moraalin alkulähde. Ihminen tarvitsee unia, kuvia, symboleja ja kertomuksia, jotta hän ei näkisi harhoja ja menettäisi mielenterveyttään. Ne eivät ole järjen vastakohta, vaan rationaalisuuden edellytys. Ilman niitä toimisimme vielä irrationaalisemmin.
Olen puhunut tribareista, rakenteista, joissa on mahdottomia liittymiä. Sellaisia on paljon ihmisten maailmassa. Tarkoitan käsitteitä, joissa yhdistyvät sekä abstrakti ja kuviteltu että konkreettinen. Niitä on runsaasti kaikissa yhteiskunnissa ja ne ovat inhimilliselle olemassaololle luonteenomaisia ja välttämättömiäkin. Yksi tällainen ilmiö on raha, jota liikuttelevat ihmisten irrationaaliset odotukset, pelot ja toiveet. Ihminen hakee koko ajan merkityksiä ympäriltään, hän näkee kuvioita tähtitaivaalla, hän yhdistelee asioita lajilleen ominaisella tavalla, yksi asia edustaa hänelle toista asiaa. Mutta jokaisella eläinlajilla on oma virtuaalinen maailmansa.
Minusta mielikuvitus on paljon omalaatuisempi kyky kuin äly. Mielikuvitus perustuu symbolifunktion olemassaoloon, äly ei. Ja mielikuvitus on myös moraalin perusta tai sanokaamme: osa perustaa. Se mitä kutsutaan moraaliksi on tietoa olemassaolon rajoista, tietoa pelin säännöistä, jotka eivät ole samoja kuin käytöksen kultaisen kirjan ohjeet mutta joihin jälkimmäisetkin kyllä pohjaavat. Perustietoa, kaikkein alkeellisinta, jota ei voi enää perustella.
Olen aina ihmetellyt sitä, miksi eläinten älykkäältäkin näyttävä toiminta kiirehditään määrittelemään vain vaistotoiminnaksi. Useampaan kertaan toistetussa kokeessa vangittua muurahaista riensi aina auttamaan joku lajitoveri. Jos se ei onnistunut vapauttamaan vankia, eläin lähti etsimään lisää auttajia. Ne ahersivat kunnes onnistuivat vapauttamaan vangin. “En voi ymmärtää, kuinka tällainen toiminta voisi olla vaistonvaraista”, kirjoitti jo Georges Romanes teoksessaan Animal Intelligence vuonna 1888. Yhteistoiminnan muotoja on havaittavissa kaikkien lajien, jopa hyönteisten, keskuudessa. Aivan lähellä meitä, mutta silti näkymättömissä, tosiaan ruohonjuuressa, tapahtuu asioita, joista emme ole lainkaan tietoisia, Ympärillämme on monimutkaisia sosiaalisten hyönteisten – kuten juuri muurahaisten – sivilisaatioita. Lintujen älyn, niiden suunnistustaidot - ne kaikki me kuittaamme "vaistolla" tai "reflekseillä". Ikään kuin vain ihmisellä olisi päämääriä, merkityksiä, tarkoitusperiä, tahtoa. Jokaisella lajilla on sille tyypillinen äly, juuri sellainen, joka auttaa sitä selviytymään ympäristössään sille ominaisten aistiherkkyyksien avulla. Tumma kiitäjä osaa asettua tummakaarnaiselle puun rungolle eikä tuohen vaalealle läikälle. Näkeekö se itsensä? Ns. vaisto on erehtymätön toisin kuin ns. äly. Erilaisten älyjen vertaaminen keskenään on jokseenkin hyödytöntä ja ihmisälyn nostaminen muunlaisen älyn yläpuolelle, on sekä perusteetonta että vahingollista antroposentrismia. Silti on myönnettävä, että ihmisellä tosiaan ilmeisesti on joitakin vain hänen lajillee ominaisia kykyjä.
        Kai Kaila piti pari vuotta sitten luennon tietoisuuden evoluutiosta ja hän tähdensi siinä ihmiselle ominaista autobiograafista muistia. Kaila kirjoitti näin: “On kuitenkin mielenkiintoista lukea mitä Charles Darwin--- piti merkittävimpänä inhimillisenä ominaisuutena: ”Vain moraalinen olento pystyy mietiskelemään menneitä tekojaan ja niiden motiiveja; ja se että ihminen ansaitsee tulla nimetyksi tässä on varmasti suurin osoitus hänen ja alempien eläinten eroista”. Kaila sanoi myös, että liikesäätelyn tasolla ihminen on täysin ylivoimainen verrattuna mihinkään muuhun lajiin ja että tietoisesti kontrolloidun motoriikan suuri muovautuvuus ovat olleet henkiinjäämisen kannalta täysin ratkaisevia evolutiivisia kilpailuvaltteja.
Teknologian evoluutio on viime vuosikymmeninä nopeutunut entisestään, uudet kommunikaatioteknologian sukupolvet seuraavat toisiaan parin kuukauden välein. Kulttuurievoluutiokin on tosiasia, mutta yksi mielenkiintoisimpia kysymyksiä ja oikeastaan ihmiskunnan kohtalonkysymyksiä on se, minkälaiset mahdollisuudet ihmisen tietoisuudella on evoluutioon. Onko mitään todistuksia eettisestä evoluutiosta vai tapahtuuko pikemminkin päinvastainen prosessi. Isaac Singerin jossain romaanissa esiintyi Mr. Tortsheiner, joka uskoi, että viimeinen ihmiskunnan edustaja tulee olemaan sekä mielipuoli että rikollinen. Ainakin viime vuosina ja vuosikymmeninä minusta on astuttu useita askelia taaksepäin. Viime vuosisata oli ihmiskunnan tähän mennessä tuhoisin, mutta valitettavasti on pelättävissä, että alkanut vuosisata tulee sen voittamaan.
(Se luonto, johon olen ensiksi tutustunut, oli kaupunkiluontoa. Vietin varhaislapsuuteni Katajanokan Kauppiaankadulla, jonka asfalttipihalle näkyi pilkun verran merta. Uspenskin katedraalin puistossa koimme siskoni ja serkkuni kanssa varhaisimmat luontoelämyksemme. Kun kuulin lapsena äitini kerran ilmaisevan panteistisen uskontunnustuksensa: Jumala on luonto, ajattelin lehdetöntä pensasta Uspenskin puistossa, syreeniä varmaankin. Samanlaisesta pensaasta oli taiteltu symbolinen vitsakimppu isän työhuoneen ovenpäälle. Se oli siinä vain kasvatuksellisessa mielessä, en muista, että sitä olisi koskaan käytetty.)


Mehiläispaviljongista:

- Tiedättekö, sanoi Siegbertille Hushusin edustaja, mikä eläin on vielä älykkäämpi kuin rotta?
- No kyllähän kissat ja koirat ovat fiksumpia, Siegbert arveli. Varikset myös. Delfiineistä puhumattakaan.
- Niinkö luulette? On niitäkin fiksumpia otuksia, sanoi rottamies. – Eläinkunta, kuulkaahan, toimii ylimalkaan tavattoman rationaalisesti ja paljon järkevämmin kuin ihmiskunta. Jopa sellaisetkin otukset, joita ei näe kuin mikroskoopilla. Minäpä kerron. Rotalla ja kissalla on yhteinen loinen, parasiitti. Se saa rotassa aikaan merkillisen muutoksen. Rotta, joka yleensä kavahtaa ja vihaa kissanpissan lemua, alkaa parasiitin vuoksi rakastaa kissanpissaa. Se tulee kissanpissasta ekstaasiin. Siksi rotta kuolemaa halveksuen hakeutuu kissojen läheisyyteen, kissat tappavat sen, saavat taas loisen omaan elimistöönsä ja niin loinen saa jatkaa kiertokulkuaan. Ihmeellinen luonto!
---
Hushusin rottamiehen puheet jäivät vaivaamaan Siegbertiä. Loinen puijasi rottaa murhaavalla juonella, joka varmisti sen oman menestymisen. Kaipa se oli silkkaa kemiaa tai pelkkää vaistoa, mutta Siegbertistä oli yhdentekevää, millä käsitteellä sitä nimitettiin. Tiedoton tieto piti hengissä ja levitti parasiittien sukukuntaa. Hänen oma lajinsa, joka piti itseään muihin luontokappaleisiin verrattuna älyltään ja ymmärrykseltään ylivertaisena, valmisteli sen sijaan monin eri keinoin omaa perikatoaan. Rottamies oli oikeassa. Syvempää mielipuolisuutta ja suurempaa typeryyttä sai muualta luonnosta turhaan etsiä.
Siegbert, joka väitti olevansa ultrarationalisti, ajatteli intelligenssiä, joka toimi erehtymättömällä varmuudella ja ilmaisi itseään kaikkialla luomakunnassa. Myös ihmisessä silloin harvoin kun hänen järkensä suostui hetkeksi antamaan sille sijaa.


Luen otteen Matemaattisista olioista, jossa puhutaan biomorfeista, gorgonoideista: “Mutta oliko niillä mitään, vähintäkään mahdollisuutta edes uneksia valitsevansa – kuten me uneksimme päivästä päivään, yhä uudestaan, ja kuten me tulisimme uneksimaan, vaikka meille todistettaisiin lopullisesti, vedenpitävästi, että kaikki valinnan mahdollisuudet olivat ohi ja ettei niitä itse asiassa ollut koskaan ollutkaan. Siinä oli inhimillisyys – ei itse vapaudessa vaan vapauden unessa. “

Entomologi: “Hyönteiset eivät ole yksilöitä. Ne ovat tilastollisia olentoja niin sanoakseni. Ne eivät tiedä, mitä ne tekevät. Ne tietävät vain, mitä ne tahtovat, mikä on juuri sitä mitä niiddn täytyy tehdä: syödä, paritella, lisääntyä, paeta kuolemaa niin pitkälle kuin ikinä voivat. Mutta sen ohessa – ei, vaan juuri sitä tekemällä – ne suorittavatkin ihmeellistä, välttämätöntä työtä, ainoaa todellista katharsista. Puhdistaa. Hävittää erot. Palauttaa. Yhdistää. Tämä on se päämäärä, josta hyönteiset eivät itse tiedä mitään, mutta jonka ne näyttävät sille joka haluaa nähdä. Tämän universaalin yhden hyväksi ne ahertavat yrittäessään säilyttää ja jatkaa omaa mitätöntä tilastollista olemassaoloaan.
Miten houkuttelevaa olisi uskoa, että ihminen olemalla vain sitä, mitä hän on, ja olemalla sitä mahdollisimman kokonaan, seikkaperäisesti ja itselleen uskollisena, samalla täyttäisi vielä tärkeäpää tehtävää, josta hän tietää yhtä vähän kuin hyönteiset ihmiselämästä.”

“Sinä, Juuli, katsot, että ihmiselämä kuuluu toiseen ja korkeampaan kategoriaan. Minä en olisi siitä ninkään varma. Kukaan ei voi tehdä muuta kuin sen, mitä hänen täytyy tehdä. Vaihtoehtoja ei ole, näyttää vain siltä kuin niitä olisi. Ajattelet, että jokainen saa osuutensa. Että kohtalo on valmisteltu ihmistä silmälläpitäen. Minä puolestani ajattelen, että sattuma on kohtaloa.”





Stone Design's Create®
2007-10-29 12:50:40 +0200
Valid XHTML 1.0 Transitional