|
Luku romaanista, jonka työnimi on Aaveita ja ihmisiä Olen kuullut väitettävän, että siellä missä kaksi ihmistä kohtaa toisensa, on aina läsnä kahdeksan aavetta. Se ei tietenkään ole totta. Otin kynän ja paperin ja aloin laskea. Minun tulokseni on, että kun kaksi ihmistä kohtaa, aaveita on läsnä kaksitoista kappaletta. Vähintäänkin. Mutta tehtäköön heti selväksi, että nämä aaveet eivät ole vainajien henkiä. (On epäilemättä toisia, jotka ovat…) Toki yksinäisenkin ihmisen ympärillä voi parveilla aaveita. Jokaista ihmistä näet alituisesti ja väistämättä seuraa vähintäänkin yksi aave. Luulet makaavasi yksin vuoteessasi, mutta et ole yksin. Vuoteesi jakaa aina toinen. Huoneessasi elää aina yksi aave. Kun menet kadulle, se kulkee vierelläsi. Kun palaat kotiin, se astuu sisään mukanasi. Se muistuttaa sinua, se on sinun kuvasi ja kuvajaisesi, sinun käsityksesi omasta itsestäsi. Kun puhutaan “käsityksistä”, luullaan, että puhutaan abstrakteista ja häilyvistä asioista. Mutta eivät ne ole lainkaan abstrakteja. Omakuva ja vieraskuvat – niin sanoakseni – ovat ihmishahmoisia ja aaveiden kaltaisia, ne ovat konkreettisia ja suhteellisen pysyviä ilmiöitä siitä huolimatta, että nekin ovat jatkuvan muutoksen alaisia samoin kuin ihmiset. Niiden näkymättömyys tarkoittaa sitä, että me luulemme katsovamme ihmisiä, vaikka katsommekin aaveita. Luulet, että juuri aaveet ovat silmälle näkymättömiä tai ainakin läpikuultavia, kun taas ihmiset ovat jotain tavattoman konkreettista, lihaa ja verta. Mutta on turha kuvitella, että todellisuus on konkretiaa ja ainetta. Todellisuus syntyy ja elää ihmismielissä, ja juuri mieliin aaveet vaikuttavat. Niiden lukumäärän ja vahvuuden kasvaessa käy yhä vaikeammaksi nähdä ihmistä aaveilta. Usein aaveet nimittäin peittävät ihmiset niin että näemme vain ja pelkästään aaveita. Aaveet eivät ole näkymättömiä, ne päinvastoin tekevät ihmiset näkymättömiksi. Eikä “näkeminen” ei tässä tarkoita vain näkemistä silmillä. Sokeatkaan eivät vältä aaveita. Kun kaksi ihmistä kohtaa toisensa, aaveet lisääntyvät. Ne kulkevat pareittain ja jokaisella aavetasolla tai –asteella elää kaksi paria. Mitä korkeammalle asteelle noustaan, sen läpinäkyvämmiksi ja ohuemmiksi aaveet käyvät. A:n käsitys A:sta ja B:n käsitys A:sta, A:n käsitys B:stä ja B:n käsitys B:stä ovat ensimmäiset kaksi paria. Seuraavan tason parit ovat A:n käsitys siitä, miten B käsittää B:n, B:n käsitys siitä, miten A käsittää A:n, A:n käsitys siitä, kuinka B käsittää A:n ja B:n käsitys siitä, kuinka A käsittää B:n. Ylimmän tason parit ovat A:n käsitys siitä, miten B ymmärtää A:n käsityksen B:stä, ja B:n käsitys siitä, miten A ymmärtää B:n käsityksen A:sta, A:n käsitys siitä, miten B ymmärtää A:n käsityksen A:sta ja B:n käsitys siitä, miten A ymmärtää B:n käsityksen A:sta. Kahden kohdatessa kumpikin heistä tuottaa siis kuusi aavetta. Ne kaikki ovat keskenään erinäköisiä ja poikkeavat myös niistä ihmisistä, joita ne kuitenkin jossain määrin muistuttavat. Voisiko niiden samankaltaisuutta kutsua eräänlaiseksi perheyhtäläisyydeksi? Aivan: aaveetkin muodostavat perheitä, sukukuntia ja heimoja. Kolmen ihmisen seurassa aaveita on 45, neljän jo 112 ja viiden 225. Voi vain kuvitella, millainen kuhina käy avajaisissa, coctail-partyilla, kustantamoiden syysinfoissa, teatterien ensi-iltojen väliajoilla… Jos meillä olisi silmät, joilla nähdä myös aaveet, tuskin erottaisimme ihmisiä niiden vilinästä. Monet ihmiset aistivat aaveiden läsnäolon ja tuntevat siksikin olonsa sellaisissa tilaisuuksissa niin epämukavaksi. Minä puolestani, ymmärrettyäni, miksi koen sellaiset tilaisuudet erityisen tukaliksi, olen alkanut yhä tietoisemmin välttää niitä. Kuinka monta aavetta näkisimme sadan hengen partyilla? Kiinnostava matemaattinen ongelma… Vastaus riippuu tietysti siitä, kuinka monta ihmistä kukin juhlavieras kohtaa. Jos jokainen heistä kohtaa 99 muuta ihmistä, heidän ympärillään parveilee – odottakaahan – minun täytyy miettiä hiukan. Totuus on, että me emme voi elää ilman aaveita. On selvää, että aaveet vaikuttavat paitsi toisiinsa myös ihmisiin, joista ne kehkeytyvät. Mutta ette ehkä ole ymmärtäneet, että voidaan ajatella toisinkin päin: ihmiset kehkeytyvät aaveista. Ei ole ainoastaan niin, että emme voi elää ilman aaveita, vaan niin, että meitä ei olisi ilman aaveita. Nyt meidän on palattava aaveiden lähteille: niihin kahteen ihmiseen, jotka kohtaavat toisensa. Sanoin, että aaveet muistuttavat alkuperäistä ihmistä… Mutta missä oikeastaan on hänen alkuperäisyytensä? Joudumme kysymään, onko sitä koskaan ollutkaan? Ihmiset tekevät aaveita, mutta myös aaveet tekevät ihmisiä. Joistakin aaveet tekevät kunnon kansalaisia, toisista ne tekevät mielipuolia ja kriminaaleja. Mielestäsi tämä ehkä on vain kevyt pieni ajatusleikki. Olet väärässä. Aaveet ovat todellisia ja ne ovat aina kanssamme. Ne kilpailevat keskenään alituisesti. Toisten häviö on toisille voitto. Jotkut ovat aina niskan päällä, toiset käyvät yhä ohuemmiksi ja lopulta sulautuvat vavempaan. Kun aaveet ovat kauan tekemisissä keskenään, ne usein alkavat muistuttaa toisiaan. Se on loputonta metamorfoosia. On hämmästyttävää, miten tavattoman erinäköisiä voivat aavepariskunnat olla! A:n kuva A:sta ja B:n kuva A:sta eivät ehkä lainkaan muistuta toisiaan. Ne ovat pukeutuneet kutakuinkin samoin, siinä kaikki, mutta toinen on ryhdikäs ja nuorekas, sukkela sanoissaan, sanalla sanoen erinomainen seuramies. Toinen taas on lipevä ja sietämätön jaarittelija. Aaveet ovat vahvimmillaan tuntemattomien tai puolituttujen kohdatessa toisensa. Silloin ne ovat elinvoimaisia ja tuoreita, lähestulkoon materialisaatioita, mutta samalla tavattoman labiileja. Aaveiden tungeskelu ei ole vain epämukavaa. Aaveet ottavat ihmisestä energiaa, ja sen vuoksi me väsymme niin suuresti niiden vilinässä. Ne ovat kuin pieniä kuita, hohtavat lainavaloa, varastavat voimiamme. Edes yksinäisyydessä emme ole niiden tungettelulta täysin turvassa. Toisten käsitykset meistä voivat myös tunkeutua huoneeseemme, istahtaa vuoteemme reunalle ja valvottaa meitä öisin. Aaveet eivät ole alastomia eivätkä ne liiku valkeissa kaavuissa. Aaveilla on periaatteessa yllään samanlaiset vaatteet kuin niiden esikuvilla, alkuhahmoilla, jos niin voin sanoa. Mutta pukeutumisessa on kuitenkin monenlaisia eroja. Henkilöllä A saattaa esimerkiksi olla yllään vastikään hankittu sininen pusero. Hän on valinnut sen huolella ja maksanut siitä paljon. Hän kuvittelee, että se parantaa hänen ulkomuotoaan merkittävästi, korostaa silmien väriä ja hipiän vaaleutta ja että sen sini on erityisen miellyttävä. Mutta siinä hahmossa, jonka B on A:sta luonut, jonka B näkee A:n sijasta, puseron väri on laimennut ja hailea, tuskin edes sininen. Sen sijaan aaveen madraskuvioinen huivi on tavattoman silmiinpistävä. Sillä tavoin aaveet eroavat toisistaan myös asujensa puolesta. Toisinaan aaveet ottavat mittaa toisistaan. Se joka voittaa, saattaa lopulta sulauttaa toisen itseensä. A:n käsitys itsestään voi olla niin vahva, että se muuttaa B:n käsityksen A:sta itsensä kaltaiseksi. Kahta täysin identtistä aavetta ei voi olla olemassa. Saattaa myös käydä niin, että yksi aave jakautuu kahdeksi tai useammaksi. Tuttavamme voi tehdä tekoja, joita emme olisi uskoneet hänen koskaan tekevän. Hänen käytöksensä voi muuttua arvaamattomaksi. Hän kehittyy, vanhenee, hänen luonteenlaatunsa vaihtuu kuin toiseksi. Ja äkkiä siinä on hänestä kuin useampia kuvia ja useampia aaveita. Me kysymme: mikä niistä on oikea? Nämäkin aaveet joutuvat käymään kamppailua keskenään. Joku aaveista katoaa, joku vahvistuu ja jää henkiin. Aina kun kysymme, millä tavoin aaveet ovat olemassa, joudumme tekemään toisen kysymyksen: Millä tavoin ihmiset ovat olemassa? Sanon vielä kerran, että samoin kuin aaveet vaativat ihmistä ollakseen olemassa, samoin ihmiset edellyttävät aaveita. Ihmistä näet ei ole ihmisenä olemassa, mikäli ei hänestä ole mitään kuvaa kenenkään toisen mielessä. Silloin näet ei synny edes sitä aavetta, joka aina asuu ihmisen kanssa. Se sikiää vain toisten aaveiden kautta. Kun siis puhumme ihmisistä, puhumme aina myös aaveista. Vai puhummeko aina vain aaveista? Sillä siitä, mitä ihminen oikeastaan on, tiedämme vähän. Me puhumme aina mielipiteistä, kuvista, käsityksistä ja näkemyksistä ihmisestä. Tunnistanko itseni aaveiden joukosta? Missä olen minä, oikea ihminen? Missä sinä, joka synnyit omaksi itseksesi? Kuinka olet olemassa? Mikä sinussa pysyy, mikä ei järky, mitä eivät aaveet tee itsensä kaltaiseksi? Milloin saan nähdä ihmisen kavoista kasvoihin, milloin voin olla varma siitä, ettei aave tunkeudu meidän väliimme ja himmennä hänen todellisuuttaan? Ja mitä jää, jos kaikki nuo aaveet karkotetaan? |
2004-01-21 15:32:38 +0200