Taide tienä totuuteen

Alustus Nuorten filosofiatapahtumassa 17. 1. 2004



“Karta, lapsi, valhetta, puhu aina totta. Leikissä ja todessa puhu aina totta.”

Niin luki ammoin aapisessani.

Mutta kuinka leikissä voi aina puhua totta? Onko se mahdollista kirjallisuudessa, joka on totista leikkiä? Minusta on.

Viime vuosisadan alun realistit kuten Juhani Aho ja Arvid Järnefelt pitivät credonaan lausetta: "Pitää kirjoittaa vain sitä mikä on totta." Voisin allekirjoittaa saman lauseen, vaikka sen sisältö olisi hieman erilainen. Minä en ole realisti. Koululainen kysyi minulta: “Onko vaikeaa sekoittaa mahdoton ja mahdollinen?” Minä vastasin, ettei lainkaan. Sitähän ihmiset tekevät koko ajan, kirjailija ei ole poikkeus.

Pitää kirjoittaa sitä, minkä kokee todeksi. Ja mahdottomuudessakin voi piillä totuus. Taide ei ole rationaalista, mutta eipä ole todellisuuskaan. Ei se taivu ihmisjärjen standardeihin ja mittoihin.

Monta muotoa ja monta laatua on totuudella. Luuranko kaapissa - sellainen on totuus. Se on epämiellyttävä yllätys, kaikkein pahin. Mutta myös kaikkein paras ja kaikkein korkein: valo ja valaistuminen. Se on hyvä ja paha, kaunis ja ruma, mutta väärä ei milloinkaan. Jos se on väärä, kas silloinhan se ei voi olla totuus. Ja suurin tuntemattomin: itse todellisuus.

Totuus on iso sana, yksi kaikkein isoimmista. Sitä käytetään sekä temppeleissä että oikeussaleissa, sekä politiikassa että mediassa. Paljon vaaditaan, jos pyydetään totuutta, vain totuutta eikä mitään muuta kuin totuutta.

Totuutta etsitään ja sitä salataan. Se on tietoa, joka on arvokkainta ja vaarallisinta. Se voi polttaa näpit. Se sokaisee. Sen paljastaminen voi sekä vahingoittaa että vapauttaa; politiikassa sitä kutsutaan tietovuodoksi.

Vaarallisimpia ovat ne tahot, jotka uskovat olevansa totuuden haltijoita. Korkeimman totuuden lahko katsoi totuuden vaativan metromatkustajien myrkyttämistä.

Toisinaan totuus on niin yksinkertainen ja päivänselvä, että lapsikin näkee sen. Mutta silloin sitä eivät näe liikaviisaat ja intellektuellit: he uskovat keisarin uusiin vaatteisiin.

Vastakohtiensa kauttako totuutta voi määritellä, sellaisten kuin valheen, epätoden, epätodellisuuden?

Niin joudumme taas taiteeseen. Sehän on epä-, keino- ja virtuaalitodellisuutta, fantasiaa ja fiktiota, leikkiä ja peliä, jos ei jotain vieläkin epäilyttävämpää: petosta, valhetta ja huijausta. Miten sellaisten toimien kautta voisi päästä lähemmäksi totuutta ja todellisuutta?

Siten, että fantasia on joskus lyhin, joskus jopa ainoa mahdollinen tie todellisuuden ymmärtämiselle. Miksikö? Koska inhimillinen toiminta, kieli ja ajattelu perustuvat symbolifunktiolle, kuvalle ja representaatiolle, “ikään kuin”-todellisuudelle. Ja siitähän myös taiteessa on kysymys.

Taide ei senkään vuoksi ole mikään spesiaalialue inhimillisessä toiminnassa. Taiteilijan dilemma ei ole erityinen eikä ammatillinen ongelma. Kysymys on kaiken inhimillisen havaitsemisen paradoksaalisuudesta.

Taide luo eräänlaisen keinotodellisuuden, mutta niin tekee keskushermostokin. Jälkimmäisen todellisuus on tosin paljon totaalisempi kuin minkään taideteoksen. Se on toisen asteen todellisuutta, taiteen vasta kolmannen tai neljännen.

Jokainen laji ja eliö tuottavat oman virtuaalisen todellisuutensa, aistiensa rajaaman. Ihmisen havaintomaailma on henkilökohtainen teos, jokaisella omanlaisensa. Todellisuus, jonka sen avulla havaitsemme, on aina jossain määrin illusorinen. Se on valveuni, jonka parhaimmillaan voimme jakaa kaltaistemme kanssa.

Magritte kirjoitti: “Me näemme maailman ikään kuin se olisi itsemme ulkopuolella, vaikka me koemme itsessämme vain sen mentaalisen representaation.”

Siinä mielessä kaikki on kuvaa. Mirkka Rekola kirjoitti: “Älä tee kuvaa. Kaikki ON.”

Fyysinen ja henkinen todellisuus ovat yhteistä taikaympyrää. Havaitseminen ja mielikuvitus ovat osa samaa prosessia. Ei ole erikseen pään sisäistä subjektiivista ja pään ulkoista objektiivista maailmaa. Fiktio ja todellisuus elävät symbioosissa eikä niitä voi reväistä irti toisistaan. Ihmisen todellisuus, ihminen itsekin, rakentuu tavallaan mahdottomille liittymille, faktoille ja illuusioille. Tulkinta vaihtuu toiseen, elektrokemiallinen biologiseen, biologinen mentaaliseen, materia henkeen ja henki takaisin materiaan. Metamorfoosit ovat loputtomia.

Olen käyttänyt inhimillisen todellisuuden toisiinsa sopimattomista mutta silti välttämättömistä tasoista vapaamielisenä metaforana fyysikko Roger Penrosen käsitettä “tribar”.

Totuus ja todellisuus ovat paradoksaalisia, ja me toistamme omassa elämässämme kosmisia paradokseja. Aineeton on aineen, epätodellinen todellisen, irrationaalinen rationaalisen perusta. Ei ole ainoastaan niin, että emme tiedä vastauksia eräisiin kaikkein perustavimpiin kysymyksiin vaan emme edes voi tietää. Inhimillisellä tiedolla on rajansa.

Kirjoitin Daturassa, että todellisuus on vain työhypoteesi. Se on sopimus, jota emme tiedä tehneemme. Se on harha, jonka jokainen näkee. Mutta se on yhteinen, välttämätön illuusio.

Maailma ei ole ulkopuolellamme eikä sisäpuolellamme. Missä se sitten on? Se on vuorovaikutuksessa, ihmisten keskeisessä ja ihmisen ja luonnon välisessä. Ja taideteos on pieni maailma. Sitäkään ei ole olemassa ilman vuorovaikutusta. Se on silta yksityisen ja yhteisen kokemuksen välillä.

Taideteos on eräänlainen henkilökohtaisen elämänkokemuksen tiiviste, siihen on uutettu sen ydinmehu. Siihen on kerrytetty yhden ihmisen tunne ja tieto, kokonainen maailmankuva hyvin pieneen tilaan, runoon, sävelmään, kuvaan. Taideteoksen hahmottuminen muistuttaa elävän organismin kasvua. Siinäkin esiintyy mutaatioita, adaptaatiota, luonnonvalintaa, itsesäätelyä ja emergenssiä, dynaamisuutta, järjestystä. Eloton muuttuu elolliseksi, merkityksetön merkitykselliseksi. Objektista tulee artefakti.

Taiteilija asettaa ja alistaa todellisuuskäsityksensä toisten ihmisten silmien eteen, heidän koeteltavakseen ja kuurnittavakseen. Pitääkö minun kokemukseni missään mielessä yhtä heidän kokemuksensa kanssa? Voimmeko jakaa tämän kokemuksen? Mikäli se on täysin jakamaton, se on tuskin mielenkiintoinen.

Taide testaa ihmisen todellisuuskuvaa. Minä testaan sitä kirjoittamalla. Kirjoittaa on kysyä, mitä todellisuus on, ja mitä se on erityisesti sillä kohtaa aikaa ja paikkaa, johon kirjoittaja on heitetty.

Taideteos on merkityksen kokemista. Totuutta ei voi olla ilman merkitystä. Voiko olla totuutta ilman ihmistä? Suuri ON ei ihmistä, kokijaa kaipaa. Mutta se on silloin vain puhdasta olemista, siihen ei sisälly merkityksen kokemista, koska kokijaa ei ole.

Voimme puhua henkilö- ja lajikohtaisesta todellisuudesta, inhimillisestä, objektiivisesta, jaetusta todellisuudesta ja absoluuttisesta todellisuudesta. Jälkimmäisestä emme voi tietää mitään, se on havaitsijoista riippumaton. Objektiivisen todellisuuden välttämätön ehto on subjektiivinen todellisuus.

Kirjallisuus on eräänlainen todellisuuden alalaji. Mutta se ei ole totaalista todellisuutta. Se ei ole täysin itsenäinen maailmankaikkeus, sillä se on lukemattomin verisitein ja -suonin kiinnittynyt sosiaaliseen ja yhteiseen todellisuuteemme. (Tahtoisin huomauttaa, että on mahdollista ja jopa järkevääkin nähdä konsensustodellisuutemmekin vain eräänä todellisuuden alalajina.)

Taiteelle on annettu monia tehtäviä, jotka ovat keskenään ristiriitaisia: löytäminen, paljastaminen, toistaminen, jäljentäminen, kätkeminen, korvaaminen. Mutta kaikki ne ovat tehtäviä, jotka liittyvät totuuteen ja todellisuuteen.

Taiteilija ei ole poikkeusihminen, jolla olisi omat sääntönsä. Taiteen tekeminen ei oikeuta erivapauksia eikä yksityismoraalia. Kuitenkin myönnän, että taiteilija saattaa toisinaan muistuttaa idiot savantia. Hän tietää tai osaa enemmän kuin hänen oikeastaan pitäisi. Eikä hän itse tiedä, kuinka hän tietää.

Taide voi julistaa, mutta toisin kuin propaganda. Taide julistaa yksityisen kokemuksen merkitystä. “Rakkaus abstraktioon” (Tzvetan Todorovin termi) kuuluu propagandalle, ei taiteelle. Sen käsitteitä ovat Valtio, Puolue, Kansa, Uskonto, Ideologia, Rotu. Miksei myös Totuus. Näihin abstraktioihin ja suuriin sanoihin tuijottaminen hämärtää näkyvistä likeiset ja konkreettiset asiat. Se johtaa välinpitämättömyyteen, laiminlyönteihin ja lopulta myös kaikkein suurimpiin rikoksiin.

Kun taide puhuu yksityisestä kokemuksesta, se puhuu ihmisten yhteydestä ja yhteisyydestä juuri siinä. En välittäisi korostaa individualistisia arvoja kovin pitkälle. Minua kiinnostavat enemmän ihmisten samankaltaisuudet kuin eroavuudet. Ajatukset eivät ole omia. Kielikään ei ole oma. Minä havaitsen niin kuin lajilleni on tyypillistä ja ajattelen lajini kielellä lajini ajatuksia. Ihmiskunnan kokema todellisuus ei ole koko todellisuus, siitä olen koko ajan tietoinen.

On selvää, että totuudella on jotain tekemistä, paljonkin tekemistä oikeudenmukaisuuden ja moraalin kanssa. Totuus, hyvyys ja kauneus on se kolmiyhteys, jonka arvo on nähty absoluuttiseksi. Minä uskon, että totuuden, hyvyyden ja kauneuden jano on polttava tarve, jota ei saa väheksyä. Taide vastaa siihen omalla tavallaan.

Kauneuden ja taiteen suhde on aina nähty intiimiksi, mutta onko taiteella tekemistä hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden kanssa? On, koska taide on mielikuvien todellistamista kuten kaikki tekomme. Moraali alkaa mielikuvituksesta. Siten taide ei voi katkaista siteitä moraaliin. Ajan nuoli ja tekojen peruuttamattomuus ovat sekä ihmisen omantunnon että hänen mielikuvituksensa tausta.

Kaikkein perustavimmille asioille ei tarvitse eikä edes voi löytää perusteluja. Vaikka puhun illusorisesta todellisuudesta, jotain varmaa on kuitenkin olemassa. Ja moraali kuuluu näihin varmoihin asioihin.

Omatunto on tietoa, joka on kaikille yhteistä kuten monet kielet antavat ymmärtääkin. Se on lajityypillinen ominaisuus, jonka voi hylätä vain hylkäämällä koko ihmisyyden. Mielikuvitus on myös kykyä ymmärtää toisten tietoisuuksien todellisuus, vaihtoehtojen todellisuus, tekojemme seurausten todellisuus.

Ihmisen on osattava valita, siinä on hänen syvin inhimillisyytensä. Ei ole mahdotonta tehdä eroa yön ja päivän välillä, vaikka näemme myös sarastuksen ja hämärän. Sama koskee oikeaa ja väärää, pahaa ja hyvää.

Muistan erään taiteilijan sanoneen, että hän haluaa eliminoida työstään tunteet, koska luonnossa niitä ei ole. Väärin! Sekä tunteet että äly kuuluvat ihmisen luontoon, eikä rationaalisuutta ole ilman tunteita ja mielikuvitusta.

Minä kysyn, voiko yksikään nk. taideteos olla taiteellisesti merkittävä, voiko se kestää, mikäli se propagoi väkivallan, rasismin, terrorin puolesta. Silloinhan siltä puuttuu ulottuvuus, jota voi kutsua universaaliksi ja jota ilman taide on roskaa tai propagandaa tai jotain vielä pahempaa. Sana “universaali ulottuvuus” kuulostaa mahtipontiselta. Tarkoitan sillä yksinkertaisia tosiasioita: sitä, että elämän ehdot, aistit, tietoisuus, kyky kärsiä ovat kaikilla ihmisillä hyvin samankaltaiset riippumatta heidän lähtökohdistaan, syntyperästään, rodustaan, uskonnostaan tai isänmaastaan. Rasistinen “taideteos”tekee propagandaa. Se valehtelee, yksinkertaisesti. Ja sen valhe vie kauas totuudesta.

Yli neljäkymmentävuotiaaksi asti ajattelin, että moraaliset kysymykset taiteessa eivät ole erityisen kiinnostavia. Minut havahdutti tästä horroksesta erään taiteilijan eläinrääkkäysrikos. En palaisi siihen, ellei hän olisi tehnyt sitä taiteen nimissä ja ellei hän vähän aikaa sitten olisi ilmoittanut olevansa valmis tekemään saman uudelleen ja ellei olisi muitakin, jotka kuvittelevat taiteen pyhittävän pahoja ja julmia tekoja.

Jotta taiteilija voisi kuvata kärsimystä, hänen täytyy myös sitä aiheuttaa, jopa sellaisen lauseen olen kuullut. Miten epätotta! Kärsimyksen aiheuttajia on tässä maailmassa jo kylliksi ja liikaa, taiteilijoita heidän avustajikseen ei tarvita. Ei taiteilijan tarvitse opettaa yleisölle kärsimystä. Elämä opettaa sitä ihan tarpeeksi, myös taiteilijalle itselleen.

Totuus jota kaunokirjallisuus kuvaa ei ole yksityiskohdissa ja faktoissa vaan suhteissa ja näkökulmassa. Ja sen takana on aina jotain henkilökohtaista ja läpikotaisin elettyä. Runous ja taide eivät voi ohittaa ihmiselämän yksityisiä, yksinkertaisia ja aina toistuvia tapahtumia.

Mutta mikä on yksityisintä, on kaikille yhteistä. Siksi se on myös todellisinta.





Stone Design's Create®
2004-01-17 22:31:37 +0200