Kirjallisuus ja ajan henki
Erkkolassa syyskuussa 2007


1.        

Nykypäivänä käytetään monia sellaisia teonsanoja, joita minun helsinkiläisessä lapsuudessani kukaan ei olisi ymmärtänyt. Minun lapsuudessani ei larpattu, chattailtu, mailailtu, tekstailtu, mesetetty, googlattu, bloggattu, kustomoitu, chillailtu, deletoitu attäshmenttejä eikä tehty podcasteja. Mitä verbejä tekemisistämme käytetään kahdenkymmenen vuoden kuluttua, ei kukaan Sibylla pysty ennustamaan. Mutta olen varma siitä, että verbit “lukea” ja “kirjoittaa” ovat käytössä vielä 1000 vuoden kuluttua, jos ihmiskunta vain onnistuu pysyttelemään niin kauan hengissä.

2.        

Kirja on hiljainen media. Kirjan ympärillä on yksinäisyyden aura, sillä kirja on tarkoitettu yhdelle ihmiselle kerrallaan. Lukija lukee kirjaa omassa rytmissään ja omalla tavallaan. Hän voi kiitää tai raahustaa etanavauhtia, selailla, silmäillä, palata takaisin, aloittaa lopusta, tehdä etu-, taka- ja syrjähyppyjä. Kirja itse ei määrää hänen tempoaan kuten elokuva, teatteriesitys, musiikkikappale, radiokuunnelma tai televisioshow määrittää. Tosin videoita katsellaan ja musiikkia kuunnellaan yhä enemmän yksin, omilla kuulokkeilla omilta soittolistoilta, mutta teatterin, elokuvan ja konsertin peruslähtökohta on aina ollut yhteinen, yhtäaikainen ja julkinen kokemus.

3.        

Kirjallisuus ei kuitenkaan ole kirjoja, vaan kirjallisuus koostuu teoksista. Ja teoksia voidaan vastaanottaa monin eri tavoin. Kirja voidaan lukea äneen lukutaidottomalle, se voidaan esittää viittomina kuulovammaiselle tai vain kosketuksin kuurosokean kämmenpohjaan. Tietysti sisältöä jälkimmäisissä tapauksissa katoaa, kuten sitä katoaa, kun teos käännetään kieleltä toiselle. Mutta kirjallisuuden perusta on erään inhimillisen kyvyn olemassaolo. Aina on kysymys symbolifunkiosta, Homo sapiensin eräästä ainutlaatuisesta ominaisuudesta. Aina on kysymys siitä, että merkki muuttuu ihmisen ymmärryksen kautta merkitykseksi, että yksi asia edustaa toista asiaa. Symboli ja metafora on meihin istutettu, se että voimme oppia niitä ymmärtämään on myötäsyntyinen inhimillinen kyky.

4.        

Lukeminen on tekemisen laji, joka ulkoapäin katsellen näyttää varsin vaatimattomalta, suorastaan tyhjäntoimittamiselta ja ei-tekemiseltä. Koira ja kissa ja pieni lapsi voivat otaksua, että kirjan lukija vain istuskelee sohvalla mitään toimittamatta. Ihmisen sylissä on mitättömältä näyttävä pieni esine, mutta jostain käsittämättömästä syystä hän ei saa siitä irti silmiään, hän hypistelee sitä, kääntelee, hänen silmänsä liikkuvat ikään kuin hän seuraisi jotain olematonta tapahtumaa. Tai ehkä hyönteistä, joka kulkee valkealla paperilla mustia merkkejä myöten. Mutta mitään hyönteistä ei näy. Mitä tapahtuu todella? Liikkuessaan lukijan katse noukkii merkeistä merkitykset kuin marjanpoimija. Se mitä tapahtuu todella, tapahtuu salassa ja näkymättömissä, niin kuin niin moni tärkeä asia. Lukeminen on arvoituksellinen tapahtuma, oikeastaan kaksi tapahtumaa. Kirjoituksessa merkitykset muunnetaan merkeiksi, luettaessa tapahtuu käänteinen prosessi.

5.        

Globalisaatio ja kommunikaatioteknologia ovat luoneet uudenlaisen yhtenäissivilisaation. Minun kansakoulussani syötiin makaroonivelliä ja puolukkapuuroa. Nyt suomalaiskouluissakin syödään pastaa, pizzaa ja kebabia, ties mitä. Sana interaktiivinen ei olisi soittanut mitään kelloja. Kukaan ei voinut kuvitella digitaalista vallankumousta, ei olisi ymmärtänyt puhetta maailmanverkosta tai interaktiivisesta mediasta. Sellaisia tieteenaloja (tai tieteidenvälisiä aloja) kuin tekoäly ja tekoelämä ei 50-luvulla ollut olemassa. Se että ihminen voi todella siirtää elämän rajoja, on vasta ihan viime vuosikymmeninä tullut mahdolliseksi. Tietoverkko on myös tietoisuuksien verkko, joka tarjoaa ennennäkemättömiä mahdollisuuksia. Puhutaan jopa superälystä, jonka kuvitellaan voivan kehittyä lukemattomien tietoisuuksien yhteisvoimin. On tapahtunut jotain sellaista, jota voidaan kutsua evoluutiohypyksi.

6.        

Tarjonta aisteille on suunnaton verrattuna minun lapsuuteeni. Sillä on huomattavia etuja, mutta haittojakin. Sellaiset loputtomat virikkeet ja valinnan mahdollisuudet harjoittavat nopeaan liikkuvuuteen. Ajan henki on hengästynyt, se huohottaa ja läähättää. Mutta tosiasia on, että ihmisen tietoisuus toimii sarjallisesti, ei rinnakkaiskytkennöin kuten tiedoton. Se tarkoittaa, että emme voi kiinnittää huomiota intensiivisesti kuin yhteen asiaan kerrallaan. Aistien jatkuva kuormitus myös hajottaa ja uuvuttaa. Darwin sanoi, että ihmisen erottaa alemmista eläinlajeista se, että ihminen voi punnita tekojaan ja niiden seurauksia. Sellaisen muistin harjoittaminen on usein tuskallista, mutta se on välttämätöntä. Muistaminen vaatii keskittymistä, aikaa ja rohkeutta, niin yksityisiltä ihmisiltä kuin kokonaisilta kansakunnilta. Baudelairen Pahan kukkien motto oli : “O Seigneur, donnez moi la force et le courage…”
Se mikä tapahtuu teknologiassa ei välttämättä tapahdu tietoisuudessa. Voidaanko puhua eettisestä evoluutiosta tai tietoisuuden evoluutiosta? Pikemminkin näyttää siltä kuin yhteiskunnassa olisi viimeisinä vuosikymmeninä otettu myös askelia taaksepäin. Kansalaisyhteiskunta on vahvistunut, mutta sen vastapainona yhteisöllisyys on murentunut, taloudellinen harvainvalta kasvanut ja kvartaalitalous alkanut määrittää yhteiskunnan tahdin.
Viime vuosina olen kuullut väitettävän sekä suoraan, että epäsuorasti – ja nimenomaan älymystöön itsensä lukevien taholta - että moraalisia faktoja ei ole olemassa tai että sellaiset arvot ovat joka tapauksessa suhteellisia. Jean-Francois Lyotard esim. väitti Salman Rushdien tapauksesta, että kysymyksessä on vain eräälainen riita ja että molemmat näkökulmat ovat yhtä oikeutettuja. Jos toisen näkökulman mukaan henkilö on tapettava hänen mielipiteensä vuoksi, ja toisen näkökulman mukaan sitä ei saa tehdä, ihminen voi ja hänen täytyykin sanoa, että edellinen käsitys on totaalisen väärä. Kuolemantuomion vastustaminen ei ole tuomitsemista. On kauhistuttavaa, että Lyotardin tapainen laiska mukasuvaitsevaisuus ja arvosubjektivismi on saanut yhä enemmän tilaa viime vuosina ja eettinen intuitio tuntuu monilta täysikasvuisilta ihmisisltä olevan täysin hukassa. Moraali, tietoisuus oikeasta ja väärästä, ei ole vain mielipidekysymys ja uskon asia. Moraali on perustavaa tietoa, niin perustavaa, että sen perusteleminen ei ole aina mahdollista eikä tarpeenkaan. Jos joku kysyy: “Miksi en muka saisi kiduttaa ja tappaa, jos se huvittaa minua?” ymmärrämme oitis, että häneltä puuttuu tietoa, joka on kaikkein perustavinta lajia.

7.        

Viimeisen puolentoista vuosikymmenen aikana globaaliin kulttuuriin ja yhteiskuntaan voimakkaimmin vaikuttava ja sitä muuttava teknologia on ilman muuta internet. Se on vaikuttanut niin politiikkaan, talouselämään kuin kaikkiin kulttuurin osa-alueisiin. On käynnistynyt kiihkeä prosessi, jossa mediat ovat internetin kautta sulautumassa yhteen. Minä näen tietoverkossa ja kirjallisuudessa runsaasti samankaltaisuuksia. Molempien käyttäjät voivat siirtyä toiselle todellisuuden tasolle liikkumatta fyysisesti minnekään. Internet ei ole merkinnyt kirjallisuudelle sitä, mitä jotkut pelkäsivät ja toiset toivoivat. Se ei ole merkinnyt kirjan loppua missään mielessä. Päinvastoin, se on tarjonnut uusia väyliä kirjoittamiselle. Internet on kirjoituskulttuurin laajennus, se on suunnaton universaalikirjasto.

8.        

Monet uskoivat, että kirjoittaminen muuttuisi yhä enemmän ryhmätyöskentelyksi. Että yksiäänisyys päättyisi, lukija ja kirjoittaja eivät enää olisi erillisiä. Että yksi teos sisältäisi monta vaihtoehtoista teosta, ja jopa teosten rajat alkaisivat nopeasti hämärtyä. Sattumaa, samoin kuin muistia ja aikaa, kirjallisuuden peruselementtejä, käytettäisiin ennennäkemättömin tavoin. Lukija muuttuisi myös tekijäksi, kunhan kirjoittaja vain sallisi vapaan käyttö- ja muutosoikeuden. Mutta hypertekstifiktio – tai sitten sen lukijat – ovat pettäneet monien odotukset. Verkossa voi lukea kineettistä ja animoitua tekstiä, joka muuntuu ja liikkuu näytöllä, siellä on subatomaarista ja hiukkasrunoutta, tekstiä generoivia algoritmeja, jotka tuottavat sattumanvaraista sisältöä, graafisia novelleja, e-mail-romaaneja, elokuvakäsikirjoitusta tai tietokone- ja roolipelejä muistuttavia kertomuksia ja juxtapositiorunoja (mitä ne sitten lienevätkään)… Saamme osallistua täysin epälineaarisiin ja interaktiivisiin (kuinka se sana jo ikävystyttääkään!) fiktioihin ja seikkailupeleihin, käyttää automatisoituja tarinangeneroimissysteemejä tai lukea traditionaaliseen kertomukseen linkitettyjä hypertekstisivuja. Ergodisella kirjallisuudella on kirjoittajansa ja tutkijansa, mutta missä piileskelee sen lukijakunta? Sen sijaan Wikipedia ja blogit, joiden valtavasta ekspansiosta kukaan ei voinut uneksiakaan vielä muutama vuosi sitten, ovat merkinneet jotain todella vallankumouksellista kirjoituskulttuurille.
Kun puhutaan virtuaalitodellisuudesta, on muistettava, että ei ole kysymys vain tietokonein aikaansaadusta todellisuuden tasosta. Ensisijainen virtuaalinen todellisuus myrskyää ihmisen pään sisällä. Se on keskushermoston luoma representaatio meitä ympäröivästä todellisuudesta, se on vain tälle lajille ominainen kokemusmaailma. Tuo todellisuus on perusteiltaan tuntematon, mutta emme voisi toimia tässä maailmassa, ellei sillä olisi tiettyä vastaavuutta inhimillisen, ihmisaivojen ja aistien aikaansaaman virtuaalitodellisuuden kanssa. Maailma ei ole itsemme ulkopuolella, mutta se ei ole myöskään sisäisesti meissä. Missä se on? Se on jokaisen olion ja ympäristön vuorovaikutuksessa. Taide, samoin kuin tietoverkkojen interaktiiviset maailmat, ovat vasta toissijaisia virtuaalisia todellisuuksia.

9.        

Uusia ja eriskummallisia internetin käynnistämiä ilmiöitä sukeltautuu tietoisuuteen tämän tästä. Eräät niist edustavat minusta erinomaisesti ajan hengen uusinfantilismia. Vasta muutaman vuoden ikäinen nivelnukkeilmiö on jo kasvanut verkon levittämänä globaaliksi nuorten naisten trendiksi. Näitä nukkeja kutsutaan myös taidenukeiksi tai hartsilapsiksi. Ne ovat hirmuisn kalliita ja niille ostetaan koruja, jalokivirasioita, huonekaluja ja kenkiä, jotka voivat maksaa yhtä paljon kuin omistajansa jalkineet. Hartsinukkeilmiö on esimerkki yli maan piirin kiemurtavista uuden viihdeteknologian haaroista.


10.        

Vuonna 2003 nettiin perustettu Second life on peli joka ei ole vain peli vaan kolmiulotteinen maailma. Sen asukkaat muovaavat itse maailmaansa. Siellä eivät fysiikan lait päde – siellä voi jopa lentää paikasta toiseen (tai ei-paikasta) - mutta sen sijaan kyllä talouden ja rahan. Second Life on kuluttamisen, muodin ja viihteen virtuaalimekka, ostoparatiisi, jossa voi hankkia itselleen paitsi trendivaatteita ja asusteita, loistoautoja ja luksusasuntoja, myös kokonaan uuden hahmon. Kaikilla naisilla on korkea povi, kapea uuma ja virheetön hipiä, kaikki miehet ovat lihaksikkaita ja pitkiä ja heillä on sixpack. Virtuaalinen seksi on nopeasti kehittyvä business Second Lifessa. Second Lifessa ei ole vanhoja, lihavia, vammaisia eikä edes juoppoja. Se on putz ja blank-maailma. Voi ottaa avatarekseen eläimen hahmon, mutta vanhan naisen hahmoa ei ilmeisesti voi. Yö- ja baarielämä on siellä vilkasta, mutta cocktaileja ei nielaista vaikka niitä ostetaan ja tarjoillaan. Tosielämän luottokortilla ostetaan lindeneitä, Second Lifen valuuttaa, jotka voidaan kuluttaa shoppailemalla lukemattomissa liikkeissä. Oleskeltuaan vuoden verran Second Lifessa eräs sen asukas, Ms. Hawkins, kertoo hankkineensa jo 31,540 esinettä (jotka tietysti ovat hyvin epäesineellisiä), esim. kymmeniä kenkäpareja. Second Lifessa on myös työpaikkoja, sekä matala- että korkeampipalkkaisia, sillä Second Lifessa tarvitaan niin yöklubien vahtimestareita ja tarjoilijoita kuin designereita ja arkkitehteja. Onpa siellä myös Amazonin kirjakauppa ja on selvää, että seurustelu ja keskustelu käydään kirjoittamalla. Asukas voi ostaa lindeneillä “maata”, josta ei ole koskaan pulaa kuten ns. todellisessa maailmassa, sitä voi aina luoda lisää. Real estate-business käy kuumana Second Lifessa, vaikka kysymys on tietysti hyvin unreal kiinteistöistä. Second Lifessa on jo nyt 8 – 9 miljoonaa asukasta (vaikkakin useimmat hyvin tilapäisiä), mutta liikakansoitusongelmaa, köyhyyttä ja nälkää siellä ei tulla koskaan kokemaan. Lindeneillä asukas voi myös rakennuttaa luxustaloja, joissa ei säästellä virtuaalista marmoria, ja vuokrata niitä halukkaille. Nämä real estates ovat unreal. Vuokratuloista saamansa lindenit hän voi vaihtaa oikeaksi rahaksi, jolla voi maksaa vuokransa oikeassa kaupungissa. Missä määrin oikea raha on “oikeaa” ja konkreettista, voidaan myös kysyä. Sekin on imaginääristä, eräänlainen tribar-ilmiö. On myös kiinnostavaa, että jotkut intohimoiset pelaajat ilmoittavat menevänsä “muualle”, kun heidän on pakottavista syistä, esim. syödäkseen tai nukkuakseen, poistuttava joksikin aikaa Second Lifesta tähän meidän First Lifeemme.

11.        

Mikä on fiktion ja Second Lifen perustava ero? Kirjan lukeminen edellyttää toisenlaista osallisuutta kuin Second Lifen interaktiivisuus. Second Life on julkista elämää. Siellä näyttäydytään, julkisuus on siellä olennaista, vaikkakaan ei omin kasvoin eikä omalla henkilöllisyydellä. Mutta kirjan lukija ei näyttäydy. Hän on vain silmä, joka näkee. Hänen osallisuutensa on hiljaisuudessa, se on katseessa, joka herättää kirjan elämään. Second Lifessa voi jättää taakseen epäonnistuneet ihmissuhteensa, ylipainonsa, ikänsä ja tautinsa ja koko elämänhistoriansa. Mutta niin voi tehdä kirjankin lukija. Second Life on eräänlainen jaettu uni, mutta niin voidaan sanoa myös jokaisesta romaanista. Second Life on kuitenkin standardoitu, persoonaton, kolmiulotteisuudessaankin yksiulotteinen maailma, joka kaikilta mittasuhteiltaan matkii nykyamerikkalaisen unelman arkkitehtuuria.

12.        

Mutta se ei tarkoita, että kirja sinänsä olisi aina jotain arvokkaampaa kuin vierailu Second Lifessa, larppaaminen, chattailu tai mesettäminen. Ei ollenkaan. Stefan Moster valitti vuosi sitten suomalaisen kirjallisuuden epä-älyllisyydestä. Sanoin silloin, että suurin osa kaikesta maailmassa kirjoitetusta kirjallisuudesta on epä-älyllistä, keskinkertaista tai vielä huonompaa. Suomalainen kirjallisuus ei ole poikkeus. Sitä paitsi älyllisyys ei ole mikään tae teoksen erinomaisuudesta, se ole riittävä hyvän kirjan kriteeri. Minun mielestäni on viisaampaa lukea hyvää sarjakuvaa kuin keskinkertaista kirjallisuutta, mutta on parempi lukea huonoakin kirjallisuutta kuin olla lukematta mitään. Sekin kehittää ainakin teknistä lukutaitoa, joka on tarpeen jokaiselle kansalaiselle.

13.        

Voiko kirja kilpailla Second Lifen kanssa? Sen ei tarvitse. Sillä kirjallisuus ei liiku vain ajan kiiltelevää pintaa pitkin, sen liikkuu myös vertikaalisesti sekä maailmanhistorian että tajunnan eri kerrosten läpi. Se on läsnä kun sitä tarvitaan ja se löydetään aina uudelleen. Kirjoittaminen on taistelua unohdusta vastaan, oman elämän ja sen valintojen kohtaamista. Kirja näyttää passiiviselta verrattuna Second Lifen herkeämättömään toimintaan, mutta se on harhakuva. Kirja on teko. Kirjallisuudessakin kohdataan sekä ajan henki että sen hengettömyys, mutta myös ajattomuuden elementti.

14.

Täällä Tuusulan Rantatiellä on hyvä muistaa Juhani Ahon ja Arvid Järnefeltin uskontunnustus: "Pitää kirjoittaa vain sitä mikä on totta." Mitä se tarkoittaa? Eihän kirjailija ole journalisti, jonka jokainen lause pitää voida tarkistaa dokumenttien tai silminnäkijöiden avulla tai ainakin googlaamalla? Ei, sitä he eivät tarkoita. Sillä tosi ei ole vain tosiasioita. Pitää kirjoittaa se, minkä kokee todeksi. Pitää kirjoittaa näkyväksi se mitä ei näy. Kerran koululainen kysyi minulta: “Onko vaikeaa sekoittaa mahdoton ja mahdollinen?” Minä vastasin, ettei lainkaan. Sitähän ihmiset tekevät koko ajan, kirjailija ei ole poikkeus. On outoa, että sellaisestakin sekoituksesta voi parhaimmillaan – taiteen kautta - syntyä jotain, mikä on totta. Taide ei ole rationaalista, mutta on turha kuvitella, että sitä olisi todellisuuskaan. Ei se taivu ihmisjärjen standardeihin ja mittoihin.
        Minun mieleeni painui lähtemättömästi jo koulutyttönä eräs J. H. Erkon runoista. Sen nimi on Murhelintu. Se on kirjoitettu yli sata vuotta sitten, vuonna 1899. Minusta siihen runoon on vangittu se kaikkein olennaisin, mihin kirjailija voi pyrkiä. Luen nyt sen runon.

Murhelintu

Kottarainen, se murhelintu,
jota harvasti mainitaan,
oli oppinut elämältä
pienen, pienosen laulun vaan.

Kottarainen, se tumma lintu,
lauloi pienoisen säveleen,
minkä lauloi, sen totta lauloi,
se koski kuulijan sydämeen.



















Stone Design's Create®
2007-10-29 12:20:50 +0200
Valid XHTML 1.0 Transitional