|
9,9 neliömetriä
Dodolle 8. 10. 2005
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä arvoituksellisemmalta alkaa näyttää se mikä on kaikkein tavallisinta ja luonnollisinta.
Näin kirjoitettuani satuin avaamaan Lichtenbergin Töherryskirjat. Silmiini osuivat sanat: “Mitä lähemmäksi pääsemme luonnonoliota, sitä käsittämättömämmäksi se muuttuu, hiekanjyvä ei varmasti ole sitä, minä sitä pidän.”
Eikä ole kasvikaan. Siitä, mikä on alkeellisinta ja perustavinta, tiedetään vähiten. Itäminen, versominen, kukkiminen, kypsyminen, kuihtuminen ovat ilmiöitä, joihin elämämme perustuu. Mitä enemmän vanhenen, sitä kiehtovammaksi muuttuu vegetatiivinen elämä ja kasvun hiljaisuus. Se muistuttaa kirjoittamisen hiljaisuutta, ajatuksen kasvamista sanasta, joka on siemen.
Idut, versot, nuput, kukat, hedelmät, juuret. Siemen, joka on tiivistettyä informaatiota, tietoa, joka voi elää horroksessa, yli kuivien kausien, jopa vuosisatoja. Sieni, joka puhkaisee asfaltin. Aktiivisuus passiivisuudessa, tekeminen ei-tekemisessä, tieto tiedottomassa, voima pehmeydessä, kypsymisen ja kuihtumisen ajoituksen erehtymättömyys.
Se luonnonolio, jota kutsutaan kukaksi, on minusta kaikkein käsittämättömin. Kiinassa kulttuurivallankumouksen aikaan nuorisoa vaadittiin repimään kukkia maasta. Mutta kukissa ei ole mitään porvarillista, ei mitään sievää saati pikkusievää. Katson kukkaa ja sen rävähtämätön silmä ällistyttää minua. Mistä moinen kauneus? Kauneus, jota ei ole tarkoitettu inhimillisen silmän iloksi, kauneus, jossa ei ole mitään viihteellistä vaan jonka tuottaa kaikkein ankarin tarkoituksenmukaisuus, kaikkein täsmällisin matematiikka. Näemme kukassa tämän ominaisuuden, jota kutsumme kauneudeksi, mutta joka on tahtoa, tietoa ja tarkoitusta.
Kukan kauneudessa, mesiviittojen hieroglyfeissä on kysymys elämästä ja kuolemasta, myös meidän. Kukka on komplisoitu, nerokas ansa, tae toistosta ja juhlien jatkuvuudesta.
Syksyllä 1999 sain palkinnon, silloiset 10000 Suomen markkaa. Se oli nimeltään Nuori Aleksis ja sen antoivat Suomen lukiolaiset romaanistani Pereat mundus, joka on kirja maailmanlopun pelosta.
Palkinnolla ostin ansarin, englantilaisen kasvihuoneen. Se oli oikeastaan vain painava paketti, joka sisälsi lasiruutuja, ruuveja ja metallilistoja. Kun kaivinkone oli vieraillut pihallamme Pernajan Isnäsissä, tasoittanut maan vanhan tuomen puolivarjossa ja tuonut paikalle kuution hiekkaa, aloin talvea vasten kumppanini kanssa koota ja pystyttää huonetta, jonka pinta-ala oli 9,9 neliömetriä. Se ei ollut aivan yksinkertaista. Kehikon viimeiset ruuvit kiersimme paikoilleen sakeassa lumipyryssä kohmeisin sormin. Paketista puuttui pidikkeitä, joiden tehtävä oli tukea ruudut paikoilleen, ja siksi huone jäi odottamaan kevään tuloa sellaisenaan, ilman kattoa ja seiniä. Lattiankin ladoimme vanhoista tiilistä vasta toukokuussa.
Kasvihuone on välitila, ei sisällä eikä ulkona tai sekä sisällä että ulkona. Kasvihuone on sekä luontoa että kulttuuria. Läpinäkyvyys on kasvihuoneen näkyvin ominaisuus. Kasvihuoneen tarkoitus on päästää sisään valo ja lämpö ja sulkea ulos tuuli ja kylmyys. Sen ylläpito on yritys, usein turhauttava, säädellä optimaalisesti kasvua ja satotoiveita.
Mutta kasvihuoneessa voi tehdä muutakin kuin idättää ja viljellä. Se on yksityistila, joka samalla on julkinen. Se on paitsi kasvi- myös kahvihuone, tarkkailuasema, seurustelu-, työ- ja lepotila. Sieltä voi tarkkailla pilviä, ukkosmyrskyä ja salamoita, harmaahaikaraa, kurkiauraa ja naapurin kyntötöitä.
Liukuovi huoneeseen on idän puolella. Sieltä näkee talolle ja haavikkoon, jonka korkeiden pylväikköjen lomasta siintää salmi. Pitkän pohjoissivun puolella viettää heinäinen rinne kohden kaislarantaista lahtea. Eteläseinustalla kasvaa piooneja, salkoruusuja ja kissanminttua.
Minulle oli yllätys, että tässä 9,9 neliömetrin ympäristössä elää sinne tuomani ja kylvämäni floran lisäksi myös niin rikas fauna. Runsaasti hämähäkkejä ja lukkeja. Muurahaisia. Jääriä ja maakiitäjiä. Sittisontiaisia. Tapaan siellä mehiläisiä, kukkakärpäsiä, yö- ja päiväperhosia, harakrankkoja, sisiliskoja, päästäisiä. Naapurin ja oma kissa lepäilevät vuorotellen penkillä. Kun katson niiden harmoniaa, muistan Södergrania:
“Av hela vår soliga värld önskar jag blott en trädgårdssoffa, där en katt solar sig.”
Minun kasvihuoneeni on suurimmaksi osaksi ruukkupuutarha. Huonekasvit tuodaan sinne varhain keväällä ja palautetaan lämmitettyihin huoneisiin vasta loka- marraskuussa.
Sato on toissijainen. Tänä kesänä yksi kurpitsa ja yksi vesimelooni sekä pari kiloa tomaatteja: Tigerellaa, Sun sweetia, kiiltäviä ja makeita kuin karamellit.
Kukat ovat ensisijaisia. Syklaami, bougainvillea ja heliotrooppi ovat kukkineet pitkän kesän ja kukkivat yhä, vaikka lokakuu on jo värjännyt pihlajanmarjat. Mutta kolme muuta, keskenään hyvin erilaista kukkaa: päivänsini, kärsimyskukka ja datura ovat minulle tärkeimmät.
Sekä päivänsinen että passifloran kukat ovat lyhytikäisiä päivänvalon kukkia, kun taas daturan pitkätorviset kukat, minun huoneessani valkeat kuin ensilumi, aukenevat iltaa kohden. Sen siemenkodat ovat piikkisiä, ne muistuttavat outoa toukkaa. Itse siemenet ovat munuaisenmuotoisia. Kasvi on myrkyllinen juuresta latvaan, mutta siemenet ovat erityisen myrkyllisiä; ne voivat tappaa. Mutta datura onkin hulluruoholle sukua ja sitä on käytetty shamanistisissa rituaaleissa. Tämä olento on petollinen ja vaarallinen, mutta lumoava.
Ei saa tulla kesää ilman päivänsineä, jonka valoisaan nieluun katse
uppoaa kuin poutataivaan syvyyteen. Senkin siemenet ovat myrkyllisiä, psykoaktiivisia, sanotaan myös, sillä ne saavat aikaan hallusinaatioita. Siksi monissa siemenkaupoissa päivänsinen siemeniä myydään nykyään vain tiskin alta.
Päivänsini on tuoksuton, mutta daturan lehdet lemuavat tympeälle ja pahalle, sen kukka sen sijaan henkii huoneilmaan salaperäistä aromia, kuin kallisarvoisin parfyymi. Mutta passifloran kevyt, raikas tuoksu tuo mieleeni jotain kauan sitten unohtunutta, jota en mitenkään saa palautetuksi muistiini.
Kärsimyskukassa, passiflorassa, on jotain sakraalia, vakavaa ja viatonta. Terveyskaupoissa myydään kukasta tehtyä uutetta, joka rauhoittaa ja nopeuttaa uneen vaipumista. Passiflora kiipeilee kärhillään kasvihuoneen itäistä päätyseinää pitkin, se venyy monia metrejä kesässä. Rakenteeltaan kukan teriö on hämmästyttävän monimutkainen, kuin kaunis koneisto. Sen symmetriassa on monia värejä: violettia, keltaista, valkoista, mustaa. Silti sen vaikutelma on hillityn hienostunut.
Kukan katsoja on olemisen tuntemattomuuden, sen puhtaan ihmeen äärellä.
Daturassa kirjoitin lapsuuden kokemuksestani: “Kukan nimi oli jotain täysin sattumanvaraista ja epäoleellista. Kukka ei ollut se, miksi sitä kutsuttiin. Ei mikään kukka. Mutta yhtä harhaan johti oma havaintomme kukasta. Sekään ei kertonut juuri mitään kukan todellisesta elämästä. Kukan itseys, se mitä tai kuka kukka oikeastaan oli, oli jotain muuta, aina jotain muuta.”
|