Déjà vu


Don deLilloa on kutsuttu Mr. Paranoiaksi. Hänen teoksensa vilisevät salaliittoteorioita. Niissä on lähes aina kysymys oleellisesta tiedosta, joka salataan tai jota vääristellään, niin viranomaiset kansalaisilta kuin yksityiset ihmiset ja perheenjäsenet toisiltaan. Valkoinen kohina kertoo sekin tiedosta, joka pyritään salaamaan, mutta ennen kaikkea se kertoo kuolemanpelosta ja nykyaikaisen kuoleman erikoispiirteistä. Teknologian metafysiikasta, jota deLillo sanoo vasta hitaasti alkavansa ymmärtää.

“Historia on kaikkien niiden asioiden summa, joita he eivät meille kerro”, Don deLillo kirjoitti Vaa’assa.

Valkoisen kohinan ensimmäinen painos ilmestyi 1984, Orwellin dystopian vuonna. Olen lukenut kirjan kolmasti kolmella eri vuosikymmenellä. Yhä uudelleen Valkoinen kohina jaksaa ällistyttää minua. Pidän sitä profeetallisena kirjana ja eräänä deLillon omalaatuisen tuotannon huipuista.

Tulkoon mainituksi, että itse olen aikoinani kirjoittanut samannimisen novellin. Se on lukuna kirjeromaanissa Tainaron, joka ilmestyi 1985. Sitä kirjoittaessani en vielä tiennyt Don deLillon teoksesta.)

“Syvin suruni on kuolema. Ainoa kohdattava asia on kuolema”, sanoo Valkoisen kohinan minäkertoja, yliopiston opettaja J. A. K. Gladney. Hän on pohjoisamerikkalaisen Hitler-tutkimuksen laitoksen esimies Kukkulan collegessa. Kanslerin ehdotuksesta hän on vaihtanut etunimensä Jack arvokkaammaksi kirjainyhdistelmäksi J. A. K.


“Minä olen keinotekoinen mies, joka seuraa nimeään”, kertoja tunnustaa.

Tarina kietoutuu kahden hyvin erilaisen ja erikokoisen asian ympärille. Toinen on hyvin pieni ja yksityinen: pilleri. Toinen on hyvin suuri ja julkinen: musta aaltoileva pilvi, ilmassa liikkuva myrkkytapahtuma, jonka pohjoinen ilmavirtaus levittää seudun ylle.

Gladney asuu ja opettaa Blacksmith-nimisessä pikkukaupungissa, kaukana suurkaupunkien kaoottisuudesta, siistissä ja keskiluokkaisessa taajamassa, jossa toimii runsaasti kemiallisia pesuloita ja optikkoliikkeitä. Mutta tietysti myöt supermarketeja, joita alinomaa järjestellään uudelleen, joissa vanhukset ja pikkulapset eksyvät ja jotka television ja auton ohella ovat amerikkalaisen perheen ja yhteiskunnan keskeisimpiä muovaajia.

Dacron, Orlon, Lycra, Spandex… Tuotteiden ja automerkkien logot samoin kuin tuotepakkaukset tavaraselosteineen kohoavat Valkoisessa kohinassa myyttisiin mittasuhteisiin.

Kun Gladneyn tytär puhuu unissaan evakuointikeskuksen patjalla, isä kumartuu lähemmäksi kuulemaan vain kuullakseen tytön kuiskivan maagisia sanoja: Toyota Celica.

Don deLillo ei anna haastatteluja televisioon. Valkoisessa kohinassa Gladney vertaa televisiota roskapostiin ja kauhistuu sen kuihduttavaa vaikutusta


Aftonbladetissa 1994 kirjailija totesi haastattelijalle, ettei väkivallan ja populäärikulttuurin välillä ole eroa. Ne ovat vastavuoroisia ja sekoittuneet keskenään.

“Viime viikolla Charles Manson oli TV:ssä. Olen henkilökohtaisesti vakuuttunut siitä, että murhan jatkuvalla toistolla, jota siellä näytetään, on suora yhteys sarjamurhaajan ilmestymiseen. Teknologia ja väkivalta ovat riippuvaisia toisistaan.”

Perhe tuijottaa lumoutuneena televisioreportaasia, jossa etsitään takapihalta murhattujen ruumiita. Kun niitä ei löydy paria enempää, sekä katsojat että toimitttaja tuntevat pettymystä. Katastrofien jano on kyltymätön.

Valkoinen kohina on kirjoitettu ennen internetiä, ennen kännyköitä ja ennen sellaisia psykofarmakologian edistysaskeleita kuin Prozacia. Uusi teknologia oli 80-luvun alussa vasta sarastamassa. Don deLillo näkee, että jokainen teknologian edistysaskel merkitsee myös pelon kasvamista.

Kaupunkien infrastruktuurin lämpö, joka huokuu asunnoista, autoista, televisioista, saa Hitler-tutkijan ajattelemaan entropiaa, lopullista lämpökuolemaa. Teknologia, jonka päätarkoitus on aina ollut ihmislajin hengissäsäilyttäminen ja sen elämän turvaaminen, on jo kääntynyt vastakohdakseen, kuolemaksi ja katastrofiksi.

1980-luvun Amerikka ei ole vielä tietoyhteiskunta. Mutta data ja informaatio ovat jo tyrkyttäytymässä yhä keskeisemmiksi käsitteeksi.

Kertoja miettii: “Mitä hyötyä on tiedosta, jos se vain uiskentelee ilmassa? Siirtyy tietokoneesta toiseen. Se muuttuu ja kasvaa jokaisen päivän jokaisena sekuntina. Mutta kukaan ei varsinaisesti tiedä mitään.”


Gladney elää neljännessä tai viidennessä avioliitossa puolisonsa Babetten ja neljän lapsen kanssa: Babetten 11-vuotiaan Denisen ja 3-vuotiaan Wilderin sekä omien lastensa 9-vuotiaan Steffien ja 14-vuotiaan Heinrichin kanssa. Babettella on myös 8-vuotias poika Eugene, jonka isä tekee tutkimustyötä erämaassa ja kertojalla 19-vuotias esikoistytär, joka tutkii valaita Hawaijissa ja 12-vuotias tytär Bee, joka asuu äitinsä kanssa.

Babette on aikuiskasvattaja, joka opettaa oikeaa asentoa tai laadukasta syömistä ja juomista ja lukee sokeille.

Puolisot ovat aina kertoneet kaiken toisilleen. He elävät läpinäkyvässä liitossa, niin ainakin J. A. K. uskoo kunnes pilleri todistaa toisin.

Entiset aviopuolisot vaikuttavat myös uusperheen elämään kuten Heinrichin äiti, joka elää ashramissa ja Been äiti, joka työskentelee CIA:lle.

Henkilögalleriasta etualalle työntyy kollega Murray, entinen urheilutoimittaja, jota kiehtoo seksi, ufologia, amerikkalainen magiikka. Hän opettaa collegessa Elvis Presleyä ja elokuvakurssia autokolarien estetiikasta. Hän on teoksen omalaatuisimpia ja mieliinpainuvimpia hahmoja. Parikymmentä vuotta ennen No logo-teoksen ilmestymistä Murray ostaelee tuotteita, joiden kyljessä lukee vain: Säilöttyjä persikoita, Hiomattomia maapähkinöitä…

Pienellä retkellä, joka suuntautuu lähitienoille Amerikan kuvatuimmalle ladolle, joka on muuttunut tavallaan näkymättömäksi kaiken kuvauksen vuoksi, kertoja huomauttaa: “Näemme vain sen minkä muutkin näkevät.”

Babetten tyttären Denisen elämää raskauttaa jatkuva huoli äidin voinnista. Huoli on Valkoisessa kohinassa eräs kuolemanpelon muodoista, ja herkeämätön. Amerikkalaisuus on huolissaan olemista.

Denise huomaa, että hänen äitinsä syö salaa jotain lääkettä, ja yrittää selvittää, mitä ja miksi. Sattumoisin purkki löytyy teipattuna kylpyhuoneen patterin takaa. Rohdon nimi on Dylar, mutta apteekit ja lääkeluettelot eivät sen nimistä valmistetta tunne. J. A. K. vie analysoitavaksi yhden tabletin, mutta sen ainesosat ja tarkoitus jäävät silti mysteerioksi.

Kun Babette vihdoin kertoo, mihin vaivaan hän on lääkettä nauttinut, selviää myös, että lääke on tarkoitukseensa - kuolemanpelon voittamiseen - täysin tehoton. Sen sijaan sillä on mahdollisia vakavia sivuvaikutuksia, yhtenä niistä kuolema.

Valkoinen kohina on julkaistu samana vuonna kuin
maailman toistaiseksi suurin teollisuuskatastrofi tapahtui Bhopalissa, Madhya Pradeshissa, Intiassa. Onnettomuus tapahtui vasta joulukuussa, joten Valkoinen kohina on kirjoitettu sitä ennen.

Bhopalin katastrofi on yhä vailla vertaansa teollisessa historiassa. Sitä on nimitetty kemiallisen teollisuuden Hiroshimaksi.

Lauha tuuli levitti keskiyön jälkeen kaupungin ylle tappavan myrkyllisen harmaan pilven, ilmaa raskaamman. Se oli vapautunut Union Carbide India Limitedin omistaman tehtaan kaasutankista, joka oli syöpynyt rikki. Pilvi sisälsi 40 tonnia tappavaa ja tukehduttavaa kaasua, metyyli-isosyanaattia (MIC).

Kaupungissa ei annettu mitään hälytystä, evakuointisuunnitelmaa ei ollut. Kun sokeita ja puolitukehtuneita ihmisiä alkoi virrata sairaalaan, lääkärit eivät tienneet mitä tehdä, koska laitos ei ollut antanut mitään informaatiota kaasun haittavaikutuksista.

Tämäkin tieto salattiin, kuten Blacksmithin asukkaille ei kerrota mustan kumpuilevan pilven vaikutuksista tai kerrotaan niin monitulkintaisesti, että oireet voivat olla mitä tahansa.

Blacksmithin k
atastrofi tapahtuu säiliövaunun jouduttua kolariin. Vaunu rikkoutuu ja siitä vapautuu hyönteismyrkkyvalmistetta, Nyodene D:tä. Aine tappaa torakat, mutta sen sivutuotteet tappavat kaiken muun, sanoo sarkastisesti Gladneyn nuori poika, Heinrich.

Bhopalissa kuolleiden ihmisten ja eläinten ruumiit tukkivat kadut ja puiden lehdet mustuivat. Kenties 10000 ihmistä - tarkkaa lukua ei tiedä kukaan - kuoli välittömästi, kymmeniätuhansia sai pysyviä vammoja. Kukaan ei myöskään tiedä tulevien sukupolvien mahdollisia vaurioita.

Toisin kuin Bhopalin asukkat blacksmithiläiset eivät kuole heti. Heidät evakuoidaan järjestyneesti, lumisateessa keskellä talvea. Evakuointiviranomaiset, joiden suojapuvuissa lukee SIMUVAC, näkevät todellisessa tapahtumassa mahdollisuuden harjoittaa simulaatiota. Tankatessaan autoa matkalla evakuointileiriin J. A. K. altistuu kahden ja puolen minuutin ajaksi myrkkypilvelle.

Nyodene D
:n vaikutukset ovat salakavalammat kuin MIC:in. Aine voi vaikuttaa ihmisruumiissa kolmenkymmenen vuoden ajan. Oireet ovat moninaiset. Muistikatkoja, déjà vu-kokemuksia, käsien hikoilua, kouristuksia, tajuttomuutta, keskenmenoja, solujen liikakasvua…

Lääkärintarkastuksessa todetaan, että Gladneyn kaliumarvot ovat epäilyttävästi nousseet. Hänet lähetetään perinpohjaisiin testeihin uuteen tutkimuslaitokseen. Hän valehtelee, ettei ole altistunut millekään myrkylle.
Nyodene D:n jäämiä löytyy kuitenkin testeissä.

Puolisot uskovat vihdoin toisilleen salaisuutensa. Babette on maannut Mr. Grayn kanssa vain saadakseen osallistua vaarallisen lääkkeen testaamiseen. J. A. K. on altistunut tappavalle aineelle. He kilpailevat keskenään siitä,
kumpi pelkää eniten kuolemaa, mustaa miestä, mustaa seppää. Myös kertoja haluaa kokeilla Dylaria, mutta ennen kaikkea hän haluaa löytää Mr. Grayn.
    
Babette ei kerro, mistä Mr. Grayn voi löytää, mutta J. A. K.
alkaa etsiä häntä hellittämättömästi.

Kauan sen jälkeen kun musta kumpuileva pilvi, ilmassa liikkuva myrkkytapahtuma on hälvennyt tai siirtynyt kauhistuttamaan muita kaupunkeja, Blacksmithin asukkaat pysäköivät autonsa moottoritien ylikulkusillalle ja kokoontuvat ihailemaan epätodellisen värikylläisiä auringonlaskuja, valomyrskyjä ja lieskoja, kultaisia pilvitorneja, taivaan prossinkarvaista leimuntaa.

Se on postindustrialismin, kemianteollisuuden ja myrkkypäästöjen estetiikkaa. Merkillisellä tavalla tämä Valkoisen kohinan piirre palautti mieleeni aivan eri aikakauden kirjailijan, suomalaisen runoilijan Saima Harmajan.

Lapsena luin Harmajan runon veturista, joka “puhkuu rumaan satamaan”, mutta jonka rinnasta nousee “loistoon ilmojen punan” autuas pilvi. Runo hitsautui iäksi mieleeni:

Katsoen metallijuhtaan
voiton valtavan nään:
kauneuden unen puhtaan
luo teräs kytkeissään.

Lakkaa säteilemästä
mielessä ei näky tuo:
rumuuden sisimmästä
tulvahtaa valovuo.


Gladney löytää lopulta Mr. Grayn, Dylarin kehittäjän, joka on addiktoitunut omaan tuotteeseensa. Hän on etniseltä taustaltaan epämääräinen mies,
joka nappailee Dylareja kuin pastilleja. Hän kärsii myös lääkkeen vakavista sivuoireista. Yksi niistä on virtuaalisen sekoittaminen reaaliseen.

Kun J. A. K. huutaa miehelle: “Kiväärituli!”, tämä paiskautuu lattiaan ja yrittää kiemurrella suojaan Dylar-vaahto suupielistä pursuten.

Mutta Gladney ampuu lopulta aivan oikeasti. Hän on päätynyt käsitykseen, että ihmisen on oltava joko tappaja tai kuolija. Hän on mieluummin tappaja.
“Tappaminen merkitsee elämänsaatavan karttumista.”

Kummatkin jäävät eloon, kertoja tosin vain odottaakseen ja pelätäkseen Neodyne-kuolemaa.

Sairaalassa, jossa Gladneyn ranne sidotaan, hän tapaa raivokkaan ja kyynisen nunnan, joka suoltaa käsittämätöntä saksaa, Gladneylle Hitlerin kieltä. Uskoa ei ole. Vain uskon uskottelemista niiden takia, jotka eivät usko. Kun kertoja kysyy, onko heidän kutsumuksensa siis teeskentelyä, nunna vastaa: “Meidän teeskentelymme on kutsumusta”.

Virtuaalisen ja reaalisen sekoittaminen, jonka SIMUVAC-viranomaiset aloittivat Valkoisessa kohinassa, on tapahtunut yhä täydellisemmin.
On jo totuttu siihen, että esittämistä ja simulaatiota pidetään todellisuutena. Siinä ei ole enää mitään uutta. Mutta nyt olemme tulleet uuteen vaiheeseen, jolloin jopa itseään intellektuelleina pitävät kuvittelevat oikeaa tekemistä, ihmisten aktuaalisia tekoja, aidon tekemisen esittämiseksi.

Kun taiteilija tappaa silpoo eläimen kuoliaaksi hän väittää esittävänsä ja jopa kritisoivansa hyödytöntä väkivaltaa.

Ja lukuisat visuaalisen viestinnän erikoisasiantuntijat, monet sivistyneet ja lukeneet ihmiset, toistavat samaa järjettömyyttä – ihan ilman Dylaria.

Se on melkoinen harppaus eteenpäin julmuuden ja hulluuden tiellä.

“Minä surin ihmisiä ja sitä outoa osaa, jota me esitämme omassa tuhossamme.”

Don deLillo ei pidä itseään postmodernistina, vaan modernismin lopun edustajana.

Hän
epäilee, kykeneekö kirjailija enää tarjoamaan sellaista traagista fiktiota, jota ihmiset tarvitsevat. Toiset kirjoittavat nyt sellaista fiktiota: diktaattorit, terroristit, murhaajat.

“Me elämme heidän visiossaan.”
    
Zeit-lehden haastattelija kysyi deLillolta, mitä hän paraikaa kirjoittaa. “Erästä teatterikappaletta”, deLillo vastasi.
    
Haastattelija arveli, että se kenties käsittelee Bill Clintonia ja Monica Lewinskyä – ja salaliittoa, joka johtaa presidentin erottamiseen.

Don deLillo vastasi: “Tätä en kommentoi. Lehdistä soitellaan minulle jatkuvasti ja kysellään mielipidettäni tuollaisista asioista. En vastaa. Minä en ole todellisuuden asiantuntija.”

“Kaikki, mitä meille on jäänyt jäljelle, on aura – todellisuus, joka on tulemaisillaan tuotteeksi - - -“, deLillo sanoi haastattelijalle. “Se mitä jää jäljelle on hohtoa, joka esittää todellisuuden realiteettia.”

Valkoinen kohina on kuva tuosta aurasta.
Valkoinen kohina on ennaltatietämistä.

Nyt me elämme samaa elämää, olemme eläneet jo kauan. Joka lukee kirjan, kokee déjà vun.