From holding to access, from collection to connection, from delivery just-in-case to just-in-time, from standard information products to customised information products.Tietohuoltoa palvelevat keskeiset organisaatiot ovat kirjastot, tietopalveluyksiköt, eri tyyppisiä aineistoja tallentavat arkistot ja tietyin osin myös museot. Organisaatioiden välinen yhteistyö on tiivistymässä, mikä tulee merkitsemään rajojen hämärtymistä näiden välillä.
1 KIRJASTOT
Kirjastoverkko kattaa koko maan ja kirjastolaitosta on määrätietoisesti rakennettu verkkoajattelun, yhteistyön ja työnjaon pohjalta.
Suomen noin 800 tieteellisestä kirjastosta korkeakoulujen kirjastot muodostavat keskeisen osan. Monesta muusta maasta poiketen kaikki tärkeimmät tieteelliset kirjastot ovat julkisia, kaikille avoimia palvelupaikkoja.
Ulkomailla tuotetun tiedon merkitys on keskeinen erityisesti korkeamman opetuksen ja tutkimuksen kannalta, ja eri tieteenalojen keskuskirjastoilla on ollut erityisvastuu ulkomaisen aineiston hankkimisessa maahamme. Suomen tieteelliset kirjastot ovat myös edelläkävijöitä kansainvälisten tietokantojen käytössä.
Suomen jokaisessa kunnassa on kunnan ylläpitämä yleinen kirjasto. Yleisillä kirjastoilla on yhteensä yli 2000 palveluyksikköä ja järjestelmä tavoittaa kaikki kansalaiset. Yleisten kirjastojen tarjoamat palvelut ovat eniten käytetty kunnallinen palvelumuoto, jonka kautta on tarjolla enevässä määrin muitakin kuin perinteisiä kirjastopalveluita.
Koulukirjastot ovat eräitä poikkeuksia lukuunottamatta vaatimattomia. Koululaisten tiedon ja lukemisen tarpeet on kuitenkin voitu tyydyttää hyvin, sillä koulujen yhteistyö yleisten kirjastojen kanssa on läheistä ja monipuolista. Ratkaisu on taloudellinen, sillä maan yli 4000 peruskoulua ja lukiota ovat pääosin pieniä ja näin on vältetty rinnakkaisten kirjastolaitosten syntyminen samaa asiakaskuntaa ja osittain samaa tarkoitustakin varten.
Yksityisellä sektorilla ja julkishallinnossa toimii yli 300 tietopalveluyksikköä. Yrityksissä toimivat tietopalvelut sijoittuvat pääosin suuryrityksiin ja julkishallinnon yksiköt palvelevat lähinnä laitosten sisäistä tiedontarvetta. Yksityisiä, tietopalvelua liiketoimintana harjoittavia ei Suomessa juuri ole.
1.1 Kohti virtuaalikirjastoa
Virtuaalikirjasto merkitsee yhteyttä globaaleihin tietoverkkoihin samoin kuin julkaisujen viitetietojen ja alkuperäisjulkaisujen käyttömahdollisuutta verkkojen välityksellä digitaalisessa muodossa. Virtuaalikirjaston luominen edellyttää verkkopalveluiden ja navigointivälineiden kehittämistä samoin kuin verkkojen tarjoaman tietosisällön nopeata lisäämistä. Tämä voi yhtäältä tapahtua lisäämällä elektronista julkaisemista, toisaalta siirtämällä olemassa olevaa painettua aineistoa digitaaliseen muotoon. Teknisten ongelmien lisäksi on ratkaistava myös tekijänoikeudelliset kysymykset ja luotava mm. menetelmät verkossa tarjolla olevien julkaisujen autenttisuuden varmistamiseksi.
Siirtyminen kohti virtuaalikirjastoa edellyttää koko tiedontuottajaketjun kytkemistä yhteen, lähtien julkaisujen tekijöistä ja kustantajista sekä päätyen kirjakaupan ja kirjastojen kautta loppukäyttäjälle joko suoraan tai verkkojen kautta.
1.2 Tiedon tuotanto ja digitointi
Valtaosa palveluista tulee edelleen perustumaan kirjallisiin tiedonlähteisiin. Aineiston tuottaminen tapahtuu jo pääosin digitaalisesti, mutta vain pieni osa siitä on toistaiseksi loppukäyttäjän käytettävissä digitaalisessa muodossa.
Vaikka esimerkiksi Internetin News Grupissa julkaistaan päivittäin 30.000 artikkelia, ilmestyy maailmalla toistaiseksi vain vähän tieteellisiä kausijulkaisuja digitaalisessa muodossa. Tieteellisten artikkelien julkaisemista digitaalisessa muodossa on rajoittanut niiden refree-järjestelmän puuttuminen. USA:ssa julkaistaan jo joitakin tieteellisesti arvioituja digitaalisia lehtiä ja vuoden 1995 alussa tuo mm. Elsevier markkinoille ensimmäisen digitaalisessa muodossa olevan tieteellisesti arvioidun lehtensä. Arviointikäytäntö tulee todennäköisesti yleistymään nopeasti ja yliopistoilla tulee olemaan merkittävä rooli digitaalisessa muodossa olevien tieteellisten julkaisujen tuottajina ja välittäjinä.
Suomessa tulisi lisätä ennen muuta tieteellisten julkaisujen julkaisemista verkossa. Tarkoitukseen soveltuisivat tieteellisten seurojen sarjat sekä yliopistolliset väitöskirjat.
Vuonna 2000 arvioidaan (IMO) kirjoista, aikakauslehdistä ja sanomalehdistä julkaistavan 8-15 prosenttia digitaalisessa muodossa. Digitaalisessa muodossa julkaistavien faktatietojen, tilastojen ja hakemistojen osuus on sen sijaan huomattavasti suurempi.
Kirjastoissa kehitetään aktiivisesti tiedonvälityksen digitaalista tulevaisuutta. Ne voivat osaltaan edistää kehitystä virtuaalikirjaston suuntaan muuttamalla paperitallenteisia kokoelmiaan digitaaliseen muotoon. Digitoiminen on kuitenkin paitsi tekninen ja tekijänoikeudellinen, niin ensisijassa taloudellinen kysymys, jonka suuruusluokkaa kuvaa se, että esimerkiksi kansallisten kokoelmien (=Suomessa julkaistu aineisto) muuttaminen kokonaisuudessaan digitaaliseen muotoon maksaisi arviolta 1.7 miljardia mk ja yhden vuoden aikana Suomessa julkaistun aineiston digitointi 35 milj.mk.
1.3 Tekniset valmiudet kirjastoissa
1.3.1 Tieteelliset kirjastot
Tieteelliset kirjastot ovat jo neljännesvuosisadan ajan käyttäneet hyväksi atk-menetelmiä. Yhtäältä tietokonetekniikkaa on hyödynnetty kokoelmaluetteloiden ylläpidossa, toisaalta suomalaiset kirjastot ovat olleet ulkomaisten tietokantojen etäkäyttäjinä ensimmäisten joukossa koko maailmassa.
Korkeakoulukirjastot on kytketty korkeakoulujensa paikallisverkkoihin, minkä lisäksi kirjastoissa on myös omia mikroverkkoja. FUNET:in välityksellä kirjastoilla on esteetön pääsy myös Internetiin, ja useat kirjastot ovat kehittäneet tältä pohjalta monipuolisia verkkopalveluja, joihin liittyy myös dokumenttien välitystä. Dokumenttien välitys elektronisessa muodossa on kuitenkin vasta kokeiluasteella.
Tieteellisten kirjastojen tietoverkon toiminta rakentuu kansallisen tutkimusverkon FUNET:in varaan. Siitä syystä on tärkeätä, että FUNET on päätetty rakentaa ATM-tason verkoksi, mikkä mahdollistaa nykyistä suuremmat nopeudet ja volyymit sekä sallii myös tekstin, kuvien ja multimedian esteettömän välittämisen.
Korkeakoulukirjastojen yhteinen tietoverkko LINNEA muodostaa tieteellisten kirjastojen atk-järjestelmien rungon. Se luotiin vuosina 1988-93, ja sen perushankintoihin käytettiin runsaat 50 milj.mk. Hanke on yhtenäisen järjestelmä- ja tietoarkkitehtuurinsa takia myös kansainvälisesti ainutlaatuinen ja mahdollistaa esteettömän tiedonsiirron verkon eri osien välillä. Verkko koostuu paikallisjärjestelmistä sekä yhteisjärjestelmästä, joka sisältää yhteisluettelotietokannan lisäksi useita muita, lähinnä suomalaisen aineiston luettelotietokantoja. Infrastruktuuri mahdollistaa myös monien muiden palvelujen kehittämisen ja tarjoamisen yleiseen käyttöön. Pyrkimyksenä on selvittää mm. mahdollisuuksia luoda kotimaisten aikakauslehtiartikkeiden tekstitietokanta, joka mahdollistaisi alkuperäistekstien välityksen elektronisessa muodossa.
LINNEA-verkon yhteistietokannat ovat myös verkon ulkopuolisten ulottuvilla, ja tietokantojen käyttö on selvästi kasvussa. Toisin kuin monissa muissa maissa tietojärjestelmien hyväksikäytössä on pyritty koko kirjastojen kentän yhteisiin ratkaisuihin. Esimerkiksi LINNEA-verkon yhteisjärjestelmä tulee palvelemaan myös yleisiä kirjastoja mm. MANDA-tietokannan avulla. Tieteellisten kirjastojen kannalta on tärkeätä löytää sellaiset tekniset ratkaisut, joiden avulla niiden käyttäjillä on helppo ja integroitu pääsy myös arkistojen ja museoiden tietovarantoihin.
Teknisten valmiuksien lisäksi kirjastojen tulee kehittää entistä määrätietoisemmin tiedollisia valmiuksia sekä seurata järjestelmällisesti menetelmien kehitystä. Erityisen merkityksellisiä tässä suhteessa ovat Euroopan Unionin telematiikkaohjelmien hankkeet verkkokehityksen ja elektronisen julkaisemisen edistämiseksi, joihin suomalaisten kirjastojen tulisi osallistua. samoin tulisi pyrkiä käyttämään hyväksi niitä mahdollisuuksia, joita tarjoavat Pohjoismaiden ministerineuvoston alaisen Nordinfon kehittämishankkeet. Paikallisella tasolla tulisi lisätä kirjastojen ja korkeakoulujen atk-keskusten yhteistyötä.
1.3.2 Yleiset kirjastot
Yleisten kirjastojen tietoverkon kehittäminen rakentuu kolmeen osaan, joita ovat kirjastojen atk-järjestelmät, yhteydet tietoliikenneverkkoihin ja kokoelmien yhteistietokanta.
Yleisissä kirjastoissa on käytössä kaikkiaan yli 10 eri atk-järjestelmää, joten yleisten kirjastojen verkottuminen atk-järjestelmän avulla ei voi tapahtua samoin kuin korkeakoulukirjastojen verkottuminen LINNEA_järjestelmän kautta. Kevään 1994 tilanteen mukaan maassamme on noin 300 kunnassa atk-pohjainen kirjastojärjestelmä ja 29 atk-yhteistyöaluetta, joihin kuuluu 131 kuntaa. Toisaalta on n. 100, pääosin pientä kuntaa, joissa ei ole atk-kirjastojärjestelmää.
Koko maan kattavan atk-järjestelmän puuttuminen ei kuitenkaan ole ongelma verkottumisen kannalta. Atk-järjestelmä tukee verkottumista siten, että useimmissa kirjastoissa on ainakin osa yhteyksiin tarvittavista peruslaitteistosta, kuten mikro. Toisaalta kaikissa atk-kirjastoissa ei ole yleisöpäätteitä, joita voisi käyttää kirjaston kokoelmien selailuun tai ulkoisten tietokantojen käyttöön.
Yhteydet tietoliikenneverkkoihin on monitasoinen kysymys. Esimerkiksi Internetin kautta kirjasto voi tarjota mahdollisuuden a) käyttää sähköpostia, b) toimia tiedon välittäjänä tai c) toimia tiedon tuottajana.
Eri vaihtoehdot edellyttävät erilaisia teknisiä ratkaisuja, mutta a- ja b-vaihtoehdon mukaisten palveluiden tarjoaminen edellyttää vähintään sopimusta jonkin Internet-yhtiön kanssa, riittävän nopeaa modeemia, mielellään 486-tason mikroa sekä isoa näyttöä. Palvelutasoa parantaa Windows-käyttöliittymä sekä verkossa olevat ilmaisohjelmat, kuten Mosaic ja Linux, äänen kuuntelumahdollisuus ja CD-ROM-työasema. Lisäksi tarvitaan tulostin.
Tiedon tuottajakirjasto tarvitsee lisäksi sopimuksen jonkin tahon kanssa (esim. oma kunta) siitä, minne tieto tuotetaan ja missä sitä säilytetään. Hyödyksi tiedon tuottajalle on scanner, jolla voidaan lukea tekstiä että kuvia.
Tiedossa ei ole, kuinka monella yleisellä kirjastolla on Internet-yhteys. Kiinnostus asiaan on kuitenkin suuri.
Kokoelmien yhteistietokanta, MANDA on ensi sijassa kaukopalvelun paikannusväline ja tarkoitettu kaikkien kirjastojen käyttöön. Siihen sisällytetään tiedot yleisten kirjastojen keskuskirjaston ja niiden maakuntakirjastojen kokoelmista, jotka ovat sopineet liittymisestä järjestelmään. Mukaan saataneen 16 kirjaston aineisto perustamisprojektin aikana, joka ulottuu vuoden 1996 alkupuolelle asti. Tietokanta tulee olemaan osa LINNEA-järjestelmää.
Arvioita nykytilanteesta on mahdotonta antaa, sillä uusia atk-kirjastojärjestelmiä ja tietoliikenneyhteyksiä otetaan koko ajan käyttöön. Kirjastojärjestelmien kirjavuus ei sinänsä ole este yleisten kirjastojen verkottumiselle, atk-varustetaso voi sen sijaan olla, mikäli käytettävissä ei ole riittävän tehokkaita mikrotietokoneita.
Kiinnostusta kirjastojärjestelmien käyttöönottamiseksi ja tietoliikenneyhteyksien luomiseksi kirjastoissa on. Esimerkiksi uutta tekniikka kokeilevassa Kirjakaapelissa ovat monien yleisten kirjastojen edustajat käyneet tutustumassa. Suurimmat esteet kirjastoissa ovat tällä hetkellä talous ja koko tietotekniikan omaksumiseen edellytettävät valmiudet.
1.4 Palvelut digitalisoituvassa ympäristössä
Tietoverkkojen merkityksen kasvaminen tulee monin tavoin muuttamaan kirjastojen perinteisiä toimintamuotoja. Siitä huolimatta, että esimerkiksi painetun sanan ei uskota väistyvän, yhä suurempi osa faktatiedosta ja tieteellisestä tiedosta on saatavissa joko yksinomaan tai myös verkkojen kautta. Kirjastot joutuvat taloudellisten toimintaedellytystensä kiristyessä arvioimaan tarkoin, miten laajoja kokoelmia niiden on mahdollista ylläpitää ja miten suuren osan palvelujen kysynnästä ne voivat tyydyttää verkkopalvelujen avulla.
Kirjastojen fyysinen olemus muuttuu digitalisoitumisen edetessä siten, että painetut kokoelmat vähenevät ja lukupaikat muuttuvat osittain mikrotyöasemiksi, joita voidaan käyttää myös tietokoneavusteisen opetuksen tarpeisiin. Työasemien käyttöliittymät tulevat olemaan graafisia ja kuvallisen tiedon yleistyminen johtaa siihen, että työasemana on oltava PC riittävällä muistilla ja asiakasohjelmistolla varustettuna.
Tiedon ja aineiston välittäminen kirjastojen ulkopuolella kasvaa suorakäyttöjärjestelmien lisääntyessä. Palvelut eivät ole enää tilaan sidottuja, vaan asiakas pääsee tiedon lähteille työasemaltaan, jonka kautta on käytettävissä useita kirjastoja, tietopankkeja ja muita palveluita ympäri maailmaa. Asiakkaiden käsillä olevan tiedon määrä lisääntyy ja toimitukset nopeutuvat. Palveluista aiheutuvat välittömät kustannukset siirtyvät tämän kehityksen myötä asiakkaan maksettaviksi, sillä tieto tulee suoraan yksittäiselle käyttäjälle eikä yhteiseen käyttöön. Järjestelmän perusrakenteet on kuitenkin ylläpidettävä julkisin varoin.
Vapaassa käytössä olevassa Internet-verkossa on lisääntyvässä määrin tarjolla perinteisesti kirjastosta kysyttyjä palveluita. Käyttäjän ongelmana on kuitenkin löytää tarvitsemansa tieto Internetin kautta tarjolla olevasta valtavasta tietomassasta. Kaikkiaan loppukäyttäjälle on tarjolla niin suuri joukko erilaisia vaihtoehtoja, että viidakosta on vaikea selvitä.
Kirjastojen tulee jatkossakin tarjota palveluita niitä haluaville, mutta yhä korostetummin kirjastojen rooli tulee olemaan tarjolla olevista talveluista tiedottamista ja asiakkaiden kouluttamista palveluiden itsenäiskäyttöön. Kirjastojen tehtävänä tulee myös olemaan tietoaineiston jäsentäminen ja verkkotietopalveluiden kehittäminen: toimiminen verkkopisteenä, jonka kautta asiakkaille tarjotaan pääsy tietoon sen julkaisijatahosta, paikasta tai ajasta riippumatta.
1.5 Koulukirjastot
Kouluopetuksessa pyritään edistämään oppilaiden omatoimista tiedon hankintaa ja käyttöä, mikä edellyttää nykyistä monipuolisempaa tietoaineiston käyttöä ja teknisiä valmiuksia peruskouluissa. Tarvittavien edellytysten tarjoaminen peruskoulun ja lukion oppilaille on koulukirjastojen ja yleisten kirjastojen yhteistä vastuualuetta. Tämän vuoksi olisi kirjastopolitiikkaa kunnissa tarkasteltava myös osana koulutuspolitiikkaa. Käytännön palvelurakenteet on toteutettava kunta- ja koulukohtaisesti käytännöllisimmillä ja taloudellisimmalla tavalla.
Ammatillissa keskiasteen oppilaitoksissa on opetusmenetelmien kehitys samankaltainen kuin muissa oppilaitoksissa. Niiden tulisi myös panostaa sekä kokoelmiin että tiedonhankinnan teknisiin edellytyksiin. Tarvittavat aineistot ovat pääosin siinä määrin erikoisaineistoja, ettei niiden hankinta yleisiin kirjastoihin ole järkevää eikä korkeakoulukirjastoihin perusteltavissa. Koska ammatilliset oppilaitokset ovat yleensä kunnallisia, voidaan asia kunnissa järjestää antamalla yleiselle kirjastolle ammatilliseen opiskeluun liittyviä tehtäviä.
2. ARKISTOLAITOKSEN ASEMA VERKOSTOTALOUDEN KEHITYKSESSÄ
Arkistot koostuvat hallinnon, yritysten ja yhteisöjen pääosin julkaisemattomista tietoaineistoista. Arkistolaki ja -asetus säätävät, miten julkishallinnon arkistoaineistoista tulee huolehtia. Lain toteutumista valvoo arkistolaitos.
Arkistolaitos koostuu kansallisarkistosta ja seitsemästä maakunta-arkistosta. Sen ensisijainen tehtävä on säilyttää kansallisen kulttuurin kannalta merkittäviä asiakirja-aineisto sukupolvelta toiselle. Tähän tehtävään kuuluu säilytettävän materiaalin valinta ja säilyttäviksi valittujen tietoaineistojen turvallinen säilytys. Arkistolaitoksen aineisto koostuu pääasiassa paperiasiakirjoista.
Säilyttävän tehtävän lisäksi arkistolaitoksen tulee tarjota asiakirja-aineistoja tutkijoiden käyttöön. Arkistolaitoksen asiakkaita ovat ammatti- ja amatööritutkijat sekä korkeakouluopiskelijat. Arkistolaitos harjoittaa myös omaa arkistoalaan kohdistuvaa tutkimusta sekä järjestää alan koulutuksen.
2.1 Konekoodisen aineiston säilytys
Valtion keskushallinolla on kansallisarkiston arvion mukaan n. 150 GB pysyvästi säilytettäviä konekoodisia aineistoja. Volyymin kasvu on noin 10% vuodessa.
Konekoodisten aineistojen säilyvyyteen liittyy suuria riskejä, joiden vuoksi atk-tallenteita ei voi säilyvyydeltään rinnastaa paperi- tai mikrofilmitallenteisiin. Arkistolaitoksen kanta on, että konekoodiset tietovälineet - magneettinauhat, CD-levyt jne. - eivät ole arkistokelpoisia pysyvään säilytykseen teknisen vanhentumisen vuoksi. Tämän takia atk-aineistojen arkistosäilytys vaatii erityistekniikan, joka perustuu jatkuvan konvertointivalmiuden ylläpitämiseen.
Kansallisarkiston tavoitteena on saada konekoodisen aineiston säilytysjärjestelmä käyttöön vuoden 1995 aikana. Järjestelmän perusajatus on luoda maksimaalisen turvallinen säilytysjärjestelmä kansallisesti merkittäville tietoaineitoille, joiden säilyttäminen paperi- tai mikrofilmimuodossa ei ole mielekästä.
Säilytysjärjestelmän myötä arkistolaitoksen kyky ottaa vastaan atk-aineistoja kasvaa. Nämä aineistot ovat pääasiassa atk:lla tuotettuja, merkkimuotoisia, suuria rekisteri- tai tietokanta-aineistoja. Varsinaiseen arkistosäilytykseen ei oteta digitoituja asiakirjoja korvaamaan alkuperäisaineistoja kuvaformaattien konvertointiin liittyvien ongelmien vuoksi.
2.2 Atk:n hyödyntäminen arkistolaitoksen palvelutoiminnassa
Arkistolaitoksen ensisijainen palvelutoimintoja avustava atk-hanke 1990-luvulla on arkistotietokanta-projekti. Arkistotietokanta on arkistolaitoksen operatiivinen tietojärjestelmä, jonka avulla on tarkoitus hoitaa aineistojen vastaanottoon, kuvailuun, käyttöpalveluun ja tilanhallintaan liittyvät toimet.
Arkistotietokanta tulee, jos suunnitelmat toteutuvat, sisältämään tiedot arkistolaitoksen keskeisistä tietoaineistoista noin vuonna 1998. Järjestelmään on tarkoitus rakentaa moduuli, jonka avulla tietoja voidaan siirtää tieteellisten kirjastojen järjestelmään MARC-formaatin mukaisessa muodossa. Lisäksi järjestelmän avulla voidaan tarjota etäpalveluja esimerkiksi FUNET-verkon avulla.
Arkistotietokantaa voidaan vuosikymmenen jälkipuoliskolla ja 2000-luvun alussa laajentaa siten, että siihen syötettyyn viitetietoon kytketään digitoituja asiakirjoja ja näin tarjota mahdollisuus tärkeimpien aineistojen etäkäyttöön. Koska alkuperäisiä asiakirjoja ei hävitetä, digitoitujen kappaleiden säilyvyysongelmat eivät ole kriittisiä.
Arkistolaitos pitää tärkeänä, että asiakirjojen digitointiin ei siirrytä, ennen kuin arkistotietokannan viitetiedot on syötetty.
Digitoitujen asiakirjojen etäkäyttö edellyttää nykyistä huomattavasti tehokkaampia ja edullisempia tietoliikenneyhteyksiä valtakunnallisella tasolla.
2.3 Tietoturvallisuus ja valmiussuunnittelu
Verkostotalouden kehittyminen johtaa yhä syvemmälle tilanteeseen, jossa yhteiskunnan infrastruktuuri nojaa yhä enemmän tuontienergiaan ja tuontitekniikkaan. Poikkeusoloissa, joissa energian saanti ja varaosatoimitukset häiriintyvät, koko hallinnon toiminta vaarantuu.
Arkistolaitos pyrkii arkistotoimen kehittämisessä ja ohjeistuksessa ottamaan entistä selvemmin huomioon tietoaineistoturvallisuuden ja valmiussuunnitelun näkökulmat. Atk-aineistojen arvonmääritystoiminnassa pyritään kehittämään arkistokappaleiden käytettävyyttä poikkeusoloissa yhteiskunnan perustoimintojen ylläpidon kannalta. Arkistolaitos katsoo valmiussuunnitelun arkistotoimen keskeiseksi osaksi ja toivoo valtuuksia ja toimintaedellytyksiä asian kehittämiseen.
3. MUSEOALAN TIETOHALLINTA
Suomessa on yli 900 museota. Ne keräävät, tallentavat ja tutkivat esineitä ja tietoja, sekä levittävät tietoa kokoelmista. Museotoiminnan piirissä on viime aikoina korostettu toiminnan tietohuoltoon liittyviä asioita kuten kokoelmia koskevan tiedon organisointia.
Museovirastossa valmistui vuonna 1986 laaja mietintö, jossa luotiin strateginen ohjelma maan kulttuurihistoriallisten museoiden tietohallintoa, lähinnä esineluettelointia varten. Tavoitteena oli yhdenmukainen luettelointi ja se, että museot voisivat tämän kautta saada tietoa muiden museoiden kokoelmista. Tätä varten ryhdyttiin kehittelemään Antikvaria-tietokantaohjelmaa, jossa on keskustietokoneversio ja mikroversio. Keskuskoneversio oli niille kunnallisille museoille, jotka ovat mukana kunnallisessa tietoverkossa. Tähän hankkeeseen liittyi kahdeksan maakuntamuseota ja ohjelma on niiden käytössä, joskin kehittelytyötä jatketaan edelleen. Mikroversio on tarkoitettu museoille, joilla ei ole mahdollisuutta liittyä keskuskoneisiin. Mikroversio on olemassa prototyyppinä ja tullee käyttöön joissakin maakuntamuseoissa. Museovirastolla on Antikvaria-ohjelman kehittämisvastuu ja työtä jatketaan edelleen.
Taidemuseokentässä on Valtion taidemuseo kehittänyt ns. Vati-Valtteri-ohjelman omien kokoelmiensa luettelointia varten ja tämän on ajateltu samalla koko taidemuseokentän yhteiseksi ohjelmaksi. Museovirasto on päättänyt liittyä tähän ohjelmaan ja laatia ohjelmasta museoviraston kokoelmille sopivan sovelluksen. Työ aloitetaan vuoden 1995 alussa. Monet paikallis- ja maakuntamuseot ovat lisäksi kehitelleet omia ohjelmia. Museolaitoksen kirjastojen kokonaistilannetta ei tunneta.
Museoalan tietohallinnan kehitys on hajanaista. Siksi nyt olisi pikaisesti kartoitettava nykytilanne ja asetettava tavoitteet tietohuollon kehittämistoimien suhteen.
jylha@csc.fi