Timo Kuronen
Geologian tutkimuskeskus
Atk-toimisto
Email: Timo.Kuronen@gsf.fi
12.12.1994
Tässä artikkelissa tarkastellaan oikeutta tietoon kansalaisten ja kansalaisyhteiskunnan kannalta. Uusin teknologia mahdollistaa kansalaisille tietojen saannin ennen näkemättömällä tavalla. Mahdollisuus ei kuitenkaan toteudu itsestään. Tarvitaan sekä hallinnollisia toimia (periaatteellinen taso) että tietohallinnon teknisiä toimenpiteitä (käytännön taso). SGML on tärkeä osa tätä suurta kokonaisuutta. SGML:n laajamittainen soveltaminen mahdollistaa julkisten asiakirjojen pitkäaikaisen moninaiskäytön.
Asiakirjojen standardoitu koodaus on osa pitkää ketjua tiedon tuottajalta tiedon tarvitsijalle. Kirjastotiede ja informatiikka puhuvat erikseen tiedon saatavuudesta (availability) ja tavoitettavuudesta (accessibility). Asiakirjajulkisuuden piiriin kuuluva tieto on saatavissa. Se ei kuitenkaan pääsääntöisesti ole tavoitettavissa. Tavoitettavuuden esteenä on lukuisia portaita tai portteja, jotka saattavat olla teknisiä, taloudellisia, juridisia, koulutuksellisia tai yhteiskunnallisia [26]. Asiakirjan talletusmuoto on tärkeä tiedon tavoitettavuutta säätelevä teknisluonteinen portti, jonka olemassaolo ja mahdollisen kiinnipitämisen perusteet tulisi olla yleisesti tiedossa.
Kirjastotiede ja informatiikka tuntevat myös käsitteen portin vartiointi (gatekeeping) [20]. Käsite on laaja ja se yltää mielipidejohtajuudesta teknisin keinoin toteutettuun vartiointiin. Terävimmän analyysin aihepiiristä on esittänyt Franz Kafka romaanissaan Oikeusjuttu [10, s. 200-202]. Monet nykyiseen hallintokäytäntöön kuuluvat portit ja vartiointitoimet ovat romaanissa kuvatun esikuvansa tapaan irrationaaleja ja vaikeasti perusteltavissa.
Asiakirjojen paremman tavoitettavuuden perusteet ovat osa tietoyhteiskunnan yleistä perustelua. Tietoyhteiskunta rakentuu tiedon laajan ja kriittisen hyväksikäytön varaan. Siinä yhteiskunnassa kansalaiset yksilöinä ja yhteisöinä käyvät keskustelua sekä keskenään että tasaveroisesti vallanpitäjien kanssa. Tietoyhteiskunta on väistämättä kansalaisyhteiskunta Habermasin tarkoittamassa mielessä [7].
"Asiakirja, joka on valmisteltavana viranomaisella, ei ole vielä julkinen, ei myöskään viranomaisen omassa keskuudessa syntynyt ehdotus, luonnos, mietintö, lausunto, muistio tai muu selvitys" (5 §). "Salassa on pidettävä sellainen asia tai asiakirja, josta niin on lailla säädetty" (9 §). Julkisuuden kannalta asiakirjat voidaan jakaa julkisiin asiakirjoihin, (ei-julkisiin) valmisteluasiakirjoihin ja salaisiin asiakirjoihin.
Oleellista asiakirjajulkisuuden toteutumisen kannalta on, millä tavalla kansalainen saa tiedon asiakirjan olemassaolosta ja miten hän saa tiedon asiakirjan sisällöstä. Näiltä osin laki on lyhytsanainen. "Jokaisella on oikeus saada tieto yleisestä asiakirjasta, joka on julkinen" (6 §). "Viranomaisen on pyynnöstä annettava julkisesta asiakirjasta virallinen jäljennös tai ote taikka, mikäli tilan puolesta ja virkatoimintaa haittaamatta käy päinsä, annettava asiakirja viranomaisen luona luettavaksi ja jäljennettäväksi" (7 §).
Asiakirjajulkisuuden toteutuminen on käytännössä asiakirjakohtaista. Jotta kansalainen voisi saada tietoa jonkin asiakirjan sisällöstä, hänellä on oltava jo etukäteen tieto asiakirjan olemassaolosta. "Viranomaista ei asiakirjojen julkisuuslain nojalla voida velvoittaa esimerkiksi laatimaan laajoja selvityksiä tiettyä asiaryhmää koskevista julkisista dokumenteista. Pyytäjän on periaatteessa myös pystyttävä yksilöimään haluamansa asiakirjat, mutta viranomaisen on tarpeen mukaan neuvottava tämän oikeuden toteuttamisessa" [19, s. 250].
Asiakirjakohtaisuus on tietojen tavoittavuuden kannalta oleellinen lain soveltamisen piirre. Laki ei suoranaisesti estä viranomaista laatimasta ilaajoja selvityksiäj, mutta koska laki ei tähän myöskään velvoita, selvitykset jäävät tekemättä. Samasta syystä viranomainen ei yleensä järjestä asiakirja-aineistoaan sellaiseen muotoon (tekstitietokannoiksi), että haut ja selvitykset voitaisiin automatisoida. Asiakirjojen julkisuus tekee kuitenkin mahdolliseksi tällaisten palvelujen tarjonnan sekä viranomaisten että muiden tahojen toimesta. Kirjastolaitoksella voisi olla merkittävä rooli julkishallinnon tietovarantojen jakelussa.
Lakia yleisten asiakirjain julkisuudesta ollaan uusimassa. Julkisuustoimikunta jätti mietintönsä vuonna 1992 [9] ja siitä annetuista lausunnoista on koottu yhteenveto 1993 [29]. Mietinnön sisältämässä lakiluonnoksessa tai sen perusteluissa tietotekniikan ja erityisesti tietoliikenteen kehitys eivät näy millään tavalla. Lain valmistelijat näyttävät elävän edelleenkin aikaa, jolloin henkilökohtainen tietokone ja siinä käytettävä levyke olivat ainoat tietotekniset apuvälineet.
Toimikunnan mietintöön liittyvissä Timo Konstarin ja Olli Mäenpään eriävissä mielipiteissä kiinnitetään huomiota laajaan ei-julkisten asiakirjojen joukkoon. Mäenpään mukaan pääsäännöksi pitäisi ehdotetun sijasta määritellä valmistelutallenteiden julkisuus [9, s. 213].
Lausunnoista laaditusta yhteenvedosta käy ilmi, että valtaosa lausunnon antajista ei myöskään ole selvillä tietotekniikan kehityksestä eikä näe asiakirjajulkisuutta osana laajempaa tietohuollon ja tietohallinnon kokonaisuutta. Vain Suomen Lakimiesliitto ja liikenneministeriö ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että lain valmistelussa on ajateltu liikaa asiakirja- ja tallennekohtaisesti, ei kokonaisuutena. Atk:n avulla ylläpidetyt asiankäsittelyjärjestelmät ja tallennekokonaisuudet saattavat lausunnonantajien mielestä tuoda tulkintaongelmia esim. verkkoyhteyksien avulla tapahtuvassa tallennevalmistelussa [29, s. 2].
Asiakirjojen julkisuuslain valmistelu on jatkunut oikeusministeriössä [17]. Viimeisimmästä lakiluonnoksesta on pyydetty uudet lausunnot. Uusikaan lakiluonnos ei sisällä oleellisesti uutta tiedon tavoitettavuuden kannalta tarkasteltuna. Asiakirjan käsite on pyritty määrittelemään entistä tarkemmin. Laaja asiakirja voisi olla sellainen, että "Samaan asiakirjaan kuuluvia merkintöjä voi olla useammallakin levykkeellä" [17, s. 57].
Tietojen yhdistäminen erillisistä asiakirjoista ei tulisi olemaan mahdollista sillä "laissa tarkoitettuna asiakirjana, josta viranomainen olisi velvollinen antamaan tiedon, ei pidetä esitystä, joka voidaan valmistaa viranomaisen hallussa olevien tietojen perusteella esimerkiksi yhdistämällä eri käyttötarkoituksia varten talletettuja tietoja eri atk-tiedostoista" [17, s. 83].
Julkisuudessa on kuluneen syksyn aikana keskusteltu EU-asiakirjojen julkisuudesta. Tärkein kysymys koskee näiden asiakirjojen perusluonnetta: ovatko ne ulkopolitiikan alaan kuuluvina pääsääntöisesti salaisia vai sisämarkkinoiden alaan kuuluvina pääsääntöisesti julkisia. Lehtitietojen mukaan erityisesti Suomen Pankki pitää lakiehdotusta liian julkisuusmyönteisenä. Kansalaisten tiedonsaannin kannalta tulisi pitää itsestään selvänä, että EU-asiakirjat ovat pääsääntöisesti julkisia. Lisäksi asiakirjojen julkisuudesta tulisi päättää Suomen lain mukaan.
Hallintomenettelylain ulkopuolella viranomaisten tiedottamisvelvollisuudesta on hyvin vähän säädöksiä. Suomessa ei ole mitään sellaista yleissäädöstä, joka turvaisi kansalaisten periaatteelliset oikeudet kaikkiin julkishallinnon tietovarantoihin. Yksityiskohtaisimmat säädökset tältä osin löytyvät nimenomaan asiakirjojen julkisuuslaista ja hallintomenettelylaista.
Asiakirjatuotannon kannalta oleellisinta on asiakirjan säilyttäminen sellaisessa muodossa, että se voidaan koska tahansa uudelleen tulostaa alkuperäisessä tulostusasussaan ja että asiakirjan laatimiseen osallistuneet henkilöt voivat saada asiakirjan joko kokonaan tai osittain käyttöönsä uusien asiakirjojen laatimiseksi. Kaikki muut näkökohdat ovat toissijaisia. Tästä näkökulmasta katsottuna tärkeintä on asiakirjan täsmällisen ulkoasun mahdollisimman huolellinen säilyttäminen. Asiakirjan paikantamiseksi riittää useimmiten asiakirjaan liitetty diaarimerkintä, mahdollisesti tarvitaan lyhyt kuvailu asiakirjan sisällöstä ja luonteesta.
Tekstinkäsittelyohjelmien omat, täysin standardoimattomat talletusmuodot ovat riittäviä edellä esitettyyn tarpeeseen. Esim. WP 5.1 on hyvä talletusmuoto, silloin kun tarkoituksena ei ole levittää asiakirjan sisältämiä tietoja sinänsä. Tämän tapaisilla talletusmuodoilla on kuitenkin omat riskinsä. Ohjelmistot vanhenevat ja ohjelmaversioihin sidotut esitysmuodot tulevat vähitellen käyttökelvottomiksi. Ohjelmistoyritykset saattavat kokonaan lopettaa toimintansa, jolloin ohjelmien tuki ja jatkokehitys lakkaa. Seurauksena saattaa jossakin vaiheessa olla massiivinen asiakirjojen konvertointi johonkin järjellisempään talletusmuotoon.
Asiakirjan tarkan ulkoasun säilyttämiseksi voidaan käyttää myös kansainvälisesti standardoituja ratkaisuja, kuten esim. ISO:n ODA/ODIF (Office Document Architecture, Office Document Interchange Format). ODA-muotoisten asiakirjojen sisältämä teksti ei kuitenkaan ole sen helpommin hyödynnettävissä erilaisissa käyttötarkoituksissa kuin WP-tekstikään. Tarkan ulkoasun ODA-muotoinen asiakirja kyllä säilyttää. Standardi ei kuitenkaan ole levinnyt yleiseen käyttöön ja siihen liittyvä ohjelmistotarjonta on hyvin niukkaa. Tämä on monien muidenkin ISO:n standardien vakavin ongelma (vrt. ISO:n OSI-mallin mukaiset tietoliikenteen yhteyskäytännöt vs. Internetin TCP/IP).
Asiakirjan sisältämän tiedon tulevan käytön kannalta asiakirjan alkuperäisellä esitysmuodolla ei juurikaan ole merkitystä. Riittää että asiakirjan sisältämä teksti on laadittu käyttäen jotakin yleisesti tunnettua merkkivalikoimaa (tavallisimmin IBM PC:n tai DEC:n VT220-päätteen käyttämä merkkivalikoima). Tietojen haun tehostamiseksi tekstit saatetaan sisällyttää tekstitietokantaan, jolloin asiakirjan identiteetti yleensä kokonaan katoaa. Asiatietojen käytön kannalta ei aina ole tarpeellistakaan tietää, minkä hallinnollisen prosessin yhteydessä ja millä diaarinumerolla varustettuna asiakirja on alunperin laadittu.
Jos asiakirjan tulevalta käytöltä edellytetään sekä alkuperäisen ulkoasun kohtuullisen uskollista säilyttämistä että mahdollisuutta hyödyntää asiakirjan sisältöä monipuolisella tavalla, päädytään väistämättä hyvin erilaiseen ratkaisuun. Ratkaisu ei teknisessä mielessä tai käytännön työn kannalta ole sen helpompi mutta ei myöskään oleellisesti vaikeampi, se on pelkästään erilainen.
Pitkäaikaiseen talletukseen ja moninaiskäyttöön varauduttaessa kaupallisten tekstinkäsittelyohjelmien standardoimattomat ja useissa tapauksissa hyvin lyhytikäiset talletusmuodot on hylättävä. Talletusmuodon on oltava kansainvälisesti standardoitu ja standardin on lisäksi oltava laajan käyttäjäyhteisön hyväksymä. Käytännössä viimeksimainittu näkyy mm. runsaana kaupallisten ja julkisohjelmien tarjontana.
Tietoyhteiskunnissa tietoa voidaan käsitellä kaupattavana tavarana tai kaikkien vapaasti käytettävänä universaalina hyödykkeenä. Kaikki tunnetut yhteiskuntajärjestelmät ovat rajoittaneet ja rajoittavat tiedon vapaata leviämistä, ja useimmissa maissa yleinen suuntaus on tiedon mahdollisimman kattavaan kaupallistamiseen. Kehitys voisi kulkea myös tiedon ilmaisuuden suuntaan. Tällainen kehityssuunta on kuitenkin syvällisessä ristiriidassa sekä kapitalismin että sosialismin pyhimpien arvojen kanssa. Sen vuoksi ei Suomessakaan pidetä tästä asiasta puhumista liike- tai virkamiehelle soveliaana käyttäytymisenä.
Esitetty sitaatti on otettu sivisstrategiaan lähes sellaisenaan opetusministeriön korkeakoulu- ja tiedeosaston ylijohtaja Markku Linnan taustatekstistä. Sivistysstrategian laatineeseen asiantuntijaryhmään kuuluneiltä henkilöiltä pyydettiin artikkelit, jotka julkaistiin kirjana Sivistys 2017 [13].
Taustaksi tälle johtopäätökselle Linna tarkastelee kirjastolaitoksen ja tieteellisen julkaisemisen muuttuvaa roolia:
Tiedon luonne muuttuu pysyvästä ja painetusta jatkuvasti muuttuvaksi ja nopeasti uudelleen päivitettäväksi. Tieto muuttuu myös kertakäyttöiseksi; kerran ostetun ja useaan kertaan käytettävän painotuotteen tilalle astuvat tietokannat, joiden jokaisesta käyttötapahtumasta joudutaan maksamaan erikseen. [...] Tällainen kehityssuunta asettaa meikäläisen yhteiskunnan perinteiset kulttuurin ja tiedon yleishyödyllisyyttä korostavat ja mm. tieteellisen tutkimuksen pyyteetöntä luonnetta koskevat käsityskannat koetukselle. [...] Tutkimuksen maailmassa näiden kysymysten eteen joutuvat niin kirjastolaitos kuin esimerkiksi tieteellinen julkaisutoiminta sinälläänkin. [16]
Linnan mukaan kaupallisesti jaeltavaa, tietoliikenteen avulla tavoitettavaa, nopeasti muuttuvaa tietoa ei kannata enää entiseen tapaan varastoida kirjastojen hyllyille. Tiedon tarvitsijan kannattaa mieluummin hakea se suoraan tiedon tuottajalta. Kirjastolaitos saattaa tämän seurauksena supistua. Kirjastoille jää kuitenkin vielä merkittävä rooli kansallisen sivistysperinteen tallentajana. (2)
Tieto joka tuotetaan kaupallisin perustein ja jonka jakelu määräytyy kysynnän ja tarjonnan perusteella, ei välttämättä vie yhteiskunnallista kehitystä eteenpäin. Tällaisen tiedonkäsityksen varaan rakentuvasta yhteiskunnasta tulee helposti viihdeteollisuuden monopolien ehdoilla rakennettu rihkamakulttuuria tuottava ja käyttävä yhteiskunta. Suomi on hyvää vauhtia kehittymässä tähän suuntaan.
Yleiset perustelut tiedon kaupallistumiselle ovat hyvin ohuet. Ne voidaan jakaa ryhmiin seuraavasti:
Tiedolla on lukuisia ominaisuuksia, jotka tekevät siitä kauppatavarana vaikeasti hallittavan [26, s. 50-81]. Lisäksi voidaan väittää, että tietoa ei pitäisi lainkaan alistaa kauppatavaraksi. Koska tiedon luovuttamisessa tiedosta ei tarvitse luopua ja koska uusin tietotekniikka mahdollistaa ennen näkemättömän tehokkaat tiedon levittämiskeinot, tiedon pitäisi olla mieluummin ilmaista kuin maksullista. Tiedon pitäisi kuulua kaikille ilmaisena, rajattomasti käytettävänä hyödykkeenä samaan tapaan kuin auringonpaiste kesäisenä sunnuntaina.
Informaatiohyödykkeiden suhteen kysymys ei ole yhtä yksinkertainen. Esimerkkinä voidaan tarkastella vaikkapa lakitekstien jakelua Suomessa. Lakitekstit on nykyisellään saatavissa sekä paperilla että tietoliikenneverkon välityksellä. Tekstien jakelu on kaupallista toimintaa, joka ilmeisesti toimii liiketaloudellisesti kannattavasti.
Olisi kuitenkin mahdollista järjestää jakelu esimerkiksi niin, että voimassa oleva lainsäädäntö olisi kansalaisten selattavissa Internetin välityksellä veloituksetta Eduskunnan tietokoneista. Kansalaiset voisivat käyttää tähän tarkoitukseen yleisiin kirjastoihin sijoitettuja työasemia. Kysymys kuuluu, minkä tasoiseen lakitekstien ylikulutukseen ilmaisuus johtaisi ja olisiko ehkä löydettävissä jotain maksullisuus/ilmaisuus dikotomian ulkopuolella olevia näkökohtia, jotka saattaisivat puoltaa ilmaisuutta tietopalvelun ylläpidon kustannuksista välittämättä.
Suuren yleisön erityisestä mielenkiinnosta lakitekstien lukemiseen ei liene empiirisiä tutkimuksia. Lienee kuitenkin turvallista olettaa, että kansalaiset tutkisivat voimassa olevaa lainsäädäntöä pääsääntöisesti vain silloin, kun he tarvitsisivat tätä tietoa ja tieto ei olisi löydettävissä vaivattomammin esim. kirjastoissa olevista lakikirjoista. Lisäksi on ilmeistä, että kansalaiset kopioisivat itselleen lakitekstin ilmaiseksi vain kertaalleen. Eivät esim. viittäsataa kertaa peräkkäin pelkästään sen vuoksi, että teksti on kopioitavissa ilmaiseksi. Lakitekstien suhteen kohtuuttoman ylikulutuksen vaara olisi mitä todennäköisimmin häviävän pieni.
Jos sen sijaan tarkastellaan aivan toisen tyyppisiä informaatiohyödykkeitä tai laajennetaan tarkastelu maailmanlaajuiseksi, ylikulutuksen vaara koneiden ja verkon liiallisen kuormittumisen mielessä on todellinen. Jos verkkoon tulee ilmaiseksi tarjolle esim. runsaasti musiikkivideoita ja verkkojen nopeus kasvaa sellaiseksi, että videoiden katseleminen on myös käytännössä mahdollista, (3) verkot saattavat ruuhkautua. Videoiden vaatima talletuskapasiteetti on niin suuri, että niitä ei voi käytännössä kopioida itselleen vaan ne on katseltava "teknisen käyttöyhteyden" avulla.
Ylikulutuksen suhteen tiedot voidaan siten jakaa kahteen ryhmään: tietoihin, joita käytetään kohtuullisesti ja vain tarvittaessa, sekä tietoihin, joita kulutettaisiin nykyisen teknologian enimmäiskapasiteetin kannalta kohtuuttomasti. Jos tietoliikenneyhteyksien välityskapasitetti olisi rajaton, mitään verkkojen ruuhkautumisongelmaa ei voisi esiintyä. Ylikulutus on sen vuoksi aina suhteellinen ongelma ja riippuvainen kulloisestakin teknologiasta.
Kohtuullisesti kulutettavien tietojen piiriin voidaan lukea valtaosa julkishallinnon tietovarannoista ja laajemmassa tarkastelussa kaikki tosiasia-aineisto, mm. oppimateriaali. Huomattava osa tästä aineistosta on luonteeltaan sellaista, että sen tulisi olla jatkuvasti koko yhteiskunnan käytettävissä mahdollisimman vaivattomasti ja veloituksetta. Tällaista aineistoa ovat erityisesti lakitekstit mutta myös lukuisat muut viranomaisten tuottamat ja käyttämät asiakirjat, siis AsiakJulkL:n tarkoittamat yleiset asiakirjat.
Tällaisen aineiston käytettävyyden lisäämisessä ja turvaamisessa tulee käyttää kaikkia lainsäädännön, hallinnon ja teknologian keinoja. Aineistojen periaatteellinen saatavuus on turvattava lainsäädännössä, hallinnon on järjestettävä aineistonsa käyttökelpoiseen muotoon ja käyttäjille on annettava riittävästi koulutusta, ja lopulta aineiston tarjonnassa ja käytössä tarvittava teknologia on otettava käyttöön. Lisäksi on koko ajan oltava varautuneita teknologian nopeaan kehitykseen. Julkisuuslainsäädäntö laahaa jo nyt lähes pari vuosikymmentä teknologian kehityksen perässä.
Julkishallinnon tuottaman tiedon käytettävyys voidaan nähdä demokratian kehittyneisyyden mittana [15]. Demokratia alkeellisimmillaan tarkoittaa vahvaa keskusjohtoisuutta (vrt. poliittinen eliitti [23]), ylhäältä-alas suuntautuvaa tiedonkulkua ja osallistumista ainoastaan määräajoin järjestettävien vaalien välityksellä. Selvästi kehittyneempi muoto on osallistuva demokratia, joka perustuu kansalaisten laajaan ja aktiiviseen osallistumiseen poliittiseen ja yhteiskunnalliseen toimintaan. Suomessa puolueisiin kuuluu vain runsaat 10 % äänioikeutetusta väestöstä ja lainsäädännöllä on estetty puolueisiin kuulumattomien osallistuminen mm. kunnalliseen asioiden valmisteluun. (4)
Kehittynein demokratian muoto on keskusteleva, diskursiivinen demokratia, jossa yksilöt ja intressiryhmät osallistuvat aktiivisesti poliittiseen toimintaan ja ovat lisäksi jatkuvassa aktiivisessa, tasaveroisessa keskusteluyhteydessä keskenään samoin kuin poliittisten päättäjien kanssa. Tämä malli perustuu Jürgen Habermasin ideaalisten kommunikaatioprosessien teoriaan [7]. Tämän tasoisesta demokratiasta on vaikea löytää käytännön esimerkkejä. EU-Eurooppa ei ole kehittymässä tähän suuntaan.
Tiedon olemusta voidaan tietoyhteiskunnassa tarkastella myös edellä esitettyä paljon yleisemmästä näkökulmasta. Ei riitä, että turvataan kansalaisten oikeus tietoon, se on vasta kaiken kehityksen välttämätön muodollinen lähtökohta. On varmistettava tietojen käytettävyys, käyttökelpoisuus ja tarvittava osaaminen käytännön toiminnassa [5]. Pitkällä aikavälillä tärkeintä kuitenkin on, että tietoja todella jatkuvasti käytetään ja arvioidaan ja että niitä koko ajan tuotetaan lisää.
Yhteiskunnan varallisuutta tulisikin mitata sen mukaan:
Ajatus kaksisuuntaisesta tietojen kartuttamisesta liittyy läheisesti sivistysannon ja sivistyssaannon käsitteisiin. "Valtion sivistysanto on luoda edellytyksiä ja antaa tilaa yksilöiden sivistykselle; [...] Kansalaisen sivistysanto puolestaan on luovuuden, tietojen ja taitojen soostikoituneisuuden asteen lisäämistä, laadukkaiden toiminnallisten tapojen ilmentämistä ja harjaannuttamista sekä konkreettisen tuloksen jättämistä yhteisölle ja jälkipolville. [...] Sivistystä ei kuitenkaan voida yksisuuntaisesti antaa, ja antamisesta seuraa vain sivistyksen irvikuva, ellei toisella osapuolella ole edellytyksiä tai tahtoa vastaavalla tasolla olevaan sivistyssaantoon." [28, s. 124].
Kansalaisyhteiskunnan näkokulmasta rakentuva tietoyhteiskunta käyttää ja tuottaa sekä koko ajan kriittisesti arvioi käyttämäänsä tietoa. Tiedon hyväksikäyttö on enemmän kollektiivista kuin yksilöllistä toimintaa. Tietoyhteiskunnassa ei riitä, että vain jotkut tietävät, on tärkeää, että mahdollisimman moni tietää. Tiedon arvo ei suinkaan laske sen vuoksi, että kaikki tietävät. Tiedon kaupalliseen hyödyntämiseen liittyvä hinta voi kyllä laskea. Tietämisen tarpeen tai tiedon arvon kanssa tiedon hinnalla ei ole mitään yhteyttä.
Tietovarantojen monipuolinen hyväksikäyttö edellyttää monien seikkojen ratkaisemista. Lainsäädännössä on ensinnäkin turvattava periaatteellinen oikeus tietojen saantiin. Asiakirjojen julkisuuslaki voi osaltaan toimia tässä tehtävässä. Seuraava vaihe hyväksikäytön ketjussa on tiedon saanti käytännössä. Tässä tulee tiedon tarvitsijan ja asiakirjojen väliin hakujärjestelmät. Asiakirjasta, jonka olemassaolosta ei ole tietoa tai joka ei ole kohtuullisin ponnistuksin paikannettavissa, ei voi saada tietoa.
SGML on metakieli, jota käyttämällä määritellään jonkin dokumenttiryhmän täsmällinen rakenteen kuvaus DTD, Document Type Definition. Esimerkiksi pöytäkirjojen rakenne voitaisiin kuvata DTD:n avulla, jonka nimi on pk.dtd. Tässä rakenteen kuvauksessa määritellään mistä osista pöytäkirja koostuu ja missä järjestyksessä osien on oltava. Itse pöytäkirja varustetaan rakenteen osoittavilla merkinnöillä, jotka ovat tekstin sekaan lisättäviä lyhyitä merkkijonoja. SGML-parseri pystyy tarkistamaan, noudattaako tehty pöytäkirja täsmällisesti määriteltyä rakennetta. Parseri voidaan varustaa erilaisilla konversiotiedoilla, joiden avulla SGML-muotoinen dokumentti on muunnettavissa automaattisesti erilaisiin talletus- ja esitysmuotoihin. SGML-muotoisesta dokumentista voidaan tehdä html-muotoinen hyperteksti, se voidaan muuntaa tekstinkäsittelyohjelman ymmärtämään muotoon tai painatusta varten ladontajärjestelmän ymmärtämään muotoon.
Oleellisinta SGML:n käytössä on sen täydellinen riippumattomuus merkkivalikoimien erikoisuuksista, nykyisin käytössä olevien tekstinkäsittelyohjelmien piirteistä sekä muista ohjelmisto- tai laitteistosidonnaisista seikoista. SGML on suunniteltu ajatellen dokumenttien tulevaa, mahdollisesti hyvinkin pitkäaikaista käyttöä ja säilytystä. Jos esim. tuhansia vuosia vanhat käsikirjoitukset varustetaan SGML-merkinnöillä, tarkoituksena on, että merkinnät olisivat käyttökelpoisia tuhansia vuosia tästä eteenpäin. Nyt markkinoilla olevat tekstinkäsittelyohjelmat vanhenevat muutamassa vuodessa ja niiden tunnistamat talletusmuodot muuttuvat täysin käyttökelvottomiksi.
Yhdysvaltojen liittovaltion hallinnossa ollaan ottamassa käyttöön tietovarantojen paikannuspalvelu GILS, Government Information Locator Service [12], [21]. Palvelu julistettiin käyttöönotetuksi Valkoisessa talossa 7. joulukuuta 1994. Jokainen liittovaltion virasto tulee esittelemään hallussaan olevat tietovarannot Internet-verkkoon liitetyssä GILS-palvelimessa, jolta kuka tahansa voi hakulausekkeen avulla kysyä, millä virastolla on tietoja kyseisestä aihepiiristä. Jos tiedot ovat julkisia, kysyjä voi joustavasti siirtyä selaamaan tietoja tavanomaisilla Internet-ohjelmilla, kuten Gopher ja Mosaic.
GILS-palvelimessa tietovarantoja koskevat paikannustiedot talletetaan tekstitietokantaan SGML-muodossa ja ne voidaan lähettää myös käyttäjälle SGML-muodossa. Myös muut esitysmuodot ovat mahdollisia. Käyttäjän ohjelman (asiakasohjelma, client) ja GILS-palvelimen välinen vuoropuhelu noudattaa hajautettujen kirjastojärjestelmien yhteyskäytäntöä Z39.50 [1].
GILS-palvelu kuuluu osana Yhdysvaltain kansalliseen tietoarkkitehtuuriin NII, National Information Infrastructure. GILS-palvelun ja yleisemmin NII:n periaatteita on alustavasti tarkasteltu myös maailmanlaajuisten tiedon valtaväylien yhteydessä. Varapresidentti Al Gore on toistuvasti puhunut aiheesta ITU:n World Telecommunications Development -konferensseissa. Keskusteluun on tuotu mm. käsitteet GII, Global Information Infrastructure ja GILS, merkityksessä Global Information Locator Service.
Helmikuussa 1995 G7-maat ja EU järjestävät yhteisen ministeritason tapaamisen aiheenaan tietoyhteiskunta. Tapaamisen yhteydessä käydään pyöreän pöydän keskusteluja tietotekniikan suurimpien yritysten pääjohtajien kanssa. Yhdysvallat on varautunut tuomaan keskusteluun teemoja, jotka pohjautuvat GII- ja GILS-käsitteisiin. Erityisesti Suomen ja Ruotsin uusina EU-maina tulisi varautua tukemaan Clintonin ja Goren aloitteita avoimemman, maailmanlaajuisen tietoyhteiskunnan kehittämiseksi.
Virallisen linjan takana ja rinnalla on kuitenkin korkeakoulujen, tutkimuslaitosten, virastojen, koulujen, kirjastojen ja korkean teknologian yritysten oma toisenlainen maailma, jossa tietoliikenteen nykyaikaiset palvelut ovat jo vakiinnuttaneet asemansa. Suomessa on väkilukuun suhteutettuna enemmän Internet-solmuja kuin missään muussa teollisuusmaassa. Vain Islannissa on enemmän Internet-solmuja, Norja on hyvä kolmonen. OTAnet, FUNET ja HelSciNet ovat hyviä esimerkkejä tässä tarkoitetusta valmistautumisesta GII:n maailmanlaajuiseen tietoyhteiskuntaan.
OTAnet on Otaniemen (tietoliikenteen) alueverkko, joka suunniteltiin 1986 ja toteutettiin 1987. Se oli Suomen ensimmäinen virastojen välinen TCP/IP-yhteyskäytäntöä noudattava laaja tietoliikenneverkko. Valtiovallan ja useiden tietoliikenneasiantuntijoiden kanta tuolloin oli (on osittain edelleenkin), että kyseisen kaltaisia verkkoja ei voi rakentaa. Suomen korkeakoulujen tietoliikenneverkko FUNET siirtyi myös pian tämän jälkeen TCP/IP:n käyttöön ja nyttemmin yhteyskäytäntö on vakiinnuttanut asemansa kaikkialla maailmassa.
HelSciNet on Helsingin alueen tiedeyhteisön tietoliikenneverkko, jonka yhteistyöhön osallistuvat keskeisimmät alueen korkeakoulut ja tutkimuslaitokset. Mukana on laitoksia neljän ministeriön alaisuudesta. HelSciNet:n tärkein tavoite on tietoliikennepalvelujen mahdollisimman monipuolinen kehittäminen ja erityisesti uusien käyttömahdollisuuksien tutkiminen. Vireillä olevista HelSciNet:n hankkeista ehkä tärkein on yhtenäisen tutkimusrekisterijärjestelmän kehittäminen. Se on tiettävästi ainoa kehityshanke Suomessa, joka edes hiukan lähestyy GILS:n tavoitteita.
Julkishallinnolla on runsaasti tietovarantoja, jotka voitaisiin koska tahansa antaa suuren yleisön käyttöön ilman merkittäviä teknisiä tai hallinnollisia ongelmia. Suuri osa lainsäädäntötyössä syntyvästä aineistosta on täysin julkista ja lisäksi tekijänoikeutta koskevien rajoitusten ulkopuolella. Tällainen aineisto voitaisiin antaa kansalaisten selattavaksi WWW:n avulla.
Tulevaisuudessa hyvin monenlaiset tietovarannot tulevat käytettäväksi verkkojen välityksellä. Osa aineistosta on julkista ja ilmaiseksi käytettävissä, osa tulee maksullisena palveluna. Käyttäjän kannalta tärkeimmäksi kysymykseksi tulee oikeiden tietolähteiden löytäminen nopeasti kasvavasta tarjonnasta. Kirjastojen rooli käyttäjien kouluttajana ja tietojen välityksen organisoijana tulee merkittävästi kasvamaan. EU:n neljännen puiteohjelman valmisteluun liittyvässä keskusteludokumentissa pidetään välttämättömänä, että kirjastot löytävät välittäjän roolin verkotettujen tietovarantojen ja käyttäjän välissä [14]. Tätä kokonaisuutta on alettu kirjallisuudessa kutsua virtuaaliseksi kirjastoksi, kirjastoksi ilman kattoa ja seiniä [25].
(1) Tiedon kaupallistuminen on laajalti hyväksytty itsestäänselvyytenä. Myös tiedeyhteisö ja kirjastolaitos ovat omaksuneet tämän doktriinin vastaväitteitä esittämättä (kuin lampaat, saattaisi prof. J. P. Roos ilmaista asian).
(2) Kirjastojen tyhjenevät hyllyt voidaan tulevaisuudessa täyttää Kalevalan uusilla painoksilla ja poliitikkojen jokasyksyisillä muistelmilla, jotka, kuten tunnettua, edustavat kansanrunouden uudempaa perinnettä.
(3) Videokuvan siirtoon vaadittava jatkuva nopeus on luokkaa 2-8 Mb/s. Kun Ethernet-tyyppisen verkon tehollinen siirtonopeus on vain luokkaa 3-4 Mb/s, videon katselu veisi käytännössä lähiverkon siirtokapasiteetin kokonaisuudes- saan ja estäisi muun samanaikaisen käytön.
(4) Helsingin Sanomissa 18.11.1994 julkaistun uutisen mukaan korkein hallinto-oikeus on päättänyt, että puolueisiin lukeutumatonta padasjokelaista pankinjohtajaa ei voida valita terveyslautakunnan jäseneksi, koska lautakun- nan kokoonpano ei olisi enää vastannut eri puolueiden vaalissa saamaa ääni- määrää. Asia tulee esille Euroopan ihmisoikeustoimikunnassa.
[1] ANSI/NISO. Z39.50-1994 Information Retrieval: Application Service Definition and Protocol Specification. Completed Preliminary Ballot Draft. August 1994.
[2] Martin Bangemann et al. Report on Europe and the global information society. Recommendations of the high-level group on the information society to the Corfu European Council. Bulletin of the European Union, Supplement 2/94:5-39, 1994.
[3] Tim Berners-Lee, Robert Cailliau, Jean-François Groff, and Bernd Pollermann. World-Wide Web: The information universe. Electronic Networking: Research, Applications and Policy, 2(1):52-58, Spring 1992.
[4] Tim Berners-Lee, Robert Cailliau, Ari Luotonen, Henrik Frystyk Nielsen, and Arthur Secret. The World-Wide Web. Communications of the ACM, 37(8):76-82, August 1994.
[5] Brenda Dervin. Information <-> Democracy: An examination of underlying assumptions. Journal of the American Society for Information Science, 46(6):369-385, July 1994.
[6] Charles F. Goldfarb. The SGML Handbook. Clarendon Press, Oxford, 1994.
[7] Jürgen Habermas. Theory of Communicative Action: Reason and the Rationalization of Society, volume I. Polity Press, Cambridge, 1984.
[8] Eric van Herwijnen. Practical SGML. Kluwer Academic Publishers, Dordrecht, second edition, 1994.
[9] Julkisuuslainsäädännön uudistaminen. Julkisuustoimikunnan mietintö. Komiteanmietintö 1992:9. Valtion painatuskeskus. Helsinki, 1992.
[10] Franz Kafka. Oikeusjuttu. Otava, Helsinki, 1975.
[11] Kansallinen sivistysstrategia. Opetusministeriön asiantuntijaryhmän ehdotus sivistyspolitiikan perustaksi. Komiteanmietintö 1993:36. Yliopistopaino. Helsinki, 1993.
[12] Timo Kuronen. GILS - tietoa julkishallinnosta. FUNews, FUNET:n tiedotuslehti, (3):4-6, Lokakuu 1994.
[13] Liekki Lehtisalo, toim. Sivistys 2017. AREENA-sarja. WSOY, Porvoo, 1994.
[14] Libraries Workprogramme 1994-1998. Discussion Document. European Commission DGXIII/E-3, January 1994. Draft. Version 2.
[15] Leah A. Lievrouw. Information resources and democracy: Understanding the paradox. Journal of the American Society for Information Science, 46(6):350-357, July 1994.
[16] Markku Linna. Tutkimus- ja tietostrategia, s. 213-224. Teoksessa Lehtisalo [13], 1994.
[17] Luonnos HALLITUKSEN ESITYKSEKSI EDUSKUNNALLE LAIKSI VIRANOMAISTEN ASIAKIRJOJEN JULKISUUDESTA sekä siihen liittyviksi laeiksi. Oikeusministeriön lainvalmisteluosasto. Helsinki, 1994.
[18] Jeffrey K. MacKie-Mason and Hal R. Varian. Pricing the Internet. Prepared for a conference, Public Access to the Internet, John F. Kennedy School of Government, Harvard University. November 26 version, May 26-27, 1993.
[19] Olli Mäenpää. Hallinto-oikeus. WSOY, Porvoo, 1991.
[20] Cheryl Metoyer-Duran. Information Gatekeepers, pages 111-150. Volume 28 of Williams [30], 1993.
[21] William E. Moen and Charles R. McClure. The Government Information Locator Service (GILS): Expanding Research and Development on the ANSI/NISO Z39.50 Information Retrieval Standard. Final Report, School of Information Studies. Center for Science and Technology. Syracuse University, September 7, 1994.
[22] National Research Council (U.S.). NRENAISSANCE Committee. Realizing the information future. The Internet and beyond. National Academy Press, Washington, D.C., 1994.
[23] Ilkka Ruostetsaari. Vallan ytimessä. Tutkimus suomalaisesta valtaeliitistä. Gaudeamus, Helsinki, 1992.
[24] Timo Santalainen. Resurssijohtaminen. Visioista muutokseen ja tulokseen. EKONOMIA-sarja. Weilin+Göös, Jyväskylä, 1990.
[25] Laverna M. Saunders, editor. The Virtual Library, Visions and Realities. Meckler, Westport, CT, 1993.
[26] Reijo Savolainen. Tieteellisen ja teknisen tiedon tavoitettavuus ja kirjasto- ja informaatiopalvelujen maksullistaminen. Acta Universitatis Tamperensis, vol. A 263, Tampereen yliopisto, 1989.
[27] Valtion tietohallinnon kehittäminen. Valtiovarainministeriön työryhmämuistioita 1994:1. Painatuskeskus. Helsinki, 1994.
[28] Jaana Venkula. Julkishallinto, mediat vai älymystö?, s. 117-156. Teoksessa Lehtisalo [13], 1994.
[29] Anna-Riitta Wallin. Lausunnot julkisuustoimikunnan mietinnöstä. Yhdistelmä. Oikeusministeriön lainvalmisteluosasto, Helsinki, 1993.
[30] Martha E. Williams, editor. Annual Review of Information Science and Technology (ARIST), volume 28. Published for the American Society for Information Science (ASIS) by Learned Information, Inc., Medford, N.J., 1993.