Kauppatieteiden kandidaattiyhdistys ry

Viinimatka Elsassiin Ranskaan

II ryhmä: 1.-4.10.2009
Lauantai 3.10.2009/ Marjatta Mäkinen ja Marja –Liisa Stigell-Strebel
Lauantai alkoi Colmarissa kauniissa auringonpaisteessa, Vogeesien vuoristo oli selvästi nähtävissä eikä aamusumusta ollut jälkeäkään kuten tavallisesti  tähän vuodenaikaan. Kaupunki oli aamulla joutunut atomivoimaa vastustavien mielenosoittajien valtaan, poliisi oli piirittänyt koko rautatieaseman ympäristön Bristol-hotellimme mukaan lukien ja sulkenut pääsyn keskikaupungille. Me olimme tämän saartorenkaan keskellä. Mikä neuvoksi. Ei hätää! Raija-oppaamme neuvotteli hurmaava hymynsä aseenaan TV-teknikoiden ja poliisien kanssa linja-autollemme pääsyn aivan hotellin etuovelle, ja me nousimme helpottuneina bussiin ja uusi kiinnostava retkipäivä alkoi.
Tiemme kulki Münsterin (ranskaksi: Munster) laaksoa pitkin. Nimi on peräisin luostaria tarkoittavasta ranskankielisestä sanasta  monastère (kreikaksi monastir). Münsterin ja  Colmarin kaupungit kuuluivat
vuosina 1354-1679 kymmenen elsassilaiskaupungin muodostamaan kauppakaupunkiliittoon, joka tunnettiin nimellä Decapolis. Muut kahdeksan olivat: Haguenau, Wissembourg, Turckheim, Obernai, Kaysersberg, Rosheim, Selestat ja Mulhouse.
Ihailimme auton ikkunasta Vogeeseja, ensimmäisiä ruskan merkkejä ja etsimme vuorten huipuilta ritarilinnoja. Mutta odottamatta bussimme pysähtyi, epäilimme moottorivikaa tai tieltä eksymistä, kun kuskimme Christian hyppäsi autosta ulos ilmeisen kiireellistä asiaa toimittamaan. Teknisestä viasta tai eksymisestä ei kuitenkaan ollut kyse, vaan loistava kuskimme menikin vain leipäkauppaan ostamaan patonkia.  Meidät oli hänen mielestään ehdottomasti varjeltava siltä sopimattomalta kohtalolta, että olisimme joutuneet edellisen ryhmän tavoin maistelemaan Münster-juustoja paljaaltaan, ilman leipää! Christian on muuten saksalaisen sotavangin ja elsassilaisen naisen lapsi, joka tiesi perinpohjaisesti leivän merkityksen eri olosuhteissa. Oppaamme kertoi Christianin isän sotavankina ollessaan kiintyneen seutuun, koska paikalliset kohtelivat häntä hyvin. Vangille tarjottu kupillinen lämmintä maitokahvia oli saanut hänet haluamaan jäädä maahan, etenkin kun asiat omalla kotiseudulla itäisessä Saksassa olivat onnettomalla mallilla.
Haikarat ovat elsassilaisille rakkaita lintuja ja olimme toivoneet niitä näkevämme, mutta toistaiseksi nämä upeat suuret linnut olivat pysyneet poissa. Münsterissä näimme vihdoin peräti kuusi haikaranpesää haikaroineen. Saimmekin tietää, että vuosi 2009 on merkittävä aikakirjoihin paitsi hyvänä viinivuotena myös hyvänä haikaravuotena. Elsassilaiset ovat nähneet paljon vaivaa saadakseen jo huolestuttavasti pienentyneen haikarakannan asettautumaan uudelleen entisille asuinsijoilleen ja nyt he voivat olla ylpeitä, koska peräti 460 haikarapariskuntaa pesii tänä vuonna Elsassissa. Katoille on rakennettu pesiä niitä varten, niille on perustettu tarhoja ja niitä ruokitaan talven yli.  Meille kerrottiin, että haikaranpesä voi painaa jopa 500 kiloa. Asia oli todennettu punnitsemalla vahingossa savupiipusta alas pudonnut pesä.
Maistelimme Heinrichin perhetilalla neljää münsterjuustolajia  Christianin ostaman patongin kera . Matkalla oli ollut epäselvyyttä munsterin oikeasta ranskankielisestä ääntämyksestä, koska Raija-oppaamme ‘mänsteer’ ei saanut yksimielistä kannatusta. Asian selvittämiseksi Raija pyysi tilan juustomestaria, joka oli suorittanut juustomestarin tutkinnon Besaçon’issa, lausumaan nimen oikein ranskalaisittain. Sen jälkeen saksapohjaisen ääntämyksen suosijoiden oli tunnustettava tappionsa. Tutustuimme juustomestarin johdolla tilan juustomeijeriin, jolle maidon antavat 150–200 lehmää.  Lehmät laiduntavat kesäisin läheisillä vuorilla, talvisin laaksossa ja sitten navetoissa. Vuorilla laiduntaminen oli päättynyt juuri vierailuamme edeltävänä päivänä ja lehmät oli tuotu alas vuorilta. Lypsy tapahtuu kaksi kertaa päivässä ja joka kerta saadaan 600 litraa maitoa. Juusto tehdään pastöroimattomasta maidosta, joka lämmitetään 32- tai 40-asteiseksi valmistettavasta juustotyypistä riippuen. Lämmitettyyn maitoon lisätään laktoosibakteerit ja näin saatu massa juoksutetaan reiällisissä muoteissa, jolloin hera valuu pois. Tilan parikymmentä sikaa saavat herkutella sivutuotteena saadulla heralla.
Runsaiden juusto-ostosten jälkeen jatkoimme matkaa kauniiseen Eguisheimin selvitettyämme toistamiseen ydinvoimamielenosoittajien varalta rakennetut poliisien tiesulut.  Eguisheimin tunnetuin henkilö on 500-luvun lopussa hallinnut paavi Leo IX,  joka ranskankielisissä teksteissä mainitaan ainoaksi ranskalaiseksi paaviksi ja saksankielisissä ainoaksi saksalaiseksi paaviksi, kun jätetään nykyinen paavi  Benedikt XVI pois laskuista.
Kohteemme Eguisheimissa oli Zinckin viinitila, jonka omistaja antoi meidän maistella neljää viinilajia humorististen kertomusten sävyttämänä. Opimme viinien tervehdyttävästä ja onnellistavasta vaikutuksesta: kukat kukoistavat, samoin miehet saatuaan Pinot Blanc’ia! Riesling kannattaa ottaa vuoteeseen, kun aikoo sängyssä tehdä muutakin kuin nukkua. Pinot Gris’llä taas voi varmistaa, että syntyvän lapsen sukupuoli on se, mitä on toivottukin. Todisteena tästä hän mainitsi poikansa ja tyttärensä, jotka sivumennen sanoen ovat mukana viinibisneksessä. Poika hoitaa vientiä, Suomeenkin, ja tytär ravintolaa, jossa nautimme herkullisen aterian (Amuse bouches-Tartare au thon rouge-Filet de rascasse aux pistils de safran-Tiramisu aux fruits de saison). Suomi ja suomalaiset ovat tälle viinitilalle asiakkaina tuttuja ja Altia ostaa Pinot Blanc’ia ja Rieslingiä, mutta kalliimpia lajeja ei Suomesta saa.
Poistuessamme ravintolasta tapasimme ryhmän suomalaisia, jotka olivat olleet viininkorjuussa. Työ ei ollut ollut liian raskasta, ilmat olivat suosineet ja he olivat kaikin puolin tyytyväisiä matkaansa. Epäilemättä hohdokkaampaa työtä kuin marjanpoiminta suomalaismetsissä!
Kun palasimme Colmariin, havaitsimme mielenosoituksen jatkuvan ja poliisien edelleenkin piirittävän keskikaupunkia. Iltapäivä oli vapaa ja vietimme sen kaupungilla kierrellen. Colmarin kaupunkia halkoo Ill-joki, sama kuin Strasbourgissakin, ja sen varrella on idyllisiä keskiaikaisia taloja ja viehättäviä ravintoloita. Yksi kaupunginosa on saanut nimekseen “La petite Venice” (Pikku Venetsia).  Illallinen nautittiin vanhan kaupungin kuuluisassa Bartoldin ravintolassa pääruokana kalaa ja juomana Pinot Blanc’ia, joka ei kuitenkaan ollut elsassilaista. Kuvanveistäjä Bartoldi on Colmarin kuuluisin henkilö. Hänen kättensä töitä on muun muassa ranskalaisten USA:lle lahjoittama Vapauden patsas, jonka kopio koristaa liikenneympyrää kaupungin sisääntulotiellä.