Kauppatieteiden kandidaattiyhdistys ry

Slovenia syys-lokakuun vaihteessa 2006

Kyllä Triestestä amfiteatteri löytyi, mutta Wärtsilän tehdas vasta paluumatkalla jostain laitakaupungilta. Arvaa kuuluuko kuvan alalaidassa oleva henkilö Kandiyhdistykseen.

Kuva avautuu suurempana napauttamalla sitä hiirellä
Kandiyhdistyksen tämänvuotinen matka suuntautui Sloveniaan, mutta lensimme Helsingistä Venetsiaan. Vuosien mittaan hioutunut järjestelykoneisto oli taas kerran onnistunut loistavasti. Lähtövalmistelut sujuivat, turvatarkastuksessa tarkastettiin vain naiset. Finnairin koneessa sai jännittää, riittääkö kuohuviini riville 14 asti. Riitti, joimme varmaan koneen paluumatkallekin varaaman kiintiön.
Bussimatkalla Triesteen oppaamme Kaspar selvitti Slovenian aseman maailmankartalla. Kansakunta itsenäistyi 1991 ensimmäisenä Balkanin valtioista. Kehitys näyttää sen jälkeen olleen todella positiivista ja yllätti myönteisesti matkalaiset. Slovenialaiset olivat syystä ylpeitä maastaan.
Triesten kaupunki Adrianmeren itäpuolella oli aikoinaan viimeinen ennen ottomaanien valtakuntaa. Pysähdyimme vanhaan kaupunkiin meren rannalle jaloittelemaan ja tutustumaan kaupungin historiaan. Oppaamme oli tehnyt muutaman muistiinpanon ja havainnollisti sen jalan tehdyllä pienellä kaupunkikierroksella.
Ljublianassa olimme varanneet majoituksen kaupungin parhaasta hotellista. Lyhyen huoneisiin tutustumisen jälkeen kokoonnuimme yhteiselle aterialle paikalliseen ravintolaan. Ruokajuomaksi oli varattu, niin kuin sen jälkeen kaikilla aterioilla, 18 litraa viiniä, josta puolet valkoista. Keitto tarjoiltiin kekseliäästi leipään koverretusta kannellisesta astiasta. Pääruuaksi oli villisikaa ympäröitynä lukuisilla paikallisilla erikoisuuksilla, joita raavaatkaan miehet eivät pystyneet totaalisesti tuhoamaan. Hotelliin palattuamme löysimme baarin listalta uskomattoman pehmeän myssyryypyn nimeltä Viljamoca. Tarkemmissa tutkimuksissa juoma osoittautui paikalliseksi päärynäviinaksi, mutta maistui jatkossakin.
Lauantai valkeni aurinkoisena ja lämpimänä. Ylämäkileiri alkoi siirtymäosuudella bussilla Bled-järvelle. Kaspar perehdytti meidät muun ohella Slovenian itsenäisen historian alkutaipaleeseen. Jugoslaviasta ensimmäisenä vuonna 1991 itsenäistynyt valtio on edistynyt rivakasti. Kaupungeissa näkyy paikoitellen vanhoista sosialistimaista tuttu arkkitehtuuri, jossa satojen metrien ja yli kymmenen kerroksen rakennukset reunustavat keskustaa. Maaseudulla talot (ainakin tien puolelta) ovat siistejä ja kukat roikkuvat parvekkeilta. Useimpien talojen pihassa on pieni hyötypuutarha.
Bledin kylä ja järvi luostareineen lienee Slovenian suosituimpia turistinähtävyyksiä. Vierailijoiden määrän kerrottiin lähestyvän 100.000 vuodessa. Jo Jugoslavian vallan aikana Bled oli suosittu, mitä lisäsi varmaankin marsalkka Titon huvilan sijainti Bled-järven rannalla.
Bled Castle luostarikirkko, vasemmassa alareunassa Titon huvila.

Yllä näkyvään kirkkoon pääsee lukuisilla Pletnoilla (paikallinen kondoli). Kun koko kandiseurue ei mahtunut yhteen Pletnaan, saimme aikaan kilpasoudun kondolierien kesken. Johtamisopit olivat taas arvossaan. Paremmin soutajan motivoinut ryhmä oli ensimmäisenä luostarikirkon rannassa, jos sillä nyt jotain merkitystä oli.
Luostarin kirkkoon sattui samaan aikaan itävaltalainen kuoro, jonka upeasti soivaa laulua oli syntisen hienoa kuunnella. Rantaviivaa kulkeva kävelytie mahdollisti kirkkaassa vedessä näkyvien taimenien ja karppien bongaamisen. Lounas nautittiin paikallisessa ravintolassa, 18 litraa viiniä ja paikallinen jälkiruoka ennen ja jälkeen varsinaisen ruokailun.
Seuraava kohteemme Julian-alppien välissä sijaitseva Bohinj-jäätikköjärvi oli nyt kyllä täysin sula ja veden lämpö yli 20 astetta. Portaita oli jo aamupäivän aikana kiipeilty amatöörin mielestä riittävästi, mutta joku oli saanut päähänsä kiivetä (ja kiipeilyttää koko seurueen) ihailemaan Savica-vesiputousta. Pahat aavistukset kohosivat mieleen jo ensimmäisten porrassyöksyjen aikana.
Jouduimme useammassa vaiheessa maanittelemaan joukkoja katsomaan vielä seuraavan kumpareen taakse, josko putous näkyisi. Vastaantulijoilta kyselimme useilla kielillä matkan pituutta perille ja käänsimme toisillemme lyhimmän tulkinnan. Vihdoin yhdeltä tasanteelta avautui hieman Mancheken Pis’iä suurempi virtaama putoamassa vuorenkoloon. Kuulemma keväällä vesimäärä on hieman suurempi.
Paluumatkalla laskimme portaita olevan 553 ja jonkun paikallisen laskemana tauluissa luki yli 570. Nopeimmin paluumatkasta selviytyneet palkitsivat itsensä paikallisella oluella. Loput raahautuivat bussiin ja nukkuivat paluumatkan Ljublianaan. Leppoisa, pimeä ilta sujui ulkosalla jokirannassa kalaruokaa syödessä ja … Meitä viihdytti uskomattoman täsmällisesti ja musikaalisesti soittanut bändi ”Kaksi kitaraa”.
Sunnuntai uhkaili hieman sateella. Suuntasimme karstiselle alueelle. Karstinen on hyvin vettä läpäisevää kivilajia ja tällä alueella useat joet häviävät maan alle ja ilmestyvät näkyviin uudelleen jopa kymmenien kilometrien päässä. Alue on kuuluisa tippukiviluolistaan, jotka ovat yksi ilmiö kalkkiperäisestä ja läpäisevästä maalajista.
Toinen ilmiö, jonka jouduimme aamupäivän aikana selvittämään, oli Bora-tuuli. Se puolestaan on vuorenhuippujen kohdalla kylmän ja lämpimän rintaman törmäyksen jälkeen laaksoihin laskeutuva kylmä tuuli. Tämän kaiken selvitti Linnoisen Hannu mobili-internetillään.
Jarmo Leppiniemi etsii kuvauskohteita Stanjel-kylässä.

Lounas ansaittiin maalaisfarmilla Sajnassa.
Rouvat tutkivat Bora-tuulessa kuivattua kinkkua.

Hannu Linnoinen on juuri heittänyt lautasensa ilmaan ja Kristiina valmistautuu omaan heittoonsa.

Lipican kylässä toimii hevossiittola, jonka kuuluisat valkoiset hevoset ovat mm. Wienissä toimivan espanjalaisen ratsastuskoulun käyttämiä hevosia. Pitkän, yli 400 vuotta kestäneen jalostustyön tuloksena Lipican hevoset ovat käsite.
Slovenian kehittäessä omaa turismiaan Lipicaan ovat hevosten rinnalle tulossa golfin harrastajat. Ilmeisesti kehittämisstrategiasta on siellä jonkinmoinen kärhämä.
Lipican hevoset ovat varsoina mustia, mutta noin neljän vuoden iässä valtaosa varsoista muuttuu valkoisiksi. Oppaan mukaan kuitenkin jokaisessa hevosperheessä on musta hevonen. Hannu huvitti varsinkin brittejä vääntämällä tunnetun sanonnan perheen ”mustasta lampaasta”uuteen muotoon: ”There is a black horse in every family”.
Lipican ratsut…

 ja musta hevonen.

Oli riennettävä eteenpäin. Ajoimme pitkin Italian rajaa, osan aikaa jopa Italian puolella pohjoiseen ja juuri ennen illan pimenemistä saavuimme Goriska Brda-viininviljelysalueella sijaitsevalle viinitilalle. Siellä meille tarjoutui tilaisuus maistella ainakin Sloveniassa arvostettua Tera-punaviiniä sekä Bora-tuulessa kuivattua kinkkua. Ainakin raportoijan suussa Tera-viini ja Parmesan-juusto maistui varsin mainiolta.
Goriska Brdaa 

Viinikellariin hei…

…viinikellariin juu…

…ei ilman ruokaa.
Matkan ensimmäinen kunnon sade sattui paluumatkan aikana. Pimeydessä siitä ei suurempaa haittaa ollut.
Muutimme uuteen hotelliin Portoroziin. Illallista siirsimme edestakaisin ajelun johdosta myöhemmäksi. Vitsit rupesivat olemaan vähissä, vaikka portaiden määrä edelliseen päivään verrattuna oli merkittävästi vähäisempää. Unta ei tarvinnut houkutella.
Retkemme jatku vielä viikonvaihteen yli maanantaina. Sen vietimme Sloveniaan kuuluvalla rannikkopätkällä Italian ja Kroatian välissä. Hyvin merihenkistä aluetta. Piran on Portorozin vieressä sijaitseva historiallinen kaupunki. Kiertomatkan Piranissa teimme jalan. Tosin temppelivuorelle kiipeäminen hajotti joukon. Osa piti parhaana miettiä oluttuopin ääressä, mitä yhteistä on parilla viimeisellä viinimatkan kohdemaalla. Sekä Luxenburgin että Slovenian yli on marssinut milloin minkin maan sotajoukot. Molemmissa ovat rehennelleet Itävallan Hapsburgit ja Sloveniassa myös Ottomanit. Jotenkin tutunoloista suomalaisille. Bergholmin Kappon veli kirjoitti ylioppilasaineen aiheesta ”Suomen jyrsijät”. Hän kirjoitti kuinka Ruotsi ja Venäjä ovat jyrsineet Suomea.
Niin oli tiivis retki, ettei tuliaisia paljon ehtinyt etsiä. Venetsian tax free tuntui olevan suosituin Slovenian tuliaisten hankkimispaikka. Muutamat tosin äkkäsivät Piranin torin varressa merisuolamyymälän. Slovenian Välimeren rannikkopätkällä oli merkittävää suolanhaihduttamisteollisuutta. Jollei halunnut hienoa puuvillakangaspussia näppisuolalleen (jotkut kutsuvat gourme-suolaksikin), kilo samaa suolaa maksoi muovipussissa 87 eurosenttiä.
Päättäjäislounas nautittiin Piranin Restaurant Pavelissa. Simpukat ja muut meren elävät tekivät kauppansa ja tunnelma lähestyi riehakasta. Muutama aiheeseen sopiva puhe ja ensi vuoden retkikohteen valinta saatiin suoritettua. Ensi vuonna suuntaamme Italiaan Firenzestä etelään.
Samassa ravintolassa lounastanut venäläinen retkue arvosti hyvää menoamme testamenttaamalla omat valkoviininsä meille. Heidän mielestään kuivaa valkoviiniä osataan valmistaa vain heillä. Ehkäpä tämä on syy, miksi EU sallii valmistaa Etelä-Euroopan ylimääräisestä viinirypälesadosta vodkaa.
Simpukat maistuivat, tosin Matti Martela taitaa syöttää osan omistaan koiralle. Takana oppaamme Kaspar.

Sitten vain bussiin, Venetsiaan ja Helsinkiin. Lentokentältä suklaat lapsille ja sukulaisille sekä työtovereille. Kuohuviiniä täytyi koneessa vältellä, kun piti kiireessään tulla kentälle omalla autolla.

Kuten ja alkuraportissa tuli mainittua, Slovenia yllätti myönteisesti. Se rakentaminen itsenäisyyden viidentoista ensimmäisen vuoden kuluessa näyttää ainakin päällisin puolin onnistuneelta. Slovenialaisilla näyttää olevan terve itsetunto. Maa ja varsinkin maaseutu on kaunis ja paikat hyvin hoidetut, kukkia joka puolella. Turismikaan ei ole kehittynyt vaivaksi asti päällekäyväksi lypsämiseksi. Kelpo EU:n jäsenmaa. Voimme suositella harkittavaksi lomakohteena