|
Pitkän
aikaa sotien jälkeen valmistui vuosittain vain muutamia kauppatieteiden
kandidaatteja. Ekonomintutkinto
oli ensimmäinen tutkintoporras, ja lähes kaikki menivät sen
suoritettuaan töihin, jolloin kiinnostus jatko-opintoihin tuppasi
hiipumaan. Näin siitä
huolimatta, että kandiluvut oikeastaan soveltuivat hyvin työn kylkiäisiksi,
kun luentoja ei enää ollut.
Suomessa
voitaneen hyvällä syyllä puhua kultaisesta kuusikymmenluvusta.
Sodan viimeisetkin merkit olivat yhteiskunnasta hävinneet.
Edellisellä vuosikymmenellä oli maksettu sotavelat, saatu
Porkkala takaisin ja lopetettu kaikkinainen säännöstely.
Kansakunnan talous kasvoi kohisten, ja inflaatiokehitys hoidettiin
silloin tällöin räväkällä devalvaatiolla, kuten esimerkiksi vuonna
1967.
Kauppatieteiden
kandidaattiyhdistys koetti omalta osaltaan huolehtia jäsentensä
taloudellisesta valistuksesta hankkimalla kokouksiin alustajiksi eri
alojen asiantuntijoita. Yritysvierailujakin
harrastettiin, mutta matkoja ei muistaakseni ollenkaan.
Arkisen työn vastapainoksi haluttiin jäsenille kuitenkin tarjota
myös viihteellistä yhdessäoloa. Yhdistyksen
jäsenmäärä oli vielä 60-luvun alkupuolella reilusti alle kahdensadan;
niinpä kaikki tunsivat toisensa verraten hyvin, ja yhdessäoloa sävytti
mukavan rento ja vapautunut tyyli. Hyviä
tapoja ja korrektia pukeutumista pidettiin silti ajan hengen mukaisesti
suuressa arvossa.
Yhdistyksen
suhteet Kauppakorkeakouluun olivat tiiviit, ja 60-luvulle tultaessa
saavutettiin sikäli tärkeä virstanpylväs, että silloin valittiin
ensimmäisen kerran rehtoriksi korkeakoulun oma kasvatti ja samalla
tietenkin myös kandiyhdistyksen jäsen Henrik Virkkunen.
Hän oli loistavalahjainen mies, jolla uskottiin olevan edessään
vieläkin tärkeämpiä yhteiskunnallisia tehtäviä.
Sitä järkyttävämpää oli, kun Henrik Virkkunen vain vähän
aikaa rehtorinvirassa oltuaan sairastui imusolmukesyöpään ja lyhyen
sairauden jälkeen kuoli.
Olin
suorittanut ekonomintutkinnon vuonna 1956 ja lueskelin kanditutkintoa työn
ohessa suuremmin kiirehtimättä. Sain
viimein luvut valmiiksi vuonna 1962.
Silloinen esimieheni Pentti Pajari, jonka oma kanditutkinto oli peräisin
jo 30-luvulta, veti minut heti mukaan kandiyhdistyksen toimintaan.
Hän kiitteli yhdistyksen maasta taivaaseen ja sanoi sen antaneen hänelle
itselleen paljon. Mutta pian paljastui hänen aktiviteetissaan myös hiukan
maanläheisempi puoli, joka voidaan kuvata yhdellä sanalla: kandibooli.
Meidän toimialamme oli elintarviketeollisuus ja eräissä
tuotteissamme elintarvikespriitä, jonka Alko toimitti.
Yhdistyksen vuosijuhlassa tarjottavan kandiboolin kova ydin oli
siihen aikaan puhdasta pirtua – miten lienee nykyisin – ja nyt
paljastui, että kunnioitettu esimieheni oli monet monituiset vuodet järjestänyt
kandiboolia varten tuon aineen, pari kolme litraa vuosijuhlaa kohti.
Alkon valvonta oli erittäin tiukkaa, elintarvikesprii säilytettiin
erillisessä lukollisessa tilassa, ja sitä varten oli järjestetty
erillinen kirjanpito, jonka Alkon tarkastajat kävivät säännöllisesti
läpi. Mutta eihän
maailmassa ole sellaista systeemiä, joka ei hiukan vuotaisi, ja tämä
systeemi vuoti kaikesta valvonnasta huolimatta pari kolme litraa vuodessa.
Ja
niin kävi, että minä sain heti alkuun yhdistyksessä tärkeän tehtävän.
Pentti Pajari siirsi minulle tärkeän velvoitteen järjestää
kandibooliin tarvittava spiritus fortis.
Lisättäköön vielä, että silloinen työni oli hänen
alaisenaan suunnitella yhtiöön uusi laskentajärjestelmä, joka olisi
valvonnan kannalta mahdollisimman aukoton!
No, tuotantopuolen kavereiden suosiollisella myötävaikutuksella
myös uusi järjestelmä saatiin sen verran joustamaan, että kandiboolin
reseptiä ei tarvinnut tältä olennaiselta osaltaan muuttaa.
Rikos lienee jo vanhentunut, joten uskallan sen tässä tunnustaa.
Sitä paitsi rikoksen tuottama hyöty meni niin hyvään
tarkoitukseen, että en osaa parempaa kuvitella.
Kandiboolin
varsinainen sekoittaminen oli kerhomestarin vastuulla, ja hänellä oli
ainakin siihen aikaan tapana kutsua vuosijuhlaa edeltävänä iltana
sopiviksi katsomiaan yhdistyksen jäseniä maistamaan boolia ja arvioimaan
sen laatua. Siitä lähtien,
kun minulle siirtyi kertomani hankintatehtävä, lankesi luonnostaan, että
sain osallistua myös juhlia edeltäviin boolinmaistajaisiin.
Ne tilaisuudet olivat usein jopa hauskempia kuin itse vuosijuhlat!
Kun
mainitsin, että hyviä tapoja pidettiin kunniassa, niin siitä pari
esimerkkiä. Olavi Eskelä
kertoi, että hän joutui jossakin yhdistyksen tilaisuudessa toimimaan päivällispöydän
isäntänä ja jännitti sitä etukäteen aika lailla. Kaikki meni hänen omasta mielestään mukavasti, mutta hän
tuli silti jälkikäteen kysäisseeksi Eino Hirvoselta, oliko hän
toiminut niin kuin isännälle kuului.
Tällöin Hirvonen oli sanonut, että muutenhan se meni hyvin,
mutta sinä seurustelit liian vähän.
Eskelä oli ihmetellyt tätä kommenttia, koska hän oli omasta
mielestään jutellut koko ajan kaikkien lähistöllä olevien kanssa.
Mutta sitten selvisi, että Hirvonen tarkoitti skoolaamista: isännän
oli sopivin välein nostettava lasia ja skoolattava henkilökohtaisesti
milloin kenenkin kanssa, niin että mahdollisimman moni sai tuntea isännän
osoittamaa suopeutta. Tämä
oli Hirvosen mukaan olennainen osa isännän seurustelua.
Toinen
esimerkki on siltä ajalta, kun olin yhdistyksen sihteerinä suunnilleen
60-luvun puolivälissä. Miestenkin
pukeutumisessa alkoi silloin ilmetä pientä vapautumista, ja muotiin
tulivat poolopaidat. Niinpä
yhdistyksen vuosijuhlissa oli eräällä nuorella miesjäsenellä smokin
kanssa poolopaita. Paita itsessään näytti hienolta ja hyvänlaatuiselta,
mutta rusettiahan sen kanssa ei voinut pitää.
Jossakin vaiheessa Tyko Vanhala, Postpankin arvokas kakkosmies,
tuli luokseni ja sanoi, että velvollisuuteni sihteerinä on huomauttaa tälle
nuorelle kandille vuosijuhlaan sopimattomasta pukeutumisesta. Huomauttamatta se kuitenkin minulta jäi eikä asiasta sen
enempää kuulunut.
Vuonna
1964 yhdistys vietti 40-vuotisjuhliaan.
Kandijoukko oli siihen aikaan hyvin miesvaltainen, ja herrat olivat
keskimäärin jotensakin pönäkkää väkeä.
Tunnelma oli arvokas, mutta ehkä myös hiukan pitkäveteinen.
Kauppakorkeakoulun silloinen kansleri Bruno Suviranta oli
yhdistyksen kunniajäsen, ja hän piti päivällispöydässä pienen
puheen. Suviranta oli kelpo
kansleri, mutta puheiden pito ei ollut hänen vahvimpia puoliaan.
Hän puhui hiljaisella äänellä ja tapaili usein sanoja.
Puheessaan hän mainitsi todenneensa, että yhdistyksen kunniajäsenet
eivät yleensä ole valintansa jälkeen eläneet kovinkaan pitkään ja
herätti kysymyksen, eikö kunniajäsenet pitäisi valita nuorempina.
Tällöin Ilmo Nurmela, joka oli temperamenttinen eikä pitänyt
jahkailusta, nousi ylös ja sanoi: ”Minä ehdotan, että emme
toistaiseksi valitse kunniajäseniä ollenkaan, kun tämä yksi on
osoittautunut niin peevelin sitkeähenkiseksi!”
Mutta
eipä tällä hyvä. Juhlaa
vietettiin KY:n juhlasalissa ja seinän takana toimi ravintola Espilä. Vaikka se oli perustettu vaalimaan Viipurin Espilän
arvokkaita perinteitä, se harrasti myös reipashenkistä markkinointia.
Siihen aikaan teki striptease tuloaan suomalaiseen ravintolaelämään
ja Espilä oli palkannut esiintymään suklaanruskean tytön,
taiteilijanimeltään La Bommie. Kun yhdistyksen jäsenet istuivat päivällispöydässä ja
vaihtoivat arvokkaasti mielipiteitä päivänkohtaisista taloudellisista
kysymyksistä, Espilän käytävään johtava ovi aukeni yhtäkkiä, ja La
Bommie tanssi esiin. Pöllämystyneiden
kandien katsellessa La Bommie esitti ohjelmansa kaikilla koristeilla –
tai täsmällisemmin sanoen hän vapautui vähitellen kaikista
koristeistaan. Kun hän oli
viimein tepastellut pois, päivällisvieraat kyselivät toisiltaan, kuinka
nyt tämmöinen ohjelmanumero oli valittu 40-vuotisjuhlaan.
Johtokunnan jäsenet ja kerhomestari olivat kuitenkin yhtä häkeltyneitä
kuin muutkin. Mutta kauan ei
syylistä tarvinnut etsiä, sillä Nurmelalla oli suunnattoman hauskaa,
kun hän nauraa kihersi koko ajan. Hän
oli jossakin vaiheessa livahtanut Espilän puolelle ja yksinkertaisesti
ostanut yhden esityksen. No,
eihän Nurmelalle kenenkään auttanut närkästyä, ei hän siitä mitään
välittänyt. Illan mittaan
yksi ja toinen tiukkasi Nurmelalta, mitä esitys maksoi, mutta ei hän sitä
suostunut kertomaan, nauraa kiherteli vain.
Luulen kuitenkin, että kun hän oli Keskon pääjohtaja, La
Bommien esiintymiskustannukset kulkeutuivat tavalla tai toisella Keskon
kirjanpitoon. Sellaista
saattoi olla vuorineuvostason huumori siihen aikaan…
Jos
noina vuosina valmistui kandeja vähän, niin heidän joukostaan pätevöityneet
tohtorit olivat melkein yhden käden sormilla laskettavissa.
Vuoden 1966 promootiossa näitä oli peräti kaksi kappaletta.
Jouko Paakkanen ja Jaakko Lassila.
Samassa promootiossa sai kunniatohtorin arvon muiden muassa Urho
Kaleva Kekkonen ja se aiheutti monenlaisia erityisjärjestelyjä.
Tasavallan presidenttihän on muodollisesti isäntänä kaikissa
tilaisuuksissa, joihin hän osallistuu, ja niinpä
promootiojuhlallisuuksien kulku oli tarkkaan sovittava presidentin
kanslian ja erityisesti adjutanttien kanssa.
Kunniatohtorien joukossa oli myös Matti Virkkunen, ja tiedossa oli
jo, että hän asettuu Kekkosen vastaehdokkaaksi vuoden 1968
presidentinvaalissa. Tämäkin lienee aiheuttanut omia jännitteitään.
Oli sovittu, että kunniatohtoreista otetaan ryhmäkuva
iltatilaisuuden yhteydessä Adlonin portailla.
Kekkonen asettui jonkin verran happamen näköisenä ryhmäkuvaan
ja viipyi siinä juuri sen verran, että kuvaaja sai kerran salamavaloaan
väläytettyä. En muista enää,
miten ryhmäkuva onnistui, vaikka kyllä se varmaan jossakin julkaistiin.
Adjutantti
oli etukäteen arvioinut, että presidentti tuskin on iltatilaisuudessa
kauemmin kuin yhteentoista. Hän
jopa totesi, että presidentti alkaa tulla vanhaksi, mikä oli aika paha
virhearvio, koskapa Kekkonen oli sen jälkeen vallassa vielä puolitoista
vuosikymmentä. Adloniin tuli
mukaan myös Sylvi Kekkonen, niin että tilaisuus oli mahdollisimman
juhlava. Päivällisen jälkeen ryhmityttiin kahvipöytiin, ja
presidentin pöytäseurue oli tietysti etukäteen tarkkaan määritelty.
Promootion järjestäjiä pöydässä edusti professori K. A.
Telaranta, joka toimi promootiossa juhlamenojen ohjaajana.
Presidentti
näytti viihtyvän kahvipöydässä oikein hyvin ja saattoi häpeään
adjutantin arviot lähtöajasta. Mutta
sitten joskus puolen yön tietämissä Kekkonen nousi äkkiä ylös ja ja
lähti ovea kohti niin nopeasti, että koko sali kohahti.
Yksi ja toinen ehti jo luulla, että presidentti oli jostakin
suuttunut juhlan järjestäjille. Telarannalta
me järjestelytoimikunnan jäsenet saimme kuitenkin myöhemmin kuulla, mitä
presidentin pöydässä oikein tapahtui.
Presidentti
oli tosiaan viihtynyt hyvin Adlonin juhlissa.
Kun vuorokausi oli vaihtumassa, Sylvi Kekkonen rupesi kuitenkin
puhumaan, että pitäisi lähteä nukkumaan, sillä hänellä oli
tarkoitus mennä varhain aamulla Kekkosten omalle kesämökille, joka oli
Lahnajärven suunnalla. Hän
kun oli tilannut sinne jonkun remonttimiehen.
Hänellä oli siis normaaleja perheenemännän huolia, niin
presidentin puoliso kuin olikin. Presidentti
ei reagoinut mitenkään vaimonsa ehdotukseen, vaan jatkoi jutteluaan.
Hetken päästä Sylvi palasi aiheeseen, yhtä huonoin tuloksin.
Mutta kun hän kolmannen kerran rupesi puhumaan kotiinlähdöstä,
presidentti kimposi pystyyn ja lähti harppomaan ovelle taakseen
katsomatta. Adjutantilta jäi
viskilasi pahasti kesken, kun hän ryntäsi auttamaan tuolista Sylvi
Kekkosta, joka siihen aikaan liikkui jo hiukan vaikeasti. Telaranta kiirehti presidentin perään, joka ripeäliikkeisenä
miehenä oli jo ehtinyt vaatesäilön luokse.
Siellä hänen äkkiä leimahtanut ärtymyksensä oli jo sen verran
lauhtunut, että hän oli todennut Telarannalle: ”Ei kai sitä pitäisi
lähteä pois kylästä näin sypäkästi!”
Ei hän silti luonnollisesti enää mieltään muuttanut, vaan
juhlat saivat jatkua ilman presidenttiä.
1960-luku
oli Kauppatieteiden kandidaattiyhdistyksen toiminnan kannalta jotensakin
seesteistä aikaa. Maailma näytti
pysyvän aloillaan eikä suuria järkytyksiä koettu. Sitten vähitellen alkoivat muutosten tuulet puhaltaa:
yksityiset korkeakoulut siirtyivät valtion hoiviin, tutkintojen
rakennetta ruvettiin muuttelemaan ja erityisesti tutkintojen nimiä väänneltiin
edestakaisin. Silloin
keskusteltiin jossakin vaiheessa jo siitäkin, onko –yhdistyksellä enää
tulevaisuutta vai loppuuko se vähin äänin.
Onneksi niin ei käynyt. Mutta
tuo kaikki onkin sitten jo toinen juttu. |
