Sota on välttämättömyyden pakosta tuonut mukanaan raskaita ponnistuksia ja suuria suruja. Nämä ponnistukset ja uhrit eivät jakaudu tasaisesti kaikkien kansalaisryhmien, vielä vähemmän yksilöiden kesken. Niinpä nuoret ja vanhat, miehet ja naiset, maalaiset ja kaupunkilaiset sekä maan eri osien asukkaat ovat erilaisessa asemassa. Niinpä rintamalla hengenvaara kotiseudun pommituksista huolimatta on suurempi kuin muualla ja sadonkorjuuaikana maalla on kiireisempiä töitä kuin kaupungissa. (...) Se, mitä voidaan tehdä eri kansalaisryhmien taakkojen tasoittamiseksi, on tehtävä, ja mahdollisuuksia onkin helpottaa esim. kotiseudultaan siirretyn väestön asemaa sekä yrittää jakaa tasaisemmin maalaisten ja kaupunkilaisten työtaakkaa. Yksilöittäin rasitusten tasoittaminen on monessa tapauksessa ylivoimaista, mutta ei ole väheksyttävä sellaistakaan apua, mitä tässä suhteessa parempiosaiset voivat antaa perheille, joista isä on kaatunut taikak sodassa.
Ponnistuksissa eri kansalaisryhmien ja kansalaisten rasitusten tasaamiseksi naisilla on tärkeä tehtävä, sillä naisethan muodostavat kotirintaman työkykyisen polven valtaosan. Tiedämmekin, että naisetsekä järjestöinä että yksilöinä nyt, kuten viime sodassa, tekevät hyvin paljon, ja mitä maataloustöihin tulee, naisilta nyt vaaditaan vieläkin enemmän. Kaikki naiset eivät kuitenkaan ole löytäneet paikkaa, missä he tuntisivat todella tehokkaasti ja vaikuttavasti osallistuvansa puolustustaisteluun ja tästä kuulee joskus tyytymättömyyden ilmaisuja. Siihen on kuitenkin sanottava, että kaikki työt ovat sodan aikana vähintäin yhtä tärkeät kuin muulloin, ja täytyy uskoa palvelevansa isänmaataan yhtä hyvin valmistamalla ruokaa siviiliväestölle kuin sotilaille, työskentelemällä yhtä hyvin jatkuvassa kuin väliaikaisessa virastossa. (...)
Tulevaisuus kangastaa nyt kauniina mielessämme. Ei niin, että yhdellä iskulla vapautuisimme vaikeuksista ja ponnistuksista. Entistä suuremmat ja monimutkaisemmat tehtävät meitä päinvastoin odottavat, hävitetyn jälleenrakentamisen jo sellaisenaan muodostuessa jättiläistyöksi. (...) Tässä työssä tarvitaan kaikkien voimat, myös naisten, niin suunnittelijoina kuin toimeenpanijoina. Rohkenemme vakuuttaa, että maamme naiset omasta puolestaan ovat valmiit käyttämään kaiken kykynsä ja voimansa entistä ehomman Suomen rakentamiseen.
(Helle Kannilan kirjoituksesta Naisten Äänessä 7-8/1941)