Istahdin eräänä kesäisenä iltana vienosti kimmeltävän kotilahden rantakivelle. Annoin katseeni harhailla kohti kaukorantoja hiljalleen haaveksien illan ihanuutta. Muistui myös - tietysti sattumalta - mieleen se soria, joka oli tiedossani, ja kuvittelin hänet vierelläni istuvaksi. Yhdessä haaveilisimme ja sallisimme mielikuvituksemme liidellä kauvas, kauvas arkihuolten ohi satumaille ihanille. (...)
"(...) Kuinka kauan sinä sitä vellipataa siellä kuuraat, en oo sitten vielä kuuna päivänä nähny tommosta vätystä", vihlaiseva ääni kuului mäenpäältä talosta. - Tunnelmani, hienot kuin hämähäkinseitti repeytyivät. Huusin vastaan niin levollisesti kuin voin: "Antakaa minun olla rauhassa! Eikö tämä iki-ihana ilta rusottavine kultapilvineen tee teihin mitään vaikututa, kun voitte armottomasti tunnelmani repiä!" Vastaus tuli heti: "en oositten mokomaa ennen kuuullu! Olisin eilen kuollut, niin olisi tokkiisa kokematta jäänyt. Että viittii kivellä työttämänä nyhjöttää ja puhella semmosia, etten edes ymmärrä. Peseppäs pian se pata ja hyvin vielä hiekalla ja harjaa, ettei vaan jää rasvaseksi!" (...)
Muistin nyt, että vellipataa pesemäänhän minut oli tänne rannalle lähetetty, mutta illan ihanuus haihdutti toki tuollaiset mielestäni. Padan olin asettanut kiven taakse, ettei se häiritsisi tunnelmaa. Ja nyt tuo julke kyökkipiika, en tiedä, kuinka häntä mielessäni sättisin, kehtaa minua tuosta muistuttaa. (...) Eivät enää tunnelmat palaudu - ei siis auta muuta kuin ruveta sitä juuttaan pataa kuuraamaan. Uh, kuinka noilla ihmisillä ovat toiveet matalassa - ihan herpasee, kun ajattelee. Nuo matalat sielut eivät ymmärrä hienojen, ylevien sielujen liitelyitä yli tavallisen ja poroporvarillisen, eivät käsitä, kuinka kesäillan hempeyden häiritseminen vellipadan kuuraamisella on rikos, katala rikos.