Helle Cannelin valittiin kirjastotoimiston johtajaksi melko pian maan itsenäistymisen jälkeen eli aikana, jolloin kirjastolaitoksen kuten muunkin sivistystoimen kehittäminen oli tietyllä tapaa myötätuulessa. Voi kuitenkin väittää, että Helle Cannelinin vaikutus kirjastolaitoksen kehittämisen liikkeellepanijana ja suuntaajana oli merkittävä Olihan hän jo vuonna 1919 pidetyssä yleisessä kirjastokokouksessa oli todennut maan kirjasto-olojen pahimmaksi haitaksi keskityksen ja johtavan elimen puutteen ja ehdottanut, että tulisi perustaa keskuskirjasto tai kirjastotoimisto, jossa kirjastonhoitaja toimisi koko maan kirjastoliikkeen päällikkönä. Todennäköisesti hän ei tuolloin kyllä aavistanut, että hahmotteli puheessaan tulevaa työpaikkaansa.
Yleisiä kansnakirjastoja oli perustettu eri puolille maata jo 1800-luvun puolimaista lähtien, mutta niiden toiminta oli ollut ilman säännöllistä valtion tukea ja keskitettyä ohjausta varsin epätasaista ja heikkoa. Helle Cannelinin toimiessa maan kirjastolaitoksen johdossa saatiin vuonna 1928 säädetyksi kansankirjastolaki, jossa määriteltiin kirjastolaitoksen organisaatio ja valtionavun jakamisen periaatteet. Kirjastojen toiminnan ohjausta varten perustettiin kirjastontarkastajan virkoja, ryhdyttiin järjestelmällisesti laatimaan kirjastotilastoja ja suunnittelemaan kirjastonhoitajien koulutusta. Päämääräksi asetettiin toimivan, nykyaikaisen kirjastoyksikön saaminen jokaiseen Suomen kuntaan.
Helle Kannila oli valmistelemassa myös uutta kirjastolainsäädäntöä vuonna 1946 asetetun komitean puheenjohtajana. Komiteanmietintö valmistui samana vuonna kuin Helle Kannila erosi kirjastotoimiston johtajan virasta, vaikka kesti yli kymmenen vuotta ennenkuin hahmoteltu lainuudistus toteutui. Ei ihme, että eroava johtaja sai kuulla maan kirjastolaitoksen olevan pitkälti hänen luomuksensa ja että hän sai eroamisvuonnaan kirjastoneuvoksen arvonimen.
(Lähde: Kauppi 1976, 54-63)