Viimeksi mainittuun kysymykseen viisitoista naista (...) vastasi lehtemme viime vuoden 23.-24. numerossa. (...) Vastaajien joukossa oli sekä vanhempia että nuorempia, sekä aktiivisesti 30 vuotta sitten työssä mukana olleita että syrjempää myöhemmin oloja tarkastelleita. (...)
Kaikki kysymykseen vastanneet ovat myöntäneet sanamuodon oikeaksi, toisin sanoen tunnustaneet, ettei naisten nykyinen asema vastaa äänioikeuden saantiaikoina asetettuja toiveita. Aseman voi kuitenkin nähdä toinen synkemmässä valossa kuin toinen. Niinpä mu uan iäkkäämmistä vastaajista lausuu, että "vaikeata, nykyisen suunnan vallitessa mahdotonta, on täysin ansioituneidenkin naisten päästä edustaviin valtionvirkoihin", ja toinen kirjoittaja väittää, että naiset ovat "jarruina yhteiskunnallisessa kehityksess ä". Mutta erään nuoremman mielestä "ovathan naisemme joka tapauksessa jo vankasti 'miehittäneet' sellaisia asemia yhteiskunanssa, joiden hallinta näihin asti on kuulunut yksinomaan tai ylivoimaisesti miehille"(...).
Eräät kirjoittajat viittaavat siihen, että silloin kun äänioikeuden puolesta taisteltiin, toivottiin siitä liikoja, asetettiin liian suuret vaatimukset. Tai, kuten muuan nykyisistä kansanedustajistamme sen tarkemmin määrittelee. "ei niin, että päämäärä ol isi liian korkealla, vaan niin, että aika sen saavuttamiseksi on ollut liian lyhyt. (...) Kolmekymmentä vuotta on aivan liian lyhyt aika, jotta se voisi uudestiluoda naisen".
Naisissa itsessään useimmat vastaajat ovatkin löytäneet syyn kysyttyyn heikkouteen, ei kylläkään kyvyn vaan harrastuksen puutteessa. Naiset eivät vielä itse ole halunneet suurempaa vaikutusvaltaa eivätkä riittävän suuressa määrin harrasta julkisia asioita . Tähän taas selitetään syyksi etupäässä tottumattomuus ja ennakkoluulot. "jatkuvaisuuden laki". (...) Naisten itsekritiikille kuvaavaa on, että vastauksissa hyvin vähäisessä määrin syytetään miehiä asiain nykyisestä tilasta. Ulkopuolella naisasiapiirienh än on yhä yleisenä uskona, että "miesten haukkuminen" on ohjelman pääkohta. Monasti asiaa tuntemattomat naiset luulevat tuovansa ilmoille hyvinkin rohkean ja uuden ajatuksen sanoessaan naisasian kannttajille: "kyllä meissä naisissakin vain on vikoja ja he ikkoutta". Tässä nyt on naisliikkeemme huomattavien edustajien lausuntoja, joissa jotakuinkin luonnollisena asiana naisten välinpitämättömyys ja heikkous taas kerran tunnustettiin.
Tässä lyhyesti keskitettynä noiden viidentoista naisen vastaukset tehtyyn kysymykseen. (...) Se, mitä meidän ensi sijassa niistä olisi opittava, olisi kai se, että herätys- ja valistustyötä on jatkettava. Ei suinkaan ole syytä jättää kaikkea vain luonnoll isen kehityksen muovailtavaksi. Omiin voimiin meidän tulee luottaa, yhteistuntoa voimistaa ja syventää. Miehiä ei kyllä kannata syytellä, ei kerjätä heiltä almuja, kiltteyttä ja suopeutta, mutta sitä tunnetta on naisissa kasvatettava, ettei ole mitään syy tä miehiä pelätä tai palvella. Kun vain itse yhteisen hyvän puolesta vääjäämättä toimimme ja toinen toisiamme tuemme, pystymme me pitämään puolemme miestenkin rinnalla ja saamaan siltä taholta asiallista kannatusta, olkoonkin, että heikoimmat heistä koett avat pyristellä vastaan. Mutta koko kansan yhteinen etu vaatii miesten ja naisten yhteistä johtoa.
(Helle Cannelinin kirjoituksesta Naisten Äänessä 6/1936)