Kirjastojen tarkoitus ei kuitenkaan voi olla tämänlaatuinen yleisön palveleminen, jos niitä pidetään kansansivistystyön laitoksina, joissa on toimittava kansalaisten tietojen ja sivistyksen kohottamiseksi. Sitä, että kunnat ja valtio on saatu käyttämään kirjastoja varten nyt jo varsin huomattavasti varoja, on selvästikin perustunut siihen, että on haluttu myös niiden välityksellä kansaa opettaa ja jalostaa. Jos me kirjastoalalla toimivat itse olemme tyytyväisiä, kun saamme vain annetuksi paljon kirjoja ihmisille, olivatpa nämä kirjat millaisia hyvänsä, niin me surkealla tavalla aliarvioimme oman työmme merkitystä. Emme me toimi sitä varten, että tyydyttäisimme mahdollisimman monia ihmisiä antamalla heille heti kirjan ilmestyttyä luettavaksi jonkin "liian kauniin tytön" tai "kalpean kamalan". Silloin työmme olisi verrattava johonkin elokuvateatterin lipunmyymiseen taikka jäätelön kauppaamiseen. Onhan sekin rehellistä työtä, mutta se ei ole sivistystyötä.
Ei, meidän tehtävämme kirjastonhoitajina on toinen ja tärkeämpi. Meidän on kylläkin koetettava tyydyttää kirjaston käyttäjiä, yleisöä. Mutta meidän on tyydytettävä heitä silloin, kun he hakevat tietoja ja viisautta, mielenylennystä, elämäntuntemusta, taidenautintoa. Tällaista hengenravintoa meidän vielä olisi pystyttävä heille silloinkin antamaan, kun he eivät itse ymmärrä pyytää muuta kuin ajankuluttamisvälineitä. Sanotaan, ettei saa holhota kirjaston käyttäjiä. Jos se on holhousta, että yliopistoissa ja kouluissa on määrätyt opetussuunnitelmat, että valitaan ne asiat, joista esitelmiä pidetään, ja ne ohjelmat, joita konserteissa esitetään, niin kirjastoissakin täytyy tapahtua holhousta. Julkisilla varoilla ylläpidetyn sivistyslaitoksen täytyy noudattaa harkittua ohjelmaa. Mutta missä on toiselta puolen mahdollisuus vapauteen ja yksilölliseen valintaan suurempi kuin kirjastossa? Olkoon sen kirjavalikoima pantu kokoon miten harkiten tahansa, ketään ei pakoteta lukemaan sen kaikkia kirjoja jossakin määrätyssä järjestyksessä, ja ne kirjat saa ilman muuta jättää syrjään, joista ei välitä. Ei kylläkään voi saada luettavakseen ihan jokaista kirjaa, jota tekisi mieli, mutta se olisi joka tapauksessa mahdotonta muuta kuin aivan täydellisestä kirjakokoelmasta, eikä sellaista mikään kansalaiskirjasto pysty eikä pyrikään kehittämään. Täytyy riittää, että valikoima on niin hyvä ja monipuolinen kuin suinkin ja että mahdollisuuksien mukaan sitä täydennetään myös käyttäjien hyvin perusteltujen toivomusten mukaan.
Kun näin kirjastojen tehtävää arvioiden tarkastelee alussamainittua tilastoa siitä, mitä vuoden 1935 kirjoja kirjastoihimme ostettiin, se ei kokonaisuutena herätä tyytyväistä mieltä. Voi kylläkin mielihyvin todeta sen, että kyseessäoleviin kirjastoihin ei hankita paljoa kiistämättä vähäarvoista, huonona pidettyä kirjallisuutta, esim. rikosromaaneja. Tosin suurimmat kaupunginkirjastot, joiden ostot eivät tilastoon sisälly, hankkivat keveämmänkin kirjallisuuden sangen täydellisesti. Mutta kun samat kirjastot myös korottavat arvokkaimpien, muihin kirjastoihin harvemmin hankittujen teosten ostonumeroita, yleiskuva ei siitä muuttune. Tilastoon sisältyvät kirjastot ovat ilmeisesti myöskin koettaneet karttaa sellaisia kirjoja, joita kirjallinen arvostelu tosin on saattanut kiittää, mutta joita syyllä voi siveelliseltä kannalta pitää arveluttavina. Mutta vaikka jonkin tällaisen puolen voi ottaa huomioon edullisena havaintona, yleisarvostelu kuitenkin muodostuu sellaiseksi, että parannusta kaivattaisiin.
Kirjojen valitsijat eivät ilmeisesti läheskään aina ole selvillä siitä, miten edesvastuullista ja merkittävää tehtävää he suorittavat. Saa sen vaikutuksen, kuin kirjat usein valittaisiin aivan satunnaisesti vain lähiviikkoja ja kuukausia varten; "mitä nyt juuri on ilmestynyt sellaista, jota sanomalehdissä on mainostettu ja jota joku on kirjastosta kysynyt?". Ei huomata sitä, ettei kirjoja kirjastoon osteta kuin kirjarenkaan jäsenille vähäksi ajaksi, vaan joka kerralla ostetuista kirjoista kerääntyy se kirjakokoelma, joka vuosiksi ja vuosikymmeniksi eteenpäin on oleva paikkakunnan väestön käytettävänä. Kirjakokoelma on kuin rakennus, johon perustettaessa pannaan vain kivijalka, mutta joka kohoaa vuosittain. Jokainen kirja on siihen muurattava tiili, rakennuksen kestävyyteen ja kauneuteen se vaikuttaa pysyvästi. Yhtä tärkeää kuin on, että kaikki ostetut kirjat ovat sopivia, yhtä tärkeää on, ettei parhaita teoksia jätetä hankkimatta. Yleisöllä ei ole vain oikeus edellyttää, että kaikki kirjaston kirjat ovat hyviä ja suositeltavia, asiantuntijain harkinnalla valittuja. Sillä on oikeus myöskin odottaa, että kirjastosta ovat opintoja ja itsensäkehittämistä varten saatavana kulloinkin tärkeimmät teokset kirjaston suuruusluokan mukaisesti. Tämä kaikki on kirjojen valitsijain otettava huomioon ja koetettava tehdä työnsä niin harkiten kuin suinkin mahdollista. Se ei ole helppoa, varsinkaan ei, jos varoja on vähän, ja siksi erehdyksiä voi sattua parhaista ponnistuksista huolimatta. Tärkeintä on itse olla selvillä siitä, mistä on kysymys, ja käyttää hyväkseen kaikkia mahdollisia apuneuvoja, ennen muuta Arvostelevaa luetteloa.
Tässä ei ole tarkoitus antaa yksityiskohtaisia ohjeita kirjojen valinnassa. Mutta tehty tilasto antaa aiheen vakavasti taas teroittaa mieliin kirjojenvalinnan tärkeyttä. Ei tietenkään sitä tarkoiteta, että aina on ostettava vain kaikkein arvokkaimmat kirjat, vaikka niitä ei kukaan lukisikaan tai ymmärtäisi. On itse asiassa suorastaa virhe ostaa alkavaan kyläkirjastoon esim. Snellmanin Kootut teokset ja Suomen asetuskokoelma, vaikka niillä on paikkansa hyvin varustetussa kantakirjastossa. Tietysti täytyy hankkia helposti sulavaa henkistä ravintoa, mutta sellaista on kyllä saatavana, joka samalla kertaa on hyvää ja miellyttää yleisöä. Pienessä kirjastossa täytyy olla runsaasti yleistajuista kertomakirjallisuutta parasta laatua sekä lisäksi sellaisia tietokirjoja, joita mielellään luetaan ja jotka soveltuvat portaaksi vaikeamminkin omaksuttavan tietokirjallisuuden harrastamiseen. Tärkeintä on, että oikea tasapaino vallitsee pienimmänkin kirjaston kokoelmassa ja että joka vuosi ostetut uudet kirjat sopeutuvat kirjaston kokonaisuuteen sitä täydentäen. Mutta hirvittää ajatella esim. seuraavanlaista piirikirjastoa, jollainen helposti voi muodostua tilastosta näkyvän ostoperiaatteen mukaan. Se käsittää 500 sidosta ja vuosittain voidaan ostaa vain 10 uutta kirjaa. Kirjastosta puuttuvat Kalevala, Kiven Seitsemän veljestä (kulutettu loppuun), Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat, Topeliuksen Välskärin kertomukset, Ahon Panu ja Rautatie eikä siellä ole ainoatakaan Canthin, Pakkalan, Järnefeltin, Sillanpään, Pekkasen kirjaa. Tolstoi, Lagerlöf, Hamsun y.m. ovat tuntemattomat. Tietokirjallisuudesta ei hakemallakaan löydy ainoatakaan lastenhoidon, puutarhanhoidon, Suomen historian opasta. Mutta sinne on vuosi vuodelta vähitellen karttunut 5-6 kappaletta kunkin seuraavan kirjailijan teoksia: Agapetus, Boo, Grey, Penttilä, Valentin, Valtonen. Näytää, kuin olisi pyritty vähitellen hankkimaan näiden kirjailijain kootut teokset kirjaston perusvarastoksi. Voiko tällaista kirjastoa pitää sivistystekijänä!
Jos kirjastoilla säännöllisesti olisi käytettävänä kohtuullisen suuruiset määrärahat uutuuksien ostamiseksi ja entisen varaston täydentämiseksi sekä kirjojen valinta suoritettaisiin tarkoituksenmukaisesti, niin tällä olisi vaikutusta myös kirjallisuuden menekkiin. On kerrottu, että jotakuta hyvää runokokoelmaa tai arvokasta kansantaloudellista tutkimusta olisi myyty kaikkiaan vain 50 kpl. Kun ottaa huomioon, että maassa on paitsi kaupunginkirjastoja noin 430 suomenkielistä kantakirjastoa, tämä tuntuu uskomattomalta, sillä luulisihan ainakin puoleen näistä sellaiset kirjat hankittavan, ja lisäksi tulevat vielä yksityiset ostajat. Mutta katsellessa nyt tehtyä tilastoa uskoo asian kyllä. Sitä runokokoelmaa, jota oli eniten ostettu, oli mennyt kirjastoihin 44 kpl ja kaikkiaan oli runoteoksia koko tilaston mukaan ostettu kirjastoihin vain 241 kpl. Tähän on tietysti lisättävä tilastosta syrjässä olevat noin 10 suurinta kaupunginkirjastoa. Jos otaksumme, että niihin kuhunkin ostettiin keskimärin yksi kappale kutakin runoteosta, joita v. 1935 ilmestyi n. 20, saadaan lisättävksi summaksi 200 ja kirjastojen koko runoteosten ostomääräksi n. 450. Keskimäärin ei kuinkin kokoelman osalle siis tule edes 25 kappaleen menekkiä kirjastoihin, ja tuskin huomattavimpiakaan niistä ostettiin ennemmän kuin 100 kpl. Onhan selvää, ettei aivan pieniin kirjastoihin joka vuosi kannata uutta runokokoelmaa hankkiakaan, vaan näiden kirjastojen runousluokaksi riittää pieni, hyvin huolellisesti valittu kokoelma, jota kartutetaan silloin, kun saadaan tieto todella huomattavasta uudesta kokoelmasta, jota arvellaan lukijain myös ymmärtävän. Mutta vähänkin suurempiin kantakirjastoihin ja kaupunkien kirjastoihin kuuluvat vuoden parhaat runokokoelmat kuten myöskin muut sellaiset arvokkaat teokset, olivatpa ne kaunokirjallisuutta tai tietokirjallisuutta, joita voidaan tarvita, vaikka niitä eivät suuret joukot hetikohta ryntääkään lainaamaan. ---
(Kansanvalistus ja kirjastolehti 1938:8, 307-312)