Se on asiaintila, joka antaa huomattavia herätteitä omien kirjastopyrkimystemme periaatteellisen päämäärän selvittämistyölle. Kuten tiedämme, on se ollut aivan selvästi amerikkalaishenkisesti johdettua jo kolmisenkymmenen vuoden ajan. Allekirj. puolestaan onkin vakuutettu siitä, että tämä suunta on ollut oikea ja että se soveltuu meidän kansamme luonteelle paremmin kuin saksalaishenkinen.
Amerikkalaista kirjastohenkeä ei tarvitse laajasti selostaa. --- Voisi sanoa, että sitä luonnehtii hyvin selvä hyötynäkökohta: kirjastojen tulee muodostua tietotoimistoiksi, niihin tulee koota mahdollisimman paljon ja moninaista kirjallisuutta ja ne tulee järjestää niin, että varmasti ja pian saadaan esille tiedot mikäli mahdollista kaikista asioista, joista yleisö tulee kirjastosta tietoja hakemaan. Toinen johtava periaate on puolueettomuus: kirjaston täytyy valtiollisesti, yhteiskunnallisesti ja maailman katsomuksellisesti esiintyä täysin puolueettomana, sulkien piiristään vain arvottoman kirjallisuuden. Yleisöä on opastettava ja autettava, mutta holhousta on kaikin mokomin vältettävä.
Ensinnäkään ei Saksassa ainakaan teoreettisesti panna kirjastotoimessa suurtakaan arvoa hyödylle, käytännölliselle hyödylle. Nimenomaan sanoo Ackerknecht, että "amerikkalainen kirjastoihanne, joka kohdistuu hyödyllisten tietojen jakamiseen, on sieluton ja köyhä ja meidän sielunhoidollisesti perustellun goetheläisen ihmistenkehittämisen ihanteen valossa pelkkä valistusihanne". Hän pilkkaa sitä ihastusta, mitä amerikkalainen referenssikirjaston hoitaja tuntee järjestettyään kirjastonsa niin, että sieltä saa vastaukset mitä erilaisimpiin kysymyksiin. Se vastaa hänen mielestään kansan kehityksessä samaa astetta kuin se kausi nuorukaisen elämässä, jolloin hän on ylenmäärin ihastunut runsaita asiatietoja sisältävän taskukalenterin omistamisesta, tarvitsee hän sitten kaikkia noita tietoja tai ei. W. Winker haaveilee n.s. sivistyskirjastosta, joka kuitenkin hänen mielestään olisi vaikea saada toteutetuksi. Siihen hankittaisiin ennenkaikkea "maailmankatsomuskirjoja" ja muita teoksia, jotka voisivat "vaikuttaa sieluamuodostavasti".
A. Herr, joka kuuluu Leipzigin suuntaan, ilmaisee suhteensa asiatietoihin m.m. seuraavalla esimerkillä: Tärkeämpää kuin kaikki jo keksityt ja vielä keksimättömät tähtitieteen lait on kansankirjastossa se olevaisen äärettömyyden ja jumalallisuuden tunne, minkä hänelle tähtitaivastakin käsittelevä kirja voi välittää". Siksi on kaunokirjallisuus yleensä kirjastotyössä arvokkaampaa kuin asiatietoa jakava tietokirjallisuus. Hänen mielestään englantilais-amerikkalainen käsitys kirjaston tehtävästä on naurettava." Sopii tosin auttaa yleisöä asiatiedoillakin, mutta "sielujen hoito on kansankirjaston puhtain ja ihanin tarkoitus".
Ei voi epäillä sitä, että Suomessa nimenomaan luonteensivistys kaipaa kehittämistä, kun harrastus tietosivistykseen ilman muuta on virkeä. Prof. Nevanlinna on äskettäin pitämässään puheessa tätä voimakkaasti korostanut.
Mutta siitä huolimatta luulen, ettei ole syytä meillä erikoisesti painottaa kirjastojen "sieluamuodostavaa" tehtävää. Sillä ihmiset muodostelevat sieluja eri tavalla. Kirjastotyölle koituisi suuremmaksi vahingoksi, jos se pyrkimällä kasvattamaan lainaajia johonkin määrättyyn suuntaan vierottaisi siitä pois suuret joukot yleisöä, kuin jos se pitäen vapaasti tarjolla hyvää ja monipuolista hengen ravintoa, ei omasta puolestaan koeta kasvattaa noiden kirjojen käyttäjiä. Kuntien ja valtion kannatuksella ylläpidettyjen kirjastojen tulee pysyä puolueettoman maineessa senkin uhalla, että näyttää kuin niissä tietopuolisen sivistyksen jakaminen yksipuolisesti olisi etualalla. Mutta kaikkea muuta, luonnesivistykseenkin vaikuttavaa valistustyötä on voimakkaasti tehtävä ja sitä kirjastojenkin yhteyteen mikäli mahdollista liitettävä.
(Kansanvalistus ja kirjastolehti 1925:8, 213-216)