Zagrebin päiväkirja

Aluksi Noin kuukausi sitten kävin kotimaassani tuon sanan kuulee usein täkäläisillä pakolaisleireillä. Hollannin kirkkojen rauhanneuvosto (IKV) oli kutsunut minut tapaamaan paikallisia rauhanryhmiä. Koska en ollut käynyt Hollannissa yli puoleentoista vuoteen, tämä vaikutti hyvältä tilaisuudelta lasteni ja ystävieni tapaamiseen. Ajattelin myös yrittää kerätä rahaa vuosittain järjestettävällä rauhanviikolla, jotta voisin auttaa Kroatiassa ja Bosnia-Herzegovinassa pyöriviä projekteja. Sitä paitsi minun oli joka tapauksessa mentävä kotikaupunkiini, Hollannin eteläosassa sijaitsevaan Sittardiin, sillä passini oli voimassa viimeistä kuukautta ja tarvitsin uuden.

Lapseni olivat onnellisia nähdessään minut. Olin nähnyt vanhimman poikani (nyt kuusivuotiaan) viime maaliskuussa. Hän kävi luonani muutamien humanitaarista apua tuoneiden ystävieni mukana. Nuorin poikani (kolmevuotias) katseli minua mietteliäästi: tunnen tämän kaverin, olen nähnyt hänet jossain aikaisemmin. Missä, sitä hän ei pystynyt muistamaan. Hän tiesi ainoastaan, että meillä oli ollut hauskaa. Utrechtissa äitinsä kanssa asuva tyttäreni (11-vuotias) ei ollut nähnyt minua vielä pitempään aikaan. Kun kävin katsomassa häntä hänen koulussaan, minut piiritti kahdenkymmenen lapsen parvi, joka tivasi vastauksia kaikkein vaikeimpiin kysymyksiin: miksi Kroatiassa ja Bosnia-Herzegovinassa soditaan ja miksi siellä kuolee myös lapsia? Vaikka olisin esittänyt kaikkein parhaimmat taloudelliset ja historialliset selitykset sodan syistä, ne eivät koskaan olisi tyydyttäneet noita oppilaita. Kysyin itseltäni kerta toisensa jälkeen, miksi niiden sitten pitäisi tyydyttää minua?

Sittardin kaupungintalolla minulle valkeni, että olen itsekin eräänlainen pakolainen. Kaupungin hallinto oli poistanut minut kirjoistaan, koska en ollut vastannut sosiaalitoimiston kutsuun saapua keskustelemaan työttömyyskorvauksistani. Vuonna 1980 päätimme muutamien ystävieni kanssa ryhtyä ammattimaisiksi työttömiksi. Sosiaalityön kouluissa ja yliopistossa meihin pumpattujen tietojen sijasta halusimme toteuttaa omia ideoitamme. Meistä tuli toimintaan keskittynyt ryhmä, jonka liikkuva kasvisravintola kiertelee edelleen ympäri Eurooppaa auttamassa rauhan, ympäristön ja ihmisoikeuksien puolesta järjestettävien tempauksien, leirejen, marssejen, festivaalien ja tapaamisten organisoinnissa.

Niinpä kaupungin virkailijat eivät olleet kovin yllättyneitä, kun en palannut Zagrebista viime vuoden huhtikuussa. Puolen vuoden kuluttua he kuitenkin poistivat minut rekisteristään. Nyt koko osaston täytyi paneutua asiaani, kun he yrittivät selvittää, minne minut oli rekisteröity ja mistä voisin saada uuden passin. Hetken kuluttua selvisi, että minut oli rekisteröity Zagrebiin ilman osoitetta, ja minun täytyi mennä Haagiin hakemaan passiani.

Suurimman osan aikaa virkailijat ympäröivät minua ja kyselivät lehtileikkeestä, jonka kuva esitti miinan räjäyttämää taloa. Räjähdyksessä kuoli kahdeksan ihmistä ja se sattui vain muutamia päiviä ennen kuin lähdin Pakracista, jossa nykyisin olen enimmäkseen. Räjähdys sattui vain 150 metrin päässä minusta, mutta sitä he eivät tienneet. Heille tämä raportti oli vain yksi raportti lisää "Jugoslaviasta, ei anteeksi, entisestä Jugoslaviasta", ja he puhuivat siitä, koska se oli vielä tuoreena heidän muistissaan.

Miksi lähdin? Hyvä kysymys. Saavuin tänne, koska olin naivi ja ajattelin, että UNPROFOR:n saapuessa Kroatiaan sota tässä maailmankolkassa olisi ohi ja jälleenrakennus voisi alkaa. Suunnittelin etsiväni muutaman pienen projektin, joilla jälleenrakentamista voitaisiin vauhdittaa kansainvälisen ympäristöliikkeen verkostojen avulla. Vuosi 1992 oli Rion suuren ympäristökokouksen vuosi. "Maailman" johtajien oli määrä päättää, että "kestävä kehitys" olisi tulevaisuuden muoti-iskusana, ja samalla ainoa keino pelastaa planeetta täydelliseltä tuhoutumiselta. Missä muualla olisi parempi työskennellä kestävän kehityksen puolesta kuin alueella, jossa sota on tuhonnut kaiken ja jossa aseiden jonakin päivänä vaietessa, kirjaimellisesti kaikki vaatii kestävää kehittämistä.

Vuosi saapumiseni jälkeen aloitin joidenkin ystävieni kanssa jälleenrakennusprojektin Pakracissa Kroatian ja Serbian Krajinan välisellä tulitaukovyöhykkeellä, valloitetulla alueella, tai miksi sitä halutaankin kutsua. Pakrac on entinen eturintama ja nykyinen miinakenttä. Miinakenttä halkaisee kaupungin. Pakracissa ei kuitenkaan pidä varoa vain miinoja. Jokaisella askelella voi tallata jonkun varpaille, ja pienikin virhe voi aiheuttaa suurta tuskaa. Väärä sana tai väärään aikaan lausuttu sana voi aina loukata jotakuta. Elämä on kuin tanssia tulivuoren reunalla. Joskus pääsee yhden askeleen eteenpäin, toisinaan on otettava kaksi askelta taaksepäin ja sitten yhtäkkiä syntyy uusi maailmanennätys seuraavan sadan metrin matkalla.

Tämän päiväkirjan tarinaa ei voi lukea kansainvälisestä lehdistöstä. Tarina kertoo elämästä sota-alueella ja siitä, mitä tapahtuu taistelevien rintamien ja kameroiden takana: kuinka ihmiset elävät, minkälaista toivoa he elättävät ilman tulevaisuutta, mitä tapahtuu normaalissa elämässä ja kuinka normaalia tuo elämä on. Näistä asioista halusin kertoa ystävilleni kotona ja lapsilleni, ei välttämättä heti mutta myöhemmin. Halusin kuitenkin tallentaa kaiken päivästä päivään ennen kuin unohtaisin sen. Päiväkirjan kirjoittaminen on myös tapa muistaa kaikki kokemani ja selvittää itselleni, mitä on tapahtunut, jotta voisin kertoa siitä eteenpäin. En halunnut kirjoittaa ainoastaan ikävyyksistä, vaan myös hyvistä asioista: ruohonjuuritason aloitteista, taisteluista ja onnistumisista. Luoja tietää, mitä voimme oppia niistä jälkeenpäin, erityisesti virheistä.

Jos kirjoitan lapsilleni ja ystävilleni, miksi en saman tien kaikille. Niinpä käytin sähköpostia. Pikku hiljaa päiväkirjani alkoi paisua. En osannut kuvitellakaan, minne kaikkialle yksinkertainen tarinani voisi levitä. Olin tehnyt töitä sähköpostin ja tietoverkkojen kanssa jo muutamia vuosia ja yrittänyt edistää niiden käyttöä, mutta en ollut koskaan uneksinut, että niillä voisi olla tällaisia vaikutuksia. Se on yksi syy, miksi aion jatkaa työtä täällä. Uskon Mikki-Hiiri -filosofiaan: yritä, ja jos et onnistu, yritä uudelleen. Kuka tietää, ehkä jonakin päivänä onnistut.

Bok I Mir iz Zagreba za Finsku

Zagreb 31. lokakuuta, 1993

Wam