Wam Kat: Zagrebin päiväkirja Toimittaneet: Anu Kantola, Marjaana Laine, Timo Mielonen ja Merja Vannela 1. painos julkaistu kirjana. Julkaisija Informaatio-osuuskunta Katto-Meny, Kustantaja Kirjastopalvelu Oy. Jyväskylä 1993 ISBN 951- 692-325-9 © Anu Kantola, Marjaana Laine, Timo Mielonen ja Merja Vannela. Sisältö Aluksi Saatteeksi Tietoverkkopäiväkirja Huhtikuu Toukokuu Keäskuu Heinäkuu Elokuu Syyskuu Lokakuu Marraskuu Joukuluu Yhteenveto vuoden 1993 tapahtumista Käytetyt lyhenteet Aluksi Noin kuukausi sitten kävin kotimaassani tuon sanan kuulee usein täkäläisillä pakolaisleireillä. Hollannin kirkkojen rauhanneuvosto (IKV) oli kutsunut minut tapaamaan paikallisia rauhanryhmiä. Koska en ollut käynyt Hollannissa yli puoleentoista vuoteen, tämä vaikutti hyvältä tilaisuudelta lasteni ja ystävieni tapaamiseen. Ajattelin myös yrittää kerätä rahaa vuosittain järjestettävällä rauhanviikolla, jotta voisin auttaa Kroatiassa ja Bosnia-Herzegovinassa pyöriviä projekteja. Sitä paitsi minun oli joka tapauksessa mentävä kotikaupunkiini, Hollannin eteläosassa sijaitsevaan Sittardiin, sillä passini oli voimassa viimeistä kuukautta ja tarvitsin uuden. Lapseni olivat onnellisia nähdessään minut. Olin nähnyt vanhimman poikani (nyt kuusivuotiaan) viime maaliskuussa. Hän kävi luonani muutamien humanitaarista apua tuoneiden ystävieni mukana. Nuorin poikani (kolmevuotias) katseli minua mietteliäästi: tunnen tämän kaverin, olen nähnyt hänet jossain aikaisemmin. Missä, sitä hän ei pystynyt muistamaan. Hän tiesi ainoastaan, että meillä oli ollut hauskaa. Utrechtissa äitinsä kanssa asuva tyttäreni (11-vuotias) ei ollut nähnyt minua vielä pitempään aikaan. Kun kävin katsomassa häntä hänen koulussaan, minut piiritti kahdenkymmenen lapsen parvi, joka tivasi vastauksia kaikkein vaikeimpiin kysymyksiin: miksi Kroatiassa ja Bosnia-Herzegovinassa soditaan ja miksi siellä kuolee myös lapsia? Vaikka olisin esittänyt kaikkein parhaimmat taloudelliset ja historialliset selitykset sodan syistä, ne eivät koskaan olisi tyydyttäneet noita oppilaita. Kysyin itseltäni kerta toisensa jälkeen, miksi niiden sitten pitäisi tyydyttää minua? Sittardin kaupungintalolla minulle valkeni, että olen itsekin eräänlainen pakolainen. Kaupungin hallinto oli poistanut minut kirjoistaan, koska en ollut vastannut sosiaalitoimiston kutsuun saapua keskustelemaan työttömyyskorvauksistani. Vuonna 1980 päätimme muutamien ystävieni kanssa ryhtyä ammattimaisiksi työttömiksi. Sosiaalityön kouluissa ja yliopistossa meihin pumpattujen tietojen sijasta halusimme toteuttaa omia ideoitamme. Meistä tuli toimintaan keskittynyt ryhmä, jonka liikkuva kasvisravintola kiertelee edelleen ympäri Eurooppaa auttamassa rauhan, ympäristön ja ihmisoikeuksien puolesta järjestettävien tempauksien, leirejen, marssejen, festivaalien ja tapaamisten organisoinnissa. Niinpä kaupungin virkailijat eivät olleet kovin yllättyneitä, kun en palannut Zagrebista viime vuoden huhtikuussa. Puolen vuoden kuluttua he kuitenkin poistivat minut rekisteristään. Nyt koko osaston täytyi paneutua asiaani, kun he yrittivät selvittää, minne minut oli rekisteröity ja mistä voisin saada uuden passin. Hetken kuluttua selvisi, että minut oli rekisteröity Zagrebiin ilman osoitetta, ja minun täytyi mennä Haagiin hakemaan passiani. Suurimman osan aikaa virkailijat ympäröivät minua ja kyselivät lehtileikkeestä, jonka kuva esitti miinan räjäyttämää taloa. Räjähdyksessä kuoli kahdeksan ihmistä ja se sattui vain muutamia päiviä ennen kuin lähdin Pakracista, jossa nykyisin olen enimmäkseen. Räjähdys sattui vain 150 metrin päässä minusta, mutta sitä he eivät tienneet. Heille tämä raportti oli vain yksi raportti lisää "Jugoslaviasta, ei anteeksi, entisestä Jugoslaviasta", ja he puhuivat siitä, koska se oli vielä tuoreena heidän muistissaan. Miksi lähdin? Hyvä kysymys. Saavuin tänne, koska olin naivi ja ajattelin, että UNPROFOR:n saapuessa Kroatiaan sota tässä maailmankolkassa olisi ohi ja jälleenrakennus voisi alkaa. Suunnittelin etsiväni muutaman pienen projektin, joilla jälleenrakentamista voitaisiin vauhdittaa kansainvälisen ympäristöliikkeen verkostojen avulla. Vuosi 1992 oli Rion suuren ympäristökokouksen vuosi. "Maailman" johtajien oli määrä päättää, että "kestävä kehitys" olisi tulevaisuuden muoti-iskusana, ja samalla ainoa keino pelastaa planeetta täydelliseltä tuhoutumiselta. Missä muualla olisi parempi työskennellä kestävän kehityksen puolesta kuin alueella, jossa sota on tuhonnut kaiken ja jossa aseiden jonakin päivänä vaietessa, kirjaimellisesti kaikki vaatii kestävää kehittämistä. Vuosi saapumiseni jälkeen aloitin joidenkin ystävieni kanssa jälleenrakennusprojektin Pakracissa Kroatian ja Serbian Krajinan välisellä tulitaukovyöhykkeellä, valloitetulla alueella, tai miksi sitä halutaankin kutsua. Pakrac on entinen eturintama ja nykyinen miinakenttä. Miinakenttä halkaisee kaupungin. Pakracissa ei kuitenkaan pidä varoa vain miinoja. Jokaisella askelella voi tallata jonkun varpaille, ja pienikin virhe voi aiheuttaa suurta tuskaa. Väärä sana tai väärään aikaan lausuttu sana voi aina loukata jotakuta. Elämä on kuin tanssia tulivuoren reunalla. Joskus pääsee yhden askeleen eteenpäin, toisinaan on otettava kaksi askelta taaksepäin ja sitten yhtäkkiä syntyy uusi maailmanennätys seuraavan sadan metrin matkalla. Tämän päiväkirjan tarinaa ei voi lukea kansainvälisestä lehdistöstä. Tarina kertoo elämästä sota-alueella ja siitä, mitä tapahtuu taistelevien rintamien ja kameroiden takana: kuinka ihmiset elävät, minkälaista toivoa he elättävät ilman tulevaisuutta, mitä tapahtuu normaalissa elämässä ja kuinka normaalia tuo elämä on. Näistä asioista halusin kertoa ystävilleni kotona ja lapsilleni, ei välttämättä heti mutta myöhemmin. Halusin kuitenkin tallentaa kaiken päivästä päivään ennen kuin unohtaisin sen. Päiväkirjan kirjoittaminen on myös tapa muistaa kaikki kokemani ja selvittää itselleni, mitä on tapahtunut, jotta voisin kertoa siitä eteenpäin. En halunnut kirjoittaa ainoastaan ikävyyksistä, vaan myös hyvistä asioista: ruohonjuuritason aloitteista, taisteluista ja onnistumisista. Luoja tietää, mitä voimme oppia niistä jälkeenpäin, erityisesti virheistä. Jos kirjoitan lapsilleni ja ystävilleni, miksi en saman tien kaikille. Niinpä käytin sähköpostia. Pikku hiljaa päiväkirjani alkoi paisua. En osannut kuvitellakaan, minne kaikkialle yksinkertainen tarinani voisi levitä. Olin tehnyt töitä sähköpostin ja tietoverkkojen kanssa jo muutamia vuosia ja yrittänyt edistää niiden käyttöä, mutta en ollut koskaan uneksinut, että niillä voisi olla tällaisia vaikutuksia. Se on yksi syy, miksi aion jatkaa työtä täällä. Uskon Mikki-Hiiri -filosofiaan: yritä, ja jos et onnistu, yritä uudelleen. Kuka tietää, ehkä jonakin päivänä onnistut. Bok I Mir iz Zagreba za Finsku Zagreb 31. lokakuuta, 1993 Wam Saatteeksi Hollantilainen Wam Kat matkusti huhtikuun alussa 1992 tietokoneensa ja vietnamilaisen munkin Thich Nhat Hanhin "Being Peace" -kirjan kanssa Zagrebiin. Hänen tarkoituksenaan oli olla Kroatiassa kuukausi, vierailla mahdollisimman monessa paikassa ja opettaa sikäläisiä kansalaisjärjestöaktiiveja käyttämään sähköpostia ja tietoverkkoja. Wamin suunnitelma ei toteutunut aivan tässä muodossa. Hän on yhä Zagrebissa, mutta siitä huolimatta hän ei ole käynyt kaikissa niissä paikoissa, joissa hän halusi vierailla. Bosnia-Herzegovinan sota on rajoittanut matkustusmahdollisuuksia ja Zagrebissakin on ollut töitä yllin kyllin. Sen sijaan tietoverkkojen käytön opettamisessa ja tiedonvälityksessä hän on ollut aktiivinen. Konkreettisin osoitus siitä on Zagrebin päiväkirja. Vuoden 1992 huhtikuusta lähtien Wam on kirjoittanut lähes päivittäin yhdestä kolmeen liuskaan tekstiä. Zagrebin päiväkirjassa Wam Kat kuvaa sotaa käyvän maan elämänmenoa, sotatapahtumia, rauhanliikkeen keskustelua ja kroatialaista kansalaisjärjestötoimintaa. Omien sanojensa mukaan hän on yrittänyt olla mahdollisimman puolueeton. Se on usein ollut vaikeaa. Kroatian kansalaisjärjestötoiminnan kehittämisessä Wamin panos on ollut todennäköisesti suurempi kuin hän itsekään kuvitteli matkustaessaan Zagrebiin. Merkittävin ponnistus on ollut Suncokret-järjestön perustaminen jatkamaan Zagrebin Sodanvastaisen keskuksen aloittamaa työleirien järjestämistä pakolaisleireillä ja -keskuksissa. Toiminta aloitettiin heinäkuussa 1992 käytännöllisesti katsoen tyhjästä. Vuodenvaihteessa Suncokret työskenteli 15:llä pakolaisleirillä ja vuoden 1993 alussa toiminta laajeni Bosnia-Herzegovinaan. Kansainväliset vapaaehtoiset ovat työskennelleet Suncokretin työleireillä yhdessä kroatialaisten ja bosnia-herzegovinalaisten vapaaehtoisten kanssa kolmen viikon jaksoissa. He ovat järjestäneet toimintaa pakolaisleirien ja -keskusten lapsille auttaakseen heitä selviytymään sodan aiheuttamista traumoista. Suncokretin toinen keskeinen tehtävä on ollut humanitaarisen avun välittäminen Kroatian ja Bosnia-Herzegovinan pakolaisille. Suncokretin työ on saanut tunnustusta osakseen sekä pakolaisilta että kansainvälisiltä järjestöiltä. Vuoden 1993 alussa UNHCR hyväksyi Suncokretin yhteistyökumppanikseen ja ryhtyi avustamaan sen toimintaa taloudellisesti. Suncokretin työleirit ovat merkinneet myös mittavaa kokemusten vaihtoa kansainvälisten vapaaehtoisten ja pakolaisleirien asukkaiden välillä, mikä on ollut yksi työleirien järjestämisen kantavista ideoista. Lisäksi työleirien kautta on luotu yhteyksiä kroatialaisten ja länsi-eurooppalaisten järjestöjen välille. Service Civil International on kantanut päävastuun kansainvälisten vapaaehtoisten välittämisessä Kroatian ja Bosnia-Herzegovinan leireille. Myös monet muut kansalaisjärjestöt ovat olleet mukana välittämässä vapaaehtoisia tai keräämässä humanitaarista apua. Lisäksi monet pakolaisleireillä työskennelleet ovat kotimaassaan perustaneet ryhmiä, jotka työskentelevät entisen Jugoslavian pakolaisten tai sodasta kärsivien hyväksi. Suomessa tällainen ryhmä on Fenix-ryhmä, joka pyrkii auttamaan entisen Jugoslavian sodasta kärsiviä lapsia. Zagrebin päiväkirja on käännetty Wam Katin alkuperäisistä tietoverkkoon lähetetyistä viesteistä. Materiaalia on ollut noin 500 sivua, josta olemme valinneet tähän teokseen sisältyvät osuudet. Alkuperäistä materiaalia on lyhennetty merkittävästi. Olemme kuitenkin yrittäneet mahdollisimman pitkälle säilyttää alkuperäisen tekstin moni-ilmeisyyden. Kirjan toimittajien lisäksi käännöstyöhön ovat osallistuneet Anne Aalto, Oili Alm, Inari Arjas, Dunja Katz ja Helena Nevalainen. Haluamme lämpimästi kiittää heitä työstään. Tyylillisen yhtenäisyyden vuoksi olemme muuttaneet eri kääntäjien tekstiä milloin enemmän milloin vähemmän. Tästä syystä lopullinen vastuu käännöksestä ja siinä mahdollisesti olevista virhetulkinnoista on toimittajilla. Wam Kat on omistanut päiväkirjansa lapsilleen Tychelle, Pjortille ja Rickille. Me puolestamme haluamme omistaa Zagrebin päiväkirjan niille entisen Jugoslavian maiden vapaaehtoisille, jotka erilaisissa kansalaisjärjestöissä ovat toimineet sotaa vastaan tai auttaneet sodasta kärsimään joutuneita ihmisiä. He ovat joutuneet toimimaan mitä vaikeimmissa olosuhteissa ja heidän työnsä on vaatinut suurta rohkeutta. Helsingissä 14.11.1993 Anu Kantola Marjaana Laine Timo Mielonen Merja Vannela Tietoverkkopäiväkirja Yleensä päiväkirja kirjoitetaan kynää ja paperia käyttäen. Wam Katin Zagrebin päiväkirja on poikkeus tästä pääsäännöstä. Zagrebin päiväkirja on kirjoitettu tietokoneella, tai täsmällisemmin, useilla tietokoneilla. Päiväkirjan osat on siirretty Zagrebista joko suoraan tai Saksan kautta Lontooseen GreenNetin tietokoneeseen. GreenNet on rauhan-, ympäristö- ja ihmisoikeusjärjestöjen muodostama tietoverkko. Se on osa maailmanlaajuista APC-tietoverkkoa (Assosiation for Progressive Communications), jossa on mukana muun muassa pohjoismainen NordNet, saksalainen Comlink, venäläinen GlasNet, amerikkalainen IGC ja brasilialainen Alternex. APC-tietoverkon käyttäjät ovat voineet lukea Wamin päiväkirjaa lähes reaaliaikaisesti. Päiväkirjan julkaiseminen tietoverkoissa on mahdollistanut myös kaksisuuntaisen kommunikaation. Kuten päiväkirjasta käy ilmi, Wam on saanut eri puolilta maailmaa kommentteja, joihin hän on vastannut sekä päiväkirjassaan että lähettämällä sähköpostiviestejä. Mikä sitten on tietoverkko? Tietoverkoissa on kyse tietokonevälitteisestä viestinnästä. APC-verkoissa käytetään puhelinyhteyksiä. Esimerkiksi Zagrebista otetaan tietokoneella, jossa on modeemi, yhteys Lontoossa olevaan GreenNetin tietokoneeseen. Periaatteessa yhteydenotto toimii samoin kuin puhelinliikenne. Puhelinkoneen sijalla vain on tietokone ja puheen sijasta välitetään tekstiä, joka on joko kirjoitettu aikaisemmin tai kirjoitetaan sen jälkeen, kun yhteys on saatu toimimaan. Tietoverkkojen kautta voidaan lähettää sähköpostia tai tietoverkoissa voidaan käydä keskustelua konferensseissa. Sähköpostin lähettäminen on samankaltaista kuin kirjeen lähettäminen. Kirjettä lähetettäessä pitää tietää vastaanottajan postiosoite, sähköpostia lähetettäessä pitää tietää vastaanottajan sähköpostiosoite. Esimerkiksi Wamin sähköpostiosoite on wam@zamir-zg.comlink.apc.org. Fyysisesti sähköposti "liikkuu" lähettäjän tietokoneesta vastaanottajan tietoverkon keskustietokoneeseen, jossa se varastoidaan tietokoneen kovalevylle vastaanottajan "postilaatikkoon". Kun vastaanottaja seuraavan kerran ottaa yhteyden tietoverkkoon, hän saa ilmoituksen saapuneesta sähköpostista. Kun vastaanottaja haluaa lukea postin, se siirretään tietoverkon keskustietokoneesta vastaanottajan tietokoneeseen. Tietoverkon konferenssit ovat elektronisia "kokouksia", joissa käydään keskustelua tietystä aiheesta. Esimerkiksi Wam on lähettänyt päiväkirjansa yugo.antiwar-nimiseen konferenssiin. Kuten konferenssin nimestä voi päätellä, siellä on keskusteltu entisen Jugoslavian sodista ja niiden ratkaisemisesta. Yugo.antiwar on avoin konferenssi: kaikki APC-verkon käyttäjätunnuksen haltijat voivat seurata sitä ja osallistua keskusteluun. Keskustelu konferensseissa tapahtuu samalla tavoin kuin sähköpostin lähettäminen. Sähköpostiosoitteen sijalla käytetään vain konferenssin nimeä. Keskustelussa voidaan käyttää joko uusia "puheenvuoroja" tai kommentoida aikaisempia. Uusi "puheenvuoro" tarkoittaa sitä, että konferenssiin lähetetään uusi teksti, kommentti on vastaus johonkin aiempaan viestiin. Tietoverkkojen käytöllä saavutetaan useita etuja. Ehkä tärkein etu on tiedonvälityksen nopeus. APC-verkot eivät toimi täysin reaaliajassa, mutta tiedonsiirron viive ei yleensä ole merkittävä ongelma. Tiedon laaja leviäminen on toinen tietoverkkojen vahvuus. Konferensseissa tiedon leviäminen on pitkälti kiinni konferenssin luonteesta. Esimerkiksi yugo.antiwar on ollut kaikkialla maailmassa hyvin seurattu konferenssi. Euroopan lisäksi sitä on seurattu muun muassa Yhdysvalloissa ja Australiassa. Lisäksi yugo.antiwar konferenssin, samoin kuin useiden muidenkin konferenssien, aineistoa on siirretty Internetin kautta toisiin tietoverkkoihin. Muun muassa Wamin päiväkirjaa on voitu lukea Yhdysvaltojen puolustusvoimien tietoverkostossa. Tietoverkkoihin välitettyä materiaalia on julkaistu myös lehdissä. Tietoverkkojen käyttö on suhteellisen edullista. Hinnat tosin vaihtelevat maittain, mutta yleensä kustannukset ovat samaa luokkaa kuin puhelinmaksut. Entisen Jugoslavian kriisin aikana tietoverkkojen kautta on välitetty runsaasti muutakin materiaalia kuin Wamin päiväkirjan osia. Erityisen positiivista on ollut se, että entisen Jugoslavian maista, pääasiassa Kroatiasta, mutta myös Sloveniasta, Serbiasta, Bosnia-Herzegovinasta ja Makedoniasta, on välitetty runsaasti materiaalia tietoverkkoihin. Tietoverkkoihin välitetty materiaali on käsitellyt kansalaisjärjestöjen toimintaa, poliittista tilannetta tai uutisten taustoja. Tietoverkkojen kautta on myös välitetty vetoomuksia ja listoja tarvittavasta humanitaarisesta avusta. Poliittista propagandaakin on välitetty tietoverkkoihin, joskin sen osuus on ollut vähäinen. Wam itse on välittänyt runsaasti materiaalia. Hän on myös opettanut kroatialaisia aktiiveja tietoverkkojen käytössä. Myös entisen Jugoslavian ulkopuolisista maista on tuotettu materiaalia tietoverkkoihin. Tällöin asialla ovat olleet rauhanliikkeet ja muut kansalaisjärjestöt, tutkijat ja tutkimuslaitokset, entisestä Jugoslaviasta lähtöisin olevat siirtolaiset ja asiaan perehtyneet yksittäiset kansalaiset. Tietoverkkoihin on tuotettu vähintäänkin riittävästi materiaalia. Materiaali on ollut monipuolista, joskin laadullisesti vaihtelevaa. Monipuolisuus ja laadullinen vaihtelevuus johtuvat siitä, että avoimissa konferensseissa jokainen käyttäjä saa itse päättää, mitä materiaalia hän konferenssiin lähettää. Mitään ohjeita, sääntöjä tai kriteerejä ei ole, ja niiden laatiminen olisi käytännössä mahdotonta sekä tarpeetonta. Entisen Jugoslavian kriisissä tietoverkot ovat tehneet mahdolliseksi hyvin laajan kansalaisjärjestöjen ja yksittäisten kansalaisten välisen tiedonvälityksen. Monille kriisiä aktiivisesti seuranneille tietoverkoista saatu informaatio on tarjonnut huomattavan lisän tavanomaisten tiedotusvälineiden tuottamaan informaatioon. Merkittävintä on kuitenkin ollut se, että valtaosaltaan tietoverkkoihin tuotettu materiaali on ollut kansalaisjärjestöjen tuottamaa, jolloin se on tarjonnut toisenlaisen näkökulman kuin normaali uutisvälitys. Wamin päiväkirja on hyvä esimerkki viimeksi mainitusta. Tietoverkkojen käyttö ei ole rajoittunut ainoastaan entisen Jugoslavian kansalaisjärjestöjen ja muun maailman kansalaisjärjestöjen väliseksi yhteydenpidoksi. Entisessä Jugoslaviassa on rakennettu myös sisäinen tietoverkkojärjestelmä. Zagrebiin ja Belgradiin on perustettu sähköpostilaatikot (BBS, Bulletin Board System), joiden kautta entisen Jugoslavian kansalaisjärjestöt ovat voineet pitää yhteyttä. Yhdessä vaiheessa myös Sarajevoon oli tietoverkkoyhteys, mutta se katkesi puhelinlinjojen katkettua Sarajevon ja Zagrebin välillä. Muutoinkin puhelinlinjojen heikko taso on vaikeuttanut entisen Jugoslavian sisäisten tietoverkkoyhteyksien laajentamista. Kroatian ja Bosnia-Herzegovinan pakolaisleireillä työleirejä järjestävä Suncokret on suunnitellut tietoverkkoyhteyksien rakentamista pakolaisleirien välille. Tällöin tietoverkkoja voitaisiin käyttää sekä Suncokretin omaan tiedonvälitykseen että pakolaisleirien asukkaiden ja heidän ulkomaille siirtyneiden sukulaistensa väliseen yhteydenpitoon. Tämä suunnitelma ei ole toteutunut, mutta se osoittaa hyvin, millaisia mahdollisuuksia tietoverkot avaavat. Tietoverkkojen käyttö pakolaisten väliseen yhteydenpitoonkin on nimittäin aivan realistinen mahdollisuus. Esimerkiksi Savudrijan pakolaisleiriltä pakolaiset voisivat lähettää sähköpostilla viestejä heidän Saksaan siirtyneille omaisilleen. Välittäjäksi tarvittaisiin jokin saksalainen kansalaisjärjestö, joka toimittaisi sähköpostiviestit paperimuodossa vastaanottajille. Huhtikuu 5.4. Rajan ylitys Maribor Zagreb -valtatiellä oli ensimmäinen entisessä Jugoslaviassa havaitsemani todellinen muutos. Metsikköisessä laaksossa, jota purot halkoivat oli muutamia toimisto-kontteja. Pitkä jono autoja odotti tullitarkastusta ennen siirtymistään vapaaseen Kroatian tasavaltaan. Maaseutu näytti enimmäkseen rauhalliselta. Vanhoja maanviljelijöitä oli töissä pelloilla samoin kuin he olivat työskennelleet vuosisatoja. Ainoat sodan merkit olivat muutamat puoliksi pommitetut talot. Mikäli talo oli täydellisesti tuhoutunut, sen olivat tuhonneet serbien panssarivaunut. Jos joitakin seiniä oli pystyssä, kyseessä oli luultavasti kroaattien tuhoama serbien talo, kertoi kuljettaja minulle. Zagrebiin saapuminen osoitti sodan olevan lähempänä. Noin joka neljännessä talossa ikkunat oli teipattu pommitusten varalta ja sinisten barettien maastoautoja näkyi joka paikassa. Muutoin elämä näytti normaalilta. Lauantai-illan huuma vallitsi kaupungin keskustassa, jonne tytöt ja pojat tulivat yhdessä. Kaikesta huolimatta jouduimme ravintolassa hyvin outoon, lähes kafkamaiseen, tilanteeseen. Neljän hengen seurueemme söi valtavassa valtion ravintolassa, johon olisi normaalina lauantaina mahtunut noin 250 ihmistä. Meidän, tarjoilijoiden ja kansanmusiikkiorkesterin lisäksi siellä ei ollut ketään. Syynä ei ole ihmisten haluttomuus lähteä ulos sodan vuoksi, vaan ravintolan liiallinen kalleus kroaateille. Sota maksaa paljon ja hinnat ovat nousseet pilviin. Elämä ei ole helppoa. Ihmisten pitää tehdä myös sivutyötä ansaitakseen normaalin toimeentulonsa ja maksaakseen vuokransa ja ruokansa. 5. 6.4. Sunnuntain vietin todellisen turistin tavoin kiertoajelulla Vesnan näyttäessä minulle paikkoja. Todennäköisesti en käyttäytynyt turistin lailla. En voi mitään "nälälleni" sodan tosiasioihin ja filosofioihin. Mitä tapahtuisi, jos... Sodan merkkien tunnistaminen oli paljon helpompaa kuin edellisenä päivänä. Jonkin ajan kuluttua oli mahdotonta katsoa minnekään näkemättä maastopukuisia machosotilaita. Yleensä he yrittivät kertoa ystävättärilleen ja ystävilleen kuinka suuria sankareita he ovat. Näin myös pieniin univormuihin pukeutuneiden lasten leikkivän sotaleikkejä. Joka puolella kellarit oli suojattu hiekkasäkeillä. Joidenkin säkkien sisus oli levästä vihreä; hiekkasäkkeihin oli käytetty läpinäkyviä muovisäkkejä. Osa säkeistä oli pudonnut ja ne tukkivat jalkakäytäviä. Muutoin kaupunki näytti köyhältä, mutta normaalilta kaupungilta. Keskimääräinen tulotaso on laskenut kahden vuoden takaisesta 5 000 markasta nykyiseen 500 markkaan. Hinnat sen sijaan ovat kohonneet länsimaiselle tasolle. Kaiken kaikkiaan aamu oli täynnä sotaa. Asensin juuri modeemiani ja muita laitteitani Green Actionin1 toimistossa, kun joku tuli sisään ja huusi tilanteen Sarajevossa voivan räjähtää milloin tahansa. Sarajevolaiset olivat vallanneet parlamenttirakennuksen lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. He vaativat uusia vaaleja. Kaupunkia ympäröivä serbien armeija oli uhannut tunkeutua kaupunkiin. Kymmenet tuhannet ihmiset olivat menneet parlamenttitaloon suojellakseen sitä. Silloin kadun toisella puolella olevan hotelli Holliday Innin katolla olleet tarkka-ampujat avasivat tulen. Ihmisiä kuoli, mutta suurin osa heistä pysyi rakennuksen edessä. Vesna onnistui jotenkin soittamaan ystävilleen parlamenttirakennukseen ja puhelun jälkeen saimme pian faxin Sarajevosta. Nyt kello on yksi yöllä ja katson televisiosta Ytelin2 lähetystä Sarajevosta ja sen ympäristöstä. Rehellisesti sanottuna en voi kuvitella tämän kaiken tapahtuvan vain muutamien satojen kilometrien päässä minusta. Olin ajatellut käyväni Sarajevossa tänä viikonloppuna, mutta se on ilmeisesti mahdotonta. Junat ja bussit eivät kulje ja sinne matkustettaessa pitää ohittaa serbien joukkoja. Ne tuskin hyökkäisivät kimppuuni, mutta kroatialaiset ja slovenialaiset ystäväni tuskin olisivat yhtä onnekkaita. Seuraavien viikkojen aikana menen Vesnan kanssa Belgradiin ja Osiekiin keskustelemaan yhteisistä toimista Osiekissa. Meidän täytyy ensiksi matkustaa Budapestiin, koska julkinen liikenne Kroatian ja Tynkä-Jugoslavian välillä on katkaistu. Haluan vierailla myös Visin saarella. Se on vahvasti varustettu saari, josta suurin osa asukkaista on lähtenyt. Muutamat ARK:n3 ihmiset palasivat juuri sieltä ja he kertoivat suunnitelmista rakentaa saarelle ekologisia rauhan kyliä. Visin saarella asui aiemmin yli 10 000 ihmistä, enimmäkseen tietenkin kalastajia. Kun Jugoslavian laivasto rakensi sinne tukikohtansa suojellakseen maata NATOn hyökkäyksiä vastaan Vis sijaitsee Italian ja Jugoslavian puolivälissä Dubrovnikin edustalla suurin osa ihmisistä lähti pois saarelta. Nyt saarella on jäljellä noin 3 000 alkuperäistä asukasta. Loput elävät USA:ssa, jossa he ovat muodostaneet länsirannikolle erittäin vahvan jugoslavialaisen yhteisön. Ajatukset ekologisista kylistä muistuttivat mieleeni monien ihmisten kanssa käymäni keskustelut tuhottujen kylien jälleenrakentamisesta. Sota-alueella on ainakin 79 täysin tuhottua kylää ja kaupunkia, jotkut jopa Osiekia pahemmin tuhoutuneita. Ihmisten reaktiot suunnitelmaan ovat olleet samankaltaisia: ajatus on hyvä ja se voidaan toteuttaa läntisen avun turvin. Parasta olisi jos saisimme serbialaisia ja kroatialaisia nuoria korjaamaan yhdessä tuhottuja alueita, samoin kuin ranskalaiset ja saksalaiset nuoret tekivät Verdunissa ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Myöhemmin tästä projektista syntyi Service Civil International (SCI).4 Myöhemmin illalla vierailin Zagrebin Green Actionin työryhmän kokouksessa. He kirjoittavat kirjaa sodan Kroatian ympäristölle aiheuttamista tuhoista. Heidän mielestään aikomukseni olla täällä kuukausi on hyvä asia, eräänlainen kiinteämpi yhteys länteen ja muuhun maailmaan. Tunnen lähes syyllisyyttä, että minun täytyy lähteä täältä muutamien viikkojen kuluttua. Toivon jonkun voivan ottaa paikkani täällä tuodakseen edes jotain toivoa. 1 Green Action on kroatialainen ympäristöjärjestö. 2 Ytel on Jugoslavian liittovaltion syksyllä 1990 perustama televisioasema, joka toimii Sarajevossa. 3 ARK, Antiratkne Kampanje/Hrvatska, Kroatian sodanvastainen kampanja on heinäkuussa 1991 perustettu rauhanjärjestö. Sen alaisuudessa toimii erilaisia järjestöjä ja toimintaryhmiä. ARK:n toiminta perustuu projektiryhmien työhän, esimerkiksi rauhankasvatukseen, aseistakieltäytymisen tunnetuksi tekemiseen ja julkaisutoimintaan. Vuoden 1992 keväällä ja kesällä ARK kampanjoi Visin saaren demilitarisoimiseksi. 4 Service Civil International on kansainvälisiä työleirejä järjestävien järjestöjen katto-organisaatio. SCI:n Suomen osasto on Kansainvälinen vapaaehtoistyö KVT ry. 8.4. Käytin osan päivästä tiedotteen faxaamiseen kroatialaisille tietotoimistoille. Tiedotteessa kerrotaan, että suuri joukko ihmisiä haluaa julistaa huhtikuun 10. päivän kansallispäiväksi. Toisen maailmansodan aikana natsit julistivat tuona päivänä Kroatian itsenäiseksi. Suurin osa kansalaisista reagoi ajatukseen kuitenkin hiukan herkemmin. Monet eivät halua saada muistutuksia paljon juutalaisia surmanneista natseista. Yhtä faxia lähettäessäni puhelu katkesi enkä saanut uutta yhteyttä. Myöhemmin päivällä kuulin, että toimitusta oli pommitettu samaan aikaan ja muutamia toimituksen ihmisiä oli kuollut. Myöhemmin iltapäivällä saimme uutisia Sarajevosta. Olen kirjoittanut transsitilassa uutisia, joita minulle käännetään kroatiasta englanniksi. Lukuja kuolleiden määrästä, taisteluita kaduilla, pulaa lääkkeistä ja elintarvikkeista, ja niin edelleen. Illalla todella järkytyin. Olin saanut tarpeekseni uutisista ja aioin juuri lähteä vuoteeseeni uneksimaan paremmasta tulevaisuudesta, esimerkiksi Ecotopiasta kauniilla Adrian-meren saarella, kun saimme hälyttävän faxin. Sen mukaan pienessä kylässä Sarajevon lähellä 1 000 ihmistä oli raa'asti surmattu hirttämällä ja katkaisemalla kaula. Ympärilläni olevat ihmiset ryhtyivät keskustelemaan siitä, oliko viesti oikea vai väärä. Siirrettyäni viestin tietoverkkoon minun täytyi mennä ulos. Tuntui niin toivottomalta. Seison vain täällä työskentelevien ihmisten tiellä ja ainoa osaamani asia on tekstien kirjoittaminen typerään tietokoneeseen. Ja noin 300 kilometrin päässä minusta suuri määrä ihmisiä kuolee. Myöhemmin menimme ravintolaan. En halua lähteä takaisin sivistyneeseen maailmaan ja jättää näitä ihmisiä yksin. Ja mihin sivistyneeseen maailmaan? Israel, Venäjä, Belgia, Amerikka ja Ranska ovat sivistyneitä maita ja niiden kiväärit surmaavat täällä ihmisiä. Nuo kirotut sinibaretit pysyvät vain kasarmeissaan, eikä heidän sallita lähteä ulos niin kauan kuin taistelut jatkuvat. 10.4. Päivä on kulunut kirjoittaessani viimeisiä uutisia Sarajevosta. Ihmettelen, kuinka pystyin kirjoittamaan typeriä numeroita typerään tietokoneeseen. Olisin voinut muuttaa kuolleiden määrää korjausnäppäimellä, olisin voinut kirjoittaa suurempia numeroita, mutta mitä hyötyä siitä olisi ollut. HOS:n1 sotilaat pitivät ilmoituksensa mukaisesti muistopäivän. Vuonna 1941 Natsit loivat Kroatian valtion ja HOS:n sotilaat järjestivät hienon juhlan rakennuksessaan. Muutamia tuhansia ihmisiä saapui kuuntelemaan heidän puheitaan. Lopettaakseen kovaäänisten käytön kaupunkineuvosto katkaisi sähkön koko korttelista. Toimistomme on samassa korttelissa ja siksi emme voineet tehdä mitään kolmeen tuntiin. Tarvitsemme kannettavan tietokoneen selvitäksemme tuollaisista tilanteista ja modeemeja saadaksemme yhteyden Sarajevoon. Heillä ei ole telefaxpaperia. 1 HOS on Kroatian asevoimat. Se on äärikansallisen HSP-puolueen (Kroatian oikeuspuolue) aseistetut taistelujoukot. 12.4. Jotenkin minusta tuntuu, että olen jollain tapaa hyödyllinen täällä jopa silloin, kun kyse on vain siitä, että saan ihmiset hymyilemään ja autan heitä ajattelemaan unelmia, jotka voivat toteutua sodan jälkeen. En ole koskaan ollut maassa, jossa ihmisillä on niin monia ideoita. Tunnen oloni kotoisaksi, jopa silloin, kun työni on pääasiallisesti uutisten välittämistä tietoverkkoihin toiveenani, että joku jossakin lukee ne tehdäkseen jotain. Mutta pitää olla rautaiset hermot hymyilläksesi, kun modeemi toisensa jälkeen ei näytä toimivan näissä olosuhteissa. Ja jokaista viestiä varten pitää soittaa viisi kertaa Lontooseen häiriöttömän yhteyden saamiseksi, joka voi katketa milloin tahansa. Yritän pitää moraalia yllä sanomalla, että viestit ovat menossa maailmalle ja tiedän huijaavani itseäni. Yöllä kirjoitan Milenan luona englanniksi Sarajevosta tulleita faxeja hänen Amstrad-tietokoneellaan, jossa on 560kb muistia ja yksi levykeasema. Sitten minun pitää mennä Green Actioniin siirtämään tiedosto omalla tietokoneellani 5,25 tuuman levykkeeltä 3,5 tuuman levykkeelle. Sen jälkeen minun on käveltävä kaksi kilometriä ARK:iin ja odotettava puoli tuntia, kunnes toimiston ainoa tietokone on vapaa, ja etsittävä yhteys GreenNetiin1. GreenNetin kautta saapuneet ystävieni lähettämät pienet viestit ovat varmasti avuksi. Kiitän teitä kaikkia ja yritän vastata teille vapaa-aikanani sunnuntai-iltapäivällä. Olen tehnyt seinälle ilmoitustaulun, johon kiinnitän kaikki viestit ja todella hyvät viestit yritän lähettää Sarajevoon. 1 GreenNet on Lontoossa toimiva rauhan-, ympäristö- ja ihmisoikeusjärjestöjen ylläpitämä tietoverkko, joka kuuluu maailmanlaajuiseen APC-tietoverkkoon (Association for Progressive Communications). 13.4. Päivän aluksi kirjoitin muutamia SDA:n1 lähettämiä viimeisiä uutisia Sarajevosta. Olen pikku hiljaa alkanut ymmärtää, mitä SDA haluaa sanoa, kun lause ei näytä minusta järkevältä. Yritän mahdollisuuksien mukaan lisätä hyökkääjien nimiin jotain eroavaisuuksia. Faxeissa hyökkääjät ovat usein tshetnikkejä.2 Kysyin asiaa ympärilläni olevilta ihmisiltä. He vastasivat, että tämä yksittäinen ryhmä ei ole tshetnikkejä, vaan toinen serbien äärimmäisyysryhmä. Niitä näyttää olevan satoja. Yritän jopa nauraa mustalle huumorille. "Tänään oli suhteellisen hiljaista, vain kolme pommia..." Mutta Osiekin huumori on usein vielä mustempaa. "Tänään ei tapahtunut mitään erityistä, vain 100 pommia keskustaan, jossa ei ole enää mitään tuhottavaa." Kuulimme Itävallan ja Slovenian rajalle pysäytetystä asekuljetuksesta. Ajattelimme, että joku läntinen ryhmä voisi ottaa selvää, mistä tehtaista nuo aseet ovat tulossa ja ketkä tekevät rahaa tällä sodalla. Me voimme vain arvailla, minne ne ovat menossa, joten on lähes mahdotonta ja ajan tuhlausta selvittää, mistä ne ovat tulossa. En halua sanoa, etteikö lista näistä tehtaista auttaisi meitä paljon, mutta ennemminkin sellainen lista antaisi läntisille aktivisteille muutamia mielenosoituskohteita. Selvittäkää, keitä ovat ne paskiaiset, jotka yhä lähettävät noita murhakoneita tänne. Olen nähnyt täällä valtavia määriä aseita, joita valmistetaan ympäri maailmaa. Jotkut eurooppalaiset ase- ja ruutiyhtiöt tekevät paljon rahaa. Hiekkasäkit ovat alkaneet rikkoutua. Näen yhä enemmän säkkejä, joissa kasvaa pieniä kasveja. Kevättä on todella ilmassa. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam 1 SDA on Bosnia-Herzegovinan Demokraattinen toimintapuolue. Bosnia-Herzegovinan presidentti Alija Izetbegovic kuuluu Demokraattiseen toimintapuolueeseen. 2 Tshetnikit olivat äärikansallinen serbiryhmä, jonka juuret ovat 1800-luvun lopun sissiliikkeissä. Tshetnikit toimivat aktiivisesti Balkanin sodassa 1912 - 13 ja ensimmäisessä maailmansodassa. Maailmansotien välissä tshetnikit toimivat äärikansallisena poliittisena järjestönä. Yhdessä vaiheessa toista maailmansotaa tshetnikit taistelivat Natsi-Saksan puolella. Kroatian ja Bosnia-Herzegovinan sodan aikana tshetnik-nimitystä on käytetty erilaisten ääriserbiryhmien yleisnimikkeenä. 15. 16.4. Korvakuulokkeissani John Lennon laulaa "Give peace a chance". Usein kirjoittaessani viestejä kuuntelen joko tätä tai hollantilaisen Doe Macnin kasettia, jotta melu ympärilläni ei häiritsisi minua. On hiukan absurdia kuunnella tällaista musiikkia, kun kirjoitan sotajuttuja. "Let's stop all the fight." Mutta koko tämä sota on absurdi. Kolme kroatialaista sanomalehteä mainitsee GreenNetin päälähteenään Bijalinan surmista kertovissa uutisissa. Kerroin Sarajevon SDA-keskukselle, että olemme lähettäneet uutisen tietoverkkoon ja he kertoivat sen toimittajille, muiden mukana BBC:lle. BBC raportoi tapahtumasta eilen mainiten GreenNetin lähteenään. Sarajevossa oleville ihmisille tämä on hyvin tärkeää. He haluavat saada uutisensa maailmalle, sillä maailman pitää saada tietää, mitä tapahtuu. Saimme tänään faxin amerikkalaiselta rauhanryhmältä, joka pyytää hallitukseltaan apua. Sarajevossa on noin 75 USA:n kansalaista ja heidät pitää saada ehjinä ulos kaupungista. USA:n hallituksen pitäisi toimia. USA:n lähettiläs on jo sanonut, että hän on menossa Sarajevoon. Mitä pitäisi ajatella Sarajevon 500 000 asukkaasta? "All we are saying is give peace a chance." Hän on täällä taas. Minun pitää ryhtyä tekemään töitä, koska Sarajevosta on tulossa fax, juttu kenraali Kukanjcasta ja Cyrus Vancesta. Rauhaa ja rakkautta Zagrebista Wam 17. 18.4. Työskentely sodan absurdeissa olosuhteissa vääristää tunteita kummallisesti. Saapuessani tänne kaksi viikkoa sitten huomasin jokaisen, ei vain ARK:ssa vaan myös Zagrebissa, olevan kuoleman väsynyt. Useimpien ihmisten silmien aluset olivat mustat, aivan kuin he eivät olisi nukkuneet vuoteen. Ehkä se on totta. Hermot tuntuvat olevan lopussa ja tunteet uskomattoman voimakkaat. Täkäläiset ihmiset ovat monin tavoin masentuneita, ikään kuin he eläisivät eristetyllä saarella. Ulkopuolinen maailma ei ole reagoinut avunpyyntöihin, eikä varsinkaan heidän toivomallaan käytännöllisellä tavalla. Kahden viikon jälkeen olen alkanut ymmärtää ilmapiiriä kiristäviä jännitteitä. Alkaa olla mahdotonta olla esittämättä naiveja kysymyksiä. Olen puhunut useiden sotilaiden kanssa ja alan ymmärtää, miltä heistä tuntuu olla rintamalla. Kuitenkin tavatessani jonkun juuri rintamalta saapuneen, pidän suuni kiinni siitä huolimatta, että haluan kuollakseni tietää, millaista on olla etulinjassa, miltä hyökkäyksessä oleminen tuntuu ja kuinka tavallisista tehdastyöläisistä tulee taistelevia ja tappavia koneita. Näin tapahtuu rintaman kummallakin puolella. Aina kun kirjoitan sanan tshetnikit tai HOS:n sotilaat, yritän löytää ihmisen ryhmien nimien takaa. Kuinka on mahdollista, että kiltistä perheenisästä tulee täydellinen sotakone. Miten luodaan hirviöitä, joilla ei ole tunteita toista puolta kohtaan. Jos tarinat Bijalinasta, Zvornikista, Mostarista ja Visegradista ovat tosia siinä muodossa, kun me olemme ne saaneet SDA:lta ja muilta sarajevolaisilta ryhmiltä, jos huhut Kroatian jo vuoden takaisista tapahtumista ovat totta, jos vain 50 prosenttia tai vähemmän kaikesta tappamisen ja tuhoamisen mielettömyydestä on totta, mikä on johtanut tähän täydelliseen hulluuteen. Voimmeko me tuomita johtajat? Voimmeko me tuomita rintamilla olevat taistelijat? Voimmeko me tuomita taloudellisen tilanteen? Voimmeko me tuomita ketään tai mitään... Täällä tapahtuu myös normaaleja asioita. Ihmiset alkavat pitää minusta. Tuo hullu hollantilainen kaveri tietokoneineen, villeine tari-noineen ja tyhmine ideoineen painostaa muita pohtimaan asioita, joita he eivät ole koskaan ajatelleet. Yritän saapua ARK:iin tai Green Actioniin aina leveä hymy kasvoillani, hulluttelen ja yritän saada muut jälleen hymyilemään. Minusta tuntuu, että se alkaa toimia. Unelmia on ilmassa. Täällä ARK:ssa. Tietenkään en voi yksin taistella sotaa vastaan. Tietoverkoista saamastani positiivisesta palautteesta huolimatta olen huomannut toimivani yksin täällä. Uskon ja toivon, että sähköposti voi olla tärkeä osa ryhmien välisessä yhteydenpidossa ja että tietoverkoissa on suuria mahdollisuuksia. Se pitää minut pystyssä tätä hulluutta vastaan. Aina saatuani vastauksen olen iloinen ja näytän sitä jokaiselle: näettekö se toimii, he alkavat reagoida. Silloin, kun kirjoittaudun tietoverkkoon ja huomaan, että mitään viestejä ei ole, olen hiljaa ja pidän tiedon itselläni. Eilen illalla istuimme Darkon asunnossa. Hän, pitkätukkainen hippi, oli juuri tullut takaisin armeijasta. Hänellä oli kuvia pataljoonastaan, joissa täysin järjestäytymätön ryhmä hulluja sotilaita piti hauskaa aseillaan. Kranaatin heittäjiä olutpullojen kanssa, kukkia kivääreissä, juhlia sota-alueella, Darko univormussaan istumassa ja leikkimässä nuoren koiran kanssa vallatussa serbikylässä Kroatian rintamalinjan takana. Hänen kersanttinsa oli filosofian professori. Rauhaa ja rakkautta Zagrebista Wam, kuten aina yhä hyväntuulisena 19.4. I pääsiäispäivä Pääsiäinen on toivon juhla. Saapuessani ARK:iin toivoin, että päivästä tulisi hiljainen, ei liikaa uutisia taistelualueilta, jotta voisin edistää "Rauhan pääsiäinen" -suunnitelmaani, piirtää kortin ja kirjoittaa kirjeet. Mutta ei vielä rauhaa Sarajevossa, ei rauhaa Mostarissa, ei rauhaa koko Bosnia-Herzegovinassa. Viime yöstä lähtien Jugoslavian liittoarmeija (JNA) on hallinnut Sarajevon lentokenttää. En tiedä vielä, mitä se merkitsee. Sain juuri ensimmäisen asiaa käsittelevän faxin, jonka lähetin käännettäväksi Zagrebin islamilaiseen keskukseen. Muut ARK:n aktiivit yrittävät juhlia pääsiäistä. Se on hyvä. Tässäkin osassa maailmaa pitää olla jotain toivoa. Niinpä istun ties kuinka monetta kertaa tällä viikolla yksin Macintosh-tietokoneen ääressä ja yritän tehdä työtäni niin hyvin kuin mahdollista. Se on vaikeaa puhelimen soidessa viiden minuutin välein ja kerran toisensa jälkeen joudun selittämään, etten osaa puhua kaunista kroatian kieltä. En tiedä mitä maailmassa tapahtuu. En tiedä, ovatko taistelut Turkissa päättyneet vai muuttuneet kiivaammiksi, enkä tiedä ovatko mielialat entisessä Neuvostoliitossa muuttuneet kiivaammiksi kuin ne olivat lähtiessäni. Tiedän, että kotikaupungissani (Sittard) oli viime sunnuntaina maanjäristys, mutta se on lähes ainoa kuulemani uutinen. Toisaalta tiedän katu kadulta taistelujen paikat, kuulen uhrien nimet ja keskustelen Amnesty Internationalin ja Helsinki Watchin1 edustajien ja monien muiden ihmisten kanssa. Sota on valloittanut elämäni, mutta ajattelen myös tämän maan tulevaisuutta. Miten kansainvälinen yhteisö voi auttaa täällä olevia ihmisiä. He ovat yhtä ylpeitä kuin minä, joten apua pitäisi antaa esimerkiksi investointeina tähän maailman uuteen ekologiseen osaan. Kaikkien rauhan-, ympäristö- ja muiden ryhmien pitäisi ymmärtää, että täällä olevat ihmiset eivät voi tulevaisuudessa tehdä kaikkea itse. Sodan jälkeen heillä on oltava jonkin aikaa isoveljiä ja -sisaria opettamassa. Rukoilen, että Belgrad reagoi yhteydenottopyyntöömme. Meillä on suuria vaikeuksia, jos he kieltäytyvät. Miten sodan voi lopettaa, elleivät edes rauhanryhmät ole halukkaita keskustelemaan suoraan toistensa kanssa. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam, hyväntuulisena kuten aina Ps. Jälleen fax Sarajevosta. Kuinka kauan he pystyvät lähettämään meille materiaalia? 1 Helsinki Watch on ihmisoikeusjärjestö, joka on tutkinut sotarikoksia entisen Jugoslavian sodissa. 20.4. II pääsiäispäivä Tiedän, että minun pitäisi kirjoittaa Sarajevosta, koska odotan uusien hyökkäysten alkavan milloin tahansa. Faxeja tulee, mutta luulen, että ensiksi on toisenlaisen informaation aika. Ennen kaikkea haluan kertoa informaatiosodasta sota-alueen lehdistössä. Kroatian lehdistö on nyt täydellisesti hallituksen valvonnassa. Mitään tarkistamatonta informaatiota ei anneta julkisuuteen. Kun olen keskustellut pubeissa toimittajien kanssa, olen saanut paljon sellaista tietoa, jota ei muutoin kuulisi. Armeija ilmoittaa noin 3 459 ihmisen kuolleen. Toimittajilta olen saanut tietää, että noin 10 000 15 000 sotilasta on kuollut. Näitä tietoja ei ole mahdollista julkistaa. Zagrebissa on kaikkialla kaupungissa kuolinilmoituksia puissa ja puhelinpylväissä. Sodan puhjettua on avattu erityisiä mustia käsineitä ja muita vastaavia tarvikkeita myyviä kauppoja. AIDS on unohdettu täydellisesti tiedotusvälineissä. Yksi lääkäri kertoi minulle AIDS-potilaiden määrän kasvaneen nopeasti sotasairaaloiden huonojen olosuhteiden vuoksi. Sanomalehdet kertovat itsemurhien suuresta määrästä. Viime viikonloppuna tehtiin 12 itsemurhaa, mutta huhujen mukaan niiden todellinen määrä on paljon korkeampi. Uutisten mukaan yksikään kroatialainen sotilas ei taistele Bosnia-Herzegovinassa. Huhujen mukaan Bosnia-Herzegovinaan on viime viikolla lähetetty vähintään tuhannesta opiskelijasta koostuva erityispataljoona. Suuri määrä opiskelijoita liittyi vapaaehtoisina armeijaan. Laittomien aborttien määrä, samoin kuin raskaana olevien naisten määrä, on huomattavasti korkeampi kuin normaalisti. Ehkäisyvälineitä ei ole saatavilla ja takana on talvi pitkine sähkökatkoineen ilman televisiota tai jotain muuta vastaavaa. Lisäksi lehdistöllä on rajoituksia Belgradista tuleville uutisille. Ainoa sanomalehdissä tänään ollut uutinen kertoi, että Belgradin sodanvastainen keskus on virallisesti pyytänyt hallitusta lopettamaan sodan Bosnia-Herzegovinassa. Voisitteko ystävällisesti välittää heille kiitoksemme. He tarvitsevat kiitoksia ja vieläkään välillämme ei ole suoraa yhteyttä. Tiedotusvälineillä on myös pula ulkomaita käsittelevästä informaatiosta. Television kansainväliset uutiset on rajoitettu kolmeen minuuttiin päivässä. Yleensä ne käsittelevät maailman reaktioita Serbiaan. Hyvin rajoitettu määrä Der Spiegelin, Herald Tribunen ja vastaavien lehtien numeroita myydään hetkessä ja posti lännestä viipyy vähintään yli viikon. Toinen tärkeä asia on, että miehet hakkaavat naisia enemmän kuin normaalioloissa ja naisten turvakoti kotoaan paenneille naisille on ylikuormitettu. Turvakoti ei saa hallitukselta mitään apua ja se toimii vanhassa talossa. Ainoa lahjoituksen, 17 000 markkaa, se on saanut saksalaiselta ryhmältä vuosi ennen sodan alkua. Hinnat nousivat viikonloppuna ainakin 30 prosenttia. Vaihtokurssit nousivat yli 40 prosenttia. Saksan markan hinta mustassa pörssissä on nyt noin 125 dinaaria. Kun tulin tänne, se oli 75 dinaaria. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam Ps. Luin toissapäivänä Sarajevon rauhanfoorumin tuottamaa VHY? -lehteä. He kuvasivat Sarajevon kaupunkina, jossa kaikki kansallisuudet ja uskonnot ovat eläneet rauhassa 4 500 vuotta. Yksi jutuista kertoi kuinka Dubrovnikissa ihmiset pommisuojissa huusivat muuta maailmaa auttamaan ja saavat vastauksen "anteeksi, on mahdotonta päästä Dubrovnikiin". Nyt Sarajevo huutaa apua. Miten maailma reagoi? 21. 23.4. Olen pahoillani, mutta en aina voi olla paikalla kertomassa tuoreimpia uutisia. Fax-linja Sarajevoon katkesi joskus 21. ja 22. päivän välisenä yönä. Hyvin onnekkaasti saimme Zagrebin islamilaisen keskuksen kautta muutamia viestejä, mutta minulla ei enää ole yhteyttä Semraan hänen bunkkeriinsa. He ovat nyt omillaan, mutta luulen maailman nyt seuraavan sotaa televisiosta. Olen ymmärtänyt Kroatian television lähetyksistä, että koko maailma on lähettänyt kuvausryhmiä Bosnia-Herzegovinaan. Ensimmäistä kertaa näin kuvia sodasta Mostarissa, Focassa ja muissa paikoissa, joista olen välittänyt uutisia tietoverkkoon. Yritän pitää teidät ajan tasalla, mutta olkaa varuillanne, Sarajevo voi kukistua milloin tahansa. Maailman reaktiot pelottavat minua enemmän. Eivätkö he ymmärrä Serbian taistelevan sodan loppuun saakka. Serbit tietävät jo häviävänsä lopulta. Jos maailma ajaa heidät nurkkaan, mitä tahansa voi tapahtua. Me olemme 25 kilometrin päässä rintamasta ja epätoivoinen hyökkäys Zagrebiin ei ole pois suljettu vaihtoehto. Suurin osa täkäläisistä ihmisistä ajattelee talouspakotteiden nostavan jännityksen Belgradissa pilviin ja me pelkäämme tuloksia. Sotaa ei voi lopettaa tällä tavoin. Eilen näin Kroatian televisiosta joitain kuvia Belgradista. Toiveikkaita kuvia kymmenistä tuhansista serbeistä svengaamassa rauhankonsertissa. Näin myös vähemmän toiveikkaita kuvia katuhaastattelusta Belgradissa. Ihmiset ovat valmiita taistelemaan maansa puolesta, eivätkä halua lopettaa taisteluja. Yli 85 000 vapaaehtoista taistelee jo Bosnia-Herzegovinassa. Ajakaa heidät nurkkaan ja katsokaa, mitä tapahtuu. Minä olen keskellä tapahtumia ja niin ovat miljoonat muut. Takaisin eilispäivään. Kävin toisessa maassa, joka ei ole sodassa ja joka ei halunnut ottaa Kroatian dinaareitamme. Olin Ljubljanassa puhumassa Visin saaresta ja katsomassa, mitä voisi tehdä 100 000 Bosnia-Herzegovinasta lähteneelle pakolaiselle. Myös Zagrebiin saapuu suuri määrä pakolaisia. Rautatieasema on nukkuvien ihmisten ylikuormittama, hotellit ovat täynnä ja ihmisiä on yhä tulossa. Mitä tehdä? Pitäisikö minun käyttää kaikki aikani rahoituksen järjestämiseen tietäen, että kestää ikuisuuden ennen kuin jotain saapuu perille. Vai pitäisikö minun vain huutaa ja toivoa, että joku reagoi ja tekisi itse jotain. Kaunis Visin saari on hälytystilassa. Saarella on niin paljon räjähteitä, että sen voi räjäyttää kaksi tai kolme kertaa. Saaren asukkaat ovat epätoivoisia, eivätkä tiedä mitä JNA:n joukot tekevät. Lähtevätkö ne vain pois saarelta, hyökkääkö USA:n kuudes laivasto, räjäyttääkö JNA paikan ennen lähtöään, tuleeko Kroatian armeija vapauttamaan saaren. Nyt minun pitää tehdä töitä. Lähettäkää minulle uutisia ja hyviä viestejä. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam 26.4. Viimeiset päivät ovat olleet tiivistahtisia. Täällä oli ainakin 12 länsimaalaista, jotka osallistuivat viime viikon loppupuolella järjestämäämme Green and Peace Forumiin. Meillä ei ollut mahdollisuutta hoitaa järjestelyjä niin, kuin ne olisi pitänyt hoitaa, mutta kuka tuomitsee meidät sota-aikana. On jo saavutus, että pystymme järjestämään edes jotain täällä. Palattuani viime keskiviikkoiltana Ljubljanasta olen elänyt ylikierroksilla, puhunut helvetisti ja ajatellut huippunopeasti. Tähän saakka sota ei ole ollut näin lähellä minua. Nyt ryhdyn hitaasti paneutumaan pakolaisongelmaan. Zagrebissa ja Ljubljanassa havaitsin, ja samoin kuulin Mi Za Miristä1 Amsterdamista, että Punaisen Ristin kaltaiset järjestöt ovat kaukana todellisuudesta. Punainen Risti toki tekee loistavia asioita, mutta se ei kykene kehittämään mitään nopeasti. Näissä olosuhteissa yhdelläkin päivällä on merkitystä. Zagrebin rautatieasema on täynnä ihmisiä. Arvioni mukaan 1 500 ihmistä nukkuu ja oleskelee siellä ja useimmilla heillä ei ole muuta kuin päällään olevat vaatteet. Katsoessani noita kylmällä lattialla nukkuvia lapsia, ajattelen kahta poikaani kaukana Sittardissa nukkumassa hyvissä vuoteissaan. Heillä on kaikkea, mitä he haluavat, paitsi heidän täällä olevaa isää. He eivät tiedä mitään sodasta, ruuan puutteesta, tai siitä, ettei ole leluja, joilla leikkiä. Numeroiden näkeminen paperilla tuntuu varmaan joltakin, mutta asemahallin näkeminen tuo todellisuuteen. Tuollaisena hetkenä tuntee täydellistä avuttomuutta. Minulla on juuri riittävästi rahaa selvitäkseni itse hiukan paremmin kuin useimmat täkäläiset ihmiset, mutta käytössäni on paljon vähemmän rahaa kuin kotona. Muutamalla sadalla markalla saan vain sotkun aikaiseksi. Autoin ljubljanalaista naista kirjoittamaan muutamia hakemuksia, jotta hän saisi rahaa jatkaakseen työtään pakolaisleirillä, tietäen, että kestää vähintään puoli vuotta ennen kuin mitään tuloksia syntyy. Nainen tekee leireillä sosiaalityötä ja järjestää yhdessä muutamien länsimaisten ihmisten kanssa vapaaehtoisia työleireille työskentelemään viikoksi leireillä olevien lasten ja nuorten kanssa. Mutta kaikki vaatii niin paljon aikaa. Lauantaina "Valko-kotka" -niminen tshetnik-ryhmän johtaja pidätettiin Belgradissa. Tähän mennessä pidätyksellä ei näytä olleen mitään muuta vaikutusta hänen taistelijoihinsa kuin niiden määrän kasvu. Jopa Belgradin television mukaan lisää JNA:n sotilaita liittyi tähän yksityiseen tshetnik-ryhmään ja sen rikokset kovenivat. Muutoin Bosnian taistelut ovat hiukan laantuneet, mutta Osiekin pommitus on paljon pahempaa kuin kahtena viime päivänä. Siitä huolimatta elämä jatkuu pommisuojissa. Kun pommitus hetkeksi taukoaa, ihmiset tulevat ulos ja ryhtyvät siivoamaan sotkua luodakseen tunteen, että sota on kaukana. Nivesillä, joka on Mi Za Mirista, on kovaa täällä. Hän on syntyjään kroaatti, mutta hän on asunut yli puolet elämästään Alankomaissa ja nyt hän työskentelee Amsterdamissa entisestä Jugoslaviasta loikanneiden parissa. Hänen poikansa loikkasivat ennen Bosnian sodan alkua, eivätkä he voineet kertoa hänelle, kuinka voimakkaita jännitteet ovat sekä serbejä että myös loikkareita kohtaan. Tänään Nives puhui Zagrebin yliopistossa. En kuullut miten puhe meni, mutta eilen hän jo tärisi puhuessaan ystäviensä kanssa. Voin kuvitella, kuinka vaikeaa on puhua yliopistossa, kun tietää kuinka monet opiskelijoista ovat menneet vapaaehtoisena rintamalle. Tunnen suurta kunnioitusta tätä naista kohtaan ja samalla olen surullinen hänen poikiensa vuoksi. Heillä on raskasta palaavatpa he milloin tahansa. Armeijasta ja maasta pakenemista pidetään ehkä suurempana rikoksena kuin periaatteellista sodan vastustamista meidän laillamme. Meitäkin humalaiset kutsuvat serbien kätyreiksi tai tshetnikeiksi. Nives toi mukanaan käytetyn tietokoneen. Se on viisi vuotta vanha Sanyo, jossa on kaksi levykeasemaa, mutta ei kovalevyä. Se sopii kirjoittamiseen. Tämä on samanlainen kuin ne 30 tietokonetta, joiden salakuljetusta itään avustin ennen vallankumousta, joten sillä on tiettyä historiaa ja kovia kokemuksia takanaan. On siunattua saada jälleen pitkästä aikaa kunnollinen kannettava tietokone ja toimiva modeemi. Käytän niitä nyt paljon siirtääkseni tiedostoja toimistosta toiseen välttyäkseni juoksemasta paikasta toiseen. Kuitenkin vaatii aikansa saada kaikki toimimaan ja opettaa jokaiselle, miten systeemi toimii, koska tähän mennessä en ole saanut avukseni useampia länsimaalaisia. Rauhaa ja rakkautta Zagrebista Wam 1 Mi Za Mir on Hollannissa toimiva järjestö, joka avustaa erityisesti entisen Jugoslavian aseistakieltäytyjiä. Mi Za Mir tarkoittaa me rauhan puolesta. 27.4. Rakkaus taistelualueella tai sotavyöhykkeellä, kuten haluan sitä kutsua, on jotain erilaista kuin muualla. Kyse on siitä, ettet ole niin riippuvainen toisesta ihmisestä, että sorrut, jos toiselle tapahtuu jotain. Ihmiset eivät todellakaan halua olla yksin, vaikkakin jännitteiden noustessa ei koskaan tiedä, mitä tapahtuu. Esimerkiksi viime lauantaina me täällä Zagrebissa menimme vuoteeseen tietoisina, että muutamat serbiohjaajat olivat lähteneet ilmavoimista ja ottaneet koneet mukaansa. He suunnittelivat Zagrebin pommittamista. Kaikesta huolimatta nukuimme hyvin koko yön. Mutta tämän kaltaiset asiat saavat ihmiset pitämään kiinni toisistaan. Toisaalta koskaan ei tiedä, missä suojassa ja kenen kanssa loppu tulee. Toisaalta ihmiset haluavat olla yksin, olla vahvoja ja selviytyä ilman ulkopuolista apua. Näillä kahdella mekanismilla on kummalliset vaikutukset rakkaussuhteisiin. Toisinaan minulle sanotaan: pysy täällä, tarvitsen sinua. Toisinaan minulle sanotaan: rakastan sinua yhä, mutta haluan olla omissa oloissani. Ymmärrän tämän ja minun pitää kunnioittaa sitä, mutta se ei aina ole helppoa. Odottaminen kaiken aikaa on toinen asia, jonka kanssa minulla on ollut ongelmia ja joka kuluttaa hermojani. Tai se, että suunnitelmat ja tapaamiset muuttuvat koko ajan. Kyse on slaavilaisesta ajattelutavasta, jolla ei todellisuudessa ole mitään tekemistä sodan kanssa. Tulen usein hulluksi, kun olen odottanut eikä mitään tapahdu tai suunnitelmat ja lupaukset eivät ole pitäneet. Olen puhunut asiasta muutamien ulkomailla eläneiden jugoslavialaisten kanssa ja heillä on sama tunne. Onneksi tiedän asian ja olin tutustunut siihen aikaisemmin ollessani Belgradissa. Silti se joskus tekee työskentelyn vaikeaksi ja tunnen olevani aivan yksin. Toivon useampien vapaaehtoisten saapuvan, mutta se vaikuttaa samalta kuin toivoa rauhan pian koittavan. Tänään näin jälleen Nivesin. Hän matkusti takaisin poikiensa luokse Amsterdamiin. Annoin hänelle kaiken toivon, jonka saatoin antaa. Hän tarvitsee sen. Kuten tiedämme, niin Bosniasta ja Montenegrosta tulee lisää loikkareita ja he päätyvät länteen ja mahdollisesti Amsterdamiin. Nives tarvitsee kaiken avun, jonka ihmiset voivat hänelle tarjota, koska hän käy omaa taisteluaan instituutioita ja organisoitua byrokratiaa vastaan. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam, hiukan väsyneenä, mutta silti... 28.4. Vuoteeseen kuulen liikenteen. Tässä kaupungissa on yli miljoona asukasta, ja minä tulen pienestä ainoastaan 40 000 asukkaan kaupungista. En ole tottunut läpi yön kestävään liikenteeseen, kaduilla mitä oudoimpaan vuorokauden aikaan kulkeviin raitiovaunuihin. Kadotan ajan tajun, koska ajankohta voi olla myöhäinen yö tai varhainen aamu, mutta tähän pitää tottua. Kaupungilta kuuluvat laukaukset ovat ääni, johon en koskaan totu ja joihin aina nukkuessani herään. Tänä yönä kuulin pari kertaa eri suunnista automaattikiväärin laukauksia. Kyseessä saattoi olla juhliva humalainen sotilas, muutamat HOS:n sotilaat saattoivat tappaa poliittisen vastustajansa, tavallinen ryöstö tai jopa itsemurha. Erityisesti itsemurhien määrä on noussut pilviin. Kahden olemassa olevan hätä-numeron avulla ei tilannetta pystytä tällä hetkellä hoitamaan. Uuden linjan avaamisessa ei kuitenkaan ole mitään järkeä, koska tällaisen hätänumeron hoitamiseen tarvittavaa koulutettua henkilökuntaa ei löydy Zagrebista. Heidän saamisensa ulkomailta ei auttaisi, koska heidän pitää osata kieltä voidakseen tehdä jotakin. Myös sairaaloissa olevat potilaat menettävät toivonsa ja tappavat itsensä. Parantuminen on mahdollista vain, jos uskot siihen. Ehkä niin on myös rauhan suhteen. Rauhan voi saada vain, jos uskot siihen. Jos sanot kivääri kädessäsi haluavasi rauhaa tai sanot, että toisen puolen pitäisi antaa meidän elää rauhassa, se itse asiassa pitää sodan käynnissä. Entisessä Jugoslaviassa oli yleisesti tunnettu tosiasia, että Bosnia-Herzegovinassa jännitteet kasvoivat ja kaikki alueen ryhmät ostivat aseita. Siitä huolimatta UNPROFOR:n tärkeät kaverit ajattelivat Sarajevon olevan turvallinen paikka heidän päämajalleen. Nyt heidän pitää juosta henkensä edestä, työskennellä suojissa ja ajaa panssaroiduissa autoissa. Toinen ärsyttävä asia UNPROFOR:ssa on se, ettei sen sotilaita ole valmennettu tänne tuloon. Erityisesti niin on täällä olevien ranskalaisten kavereiden kohdalla. Monet heistä ovat asevelvollisia vailla mitään kokemusta Kroatian kulttuurista ja siitä, miten Balkan kokonaisuudessaan toimii ja mitkä ryhmät täällä taistelevat. He ovat kuin lomailevia ranskalaisia turisteja. Keskusteltuani libanonilaisten ja muiden YK-joukkojen toiminta-alueella olleiden ihmisten kanssa heidän tarinansa hämmästyttivät minua. Sotilaiden kotimaasta riippuu, onko joukoille annettu koulutusta erityistehtäväänsä. Tänään olen leikannut auki hiekkasäkkejä kaikkialla, missä olen liikkunut. Ihmiset katsovat minua vihaisesti päästäessäni kasveja ulos säkeistä, mutta heillä ei ole mitään syytä siihen. Säkkejä on kaikkialla muualla paitsi siellä, missä niitä pitäisi olla. Jokaisessa säkissä on kasvi ja tarvitsee vain viiltää säkki auki. Tänään meidän täytyi hylätä tarjous uudesta toimistosta. Se näytti ihanteelliselta ja riittävän hiljaiselta, jotta uusia toimintoja voitaisiin kehittää vailla niitä jännitteitä, joita on ylikuormitetussa ARK:n toimistossa tai Green Actionin WC:n kokoisessa toimistossa. Toimistosta pyydettiin 4 000 markkaa kuukaudessa ja me sanoimme 3 300 markkaa olevan rajamme. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam, älä ota tätä liian vakavasti!!! Se on vain sotaa!!! 29.4. Pitääkseni sodan yksinkertaisena olen ostanut kartan. Yritän orientoida itseäni piirtämällä siihen eri väreillä uudet tasavallat ja valloitetut alueet, jotta on helpompaa havaita mikä osa kuuluu kenellekin. Esimerkiksi vapaa Serbi-tasavalta1 Kninin ympärillä on kartassani vaaleanpunainen. En ole ryhtynyt merkitsemään kaikkia taistelevia ryhmiä karttaan, sillä muutoin se näyttäisi liiaksi sateenkaarelta ja kaikista nuolista johtuen kartta olisi lukukelvoton. Työssäni tein muutamia virheitä ja minun oli aloitettava alusta. Kninin ympärillä oleva alue on nyt aloittanut taistelut JNA:ta vastaan, tai selkeämmin sanottuna heidän tasavaltansa Suur-Serbian edustajia vastaan. He ovat vihaisia siitä, että Serbia ja Montenegro muodostivat Tynkä-Jugoslavian sisällyttämättä heitä siihen ja siitä, että Serbia ei maksa heidän tasavaltansa kuluja. Serbian Sandazakissa asuu paljon muslimeja. He ovat ryhtyneet taistelemaan JNA:ta ja Serbien ääriryhmiä vastaan, jotka käyttävät tätä aluetta hyökkäyksiinsä Bosnia-Herzegovinaan. Niinpä tämän alueen ei pitäisi olla punainen, vaan ennemminkin punainen, jossa on vihreitä pilkkuja. Vihreä merkitsee Bosniaa, koska siellä on paljon muslimeja. Bosnia on pääosin väritetty vihreäksi muslimeille, punaiseksi serbeille ja siniseksi kroaateille ja koska kaikki asuvat yhdessä tämä tasavalta näyttää hollantilainen avantgarde-maalari Appelin maalaukselta. Nykyisin pilkut alkavat muuttua suuriksi läiskiksi. Kaikkialla kartassa on kauniita UNPROFOR:a kuvaavia valkoisia läikkiä. Viime päivinä olemme ARK:ssa keskustelleet kiivaasti Helsinki Ziticens Assemblyn (HCA)2 meille lähettämästä vetoomuksesta, koska meillä ei ole yhteistä mielipidettä sodan ratkaisemisesta. Paljon matkustelleet hyväksyvät HCA:n teesit. Ne, jotka ovat enimmäkseen pysytelleet Jugoslaviassa tai Kroatiassa ja ovat juuri oppimassa lukemaan ja kirjoittamaan vierasta kieltä, vastustavat vahvasti vetoomuksen ajatuksia. Erityisesti HCA:n teesien kohta, etteivät laajat pakotteet Serbiaa vastaan auta, herättää vastaväitteitä. He sanovat, että voimakkaimmatkaan pakotteet eivät ole riittävän vahvoja. Tämä tietenkin riippuu tunteista Serbejä kohtaan. Luulen, että tosiasiassa suurin osa kavereista ajattelee, että Serbiaa pitäisi rangaista heidän rikoksistaan Bosnia-Herzegovinassa. Jopa minun on joskus vaikeaa pysytellä puolueettomana. Kuka on hyökkääjä ja pitäisikö hyökkääjää rangaista vaiko ei. Sellaisena hetkenä muistan mitä isäni opetti minulle. Me olemme juutalaisia. Isäni sanoi: "Älä koskaan vihaa saksalaista, vaikka hän sodassa oli natsi. Viha johtaa suurempaan vihaan ja lopulta sinulla on toinen sota käsissäsi. Sodan jälkeen ongelmana ei pitäisi olla hyökkääjien rankaiseminen, vaan se miten elää jälleen yhdessä." Tätä näkökulmaa on vaikea säilyttää lukiessani ja kirjoittaessani täällä tapahtuvista sotarikoksista. Naisia raiskataan, ihmisiä tapetaan ja ryöstetään vain toisenlaisen uskonnon vuoksi. Tämä on hyvin likainen sota ja usein minusta tuntuu, että muu maailma pitää tätä maata eräänlaisena safari-puistona. Muun maailman mielestä paras ratkaisu olisi sen eristäminen ja ruoan heittäminen silloin tällöin aidan yli sekä joidenkin aseiden antaminen. Antaa heidän taistella. Sodasta on tulossa pitkä. En tiedä kuinka moni teistä tajuaa, että Bosnia ja Herzegovina ovat vuoristoalueita, ihanteellisia sissisodalle, joka voi kestää vuosia. Suuret armeijat voivat vallata ja tuhota kaupunkeja, mutta ne eivät voi taistella pieniä vuoristoon kätkeytyneitä taistelujoukkoja vastaan. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam, onnellisena kasvavasta huomiosta, kiitoksia kaikille. 1 Kninin ympärillä oleva Serbi-tasavalta tunnetaan nimellä Krajina. Kyseinen alue kuului Kroatialle, mutta elokuussa 1990 alueella enemmistönä olleet serbit ryhtyivät kapinaan. He muun muassa katkaisivat liikenteen alueen halki, mikä vaikeutti ja vaikeuttaa yhä liikennöintiä Zagrebin ja Dalmatian välillä, sillä tärkeimmät maantie- ja rautatieyhteydet kulkevat Kninin kautta. Esimerkiksi Zagrebin ja Splitin välinen rautatieyhteys on poikki. Lokakuussa alue julistautui autonomiseksi. Toukokuussa 1991 Krajina äänesti liittymisestä Serbiaan. 2 Helsinki Citizens Assembly on Prahassa vuonna 1991 perustettu kansalaisjärjestöjen verkosto, joka on keskittynyt muun muassa ETYK-prosessin seuraamiseen ja kansalaistason vaikuttamiseen erilaisissa kansainvälisissä instituutioissa. HCA on seurannut aktiivisesti entisen Jugoslavian kriisiä, järjestänyt asiaa käsitteleviä seminaareja, tuottanut julkaisuja ja välittänyt informaatiota. Mainitussa HCA:n vetoomuksessa todettiin, että Serbian vastaisessa politiikassa on pyrittävä vahvistamaan demokraattista oppositiota ja rauhanliikettä. Vetoomuksessa pelättiin, että laajat talouspakotteet vahvistavat Milosevicin ja kansallismielisten asemaa. 30.4. On uskomatonta, kuinka nopeasti sota muuttuu osaksi päivittäistä elämää. Tuskin enää huomaan noin kuukausi sitten sodan symboleina pitämiäni asioita. Onneksi päiväkirjani muistuttaa minua siitä, missä olen ja siitä, ettei suuri osa näkemistäni asioista ole normaaleja, vaan osa sisällissodaksi kutsuttua painajaista. Ei ole normaalia, että kaupoista ja baareista löytyy tarroja, joissa kielletään sisäänpääsy aseiden kanssa, ellet ole sotilas. Ei ole normaalia, että mitä hassuimpiin univormuihin pukeutuneita sotilaita on kaikkialla. Ei ole normaalia, että jalkakäytävällä kävellessäsi sinun on katsottava ympärillesi, ettet kompastuisi hiekkasäkkeihin niitä on kaikkialla, paitsi siellä, missä niiden pitäisi olla. Ei ole normaalia, että Kroatian vaakunan näkee kaikkialla, jopa meidän rakennuksessamme. Ei ole normaalia, että sota on läsnä... Toisaalta ihmettelen, miksi en ole nähnyt kovinkaan monia haavoittuneita sotilaita tai haavoittuneita yleensä. Kaupungilla näkee ainoastaan kavereita jalka tai käsi kääreessä, ei sellaisia haavoittuneita, joita olettaisi näkevänsä sota-alueella. Luulen, että haavoittuneita pidetään erityisissä armeijan parantoloissa. Voin kuvitella, että nähdessään haavoittuneita kaduilla ihmiset olisivat huomattavasti paremmin tietoisia tästä sodan likaisesta puolesta. Koko sota on halpa b-luokan elokuva, jossa jopa Reagan olisi saanut osan. Elokuva ei ole tosi. Pääosan näyttelijät ovat liiaksi todellisuuden ulkopuolella ollakseen totta. Vain kurjuus, kerta toisensa jälkeen kuulemani tarinat uusista paikoista, jotka minun on löydettävä kartasta, kuvat televisiossa, ilmassa oleva jännitys, ovat vaarallisen totta. Toinen vitsi tässä koko teatterissa ovat sanomalehtiartikkelit Visin rauhan saaresta, joissa korkeat sotilashenkilöt ja ministerit julistavat rauhanaktivistien toimivan Kroatian valtion etua vastaan. Jos he tietäisivät lukumäärämme, he pitäisivät suunsa kiinni, eivätkä kiinnittäisi toimintaamme niin paljon huomiota. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam Nukkukaa hyvin, ei ole mitään syytä paniikkiin. Toukokuu 1.5. Eilinen ja toissapäiväinen keskustelu Serbian vastaisista taloudellisista ja muista pakotteista on yksi syy, miksi meillä pitäisi olla hyvät ja pysyvät yhteydet Belgradiin ja sen rauhanliikkeeseen. Meidän täytyy jollain tavalla päästä eroon itäpuolellamme olevasta mustasta tyhjästä tilasta. Me kaikki ja erityisesti me eurooppalaiset olemme osavastuussa tästä sodasta ja tavasta, jolla se jatkuu. Hallituksemme ja vientiyrityksemme käyttivät Jugoslaviaa pitkän aikaa rahan tekemiseen, jolloin elin- ja kulutustaso nousivat täällä suhteellisen korkeiksi. Sitten ne antoivat sen pudota. Miksi saksalaiset aktiivit eivät reagoi typerään lakiin, jonka mukaan vain Kroatian passia kantavilla, eikä kaikilla entisen Jugoslavian pakolaisilla, on lupa oleskella Saksassa. Tällaiset päätökset eivät luullaksemme auta rauhanprosessia. Miksi erotellaan Bosnian ja Herzegovinan pakolaisia tai jopa kroaatteja, jotka eivät halua Kroatian passia, koska he mieltävät itsensä enemmän jugoslaaveiksi kuin kroaateiksi. Ja miksi maastaan lähtevät serbit eivät saa turvapaikkaa. Jos kaikki sotaa vastustavat serbit lähtisivät maastaan, sotaa ei enää olisi. Luulen useimpien ihmisten Serbiassa, kuten täälläkin, olevan sotaa vastaan. Mutta minne mennä ja mitä tehdä. Meillä on suuri tarve keskustella näistä asioista, ei ainoastaan länsimaalaisten kanssa, vaan myös belgradilaisten ystäviemme kanssa. Kuinka he reagoivat sellaisiin askeliin, joita Saksa on ottanut? Mikä on heidän mielestään paras siirto tällä hetkellä? Rakkautta ja rauhaa hiljaisesta Zagrebista Wam En tiedä enää kovin paljon siitä, mistä luulin tietäväni tullessani tänne. 2.5. Helvetti on puhjennut Sarajevossa. Istun typerän tietokoneeni ääressä ja yritän lähettää uutisia maailmalle. En tiedä, mitä muuta voisin tehdä. Palattuani eilen ARK:iin ja istuessani kirjoittamassa viimeistä Semralta saamaani viestiä, kuulimme suunnattoman räjähdyksen. Ikku-namme tärisivät, mutta jatkossa mitään ei tapahtunut. Ensireaktioni oli hyvin kuiva: "paskat, ei ole reilua pommittaa antamatta ilmahälytystä" ja jatkoin työtäni. Aida oli hiukan aktiivisempi. Hän soitti poliisiasemalle ja kuuli, että Sarajevon Pankki korttelimme takana olevassa puistossa oli räjäytetty sisältä päin. Lopetettuamme työmme muutamia tunteja myöhemmin kuljimme rakennuksen ohi. Koko alue oli täynnä sotilaita ja palomiehiä. Pelastustoimet olivat yhä käynnissä. Räjähdys oli ollut kova, koska ikkunoiden sirpaleita oli sadan metrin päässä puiston toisella reunalla. Myöhemmin yöllä tein julisteen Bosnian rauhankonserttiin, jonka järjestämme ensi viikon keskiviikkona. Emme vielä tiedä, mitkä ja kuinka moni bändi soittaa konsertissa, mutta tiedämme varmasti, että islamilainen keskus lähettää kuoronsa. Se on kamala. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam Pitäkää rauha sydämessänne ja päänne kirkkaana. 3.5. Viime yönä valvoin seitsemään asti aamulla, sitten vaivuin uneen. Alija, Bosnia-Herzegovinan presidentti, oli omasta mielestään yhä vankilassa; JNA:n mukaan turvassa. Mennessäni vuoteeseen Sarajevo oli yhä olemassa, mutta paloi monin paikoin. Pelkään kuunnella radiota tai mennä ARK:iin lukemaan viimeisiä uutisia. Jollain tavoin pelkään pahimman käyvän toteen tai pelkään jopa taistelujen yhä jatkuvan. Kuinka monta tuntia Sarajevon ihmisten ja lasten täytyy kiihkeästi odottaa, ennen kuin helvetti on ohitse. Tämä sota on primitiivinen ja raaka, vai ovatko sodat aina tällaisia? "All we are saying is give peace a chance." Näin unta, että minulla oli hieno valkoinen helikopteri, johon oli kiinnitetty suunnattomat kovaääniset. Lensin korkealla rintaman yläpuolella soittaen tätä laulua 24 tuntia vuorokaudessa. Pirun kovaa, kovempaa kuin miinojen räjähdykset, kranaatit, panssarivaunut ja kiväärit. Kuuntelen usein tätä laulua. Nives Mi Za Mirista herätti minut hiukan ennen kello 11 aamulla ja palautti minut todellisuuteen. Rintamalla UNPROFOR:lla on valkoisia helikoptereita, omani oli vain unta. Nives oli iloinen ja hän teki myös minut iloiseksi. Hän oli ollut kotikaupungissani Sittardissa. Rampenplanin1 ja European Youth Forest Action (EYFA)2 ihmiset ovat tehneet töitä saadakseen hänen T-paitansa ja rintanappinsa valmiiksi. Nives tarvitsee niitä saadakseen Mi Za Mirille rahaa Hollannin vapautuspäivän, 5. toukokuuta, festivaalien aikana. Vesna Jankovic, jonka luona asun ja missä kaikki tavarani ovat yhdessä paikassa ensimmäistä kertaa Zagrebissa, teki koko yön ARKzin-lehteä3 ja palasi takaisin noin kymmeneltä. Nyt, noin kolme tuntia myöhemmin, hän on jälleen yliväsyneenä ulkona. Samalla ryhmä Zagrebissa opiskelevia Visin saaren asukkaita odottaa meitä ARK:ssa. Sanomalehdissä olleiden artikkeleiden johdosta he ovat nyt todella innostuneita rauhan saari -projektista ja se on hyvä asia. Tämä ryhmä koostuu sekä Franjo Tudjmanin kannattajista että vastustajista, mutta he kaikki tunsivat itsensä uhatuiksi Kroatian laivaston amiraalin sanoessa Visin saaren väestön olevan laiskaa ja tukevan epäsuorasti JNA:ta, kun se ei protestoi tällä hetkellä JNA:ta vastaan. Mitä saarelaisten pitäisi tehdä? Tulla ammutuiksi Kroatian puolesta vai mitä? Televisiosta näin dramaattisimman Sarajevosta koskaan näkemäni lähetyksen. Se ei ollut CNN, se oli todellista. Raskaan hyökkäyksen kohteena olevasta studiosta lähetettiin keskustelu siitä, mitä tehdä nyt. Kunnioitan paljon Bosnia-Herzegovinan presidenttiä. En ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä hän sanoi, mutta näin ja kuulin tunteet. Hän pysyi rauhallisena, hänen äänensä oli vahva mutta rauhallinen. Kaveri on todellinen sankari, jos heitä on olemassa. Tämän kaverin jos kenenkään tulisi saada Nobelin rauhanpalkinto. Hänen on toimittava kaikkein kamalimmissa olosuhteissa. Muutaman kerran hän on jo julistanut olevansa halukas luopumaan maastaan, mikäli se merkitsisi tappamisen loppumista. Mutta koska tshetnikit ja muut serbien taisteluryhmät eivät ole kuin niiden itsensä komennossa, se olisi merkinnyt kaikkien muslimien ja heidän kulttuurinsa eliminoimista, sen jälkeen mitä on tapahtunut Mostarissa, Bijelinassa, Foassa, Visegradissa ja monissa pienissä kylissä, joista kukaan koskaan ei ole kuullut. MIRA BOSNA!!!4 "What am I doing here at all, there is no..." "Communication is lost, can't even get you on the telephone. I want to shout about... I am loosing you..." Kuuntelen jälleen tai yhä Johnia. Tämä laulu ei ole kirjoitettu hänelle ja sen tarkoitus on täysin toisenlainen, mutta se on lähes sanasta sanaan tuntemukseni Sarajevossa olevaa Semraa kohtaan. Olen menettämässä hänet, kaipaan häntä. Niin kauan, kun häneltä tuli viestejä, niin surulliseksi ja vihaiseksi kuin ne minut tekivätkin, hän oli yhä elossa ja Sarajevo oli olemassa. "Stop the bleeding now" huudan, potkin seiniä ja poltan liikaa. Antakaa heidän lopettaa. Ovatko he täysin hulluja. Tuhansia lapsia istuu bunkkereissa vain odottamassa, odottamassa päivää. Tuhannet naiset ja 500 000 ihmistä Sarajevossa ja monet muut Bosnia-Herzegovinan pienissä kylissä pelkäävät henkensä puolesta. Miljoonia ihmisiä, joiden täytyy jatkossa elää yhdessä, kuten normaalit ihmiset, kuten ystävät. Kuinka he kykenevät kommunikoimaan uudestaan. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam & suukkoja kaikille rakkaille ihmisille maailmassa 1 Rampenplan on hollantilaisten vapaaehtoisten ylläpitämä järjestö. Sen tunnetuin toimintamuoto on kiertävä vegetaarinen keittiö, joka järjestää ruokailuja erilaisilla musiikkifestivaaleilla, mielenosoituksissa, kansalaisjärjestöjen kokouksissa ja muissa vastaavissa tilaisuuksissa. Lisäksi Rampelan järjestää toimintaa myös työttömille. 2 European Youth Forest Action on eurooppalainen ympäristöjärjestö, jonka palveluksessa Wam Kat oli ennen lähtöään Zagrebiin. 3 ARKzin on Zagrebin sodanvastaisen keskuksen ARK:n julkaisema lehti. 4 Rauha Bosniaan. 4. 5.5. Olisin voinut kirjoittaa nämä kaksi päivää erikseen, mutta minulle ne ovat kuin kaksoset. Hollannissa toukokuun neljäs on toisessa maailmansodassa kuolleiden muistopäivä. Illalla kello 20 kaikki pitävät kahden minuutin hiljaisen hetken. Tänä vuonna katselin tuona hetkenä ARK:ssa faxia. Tuolloin niin kutsutulta itärintamalta tuli muutamia viestejä, massiivisia hyökkäyksiä kautta linjan. Toukokuun viidentenä juhlimme Hollannissa vapautumista natseista. Kolme päivää myöhemmin 47 vuotta sitten toinen maailmansota päättyi virallisesti Euroopassa. Siitä hetkestä lähtien on aina jossain ollut sotia. Ehkä muutamat ihmiset muistavat tänä päivänä, että sotia on yhä olemassa. Kroatiassa sota ei ole päättynyt. Tulitauko on voimassa, mutta jostain syystä se ei merkitse mitään. Viime päivinä koko Itä-Slavonian alueelle on kohdistunut raskas hyökkäys. Slavonski-Brodissa öljytankit ovat tulessa. Lentokoneet hyökkäsivät niitä vastaan. Vesnan äiti soitti Djakovosta eilen aamulla. Puhelun aikana annettiin ilmahälytys, mutta ihmiset ovat väsyneet niihin, he eivät enää mene suojiin. Yleensä lentokoneet vain lentävät yli luodakseen paniikkia ja tehdäkseen elämän vaikeaksi. Mutta ne voivat aina myös pudottaa jotakin. Meillä ARK:ssa oli ensimmäinen keskustelu Rauhan, väkivallattomuuden ja ihmisoikeuskeskuksen1 tulevaisuudesta. Jostain syystä kenelläkään ei ole ollut tähän mennessä aikaa puhua tulevaisuudesta. Sota oli tosiasia ja kukaan ei ajatellut tulevaisuutta. Olin hämmästynyt, kuinka erilaisia ajatukset ja näkemykset olivat siitä, mitä tehdä ja miten. Alle 30-vuotiaiden ja sitä vanhempien välillä oli selvä sukupolvien välinen kuilu. Suurin osa vanhemmista on harjaantunut vahvan kommunistisen komennon alla. He eivät ole joustavia ajattelussaan. Nuoremmat ovat enemmän länteen suuntautuneita, mutta heiltä puuttuu kokemusta ja itseluottamusta. Lisäksi vaikeuksia aiheuttaa Saksan rauhanryhmien päätös, että he ovat auttaneet tarpeeksi Zagrebin rauhanliikettä. He ovat toimittaneet Zagrebiin sodan alun jälkeen noin 150 000 markkaa ja siinä kaikki. Tästä rahasta meillä on 50 000 markkaa jäljellä. Sen turvin selviämme elokuuhun, mutta sitten rahat ovat lopussa ja meidän täytyy löytää uusia resursseja. Muutamat ärsyyntyivät kuultuaan, että pohjoisessa meitä pidetään rikkaana rauhanjärjestönä. Siinä ei ole mitään perää. Jokainen dinaari on käännetty tuhansia kertoja ympäri ennen kuin se on uskallettu käyttää. Ja samankaltaisten pohjoisempien rauhanryhmien talousarviot ovat huomattavasti suurempia. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam, hiukan surullisena, mutta täynnä tulta työskentelemään jälleen tänään. Ps. Minun täytyy mennä poliisin luokse saadakseni luvan oleskella tässä maassa. Virallisesti olen yhä laittomasti täällä. 1 Zagrebin rauhan, väkivallattomuus ja ihmisoikeuskeskus on rauhanjärjestö, joka koordinoi kroatialaisten rauhanjärjestöjen sekä erilaisten projektiryhmien toimintaa. Keskus vaikuttaa myös poliittisella tasolla sekä harjoittaa julkaisutoimintaa. 6.5. Olin eilen illallisella muutamien taiteilijoiden kanssa. Yksi heistä tuli Mostarista, joten voit kuvitella, missä hänen ajatuksensa olivat. Joka tapauksessa me keskustelimme siitä, millainen rooli taiteilijoilla voisi sodan jälkeen olla taloudellisen tuen hankkimisessa näiden maiden ekologiseen jälleenrakentamiseen. Kun tulitauosta saadaan pysyvä, on organisoitava maailmanlaajuinen musiikki- ja taidefestivaalien sarja, jolla kerätään rahaa jälleenrakennukseen ja kulttuuriseen yhteistyöhön. Tietenkin päädyimme keskustelemaan Sarajevosta. Nyt kun siellä on tulitauko tilanne näyttää hiukan toiveikkaammalta, mutta kuka tietää. Yksi kavereista kertoi, että Sarajevossa oli ollut entisen Jugoslavian kaupunkien paras underground-kulttuuri. En voinut olla sanomatta, että viime kuukausina tämä underground-kulttuuri on saanut täysin toisen merkityksen: jokainen elää suojissa. Liikekannallepano jatkuu Zagrebissa. Yhä useampi tuntemistani ihmisistä on kutsuttu armeijaan ja useimmat heistä noudattavat kutsua. Tunteenomainen painostus yliopistossa ja työpaikoilla on kova. Liikekannallepanon ja säännöllisten pommihyökkäysten lisäksi poliisin tekemät ratsiat ovat lisääntyneet. Eilen minut tarkastettiin kolme kertaa. Ehkä syynä on laukkuni, jossa lukee englanniksi ja kroatiaksi "Vis rauhan saareksi". En ole pitkään aikaan ollut maassa, jossa on näin paljon poliiseja ja tarkastuksia. En voi sanoa pitäväni niistä. Kävelen ajatuksissani ja joku poliisi huutaa minulle kadun toiselta puolelta vieraalla kielellä, jota en ymmärrä, ja he tulevat vihaisiksi, jos en välittömästi reagoi. Nähtyään passini he yleensä ovat tyytyväisiä eivätkä enää niin epäkohteliaita. Saatuani viestin, että olisi hyvä ajatus asettaa Bosnia-Herzegovinan presidentti ehdolle Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi, keskustelimme ARK:ssa asiasta. Useimpien mukaan hän ei ole toiminut erityisen viisaasti viime kuukausina. Maa muuttui jättimäiseksi sotilastukikohdaksi ja jokainen ryhmä aseistautui, eikä hän tehnyt mitään muuta kuin sanoi, rauhaa veljet ja toivoi, ettei sotaa tulisi tasavaltaan. Luulen silti, että Nobel-ehdokkuus olisi hyvä ajatus. Huomenillalla keskustelemme koko ryhmän kanssa asiasta sekä näkemyksistämme koko Bosnia-Herzegovinan sodasta. Mukana ovat myös ne, jotka ovat kiinnostuneita ARK:sta, mutta ovat käyneet täällä vain kerran tai pari. On hyvä keskustella selkeyttääksemme mielipiteitämme ja välttääksemme liiallista yksipuolistumista. Tästä syystä tämän iltainen konserttimme Bosnian hyväksi on hyvä asia. Zagrebin lisäksi konsertti järjestetään Belgradissa, Skopijessa, Novi Sadissa, Ljubljanassa ja Amsterdamissa. Kiitokset Ljubljanaan, joka on hoitanut yhteydet. Ensimmäistä kertaa tänä vuonna entisen Jugoslavian rauhanliike tekee jotain yhteistä. On tarpeellista rakentaa säännöllisemmät yhteydet. Yhdysvaltalainen Joel kirjoitti eilen tulevansa tänne kesällä. Se on hienoa. Muutoinkin näyttää, että monet ystäväni tulevat käymään tulevina kuukausina. Toivon etteivät he unohda tuoda diskettejä, kahvia, dropjeja1 ja muutamia muita tarvikkeita, kuten rahaa, mukanaan. Hinnat kohoavat yhä ja koska maatalous ei toimi kuin maan läntisissä osissa ja suuret viljelyalueet ovat sota-alueella, vihanneksia saa yhä vähemmän ja vähemmän. Mitä kauemmin tätä kestää, sitä suuremmiksi ongelmat kasvavat. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam Minun täytyy tehdä töitä! 1 Hollantilaisia karamelleja. 7.5. Ehkä ketään muuta kuin minua ei kiinnosta kuinka Rauha Bosniaan, Mira Bosna -konsertit onnistuivat muissa kaupungeissa Belgradissa, Ljubljanassa, Skopijessa, Novi Sadissa ja Amsterdamissa, mutta minua se kiinnostaa. Minulle konserttimme oli ainakin osoitus siitä, että joskus on mahdollista toimia nopeasti. Idea konsertin järjestämisestä esitettiin viime viikon tiistaina Ljubljanassa. Perjantaina suunnittelimme julisteen, joku järjesti äänentoiston ja bändit ja lauantai-iltana koko kaupunki oli täynnä neonvärisiä, punaisia ja vihreitä, julisteita. Ne saattoi tunnistaa pitkän matkan päästä. Joka tapauksessa lava oli valmis ja kaiuttimet saapuivat viisi minuuttia ennen konsertin alkua ja bändit vielä myöhemmin, mutta kokonaisuutena konsertti oli hieno. Sen aloitti Zagrebin islamilaisen keskuksen kuoro, pukeutuneena kauniisiin vihreisiin kaapuihin. Kuoro lauloi Bosnia-Herzegovinan uuden, hyvin rauhanomaisen, kansallislaulun. Sen jälkeen esiintyi kitaraa soittava kaveri, joka esitti yhden parhaista ja intensiivisimmistä "all we are saying is give peace a chance" versioista. Toivon, että voimme kerätä rahaa tehdäksemme hänen lauluistaan kasetin. Kasetin nimi olisi "Kukkia sota-alueelta" ja sen kannessa olisi kuva hiekkasäkistä kasvavasta auringonkukasta. Sen jälkeen esiintyi kroatialainen vaihtoehtoinen rock-bändi. Se oli myös upea. Kaksi kaveria soitti kitaraa ja yksi rumpuja. Hän oli todella hyvä, vaikka hänellä oli vain pikkurummut, kolme tongaa ja hyvin pieni symbaali. Kuulosti kuin lavalla olisi ollut koko pirun rumpusetti. Upeaa. Lauluista en ymmärtänyt sanaakaan, mutta yleisön reaktioista saatoin päätellä niiden olleen vahvoja ja hauskoja. Sen jälkeen islamilaisen keskuksen kuoro esiintyi jälleen esittäen muutamia kauniita islamilaisia lauluja. Kaikki näytti pieneltä ja improvisoidulta jos sitä verrataan muutamia viikkoja sitten Belgradissa pidettyä suurta konserttia, mutta paikka oli hieno. Noin 400 500 ihmistä seisoi paikallaan, katseli ja lauloi mukana. Myös muutamia vanhempia ihmisiä saapui konserttiin. He nousivat seisomaan liikuttuneina, kun Bosnian kansallishymni laulettiin. Myös Chaterina Osiekista oli liikuttunut ja purskahti itkuun puolivälissä "Give peace a chance" biisiä. Hän haluaisi järjestää jotain vastaavaa Osiekissa, mutta konserttia ei voi järjestää pommisuojissa. Puhuin juuri ljiblijanalaisen Marko Rhenin kanssa. Heidän eilisiltainen konserttinsa oli ollut jopa Zagrebin konserttimme suurempi menestys. Ljubljanan konsertissa oli ollut paljon kuuluisia bosnialaisia pakolaiskirjailijoita. En voi ymmärtää, miksi noin 45 000 bosnialaista pakolaista ei näyttäytynyt konsertissamme; vain muutama tuli. Kahden viikon kuluttua Maksimirin pääpuistossa on suurempi konsertti. Ehkä siellä on enemmän ihmisiä, mutta olen tyytyväinen jo siihen, mitä olemme toteuttaneet nyt. Aamulla menin Vladimirin kanssa poliisiasemalle saadakseni asiani virallisesti järjestykseen. Ajattelimme, ettei se veisi paljoa aikaa, koska kaupungissa ei ole monia ulkomaalaisia. Puhu pukille. Neljän tunnin kuluttua meillä oli vain yksi lomake ja yksi leima, ja meidän täytyi luovuttaa tältä päivältä. Unohdimme myös Bosnia-Herzegovinan olevan nykyisin vieras maa. Niinpä me päädyimme noin 2 500 ihmisen jonoon, joka eteni noin kuuden ihmisen tuntivauhtia. Huomenna menemme poliisiasemalle seitsemältä toivoen pääsevämme jonon kärkeen. Olen tietoinen siitä, mikä minua odottaa. Luulen saavani viisi lomaketta, joihin on hankittava 17 leimaa ja maksettava noin 3 000 dinaaria veroa. Kauan eläköön byrokratia. Vuonna 1980 minulta meni kolme päivää ja noin 4 600 vanhaa Jugoslavian dinaaria, jouduin hankkimaan 165 leimaa noin 23 lomakkeeseen saadakseni viisi kiloa diplomaattipostia ulos tullista. Tämä ei voi olla sen pahempaa. Tänään Hollannista saapui Peace Media Servicen1 tiedote, jonka sisällöstä lähes puolet oli otteita päiväkirjastani. Kiitän Jim Forestia siitä, että hän on siistinyt englantiani ja heittänyt roskan pois. Tekstiä oli hienoa lukea. En tiennytkään olleeni niin hullu ja ennen kaikkea tunsin olevani hiukan pahoillani tämän Zagrebissa olevan kaverin puolesta. Näytti kuin hän, minä, saisi hermoromahduksen minä hetkenä tahansa. Se ei todellakaan ole totta. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam Give Peace a Chance 1 Peace Media Service on Hollannissa sijaitseva kansainvälinen järjestö, joka kerää ja välittää tietoja eri rauhanliikkeiden ja -järjestöjen toiminnasta. Se toimitti myös Wamin päiväkirjoja englanniksi. 8.5. Damokleen miekka riippuu kaikkien kroatialaisten poikien pään päällä. Damokleen miekka on palvelukseenastumismääräys. Sen vastaanottaneilla on vajaa vuorokausi aikaa löytää ulospääsytie, muutoin on mentävä armeijaan. Kieltäytyminen merkitsee joka tapauksessa komennusta rintamalle odottamaan ratkaisua.1 Tähän saakka ARK:n jäsenet olivat enemmän tai vähemmän onnekkaita, vain muutamat saivat kutsun. Muutamat lähtivät, muutamat eivät tehneet mitään ja he odottavat yhä, että poliisi pidättää heidät jossain tarkastuksessa. Muutamat löysivät lääkärin, joka todisti etteivät he ole kykeneviä armeijaan ja jotkut olivat niin onnekkaita, että heidän työnantajansa sanoivat, ettei heitä ole varaa menettää. Viime viikolla kaikki ympärilläni olevat ihmiset saivat kutsun armeijaan. Eilen ARK:n kokouksen aikana Zoran kertoi hänen äitinsä juuri soittaneen ja kertoneen, että hänen pitää mennä tänä aamuna kello kahdeksan hakemaan palvelukseenastumismääräyksensä. Sellaisena hetkenä sydän pysähtyy puoleksi sekunniksi. Kaikenlaiset asiat pyörivät mielessä. Mitä tehdä? Zoran yrittää saada lääkäriltä todistuksen välttyäkseen menemästä armeijaan eikä hän nuku asunnollaan. Näin ollen virallisesti hän ei tiedä, että hänet on kutsuttu armeijaan. Noin 20 - 30 prosenttia armeijaan kutsutuista ei lähde. Me yritämme nyt selvittää, kuinka moni on tähän mennessä pidätetty. Lähiympäristöstäni tunnen ainakin viisi henkilöä, joiden elämää stressaa se, että poliisi voi milloin tahansa pidättää heidät. Viimeisen viikon olen yrittänyt elää 4 000 Kroatian dinaarilla, joka on sama kuin hyväpalkkaisen työntekijän käytettävissä oleva rahamäärä. Se on suunnilleen 130 markkaa. Olen onnekas, koska minun ei tarvitse maksaa huoneestani, puhelimesta tai kaasusta ja sähköstä. Muutoin en olisi selviytynyt. Pidän tuoreista vihanneksista säilykeruokaa enemmän ja töiden jälkeen käyn mielelläni ottamassa muutaman oluen. Silti käytettävissä oleva rahamääräni on puolitoista kertainen keskituloon ja yli kaksinkertainen minimipalkkaan verrattuna ja noin 4 000 Kroatian dinaaria enemmän kuin työttömillä, joita on noin kolmasosa väestöstä. Loppumaton tarina oleskeluni laillistamisesta sai tänään toisen osansa. Tänä aamuna tapasin Vladimirin poliisiasemalla kello kahdeksan, mutta saapuessamme jonossa oli jo noin 200 ihmistä. Tunnin jälkeen emme olleet liikkuneet eteenpäin, jolloin luovutimme ja sovimme tapaamisen maanantaiksi kello 6.30 nähdäksemme, onko siellä jo jono. Poliisiasema avataan kello seitsemän. Zagrebia puhdistetaan kesäksi. Katu kadulta hiekkasäkit häviävät yön aikana. Aamulla havaitsin, että katumme pienet puutarhat olivat hävinneet. Noin 75 prosentissa säkeistä oli jopa 15-senttinen kasvi. Niinpä minun täytyy aloittaa alusta jossain muualla. Kaupungin kasvoja siistitään myös siirtämällä Kroatian kansallisuuden myöntävä toimisto päärautatieaseman edestä, Dobroslav Paragan päämajan vierestä, uuteen Zagrebiin. Paragan päämaja oli entinen taiteilijoiden palatsi, josta HOS:n sotilaat heittivät taiteilijat väkivalloin ulos ja ottivat rakennuksen haltuunsa. Tätä mustaa pistettä ja aseman pakolaisia lukuunottamatta, jotka myös siirretään kaupungin ulkopuolelle, tuskin mikään enää muistuttaa sodan olemassaolosta. Tai nyt Zagrebin täytyy olla useiden kansainvälisten junien pääteasema ja niin ei ollut aikaisemmin. Eilen illalla saimme Belgradin kautta uusimman sarajevolaisen WHY? -rauhanlehden numeron. Olinka oli ollut Belgradissa viikonloppuna. On hienoa, että sarajevolaiset voivat julkaista lehteä. Minulle oli yllätys nähdä muutamia viikkoja sitten faxilla lähettämäni yksinkertainen käsinkirjoitettu tukiviestini kaikkien muiden heidän saamien virallisten tukiviestien joukossa. Olin iloinen, että he pitivät siitä. Meillä on myös uusi yhteys Belgradiin amsterdamilaisen Mi Za Mirin kautta. Nives ystävineen tekee hienoa työtä. Tiedämme nyt, että Belgradissa Mira Bosna -konsertissa oli noin 1 000, Novi Gradissa noin 400 ja Pozarevacissa noin 300 ihmistä. Älä häpeä, ellet tiedä missä kaikki nuo paikat ovat, myös minä tarvitsen karttaa viisi kertaa päivässä saadakseni selville, mistä ihmeestä toiset keskustelevat. Minulla on hyvä fiilis tuntiessani, että olemme samalla aaltopituudella belgradilaisten ystäviemme kanssa. Toivon, että Nives jaksaa auttaa meitä toimimaan yhdessä. Seuraava yhteinen tapahtuma on toukokuun 15. päivänä, kansainvälisenä aseistakieltäytyjäpäivänä, jolloin sekä Zagrebissa että Belgradissa järjestetään pyöreän pöydän keskustelu. War Resisters International (WRI)2 ja vastaavat järjestöt Saksasta, Itävallasta ja Unkarista ovat pyytäneet meitä julkaisemaan ilmoituksen aseistakieltäytymisestä Kroatian vapaamielisimmässä viikkolehdessä Danasissa. Sama ilmoitus julkaistaisiin serbiaksi Vremessä Belgradissa. Vreme ilmestyy keskiviikkoisin ja Zagrebissa vain ARK ja muutamat muut ryhmät myyvät sitä. Radio 101:n (entinen nuorten radio) kuriiri toimittaa viikoittain lehdet meille Unkarin kautta. On hassua, että olen viikon ajan kyennyt lukemaan Vremeä englanniksi ja muut voivat lukea lehteä vasta keskiviikkoa, jolloin se ilmestyy serbiaksi. Kiitokset tästä Belgradin englantilaiselle käännöspalvelulle ja Joelille, joka kopioi lehden Bitnetistä ja siirtää sen APC-verkkoon. On oltava jokin tapa, että sodanvastaisen keskuksen ihmiset voivat käyttää samaa yhteyttä. Ehkä joku voi kysyä tätä Vremen ihmisiltä. Yritykseni lähettää viestejä suoraan Bitnetiin eivät toimineet kovinkaan hyvin. Haluamme aloittaa intensiivisen kampanjan saadaksemme julkisuutta lailliselle aseistakieltäytymiselle ja painostaaksemme hallitusta nimittämään nopeasti viidennen jäsenen komiteaan3. Ilmoitus on hyvä alku kampanjallemme. Me tarvitsemme vain muutamia tuhansia kroatiankielisiä tarroja liimataksemme niitä kaikkiin raitiovaunupy-säkkeihin. Tarroissa kertoisimme, että järjestämme viikottain tunnin mittaisen keskustelutilaisuuden ihmisille, jotka haluavat saada tietoa siviilipalveluksesta. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam 1 Kroatiassa on mahdollisuus hakeutua siviilipalvelukseen. Vuoden 1992 aikana siviilipalvelukseen hakeutuminen kuitenkin merkitsi komennusta rintamalle odottamaan päätöstä. 2 War Resisters International on kansainvälinen sodanvastustajien internationaali. Sen yksi perusajatus on, että sota on rikos ihmisyyttä vastaan. 3 Siviilipalvelukseen määräämistä vaikeutti se, että asioita käsittelevään komiteaan oli nimitetty neljä jäsentä tarvittavan viiden sijasta, jolloin komitea ei voinut työskennellä. 9.5. Perjantai-ilta kello 20.00 22.00 on useimpien maailman televisio-asemien parasta katseluaikaa. Mitä Kroatian televisio esittää? Ei, ei sotaa, vaan ohjelmasarjaa Kroatian taloudesta ja siitä, kuinka ulkomaalaiset sijoittajat, PurePak, Lego, Pirburger, jne., investoivat Kroatiaan. Myöhemmin esitettiin propagandafilmi ECU:sta vuodelta 1987. Kroatialla pyyhkii hyvin!!! Uutisissa oli tietysti paljon, paljon sotaa. Yksi positiivinen asia tuli esille. Jollain tapaa Medugorjen alue on kuin ihmeen kautta säästynyt lähes täysin tykkitulelta. Kirkko ja muut pyhät paikat ovat yhä lähes vahingoittumattomia. Edes sirpalepommit eivät ole jostain syystä kyenneet todellisuudessa tuhoamaan paikkaa. Yksi ensimmäisistä tietoverkoista löytämistäni kysymyksistä koski tätä paikkaa, joten tässä vastaus. Kello 24.00 ykköskanava lopetti lähetyksen ja vaihdoin kakkoska-navalle. Näin erityisohjelman Kroatian armeijan sotilaille ja sotilailta. Rakkauskirjeitä kotoa, toivomuksia videoista ja terveisiä kotona oleville ihmisille. Mietin mitä tapahtuisi, jos joku noista kovista kundeista lähettäisi terveisiä poikaystävälleen. Lähettäisivätkö he sen? Seuraavalla viikolla lähetän kirjeen ja pyydän Queenin videota rintamalla olevalle homo-poikaystävälleni. Olen utelias näkemään, jos he ottavat sen mukaan ohjelmaan. Toinen asia, jota tuskin saatoin uskoa, oli hieno pätkä parakkejaan korjaavasta prikaatista. Televisio näytti ympäristöä. Tämän JNA tuhosi heidän aikanaan ja tässä on hienoja tuoleja ja kukkia, jotka olemme saaneet tältä ja tältä yhtiöltä. Usko tai älä tuolloin kaikkien sponsoriyhtiöiden nimet näytettiin kuvaruudussa. Tämän listan jälkeen seurasi lista tavaroista, joille etsittiin sponsoria. Voitko kuvitella, että Coca Cola voi ostaa täällä oman prikaatin ja laittaa mainoksen heidän univormuihin. Kenen prikaati tämä on? Se on Pepsin prikaati, se on parempi kuin Opelin, mutta paljon heikompi kuin Philipsin joukot. Mikä maa tämä on? Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam 9. 10.5. yönä Olen kyllästynyt sanasotiin !!!! Pyydän anteeksi, koska tämä viesti on hiukan kova eikä kovin neutraali, mutta katselin juuri televisiokuvaa Slavonski Brodista ja olen hiukan hämmentynyt päivällä tietoverkosta lukemastani viestistä. En voi kuvitella kenenkään tässä maailmassa olevan kiinnostunut siitä, kuka tässä pirun sodassa on oikeassa ja kuka on väärässä niin kauan, kun sota jatkuu. Minulla ei ole mitään tekemistä täällä. En ole kroaatti, en ole serbi enkä ole muslimi. Tosiasiassa en puhu mitään tämän alueen kielistä enkä opiskele niitä. Rakastin Jugoslaviaa vieraillessani siellä missä tahansa tarkoituksessa nuoriso- tai muun järjestön virallisena vieraana, turistina, läntisenä aktiivina tai minä tahansa kuten pidin niin monista mantereeni maista. Olen kyllästynyt tietoverkoissa käytävään taisteluun serbien, kroaattien, muslimien tai keidenkä tahansa entisten jugoslaavien välillä, jotka siellä jossakin yrittävät osoittaa maailmalle, että heidän näkökohtansa on ainoa oikea. Kaivautukaa maailmanhistorian ensi päiviin, jos haluatte todistaa näkökohtanne. Ihmisiä, miehiä, naisia, lapsia, tapetaan täällä noiden typeryyksien vuoksi joka pirun päivä, jonka tämä sota kestää. Kaikki tämä keskustelu, kaikki nämä niin sanotut rauhansopimukset Bosnia-Herzegovinan jakamisesta kroaattien ja serbien alueisiin jättämällä muslimit nurkkaan, kuten yksi, joka sanottiin sovitun Grazissa, ovat vain sontaa. Nuo kaverit voivat sopia mitä tahansa he haluavat, mutta tilanne ei ole enää heidän hallussaan. Se ei ole kenenkään hallussa, ei Slobodan Milosevcin, ei Franjo Tudjmanin, ei Alija Izetbegovicin, ei UNPROFOR:n, ei Dobroslav Paragan, ei tshetnikien eikä kenenkään. Tietoverkkojen käyttäjät, tulkaa järkiinne. Kuolleen ruumiin kansallisuudella ei ole mitään väliä, eikä sillä kuka hänet tappoi. Monissa tapauksissa se olisi voinut olla päin vastoin. Syyttäkää tappamisesta JNA:ta, syyttäkää siitä Kroatian armeijan kansainvälistä prikaatia, syyttäkää siitä tshetnikkejä, syyttäkää siitä ustasheja1, syyttäkää siitä alueellisia puolustusjoukkoja tai mitä tahansa. Aiotteko te kertoa sen lapselle, joka menetti isänsä, äidille, joka menetti poikansa, enolle, joka menetti perheensä... Yrittäkää kertoa heille, miksi tämä hulluus jatkuu päivästä päivään, tunnista tuntiin, minuutista minuuttiin. Eikö kukaan siellä tiedä, minkälainen kaikkien osapuolien jättiläismäinen tiedotussota ja aivopesujärjestelmä täällä toimii. En tunne lainkaan sympatiaa mitään täällä taistelevaa osapuolta kohtaan, mutta voin kuvitella ihmisten puolustavan omaa ja rakkaimpiensa henkeä. Kukaan teistä ei istu suojassa odottamassa osumaa, kukaan teistä ei näe pakolaisia, kukaan teistä ei näe ihmisiä tapettavan silmienne edessä eivätkä kirjat, sanat tai televisio voi tuottaa sitä tunnetta. Älyllisten taistelujen aika siitä, kuka on oikeassa ja kuka on väärässä, on ohi. Jos joku tietää, että kroaatit tappavat serbejä ja muslimit tappavat kroaatteja ja makedonialaiset tappavat albaaneja, unohtakaa se. Voittehan kirjoittakaa siitä tietoverkkoon, mutta sillä ei ole väliä. Mitä väliä on sillä, oletteko te oikeassa vai väärässä. Voin kirkua, huutaa, itkeä tai tehdä mitä tahansa teille, vaikkei siinä ole mitään järkeä. Missään tässä sodassa ei ole järkeä. Tunnen vain surua, surua kaikkien näiden ihmisten puolesta, jotka kutsuvat itseään sivistyneiksi tiedeyhteisön jäseniksi ja jotka käyttävät aivojaan noin tuhoisasti. Sotia ei käydä vain täällä taistelukentillä, sodat ovat käyttämiänne sanoja, antamianne merkityksiä, sodat ovat pirullinen ajattelutapanne. Vihollista ei ole, ellei sellaista luoda. Täällä tapetaan aseilla ihmisiä siksi, että täällä on aseita, ja täällä on aseita, koska luultiin vihollisen olevan olemassa. Kysykää vihollisesta Vukovarin asukkailta, joita hyökkäävät joukot surmasivat yhtä paljon kuin heidän oma Kroatian hallituksensa. Kysykää vihollisesta Sarajevossa, kysykää siitä Osiekissa, kysykää siitä Mostarissa, kysykää siitä Bijelinassa. Kysykää siitä jopa Banja Lukassa, jota sota ei ole vielä vahingoittanut, mutta jonka väestö pelkää paska jäykkänä. Kysykää siitä missä tahansa haluatte. Aseiden vaientaminen ei riitä, on vaiennettava myös huhut, nämä sanalliset taistelut toinen toista vastaan. Kukaan teistä ei voi sanoa kansallisuutenne olevan puhdas tässä sodassa. Jopa minä, hollantilainen kundi, voin syyttää maatani. Olimme myöhässä, liian tyhmiä, liian mitä tahansa... Ryhtykää käyttämään aivojanne löytääksenne ratkaisun sotakoneiston ongelmaan, joka karkasi täydellisesti hallinnasta. Yrittäkää ajatella, miten ihmiset voisivat elää yhdessä rauhassa näissä maissa. Lopettakaa tappaminen, myös sanoilla tappaminen. Olen vain kyllästynyt siihen. Silti rakkautta ja rauhaa Zagrebista. Wam Ps. Kirjoitettu 25 minuutissa ilman oikeinkirjoituksen tarkistavaa ohjelmaa tai muuta vastaavaa. Antakaa minulle anteeksi, olin vain vihainen. 1 Ustashat olivat äärikansallisia kroaatteja, jotka toisessa maailmassa toimivat yhteystyössä Natsi-Saksan kanssa. Ustashat olivat natsien tuella muodostetun Kroatian valtion (NDH, Nezavisna drzava Hrvatska) johdossa. 10.5. Yöllä olin muutaman sekunnin todella peloissani. Kello kaksi Vesna Terselic ja minä istuimme rautatieaseman jälkeisellä raitiovaunupy-säkillä odottamassa Vesnan raitiovaunua. Se ei saapunut, sillä reittiä oli muutettu, koska viime viikolla räjäytetyn pankin edessä katu on yhä suljettu eikä raitiovaunupysäkillä ollut poikkeavasta reitistä kertovaa kylttiä. Olimme odottaneet tunnin, kun näimme muutamien poliisien hulluttelevan yhden tytön kanssa. Sen jälkeen HOS:n päämajan suunnalta, joka on noin 150 metrin päässä raitiovaunupysäkiltä, saapui kuusi poliisia seuranaan muutamia juopuneita HOS:n sotilaita pukeutuneina mustiin SS-tyyppisiin ratsastushousuihin ja maastokuvioisiin T-paitoihin. Vyöllään heillä oli suurikaliberinen revolveri. He liittyivät kahden muun poliisin seuraan ja ryhtyivät puhumaan todella vihaisesti tytölle. Yksi HOS:n sotilaista löi tyttöä kasvoihin ja huusi jotain kroatiaksi. Poliisit tutkivat tytön passin ja sitten sotilas löi häntä uudestaan ja meni koko yön auki olevaan Burec-kioskiin1. Vesna kertoi minulle sotilaan huutaneen: "Koska tyttö on serbi, tapa hänet!" Muutamia minuutteja myöhemmin sotilaat tulivat takaisin, menivät mustaan Fiatiin ja ajoivat pysäkkimme eteen, pysähtyivät ja ajoivat uudestaan eteenpäin. He kiersivät korttelin kolme kertaa ja pysähtyivät aina kohdallamme. On outoa, kuinka laittomasti aseistetut ihmiset voivat noin vain kävellä ja vitsailla poliisin kanssa. Jokainen tietää, että HOS on laiton ja sen jäsenet pitäisi pidättää. Mutta kerta kerran jälkeen näin tapahtuu. Eilinen päivä, toukokuun yhdeksäs, oli Euroopassa fasismin uhrien muistopäivä. Täällä sitä vietettiin suurten kroaattien aukiolla, entisellä fasismin uhrien aukiolla. Se nimettiin uudestaan puolitoista vuotta sitten. Täällä fasismin uhrit olivat pääosin ustshoiden toisessa maailmansodassa surmaamia. Tällä nimellä on huono kaiku Kroatian historiassa. Museon edessä pidetyssä tilaisuudessa oli paikalla noin 150 ihmistä, mukaanlukien poliisi, joka kirjoitti ylös kaiken sanotun. Mukana oli paljon vanhoja partisaaneja, jotka tietenkin puhuivat partisaaneista, fasismin vastaisuudesta, Titosta ja tovereista. Vain Vesna Terselic sanoin jotain uudesta fasismista. Myöhemmin luin Simon Wisenthalilta tulleesta telefaxista: "Uskon, että Kroatian hallitus on jo ymmärtänyt torien ja rakennusten uudelleen nimeämisen olleen virhe. Uskon myös, että kaikki kahden vuoden aikana tehdyt uudelleen nimeämiset, jotka koskevat fasismin uhrien kunnioitettuja nimiä, pitäisi poistaa ja sodan jälkeen annetut nimet pitäisi ottaa käyttöön." Mennessämme illalla oluelle kuljimme kioskin ohi, jossa oli myynnissä sanomalehti etusivullaan suurin lihavin kirjaimin: "2 000 tshetnikiä pidätetty". Ostin lehden ja pyysin Aidaa kääntämään uutisen. Lyhyesti kerrottuna siinä kerrottiin, että jossain Bosnia-Herzegovinassa oli pidätetty 2 000 serbiä, joilta aluepuolustuksen joukot2 ajattelivat ehkä saavansa JNA:n aseita heidän lähtiessään. Näin ainakin jutun kymmenellä rivillä todettiin käännettyämme valtion virallisen kroatian puhtaaksi rehelliseksi englanniksi. Sotakoneisto ulottuu kaikkialle. Sanomalehti oli täynnä tämän tyyppisiä viestejä. Yksi oli esimerkiksi se, että Italia, Itävalta, Sveitsi ja Saksa ovat sulkeneet rajansa, eivätkä jugoslaavit voi matkustaa näihin maihin ilman viisumia. Joskus kysyn todella itseltäni, mikä kaikessa lukemassani ja näkemässäni on totta. Onko mitään mahdollisuutta, että tavallinen vieraita kieliä taitamaton kroaatti voi saada selville. mitä todellakin tapahtuu. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam, väsyneenä ja parta ajamatta useita viikkoja. 1 Burec on kroatialainen pikaruoka. Sitä saa kahta lajia: liha-burec ja juusto-burec. Liha-burec muistuttaa hiukan lihapiirakkaa. 2 Aluepuolustusjoukot perustettiin 1968 kaikkiin Jugoslavian tasavaltoihin. Ne olivat eräänlaiset siviilipuolustusjoukot. 11.5. Ne, jotka lukevat tätä päiväkirjaa päivittäin tai ainakin seuraavat sitä, tietävät minun kirjoittaneen Zagrebin puhdistuvan. Kaupunki on todella suunniteltu puhdistettavaksi ennen kesää. Muutamia päiviä on ollut julkinen salaisuus, että poliisi on antanut uhkavaatimuksen HOS:n sotilaille. Heidän on lähdettävä taiteilijaseuran talosta ennen ensi keskiviikkoa. Monet luulevat, ettei se onnistu väkivallatta. Toisaalta eilinen osoitti useimpien poliisien olevan avoimesti tämän natsijoukkion ystäviä. Samoin useimmat tavalliset ihmiset tukevat heitä suuresti. Paraga on heidän sankarinsa, hän uskaltaa sanoa sen, mitä muut ajattelevat. Huhujen mukaan HOS:lla on rakennuksessaan suuri asevarasto ja useimmat heistä ovat olleet rintamalla. Jos väkivaltaa käytetään, siitä voi muodostua todellinen taistelu. Ihmettelen, mikäli kaupunginhallitus antaa tilanteen kehittyä niin pitkälle. Joka tapauksessa on hyvä, että Zagreb on kaikkialla maailmassa pääuutisissa keskiviikkoiltana. Ehkä mitään ei tapahdu. HOS:n ei tarvitse jättää aseitaan, joten puhdistus on vain kosmeettinen muutos. Monia asioita tapahtuu tällä viikolla, erityisesti 15. päivänä ja sen jälkeisinä päivinä. UNPROFOR ottaa Itä-Salvonian alueet hallintaansa, JNA siirtää kaikki tynkä-Jugoslavian sotilaat pois Kroatiasta ja Bosnia-Herzegovinasta ja laivasto valtaa Visin saaren, mikäli JNA ei poistu saarelta ennen 15.5. ja niin edelleen. Tänään Zagrebissa vieraili belgradilainen nainen. Hän näytti videon 20 serbin surmasta pienessä kroatialaisessa kylässä Itä-Slavoniassa. En ollut katsomassa videota, mutta Vesna Jankovic oli melkoisen vaikuttunut siitä. Tapetut serbit oli pistetty roviolle ja ruumiit oli yritetty polttaa. Filmi on näytetty muutamia kertoja Serbian televisiossa. Surma on kuvattu myös Helsinki Watchin raportissa, mutta siinä kerrottiin vain, että niin ja niin monta serbiä on surmattu siinä ja siinä kylässä. On helvetillisen eri asia tietää, kuinka ihmiset on surmattu kuin nähdä se. Tietenkin samanlaisia filmejä näytetään täällä: kuinka tshetnikit surmaavat muslimeja. Sotarikosten näyttäminen ei erityisesti vauhdita rauhanprosessia eikä yhdistä eri kansallisuuksia. Joskus ajattelen, että olisi paljon parempi näyttää sellaisia filmejä, joissa kerrotaan, kuinka serbit, muslimit ja kroaatit tekivät asioita yhdessä aikaisemmin. Yhä rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam 12. 13.5. Aurinko paistaa ja pommeja sataa. Todellinen kesä on alkanut, sää on hieno. Olen katsellut englantilaista esittelyfilmiä Visin saaresta. Tänään käynnistyi erityinen turistilentoreitti kolme kertaa viikossa Zagrebin ja Visin saaren välillä. Niinpä ajatus ekoturismista Visin saarella on joutunut massaturismin hyökkäyksen kohteeksi. Esittelyfilmissä kuitenkin sanottiin, että "kun Jugoslavian armeija lähtee saarelta, se on rauhan taivas". Jostain olemme samaa mieltä. Tiistai-iltana Ben ja muutamia muita saapui käymään. Ennen mahdollista lähtöämme Visin saarelle olisi hyvä tavata hänet toistamiseen. Ben on nyt vapautettu asepalveluksesta, enkä enää pelkää, etten näkisi häntä uudestaan. Olen varma, että tapaamme vielä jonain päivänä. Ben oli monella tapaa hiljaisempi kuin ensimmäistä kertaa tavatessamme. Oli ilahduttavaa, että hänen vapautushakemuksensa hyväksyttiin ja olen iloinen, että hän voi työskennellä jälleen sosiaalitutkimuksen instituutissa, jossa hän tutkii nuorten alakulttuurien "selviytymistä" sodasta. Näyttää siltä, että 70 prosenttia ARK:ssa ja sen ympärillä pyörivistä ihmisistä on entisiä sosiologian tai filosofian opiskelijoita suurin osa samaa vuosiluokkaa ja professoreja. Ydinryhmä on 27 30 vuotiaita ja useimmat heistä ovat tunteneet toisensa jo vuosia. Ydinryhmän ympärillä on enimmäkseen joitakin vanhempia ihmisiä, jotka ovat opettajia, professoreja, tutkijoita ja toimittajia. Toisin sanoen todellinen eliittijoukko. Zagrebissa ja muualla Kroatiassa useimmat nuoremmista ihmisistä, 17 25 vuotiaat, eivät näytä olevan kovinkaan kriittisiä sotaa vastaan. He tukevat pääsääntöisesti armeijaa, eivätkä he osallistu yliopistoissa ja muissa ylemmissä oppilaitoksissa järjestettäviin sodanvastaisiin toimintoihin. Valtion aivopesukone on tehnyt tehtävänsä. Voi vain arvata, mitä yliopistojen ulkopuolella on tapahtunut. Benin ja muiden lähdettyä, muutamia tunteja pubien virallisen sulkemisajan jälkeen, kaupungilla oli hiljaista. Vain kaukaa saattoi kuulla muutamia kiväärin laukauksia ja kuulin jopa muutamia konepistoolisarjoja noin kahden kilometrin päästä. Mutta minä odotin aamua ja odotettavissa olevaa aseiden konserttia rautatieaseman edessä. Kuten arvata saattoi, mitään ei tapahtunut. Muutama sata HOS:n kannattajaa tukki rakennuksensa pääsisäänkäynnin, aseistettuja sotilaita roikkui ikkunoissa ja rakennuksen edessä noin 50 poliisia seisoi tietämättä, mitä tehdä. Niinpä poliisit antoivat HOS:lle kahdeksan päivää lisää aikaa lähteä rakennuksesta. Saammepa nähdä. Illalla puhuin yhden sairaalan lääkärin kanssa. Hän kertoi minulle aborttien määrän olevan nyt noin 50 prosenttia normaalia korkeampi. Aborttien vastainen propaganda kasvaa myös. "Älä tapa kroaattia" mottonaan katolinen kirkko kiirehtii vapaan abortin takaavan lain kumoamista. Tähän mennessä kaksi Zagrebin pääsairaalaa on lopettanut aborttien tekemisen. Ehkäisyvalistus on lopetettu kokonaan. Yhä enemmän tehdään propagandaa uusien kroaattien synnyttämiseksi. Lääkäri kertoi minulle myös keskusteluistaan rintamalta palaavien sotilaiden kanssa. Heidän tunne-elämänsä on murtunut. Sotilaat pitävät itseään koossa sanomalla toisten olleen vielä pahempia. "Kaivoin ehkä veitsellä silmät serbin päästä, mutta tiedän serbien avanneen raskaana olevan naisen syöttääkseen sikiön koiralle." Ja nämä ovat keskinkertaisia tarinoita. Myös kroonikkopotilaiden parantola on otettu armeijan käyttöön eikä normaaleille potilaille ole enää mitään paikkaa. Sotilaita ja vanhuksia lukuunottamatta muu terveydenhuolto on nopeasti luhistumassa. Alkoholismi kasvaa helvetillisesti. Viralliset tilastot ovat kiellettyjä, koska "vihollinen" voisi käyttää niitä. Alkoholisteja on nyt paljon enemmän kuin sotaa edeltäneen ajan runsas 15 prosenttia aikuisväestöstä. Lääkäri arvioi alkoholisteja olevan tällä hetkellä lähes 40 prosenttia. Mutta muiden kuin sotilasalkoholistien hoito-ohjelmat on lopetettu. Kunnioitan paljon tätä naislääkäriä. Hän voi yhä tehdä työtään, koska hän on puoliksi serbi ja puoliksi juutalainen ja hänellä on saksalais-juutalainen sukunimi. Olen ehkä muukalainen tässä maassa, mutta ihmisistä, jotka ovat koko ikänsä asuneet Kroatiassa, eivätkä ole kroaatteja, on myös tulossa muukalaisia. Heidät tarkastetaan, ennen kuin he voivat tehdä työtä. He ovat muita alempana. Puhuimme keskusteluryhmien perustamisesta ei-kroaateille, joissa he voisivat vaihtaa kokemuksiaan ja ehkä auttaa toisiaan. Hän sanoi, että on kuin eläisi getossa. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam, yhä 15.5. ARK:n tekemien arvioiden mukaan vain noin 200 000 entisen Jugoslavian asukasta haluaa todella sotaa. Loput 22 miljoonaa haluaisi elää rauhassa muiden kanssa. Sodasta kiinnostuneiden osuus on vähemmän kuin prosentti väestöstä. Kaikkien muiden ihmisten on nyt maksettava lasku. Huhutaan myös UNHCR:n lopettavan pakolaisten avustusoperaation, koska he eivät ole saaneet riittävästi rahaa. Kundit hei, minä ryhdyn huomenna poraamaan öljyä ja aion löytää sitä, tai timantteja tai jotakin. Entinen Jugoslavia ei ole millään muotoa Kuwaitin johtoa vähemmän demokraattinen tai aggressiivinen, joten tämän suuntaiset perustelut ovat täyttä sontaa. Sontaa on myös puhuminen Jugoslaviasta ja sen sisäisistä rajoista. Täällä on käynnissä kansainvälinen sota suvereenien valtioiden välillä. Ainoastaan silloin, kun Tynkä-Jugoslavia vetää kaikki sotilaansa tasapuolisesti Bosnia-Herzegovinasta ja Kroatiasta, voimme jälleen puhua sisällissodista. Mutta on ilmeistä, että asianlaita ei ole niin tällä hetkellä. Missä on kansainvälinen solidaarisuuden tunne 22 miljoonaa ihmistä kohtaan, jotka ovat jäämässä johtajiensa kehnon toiminnan uhreiksi. Hyvä on, johtajat on valittu vaaleilla jota kuinkin demokraattisesti. Kroatian demokratia on lännen määräämä. Keskustelu ihmisoikeuksista ei ole Kroatian parlamentin aloite, vaan se tapahtuu lännen painostuksen johdosta. Tämä maa luisuisi täydelliseen diktatuuriin, jos kansainvälinen painostus lopetettaisiin. Yhteiskunnallinen ja poliittinen elämä on valtion kontrolloimaa missä vain mahdollista. Sotalait tekevät helpoksi määrätä ja kieltää kaiken oppositioon viittaavan. Valtion liiallinen keskittyminen taisteluun sodassaan ja yritykset saada talous jollain tavalla uudestaan jaloilleen ovat ainoat syyt sille, että opposition toiminnalle jää sijaa. Samoista syistä poliisilla on toisenlaisia prioriteetteja kuin opposition seuraaminen. Hallituksen painostuksen päättyessä antaisin dinaarin oppositiolle. Se ei yksinkertaisesti ole riittävän vahva ja se on liiaksi keskittynyt selviytymään taloudellisesti ollakseen merkittävä vaikuttaja. Yksi suurimmista ongelmista on se, että kansainvälinen lehdistö kirjoittaa vain taisteluista ja kaikkein ilmeisimmistä ongelmista, mutta se ei kerro elämästä ja sitä ympäröivistä koneistosta. Kansainvälisen lehdistön antaman kuvan mukaan kaikki entisen Jugoslavian ihmiset ovat tulleet hulluiksi, eivätkä tee mitään muuta kuin taistelevat toisiaan vastaan. Se on täydellinen epätotuus. Illalla meillä on toinen ulkoilmakonsertti. Tänään on kansainvälinen aseistakieltäytyjien päivä ja konsertti aloittaa aikaisempaa aktiivisemman kampanjan Kroatian aseistakieltäytyjälain tunnetuksi tekemiseksi. Emme usko, että laki lopettaa sodan, haluamme vain kertoa tästä vaihtoehdosta joutumatta lähtemään maasta tai painumaan maan alle. Taistelemme sitä idiotismia vastaan, että ihmiset lähetetään rintamalle odottamaan päätöstä aseistakieltäytyjäksi hyväksymisestä. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam 16 17.5. Ehkä on hyvä laittaa muutamia asioita jälleen paikoilleen. Kirjoitan tätä päiväkirjaa selittääkseni, millaista on elää sodassa olevassa kaupungissa, minkälaisia asioita näen ja kuulen. Aloitan tällä selityksellä, koska viime viikolla sain eri osapuolilta muutamia kriittisiä kommentteja, joissa sanottiin minun levittävän serbien, kroaattien tai muslimien propagandaa. Yritän olla mahdollisimman puolueeton ja yritän kuvata niin rehellisesti kuin voin, mitä Zagrebissa ja sen ympäristössä päivittäin tapahtuu, mitä kuulen pubeissa tai kaduilla, mitä luen lehdistä, mitä näen televisiosta ja niin edelleen. Kuulemani ja näkemäni eivät aina ole tosiasioita, ainakaan en kykene vahvistamaan kuulemieni ja kirjoittamieni tarinoiden yhteyttä. Totta on tietenkin, että joku kertoi ne minulle. Muutamia päiviä sitten kuvasin keskustelua zagrebilaisessa sairaalassa työskentelevän lääkärin kanssa ja kirjoitin hänen kertoneen minulle kroatialaisten sotilaiden käyttäytyvän rintamalla eläimellisesti. Kerroin hänen tarinansa, enkä valitettavasti todennut tätä riittävän selvästi, joten lukijani luulivat minun kirjoittavan tosiasioita. Zagrebissa, samoin kuin missä tahansa muuallakin entisessä Jugoslaviassa, on vaikea kutsua tarinaa tosiasiaksi. On jopa vaikea kutsua tosiasiaa tosiasiaksi, koska jokaisella tarinalla on vastakohtansa. Kirjoittaessani, että Zagrebissa serbeille työn löytäminen on vaikeaa tai että he ajattelevat joutuvansa umpioiduiksi siksi, että he ovat serbejä, kyse oli henkilön tuntemuksia. On pirun hyvin mahdollista, että toinen kandidaatti oli vain parempi. Tosiasiat ja tuntemukset on pidettävä erillään. Tosiasia on, että olin paikalla, kun erästä ARK:n jäsentä kohdeltiin kunniattomasti vain siksi, että hän oli serbi ja hän sanoi sukunimensä. ARK:ssa on lähes kaikkia mahdollisia kansallisuuksia ja entisen Jugoslavian kansallisuuksien sekoituksia, mutta suurin osa heistä mieluummin kutsuu itseään Balkanin tämän osan kansalaisiksi tai maailmankansalaisiksi kuin kroaateiksi, serbeiksi, muslimeiksi, albaaneiksi tai slovenialaisiksi, koska näillä sanoilla tai sanalla Tynkä-Jugoslavia on sama poliittinen lataus kuin millä tahansa näiden maiden kansallisuuksilla. Entinen Jugoslavia ei myöskään ollut heidän ideaalimaansa. Heille kansallisuudella ei ole periaatteellista merkitystä, koska suurin osa heistä on kasvanut Zagrebissa tai he ovat eläneet siellä suuren osan elämäänsä ja koskaan aikaisemmin muiden kansallisuudella ei ole ollut merkitystä, joten miksi nyt pitäisi tehdä eroja. Toinen esimerkki on käännös kerran viikossa Belgradissa ilmestyvästä Duga-sanomalehdestä. Minulle sitä on kuvattu ei niin vakavasti otettavana lehtenä; onko se totta, en tiedä, mutta näin sitä on kuvattu minulle. Lehdessä julkaistu tarina Kupresista oli kammottava. Se oli paljolti samanlainen kuin tarina Bijelinasta, johon törmäsin kolmantena päivänä saavuttuani tänne. Joka tapauksessa viimeisten viikkojen aikana SDA, Bosnia-Herzegovinan islamilaisin puolue, kirjoitti minulle myös Kupresista ja kertoi suunnilleen saman tarinan vain toisin päin. Merkittävä tosiasia kuitenkin oli, että tässä "Dugan" tarinassa kaikkia muita kuin serbejä kutsuttiin joko muslimeiksi tai ustashoiksi. Ustashalla kirjoittaja tarkoitti todennäköisesti kaikkia kroatialaisia. Nimien valitsemisella halutaan osoittaa tiettyä poliittista näkemystä. Toisin sanoen sanan ustasha käyttäminen kuvaamaan kroaatteja on poliittinen valinta ja se on osa sotaa ja vihapropagandaa. Periaatteessa vain HOS:n taisteluvoimiin kuuluvat tai heitä sympatisoivat kutsuvat itseään ustashaksi. He edustavat Suur-Kroatian aatetta. Ustasha-sanan käyttö kroaatin asemesta alkoi jo muutamia vuosia sitten ja siksi se voidaan nähdä tiedotussodan osaksi. Tämän osan tarinaa voin vahvistaa, koska todistukseksi löysin muutamia Belgradissa joitain vuosia sitten julkaistuja lehtiä. Ei, en sano serbialaisia lehtiä. Tunnustan rehellisesti, etten koskaan elämässäni ole ollut paikassa, jossa täytyy niin suunnattomasti varoa käytettäviä sanoja ja termejä. Eivätkä vain täkäläiset ihmiset näy vihastuvan suunnattoman nopeasti. Minusta tuntuu, että kaikki maailman tästä osasta kiinnostuneet ovat hyvin hermostuneita ja nopeasti sekaantuvia. He luulevat toisen tarkoittaneen jotain muuta kuin mitä kirjoittaja tarkoitti. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam 19.5. Istun tietokoneen ääressä ja minulla on vakava ongelma poliittisen ja inhimillisen vakaumukseni kanssa. Sarajevossa ja Zagrebissa toimivat ihmiset ovat pyytäneet apuani näissä sodissa jo tehtyjen ja tulevien sotarikosten selvittämiseksi. He ovat pyytäneet minua hankkimaan rahaa 50 000 kyselylomakkeen painattamiseen. Ne jaettaisiin leireillä pakolaisille, jotta he voisivat raportoida näkemänsä. Ongelmanani on se, että he haluavat nimiä ja päivämääriä saattaakseen nuo ihmiset oikeuteen sotien päätyttyä. Ongelmani ydin on, että en tiedä, onko hyvä viedä ihmiset oikeuteen. En usko vankiloihin ja muihin rangaistuksiin. Uskon siihen, että ihmisten pitäisi kyetä antamaan anteeksi toisilleen jopa silloin, kun se näyttää olevan uskomattoman vaikeaa. Kuten kirjoitin muutamia viikkoja sitten, olisiko ollut mitään mieltä uhrata koko elämäni niiden rankaisemiseen, jotka ovat vastuussa juutalaisten tappamisesta toisessa maailmansodassa. Pitäisikö minun pitää jokaisen tapaamaani saksalaisen isää sukulaisteni mahdollisena tappajana. Pitäisikö minun olla vihainen jokaiselle minut pidättäneelle poliisille. Pitäisikö minun muistaa pahalla kaikkia ihmisiä, jotka ovat joskus yrittäneet loukata minua. En kykene itse ratkaisemaan tätä ongelmaa, se on liian suuri minulle. Pelkään, että sota jatkuu oikeussaleissa ja pelkään, että ihmiset vihaavat toisiaan ja että koko hulluus alkaa välittömästi uudestaan. Toisaalta sotarikoksia on tapahtunut, suuria, pieniä, kaikenlaisia. Ihmiset ovat käyttäytyneet eläimellisesti, joskin se on väärä vertaus, koska useimmat eläimet eivät koskaan tekisi omalle lajilleen sitä, mitä ihmiset ovat tehneet ja yhä tekevät täällä. Tämän vuoksi sisällytän Ibrahim Spahicin Sarajevon Kansainvälisestä rauhankeskuksesta lähettämän kirjeen tähän: "Sarajevo 17.5.1992 fax+38-71-648 016 +38-71-666 455 Rakkaat ystävät, Haluaisimme pyytää apuanne kaiken tarpeellisen sotarikoksia ja ihmisyyden vastaisia rikoksia koskevan materiaalin keräämisessä Bosnia-Herzegovinan tasavallan alueella valitettavasti yhä jatkuvassa sodassa. Koska Kroatiassa on paljon Bosnia-Herzegovinasta tulleita pakolaisia, pyytäisimme teitä järjestämään joidenkin sotarikoksia todistaneiden haastatteluja ja tiedottamaan meille seuraavista tosiasioista. 1.Todistajan nimi. 2.Rikoksen kuvaus. 3.Uhrin nimi tai joitain muita tietoja, jotka saattavat olla avuksi uhrin tunnistamisessa. 4.Tosiasiat rikoksen tehneistä henkilöistä (henkilön nimi tai muita tietoja, jotka voivat olla avuksi tunnistamisessa, aseistetun ryhmittymän nimi, rikokseen käskyn antaneiden upseereiden nimet, tai muita todisteita [kuva, videonauha]). Tarkoituksemme on lähettää tämä informaatio oikeudelle." Toivon teidän ymmärtävän, etten halua loukata Ibrahimia ja että voin ymmärtää hänen reaktionsa sen jälkeen, kun hän vietti viisi viikkoa hyökkäysten kohteena olevassa Sarajevossa. Mutta toivon teidän myös ymmärtävän minun haluttomuuteni auttaa ihmisten saattamisessa oikeuteen. Kaikesta huolimatta on ilmeisesti hyvä kerätä tosiasioita tästä sodasta järjestämällä pakolaisten keskuudessa valtava kampanja, jossa kaikki osapuolet ja kansallisuudet keräisivät omat tarinansa, mutta vailla tarkoitusta panna ihmisiä oikeuteen. Tämä operaatio sopisi kansainvälisille rauhan- ja ihmisoikeusjärjestöille ja sen toteuttaisivat kansainväliset vapaaehtoiset, koska he ovat puolueettomampia kuin näiden maiden vapaaehtoiset. Katselin juuri uutisia Sarajevosta. Tilanne pahenee päivä päivältä. Tänään humanitaarinen avustuskuljetus Zagrebista yrittää päästä kaupunkiin. Rukoilkaamme, että he onnistuvat. Sarajevon asukkaat ja sikäläiset ystävämme tarvitsevat apua. Yrittäkää lähettää heille faxilla lyhyt viesti, jos voitte. Sarajevossa ihmiset tuntevat itsensä aikaisempaa enemmän hylätyiksi, kun UNPROFOR, Punainen Risti ja muut järjestöt lähtivät kaupungista. Tänään olen kerännyt tietoja saksalaisille ja briteille, jotka haluavat mennä Sarajevoon. Tällä hetkellä ainoa käytännön neuvo, jonka voin antaa on se, että kukaan ei voi antaa mitään takuita poispääsystä, mikäli he onnistuvat pääsemään Sarajevoon. Emme vielä tiedä, mitkä tiet ovat auki. Odotamme yhä viestejä Belgradista ja Splitistä aiemmin tällä viikolla Sarajevoon yrittäneiltä ihmisiltä. He eivät näytä päässeen vielä Sarajevoon, joten ennen kuin tiedän kuinka heidän matkansa päättyi, en halua antaa kenellekään toiveita läpipääsystä ja näin vaarantaa heidän elämäänsä. Tiedän, etten voi tehdä päätöksiä, koska Ibrahim ja muut odottavat ulkomaalaisia auttamaan ja antamaan heille toivoa, mutta toisaalta haluan olla täysin varma antamastani informaatiosta. Ei ole hyvä lähettää ihmisiä sota-alueelle puolinaisen tiedon varassa. Jo nyt on kuollut riittävästi ihmisiä. En halua omalletunnolleni ihmisiä, jotka kuolivat annettuani heille väärää tietoa. Paras informaatio, jonka voin antaa on, että Sarajevoon pyrkivät olisivat yhteydessä Kansainväliseen Punaiseen Ristiin tai johonkin toiseen suureen kansainväliseen avustusjärjestöön, joka järjestää kuljetuksia ja yrittäisivät päästä niiden mukaan. Tuntuu omituiselta katsella Sarajevon tuhoja televisiosta ja samalla hetkellä nähdä tietokoneen näytöstä, että Ibrahimille lähettämäni fax, jossa kysyn, miten ihmiset voivat päästä Sarajevoon, siirtyy puhelinlinjaa pitkin. Tämä on moderni sota, jossa voit yhä olla yhteydessä ihmisiin, jotka elävät Sarajevon suojissa, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam helvetillisen väsyneenä, koska en nukkunut viime yönä. 20.5. Rakkaat ystävät, Haluaisin ensiksi kertoa tuloksia Ninan järjestämästä kokouksesta. Pari päivää sitten keskustelimme mahdollisuudesta järjestää heinä- ja elokuussa työleirejä pakolaisleireille. Vain yksinkertaisia työleirejä, joilla järjestetään toimintaa lapsille ja nuorille niillä valtavilla pakolaisleireillä, joita YK rakentaa tänne lähikuukausina. Pyysin Ninaa ottamaan yhteyttä ystäviinsä, joiden kanssa hän on jo tehnyt vapaaehtoistyötä Zagrebin lähistöllä olevassa pienessä, noin 700 henkilön, pakolaisleirissä. Yhdessä päivässä hän sai kokoon kymmenen ihmistä sekä listan niistä ihmisistä, jotka olisivat halunneet tulla, ellei heillä olisi ollut muuta tekemistä. Luulin, että olisi vaikeaa löytää vetäjiä työleireille. Se voidaan unohtaa. Meillä on riittävästi ihmisiä toteuttamaan suunnitelmamme. Meillä on myös hyvät kontaktit Osiekiin, Splitiin ja Rijekaan, joihin leirejä ilmeisesti rakennetaan. Sodan aikana ja jopa pitkään sen jälkeen sotakoneisto kuluttaa paljon rahaa, myös tukeakseen kaikkia kaatuneiden sotilaiden omaisia. Rahaa pitäisi kuitenkin olla riittävästi kaikkien tarvittavien tilojen jälleenrakentamiseen, jopa ilman läntistä apua. Kaikki yhteiset tilat, monitoimitalot, kulttuurikeskukset, ovat viimeisenä listalla. Niitä varten ei ole rahaa pitkään aikaan. On oltava mahdollista, että kaupungit eri puolilta maailmaa adoptoivat sota-alueen eri kansallisuuksille kuuluvia kyliä ja kaupunkeja. Esimerkiksi Zagrebin kummikaupungissa Mainzissa vihreät pyysivät 33 000 markkaa Zagrebin rauhanliikkeelle. Keskuksemme ja Mainzin kaupunki hyväksyivät sen, vain byrokratia on hiukan hidasta. Nyt me olemme pyytäneet, voisivatko he organisoida esimerkiksi partiopoikia auttamaan tänä kesänä pakolaisleireillä. Olemme huomanneet ihmisten eri puolilla maailmaa haluavan tehdä jotakin rakentavaa. Tämä voi olla rakentavaa. Painostakaa kaupunginvaltuustojanne adoptoimaan sota-alueiden kyliä. Ne voivat antaa rahaa yhteisöelämän jälleenrakentamiseen noissa kylissä. Voitte myös koota paikallisia vapaaehtoisryhmiä rakennus- ja korjausammattilaisista ja niin edelleen. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam Ps. En tiedä, tiedetäänkö muualla maailmassa, että Kroatia ja Bosnia-Herzegovina ovat tehneet liiton, joka laillistaa Kroatian armeija taistelemisen Bosnia-Herzegovinassa. 21. 22.5. Rakkaat ystävät, En voi pitää päiväkirjaani aina ajan tasalla. Seuraavina päivinä olen esimerkiksi Osiekissa ja yritän tietysti pitää teidät sieltä ajan tasalla. Se on teknisesti mahdollista, mutta en yksinkertaisesti tiedä, löydänkö aikaa. On fantastista, kuinka tämä päiväkirja vaeltaa ympäri maapalloa. Viestejä tulee kaikkialta. Korjaisin jälleen muutamia tekemiäni virheitä. Kroatian ja Bosnia-Herzegovinan liitto ei ole vielä virallinen. Siitä on vain keskusteltu Splitissä HDZ:n1 ja SDA:n välisessä kokouksessa, jossa tehtiin ainakin ehdotus sotilaallisesta liitosta. Kroatiassa siitä ei ole vielä keskusteltu korkealla poliittisella tasolla. Joskus uutiset kulkevat todellisuutta nopeammin ja kuten sanottu olen yleensä riippuvainen käännöksistä. Tässä tapauksessa olin liian nopea. Marko Hren Ljubljanasta huomautti, että meidän on todella pidettävä huolta tietojen varmistamisesta ennen niiden siirtämistä tietoverkkoon. Olen tässä asiassa sekä samaa että eri mieltä. Huhut ovat osa sotakonetta ja ne luovat oman todellisuutensa. Todellisuuden, josta ihmisten täytyy löytää oma totuutensa riippumatta siitä, uskovatko he sotakoneiston esityksiin vaiko eivät. Jos olisin siirtänyt tietoverkkoon uusimmat käännökset Zagrebin sanomalehdistä, minulla olisi ollut sama ongelma. Useimmat noista tarinoista ovat tulkittuja, eivätkä myöskään sataprosenttisesti varmistettuja. Mutta se, mitä Marko sanoo on totta. Hänen esimerkkinsä oli viesti, jonka hän sai Sarajevosta. Siinä kerrottiin, että 700 muslimia oli surmattu jossakin kaupunginosassa. Marko soitti viestin lähettäneelle poliisiasemalle ja sai kuulla yhden poliisin pilailleen. Mitään ei ollut tapahtunut. Sekä alkuperäisen viestin lähettäjä että se, jonka kanssa Marko oli keskustellut, olivat muslimeja. Kirjoittaessani eilen Ibrahimilta Sarajevosta yöllä saamiamme faxeja löysin faxien joukosta tarinan Valjevon yksiköksi kutsutusta tshetnik-yksiköstä, joka on ollut aktiivinen myös Osiekin ja Vukovarin ympäristössä. Tämä yksikkö on mainittu osallisena noin 200 muslimin surmaan 19.5. Vlasenican kylässä. Viestissä ei ollut mitään erityistä ja tällaista tapahtuu kaiken aikaa. Viesti iski mieleeni, koska kotikaupungillani Sittardilla on ystävyyskaupunkisopimus Valjevon kaupungin kanssa. Viimeinen kulttuurivaihto tapahtui viime talvena Vukovarin sortumisen jälkeen. Serbiassa Valjevon yksikkö näyttää olevan kuuluisa voimakkaista ja kovista taistelijoista, jotka usein löydetään etulinjassa. Suurin osa heitä koskevista tiedoista saadaan serbien sanomalehdistä, joissa he avoimesti kertovat "sankarillisista" töistään. Haluan tasapainottaa hieman tätä kertomusta. Jossain piireissä Valjevo tunnetaan myös loikkareiden suuresta määrästä. Mutta tosiasia on, että Valjevon kaupunginvaltuusto avoimesti tukee tshetnik-yksikköään ja luulen, että kotikaupungissani kukaan ei tiedä tätä ennen kuin toimitan tiedot heille. Olen kirjoittanut Sittardin kaupunginvaltuustolle avoimen kirjeen, jossa pyydän muodostamaan uudet ystävyyskaupunkisuhteet yhteen kroatialaiseen ja yhteen bosnia-herzegovinalaiseen kaupunkiin. Näin Sittard voisi osoittaa huolensa käynnissä olevasta sodasta ja tuoda julki halunsa aktiivisesti tehdä jotain. Tarkoituksena ei ehkä olisi sodan lopettaminen, vaan jälleenrakentamisen avustaminen sodan jälkeen. Kun kerroin, että Sittardilla oli pitkä yhteys Valjevon kanssa ja että vaihtomme toimi jopa Kroatian sodan aikana, täkäläiset ihmiset katsoivat minuun hetken sen näköisinä kuin olisin täydellinen typerys. Kuinka olin voinut elää kaupungissa, jolla oli ystävälliset suhteet Vukovarin teurastajien kanssa, koska tämä yksikkö tunnetaan siitä täällä. Yritin selittää, että näistä sotatapahtumista ei koskaan kerrottu kotikaupungissani. Olen vain Sittardin asukas ja jos olisin tiennyt aikaisemmin, mitä nyt tiedän, olisin reagoinut paljon aikaisemmin. Huomenna matkustan jälleen todelliselle sota-alueelle. Rehellisesti sanoen en ole siitä onnellinen, sillä useina päivinä olen seurannut uutisia Osiekista ja sen pommituksista. Minulla ei vielä ole sellaista sisäänrakennettua mekanismia, joka kertoisi minulle mihin pommi iskee, mutta kuten aina luotan onneeni. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam 1 HDZ on Kroatian demokraattinen liitto. Se on myös Kroatian presidentin Franjo Tudjmanin puolue. 23. 24.5. Osiek Nyt on noin keskiyö, istun huoneessa, jonka kaikki ikkunat on peitetty mustalla muovilla ja kaikki särkyvä on teipattu. Huoneiston haltija on laittanut vuoteensa tyynyt television eteen. Muutoin kaikki näyttää normaalilta. Ensimmäistä kertaa nukun todellisella sota-alueella. Lukuun ottamatta viime päivien raskasta tykistötulta, jonka huippukohta oli viime yönä, täällä on rauhallista. Tänään meillä oli hiukan parempi mahdollisuus katsella ympärillemme. Kävin Osiekissa edellisen kerran viisi vuotta sitten. Sota on muuttanut paljon kaupunkia. Kaupungissa ei ole yhtään ehjää rakennusta. Ainakin kaikki ikkunat, tai sanokaamme 90 prosenttia niistä, ovat rikki ja ne on ajan myötä paikattu muovipalasilla. Kranaattien ja luotien reikiä näkee kaikkialla ja useimpien julkisten rakennusten ympärille on rakennettu puinen muuri suojaksi osumilta. Sää oli hieno ja lämmin ja lapset leikkivät ulkona, koska ilmahyökkäyksiä ei ollut. Kävelimme sairaalan puistossa. Entisen Jugoslavian sairaaloissa vieraileminen on monella tapaa kauhistuttavaa. Sairaalat ovat ylikuormitettuja ja usein täynnä kranaattien reikiä. Osiekin sairaala on pahoin vaurioitunut. Seinissä on suuria, noin metrin halkai-sijaltaan olevia aukkoja aivan Punaisen Ristin merkin vieressä. Kammottavimpia olivat tarinat niistä neljästä päivästä, jolloin sairaala oli sen yläpuolisten parakkien tulilinjalla. Suuri osa sairaalan siipirakennuksesta sai suoria osumia ja muutamat raskaimmista kranaateista läpäisivät rakennuksen. Kaikki potilaat ja kaikki operaatiot siirrettiin kellariin, jossa useimmat potilaat yhä ovat. Tilanne ei ole niin improvisoitu kuin ensimmäisinä päivinä, mutta silti sairaala ei ole täysin toimintakunnossa. Noiden viime vuoden syyskuun päivien jälkeen sairaala ei ole säästynyt kranaateilta. Kerta toisensa jälkeen paikka sai osumia. Muutama päivä sitten kranaatti tuhosi koko sädehoito-osaston. Tätä kirjoittaessani noin 400 metrin päästä kuuluu tykistön laukauksia. Kroatian armeija ampuu keveillä tykeillä ja onneksemme JNA ei vastaa tulitukseen. Muutoin en istuisi viidennessä kerroksessa, vaan olisin jossakin rakennuksen kellarissa. Kirjoitettuani nämä rivit menin vuoteeseen tietoisena, että hälytys voi tapahtua minä hetkenä tahansa. Onnekseni minut herätti idästä Serbian yläpuolelta noussut aurinko eikä hälytys. Nukuin kuin tukki. En kuullut yön aikana muuta kuin jonkin verran konekivääritulitusta. Se, mikä herätti minut oli todellinen sarja konekivääritulta. Kuivat räjähdyksen äänet kaikuivat korkeiden talojen välissä. On uskomatonta, mutta vain muutamia tunteja myöhemmin istumme vähintään sadan ihmisen kanssa Osiekin Teknillisen yliopiston salissa. Osiekin sanomalehti ja televisio seuraavat pientä retkikuntaamme. Sali on täynnä kaikenlaisia viranomaisia ja muita ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita väkivallattomasta konfliktinratkaisusta. Juuri ennen tilaisuuden alkua menin Luacin kanssa ylös hänen huoneeseensa. Hän on yliopiston professori ja lähes fanaattisesti innostunut sähköpostin mahdollisuuksista. Kranaatinheittimen ammus oli puhkaissut hänen huoneensa katon ja huoneessa vallitseva sotku esti täysin työskentelyn siellä. Tämä ei ole ainoa paikka, joka on tuhoutunut tässä rakennuksessa. Adam Curle, vanhin ryhmämme jäsen esittelee itsensä. Luulen hänen olevan 70-vuotias. Hän on omistautunut auttamaan ryhmiä selvittämään ongelmansa toisella tavalla. Pienempien britannialaisten tapausten lisäksi hän on toiminut välittäjänä Afrikan sisällissodissa ja Sri Lankassa. Adam yrittää kertoa välitystyöstä ja siitä, että se voi joskus viedä paljon aikaa. Se ei ole erityisen hauskaa kuultavaa kaupungissa, joka on ollut tykistötulen alla noin yhdeksän kuukautta. Judith on joukkueemme ainoa nainen. Hänen lapsensa ovat tarpeeksi vanhoja, jotta hän voi kiertää maailmaa. Hän järjestää työryhmän traumasta ja muista terapeuttisista seikoista. Saksan amerikkalainen Eric, joka aina esittelee itsensä maailmankansalaiseksi, on kaveri, joka aloitti modeemin asentamisen eri pääkaupunkeihin. Hän on työskennellyt väkivallattoman puolustuksen parissa. Nyt hän kertoo väkivallattomasta vastaamisesta henkilökohtaiseen väkivaltaan. Nickillä on Adamin tavoin sotakokemusta. Hän on erityisesti työskennellyt lääkintähenkilökunnan, lääkäreiden ja muiden kanssa. Hän on esimerkiksi yrittänyt saattaa serbialaisia ja kroatialaisia lääkäreitä yhteen. Adam puhuu hiljaa julmista sodista, joissa hän on ollut ja siitä, kuinka hän on toiminut välittäjänä taistelevien ryhmien välillä kaikkialla maailmassa. Työryhmämme osallistujat kiinnostuivat todella ajatuksesta lähteä Adamin kanssa niin sanotuille miehitetyille alueille keskustelemaan näiden alueiden tulevaisuudesta siellä asuvien serbien kanssa. Suhtautuminen oli samanlaista kuin monet asiat täällä: tehdään se heti, jos mahdollista tänään iltapäivällä. He ajattelevat, että minä vain lähetän viestin tietoverkkoon, Adam soittaa muutamille ystävilleen YK:ssa ja me ajamme linjojen yli. Vuorokausi Osiekissa on kulunut, eikä vieläkään ole ollut yhtään hälytystä. Ehkä UNPROFOR todella tekee työtään hyvin ja kykenee turvaamaan suhteellisen rauhan tai me ja Osiekin siviilit olemme olleet vain hemmetin onnekkaita. Tällainen päivä on siunattu kaupungissa, jossa viime vuoden syyskuun alusta lähtien joka päivä keskimäärin kaksi ihmistä, joista toinen on siviili, on kuollut sotatoimien johdosta. Tällaista päivää ei ole ollut maaliskuun jälkeen. Rakkautta ja rauhaa Osiekista Wam Ps. Haluaisin kertoa yhden pienen yksityiskohdan siitä, kuinka tämä viesti lähetettiin. Kirjoitin sen työryhmän aikana kannettavalla tietokoneella. Sen jälkeen modeemi yhdistettiin seinässä olevasta valtavasta reiässä roikkuviin puhelinjohtoihin. Muutama 128 mm:n kranaatti oli lävistänyt seinän. Pääni yläpuolella näkyi sininen taivas, ilmeisesti suuremman kranaatin tekemä reikä. Tämä huone oli Osiekin taloudellisen tiedekunnan professorin toimisto ja nyt se... 26. 27.5. Rakkaat ystävät, Palasin juuri Osiekista, jossa kolmena viime päivänä ei onneksi ollut yhtään todellista hälytystä. Löysin Sarajevosta Ibrahimilta tulleen faxin. En tiedä, mitä olette nähneet ja ajatelleet viimeisinä kolmena päivänä, mutta itse olen ajatellut ennen kaikkea ilmahälytytystä. Ajattelin paljon Sarajevoa kävellessäni Osiekissa yksin joella, katsellessani kirkkoa keskusaukion läheisyydessä, tuhansia pommitettuja ja korjattuja taloja ja sairaalassa Punaisen Ristin merkin vieressä olevaa suurta reikää. Ihmiset kuolevat Sarajevossa, enkä pysty kuvittelemaan, millaista on elää tarkka-ampujien ja äkillisten pommitusten pelossa. Tapasimme eilen Osiekin pormestarin. Tämä on totta, koska lähes kaikki ulkomaalaiset tapaavat hänet. Se on paljon enemmän kuin voidaan sanoa suurimmasta osasta Zagrebin viranomaisia. Istuin tuolilla, jolla runsas viikko sitten istui Golding. Se tuntui monella tapaa oudolta. Pormestari teki selväksi, että hän on halukas kaikin tavoin auttamaan meitä toteuttamaan Osiek-projektimme. Hän teki selväksi, että hän pitää kaikkien ongelmien paikallisesta ratkaisemisesta, ei ratkaisujen keskittämistä Zagrebiin. Erityisesti pakolaisten paluuta pitäisi suunnitella ja valmistella ennen kuin toinen aikapommi tikittää ja odottaa räjähdystä. Tänään sanomalehdissä kerrottiin, että JNA lähtee Visin saarelta. Vesna Jankovic ja Milena saapuivat sinne lauantaina, joten en ole kovinkaan peloissani, että jotain tapahtuu. He saapuivat saarelle samalla laivalla kuin kaksi EY:n tarkkailijaa, jotka olivat juovuksissa. Nyt menen nukkumaan, koska minusta tuntuu, että huomenna on pitkä päivä. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam 27.5. Rakkaat ystävät, En tiedä, kuinka moni teistä on nähnyt tämän päivän TV-uutisia Sarajevosta. Minä olen nähnyt ne noin seitsemän kertaa. Leipomon ulkopuolella odotti noin 200 ihmistä, kun kolmen päivän jälkeen leipää oli saatavilla. Tuolloin kolme kranaattia putosi ihmisjoukkoon ja tarkka-ampujat ryhtyivät ampumaan. Kuolleitten ja haavoittuneiden määrä ei ole tiedossa, mutta kuvat puhuivat puolestaan. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt televisiosta sellaista verilöylyä. Katu oli verestä punainen ja ruumiita oli joka paikassa. Koko päivän olen ollut lievässä transsissa. Kuinka tämä voidaan lopettaa tappamatta useampia ihmisiä. Päivä päivältä menetän toivoa, että ongelmat voidaan ratkaista käyttämättä enempää väkivaltaa. Muutamat ihmiset kysyivät minulta, enkö ollut onnellinen amerikkalaisten ja muiden liittoutuneiden vapauttaessa toisessa maailmansodassa Keski-Eurooppaan. Tietysti olen iloinen, että he tekivät niin, muutoin olisin tuskin syntynyt. Ehkä tällainen konflikti voidaan ratkaista vain aseellisella interventiolla. Silti toivon, ettei olisi tarpeellista, että maailma raskaine koneistoineen luisuisi siihen. Syy minulle tehtyyn kysymykseen oli se tosiasia, että yritän pysytellä niin puolueettomana kuin voin. Se on vaikeaa nähtyäni uudestaan ja uudestaan nuo kuvat Sarajevosta. Kuinka maailmassa voi tapahtua tällaista? Katsoessani iltauutisia minulle selvisi, että koko maailma on nähnyt nämä kuvat. En tiedä, oletteko myös nähneet Serbian hallituksen tiedottajan reaktiot. Hän sanoi, että hyökkääjä ei ollut JNA tai ääriserbit, vaan Sarajevon puolustusjoukot, jotka ampuivat omiaan voidakseen tuomita serbit tästä joukkomurhasta. Se on tietenkin mahdollista. Myös Kroatian hallitus tuhosi vuosi sitten enemmän tai vähemmän Vukovaria saadakseen osakseen kansainvälistä huomiota. Mutta tämä kuulostaa liioittelulta. Koko maailma tietää jo mitä Sarajevossa tapahtuu, joten miksi kasvattaa jännitystä. Mikä on Serbian hallituksen tavoite? Heidän täytyy tietää, että osa heidän propagandastaan ei ole totta ja että tosiasioiden kieltäminen eristää heidät entistä enemmän muusta maailmanyhteisöstä. Jos asiat etenevät tällä tavoin, heidän maansa joutuu koko maailman hyökkäyksen kohteeksi. Se ei voi olla heidän tavoitteensa. He eivät voi ajatella selviytyvänsä. Miksi he eivät voi antaa periksi? Vai onko totuus se, mitä he kertovat? Millaisen pelin uhreiksi me olemme tulossa? Mitä on inhimillinen elämä näille poliitikoille? Nyt minun on tehtävä juliste konserttiin, jonka pidämme kesäkuun kuudentena muistaaksemme kansainvälisenä lasten päivänä sodassa kuolleita lapsia. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam 28.5. Rakkaat ystävät, Viime viikolla minulla ei ollut aikaa vaihtaa viimeisiä rahojani, joten minun on pitänyt elää vain muutamilla sadoilla dinaareilla ja nyt nekin ovat lähes lopussa. Pelkään hiukan ensi kuussa tulevaa puhelinlaskua. En vielä tiedä, miten voin sen maksaa. ARK on lähes auki ja samoin olen minä. Ihmettelen, kuinka monet ihmiset ovat yrittäneet ja onnistuneet elämään viikon noin 100 markalla. Se on kovaa ja hinnat nousevat jälleen viikonloppuna. Aamu alkoi uutisilla, joiden mukaan Visin saarelta oli kuultu tulitusta ja räjähdyksiä. Vesna Jankovic ja Milena ovat tällä hetkellä siellä ja tietenkin olin normaalia enemmän peloissani. Mutta ihmisiä ei ollut haavoittunut tai kuollut. Toivon noiden kahden Vesnan ja Milenan kanssa saarelle saapuneen juopuneen EY:n tarkkailijan selvinneen ja ottavan tehtävänsä hiukan vakavammin. Iltapäivällä keskusaukiolla järjestettiin mielenosoitus, jossa noin 750 ihmistä protestoi eilistä Sarajevon verilöylyä vastaan. Ihmiset olivat surullisia, he itkivät ja pyysivät kansainvälistä apua ja sotilaallista väliintuloa. Monet heistä olivat Bosnia-Herzegovinan pakolaisia ja suunniteltu rauhanomainen mielenosoitus oli ennemminkin tuskan manifestaatio ja vetoomus maailmalle nopean toiminnan puolesta. Ibrahim ja Nada vaativat yhä voimakkaammin sotilaallista väliintuloa. Puolessatoista kuukaudessa heidän aluksi rauhanomaiset ja voimalliset faxinsa ovat muuttuneet yhä epätoivoisemmiksi avunpyynnöiksi ja yhä voimakkaammiksi vaatimuksiksi sotilaallisista toimista kaupunkiin hyökkääviä vastaan. Tänä aamuna italialaisen radioaseman lähetyksessä haastateltiin rauhanaktivisteja Zagrebista, Belgradista ja Sarajevosta. Haastattelussa kävi yhä selvemmäksi, että sarajevolaiset rauhanaktivistit eivät enää hyväksy rauhanaktiivien kauniita puheita ja maailman rauhanturvajoukkoja. He vaativat toimintaa. Tällä hetkellä Zagrebista toimitettava humanitaarinen apu ei pääse perille eikä muutakaan näytä olevan tulossa sen jälkeen, kun serbijoukot ryöstivät UNHCR:n kuljetuksen tämän viikon alussa. Tilanne on käymässä lähes kestämättömäksi. Illalla pidetyssä ARK:n viikottaisessa kokouksessa meillä oli kova keskustelu yhteisestä kannastamme Bosnia-Herzegovinaan sekä sotilaallisesta väliintulosta Bosnia-Herzegovinassa ja Serbiassa. Jännitteet olivat tietenkin korkealla. Television ja sanomalehtien uutiset olivat tuoreessa muistissamme. Jokainen oli vielä kuvien johdosta lievässä shokissa. Miehet enimmäkseen tukivat voimakkaasti taloussaartoa, ainakin polttoaineen ja muiden armeijan taisteluissa tarvitsemien tuotteiden boikottia. Ruuan ja muiden vastaavien tuotteiden boikotti vaikuttaisi mielestämme enemmän serbialaisten elämään ja vahvistaisi kovan linjan kannattajia. Todellinen keskustelu alkoi, kun sotilaallinen väliintulo mainittiin keinona vapauttaa Sarajevo. Pitkän aikaa kolme tai neljä miestä keskusteli, kuinka interventio toteutetaan ja mitä pitäisi tehdä: pitäisikö ampua vain JNA:n Migit alas, vai pitäisikö keskittyä Sarajevoa ympäröivillä vuorilla olevan tykistön strategiseen pommittamiseen. Jonkin ajan kuluttua minä ja muutamat muut ilmaisimme täydellisen hämmennyksemme siitä, että rauhanryhmä vaatisi sotilaallista väliintuloa. Mitä tosiasiallista eroa on intervention vaatimisen ja Bosnia-Herzegovinan taisteluihin osallistumisen välillä? Kroatian ulkopuolisille taisteluihin osallistuminen saattaa kuulostaa vaikealta. Täällä se on yleinen käytäntö. Jos haluat taistella vapaaehtoisena Bosnia-Herzegovinassa, sinun täytyy vain mennä lähimpään sotilasparakkiin. Vuorokauden sisällä löydät itsesi maastopukuun puettuna matkalla rintamalle johonkin Bosnia-Herzegovinaan. Nema problema. Minulla oli todella huono fiilis kaikkien näiden keskustelujen takia. Naton tai muiden sotilasliittojen esikunnissa käydään luultavasti samanlaisia keskusteluja. Heiltä vain menee useita viikkoja tai ennemminkin kuukausia ennen kuin he kykenevät liikkumaan. Mielestäni rauhanliikkeen ei pitäisi tehdä samaa, ei ainakaan tällä hetkellä. Olen paljon kiinnostuneempi kokoamaan kaikki maailman rauhanaktiivit yhteen valtavaan kansainväliseen keskusteluun, jossa pohditaan, kuinka tappaminen Sarajevossa ja muualla Bosnia-Herzegovinassa voidaan lopettaa. Jos ei ole mahdollista järjestää tavanomaista keskustelua, niin sitten se pitää hoitaa sähköpostin ja telefaxin avulla. Jos jostain syystä kaikki kansainväliset ryhmät toteaisivat sotilaallisen väliintulon olevan ainoa mahdollisuus, niin silloin olen ehkä halukas muuttamaan mielipidettäni. Epäilen sitä, mutta koskaan et voi tietää. Pelkään, että kansainvälinen rauhanliike ei koskaan ymmärrä näkökohtiamme, jos me vain vaadimme sotilaallista väliintuloa. Heidän on helppo reagoida päätöksiimme. Mutta jos me pyydämme kansainvälistä rauhanliikettä pohtimaan kanssamme toisenlaisia ratkaisuja he ehkä ymmärtävät, kuinka vaikeaa ratkaisun löytäminen on. Jos rauhanliikkeen ihmiset lukevat tätä päiväkirjaa, voisitteko auttaa minua tässä kysymyksessä. Lähettäkää ideoitanne, miettikää itseksenne vaihtoehtoisia konfliktinratkaisuja. Tarvitsen teitä kiivaasti, koska ideani, kaikki ehdotukseni kuulostavat niin pirun typeriltä ja naiveilta täällä. Jokainen argumentti, jokainen keskustelu voidaan lopettaa niin helposti sanomalla, että olisi ylellistä keskustella tästä asiasta, jos Bosnia-Herzegovinassa ei joka hetki kuolisi ihmisiä. Mitä varten kaikki maailman rauhanyliopistot ja tutkimuslaitokset ovat olemassa. Tuhlaamme paljon rahaa ja aikaa, ellemme kykene esittämään luovia ideoita. Olen samaa mieltä useimpien ARK:n ihmisten kanssa siitä, että läntisten ja muiden maiden rauhanliikkeet eivät ole käyttäneet riittävästi energiaa auttaakseen sodan lopettamisessa. Yksi tai kaksi suurta rauhankaravaania ei riitä lopettamaan sotaa ja viiden päivän vierailu jossakin paikassa, jossa sanotaan rauhaa veljet ja lähdetään kotiin, ei ole kovin rakentavaa. Keskustelun ulkopuolella pysyttäytyminen ja väkivallan tuomitseminen on helppo vaihtoehto. Samoin hienot ideat, joita kauttamme pyydetään lähettämään Sarajevoon, kuten sadan kuorma-auton humanitaarisen avun saattue, ovat pilvilinnoja silloin, kun lapsikin tietää, ettei idea toimi, jos vain pieni paikallinen rauhanryhmä työskentelee sen puolesta. Tietenkään en ole ainoa ARK:ssa, joka ajattelee tällä tavoin. Useimmat naisista ja muutamat miehet ovat samaa mieltä. Valitettavasti monet eivät sanoneet sitä kokouksessa, joten tästä syystä tunsin itseni hiukan yksinäiseksi kokouksen aikana. Olen usein kokenut tämän tunteen. Olen vain typerä länsimaalainen enkä ole selvillä tilanteesta enkä halua ottaa voimakkaasti kantaa. Emme päätyneet yhteisymmärrykseen ja tämän vuoksi näistä asioista pitäisi keskustella lisää muiden entisen Jugoslavian rauhanryhmien kanssa ensi viikonlopun yhteisessä kokouksessamme Wienissä. Pelkään tätä keskustelua, koska kaikki täkäläiset ihmiset joutuvat joka päivä kohtaamaan yhden kaikkein järjestäytyneimmistä sotapropagandakoneistoista. Koneiston, joka on hyvin organisoitu ja joka jatkuvasti rummuttaa: kukaan ei halua sotaa, mutta taistelut ovat tarpeellisia veriveljiemme ja -sisariemme vapauttamiseksi. Haluan painottaa ensinnäkin, että kansainvälinen sotilaallinen väliintulo tapahtuu monien ihmisten kannalta liian myöhään. Tulevina viikkoina yhä useampia ihmisiä kärsii Sarajevossa nälästä ja huonoista lääkintäolosuhteista, ei pommeista. Toiseksi, väliintulo ei johda pitkäaikaiseen ratkaisuun. Se luo todennäköisesti toisen aikapommin, joka voi räjähtää minä hetkenä hyvänsä kansainvälisten joukkojen lähdettyä. Kun suuri osa nykyisestä tappamisesta suuri osa on revanssia 45 vuoden takaisista tapahtumista, niin kuka voi taata, ettei kaikki ala uudestaan saman ajanjakson kuluttua. Kuinka moni ihminen silloin kuolee? On kuitenkin olemassa muutamia sotilaallisluontoisia operaatioita, joita voin todella kannattaa. Ensimmäinen on ruoan ja lääkkeiden pudottaminen laskuvarjoilla Sarajevoon. Olen valmis keskustelemaan näiden koneiden aseellisesta suojelusta, jos niitä vastaan hyökätään lentokonein tai maasta laukaistavin ilmatorjuntaohjuksin. Mutta luulen koneiden määrän olevan tärkeämpi asia. Mikäli sadoittain vieraita lentokoneita lentää, en usko monia niistä ammuttavan. Toinen mahdollinen toimi, joka on mahdollista tehdä nopeasti, on taistelevien joukkojen tiedonvälityksen häirintä. Se voisi jo saattaa sotivat joukot täydellisesti epäjärjestykseen ja lopulta radioaaltoja voitaisiin käyttää totuuden kertomiseen siitä, mitä on tapahtunut. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam Ps. Uusin fax-lehtemme on valmis. Se on viisisivuinen kirje, jossa on viimeisimmät tiedot ARK:sta ja Rauhan, väkivallattomuuden ja ihmisoikeuksien keskuksesta. Se on suunnattu pääasiassa niille, joilla ei ole mahdollisuutta käyttää sähköpostia. Jos haluat saada lehtemme tai haluat toimia telefaxverkoston keskuksena lehden levittämisessä, ilmoita siitä meille. Sain juuri puhelun Vesnalta Visin saarelta. He tarkkailevat EY:n tarkkailijoita ja seuraavat, kuinka he kulkevat pubista pubiin ja humaltuvat. Vesna ja Milena olivat myös kuulleet ja nähneet saarella tapahtuneet räjähdykset, mutta ne eivät olleet niin suuria kuin miksi Kroatian radio ne kuvasi. Visin saarella kaikki on enimmäkseen hiljaista ja he tuntevat itsensä enemmän turisteiksi kuin aktiiveiksi rauhantyöntekijöiksi. Sanomalehdissä jatkuu edelleen propaganda Kroatian armeijan lähettämisestä saarelle samoin kuin rauhanliikkeen painostus siitä, etteivät he ole hyviä kroaatteja. Lopuksi hyvä uutinen. Kroatian radion uutisten mukaan Serbian ortodoksinen kirkko on avoimesti ilmoittanut, ettei se enää tue Serbian sotapolitiikkaa. Emme tiedä, onko tämä vain propagandaa ja pyydämme hartaasti, että joku Serbiassa voisi vahvistaa tiedon. Tämä on ehkä ensimmäinen askel keskustelujen avaamiseen ihmisten välille, jotka eivät ole kyenneet keskustelemaan, koska heidän kirkkonsa ovat tukeneet sotapropagandaa. 29. 30.5. Rakkaat ystävät, Mistä aloittaisin. Suurin ongelmani tällä hetkellä ovat keskustelut Bosnia-Herzegovinan intervention puolesta ja sitä vastaan tai keskustelut voimakkaista Serbian vastaisista pakotteista. Jossain vaiheessa useimmat rauhanaktiivit menettävät toivonsa tämän sodan rauhanomaiseen ratkaisuun. Puhun täällä kuin täydellinen hullu, joka ei kykene selvittämään ajatuksiaan. Mitä Gandhi olisi sanonut tällaisessa tilanteessa, mitä hän olisi tehnyt? Milloin tilanne on niin täydellisen epäselvä, että vain armeijat voivat pelastaa sen? En tiedä, mutta minulla on tunne, että vaatiessaan sotilaallista interventiota rauhanliike on luopumassa kaikesta siitä, mihin se on uskonut, toiveistaan ja olemassaolonsa perusteista. Miksi pitäisi olla rauhanliike jos kovanlinjan väkivallan kannattajat ajattelevat samoin. Miksi nyt vaaditaan sotilaallista interventiota eikä esimerkiksi silloin, kun Vukovariin hyökättiin? Sarajevoa piirittävät taistelijat todennäköisesti uskovat asiaansa tai joku on saanut heidät uskomaan siihen. Mutta mikä on rauhanliikkeen rooli, mikäli luovumme pasifismin ihanteistamme? Vai ovatko nuo ihanteet vain ylellisyyttä, joka voi toteutua vain rauhallisissa maissa? Kun asiat menevät pieleen, kuten täällä, nuo ihanteet hylätään ja unohdetaan. Ehkä minä olisin hyvä taistelija. En ole koskaan todella yrittänyt tappaa toista ihmistä. En ole koskaan joutunut tilanteeseen, jossa minun pitäisi valita, elänkö minä vai joku muu. Tähän mennessä olen valinnut vain, saatanko henkeni vaaraan vaiko en. En usko aseisiin kuten en myöskään usko aseelliseen interventioon. Silti päivästä päivään kirjoitan typerällä tietokoneellani kauhujuttuja ja pyydän apua. En ole tunteeton. Päällimmäisenä tunnen olevani lähellä Sarajevossa olevia Nadaa, Semraa ja Ibrahimia. Minulla ei ole valmista ratkaisua heidän ongelmiinsa, mutta uskon koko maailman rauhanliikkeen järjestöjen olevan enemmän kuin tyhjiä sanoja ja helppoja toimia. Tänään vierailin yhdessä Zagrebin pakolaiskeskuksessa valmistelemassa työleiriä, jonka toivon mukaan saadaan käyntiin siellä myöhemmin kesällä. Pakolaiskeskus tunnetaan Vukovar-hotellina ja useimmat sen asukkaista ovat tulleet Vukovarista. Paikkaa on vaikea kuvailla. Pikkulasten voi nähdä leikkivän oikeilla aseilla. Heidän isillään ja vanhemmilla veljillään, jotka ovat muutaman päivän lomalla Bosnia-Herzegovinan rintamalta, näkee raskaampaa aseistusta. Kuusitoistavuotias poika kertoi taisteluista rintamalla Bosnia-Herzegovinassa ja siitä, kuinka monta serbiä hän on surmannut. Noin 17-vuotiaan pojan tarina jäi mieleeni. Tshetnikit surmasivat hänen isänsä ja hän selviytyi onnekkaasti. Nyt hän on rambo, joka taistelee Kroatian armeijan valvomalla alueella Bosnia-Herzegovinassa. Lomalla ollessaan hän terrorisoi pakolaiskeskusta. Naisten täytyy palvella häntä ja suudella hänen kenkiään. Aida kertoi minulle, että hän oli nähnyt tänään televisiossa haastateltavan 8-vuotiasta sarajevolaista poikaa, joka oli kertonut ettei halua enää elää. Tuolloin ajattelin lapsiani, poikiani ja tytärtäni. En ole nähnyt heitä muutamaan kuukauteen, mutta he ovat pysyneet mielessäni. Kaipaan heitä joka päivä. Olen onnellinen, ettei tätä tapahdu heille. Tietysti hyvän isän pitäisi olla kotona leikkimässä lastensa kanssa ilmeisestikään en ole hyvä isä mutta ainakaan he eivät näe tätä kaikkea eikä kenenkään tarvitse selittää heille, ettei tämä ole normaalia. Osiekissa lapset leikkivät aggressiivisia leikkejä, joita katsellessa ymmärtää, että tarvitaan monta vuotta ennen kuin lapset oppivat, ettei väkivalta ole ratkaisu ja ettei ole normaalia, että aikuiset yrittävät ratkaista erimielisyytensä väkivaltaisesti. Illalla meillä oli toinen kokous zagrebilaisten vapaaehtoisten kanssa, jotka haluavat auttaa meitä työleirien järjestämisessä pakolaiskeskuksiin. On hullua, että yritämme järjestää leirejä. Kuvitelkaa, että me voimme saada noin 45 vapaaehtoista kolmeksi viikoksi auttamaan meitä. Meidän täytyy yhä toivoa heidän tulevan. On hullua, että meidän täytyy yhdessä hankkia rahat toteuttaaksemme leirit. Sen pitäisi olla helppoa, mutta silti leiribudjetissamme on noin 15 000 markan vajaus eikä minulla ole pienintäkään ajatusta, mistä rahat löytyisivät. Toisaalta on naurettavaa, että me kuvittelemme muutamien vapaaehtoisten työllä auttavamme leirien noin 150 000 lasta unohtamaan sodan muutamiksi tunneiksi. Kuitenkin minä uskon rahojen löytyvän ja vapaaehtoisten saapuvan. Nyt tiedätte, millaisen paineen teille asetan. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam, yhä 30.5. Demokraattisen Kroatian kaksi vuotta "Hylätkää kaikki epäjärjestykselle perustuva kunnia ja etsikää sellaista, mikä tuottaa harmoniaa." Baha'u'llah, paratiisin sanoja1 Rakkaat ystävät, Jos olette allergisia kansallislipuille tai shakkilaudoille teidän ei pitäisi olla tänään Zagrebissa. Tänään oli Kroatian demokraattisen valtion toinen vuosipäivä ja jokaisessa talossa oli oma lippunsa. Maksimirin puistossa ja katedraalissa oli suuret juhlat. Tudjman oli kaikkialla eturivissä katsellen kaikenlaisia vanhanaikaisia perinteisiä tansseja ja muuta todellista kroatialaista kulttuuria. Viime päivänä sanomalehdet ovat olleet täynnä sankaritarinoita Tudjmanista, joka on kahden vuoden aikana tehnyt enemmän Kroatian hyväksi kuin useimmat suurista kroaateista tekivät koko elinaikanaan.Vaaligallupeissa Tudjman menettää kannatustaan helvetillisesti, mutta se ei ole pääasia. Kroaatit rakastavat Tudjmania ja Tudjman on Kroatia. 15 vuotta sitten kuulin samanlaisia tarinoita Titosta. Osiekiin saapui eilen Australiasta lähetys ikkunalasia. Se on hienoa, mutta he tarvitsevat lisää lasia. Kun kävin Osiekissa, me vitsailimme, että ikkunankorjaajan työ olisi kaupungin paras työpaikka. Melkein kaikki kaupungin ikkunoista on rikki, joten työtä riittää jonkin aikaa. Serbiassa on huomenna vaalit. Olen utelias näkemään, mitä tapahtuu. Todennäköisesti hallitus valitaan uudelleen, koska epäilen etteivät vaalit ole niin demokraattiset kuin normaalitilanteessa. Jos vaalit voivat muuttaa jotakin, ne kielletään. Mutta koskaan ei voi tietää. Ehkä huomenna on päivä, jolloin kaikki muuttuu näissä maissa. Koskaan ei saa luopua toivosta. Ortodoksinen kirkko on kääntänyt selkänsä hallitukselle, joten joitakin muutoksia ihmisten mielipiteissä on odotettavissa. On sääli, ettei Serbian televisio näyttänyt kokonaisuudessaan puhetta, jossa Ortodoksinen kirkko veti tukensa hallitukselta. Kroatian television mukaan Belgradissa puheesta esitettiin osia, mutta ei sitä osaa, jossa kirkko virallisesti ilmoitti, ettei se tue enää hallituksen ja JNA:n toimia. Sama lähde näytti, että Sarajevossa esitettiin juuri tämä osa. Mutta kuten aina, onko se totta? Viime päivinä Zagrebissa on yllättävästi näkynyt paljon sotilaita tai siviilejä, joilla on ollut niin kutsutun "Mustan legioonan" tunnus. Sen jälkeen, kun Aida oli nähnyt muutamia, myös minä olen nähnyt niitä. Ihmettelen, kuinka vanhat partisaanit reagoivat heidän univormuihinsa ja tunnuksiinsa. Ryhmän nimi ja tunnukset ovat kytkeytyneet toisen maailmansodan teurastuksiin ja tappamiseen. Kaupungissamme on nyt Vihreä, Sininen, Valkoinen, Musta ja Punainen legioona. On koittanut "Sateenkaari legioonan" perustamisen aika. Sen muodostaa ryhmä kansainvälisiä vapaaehtoisia, jotka tulevat lyhyeksi tai pidemmäksi ajaksi sota-alueella ja auttavat rauhanliikettä ja pakolaisia kaikessa, missä he voivat auttaa. He ovat yksittäisiä henkilöitä, eivät minkään suuren humanitaarisen järjestön jäseniä. He keräävät rahansa itse tai ystäviensä avustuksella. Zagrebissa radio on auki kaikkialla. Kun uutisissa mainitaan Bosnian tai Dubrovnikin kaltaisia nimiä, kaduilla, ravintoloissa ja pubeissa tulee hiljaista ja kaikki kuuntelevat viimeisiä uutisia. Ihmiset elävät uutisista uutisiin. Vain viikon päässä olevat asiat näyttävät olevan kaukana tulevaisuudessa. Viikon aikana voi tapahtua niin paljon. Viikon kuluttua esimerkiksi Bosnia-Herzegovinan väkivaltaisuudet voivat olla ohi, mutta on mahdollista, että väkivaltaisuudet alkavat myös Kosovossa. Kroatiankielisen ARKzin-lehtemme uusin numero on ilmestynyt. Siinä on taustajuttuja kaikkialta entisestä Jugoslaviasta. Lehtemme on ainoa todella vapaa julkaisu. Danas, ainoa suurempi niin kutsuttu mielipideaikakausilehti, kieltäytyi julkaisemasta WRI:n ilmoitusta. He pelkäsivät julkaisemisen aiheuttamia reaktioita ja lehti on jo vaikeuksissa. Belgradissa Vreme julkaisi ilmoituksen. Ainoa ongelma on, että ARKzin on kroatian kielinen, mutta ehkä pystytte selvittämään tämän ongelman. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam Ps. Etsimme yhä vapaaehtoisia heinäkuun lopun ja elokuun alun työleireillemme samoin kuin sponsoreita rahoittamaan leikki- ja opetusmateriaalia. 1 Viikon viisaus Housemanin rauhankalenterissa. 31.5. Rakkaat ystävät, Uutisia Visin saarelta. JNA:n sotilaat ovat lähteneet. Viimeinen sotilas poistui saarelta eilen illalla kello 19.30 ja tänään Kroatian armeija menee armeijan tyhjiin parakkeihin. Tähän saakka koko operaatio on sujunut rauhallisesti ja eilen illalla saarella oli tietenkin suuret juhlat. Vallitsevassa ilmapiirissä Visin saaren demilitarisointi on vaikea toteuttaa. Ihmiset odottavat kunnes vapauttaja, Kroatian armeija, saapuu ja he vastustavat täydellisesti toisenlaista ratkaisua. Niin kauan kun JNA:n laivasto on paikalla ja ampuu Dubrovnikiin, asukkaat mieluummin haluavat jotain suojelua. EY:n tarkkailijat lähtevät myös pian. JNA:n lähdettyä heillä ei ole enää työtä, joten ilman armeijaa ja tarkkailijoita saarelaiset tuntevat itsensä turvattomiksi. Ehkä tällä hetkellä on helpompaa vaatia Bosnia-Herzegovinan tai Kosovon demilitarisointia kuin tuollaisen pienen saaren. Kun JNA on poistunut saarelta, maailma ei enää ole kiinnostunut saaresta. Ehkä pian saapuu turisteja, koska saari on paratiisi. Tietoverkkokonferenssistamme löytyy tänään Serbian Krajinan tasavallan edustajan antama hyvä esimerkki samojen uutisten erilaisesta tulkinnasta. Hänellä on täysin toisenlaista tietoa Sarajevon tapahtumista kuin useimmilla uutistoimistoilla. Jälleen: mihin luottaa? Nämä viestit tarjoavat täysin erilaisen näkemyksen tilanteesta, nähtynä täysin toiselta kannalta. Hänen tietojensa mukaan ustascha ja Vihreät baretit1 ovat syyllistyneet serbejä kohtaan samanlaisiin julmuuksiin kuin tshetnikien sanotaan syyllistyneen toisissa viesteissä. En jaksa uskoa kaikkien noiden viestien olevan valheita. Tämä kaveri on tohtori ja hänen on kyettävä ajattelemaan kuin tiedemies. Huomaa sanani, en sano hänen puhuvan totta. Sanon vain, että jos on savua on myös ehkä tulta. Nämä jutut eivät voi kaikki olla pelkkää mielikuvitusta. En usko kovinkaan paljoa juttuihin, joissa on vain hyviä ja pahoja kavereita. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam Ps. Toivon jonkun jossain saavan mahtavan idean kysyäkseen huonekalujen valmistajalta tai myyjältä, josko he voisivat lahjoittaa huonekaluja toimistoomme. Työskenteleminen lattialla istuen ei ole hyväksi ja kaikki mappimme ovat suurissa pinoissa. Pidän esimerkiksi paljon ruotsalaisten puisista huonekaluista ja heillä on suuria kansainvälisiä tuottajia ja kauppiaita. Unohdin eilen kirjoittaa selkeästi, että me myös tarvitsemme paljon leikkikaluja pakolaislapsille. Pyydämme tuomaan ennemminkin leikkikaluja Kroatiaan kuin rahaa niiden ostamiseen, koska kaikki tuotteet ovat täällä hyvin kalliita usein kalliimpia kuin lännessä ja lisäksi niissä kaikissa on 5 prosentin sotavero. 1 Vihreät baretit ovat Bosnia-Herzegovinan puolisotilaalliset joukot. 31.5. osa II Rakkaat ystävät, Koska tänään tapahtui niin paljon asioita, päätin kirjoittaa toisen osan päiväkirjaa tälle päivälle. Christine Sweitcher soitti juuri äsken minulle. Keskustelin hänen kanssaan Saksan ja muiden läntisten rauhanliikkeiden tuntemuksista ja asennoitumisesta sotilaalliseen interventioon. Näyttää siltä, että mielipiteet jakautuvat, mutta sotilaallista interventiota vastustavat eivät vastusta sitä yhtä vahvasti kuin Persianlahden sodan aikaan. Useimmat ihmiset ja erityisesti tämän alueen tilanteen kehitystä läheisesti seuranneet odottavat sotilaallista interventiota, mutta eivät tue sitä. Haluan todella avoimesti kysyä, miksi esimerkiksi Persianlahden sodan aikana niin monet vastustivat sotilaallista interventiota. Olivatko Irakin rikokset vähäisempiä kuin rikokset, joihin mitkä tahansa täkäläisistä joukoista ovat syyllistyneet? Vai eivätkö nämä maat ole mielestänne tarpeeksi tärkeitä? Miksi maailman valmistautuminen tappamaan muutamia serbejä on vähemmän problemaattista ja miksi Persianlahden sodassa, sen aikaisten rauhanaktiivien mukaan, oli niin rikollista tappaa irakilaisia? Uskon yhä, että rauhanliikkeen on katsottava pidemmälle tulevaisuuteen ja ymmärrettävä, mitä interventio merkitsee tulevaisuudessa. Meidän on myös otettava huomioon se, että tulevaisuudessa nämä maat on saatettava jollain tavoin yhteistyöhön. Tästä pitäisi ennemminkin keskustella, kuin käydä korkeatasoista teknistä keskustelua siitä, kuinka ja missä olosuhteissa sotilaallinen interventio pitäisi tehdä. Christineltä kuulin niiden amerikkalaisten ryhmien, joihin hän on ollut yhteydessä, luulevan, että päätös interventiosta tehdään heinä- tai elokuussa. Presidentin vaalit ovat muistaakseni marraskuussa, joten intervention ajankohta valitaan tuottamaan Bushille paras mahdollinen poliittinen voitto. Tämä viesti ei hämmästyttänyt minua, mutta silti on vaikea odottaa, että sarajevolaisten valittaisiin osaksi Yhdysvaltojen vaalisirkusta. On vaikea kertoa Ibrahimille ja Nadalle, että heidän pitää vain odottaa kunnes Bushin kampanjasuunnittelijat ajattelevat ajan olevan kypsä ja intervention vaikutuksen uudelleenvalintaan riittävän suuri, jotta se kannattaisi tehdä. Rauhanliikkeen keskusteluissa on pääosin kysymys siitä, kuinka pitkälle pakotteissa ja sotilaallisessa interventiossa pitäisi mennä. Suurimmassa osassa liikettä interventio Sarajevoon ja Mostariin näyttää olevan enemmän tai vähemmän odotettu. Jos entisen Jugoslavian rauhanryhmät esittävät interventiota, niin siitä koituu Christinen mielestä ongelmia läntisille rauhanjärjestöille. Hän lupasi kysellä hiukan lisää saadakseen selvää mielipiteistä, ennen kuin hän saapuu ensi viikolla Zagrebiin. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam Kesäkuu 1.6. Hyvät ystävät, On selvää, etteivät kaikki serbit kannata sotaa ja vallassa olevaa hallitusta. Kroatian television mukaan vaalit epäonnistuivat, moni jätti äänestämättä. Serbian presidentti Slobodan Milosevicin äänestämistä oli outoa katsella. Kun uurnia oli seitsemän, hän ei itsekään tiennyt, mihin uurnaan minkäkin lapun pudottaa. Belgradin mielenosoitukset sotaa ja Milosevicia vastaan sen sijaan olivat onnistuneita. Muutamia päiviä sitten taiteilijoiden mielenosoitus sulki Belgradin kadut. Eilen pieni spontaani rauhanmielenosoitus kasvoi muutaman kymmenen tuhannen ihmisen massamielenosoitukseksi hallitusta ja sotaa vastaan. Ja tänään ihmiset ryhtyvät leiriytymään Belgradin kaduille päämääränään päästä eroon Milosevicista ja sodasta tai... Myös Sarajevosta kuuluu ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hyvää. Yksi Splitistä lähteneistä kuljetuksista on päässyt perille tuoden ihmisille monen viikon tauon jälkeen ruokaa ja lääkkeitä ulkomailta. Tänään kello kuusi aamulla tehtiin sopimus tulitauosta ja on syytä rukoilla, että se pitää. Olisi tärkeää, että monen vuorokauden jälkeen ihmiset voisivat tulla ulos kellareistaan ja pommisuojistaan. Toistaiseksi tulitauot eivät ole pitäneet kovin kauaa. Tulitus jatkui muuten eilen ja viime yönä. Eilistä tulitaukoa ei ollut ehditty edes vielä lyödä lukkoon, kun tulitus vuorilta jatkui niin Dubrovnikissa, Slavonski Brodissa ja muilla Kroatian rintamilla. Toukokuun 9. päivänä eräs täkäläinen lehti kirjoitti, että 2 000 tshetnikkiä oli pidätetty. Tuo tarina käy pitkälti yhteen Serbian Krajinan tasavallan virallisen edustajan, kuten hän sähköpostiviestinsä allekirjoittaa, Zoran B. Djordjevicin kertomuksen kanssa. Zoranin mukaan Odzakin kaupungin jalkapallostadionille oli teljetty 2 600 lasta, naista ja vanhusta yli kuukaudeksi. Kaupunki on sama ja päivämäärät täsmäävät melkein. Tarkistin tämän eilen luettuani Zoranin viestin vielä kertaalleen, sillä en usko, että kaikki nämä tarinat ovat keksittyjä. Myöskään kertomukset HOS:n yksiköiden kidutuskammioista eivät kuulosta täysin tuulesta temmatuilta. Olen nähnyt Zagrebissa paljon HOS:n sotilaita ja voin kuvitella, että he kiduttavat uhrejaan. Mutta kuten sanottu, molemmat tarinat voivat olla perättömiäkin. Kirjoitan näistä asioista, vaikka minua voidaan taas nimitellä tshetnikiksi, koska ihmisten ei pitäisi yksinkertaistaa asioita. Tässä sodassa ei ole vain hyviä ja pahoja, kuten amerikkalaisissa westerneissä. Tällä hetkellä koko maailma on serbejä vastaan ja unohtaa, että hyvätkään kaverit, tässä tapauksessa kroaatit ja muslimit, eivät ole kovin mukavia hekään. Kieltäydyn uskomasta, että etnisesti serbit olisivat aggressiivisia, vaarallisia leijonia ja kroaatit vaarattomia lampaita sekä muslimit heikkoja peuroja, jotka pelkästään kärsivät. Sarajevossa olevat muslimit kärsivät varmasti, mutta niin kärsivät siellä ja muualla näissä maissa olevat serbit, kroaatit ja albaanit. Viime viikonloppuna Wienissä pidetyssä kaikkia entisen Jugoslavian alueita edustaneiden rauhanryhmien kokouksessa tehtiin päätös, että vastedes paneudumme enemmän auttamaan pakolaisia, joita on nyt kaikissa maissa. Valitettavasti suuret pakolaisjärjestöt eivät kykene reagoimaan tilanteeseen riittävän nopeasti ja tehokkaasti. Kokouksessa päätettiin lähettää välittömästi faxilla lista lääkkeistä, joita Splitissä tarvitaan. Päätimme koordinoida enemmän tietojamme pakolaisvirroista ja välittää tietoa maailmalle mahdollisimman pian. Kokouksessa tunnustettiin kansainvälisten pitkäaikaisten vapaaehtoistyöntekijöiden merkitys. Minua pyydettiin kertomaan, että kaikissa näissä maissa tarvittaisiin minunlaisiani ihmisiä. Älkää siis epäröikö, vaan tulkaa. Vaikka televisiossa näytetään verisiä uutiskuvia, niin entisen Jugoslavian alue on suuri ja taisteluiden ulkopuolelle jää laajoja alueita, kuten Itä-Slavonia. Sieltä ryhdyttiin eilen poistamaan miinoja. Se on vaarallista työtä ja vaatii vahvoja hermoja. Ystäväni Ben melkein romahti paineen alla. Älkää odottako taisteluiden päättymistä, sillä työtä on jo nyt paljon. Nämä ajatukset ovat vastineita Länsi-Euroopan yleiseen mielipiteeseen. Sanomalehdet ja ihmiset tuntuvat luulevan, että luoteja alkaa viuhua pään yllä heti entisen Jugoslavian rajan ylittämisen jälkeen. Jos ei halua joutua keskelle taisteluita tai nähdä tuhottuja paikkoja, voi mennä esimerkiksi Rijekaan, kuten turistit jo tekevätkin. Ainoa häiritsevä tekijä siellä on pakolaisvirta Dalmatiasta pohjoiseen. Yli 250 000 ihmistä haluaa lähteä näistä maista, eikä kukaan tiedä moniko on jo mennyt. Rauhaa ja rakkautta Zagrebista Wam 2.6. Rakkaat ystävät, Nähdessäni lauantaina puhelinlaskuni päätin jo miltei luopua tästä yksityisestä aktiostani. Haluan kiittää teitä, jotka olette lähettäneet minulle viestejä. Te siellä olette ihania ihmisiä, kiitos lohduttavista kirjeistä. Se todella auttaa minua ja meitä uskomaan työhömme. Lasku muuten oli yli 120 000 dinaaria, lähes 3 000 markkaa, eli 20 000 dinaaria enemmän kuin minä, tai tietokoneeni, oli laskenut. En vieläkään tiedä, miten pystyn sen maksamaan, mutta me jatkamme viestien ja päiväkirjani lähettämistä kunnes saamme rahat kasaan tai linja katkaistaan. Kiitos vielä viesteistänne. Muutamankin rivin tervehdys on tärkeä sekä meille että ihmisille Sarajevossa. Viime kuussa hinnat nousivat jälleen 23,4 prosenttia ja palkat laskivat 15 prosenttia. Yksi henkilö tarvitsee täällä elämiseen noin 20 000 dinaaria, ruokaan, sähköön ja halpaan asuntoon, ja 4-henkinen perhe vähintään 69 000 dinaaria. Keskiansio on 17 000 dinaaria. Nämä ovat virallisia lukuja. Hinnat ovat nousseet tänne tuloni jälkeen 43,5 prosenttia ja palkat laskeneet 36,1 prosenttia. Positiivisiin uutisiin kuuluu se, että pyöräillessäni keskustaan, se oli täynnä lauantain konserttia varten suunnittelemaani kaunista julistetta. Konsertti juhlistaa kansainvälistä sodassa kuolleiden lasten muistopäivää ja julisteessa olevan piirroksen on tehnyt neljä ja puolivuotias poikani. Hän ei tosin tiedä, että käytin hänen faxilla lähettämäänsä piirrostaan, kun tein julisteen tietokoneellani. Se on värikkäimpiä julisteita, joita tähän mennessä olen nähnyt Zagrebissa ja myös avantgardistisin. Vähintään joka toinen viikko saan oman luovan orgasmini, enkä voi sille mitään. Negatiivinen uutinen on puolestaan se, että taistelut ovat taas kiihtyneet Sarajevossa, vaikka eilen illalla kello 18 alkoi tulitauko. Ibrahim on käsittääkseni jo pistänyt peliin kaikki energiansa. Hänen toimistoaan pommitettiin jälleen. Nadaa en saanut kiinni koko päivänä. Ibrahim pyysi meitä välittämään sairaalasta hätäviestin tietoverkkoon ja minä välitin sen Mandalle Lontooseen, jotta oikeat kansainväliset organisaatiot saisivat viestin. Todennäköisesti kaikki 150 potilasta kuolevat huomisiltaan mennessä. En näe helikoptereiden tai lentokoneiden pudottavan avustuksia Sarajevoon. Kun se tapahtuu, uskon jälleen ihmeisiin. Voin vain yhtyä Mandan viestiin: "Välitin viestisi faxilla Kansainväliselle...(ei siksi, että ne mitään tekisivät, mutta tietävätpähän ainakin, mitä tapahtuu)....". En kirjoita tuota suluissa olevaa ajatusta Ibrahimille tai Nadalle, mutta mietin sitä. Koska tässä jo muutoinkin lainaan muiden ajatuksia, kirjoitan otteen Aidan jutusta, koska olen samaa mieltä hänen kanssaan: "Lehdissä on ryhdytty julkaisemaan Kroatian armeijan kaatuneiden sotilaiden nimilistoja. Tänään oli 709 miehen nimet, heidän isiensä nimet suluissa ja lista jatkuu huomenna. 3 485 kaatunutta kansallisankaria. Kuka voisi oppia heidän nimensä ulkoa? Entä niiden lasten, naisten, siviileiden tai vastapuolen ihmisten nimet, joille presidentti ei voisi myöntää sankarin arvonimeä? Onhan epätoivoinen ajatus oppia ulkoa kaikkien tässä sodassa kuolleiden nimet? Toistaa nimet rukouksessa. On niitä, joiden mielestä sitä rukousta pitäisi toistaa päivät pitkät, vaikka he eivät koskaan aiemmin olisikaan rukoilleet tai tunteneet tarvetta rukoiluun. Heidät pitäisi siihen velvoittaa. Ehkä he pystyisivät kuvittelemaan kasvoja nimien takana, kesken jääneitä kertomuksia ja näihin kasvoihin liittyviä toisia kasvoja...En tiedä muuttaisiko se mitään. Ystävämme ovat tehneet tämäntapaista iltamielenosoituksissa, toistaneet kaikkien osapuolten puolella kuolleiden nimiä. Ilmeisesti me laadimme yhteisen listan, nyt kun taas voimme liikkua ulkona ja voimme toistaa nimet yhdessä." Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam 4.6. Rakkaat ystävät, Nautin olostani tässä maassa joka päivä enemmän. Hurraa. Seitsemän vuoden jälkeen olen maassa, jonka hallitus ilmoittaa avoimesti aikovansa rakennuttaa ydinvoimalaitoksen mahdollisimman pian. Ja lisäksi kolme hiilivoimalaa. Toivottavasti te kaikki siellä muistatte ne viime vuoden päivät, kun JNA uhkasi räjäyttää Slovenian ydinvoimalan. Meillä on asunto-ongelma, militarismi, työttömyys, pakolaisuus, kotiväkivalta, syrjintä, jäteongelma, ympäristötuhot, sota, nälkä, kerjäläisiä, inflaatio, fasismi, epäkelpo sosiaaliturva, aids, konservatismi, ulkomaalaisongelma, taloudellisia ongelmia, jalkapallohuligaaneja, outoja uskonlahkoja, kokematon hallitus, abortin kieltävä laki astuu kohta voimaan, sensuuri, eläinten kidutus... Ehkä unohdin muutaman ongelman, mutta nekin luultavasti ovat olemassa ja nyt siis myös ydinvoimala, vaikkei vielä rakenteilla. On mainiota, että sotilaallisen intervention kylkiäisinä tänne aiotaan pudottaa taivaalta myös koko länsimainen teollisuus. "Vapauttajat" antavat lahjoja. Ydinvoimaa, uusia autotehtaita, uutta sitä ja tätä. Ongelmia ei ole. Ei ole suunnitelmat patoavaa vihreää liikettä, vaan yhteistyöhalukkaita ihmisiä. Tästä tulee länsimaisen teollisuuden leikkikenttä, jossa kehitetään koemalleja vietäväksi sitten takaisin länteen. Kuvitelkaapa, miten toisinkin voisi olla. Riossa maailman kansalaisia edustavat tahot voisivat vaatia, että Kroatian ja Bosnia-Herzegovinan jälleenrakentamisen ehtona on oltava korkeimmat ympäristölliset kriteerit. Muistan hyvin alkufiilikset. Ensin joutui paniikkiin sota ei ollutkaan ohi viidessä tai kymmenessä minuutissa. Sinne olisi lähdettävä osoittamaan mieltä. Sitten tajusi, että tässähän voisi itsekin kuolla. Sitten uutiset hetkeksi siirtyivät viidennelle sivulle. Ja sitten ne menivät täysin sekaisin, pommittivat Dubrovnikia, idiootit ja sivistymättömät raakalaiset sitä kaunista kaupunkia. Eivätkö ne osaa edes lukea allekirjoittamiaan sopimuksia. Eikö kukaan tiedä mitä on sovittu. Sitten lähetettiin tarkkailijoita. Tämä on näet Eurooppaa, eikä täällä ole sallittua ampua heimoveljiä. Ja kun ammutte toisianne, noudattakaa sääntöjä. Näyttäkäämme, että ainakin Euroopassa osataan sotia mukavasti ja siististi. Hyvä on, nema problema: EY:llä on kaikki hallinnassa. Vukovar oli silloin jo tuhottu. Mutta sehän olikin vain valokuva sanomalehdessä. Minä kävin siellä muutama vuosi sitten kaivamassa ojaa ja nyt ne paskiaiset tuhosivat työni. Hitto sentään, nehän ampuvat tuomareitakin. Eihän pelisäännöt sellaista salli. Setä Samuli tulee ja tuo paljon ystäviään mukanaan. Onhan näet sentään Geneven sopimus. Ei se salli tuomareiden ampumista, eikä humanitaarisen organisaation työntekijöiden ampumista. Joten pidetään istunto. Hymyillään ja neuvotellaan, mutta kliinisesti, sillä pöydässä ei saa huutaa, olemmehan sivistyneitä, emme villi-ihmisiä. Tarvitseeko tohtori apua siellä? Ei sitten liian pian, sillä vaalit on ensi vuonna ja pitäkää pojat huoli siitä, että ette polta ihan kaikkea maan tasalle tällä välin. Vuoden kuluttua on oltava vielä jotain pelastettavaa. Eläköön Geneven sopimus! Teurastaminen on kielletty. Siellähän ammutaan sairaaloitakin. Sehän ei ole sallittua, pitää lähettää tarkkailijoita paikalle. Tällaista ei meidän mantereella ole tapahtunut aikoihin. Lähetetään paikalle lehdistö. Tässähän riittää uutista, eivätkä paikalliset näytä edes saavan kameraan vakaata otetta. Lähikuva, mutta ei liikaa verta, sillä kuvamateriaali lähetetään kahdeksalta ja lapset saattavat katsoa silloin televisiota. Voitteko siirtää lapsen hiukan lähemmäksi ruumista, että kyyneleet putoilevat äidin vatsalle. Oliko se muuten serbi, kroaatti vai muslimi. Olikohan muslimi eurooppalaisissa vaatteissa? Kyllä on omituista. Pojat hei, keskitysleirejä ei sallita. Mutta ei me kaikkia paikkoja voida tarkistaa. Onpa omituista. Tuossa nelivuotias ampui suurella kiväärillä. Mitä ihmettä? Syntyvätkö lapset täällä kivääri kädessä? Onpa omituista. Miten taas sanotaankaan hyvää päivää: "Dabar dan?" Meille on muuten tullut tänne joitakin sotilaskarkureita ja pakolaisia. Ettekö voisi pitää heitä siellä, sillä muutenhan me joudumme tekemään sivistymättömän teon ja sulkemaan rajamme. Joten, jos voisitte pitää karkurit ja pakolaiset siellä rajojenne sisällä, me voimme kyllä lähettää muutamia telttoja. Ja ne sotilaskarkurit kulkevat vielä väärennetyt paperit taskuissaan, emme me sellaista voi sallia. Ordnung muss sein. Pojat, pitäkää olympiatuli palamassa. Kyllä me tulemme apuun, mutta ettekö silti voisi taistella vähän systemaattisemmin, yhdellä rintamalla kerrallaan, sillä tätä hajautettua sotaa on niin vaikea seuratakin. Jos pidätte kuvion selvempänä, me keskitämme maailman lehdistön Sarajevoon. Ja jos jakaisitte Bosnia-Herzegovinan kolmeen osaan, tilanne selkiytyisi. Sota Kosovossa saattaa muuten puhjeta milloin tahansa, mutta kameramme ovat valmiina. Vai suunniteltiinko kaikki sota- ja kampanjahuoneistoissa. Miten kauan heidän annetaan leikkiä, ennen kuin me marssimme sinne vapauttajina ja valtaamme markkinat ilman vastarintaa. Rauhantutkijat näkivät jo vuosia sitten mihin tilanne on johtamassa ja poliitikot antoivat tilanteen kehittyä. Kyllä sotaa ja taloutta simuloivat tietokonepelit ovat tänä päivänä nokkelia. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam Ps. Tämä oli palanen mustaa hollantilaista poliittista kabareeta, jonka tarkoitus ei ole loukata minkään heimon jäseniä. 5.6. Rakkaat ystävät, Kroatian hallitus antoi tänään uuden mielenkiintoisen tiedonannon: se pyytää koko maailmaa valmistautumaan sotilaalliseen interventioon Bosnia-Hertsegovinaan. Kroatia itse aloitti intervention jo aikoja sitten, mutta se haluaisi joitakin ystäviä avuksi. On selvää, että Kroatia tuntee vahvistuvansa sotilaallisesti päivä päivältä. Christine kertoi minulle muutama päivä sitten, että länsimainen lehdistö kirjoittaa Kroatian valmistelevan suurimittaista hyökkäystä niin sanotuille miehitetyille alueille. Siitä ei ole kerrottu mitään paikallisissa tiedotusvälineissä, eikä Zagrebin liepeillä ole havaittavissa merkkejä suuresta liikekannallepanosta. Soittokierros muutamille paikkakunnille osoitti, että joillekin alueille on keskistetty raskasta kalustoa, mutta on mahdotonta tietää, onko kysymys vain kaluston vetämisestä pois UNPROFOR:n valvomilta alueilta, vai miehitetyille alueille suunnatun lopullisen iskun valmistelusta. Kyse voi olla myös hyökkäyksestä Bosnia-Herzegovinan "vapautettuun" Sarajevoon, sillä raporttien mukaan joukot ovat vain muutaman kilometrin päässä tältä alueelta. Jotakin suurta näyttää kuitenkin kohta tapahtuvan. Samaan aikaan Tudjmanin suosio laskee. Slobodna Dalmacija, joka on ainoa todella riippumaton yksityisten omistama sanomalehti, julkaisi suuren mielipidetiedustelun tulokset. Niiden mukaan 57 prosenttia kroaateista on sitä mieltä, että Tudjmanin olisi syytä vetäytyä politiikasta. Kundi parka on vasta päässyt alkuun. Kroatian hallitus on myös päättänyt silottaa demokratia-kuvaansa. Näyttää siltä, ettei sensuurilakeja aiota viedä parlamenttiin. Splitissä sijaitsevan Dalmatian solidaarisuusneuvoston (DOS) kautta lääke- ja muut materiaalikuljetukset näyttäisivät kuitenkin onnistuvan pienissä erissä. DOS:lla on paljon kontakteja Bosnia-Herzegovinaan ja se tuntee turvalliset reitit vuorten yli. Tällä hetkellä ruohonjuuritason järjestöt näyttävät onnistuvan siinä, missä isot epäonnistuvat. Toisena vaihtoehtona olisi ollut lennättää tavarat Sarajevoon Slovenian tai Kroatian sotilaskoneilla. Päätimme ARKissa kuitenkin ensin kokeilla DOS-yhteyttä. Vaikka jotkut epäilevätkin, että viestejä voidaan matkalla muuttaa, luotan kuitenkin sähköpostiverkostoon. Jos lähetykset Splitiin ja Sarajevoon onnistuvat, voimme olla ylpeitä, sillä muistikuvani mukaan näin konkreettista projektia ei ole sähköpostin avulla ennen hoidettu. Vesna ja Milena ovat muuten palanneet Visistä. He pääsivät sittenkin linja-autolla, sillä reitti on avattu uudelleen niin, että linja-autot kulkevat turvalliselta vaikuttavaa rantatietä. Olen iloinen, että he saapuivat takaisin, sillä ARK tuntuu juuri nyt olevan hajallaan maailmalla. Vesna Terselic on Riossa, Aida ja Neela ovat Koperissa kansainvälisellä naisten leirillä, jotkut ovat matkalla Freiburgin UNSAID -festivaalille, Nina on Pariisissa puhumassa nais- ja lapsipakolaisista, Vladimir on yhä Belgradissa, Zoran valmistelee ensi lauantain konserttia ja Green Actionin Kroatian sodan ympäristövaikutuksista kertovan kirjan esipuhetta. Loput ovat sitten onneksi täällä. Useimmilla on tietenkin oma vakituinen työnsä ARK:n ohella, mutta työttömät painavat töitä keskuksen lattialla, sillä meillä ei vieläkään ole ollut varaa pöytien hankkimiseen. Kuolleista sotilaista laaditun nimilistan viimeinen osa julkaistiin tänään. Huomenna nekin sivut täyttyvät "normaaleista" uutisista eli Bosnia-Herzegovinan kuolleista, Dubrovnikin taisteluista ja niin edelleen, kunnes taas on riittävästi sankareina kuolleita sotilaita ja voidaan julkaista uusi 3 485 sotilaan nimilista. Osijekista saamamme uutiset kertovat, että siellä on vältytty suuremmilta hyökkäyksiltä viimeisen kahden viikon aikana. Matkustankin sinne ensi viikolla Vesna Jankovicin kanssa valmistelemaan kansainvälisen vapaaehtoisen työleirin muodollisuuksia. Sitten tarvitsemmekin enää vapaaehtoisia työntekijöitä. Täkäläisissä pakolaisleireissä ja -keskuksissa on noin 350 000 alle 17-vuotiasta lasta. Joten jos teillä on aikaa heinä-elokuussa, niin tulkaa leikkimään heidän kanssaan. Tai ennen sitä tai sen jälkeen. He todella tarvitsevat seuraa. Mikäli nurkistanne löytyy käyttämättömiä leluja, pistäkää pystyyn keräys vaikkapa paikallisen terveyskaupan kautta ja lähettäkää lelut meille. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam 6.6. Rakkaat ystävät, Jos Kroatian hallitus on viisas, se "sulkee" maan tässä kuussa Sloveniassa järjestettävän Public Enemy -yhtyeen konsertin jälkeen. Kerta heitolla se pääsisi eroon kaikista poliittisista vihollisistaan. Public Enemy on suosituin yhtye radikaalien keskuudessa, joihin ARKin porukat ja heidän ystävänsä lukeutuvat. ARK ei todellakaan ole kovin tyytyväinen maan hallitukseen. He eivät ole kovin kroatialaisia, eivät ainakaan kansallismielisiä. He eivät kuulu siihen kansanosaan, jonka silmät kostuvat kyynelistä televisioillan päättyessä kansallislauluun. Public Enemyn nimen näkee seinillä joka puolella kaupunkia. Itse en pidä sen musiikista niin paljon, että lähtisin toisessa maassa olevaan konserttiin. Jotenkin heidän musiikkinsa kyllä sopii tähän hetkeen: kovaa musiikkia kovina aikoina. Minä kuuntelen mieluummin John Lennonin nauhaa. Jotenkin tulen hermostuneeksi tai aggressiiviseksi kuunnellessani tiivistempoista rappia, vaikka tekstit olisivatkin OK. Mutta mitä kaupunginvaltuusto tarjoaa kansalaisilleen sodan helmoissa, kun hinnat nousevat pilviin ja bensa kuuluu harvoille onnellisille tai sellaisille, jotka ovat valmiita näkemään nälkää pystyäkseen ostamaan sitä. Kyllä! Kaupungissa järjestetään katuralli. Serbiaan ja Montenegroon ei enää tuoda pisaraakaan öljyä, mutta kroaatit järjestävät rallin, miksipä ei. Piirretään vain lähtöviiva ja sinne autot hurahtavat. Täyttä sataa kävelykaduilla ja päin punaisia liikennevaloja, kilpaa raitiovaunujen kanssa, halki kaupungin ydinkeskustan. Leipää ja sirkushuveja me tarvitsemme. Vähintään kerran kahdessa viikossa keskustorilla pidetään suuri kansanjuhla. Ihmiset ovat onnellisia ja unohtavat ympärillään vallitsevan idiotismin. Porshet, Ferrarit, Opelit ja muut moottorikerhon menopelit vingahtavat läpi kaupungin kuin se muka kuuluisi niille eikä mitään erityistä olisi tapahtumassa. Zagrebissa ja Kroatiassa ja muissakin Balkanin maissa köyhien ja rikkaiden välinen kuilu on suuri. Viimeisten kahden vuoden aikana talous on lamaantunut ja nyt alkaa näkyä selvästi, kenellä on varaa ylellisyyteen, kenellä ei. Vanhojen fiiujen, jugoautojen ja rellujen lisäksi liikenteessä näkyy bemareita, mersuja ja muita juppiautoja. Sosiaaliset erot kasvavat joka kuukausi. Rikkaat rikastuvat ja köyhien on myytävä omaisuuttaan pysyäkseen hengissä. Yksi erikoinen näky ovat turkiksissaan ja kultakäädyissään kulkevat naiset. Useimmat heistä ovat juuri saapuneita pakolaisia, tai mieluummin kodittomia1. Muutama kuukausi sitten Green Action järjesti tempauksen turkisten käyttöä vastaan, mutta täällä se tuntuu hiukan omituiselta. Bosnia-Herzegovinasta saapuneilla pakolaisilla ei ainakaan ole ollut aikaa ottaa omaisuuttaan mukaansa. He ovat joutuneet lähtemään matkaan mukanaan vähän vaatetta, transistoriradio, tekokultaisia kelloja, joita he myyvät, ja pian osa heistä kulkee kadulla kerjäten. Suojana heillä on pakolaisuuden vahvistava henkilökortti. Se kertoo etteivät he sentään ole alimpaan kastiin alennettuja romaneja, jotka ovat sosiaalisessa asteikossa albaaneja ja makedonialaisiakin alempana. Kerjäläisten ja kukkakauppiaiden määrä kasvaa kaiken aikaa. Usein he kulkevat ovelta ovelle. Heidän epätoivonsa on helppo nähdä, mutta en pysty auttamaan kuin muutamia heistä ehkä kymmenen päivää tai olen itse kerjäämässä, mitä tavallaan teen nytkin tietoverkon kautta. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam 1 Kodittomilla tarkoitetaan, erotukseksi pakolaisista, sellaisia kroatialaisia, jotka ovat joutuneet lähtemään sotaa pakoon omalta kotiseudultaan Kroatian muihin osiin. 7.6. Rakkaat ystävät, Täytyy heti tunnustaa, että olen pitänyt tänään vapaapäivää. Muistattehan konserttijulisteen, jonka tein viikko sitten? Tänään oli kyseinen suuri, veljko, sodassa kuolleiden lasten kansainvälisen muistopäivän konsertti. Veljko on suhteellinen käsite, mutta luulisin, että päivän mittaan noin 1 000 ihmistä tai enemmänkin istui Maksimir-puiston esiintymislavan edustalla. Yhdeksän tuntia musiikkia ja runoja. Fransiskaanien orkesteri, jossa soitti viisi munkkia tummiin kaapuihin puettuna gregoriaanisia lauluja ja harmonista soft rockia oli ehdoton suosikkini. En ole koskaan kuullut vastaavaa. Tämä ryhmä näyttää olevan suosittu ja heillä on ollut keikkoja yökerhoissakin. Heitä on vaikea saada pois lavalta, kun he ovat aloittaneet soittamisen, mutta se on fantastista katsella. Sää oli aluksi pilvinen, mutta iltapäivällä alkoi paistaa aurinko. Istuin nurmikolla, katselin ihmisiä ja mietin olemistani Zagrebissa. Ajattelin myös Sarajevoa, jonne yhteydet ovat kokonaan poikki. Kaipaan Ibrahimin ja Nadan raportteja. Mietin mahtavatko matkalla olevat lääkkeet päästä perille. Ihmiskunta pystyy lähettämään ihmisiä kuuhun ja robotteja Marsiin, mutta miksi on niin vaikeaa saada perille ruokaa ja lääkkeitä Sarajevoon ilman brutaalia väkivaltaa. Eikö sinne voisi lähettää kauko-ohjattuja lentokoneita ja lääkkeillä täytettyjä Tomahawk-ohjuksia. Tai pommittaa kaupunkia 50 000 elävällä kanalla. Näitä ehdotuksia voisi heittää sivukaupalla. Illalla keskustelimme eräästä ystävästämme, joka on menettänyt täysin malttinsa ja hän on päättänyt hankkiutua Kroatian armeijan asepuvussa Bosnia-Herzegovinaan kameramiehen avustajana. Univormunsa hän sai HOS:lta. Hän sanoo mieluummin kuolevansa omaistensa lähellä kuin istuvansa täällä ja katsovansa sivusta heidän kärsivän. Hän ei kuulu HOS:iin, mutta luottaa siihen, että hän pääsee asepuvussa ainakin Sarajevon lähelle. Mutta hän ei olisi ensimmäinen ihminen, joka lähtee etelään ja häviää sinne. Muutama viikko sitten Sarajevoon lähti eräs hollantilainen toimittaja, josta en ole sen koommin kuullut mitään, eikä Ibrahimkaan ole häntä tavannut. Ihmisiä katoaa Bosnia-Herzegovinassa eikä heidän kohtaloistaan koskaan saada selvyyttä. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam 7. 8.6. Rakkaat ystävät, Maksimir-puistossa järjestettiin konsertti myös sunnuntaina. Tällä kertaa ei Bosnian tai pakolaisten, vaan eläintarhan eläinten tukemiseksi. Eläinparat eivät enää saa riittävästi ruokaa talouslaman vuoksi. Tämä sai minut muistelemaan erästä pientä karhua, Bosnian sodan kuuluisinta pakolaista, jota näytettiin toissapäivänä televisiossa. Tietenkin eläimilläkin on oikeus elää, mutta kun kirjoittaa päivittäin tietokoneella juttuja Mostarissa ja Sarajevossa nälkäänäkevistä ihmisistä, on hiukan vaikea hyväksyä sitä, että ihmiset ovat valmiimpia maksamaan pääsylipusta eläinten oikeuksia ajavaan konserttiin kuin Bosnia-Herzegovinan tueksi järjestettyyn konserttiin. Vietin tänään suurimman osan päivästä Lääkärit ilman rajoja -järjestön1 toimistolla, joka on keskustamme vastapäätä. Heillä oli "ongelmia" tietokoneidensa kanssa. Oli hienoa puhua välillä omaa kieltä. Lisäksi me puhuimme Sarajevon maksapotilaista ja mahdollisuudesta saada materiaaliapua yhdysvaltalaisilta ystäviltämme. Eilen illalla ja tänä aamuna Sarajevon puhelimet toimivat hetken, mutta ennen kuin saimme informaatiota miten ja mitä he tarvitsevat, linjat menivät poikki. Lääkäreillä on onneksi autopuhelin sairaalassa, jossa yksi heistä on vielä töissä. Saimme tietää, että useimmat potilaat olivat selvinneet hengissä viime viikon, mutta eivät selviäisi enää toista viikkoa. He tarvitsisivat tiputusaineita, mutta ongelmana on kuljetus. Potilaiden tarpeiden kattamiseksi tarvittaisiin rekka-auto, mutta viimeksi kuljetusauto ryöstettiin matkalla. Joten kuljetus merkitsee kuolemanriskiä. Lentokenttä on yhä miehitettynä ja suurin osa kiitoradoista tuhottu. Kaikki osapuolet allekirjoittivat viime viikolla sopimuksen. Sen mukaan Titon armeijan piti vetäytyä lentokentältä, jotta se voitaisiin avata humanitaarisen avun perille viemiseen, mutta sopimusta ei ole pidetty. Se oli unelma, ja täällä tottuu siihen, että unelmista tulee äkkiä painajaisia. Vladimir palasi Belgradista tänään. Hän oli väsynyt matkasta, mutta sanoi, ettei Serbiasta poistumisessa ollut mitään ongelmia. Tilanne Belgradissa on paljon huonompi kuin Zagrebissa. Ensimmäiset merkit kauppasaarrosta näkyvät kaupoissa ja hinnat nousevat kovaa vauhtia. Oppositio on melko pieni, mutta aktiivinen ja osoittaa mieltä kaduilla. Vladimir toi mukanaan materiaalia Sodanvastaisesta keskuksesta2 keskuksesta, joka sentään jatkaa toimintaansa. Tänä aamuna vietin taas joitakin tunteja poliisiasemalla siinä toivossa, että saisin virallisen oleskeluluvan, mutta turhaan. Jonot ovat pitkiä. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam 1 Lääkärit ilman rajoja -järjestö lähettää vapaaehtoisia lääkäreitä ja muuta lääkintähenkilökuntaa eri kriisialueille. 2 Belgradin Sodanvastainen keskus on vastaavanlainen järjestö kuin kroatialainen ARK. Kroatian ja Serbian välisistä jännitteistä huolimatta järjestöt ovat pitäneet yhteyttä toisiinsa. 9. 10.6. Rakkaat ystävät, On omituista, että Kroatia liitetään jotenkin aina nationalismiin ja uusfasismiin. Olen itse huomannut, että yritän aina etsiä näitä symboleita täältä Zagrebista. Ja miten reagoinkaan tänne saapuessani siihen, että saksalaisissa lehdissä kerrottiin uusnatsien taistelevan Kroatian armeijassa. Jostain syystä näitä termejä ei koskaan käytetä puhuttaessa Sloveniasta, Bosniasta tai edes Serbiasta. Jopa omissa kirjoituksissani huomaan usein kuvaavani tilanteita, joita voisi luonnehtia fasistisiksi tai muuksi vastaavaksi. Kroatian vasemmistolaiset olivat tietoisia täkäläisestä fasismista jo ennen sotaa ja he kutsuivat itseään mieluummin jugoslaaveiksi kuin kroaateiksi. Muualla Euroopassa taas vasemmistolaiset mieluummin identifioituvat asuinalueeseensa kuin valtioon. Itse ainakin aina mieluummin sanoisin olevan Limburgista kuin Hollannista kotoisin. Samaan aikaan, kun me Länsi-Euroopassa syytimme Kroatiaa äärinationalismista, olivat Serbian tshetnikit jo aktiivisia. Ja näillä ryhmillä on samanlaiset toimintamuodot ja symbolit kuin Kroatian ustashoilla. En tiedä, miksi Kroatiaa koskevat arviot olivat paljon kovempia. Tosiasia on, että Paragan puolue alkoi kasvaa sodan alkaessa, vaikka se oli marginaaliryhmä ennen sotaa. Mikäli Tudjmanista haluaa vaihteeksi löytää jotain positiivista sanottavaa, on sanottava, että ilman häntä äärinationalismi olisi tällä hetkellä vielä paljon voimakkaampaa. Jollain tavalla hän on toiminut suodattajana ja ilman häntä Paragan puolue olisi paljon voimakkaampi puolue. Vesna kävi juuri näyttämässä minulle uusinta lasten "Cro Army" -suklaapakkausta. Se on hyvin suosittua. Kauniin paperin alta löytyy piirroksia ylpeistä Kroatian sotilaista. Aiemmin suklaapakkauksissa oli eläinten kuvia. Useimmat täältä saatavista lasten leluista liittyvät nykyisin armeijaan. Voit valita esimerkiksi Kroatian tai YK:n panssarivaunun. Viisikymmentä YK:n tarkkailijaa saapui muutama tunti sitten Sarajevoon. Samalla ensimmäinen tavarakuljetus viikkoihin pääsi perille. Siinä oli kolme tonnia lääkkeitä, jotka olivat olleet useita päiviä motissa Sarajevosta hiukan pohjoiseen, mutta ei niitä sentään ollut ryöstetty. Viimeisten uutisten mukaan JNA siirtää raskasta kalustoaan pois Sarajevon lentokentältä, mutta muualla kaupungissa tulitus on edelleen kovaa. Rainer saapui eilen Berliinistä ja hänellä oli kassillinen lahjoja minulle ja muille ARKin ihmisille sekä suuri määrä suklaata pakolaisleirien lapsille, mitä olen tänään pistänyt jakoon. Paras lahja oli kuitenkin radiovastaanotin. Minusta tuntuu ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen, että elän maailmassa. Olen kuunnellut monta tuntia BBC:n italian, espanjan, saksan ja hollannin kielissä lähetyksiä. En ollut tiennyt mitään jännityksen kiristymisestä Kuuban ja Yhdysvaltojen välillä. Kaikki muut uutiset nielaisinkin kuin karamellit. Luin lehtiä, joissa Sarajevo oli vain pikku-uutinen viidennellä sivulla, eikä niistä asioista, jotka täällä täyttävät lehtien palstat puhuttu mitään. Lopultakin siis kuulin sen, mitä te olette kuulleet kaiken aikaa, luin mitä te olette lukeneet ja yhden päivän ajan sota tuntui olevan hyvin, hyvin kaukana. Maailma kasvoi. Pohjanmerellä oli nähty hai ja länsimaiden ihmisten pitäisi muuttaa ruokailutottumuksiaan, jotta kasvavat ekologiset tuhot voitaisiin ehkäistä, kerrottiin Brasiliasta. Ensimmäistä kertaa minulle valkeni, miltä tuntuu saada solidaarisuuden osoituksena lahjoja lännestä. Minulle oli monella tapaa outoa saada lahjoja ihmisiltä, joihin olen tutustunut vain tietokoneverkoston kautta. Upea tunne. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam Ps. En ole verkossa pariin päivään, koska yritän päästä Osijekiin ja kannettava tietokoneeni on vielä Pariisissa. Älkääkä unohtako, että leirimme tarvitsevat vapaaehtoisia. 11.6. Rakkaat ystävät, Lukiessanne tätä olen jo matkalla Osijekiin, missä on paljon turvallisempaa kuin Zagrebissa. Odotan innolla, onko Australiasta saapuneet ikkunat jo saatu paikalleen kaupungin keskustassa ja onko stressi helpottanut nyt, kun Osijek on välttynyt tulitukselta jo kolmen viikon ajan. Christine Sweitcher Saksasta tulee Vesna Jankovicin ja minun mukaani ja ehkä joitain arkkilaisia ilmaantuu asemalle lähtiessämme. Christine kertoi meille illalla päättömän jutun. Hän kertoi, että sodan alkupäivinä Kölnistä lähti bussilasteittain miehiä sotaan Zagrebiin ja Belgradiin. Kölnin poliisilla oli täysi työ estää miehiä tappamasta toisiaan jo Kölnin linja-autoasemalla. Tietysti tästä syntyi heti mielikuva asemasta, jossa on monia autoja lähdössä eri puolilla maailmaa käytäviin sotiin, ja erityiskiertoajeluista sotatoimialueille. Toiselta laiturilta lähtisi rauhanaktivisteja eri puolille sen viikonlopun mielenosoituksiin. Jos on kerran vapaa viikonloppu, miksi katsoisi sotaa televisiosta, kun voisi itsekin lähteä paikalle. Viikonloppusotureiksi. Sodan alussa jalkapallohuligaanit ja hardrock fanit olivat täällä, molemmin puolin, ensimmäisinä valmiina lähtemään sotarintamalle, jos JNA jätetään pois laskuista. Tuolloin syntyi serbien ja kroaattien kaupunkisoturien armeijoita. Soturit pukeutuivat amerikkalaisiin maastopukuihin, jalkapalloklubien tai hardrock bändien t-paitoihin, aurinkolaseihin ja jenkkihuiveihin, taskuihin laitettiin käsikranaatteja ja puolipitkät hiukset värjättiin. Viikonloppuisin he saivat seuraa serbialaisista, kroatialaisista ja ulkomaisista tehdas- ja toimistotyöntekijöistä. Tilanne oli tällainen juuri ennen kuin tshetnikit valtasivat Vukovarin. Toivottavasti ilmaisin asian riittävän neutraalisti, sillä on vaikea muotoilla asioita loukkaamatta ketään. Älkää ymmärtäkö väärin tätä romanttista tilannekuvausta. Silloin moni ihminen sai surmansa, koska tilanne rintamalla oli täysin kaoottinen. Tapahtumat käynnistyivät hyvin nopeasti ja antoivat kuitenkin suunnan sille, miten kehitys on mennyt sen jälkeen: totaalisen sodan suuntaan. Enää ei ole kysymys jalkapallohuligaanien sodasta, vaan armeijat molemmin puolin ovat ammatillistuneet. Mistä sota sai alkunsa ja kuka teki siitä niin julman? Siitä puhutaan vielä vuosia. Noina lyhyinä viikkoina kuitenkin kylvettiin siemeniä, joiden satoa nyt niitetään Bosnia-Herzegovinassa. Kosto kostosta. Jos sodan alku olisi ollut vähemmän kaoottinen, nämä sodat olisivat olleet erilaisia. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam Ps. Kuulin juuri, että pyöräni on varastettu Hollannissa, joten se ei ole tulossa Zagrebiin. Täällä on tietysti vaarallista liikkua pyörällä, mutta olisi kyllä mukavaa saada jonain päivänä uusi maastopyörä. 12. 14.6. Rakkaat ystävät, Takaisin Zagrebissa taas. Vierailin sellaisissa osissa maata, joissa ei tarvitse kuunnella radiota tietääkseen, tapahtuuko jotain. On vain laskettava vuorilta kaikuvien räjähdysten määrä. Tuntui hyvältä olla taas Osijekissa. Täällä kiintyy ihmeen nopeasti joihinkin paikkoihin. Juna oli odotusteni mukaisesti täynnä kodittomiksi jääneitä kroaatteja. Rauha näyttää säilyvän siellä jonkin aikaa ja ihmiset uskaltavat palata kotipaikkakunnalleen. Muilta osin juna näytti siltä, kuin kaikki Kroatian armeijan prikaatit olisivat pakkautuneet siihen. Osijek on heräämässä eloon. Osa rikkoutuneista ikkunoista on jo korvattu ehjillä ja kauppojen ikkunoita suojanneet kovalevyt on poistettu. Suuri osa lukioista on jo aloittanut toimintansa ja nuoriso palauttaa keskustan henkiin. Vaikka ei tämä kaupunki koskaan kokonaan kuollut, sillä paikalleen jääneet ihmiset onnistuivat pitämään sen hengissä jopa ankarimpien hyökkäysten aikana. Ensimmäiseksi tapasimme kaupungin sosiaalityöntekijöitä, joihin tutustuin edellisen vierailuni yhteydessä. Pommitusten päätyttyä kaikki tuntuvat rennommilta, vapautuneilta jännityksestä, joka viime kuukaudet piti heitä otteessaan. Ihmiset kritisoivat nyt enemmän Zagrebissa istuvaa hallitusta, joka heidän mielestään jätti heidät yksin ratkaisemaan ongelmat ja luulee nyt keskitetysti pystyvänsä organisoimaan ihmisten paluumuuton. Minulle uusi, joskin yhä ymmärrettävämpi seikka on, että ihmiset pelkäävät niin Osijekissa kuin muissakin osissa maata suuria pakolaisaaltoja Bosnia-Herzegovinasta. Ajatus noin puolen miljoonan ihmisen saapumisesta vielä Itä-Slavoniaan saa heidät paniikkiin. Mutta miten ratkaista ongelma, kun niin sanottujen "turvallisten" alueiden käsite Bosnia-Herzegovinassa on yhä häilyvämpi. Päätimme, että työleirimme paikka on pakolaisleiri Djakovon läheisyydessä. Sinne saapui muutama päivä sitten 1 200 Bosnia-Herzegovinan pakolaista, joita "toinen" osapuoli oli pitänyt jonkin aikaa vankeudessa. Osijekissa useimmat pakolaiset on sijoitettu taloihin, joissa asui ennen serbejä tai liittoarmeijan sotilaita perheineen. Kun pakolaisia alkaa saapua enemmän, apua tarvitaan myös Osijekissa, mutta nyt enemmän Djakovossa. Tilanne pakolaisten sijoittelussa on vielä kaoottinen ja voi sattua niin, että virkailijoiden pakolaisperheelle osoittamassa talossa asuukin jo joku toinen. Tämä ongelma tietysti kasvaa entisestään, kun ihmisiä tulee lisää. Eniten ongelmia on niissä tapauksissa, joissa on kysymys seka-avioliitosta. Katharinan luona kuulin kuinka kranaatti oli osunut hänen yhdeksännen kerroksen asuntonsa naapurin keittiöön kuukausi sitten. Se oli tehnyt seinään puolitoista metrisen reiän ja jatkanut kulkuaan käytävään hissille asti. Illalla joku oli käynyt ryöstämässä Katharinan asunnosta kaikki arvoesineet. Tätä näyttää tapahtuvan jatkuvasti hylätyissä taloissa. Osijekissa poliittinen tilanne näytti muuttuneen. Entinen aluepuolustuksen päällikkö Glavac oli nimittänyt itsensä kaupunginjohtajaksi ottaen kaiken vallan omiin käsiinsä. Hän kuuluu HDZ:n äärioikeistolaiseen siipeen, jossa Tudjmania pidetään heikkona poliitikkona ja häntä kritisoidaan avoimesti etenkin silloin, kun Tudjman yrittää vakuuttaa maailmalle, että sota Kroatiassa on ohi. Glavac haluaisi heti "vapauttaa" kaikki Kroatian miehitetyt alueet voimakeinoin. Hän on paikallinen diktaattori, jolla on laaja tuki takanaan. Etenkin ne, jotka jäivät puolustamaan kaupunkia tukevat häntä, mutta aiemmin "paenneetkin" palaavat nyt korostaen voimakkaasti kroatialaisuuttaan ja antavat tukensa Glavacille. Illalla valot sammuivat ulkona aika ajoin ja lähistöltä kuului räjähdyksiä, mutta ne eivät johtuneet hyökkäyksistä. Pommitusten päätyttyä on ryhdytty räjäyttämään serbien aiemmin asuttamia taloa. Christinen oli vaikea hyväksyä tilannetta, mutta luulen että hänkin "tottui" siihen muutaman yön jälkeen. Täällä näkee todella paljon tuhoutuneita taloja, joista monet on räjäytetty dynamiitilla, koska talot kuuluivat serbeille. Perjantaina ajoimme Djakovoon katsomaan Gasincin pakolaisleiriä jugoautolla, jossa oli punaisia ristejä joka puolella ja ylimääräinen, kranaatin aikaansaama tuuletus ovessa ja sivuikkunoiden paikalla. Leiri on pystytetty entisen liittoarmeijan harjoituskentälle noin 15 kilometriä kaupungin ulkopuolella. Kroatian armeija muuten käyttää paikkaa vieläkin harjoituksiinsa. Nyt leiri olisi sopiva noin 500 pakolaiselle, mutta heitä on siellä jo tuhat. Kaksi viikkoa sitten sinne saapui 1 200 pääasiassa musliminaista ja -lasta, mutta osan heistä omaiset hakivat pois. Sitten kun rakennukset ovat valmiita, keskus voisi turvata peruspalvelut noin 5 000 hengelle. Henkilökuntaa leirillä on nyt seitsemän ja ruokaa toistaiseksi riittävästi. Samanaikaisesti meidän kanssamme leirille saapui ruokakuljetuksia Itävallasta ja Saksasta. Leireille saapui noin sata rekkalastillista ruokaa viikonloppuna ja mielestäni on parempi antaa apu ruokana kuin rahana. Leirin henkilökunta sanoi pettyneensä pakolaisten osuuteen leirin huollossa, mutta samanlaisia kertomuksia olen kuullut muualtakin. Ihmiset ovat tilanteesta niin sekaisin, etteivät tajua joutuvansa telttamajoitukseen. Leiriltä puuttuu vielä kaikenlaisia tarpeellisia mukavuuksia ja sydäntäni kylmää, kun ajattelen, miten asiat sujuvat kylmän talven saapuessa. Leirin johto oli kovin kiitollinen työleiritarjouksestamme ja myös niistä pienistä lahjoista, joita veimme leirille. Leireillä on todella vaikea keksiä riittävästi tekemistä alle 20-vuotiaille, joita on kuitenkin 60 prosenttia asukkaista. Nuoremmat saattavat olla aggressiivisia ja vanhemmat valmiita lähtemään takaisin Bosnia-Herzegovinaan taistelemaan. Myöhemmin perjantaina palasimme Djakovoon tapaamaan sieltä kotoisin olevan Vesna Jankovicin vanhempia. Suurin osa tämän kaupungin tuhoista on peräisin viime syksyn taisteluista. Eniten taistelun jälkiä on JNA:n rakennusten liepeillä. Talot ovat täynnä luotien ja kranaattien reikiä. Taisteluissa oli tuhoutua myös Djakovon katedraali, mutta onneksi ainoa kranaatin jättämä reikä on luostarin takana olevassa puistossa. Djakovossa oli joka puolella sotilaita, useimmilla aseet mukanaan. Vesna vieraili tutuissa taloissa, toivoen löytävänsä vanhoja tuttuja, mutta monet olivat tietenkin armeijassa. Vietin illan Vesnan ja erään hänen juuri rintamalta palanneen tuttavansa kanssa. Hän ei oikein tiennyt, mitä tekisi nyt. Hän oli baarimikko, mutta nyt hän halusi lähteä Itävaltaan tai Saksaan tekemään rahaa. Hän kertoi tappaneensa veitsellä ainakin yhden ihmisen lähitaistelutilanteessa ja mietin kaikkia tämän alueen sotilaita, joiden kädet olisivat veriset loppuikänsä. Mutta me joimme, tanssimme ja yritimme muutamaksi tunniksi unohtaa sodan yhdessä satojen sotilaiden kanssa. Djakovosta menimme Vesnan vanhempien kanssa heidän kesämökilleen, joka on Slavonski Brodista noin 15 kilometriä pohjoiseen kauniilla, rauhallisella alueella. Hiljaisuuden rikkoi vain ajoittainen, etäinen pommien ja ammusten räjähtely Slavonski Brodissa ja pikkukylissä paikan länsipuolella. Ukkosen jyrinän ja tikan koputusten keskellä oli omituista kuulla ammuskelua vuorten keskeltä ja nähdä kohta savun nousevan. Täällä Kroatian armeijan raskas kalusto on keskitetty metsiin ja se odottaa "miehitettyjen" alueiden lopullista valtausta. UNPROFOR:a pidetään enemmän tunkeilijana kuin rauhan turvaajana. Asukkaat eivät pidä Zagrebin neuvottelulinjasta. Tämän alueen sotilaat ovat pääosin miehitetyiltä alueilta kotoisin. He liittyivät armeijaan Vukovarin taisteluiden aikaan. Käydessäni eräässä talossa, jota sotilaat pitävät komentopisteenään, kuulin miten he kehuivat siviileille sankarillisia tekojaan juodessaan ja katsoessaan Serbian televisiota. Kroatian television näkyvyys täällä on huono. Kroatian armeija otti kylästä kuusi tai seitsemän kesäasuntoa hallintaansa ja sijoitti kuhunkin seitsemästä kahdeksaan sotilasta. Taloilla oli kenttäpuhelinyhteys toisiinsa. Metsässä noin 250 metrin päässä Vesnan vanhempien mökistä oli panssaripataljoona, jolla oli seitsemän erilaista panssarivaunua. Tunnistin ainakin venäläisen, jugoslavialaisen ja amerikkalaisen mallin. Jokaisen panssarin kulmalla oli sotilas lukemassa lehteä, kuuntelemassa rockia tai polttelemassa tupakkaa automaattikiväärit sylissään. Silloin tällöin kuuluu ammuntaa ja huutoja, kun kaveri oli lähtenyt pissalle, eikä tullut heti takaisin. Tämän pienen kylän asukkaat eivät olleet niinkään ihastuneita sotilaisiin. He yrittivät päästä heistä eroon muun muassa nostamalla kotipolttoisen viinan ja viinin hintoja. Mutta eiväthän pikkukylien asukkaat missään ole ihastuneita muukalaisiin eikä tähän kylään ole sodan aikana edes hyökätty. Menneiden kuukausien aikana tällä alueella oli liikkunut tshetnikkien joukkoja ja vieläkin tavalliset ihmiset nukkuivat ase tyynyn alla. Useimpien sotilaiden mielestä HOS on ainoa totuuden julki tuova puolue. Heidän mielestään taisteluita pitää jatkaa, sillä muut puolueet ovat valmiita myymään kotimaansa pelastaakseen oman nahkansa ja saadakseen ulkomailta rahaa. Se, että Tudjman hankki itselleen lentokoneen ja kesäpaikan samalta saarelta kuin Tito aikanaan, oli heille isku vasten kasvoja. Väsyttävän paluumatkan jälkeen löysimme Zagrebista pinon laskuja ja totesimme palanneemme normaaliin. Televisiossa kerrottiin, että Sarajevossa oli ollut kaksi päivää hiukan rauhallisempaa ja näytettiin kaupungin täystuhoa. Bosnia-Herzegovinan joukot olivat saaneet kyllikseen ruokakuljetusten ja UNPROFOR:n odottelusta ja olivat valmiit itse "vapauttamaan" lentokentän, mutta tilanne näytti olevan muuttumassa. Uutisten mukaan ainakin yksi vuorista oli nyt Bosnia-Herzegovinan joukkojen hallinnassa. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam 15.6. Rakkaat ystävät, Sain tänään päiväkirjani toisen osan, jonka Jim Forest on toimittanut. Se on nyt parempi kuin mitä itse olisin osannut kirjoittaa, hän on tehnyt loistavaa työtä. Mutta hänenkään tiedoillaan materiaalini ei voi koskaan yltään "Being Peace" -kirjan1 tasolle. Onneksi se on mukanani, lohtunani. Nyt näyttää selvältä, ettei YK ei aio tehdä sotilaallista interventiota. Kroatian ja Bosnia-Herzegovinan joukotkin tuntuvat uskovan sen ja yrittävät itse "vapauttaa" maansa. Silti keskustelu interventiosta jatkuu. Etsiessäni argumentteja oman näkemykseni puolesta, löysin edellä mainitusta kirjasta sivun, jossa on kenties paras mahdollinen vastaus kysymykseeni. Minua helpottaa, etten ole ainoa toisin ajattelija. Lainaan alla Ranskassa maanpaossa asuvan Thich Nhat Hanhin ajatuksia. Hän saa paljon kirjeitä pakolaisilta eri puolilta maailmaa. Yksi kertoi 12-vuotiaasta tytöstä, jonka thaimaalainen rosvo raiskasi ja tyttö hukuttautui tämän jälkeen valtamereen: "Kuultuasi tällaisen tarinan, vihastut ensin rosvoon. Olet tietenkin tytön puolella. Tarkasteltuasi asiaa tarkemmin, näkökulmasi muuttuu. Jos olet tytön puolella, johtopäätös on helppo. Otat aseen ja ammut rosvon. Mutta me emme voi tehdä niin. Mietiskellessäni oletin, että olin syntynyt samassa kylässä kuin tuo rosvo ja minut oli kasvatettu kuin hänet ja olen nyt rosvo... Siaminlahdella syntyy päivittäin satoja vauvoja ja ellemme me kasvattajina, sosiaalityöntekijöinä ja poliitikkoina puutu asiaan, monista heistä tulee 25 vuoden kuluttua merirosvoja... Ampuessasi rosvon ammut meidät kaikki, sillä me kaikki olemme jossain määrin vastuussa olosuhteista." Myönnän, että on vaikea ajatella näin, kun on kyse Sarajevon 300 000 ihmisestä. Silti yritän keskittyä näihin ajatuksiin, jopa vierailtuani taas sotarintamalla ja vietettyäni päiviä kaiken menettäneiden ihmisten kanssa. Pakolaisleirillä, jossa vierailin, oli tehy kysely. Sen mukaan joka seitsemäs pakolainen oli menettänyt yhden tai useamman omaisen. Menetetyt omaiset olivat joko kuolleet tai kadonneet. Sellaisissa olosuhteissa on vaikea pysyä puolueettomana. Jos minulta kysytään, kenen puolella olen, vastaan olevani puolueeton. Mitä muuta voin tehdä kuin kuunnella ihmisten tarinoita, silloinkin kun ihmiset kertovat sodasta, miten he ovat sankarillisesti tappaneet tshetnikin. Sana on heidän valitsemansa. Kun näen kertojan tärisevän ja humaltuvan, tiedän että kertomuksen taustalla oleva totuus on toinen. Rintamalla on kysymys säilymisestä hengissä. Kaksi senttiä vasemmalle tai oikealle olisi voinut viedä hengen. Huomenna teen taas julisteen. Yhä useammat ryhmät pyytävät minua suunnittelemaan niille julisteita. Kohta minun on ryhdyttävä perimään siitä maksua, ellen muutoin saa rahaa puhelinlaskuni maksamiseen. Joudun maksamaan siitä prosentin lisäveron, joka menee tietysti sellaiseen käyttöön, jota en hyväksy. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam 1 Kirjan kirjoitti pohjois-vietnamilainen munkki Thich Nhat Hanh (Parallax Press, P.O. Box 7355, Berkeley, Ca 94707, USA). 16. 17.6. Ihan heikottaa viime päivinä tehty työ. Vietin 15 tuntia julistesarjan parissa, joka kertoo nuorisosta sodassa. Jasenka Pregrad on suunnitellut tekstit ja me etsimme yhdessä sopivat kuvat. Hän aikoo saada joltain virastolta rahaa suureen painokseen, jotta niitä saadaan kaikkiin kouluihin ja nuorison suosimiin paikkoihin. Julisteet kuvaavat siitä, millaisia erityisiä ongelmia 12 17-vuotiailla on sodan jaloissa ja millaisia vaikutuksia heidän kokemallaan väkivallalla ja pommeilta suojautumisella on. Kroatian armeijassa, mutta ei HOS:ssa, ikäraja on 17 vuotta. Tätä nuoremmat pojat, jotka ovat joutuneet sodan alkuvaiheessa jostain syystä mukaan taisteluihin, putoavat pois kouluelämästä. Rintamalta palattuaan he saattavat yrittää palata kouluun, mutta luovuttavat muutaman päivän kuluttua, koska heidän todellisuutensa on jo osa rintamaelämää. Jonain päivänä Jasenkan pitää kääntää julisteiden tekstit englanniksi. Eilen kuitenkin oli sellainen päivä, jolloin kaikki meni pieleen. Valokuvat olivat liian tummia skannattaviksi, tietokoneelta ei löytynyt kroatian kielen erityismerkkejä, valkoinen paperi ja kirjoittimen värinauha loppuivat. Päätimme käyttää tulostukseen laserkirjoitinta, mutta Zagrebissa kaikki tietämäni laserit on kytketty Macintoshiin. Minä taas käytän dos-käyttöjärjestelmää, joten ainoa mahdollisuus oli muuntaa tiedostot postscript-muotoon. PageMaker-ohjelma ei suostunut lukemaan näitä tiedostoja, koska fontit olivat erilaiset. Uudet tiedostot taas olivat niin suuria, etteivät ne mahtuneet levykkeelle ja niin edespäin. Siinä välissä käväisin Hotelli Vukovarissa, tein julisteen Ljubljanassa toimivalle mietiskelykeskukselle ja käsittelin postin sekä vastailin puhelimeen. Joten päivä oli kiireinen. Tietokoneeni on kuitenkin vielä ehjä, joten en menettänyt kokonaan hermojani. Hotelli Vukovarissa kuulimme, että Vukovarin pakolaisten pitää luultavasti piakkoin lähteä Zagrebista. Hotelli aiotaan vuokrata UNPROFOR:lle ja pakolaisten on palattava Itä-Slavoniaan. Siellä taas kuulin juuri kolme päivää aiemmin, että pakolaisten ja kodittomien määrän kasvu pahentaa koko ajan kaaosta. Ruokaa ja lääkkeitä on riittävästi, mutta teltoista, taloista, saniteettitiloista, keittiöistä, rakennusmateriaalista ja pätevistä opettajista on pulaa. Hotelli Vukovarissa asuvat ihmiset eivät haluaisi lähteä. Useimmat ovat valmiita uhmaamaan poliisiakin, mutta lähtöpäivä on edessä vasta kouluvuoden päättyessä ensi kuun puolivälissä. Rautatieasemalla majailleet 500 pakolaista on jo lähetetty Djakovon pakolaisleirille, minkä kapasiteetin totesin jo vierailuni aikana olevan ylitetty. Hekin vastustivat lähtöä ja kuulemani mukaan poliisi vei heitä väkisin linja-autoihin. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam 18.6. Rakkaat ystävät, Uutiset kertoivat eilen, että palestiinalaiset osoittivat Gazassa mieltään Bosnia-Herzegovinassa käytävää sotaa vastaan ja tänään Dakota-intiaanien päällikkö vierailee Zagrebissa ja matkustaa rannikolle katsomaan sopivaa paikkaa heimon ensimmäiselle ulkomaiselle sijoituskohteelle. Toistaiseksi heidän kasinonsa ovat sijoittaneet vain kotimaahan. Yhdessä kroatilaista alkuperää olevan Minnesotan kuvernöörin kanssa päällikkö tapasi tänään kaikkien kroaattien isän, Tri Franjo Tudjmanin. Lisäksi he tapasivat kansallisen öljykonsernin INA:n ja joidenkin muiden suuryritysten edustajia. Itse asiassa jo eilen illalla leikittelimme ajatuksella, että intiaanit olisivat seuraavan symbolisen solidaarisuuseleen takana kuultuamme Gazan mielenosoituksesta. Silloin emme vielä tienneet, että jotain oli jo tekeillä. Tietenkään tällainen investointiapu ei kulje ARK:n, vaan virallisten kanavien kautta. Siitä huolimatta kirjoitin tänään europarlamentin Vihreiden ryhmälle ehdottaen säätiön perustamista koordinoimaan ympäristöllisesti mielekkäiden sijoitusten ohjaamista sodan tuhoamille alueille. Emme vitsaillessamme vielä tienneet, että intiaanit tarjoaisivat tällaista apua. Kyse ei ole pikkuinvestoinnista turismin edistämiseksi, vaan monista miljoonista, joihin liittyy myös ongelmia. Intiaanipäällikön puhe oli enemmänkin mainoslause vapaan yritteliäisyyden kuin henkisten arvojen säilyttämisen puolesta. Silti on hienoa, että enemmän tai vähemmän itsenäinen Dakota sijoittaa ensimmäisen ulkomaisen investointinsa juuri Kroatiaan. Varsinkin juuri nyt, kun on vietetty 500-vuotisen alkuperäiskansojen alistamisen vuotta, intiaanit tulevat heimosotaa käyvien valkoisten avuksi. Nyt jäämme odottamaan, mitä maurit, saamelaiset, Australian aboriginaalit, eskimot ja kaikki muut alkuperäisväestöt tekevät. Mikään ei enää ihmetyttäisi. Uutiset Sarajevosta ovat ennallaan. Tulitus jatkuu voimakkaana ja tänään ulkomaalainen toimittaja loukkaantui tarkka-ampujan luodista. Hän totesi raportissaan, että "tämä sota on hyvin, hyvin surullinen... Ihmiset odottavat maailman reaktioita." Lentokentän "vapauttaminen" ei ole vieläkään onnistunut. UNPROFOR:n joukkoja ammuttiin eilen ja niillä oli ongelmia jo matkallaan kaupunkiin. Kroatian television välittämät kuvat muualta Bosnia-Herzegovinasta osoittavat, että sodat tuhot ovat todella pahoja. Me toivomme, että Sarajevossakin voidaan seurata Kroatian televisiota, koska linjat Sarajevosta muualle ovat pääosin poikki. Maanantaina saapuu Euroopan Vihreiden kymmenen hengen delegaatio vierailuille pakolaisleireihin. Meidän pitää organisoida heille paljon ohjelmaa ja huomisesta tulee kova päivä. Hotelleista on vaikea löytää tilaa ja tapaamisia vaikea järjestää lyhyellä varoitusajalla. Mutta me selviämme. Rauhaa ja rakkautta Zagrebista Wam 20.6. Rakkaat ystävät, Päivän tärkein uutinen on, että presidentti Alija Izetbegovic on virallisesti julistanut sodan Bosnia-Herzegovinassa. Keitä vastaan sota on julistettu, on epäselvää, mutta nyt sota on ensimmäistä kertaa julistettu virallisesti alkaneeksi entisessä Jugoslaviassa. Julistus merkitsee kokonaisvaltaisen liikekannallepanon alkua Bosnia-Herzegovinassa. Siis nekin, jotka eivät vielä taistele vapaaehtoisina, kutsutaan armeijaan. Kirjoitin jokin aika sitten vapaasta lehdistöstä Kroatiassa ja tarkoitukseni on ollut kertoa siitä lisää, mutta olen unohtanut. Joka tapauksessa kirjoitin silloin ainoasta vapaasta viikkolehdestä Danasista, joka tavoitteli samaa asemaa kuin Splitissä ilmestyvällä sanomalehdellä Slobodna Dalmacijalla on. Työntekijät ostivat Slobodna Dalmacijan valtiolta viime vuonna. Danas anoi oikeutta samanlaiseen menettelyyn ja löysi jostain jopa rahoituksen tuotannon jatkamiseksi. Hallitus ei kuitenkaan jostain syystä pystynyt enää päättämään, miten yksityistämistä jatkettaisiin. Uusi yksityistämistä koskeva laki on täysin erilainen kuin vanha, ja lakia valvovalla uudella virastolla on kaikki valta. Danasia viime aikoina taloudellisesti tukeneet ihmiset lopettivat tukensa ja lehden toimittajat päättivät lopettaa lehden julkaisemisen, kunnes hallitus ilmoittaisi selkeästi parlamentissa, miten yksityistämistä aiotaan jatkaa. Toistaiseksi tämä on epäselvää, eikä Danas ole ilmestynyt kolmeen viikkoon. Zagreb menetti näin ainoan "vasemmistolaisen" mielipidelehden. Huhut, joiden mukaan Tudjman olisi lopettanut Danasin ovat siten perättömiä. Epäsuorasti hallituksen ja sen laitosten toiminta johti Danasin sulkemiseen, mutta virallisesti hallitus ei ole koskaan kieltänyt sen julkaisemista. Totta on myös se, että Danas oli jo valtion omistuksessa ollessa lähellä konkurssia ja lehden selviytyminen talven yli oli vaikeaa. Lehtien myyminen ihmisille pommisuojiin oli vaikeaa, samoin lehden tuottaminen näissä olosuhteissa. Lisäksi hallitus aloitti propagandakampanjan lehteä vastaan ja kutsui sitä jugo-kommunistiseksi julkaisuksi. Periaatteessa Danas on kuitenkin Kroatiassa yhtä suosittu lehti kuin Vreme Serbiassa. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam Ps. Yrittäkää löytää vapaaehtoisia leireillemme. Minua hiukan epäilyttää, että emme saa riittävästi apua ulkomailta. Huomatkaa, ettei leirien alueilla käydä sotaa. Siellä on yhtä turvallista kuin New Yorkissa tai Washingtonissa. 21.6. Rakkaat ystävät, Kroatian armeijan muutamia päiviä sitten "vapauttama" Mostar täyttää nyt uutiskuvat. Kauheimmat kuvat televisiossa näin kuitenkin Djakovossa Belgradin tv:n välittäminä. Ne näyttivät ustashoiden suorittamaa joukkomurhaa pienessä kaupungissa, joka sijaitsee pohjoiseen Sarajevosta. En kerro kauheita yksityiskohtia, mutta mieleeni tuli erään ystäväni vierailu Zagrebin Islamilaisessa keskuksessa, josta hän haki kuvamateriaalia näyttelyyn. Ainoat tarjotut valokuvat olivat kuvia kastroiduista muslimimiehistä liian karmeita näytettäviksi maailmalla. Islamilainen keskus on lopettanut Bosnia-Herzegovinaa koskevien uutisten keruun ja välittämisen. Me menetimme näin tärkeän tietolähteen, mutta keskuksen tarjoama apu pakolaisille ja avustuskuljetukset ovat tällä hetkellä tärkeämpiä. Keskus on tärkeä avustuskanava, koska suuri osa ulkomaisesta avusta on peräisin islaminuskoisista maista. Public Enemyn konsertti todellakin peruutettiin siksi, että pojat olivat pelästyneet nähtyään televisiossa raportin Sarajevosta. Monet bändin ystävistä ovat hyvin pettyneitä. Olisi hyvä, jos bändi antaisi jonkun konserttinsa koko tuoton entisen Jugoslavian alueen nuorisoprojektille. Näin nuoret saisivat osan luottamuksesta takaisin. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam Ps. Älkää unohtako pakolaisiamme. 24.6. Dobre Dan, Viime päivät ovat olleet niin kiireisiä, etten ole ehtinyt kirjoittaa sähköpostia, vaikka kirjoittamista olisi ollut. Kaikki tuntuu muuttuvan täällä koko ajan vain monimutkaisemmaksi. Saapuessani Zagrebiin Bosnia-Herzegovinan sota alkoi. Eilen Sarajevon taisteluissa kuoli 19 ja edellispäivänä 22 ihmistä. Kukaan ei enää edes puhu lentokentän avaamisesta ja etenkin olympiakylä on ollut voimakkaan hyökkäyksen kohteena. Mikäli serbien joukot saavat kylän hallintaansa, heillä on parempi näköyhteys lentokentälle. Presidentti Izetbegovic julisti sodan lauantaina. Se tarkoittaa, että kaikki yli 17-vuotiaat, myös Bosnia-Herzegovinan ulkopuolella oleskelevat, ovat velvollisia ilmoittautumaan armeijaan. Kroatiassa olevia pakolaisia ei siis enää pidetä pakolaisina vaan sotilaskarkureina, vaikka heitä ei ole vielä ryhdytty väkisin palauttamaan Bosnia-Herzegovinaan. Izetbegovic kielsi myös SDS -puolueen1 toiminnan, koska puolue taistelee yhdessä tshetnikkien, JNA:n ja muiden serbijoukkojen kanssa. Kuitenkin tilanne näyttää muuttuvan Bosnia-Herzegovinassa. Banja Lukan alue Bosnian pohjoisosassa on eristetty Serbiasta. Siellä oli joitain viikkoja sitten suurin JNA:n sotilaiden ja kaluston keskittymä. Kroaattien, HOS:n ja Bosnia-Herzegovinan armeijan joukot valvovat ainoaa sinne menevää valtatietä. Kroaattien ja muslimien joukot ovat 30 kilometrin päässä Sarajevosta ja lähestyvät kaupunkia lounaasta. Tunnettu pyhiinvaelluskohde Medugorie on ollut suojassa hyökkäyksiltä jo joitain viikkoja ja viime päivinä sinne on saapunut tuhansia ihmisiä. Huomenna tulee kuluneeksi 11 vuotta siitä, kun Madonna2 nähtiin siellä ensimmäisen kerran. Television näyttämät kuvat Medugoriesta kertoivat, että kaupunki on säästynyt tuhoilta kuin ihmeen kautta. Joelin palatessa huomenna lisääntyy innostukseni matkustaa Neumiin tai Dubrovnikiin ja Bosnia-Herzegovinaan Mostariin katsomaan ensimmäisiä sodan aiheuttamia tuhoja. Ihmisten palatessa kaupunkeihin ne heräävät eloon hämmästyttävän nopeasti. Tämän huomasin eilen tiistaina matkustaessani joidenkin Itävallan ja Italian vihreiden kansanedustajien sekä Italian SCI:n edustajien kanssa Osijekiin. Noin 70 prosenttia asukkaista on palannut sinne ja yhdessä noin 40 000 kodittoman kanssa kaupungin asukasluku on lähes entisellään. Se on täynnä elämää ja kaduilla jalankulkijoiden täytyy väistellä autoja. Ensimmäistä kertaa oli jopa vaikeuksia löytää pysäköintitilaa. Osijek oli muuttunut kymmenessä päivässä paljon. Raitiovaunut kulkivat ja ihmiset korjailivat rikkoutuneita ikkunoita, kaupat olivat poistaneet pahvit ikkunoista ja muita tuhoja korjattiin. Kaupunki muistutti Zagrebia, josta kolmen kuukauden kuluessa on poistettu lähes kaikki sodan muistot, jatkuvasti nousevia hintoja lukuunottamatta. Mutta tietenkään Osijek ei näyttänyt "normaalilta" kaupungilta. Yhdeksän kuukauden tulituksen jäljet olivat vielä hyvin näkyvissä. Kuluu vielä paljon aikaa ja rahaa ennen kuin kaupunki on täysin entisellään. Matkustin muuten ensimmäistä kertaa koko matkan Zagrebista Osijekiin, eli noin 600 kilometriä, autolla. Matkalla ohitimme paikkoja, joissa taistelut olivat olleet ankaria. JNA yritti viime syksynä murtaa Kroatian puolustuslinjan kahdesta kohtaa Durdevac-Bjelovar-Kutina linjalla. Bjelovarissa kadut entisten JNA:n kasarmien ympärillä olivat tuhoutuneet miltei täysin ja kokonaisia kerrostaloja oli pommitettu kappaleiksi. Maaseudulla huomasi, että melkein kaikki kylät Bjelovarista itään olivat ennen sekä serbien että kroaattien asuttamia. Muutamassa kylässä serbiväestö oli vielä enemmistönä ja niissä oli tarkka poliisivartiointi. Lopuista kylistä serbit on "puhdistettu" ja heidän entiset talonsa on helppo tunnistaa, sillä ne on pommitettu maan tasalle ja monen talon raunioille on nostettu Kroatian lippu voiton merkiksi. Jotkut talot ovat saaneet uudet kroaattiasukkaat, jotka korjailevat tuhoja. Huomasin matkalla, että olen jo hiukan liian tottunut osoittelemaan sormella ja sanomaan "tuolla on toinen serbitalo" tai "tässä taistelut eivät olleet niin kovia", vaikka talo olisi täynnä luodinreikiä. Puhun näistä samaan äänensävyyn kuin esittelisin kauniita kukkia tai linnunpesiä. Mutta koettakaa ymmärtää, että aika tekee tehtävänsä ja jonkin ajan kuluttua on mahdollista tehdä eroja tuhojen mittakaavan suhteen. Osijekista menimme Djakovon lähellä sijaitsevalle Gasincin pakolaisleirille. Saapuessamme leirillä oli noin 1 650 ihmistä. Lähtiessämme heitä oli jo 1 950. Leirin johtaja oli lähes paniikissa ja hermostunut. Vielä kymmenen päivää sitten keskustellessamme ensimmäistä kertaa hänen kanssaan hän oli täysin rauhallinen ja luottavainen. Leirillä ei ole riittävästi ruokaa, vaatteita, suihkuja, käymälöitä, avustajia. Leiri toimii yhä seitsemän työntekijän varassa. Leirillä ei ole riittävästi telttoja, kaikesta on pulaa. Leirillä on jo lähes puolet suunnitellusta 5 000 pakolaisesta, eikä sen varustus vieläkään riitä kuin noin 300 ihmiselle. He rakentavat kovaa vauhtia. Kaksi suurta parakkia, joista kymmenen päivää sitten puuttui vielä katto, ovat valmiina ja kolmas on rakenteilla. Mutta niissä riittää tilaa vain ruokaloille. Leirin johtaja totesi, ettei maailma ole riittävän kiinnostunut tästä ongelmasta. Itä-Slavonian sosiaalikeskuksen edustaja oli arviossaan pehmeämpi, mutta tilanne on yhä pahenemassa, kun pakolaisvirrat vain kasvavat. Kroatian resurssit eivät riitä avustustyöhön. Leiriläiset ovat nyt jo tottuneempia vierailijoihin. Juuri ennen meitä leirillä käväisi YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n delegaatio ja EY:n tarkkailijaryhmä. Lähtiessämme sinne saapui Caritasin delegaatio. Lapset ympäröivät vierailijat välittömästi pyytäen rahaa karkkeihin. Leirin kaupassa kelpaavat vain Kroatian dinaarit, joita on harvoilla pakolaisilla. Vaikuttavin näky on kuitenkin se, kun pakolaiset kerääntyvät hiljaisina ulkosalle kovaäänisten ympärille kuuntelemaan Kroatian radion uutisia. Jokainen Bosnia-Herzegovinaa koskeva uutinen kertoo kotiseudusta ja pakolaiset odottavan toivon kipinää, että tilanne muuttuisi pian. Palatessamme Zagrebiin kaduilla liikkui huhu, että parlamenttivaalit järjestettäisiin elokuun toisena päivänä. Tänään Tudjman ja parlamentin puhemies ilmoittivat asiasta virallisesti. Vaalitaistelu alkaisi nyt joka puolella. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam 1 SDS on Bosnia-Herzegovinan serbipuolue. Sen johtaja on Radovan Karazdic. Bosnia-Herzegovinan SDS-puolueella on yhteyksiä Kroatian SDS-puolueeseen ja Serbian sosialistiseen puolueeseen sekä presidentti Slobodan Miloseviciin. 2 Siitä lähtien, kun Madonna nähtiin Medugoriessa, se on ollut suosittu pyhiinvaeltajien kohde. Edes sota ei ole lopettanut heidän vierailujaan. 26.6. Dobre dan, Aurinko ei paista tänään kuumasti, mutta ilma on muuten väsyttävä. Joel saapui eilen mukanaan matkalaukullinen erilaisia kahvilaatuja. En ollut tietänytkään, että Valloista saa niin monentyyppisiä kahveja. Hän toi myös sinipunavalkoisia rintamerkkejä, joissa on rauhankyyhky. Hän ei heti ymmärtänyt, miksi me nauroimme merkkeille. Selitimme hänelle, että merkeissä oli Kroatian lipun värit. Joelin tuoman kirjan vammaisista lapsista kaappasi heti yksi vapaaehtoisemme, joka työskentelee eräällä pakolaisleirillä ja kohtaa päivittäin kirjassa kuvattuja ongelmia. Olen käyttänyt tämän päivän yrittäen löytää tilastotietoja Kroatiassa olevista kodittomista ja pakolaisista. Kaikki laitokset eivät tee eroa näiden kahden ryhmän välillä, joten tietojen löytäminen on vaikeaa. Geneven sopimuksen mukaan kodittomat ovat niitä, jotka ovat paenneet yhdestä osasta maata toiseen ja pakolaiset niitä, jotka ovat jättäneet maansa ja hakevat turvapaikkaa toisesta. Myös heidän statuksensa Kroatian valtiossa on erilainen. Kodittomaksi joutuneet saavat majoituksen, ruuan ja terveydenhuollon lisäksi vähän rahaa, jos sitä on antaa. Pakolaisilla on ainoastaan oikeus anoa majoituspaikkaa, ruokaa ja terveydenhuollon palveluita. Karkeasti ottaen kodittomien ja pakolaisten määrä on 900 000 ja 1,5 miljoonan välillä. Tarkkaa määrää on mahdotonta tietää osittain sen vuoksi, että kaikki kodittomat ja pakolaiset eivät ole rekisteröityneet ja osa on saattanut palata kotiin. Monet heistä asuvat sukulaisten luona. Yritämme kuitenkin Ninan kanssa koota yhteen tietoja leireille tulevia vapaaehtoistyöntekijöitä varten. Eden, yksi Milenan ystävä, palasi muutama päivä sitten Mostarista. Hän oli menossa Sarajevoon, mutta Mostarin lähistöllä käytävät raskaat taistelut katkaisivat hänen matkantekonsa. Hän olisi mennyt Sarajevoon kuvaamaan videofilmiä erästä ulkomaista televisioasemaa varten, joka muuten maksoi hänelle vain 100 dollaria siitä, että hän vaaransi henkensä. Eden olisi kyllä mennyt, vaikka hänelle ei olisi maksettu mitään. Hän näytti kauhistuttavia kuvia Mostarista. Ne oli otettu muutama tunti sen jälkeen, kun liittoarmeijan, tshetnikkien ja muiden serbien taistelujoukkojen sotilaat olivat lähteneet. Suurin osa silloista oli tuhottu, vanhin ja kuuluisin oli vahingoittunut hiukan, suuri ostoskeskus oli palasina, kaikki kaduilla olevat autot olivat palaneet ja kaduilla on verijälkiä muistoina tulituksesta. Kaupungin ulkopuolella sijaitseva ortodoksinen kirkko oli tuhottu täysin. Kroaattien ja Bosnia-Herzegovinan armeijan joukot olivat tuhonneet sen taisteluiden viime vaiheessa, koska liittoarmeija ja tshetnikit olivat käyttäneet sitä linnakkeena, josta he olivat tulittaneet kaupunkia. Eden näytti valokuvia kirkosta ennen ja jälkeen kranaatti-iskujen. Tämänkin perusteella voi olettaa, että Bosnia-Herzegovinan sota on tuhoisampaa kuin Kroatian sota, vaikka se saattaa kuulostaa typerältä. Sodan julmuus ja tuhoisuus Bosnia-Herzegovinassa jättää tämän maan tapahtumat varjoonsa. Ja taistelut jatkuvat. Sarajevossa on juuri alkanut tulitauko. Ehkä se kestää tarpeeksi kauan, että UNPROFOR voi ottaa lentokentän valvontaansa, mutta kuka tietää. Sarajevon asukkaatkin epäilevät. Nähtyäni Mostarin kuvat, minua pelottaa se hetki, kun ensimmäiset kuvat Sarajevon tuhoista tulevat. Toistaiseksi television välittämissä kuvissa on näkynyt lunta, räjähteleviä taloja, juoksevia ihmisiä ja kaoottisia tilanteita sairaalassa, jossa on jo viikkoja jouduttu tekemään leikkauksia ilman tarvittavia lääkkeitä ja juoksevaa vettä. Tietokoneeni vieressä on ollut kolme kuukautta kuva kahdesta hauskannäköisestä hollantilaisesta UNPROFOR-joukkoihin liittyneestä naissotilaasta. He hymyilevät ja huiskuttavat zagrebilaisille, jotka toivottavat heidät tervetulleiksi rauhan turvaajiksi. Ihmettelen vaan missä he nyt ovat ja miltä heistä nyt tuntuu. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam 27.6. Dobre dan, Nauhoitan juuri Kroatian television ohjelmaa, jossa kerrottaan Belgradissa käydystä oikeudenkäynnistä, jossa kolme Kroatian armeijan Vukovaria puolustanutta sotilasta tuomittiin kuolemaan. On mahdotonta kuvailla heidän ilmeitään. Heidän kasvonsa olivat jo kuolleita, pelko oli ainoa tunne, jota ne kuvastivat. Heidät tuomittiin sotarikoksista kuolemaan. Olivatko he sotarikollisia, on tietysti toissijainen seikka. Voin ainoastaan pyytää teitä siellä tekemään kaikkenne, esimerkiksi painostamaan Serbian hallitusta oman hallituksenne kautta, jotta näistä kuolemantuomioista ja muista sotarikosoikeudenkäynneistä luovutaan, kunnes asia on jollain tapaa järjestetty kansainvälisesti. Tässä asiassa tekopyhyys suorastaan loistaa. Eilen Mostarista löydettiin lisää joukkohautoja. Haudoissa oli silvottuja muslimien ruumiita, mutta huomatkaa, että tieto on peräisin Kroatian televisiosta, enkä minä tai tuttavani ole sitä itse nähneet. Miten voi tuomita sotarikoksista vain vihollisensa ja antaa omien rikollistensa jatkaa likaisia tekoja. Serbian prinssi, tai kuningas tai mikä hän sitten lieneekään, saapui tänään Lontoosta Belgradiin. Ystäväni huomauttivat ensimmäiseksi, että hänen onkin sitten opiskeltava serbiaa, koska sekin lyhyt puhe jonka hän piti ja jonka piti olla serbiaa, ei siltä kuulostanut. Joka tapauksessa hän yritti ilmoittaa, että huomenna sunnuntaina on Belgradissa suuri mielenosoitus, joten seurataan uutisia. Tärkeämpi vierailu saattaa kuitenkin olla Mitterrandin käynti Splitissä. Huomenna hänen pitäisi mennä Sarajevoon. Hän on sankari, ihan totta. Häntä on kunnioitettava siitä, että hän on ensimmäinen valtionjohtaja, joka aikoo vierailla Bosnia-Herzegovinassa. Vierailu on tärkeä, koska se välittää viestin Serbialle, joka on aina ollut jokseenkin läheisissä väleissä Ranskan kanssa. Toivottavasti hän onnistuu saamaan lentokentän auki. Monella tapaa Mitterrand osoittaa olevansa sosialisti. Vierailu muuten yllätti täysin Kroatian, sillä siitä ei kerrottu mitään ennakkoon. Minä pidän tällaisista spontaaneista teoista. Tudjmankin kuuli vierailusta vasta, kun Mitterrand oli jo saapunut Splitiin. Rakkautta ja rauhaa Zagrebista Wam Ps. Jos pidät tästä päiväkirjasta, niin auta minua maksamaan puhelinlaskuni. Lähdettyäni Hollannista, minulla ei enää ole tuloja, enkä kohta pysty maksamaan huikeaksi nousseita puhelinkulujani. Tarvitsisimme rahallista tukea myös pystyäksemme huolehtimaan ARK:n työntekijöiden terveydestä. Jotkut heistä tarvitsevat ehdottomasti lääkärin ja hammaslääkärin tarkistuskäyntiä. 28.6. Dobre dan, Taas yksi sunnuntai ilman rauhaa näissä maissa. Täältä on 500 kilometriä sekä Wieniin että Kreikkaan. Vaikka Kreikka kutsuu itseään sivistyneeksi ja kuuluu Euroopan yhteisöön, niin siellä henkilö voidaan tuomita 19 kuukaudeksi vankeuteen Makedoniaa tukevien lentolehtisten levittämisestä. Uskomatonta, että sellaista voi tapahtua, eikä ympäri maailmaa järjestetä päivittäin mielenosoituksia Kreikan lähetystöjen edessä. Kroatia on voimansa tunnossa ja kritiikki UNPROFOR:a kohtaan kasvaa jatkuvasti. Tullessani Zagrebiin UNPROFOR:a pidettiin suurena suojelijana. Nyt kolme kuukautta myöhemmin yhä useammat ihmiset toteavat, ettei UNPROFOR pysty takaamaan rauhan säilymistä valvomillaan alueilla. Tätä mieltä ollaan kaikissa poliittisissa leireissä oikealta vasemmalle. Yhä useammalle UNPROFOR:n rooli on käymässä epäselväksi. Mitä ovat rauhanturvaajat ja miksei tänne ole lähetetty "rauhantekijöitä"? Miksi tänne on lähetetty ihmisiä tarkkailemaan tulitauon säilymistä, kun ei ole tulitaukoa, jota valvoa? Etenkin, kun tarkkailijoiden hinta yhtä henkilöä kohden päivässä on suurempi kuin 100 pakolaisen pitäminen hengissä. Joel saapui tänne Pariisin kautta. Hän vietti siellä pari päivää osallistuen kveekarien kokoukseen, jossa vastustettiin kaupungissa järjestettävää asenäyttelyä. Hän oli keskustellut liikemiehen kanssa, joka oli valittanut kuluvan vuoden olleen asemarkkinoilla kehno. Elleivät entisen Jugoslavian alueen ja Neuvostoliiton maat olisi ostaneet niinkään paljon aseita, kauppiaat olisivat menettäneet tosi paljon rahaa. Tuo ei luo paljon toiveita tälle alueelle. Mitterrand ei ihan "tullut, nähnyt ja voittanut" tänään, mutta viettipähän sentään kuusi tuntia Sarajevossa. Tietenkin hän liikkui panssaroidussa ajoneuvossa ja joutui viettämään jonkin aikaan suojassa, sillä Sarajevon tulitus jatkui tänään. Mutta hän oli paikalla ja sitä on vaikea kuvitella. Hän lensi perille ja pois helikopterilla. Tuhannet ihmiset haluaisivat tehdä saman, varsinkin lentää sieltä pois, mutta eivät voi. Tämä on omituinen sota. Tänään on ensimmäisten humanitaarista apua kuljettavien ranskalaiskoneiden määrä laskeutua Sarajevon lentokentälle. Saa nähdä, ehkä tämä tietää käännekohtaa Sarajevolle. Eilen illalla Michael Jackson kertoi televisiossa perustamastaan rahastosta maailman lasten pelastamiseksi. Hän lahjoitti rahastoon miljoona dollaria. Aiomme lähettää huomenna hänen rahastolleen esityksen toivoen, että se auttaisi toteuttamaan joitakin pakolaisleireillä asuvien lasten unelmia. Mutta jotenkin en jaksa uskoa siihen, että saisimme varoja ajoissa. Näissä maissa on joka tapauksessa hypättävä yhdestä toiveesta toiseen päivässä. Joka kerta toiveet valuvat kuin hiekka sormien välistä, mutta onneksi minulla on paljon toiveita. Rakkaudella Za-mir-GREBista Wam Ps. Puhuin tänään puhelimessa lasteni Pjortin ja Rikin kanssa. Laskimme leikkiä säästä ja auringonkukista, joita he kasvattavat puutarhassaan. Ensi viikolla lähden vierailulle pakolaisleireille, joilla näen tuhansia lapsia, joilla ei ole enää puutarhaa eikä edes paikkaa, minne mennä. 29.6. Dobre dan, Mitterrandin vierailu loi uskoa Sarajevon asukkaisiin, vaikka lentokoneet, joiden piti tuoda ruokaa ja lääkkeitä eivät päässeetkään laskeutumaan lentokentälle. Ranskassa Mitterrandia on kritisoitu ja hänen on väitetty kalastelleen tempauksellaan suosiota. Toistaiseksi hän on kuitenkin ainoa valtionjohtaja, joka on tehnyt jotakin. Hän sai asioihin vauhtia ja myöhemmin tänään lentokoneetkin pääsivät perille. Kuulin juuri vastaanottimestani radioamatöörin kautta, että serbijoukot ovat siirtyneet pois Sarajevon lentokentän läheisyydestä. Yhtäkkiä Sarajevon asukkaiden auttaminen onkin vain tuntien kysymys. Belgradia koskevien uutisten seuraaminen on vaikeaa täällä Zagrebissa. Jotenkin tuntuu uskomattomalta, että siellä voitaisiin pystyttää keskelle kaupunkia suuri lava, jolta kritisoidaan Milosevicin politiikkaa ja osoitetaan järjestäytyneesti mieltä hallitusta vastaan. Samaan aikaan taistelut Bosnia-Herzegovinassa ja Kroatiassa jatkuvat. Zagrebissa ihmisiä haastetaan oikeuteen, jos he sanovat jotain ilkeätä hallituksen johtavista poliitikoista. Belgradissa on tapahtumassa jotain, mutta ei ole selvää kohdistuvatko mielenosoitukset vain Milosevicia vai koko sotaa vastaan. Joka tapauksessa odotan, että saisimme jonkin kontaktin Belgradin Sodanvastaiseen keskukseen. Olisi kiva kuulla heidän reaktioitaan näihin mielenosoituksiin. Nyt, kun vaalit ovat lähestymässä, ihmisten paineet saada Kroatian kansalaisuutensa virallistetuksi kasvavat. Jotkut ystävistäni, erityisesti miehet, kokevat tilanteen pelottavaksi. Mikäli he rekisteröityvät kroaateiksi, heidät saatetaan kutsua armeijaan. Uusia kutsuntoja on toteutettu, vaikka osa palaa jo takaisin rintamalta. Toisia huolestuttaa enemmän se, ettei heille ehkä annettaisi kansalaisuutta, koska heidän isänsä on tai oli liittovaltion upseeri, eivätkä he itse ole syntyneet Kroatiassa. He eivät tiedä, mitä tapahtuu, kun he käyvät rekisteröitymässä. Rakkaudella Za-mir-GREBista Wam 30.6. Luulin jo nähneeni kaikki sodan kauhut televisiossa, mutta eilen illalla näytettiin amatöörivideoita Mostarin lähistöllä tapahtuneen verilöylyn uhreista. Niissä näytettiin kuolleita ruumiita, joista ei enää tunnistanut ihmisiä. En halua kertoa niistä enempää, mutta kuvat pitivät minut hereillä lähes koko yön. Miksi? Miten on mahdollista? En enää ole edes sitä mieltä, ettei näitä kuvia pitäisi näyttää. Nehän ovat todellisuutta. Viime viikkoina olen kertonut Kroatian armeijan sotilaiden toiminnasta Bosnia-Herzegovinassa. Virallisesti he eivät taistele Bosnia-Herzegovinassa, mutta esimerkiksi tänään meille soitti eräitä ystäviä Dubrovnikista, jotka palvelevat HV:ssä eli Kroatian armeijassa. He kertoivat, että heitä oli pyydetty lähtemään Bosnia-Herzegovinaan. Edelleen he sanoivat, että sinne lähtevät sotilaat poistavat asepuvuistaan Kroatian armeijan tunnukset. Näin ollen se tarina, jonka mukaan Bosnia-Herzegovinassa taistelisivat vain bosnia-herzegovinalaiset sotilaat ja HOS ei pidä paikkaansa. Sotilaat kertoivat, että taistelut Bosnia-Herzegovinassa ovat rankkoja. Monet sinne vapaaehtoisesti lähteneet HV:n sotilaat ovat kuolleet. Radion ja television antamat luvut ovat heidän mielestään aliarviointeja kuolleiden sotilaiden määristä. Tämä ei ihmetyttänyt minua. Olemme jo tottuneet siihen, että tietoja kuolleiden määristä on siloteltu, samoin kuin uutisia yleensäkin. Eilen kerrottiin niin Kroatian uutisissa kuin "The Big Blue" -ohjelmassa1, että Dubrovnikissa neljä ihmishenkeä vaatinut tulitus oli ollut serbien hyökkäyksen tulos. Ystävämme kuitenkin kertoivat, että tulen oli avannut Kroatian armeija. Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta, kun Kroatian armeija on aloittanut taistelun. Jopa UNPROFOR on virallisesti pyytänyt, että Kroatian hallitus määräisi joukkonsa pidättymään hyökkäysten aloittamisesta sen valvomilla alueilla. Kanadalaiset UNPROFOR-joukot, 1 000 miestä ja 80 kulkuneuvoa, ovat nyt matkalla Sarajevoon avustamaan 38 ranskalaista YK-sotilasta pitämään Sarajevon lentokentän avoinna avustuskuljetuksia varten. UNPROFOR:n komentaja Mackenzie kuitenkin totesi eilen Sarajevossa, että lentokentän avaaminen avustuskuljetuksille vie vielä useita päiviä. Kello on nyt kolme tiistaina iltapäivällä ja toistaiseksi kolme kuljetuskonetta on laskeutunut kentälle tuoden edes jonkin verran apua Sarajevon 300 000 ihmiselle. Muualta Bosnia-Herzegovinasta uutiset kertovat kuitenkin voimakkaista taisteluista, joten ei pidä luulla taistelujen päättyvän. Vihollisuuksien puhkeaminen uudelleen Etelä-Dalmatiassa on saanut kansainvälisen lehdistön huomion. Tämä pelästytti myös 15 Savudrijaan ja Pulaan lähdössä ollutta vapaaehtoistyöntekijää, vaikka Savudrija ja Pula sijaitsevat Istrian niemimaalla. Savudrija on vain 40 kilometrin päässä Triestestä ja tätä aluetta sota ei ole vahingoittanut lainkaan. Gasinci taas on 15 kilometrin päässä lähimmältä taistelurintamalta. Maailman suurkaupungeissa kuolee enemmän ihmisiä liikenteessä tai murhien uhreina kuin tällä hetkellä Kroatian sodassa. Sota on julmaa, mutta humanitaarista apua tarvitaan kuitenkin. Ihmisten ei pitäisi pelästyä niitä kuvia, joita televisio välittää, koska suurimmassa osassa Kroatiaa on täysin turvallisia. Bosnia-Herzegovinasta en ole niinkään varma. Olen varma, että esimerkiksi Zagrebissa voi käväistä huomaamatta, että maassa ylipäänsä tapahtuu mitään erityistä. Rakkaudella Za-mir-GREBista Wam 1 The Big Blue on Kroatian television UNPROFOR-joukoille suunnattu ohjelma. Heinäkuu 1.7. Dobar* Dan, Unohdin kertoa, että uusi enemmän tai vähemmän kriittinen mielipidelehti Danas ilmestyi viime maanantaina kuukauden tauon jälkeen lehtikioskeihin, nyt Novi Danas1 -nimisenä. Olen pahoillani, että tiedotan siitä näin myöhään. Tiedän, että se on tärkeä tieto monille ulkomailla. Toivotaan, että lehden taloudelliset ongelmat on nyt selvitetty ja ettei se jälleen häviä. Novi Danas on paljon paremman näköinen kuin ennen. Ainakin taitto on parantunut huomattavasti. Suurin osa teistä tietoverkkoja seuraavista on luultavasti lukenut avoimen kirjeen jonka WRI ja IFOR2 lähettivät kaikille Bosnia-Herzegovinan, Kroatian ja Slovenian rauhanliikkeille. Kirjeen tärkein viesti oli hiukan yksinkertaistettuna se, että järjestöt eivät hyväksy minkäänlaista aseellista ulkomaista väliintuloa tai mitään muuta aseellista toimintaa Bosnia-Herzegovinassa, Kroatiassa tai missään muussakaan maailman valtiossa. Minä ja eräs toinen vakaumuksellinen pasifisti ARK:sta olimme hyvin iloisia heidän kirjeestään, sillä pidimme sitä vahvana tukena joskus elitistiselle näkökannallemme. Joidenkin toisten mielestä se oli yksipuolinen länsimainen mielipide, vähän naivi ja epärealistinen. Toinenkin aihe synnytti keskustelua ARK:ssa tänään, nimittäin mikä on ARK:n näkemys vaaleista ei niinkään puoluepoliittisessa mielessä, vaan enemmänkin siitä, kuinka vaalit on järjestetty. Kuka saa äänestää ja kuinka äänestäminen ja eduskunnan valinta tapahtuvat. Tänään kuulemani ensimmäinen kuvaus tilanteesta sai minut ajattelemaan, että täällä on vielä epädemokraattisempi järjestelmä kuin Yhdysvalloissa. Tärkeintä äänioikeuden kannalta on Kroatian kansalaisuuden hankkiminen, eikä se ole kaikille niin yksinkertaista kuin miltä se kuullostaa. Se, kauanko on asunut Kroatiassa vaikuttaa asiaan merkitsevästi ja jopa se, missä henkilön vanhemmat olivat vuonna 1947. Bosnian kroaateille tuntuu olevan helpompaa saada kroatian kansalaisuus ja äänisoikeus, vaikka heillä virallisesti olisi jonkin muun maan kansalaisuus kuin toisille koko ikänsä Kroatiassa asuneille. Jopa ulkomailla asuvat kroaatit pystyvät nähtävästi jollain tavalla äänestämään näissä vaaleissa. Koska vaalijärjestelmä perustuu vaalipiireihin, ihmettelen minkä vaalipiirin ehdokkaita koko sodanjälkeisen ajan ulkomailla asuneet kroaatit voivat äänestää. Presidentti Tudjmanin HDZ-puolue luuli pääsevänsä helpolla, koska sillä on edustajapaikkojen enemmistö tällä hetkellä, mutta se onkin vaikeuksissa. Nyt jopa Kroatian television Slikum na slikum-ohjelmassa sanottiin, että HDZ Tudjmanin persoonassa on sotkeutunut puoluepolitiikkaan ja kumonnut presidentin puolueettomuuden. Seuraavat neljä viikkoa voivat olla mielenkiintoista aikaa. Rakkaudella Za-Mir-GREBista Wam Ps. 19 päivää ensimmäisiin työleireihin eikä vieläkään riittävästi vapaaehtoisia ulkomailta. * Luulin todella, että dobre tarkoitti hyvää, mutta kuinka minua onkaan huijattu. Sen sijaan pitää sanoa dobar. Dobar dan tarkoittaa hyvää päivää (toim. huom.). 1 Uusi Danas 2 IFOR, International Federation of Reconsiliation, Kansainvälinen sovinnonliitto. 2. 3.7. Dobar Dan, Nyt on kulunut täsmälleen kolme kuukautta siitä kun jätin kotikaupunkini viettääkseni yhden kuukauden Kroatiassa. Lähtiessäni minulla oli suuria suunnitelmia, eikä minkäänlaista käsitystä siitä, mitä kaikkea tähän sotaan liittyy. Aioin käydä kaikissa mahdollisissa kaupungeissa ja kylissä sekä pistäytyä Sarajevossa matkalla lyhyelle vierailulle Belgradiin. Aioin opettaa ihmisille sähköpostin käyttöä, kerätä vähän rahaa ja ehkä jopa toimia välittäjänä eri maiden rauhanliikkeiden välillä. On selvää, että suunnitelmista vain osa kävi toteen. En lähtenyt takaisin kuukauden kuluttua, vaan olen yhä täällä ja olen päättänyt jäädä pitemmäksi aikaa. En käynyt kaikissa kylissä. Tämä maa on kaksi kertaa suurempi kuin kotimaani ja lisäksi matkustaminen on paljon hankalampaa. Kaiken kukkuraksi jokaisessa kylässä ja kaupungissa on riittävästi "töitä" tehtävänä kuukausiksi ja vuosiksi eteenpäin. Sarajevon tilanteesta tiedän vain sen, mitä televisio ja faksit kertovat. Belgradiin meno ei tule kysymykseenkään. Muusta en edes halua puhua. Karlovaciin hyökättiin muutama tunti sitten. Ajoin jokin aika sitten kaupungin ohi mukavassa pitkänmatkan bussissa matkallani Istrian niemimaalle Pulaan ja Savudrijaan. Samalla bussilla matkustivat työleirivastaavat Nina ja Branka. Karlovacissa, samoin kuin Osijekissa, Vinkovcissa ja Slavonski Brodissa, on jotain maailmanloppuun viittaavaa. Noissa kaupungeissa alkaa sota, niiden takana sota on todellista tiesulkuineen, rintammineen ja taisteluineen. Siellä pitää kuningas väkivalta valtakuntaansa. Matka Zagrebista Pulaan kesti noin kuusi tuntia. Matkalla keskustelin Brankan kanssa siitä, miten olin maininnut HOS:n armeijan päiväkirjoissani. Hänen mielestään minä liioittelen HSP-puolueen roolia ja sen tekemällä häpäisen Kroatiaa. En tiedä. Sanoin pelkääväni fasismin nousua Euroopassa ja haluavani vastustaa sitä varoittamalla. Toisaalta olen mielestäni kirjoittanut myös paljon hyvää Kroatiasta. Pulassa meillä oli tapaaminen alueellisen sosiaalityön keskuksen työntekijöiden kanssa. Keskus vastaa kaikista Istrian alueen pakolaisleireistä. Tuntui kummalliselta, että vastuu pakolaisista oli näillä keskuksilla, sillä muutakin työtä oli paljon: työttömät, karanneet, avioerot, perheväkivalta ja paljon muuta. Monissa keskuksissa oli aivan liian vähän työvoimaa. Varsinaisen työnsä lisäksi ne joutuvat nyt huolehtimaan lähes 850 000 pakolaisesta ja kodittomasta. Keskustelimme puoliviralliseen sävyyn siitä, tulisiko meidän aloittaa ainakin yksi työleiri Pulassa. Sen jälkeen he kierrättivät meitä alueen pakolaisleirillä. On totta, että jopa pakolaisleirejä on eri tasoisia. Yksi leireistä, jolla vierailimme, oli ylellinen lomakylä, josta noin 300 herzegovinalaista oli löytänyt suojan. Mukavia yhden perheen bungaloweja kristallinkirkkaan Adrianmeren rannalla. Siellä melkein unohti olevansa pakolaisleirillä, kunnes näki siellä asuvien ihmisten tyhjät katseet. Kaikki he odottivat kotiinpaluuta; lapset kyselivät vanhemmiltaan milloin loma on ohi ja he pääsevat kotiin. Suurin osa näista lapsista on nähnyt mitä julmimpia asioita. En tahdo edes kirjoittaa niistä. Osaa lomakylästä asuttivat tavalliset turistit, joita saapuu vielä Istriaan. Alueella ei ole sodittu, eikä pakolaisten lisäksi näy mitään merkkejä siitä, että parinsadan kilometrin päässä soditaan. Lyhyen vierailun aikana Rijekassa näimme paljon turisteja. Täällä Istrian rannikolla heitä ei ole yhtä paljon kuin normaalisti, mutta muuten lomaelämä jatkuu kuten ennenkin. Pulassa oli kolme kuvaamani kaltaista leiriä. Minua kiinnosti kuitenkin eniten kaupungin keskustassa vanhassa sotilasparakissa sijaitseva leiri. Sinne oli ahdettu 500 ihmistä, eikä lapsille ollut minkäänlaista leikkikenttää tai viheraluetta. Päästäksemme Pulasta Savudrijaan meidän piti ajaa bussilla vielä kolme ja puoli tuntia. Kaunis ja rauhallinen maisema matkan varrella oli kuin suoraan jostain Italian renessanssin maalauksesta. Savudrijan leiri avattiin toukokuun lopussa zagrebilaisille lapsille tarkoitetussa lomakylässä. Se on nyt 1 800 ihmisen turvapaikka. Useimmat heistä ovat muslimeja ja kotoisin Bosnian pohjoisosista. Samaan aikaan meidän kanssamme Savudrijan leirille saapui pieni perhe, joka oli tullut toiselta pakolaisleiriltä läheltä Zagrebia. Siellä heidän oli täytynyt nukkua suuren hallin betonilattialla. He ajattelivat, että Savudrijan leiri olisi parempi heidän pienelle lapselleen. Kun odotimme leirin johtajaa, leikin vähän lapsen kanssa. Hän muistutti kovasti omaa nuorimmaistani, niin kaunis ja nauravainen lapsi. Kun leikimme yhdessä hänen nukellaan, minulle tuli oikein lämmin mieli. Pakolaiset sijoitaa sosiaalitoimisto, he eivät voi matkustella ympäri maata etsien parasta paikkaa mihin "asettua asumaan". Vaikka saapuessamme Savudrijaan oli melkein pimeää, niin perhe lähetettiin pois takaisin omaan leiriinsä 400 kilometrin päähän Savudrijasta. Tällaista nähdessään tuntee ensin vihaa sydämessään ja ajattelee, kuinka ihmiset voivat olla niin kovia toisilleen. Tässä tilanteessa ei kuitenkaan ole muuta mahdollisuutta. Jokainen leiri saa juuri ja juuri riittävästi ruokaa ja muita tarvikkeita. Jos ihmiset matkustavat leiriltä toiselle löytääkseen parhaan paikan, on avustustarvikkeiden kuljetuksia mahdotonta järjestää. Eikä tämä ollut ainoa tapaus, leirin johtaja kertoi lähettäneensä samana päivänä jo 30 ihmistä takaisin alkuperäisille leireilleen. Olosuhteet leireillä vaihtelevat. Toisilla kurjuus on suurta, toisilla taas asiat ovat paremmin. Täällä Istriassa leirit ovat, ulkomaisen avun tuella, paremmin varusttuja kuin Itä-Slavoniassa. Toivottavasti tilanne sielläkin paranee ajan myötä. Savudrijaa voidaan pitää jonkinlaisena mallileirinä. Leirien organisointi on aina hankalaa, mutta täällä leirin johtaja tuntui rennommalta kuin Gasincissa Itä-Slavoniassa. Hänellä on kokemusta suurten lomaleirien järjestämisestä ja hän on osannut jakaa leirin kolmeen osaan. Yhdessä viisimiehisen henkilökuntansa kanssa hän todella tekee parhaansa. Teltat olivat paremmat, kiitos italialaisten avustusjärjestöjen, ja vessoja oli tarpeeksi. Vessat ja suihkut ovat tärkeitä, koska suurin osa pakolaisista on muslimeja ja tottunut peseytymään pari kertaa päivässä ennen pyhiä seremonioitaan. En tullut yhtä epätoivoiseksi kuin käydessäni muutaman kerran Gasincissa. Gasincin leirin johtajien puolustukseksi minun on myönnettävä, että Savudrijan leiri sijaitsee Adrianmeren rannalla ja itse leiripaikka on täällä paljon parempi. Gasincissa on vain osa tämän leirin maa-alasta ja siellä on paljon enemmän ihmisiä. Myös Slavonski Brodista kuuluva taistelun melske ja lähellä harjoitteleva Kroatian armeija aiheuttavat häiriötä. Täälläkin on tarvikkeiden kuljetukseen liittyviä ongelmia. Kuten Gasincissakin täällä on pulaa vaatteista, varsinkin kasvaville lapsille, ja hygieniatuotteista. Ja joka kerta, kun avustustavaroita tulee, tilanne on räjähdysaltis. Keskellä yötä lähdimme bussilla Savudrijasta Ljubljanan kautta Zagrebiin. Matkan aikana ylitimme kaksi uutta valtionrajaa. Ne alkavat tuntua entistä todellisemmilta. Vuorokauden kestäneen matkan jälkeen palasimme Zagrebiin. Koko aikana näin ainoastaan yhden Kroatian armeijan ja kolme Bosnian armeijan univormua. Zagrebin linja-autoasemalla niitä sen sijaan oli vaikka kuinka paljon, joten tunnen taas olevani kotona. Rakkaudella Za-Mir-GREBista Wam 4.7. Dobar Dan, Lordi Carrington muiden muassa on nyt Sarajevossa ja miettii päänsä puhki sitä, mitä tulisi tehdä. Jos Bosnia-Hertsegovinaan saataisiin rauha, se toisi ehkä ratkaisun myös Kroatiassa käytäviin taisteluihin ja jännitteeseen muualla entisessä Jugoslaviassa. Nykyään näkee usein etnisiä karttoja ajalta ennen sotaa. Kuvittelepa eteesi sellainen kartta ja ajattele sitten, että täällä kaikki eivät kuitenkaan vihaa naapureitaan, olivat nämä sitten kroaatteja, muslimeja, serbejä tai mitä tahansa. Ei todellakaan ole niin, että kaikki serbit tappaisivat muslimeja ja kroaatteja, tai että kaikki muslimit ja kroaatit tahtoisivat tappaa jokaisen tapaamansa serbin. Tämä on mielestäni ideologinen sota, jossa on kyse vallasta. Etniset kysymykset vain jotenkin liitettiin siihen myöhemmin. Minä en ole Lordi Carrington eikä ole minun tehtäväni löytää ratkaisua ongelmaan. En edes usko, että kykenisin löytämään vastausta. Se mitä minä näen on yksi osa maailmaa täynnä kurjuutta ja traumoja. Kysyn itseltäni, miten nämä maat voisi saada jälleen pystyyn. Tiedän varmasti, että me Zagrebissa emme voi lopettaa sotaa, sillä mielenilmaisut, kuten istuminen hallituksen edessä, eivät täällä ole yhtä suuri liike kuin Belgradissa. Toisaalta en myöskään usko, että Tudjmanin tai Milosevicn vetäytyminen nopeuttaisi lainkaan sodan päättymistä. En ole vakuuttunut, että Belgradin politiikan muutos yhtäkkiä lopettaisi taistelut tai muutoksen pitäisi olla todella radikaali, kuten koko maan välitön aseistariisuminen, jonka UNPROFOR saisi tehdä. Luulen, että ARK on halukas taistelemaan sellaisen ratkaisun puolesta, jossa koko entinen Jugoslavia riisuttaisiin aseista ja jossa muut valtiot tuntisivat vastuunsa rauhan säilyttäjinä. Mutta on naivia ajatella niin, enkä osaa kuvitella, että mikään osapuoli tekisi aloitetta siihen suuntaan. Vaikka jännitteet nyt laukeaisivatkin ja Serbia valtiona lopettaisi sodankäynnin, riisuisi koko armeijansa aseista ja kieltäisi aseiden kuljetuksen alueidensa läpi, kestäisi kauan ennen kuin ihmiset esimerkiksi täällä Kroatiassa uskoisivat olevansa turvassa. Sen vuoksi tarvitaan kaikki sovitteluvoima, mitä tältä planeetalta löytyy. Zagrebissa on nyt täysi kesä ja täällä on tautisen kuuma. Aina eivät asiat näytä niin toivorikkailta. Mutta yritämme ajatella positiivisesti. Joel on upea, hän tuo ARK:iin paljon henkeä. Ja loputkin asiat ovat menossa oikeaan suuntaan. Olemme saaneet työleirit melkein täyteen. Tänään oli avoin kokous kroatialaisille vapaaehtoisille ja yli 30 ihmistä tuli julisteiden ja opiskelijoiden puskaradion kutsumana. Tuntuu siltä, että saamme kuin saammekin kaiken toimimaan. Meillä on yhteistyötä pakolaisleirien kanssa, melkein riittävästi ulkomaisia vapaaehtoisia ja tarpeeksi kroaattivapaaehtoisia. Ja voi olla, että Italian työleirijärjestö järjestää meille mukavan avustuksen Italian hallitukselta. Työleirien onnistuminen on tärkeää, ehkä tärkeämpää kuin aavistammekaan. Se on opettava kokemus kaikille mukana olleille. Kovin moni meistä ei ole koskaan järjestänyt työleiriä tai mitään yhtä monimutkaista, ainakaan niin lyhyellä varoitusajalla. Nina ja minä aloitimme suunnittelun pari kuukautta sitten. Tämä työ on tärkeää siksi, että voimme tuntea todella tekevämme jotain. Mutta tärkeintä siinä on se, että samalla opimme uutta toisista kulttuureista. Useimmissa leireissä, joissa työskentelemme, on paljon bosnialaisia muslimeja. Mikäli kansainvälinen kansalaisjärjestöverkosto onnistuu työleirien ja Osijekin projektin järjestämisessä, se tarkoittaa, että voimme tehdä enemmänkin. Tärkeintä on, että kaikki tämä tapahtuu kansainvälisellä tasolla. Hienointa olisi tuoda yhteen nuoria Serbiasta, Kroatiasta ja Bosniasta, mutta se on vielä pelkkä unelma, ainakin jos haluamme tuoda heidät kaikki Kroatiaan. Silti keskustelut, joissa esitetään uusia näkökulmia sodasta, ovat hedelmällisiä. Sen vuoksi olen iloinen siitä, että toiminnassamme on mukana paljon kroaatteja. Ja tämä on yhteistyötä. Liian monet järjestöt tulevat tänne ja toimivat ulkomailta. Niille mukana olevat kroaatit ovat apulaisia ja tulkkeja, mutta eivät oikeastaan koskaan samalla tasolla. Siksi olen ylpeä näistä leireistä ja Osijekin projektista. Ne ovat verkostotyöskentelyn tuloksia, sen ensimmäisiä hedelmiä. Toivotaan, että ne ovat ensimmäisiä pitkässä sarjassa. Rakkaudella Za-Mir-GREBista Wam 5.7. Dobar Dan, Gasincin pakolaisten määrä ylitti tänään 2 500 rajan. Siitä tuli Kroatian suurin leiri, misitä tiedotettiin televisiossakin. Olen huolestunut leirin tilanteesta ja toivon, että viimeisen kahden viikon aikana edes jotkut asiat ovat parantuneet. Mutta viimeisten tietojen mukaan siellä vain pystytetään uusia telttoja. Keittiötä ei ole vieläkään laajennettu eikä suihkuja ja vessojakaan ole tarpeeksi. Yksi asia, mitä vaihtoehtoliike voisi tehdä, olisi lähettää tänne aurinkoenergialla toimivan suihkun. Olen nähnyt niitä paljon Istriassa ja tässä ilmastossa ne varmasti toimivat. Viime päivinä on ollut helvetillisen kuumaa. Luultavasti tarvitsemme myös telttoja työleiriämme varten, koska leiri on jo aivan ääriään myöten täynnä emmekä voi potkia ihmisiä pois vapaaehtoistemme tieltä. On kesä ja lomat Euroopassa ovat alkaneet. Saamme vierailijoita melkein joka päivä. Se on mukavaa, mutta suurin osa heistä viipyy vain päivän tai pari ja he haluavat puristaa meistä kaiken uusimman tiedon. Olen ollut vähän kipeänä virustartunnan takia, enkä ole sen vuoksi yhtä puhelias kuin yleensä. Adam Curle on tällä hetkellä Osijekissa antamassa välitys-opetusta. Näyttää siltä, että elämä kaupungissa alkaa rullata! Joel harkitsee jopa muuttamista sinne, joten asiat alkavat näyttää positiivisemmilta. Mutta paljon apua tarvitaan vielä. Rakkaudella Za-Mir-GREBista Wam 6. 8.7. Dobar Dan, Tietokoneeni tuntuu inhoavan sotia, sillä se on kieltäytynyt toimimasta pariin otteeseen viime päivinä. Sen seurauksena menetin noin 80 megabittiä tiedostoja ja ohjelmia ja minulta meni kokonaista kaksi päivää yrittäessäni saada niitä takaisin. Minulta puuttuu vain ohjelma skannerini pyörittämiseksi. Nyt skanneri seisoo tietokoneeni vieressä täysin toimettomana. Nyt siis tiedätte, miksi saitte odottaa muutaman päivän ennen kuin taas voitte lukea yhden osan tästä lähes loputtomasta tarinastani. Toinen syy katkokseen oli se, että Eric ja minä olemme viime päivien ajan luoneet BBS-yhteyttä ARK:lle ja Rauhan, väkivallattomuuden ja ihmisoikeuksien keskukselle. Se toimiikin jo, vaikka postin lähettäminen APC-verkosta meidän järjestelmäämme ei vielä ole mahdollista. Osoitteemme systeemissä on ZaMir-Zg1. Kaikki tämä tarkoittaa sitä, että pian meillä on suora yhteys Belgradiin. Eric on nyt matkalla sinne ja jonkin ajan kuluttua ZaMir-Bg:kin on todellisuutta. Toivon, että se toimii, sillä haluan todella lukea viimeisimmät uutiset Belgradista, esimerkiksi siellä pidetyistä mielenosoituksista. Joitakin päiviä sitten saimme serbiaksi kirjoitettua tietoa opiskelijatoiminnasta. Vaikuttaa siltä, etteivät miehitettyjen alueiden yliopistojen opiskelijat olekaan niin yhtenäinen joukko kuin televisiosta voisi päätellä. Ranskalainen filosofi Bernard Levi, joka piti Belgradissa yliopistossa nationalismin vastaisen puheen, ei todellakaan ollut opiskelijoiden enemmistön suosikki. He buuasivat hänet ulos salista. Televisiossa näytettiin Dobrinjaa, yhtä Sarajevon kaupunginosaa, joka on täysin eristyksissä muusta kaupungista ja jossa on noin 35 000 asukasta. Siellä tarkka-ampujat hallitsevat katuja ja vain nopeimmat juoksijat voivat liikkua hankkiakseen ruokaa. Siinä näytettiin myös, mitä elintarvikkeita dobrinjalainen perhe sai ostaa. Säännöstelyannos sisälsi kaksi purkkia kalasäilykkeitä. Ei muuta. Avustuslentoja tehdään nyt 14 päivässä, mutta tavaroita ei ole kyetty toimittamaan siihen osaan kaupunkia. Ihmiset ovat siis yhä pulassa. Vaalit lähestyvät Kroatiassa. Televisiossa jokainen puolue saa tunnin lähetysaikaa. Luulen, että puolueita on yli 30, joten se tarkoittaa, että meidän on lähitulevaisuudessa vietettävä joka ilta kolme tuntia television ääressä, jos haluamme nähdä kaikkien puolueiden esittelyt. Esiintymisjärjestys määrättiin kertakaikkisen fantastisella tavalla. Se oli oikea show lottokoneineen. Yli tunnin ajan kuulin televisiosta vain Hrvatska Stranka2 sitä ja tätä. Joka puolella maata perustetaan uusia pakolaiskeskuksia. Suurin osa olemassaolevista leireistä on täynnä ja uusia pieniä leirejä on pystytettävä. Sellainen on esimerkiksi Djakovon kaupungin keskustassa sijaitseva leiri, jossa vieraili eilen YK:n edustajia. Kaikki nämä uudet leirit ovat "improvisoituja", ja niissä asuvat ihmiset valittavat paljon aivan perusasioista. Täytyy toivoa kovasti, että tilanne Bosnia-Herzegovinassa paranee kesän aikana, sillä jos tämä jatkuu vielä talvellakin, syntyy karmea tilanne. Ilman ulkopuolista apua emme ikinä pysty antamaan kaikille näille ihmisille kunnon asuntoa ennen lumen tuloa. Jo syksyllä noilla leireillä on hankalaa selviytyä hengissä. Yhdeksän päivän kuluttua alkaa meidän ensimmäinen työleirimme ja toivon tosiaan, että meillä on silloin riittävästi rahaa ja vapaaehtoisia, jotta saamme kaiken onnistumaan. Rakkaudella Za-mir-GREBista Wam Ps. ARK:iin saapuu vieläkin kirjeitä, joissa on osoitteena Zagreb, Jugoslavia tai Zagreb, Kroatia, Jugoslavia. Vielä kerran kaikille niille ihmisille, joille ei ole selvinnyt, ettei Kroatia ole erillinen valtio. Kroatia, Slovenia, Bosnia-Herzegovina ja viimeisimpänä mutta ei vähäisimpänä Makedonia ovat erillisiä valtioita. Jugoslavia on nyt Serbia ja Montenegro. Jos kirjoitatte meille, olkaa hyvät ja käyttäkää oikeaa osoitetta. Kirjekuoreen on enemmän kuin tarpeen tekstata sana Kroatia, jotta kirje joskus saapuisi perille. 1 Kohti rauhaa-Zagreb. 2 Hrvatska tarkoittaa Kroatiaa ja Stranka tarkoittaa puoluetta. 9. 12.7. Dobar Dan, Tudjman otti osaa ETYK-konferenssiin Helsingissä. Kerrankin olin pitkälti samaa mieltä hänen kanssaan. Uusien valtioiden syntyminen ei periaatteessa ole vastoin Euroopan yhdistymispyrkimyksiä. Periaatteessa on sitä parempi mitä pienempiä valtiot ovat. Mutta miksi niiden pitää alkaa tuottaa uusia rajoja, uusia kontrolleja ja uusia viisumisäännöstelyjä? Joel näytti minulle ylpeänä viisumia, jonka hän sai oltuaan muutaman päivän Ljubljanassa. Näyttää siltä, että sotilaallinen väliintulo on yhä todennäköisempi. Yhdysvallat siirsi kuudennen laivastonsa Montenegron satamien eteen ja ilmoitti olevansa valmis antamaan ilmatukea humanitaarisen avun kuljetuksille. Eurooppakaan ei enää voinut pysyä sivussa, vaan lupasi lähettää helikoptereita. Siitä huolimatta Kroatiaa on arvosteltu sotatoimista Bosnia-Herzegovinassa. Ei niin, että minä tukisin Kroatian hallitusta tai mitään muutakaan hallitusta, joka yhtä hanakasti pyrkii ratkaisemaan ongelmat sotilaallisesti, mutta minusta alkaa tuntua, että tässä toimessaan Eurooppa on hiukan tekopyhä valmistamalla itseään sotaan ja tuomitsemalla Kroatian sen taisteluista etulinjassa, eli jostakin mitä he ovat itse suunnitelleet. Ja kaikelisäksiälle laaditaan tietyn tyyppisiä pakotteita. Kroatialle ei anneta taloudellista tukea, se pidetään pois suuresta potista, joka on varattu Itä-Euroopan avustamiseen. Maailma ei todellakaan ymmärrä kuinka totalitaarisia ja kansallismielisiä valtioita luodaan: eristämällä ja heitteille jättämällä. Jos Kroatia nyt selviytyy kaikesta tuhosta yksikseen, knsallismielinen jännitys kasvaa yhä voimakkaammaksi. Kansainvälinen apu on välttämätöntä ja sitä pitäisi antaa muuhunkin kuin pakolaisongelman ratkaisemiseen. Pakolaisongelma on kuitenkin ajankohtaisin, sillä joissain keskuksissa pakolaiset ovat jo ryhtyneet protestoimaan huonojen olojen takia. Pelkästään ruuan ja lääkkeiden lähettäminen olisi kuin ikuisesti vuotavan haavan hoitaminen laastarilla. Päätän tämän päivän merkinnän yhdellä positiivisella uutisella. Dobrinja vastaanotti tänään ensimmäiset avustukset ja lapset olivat ulkona pommisuojista ensimmäsitä kertaa kahteen kuukauteen. Kuka tietää, ehkä tilanne pysyykin sellaisena. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 14. 15.7. Dobar Dan, Minulla on nykyisin niin paljon tehtävää, että alkaa olla vaikeaa löytää joka päivä aikaa päiväkirjan kirjoittamiseen. Erityisesti tiedottaminen ja yhteydenpidon organisointi muihin tietoverkkoihin vie paljon aikaa. En ole tehnyt tällaista aikaisemmin, olen enemmän tietokoneiden käyttäjä kuin systeemioperaattori. Mutta nyt, kun Joel on auttamassa minua opettamaan muita ihmisiä luulen kaikken alkavan toimia. Ainakin puhelinlaskumme ovat paljon pienempiä nyt, kun voimme pakata viestimme, jolloin niiden lähettäminen kestää vain muutaman minuutin. Tänä viikonloppuna alkavien työleirien valmistelu teetti myös paljon työtä. Jostain syystä tällaiset asiat aina lipsahtavat viimeisille sekunneille. Eilen aamulla leireille ei ollut vielä ilmoittautunut tarpeeksi vapaaehtoisia, mutta muutamien hätäpuheluiden ja vapaaehtoisjärjestöjen painostuksen jälkeen hakemuksia alkoi taas saapua. Tietenkin voisimme vastaanottaa enemmänkin vapaaehtoisia auttajia, mutta nyt ensimmäistä kertaa minimimäärä on saavutettu. Ihmisiä on tulossa ympäri Eurooppaa: Hollannista, Itävallasta, Italiasta, Espanjasta ja jopa maanosan ulkopuolelta. Nyt ainoa huolenaiheeni on kuka tai mikä tämän kaiken maksaa. Mutta siitä voi huolehtia myöhemmin. Tärkeintä on, että ihmiset osoittavat solidaarisuuttaan saapumalla tänne. On luultavaa, että meidän on maksettava itse kaikki leireille aiheuttamamme kulut, sillä kuten jo mainitsin yksikään kaupunki ei ole saanut ulkomaista tukea pakolaisista aiheutuneisiin kuluihinsa. Olen nyt helpottunut ja onnellinen, sillä kroatialaiset työtoverini alkoivat jo olla vihaisia minulle. He väittivät, että näin vapaaehtoiset vain unissani, että he eivät olleet todellisia. Ja kaikkien Kroatialle tehtyjen täyttämättömien lupausten jälkeen se olikin normaali reaktio. Useat kroaatit kokevat nykyisin, että heidän on tehtävä kaikki itse. Minun lisäkseni ensimmäisten leirien onnistumisen eteen tekee töitä suuri joukko kroatialaisia vapaaehtoisia. Juoksentelemme ympäriinsä lelutehtaista humanitaarisen avun järjestöihin siinä toivossa, että meille lahjoitettaisiin leireillä käyttökelpoista materiaalia. Kaikki raatavat kuin mielettömät saadakseen tämän toimimaan. Sen täytyy onnistua. Niin monet lapset odottavat sitä. Lapset, joilla ei ole leireissä muuta tekemistä kuin pyöriskellä äitinsä jaloissa. Jo kuusi viikkoa sitten kirjoittamani artikkeli Valijevon kaupungista on vihdoinkin julkaistu kotikaupungissani, jolla on ollut yhteyksiä tuohon kaupunkiin. "Se oli ollut hukassa joidenkin paperipinkkojen välissä." Sillä välin kaupunginhallitus oli YK:n päätöslauselmaa seuraten jo katkaissut välinsä Valijevon kanssa. Omasta mielestäni yhteistyön jatkuminen olisi ollut parempi ratkaisu. Positiivista sen sijaan on se, että kaupunginhallitus aikoo ilmeisesti noudattaa ehdotustani ystävyyskaupunkisuhteiden solmimisesta Itä-Slavoiniaan ja Bosnia-Herzegovinaan. Tietämäni mukaan se kestää ikuisuuksia, mutta ainakin se on nyt aluillaan. Bosnia-Herzegovinassa käydään kovia taisteluita, muun muassa Mostaria, Gorazdea, Suicaa ja Jajcea on pommitettu ja tulitettu raskaasti. Kaikissa noissa kaupungeissa on varmasti paljon lähikylistä tulleita pakolaisia, jotka haavoittuvat tai kuolevat usein ensimmäisten joukossa, koska eivät tiedä missä pommisuojat ovat. Mutta ehkä tulitauko saadaan aikaan tänään Lontoossa alkavissa neuvotteluissa, joihin osallistuu edustajia Bosnia-Herzegovinaan hallituksesta, Serbian Demokraattisesta Puolueesta ja Herzeg-Bosnasta.1 Toivokaamme, että Lordi Carrington sovittelijana saavuttaa hyviä tuloksia. Tilanne huutaa sitä. Kuinka kauan tämä hulluus voi enää jatkua? Nyt, kun Sarajevo ja Belgrad ovat molemmat yhteydessä tietoverkkoon, keskustelu entisen Jugoslavian tulevaisuudesta voi alkaa tälläkin areenalla. Se tekee tämän tietoverkkokonferenssin vielä tärkeämmäksi. Toivottavasti Eric saa opetettua jonkun jatkamaan työtään ennen huomista lähtöään Belgradista. Keskustelimme siitä viime viikolla, kun Neven Ruotsista oli täällä. Tämän konferenssin pitäisi yrittää löytää positiivinen suunta mihin jatkaa, kun tappaminen loppuu. Kaikki te rauhanaktivistit ulkomailla, tulkaa mukaan ja jatkakaa protesteja aseteollisuutta vastaan. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 1 Bosnia-Herzegovinaan kroaattien hallitsema maakunta. 16. 17.7. Dobar Dan, Savkan puolueen avattua portit julistevaalikampanjalle koko kaupunki on täynnä niitä. Tudjman hymyilee seinillä ja Paraga hänen vierellään. Paragan julisteessaan lukee kroatiaksi "kaikki kroatialaiset koteihinsa" ja englanniksi "UNPROFOR menköön kotiinsa!". Lisäksi tietysti Savka ja kaikkien muidenkin puolueiden johtajat tuulettavat hammaskalustoaan kaupungin asukkaille. Paragan julisteita revitään muita enemmän alas. Minä kirjoitan hänestä, koska hän on selkein fasismin kannattaja tässä maassa, mutta missään tapauksessa hän ei edusta koko maan mielipidettä. HSP:n ja HOS:n ajatukset eivät ole levinneet kovin hyvin, mutta ne ovat silti olemassa ja niiden vaikutus kasvaa, koska ne vetoavat kansallismieliseen ilmapiiriin, jota myös ulkomaiden kitsas apu lietsoo. Nyt, kun ilmansaasteet ovat tummentaneet suurimman osa lippujen väreistä, on tämä uusi värien tulva suurenmoinen. Tietenkin yleisimmät värit ovat vieläkin punainen, sininen ja valkoinen, mutta kuinka kauan ne säilyttävät värinsä. Tällä ei ole mitään tekemistä sodan kanssa, vaan tällä on suuresti tekemistä ilmansaasteen määrän kanssa. Vaikka öljyn hinta on noussut jo kolmen kuukauden ajan, autoja on silti tarpeeksi muuttamaan valkoisen lipun harmaaksi kahdessa kuukaudessa. HSLS on lähes ainoa puolue, joka pääsääntöisesti käyttää muita värejä, nimittäin sinistä ja keltaista. Meille tärkeämpää on kuitenkin se, että ensimmäiset vapaaehtoiset ovat saapuneet ja useat heistä toivat mukanaan "extravapaaehtoisia", joita he olivat raapineet jostakin hätäviestimme saatuaan. Ja me kun pelkäsimme niin, että emme saisi tätä toimimaan. Kroatialaiset vapaaehtoiset ovat myös tehneet oman osuutensa: kaksi tonnia keksejä, paperia koko kolmen viikon ajanjakson tarpeiksi, bussit retkiä varten kaikille kolmelle leirille, ilmapalloja, leluja, ja kaikkea mitä ajatella saattaa. Tapahtumaa on esitelty yhden leirinvetäjän tekemillä ohjelman pätkillä sekä nuorten TV:ssä että Kroatian television normaaleissa lähetyksissä. Vapaaehtoiset hämmästyvät, kuinka paljon lehdistökiinnostusta tämä yhteinen tempauksemme saa. Olemme ensimmäiset tällaisen henkilökohtaisen humanitaarisen avun antajat ja siksi vapaaehtoisten täytyy murtaa ulkomaalaisia kohtaan tunnetut ennakkoluulot. Toivon, että he ovat varautuneet siihen. Kun he sitten palaavat kotiin, he voivat levittää tietoa pakolaisten ongelmista. Toivottavasti ne ovat siemeniä ruohonjuuritason humanitaariselle avulle. Itävallan vihreät soittivat tänään kysyäkseen mielipidettäni vaaleista ja siitä pitäisikö heidän lähettää tarkkailijoita vai ei. Minä nyhdin heiltä 10 000 markkaa. Niin että nyt voimme lakata huolehtimasta ainakin yhden leirin rahoituksesta. Kenenkään meistä ei tarvitse seistä kenenkään riveissä, kunhan me olemme kaikkien niiden puolella, jotka tästä sodasta kärsivät. Niin harvat heistä ovat tätä sotaa halunneet. Bosnia-Herzegovinassa on kolme miljoonaa ihmistä, jotka ovat joutuneet tai joutuvat lähtemään kodeistaan. Kroatiassa on rekisteröitynä yli 700 000 pakolaista ja koditonta. Muutaman lapsen vieminen lentoteitse muualle tai lapsiryhmien adoptoiminen muihin maihin ei paljon auta. On erityisen tärkeää, että esimerkiksi tänne jääneille lapsille annetaan kunnollista lääkehoitoa. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 18. 19.7. Dobar Dan, Syystä tai toisesta kirjoitan päiväkirjaani yleensä yöllä tai aamyöstä kuppi hollantilaista kahvia edessäni. Eli, ensimmäiset työleiriläiset ovat saapuneet ja yhtä pohjois-irlantilasta lukuunottamatta kaikkia oli järkyttänyt se, miten paljon asepukuisia miehiä kaupungilla liikkuu. Luulen, että työleirien, ainakin tämän yhden leirin, osalta suurimmat ongelmat on ratkaistu. Näyttää siltä, että minimirahoitus on pystytty järjestämään. Ainut ongelmani on nyt Gasinci, jossa tilanne on huonontunut niin, että pakolaisillekaan ei tahdo riittää ruokaa. Joten 30 ulkomaista vapaaehtoista tarkoittaakin vain 30 tyhjää vatsaa lisää. Mutta onhan liikkeellemme toki mahdollista järjestää jostain muutama sata tonnia ruokaa, eikö niin? Ei mutta ystäväiset, vakavasti puhuen, on todellakin niin, että ruokavarat ovat joillakin leireillä huomattava ongelma. Pakolaiset ovat muutenkin huomattava ongelma, kun Sloveniakin on sulkenut rajansa. Eilen täysi junalastillinen, 2 000 ihmistä, pysäy-tettiin Slovenian ja Kroatian rajalle ja heitä pidäteltiin siellä useita tunteja. On todella hävettävää, että pakolaiset joutuvat jo muutenkin karmean tilanteensa lisäksi kärsimään vielä poliittisesta tappelusta. Ja sitten kuulee vielä, että Länsi-Euroopan vasemmisto suunnittelee erilaisia boikotteja rangaistakseen Kroatiaa nationalismista ja Bosnia-Herzegovinan sotaan sekaantumisesta. Tuntuu myös siltä, että kaikki täällä vierailevat toimittajat ovat kiinnostuneita vain siitä, kuinka fasistinen Kroatia oikein onkaan. Tunnen melkein syyllisyyttä ilmaistuani samanlaisia mielipiteitä kirjoituksissani. Keskustellessani vierailijoiden kanssa ja huomatessani heidän kerta kerralta painottavan juuri niitä asioita tulen epätoivoiseksi ja tunnen, että tästä kaikesta syntyy suuri oravanpyörä. Boikotoimalla voimistetaan nationalistisia jännitteitä ja siten saadaan taas syy uusiin boikotteihin. Berliiniläinen Rudies koki saman Belgradissa, missä hän huomasi, etteivät boikotit satuta johtajia tai rikkaita, vaan tavallista kansaa. Niin ajetaan kansa äärioikeiston syliin. Kaikki aktiivit, joita varten on luullakseni avattava erityinen bussilinja Belgradista Zagrebiin, valittavat kotimaidensa vähäistä kiinnostusta tämän maan ongelmiin. Joskus minusta tuntuu, että päinvastoin kuin luulisi aktiivit tulevat tänne latautumaan ja saamaan lisää energiaa taistellakseen sitten kotirintamalla. Yliopistot ovat nyt sulkeneet ovensa kesäksi ja opiskelijoita saapuu, niin kuin lupasin, mutta ARK:ssa ihmiset ovat jo hyvin väsyneitä. Minä taas olen täynnä energiaa. Tässä ulkomaalaisten virrassa olen muutenkin taas omassa elementissäni. Voin parannella saksan- ja hollanninkielen taitojani, opiskella muitakin kieliä ja saan kuulla uutisia ulkomaailmasta, mitä siellä tapahtuu ja mitä siellä luullaan täällä tapahtuvan. Ja olenko minä heidän mielestään jo muuttunut kroaatiksi oltuani täällä kolme ja puoli kuukautta, vai vieläkö olen "neulan terällä". Täällä käy haastattelijoita, jotka haluavat haastatella minua, he ovat kuulleet minusta. Ei se ollut tänne tuloni tarkoitus. Niinpä olen asettanut haastattelun ehdoksi, että he kirjoittavat nimeni sijasta "se limburgilainen hölmö" tai jotain sellaista. Vastaanotan jatkuvasti kirjeitä, joissa sanotaan, ettei sen lähettäjä ollut laisinkaan yllättynyt saatuaan kuulla minun olevan Zagrebissa, päinvastoin niin he olivat arvelleetkin. Tiedän minusta liikkuvan lukemattomia huhuja Euroopassa. Vaikuttaa siltä, että jokainen, joka on ollut mukana jossain tämän maanosan kansainvälisessa ympäristö- tai rauhanliikkeessä, on törmännyt minuun jossakin vaiheessa tai ainakin kuullut minusta. Minua tämä kammottaa. Minähän olen vain yksi omanlaiseni ääliö, joka ei varmaankaan ikinä kykene päättämään mitä aikoo tehdä, "kun kasvaa isoksi". Ei ole tärkeätä, että minä olen täällä, kuka tahansa muu kävisi yhtä hyvin. Ja jos sankareita halutaan heitä löytyy sankoin joukoin entisen Jugoslavian rauhanliikkeistä. Älkää unohtako, että tämä on heidän maansa, ei minun. Minä olen läpikulkumatkalla oleva ääliö. Anteeksi, mutta minun täytyi sanoa tämä, ennen kuin minusta tehdään jonkinlainen liikkeen johtohahmo. Luottakaa rauhanliikkeiden ihmisiin, älkää minuun. Luottamus on tärkein "ase" tässä "taistelussa" rauhan puolesta. Luottamus toisiimme, luottamus tulevaisuuteen ja myös luottamus vieraisiin. Joka kerta tuon luottamuksen horjuessa olemme lähempänä nationalismia ja täydellistä eristymistä. Luottamusta ei juuri ole ylimmällä poliittisella tasolla, mutta se horjuu myös henkilökohtaisemmilla tasoilla ja seuraukset ovat samankaltaiset. Jos ihmiset lupaavat ARK:lle jotain, meidän täytyy vain luottaa siihen, että nuo ihmiset tietävät, mitä tehdä. Epäluottamuksella ei voiteta mitään. Minä pelaan uhkapeliä neulan terällä yrittäessäni järjestää näitä työleirejä. Alussa minulla ei ollut aavistustakaan, mistä ottaisin rahat siihen. Tällä hetkelläkin minulla on lähinnä lupauksia. Mutta minä luotan niihin lupauksiin ja uskon, että ihmiset ovat tarpeeksi solidaarisia hoitaakseen tämän kunnialla kotiin. Ne, jotka tuntevat minut paremmin tietävät, että pidän riskien ottamisesta. Täällä uhkapelissä on kuitenkin paljon suuremmat panokset, ja jos virheitä tapahtuu ei turvaverkkoa löydy. Zagreb muuttuu yhä värikkäämmäksi, kun vaalijulisteet kirkuvat joka seinältä. Parhaat julisteet on tietysti niillä puolueilla, jotka saavat eniten rahallista tukea ulkomailta, sillä kuka muukaan tämän kaiken maksaisi. Joka tapauksessa ainakin painoteollisuus on saanut valtavan piristysruiskeen. Mahtavatkohan kaikki puolueet, joita on muistaakseni yli 30, aloittaa samanlaisen seinänpaperoinnin kuin nämä viisi suurinta. Silloin seinät todellakin saisivat lisää paksuutta. Aamulla yksi puolue liimaa omaa julistettaan toisen puolueen julisteen päälle, päivällisaikaan seuraavan puolueen julisteet on juuri saatu liimattua toisten päälle ja muiden illastaessa joku on löytänyt omille julisteilleen mitä parhaimman paikan kaikkien muiden päältä. Ja niin edelleen. Nyt minun täytyy lähteä keskukseen katsomaan, kuinka monta vapaaehtoista on tullut. Kerron sen teille myöhemmin. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 20.7. Dobar Dan, Ehkä ne, jotka ovat seuranneet päiväkirjaani jo pitkään muistavat Semran, 22-vuotiaan tytön, joka lähetti SDA:n faxeja Sarajevon pommisuojasta. Kuukauden ajan hän lähetti minulle hirveitä tarinoita, kunnes puhelinyhteydet katkesivat. Eilen illalla Eden kertoi minulle puhuneensa Semran kanssa puhelimessa. Hän on siis yhä elossa. Se oli suuri helpotus. Tänään tapasin Semran itsekin. Uskokaa tai älkää, mutta kun saavuin amsterdamilaisen Ericin kanssa keskukseen, hän istui siellä Edenin kanssa. Hän pääsi ulos Sarajevosta pari päivää sitten. Tavallisesti hän asuu Melbournessa ja hänellä on Australian passi. Hän lähti Sarejevosta matkaan veljiensä kanssa ja yhdessä he pääsivät Zagrebiin asti. Hän lähti uhkarohkeaan yritykseen, kun UNPROFOR oli kieltäytynyt ottamasta häntä lennoilleen. Lähtöön pakottava syy oli se, että hän halusi palata Melbourneen ennen lomien loppua, jotta hän ei menettäisi yhtä opiskeluvuotta. Hänellä olisi kyllä ollut melkoinen syy myöhästymiseensä yliopistosta. Silta oli auki, liikennevalo näytti punaista, polkupyörä oli varastettu..., ei vaan kaupunki oli piiritetty. Ja siinä hän istui, kun Eden ja minä juuri edellisenä iltana olimme puhuneet hänestä. Hiljaisena, tulivuori sisällään. Matkalla Melbourneen päättämään opintonsa, palatakseen sitten siihen, mitä Sarajevosta on jäljellä. Minulle Semra oli näiden kolmen ja puolen kuukauden ajan Sarajevon symboli. Siitä hetkestä, kun puhelinlinjat katkesivat, emme saaneet mitään uutisia kahteen kuukauteen ja olin hirveän huolissani hänestä. Aina siihen saaka, kun Eden kertoi Semran olevan hengissä, olin varma, että en näkisi häntä enää koskaan. Ja sitten istuimme jo auringonpaisteisessa Zagrebissa ja kuuntelimme, kun hän kertoi, miten he pääsivät ulos kaupungista, miten he selviytyivät tiesuluista ja miten onnekkaita he olivat päästessään Kroatiaan nyt, kun rajat on suljettu pakolaisilta. Hän kertoi myös, kuinka UNPROFOR oli kieltäytynyt tuomasta heitä tai ketään muutakaan Zagrebiin. Hän kertoi elämästä piiritetyssä kaupungissa, työstä SDA:ssa ja presidentistä ja tuo kaikki kuulosti yhtä aikaa sekä kauhukertomukselta että perhetarinalta. Palava rakennus pommisuojan vierellä, palokunta, joka ei voinut tehdä työtään tarkka-ampujien takia, tiedotusvälineiden sodat, muuttuvat eturintamat, kuolleet ruumiit kaduilla. Hän puhui kaikesta samaan tapaan kuin matkasta supermarkettiin leipää ostamaan, mutta hänen kätensä vapisivat. Hän kertoi, että UNPROFOR autoille huudeltiian "tshetnikkien taxi!!!". Mitterandille oli kuulemma annettu sama videokasetti kolmeen kertaan, koska kaikki olivat varmoja, että muut unohtaisivat. Mitterand parka, jos hän on katsonut nauhat hän on nähnyt samat hirvittävät kuvat kolme kertaa. Nauhat kuvasivat Gorazdea, missä tilanne on vielä kauheampi kuin Sarajevossa, koska kaupunki on täynnä pakolaisia. Tilanne on varmasti yhtä kauhea muissakin paikoissa, mihin lehdistöä tai ulkomaalaisia ei päästetä. Semra kertoi, että kuolleita on nyt jo yli 100 000 ja ainakin 200 000 ihmistä on yhä leireillä. Semra, nuori nainen, on nähnyt sodan kauhut ja kertonut niistä maailmalle kolmen ja puolen kuukauden ajan. Toivottavasti joku lukee tämän Australiassa ja muistaa tervehtiä häntä, kun hän palaa Melbourneen. Haluaisin kertoa hänen koko tarinansa, ei vain siksi, että se on hänen tarinansa, vaan jotta te ymmärtäisitte. Hänen tarinansa tulee suoraan sotatantereelta, minun eturintamani takaa. Se, mikä minulle on nyt normaalia on teille kauhua, mikä on minulle kauhistuttavaa on... ja mikä on kauhua Semralle on..., mutta sitä tapahtuu koko ajan...vain muutaman sadan kilometrin päässä täältä. Työleiriläisiä saapui tänään ja eilen. Se on ihanaa, vaikka en olekaan sataprosenttisen varma, miten tämä kaikki maksetaan. Vetoan teihin siellä kaukana, olkaa kilttejä ja tehkää jotain. Järjestäkää tempauksia, kerätkää ruokaa pakolaisleireille, tehkää jotain, niin Kroatia ehkä avaisi rajansa uudelleen. Meidän työmme on niin marginaalista ja silti on vaikea saada mitään toimimaan. Mutta tänään se alkoi, ja kaikki he tulivat. Ihmettelen sitä vieläkin. Ihmettelen samaa joka kerta, kun jokin onnistuu. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 21.7. Dobar Dan, Kroatian hallituksen päätös sulkea rajansa Bosnia-Herzegovinasta tuleville pakolaisille on kova. Vaikka se oli melkein odotettavissa, on se saanut ulkomaiset valtiot reagoimaan rajusti. Tällä hetkellä noin 20 prosenttia kroatian väestöstä on pakolaisia tai kodittomia. Tiedämme myös, että edelleen lähes miljoona ihmistä haluaisi tulla tänne Bosnia-Herzegovinasta. Myös rajat Unkariin ja Sloveniaan ovat kiinni. Suuret maat, kuten Italia, haluavat ottaa vain 6 000 pakolaista. Tuo määrä on vähemmän kuin yksi prosentti Kroatian pakolaisten kokonaismäärästä, niin että etsimme siis vielä 98:aa vastaanottajamaata. Saksa ilmoitti tänään olevansa valmis ottamaan 6 000 pakolaista lisää. Rahat noiden kaikkien pakolaisten tukemiseksi eivät ole saapuneet ja viime kuun inflaatio oli 2 300 prosenttia ja niin edelleen. Minusta hallituksen päätös oli väärä, onhan epäinhimillistä seisottaa ihmisiä rajalla tietäen taistelujen jatkuvan koko ajan ja yhä ankarampina. Silti päätös on ymmärrettävä. Jos jotain ei saada tehdyksi nopeasti, pakolaisia ryhdytään syyttämään kaikesta. Kroaatit syyttänevät pakolaisia muun muassa nopeasti huononevasta taloudellisesta tilanteesta. YK:n lupaaman sadan miljoonan dollarin on laskettu riittävän ainoastaan puoleksitoista kuukaudeksi. Tätä kirjoittaessani Kroatian televisiossa haastatellaan Izetbegovicia sotilaallisesta yhteistyöstä, josta hän ja Tudjman ovat sopineet. Vaikka hän onkin muuttanut mielipidettään väkivallattomuudesta, pidän silti hänestä kovasti. Häneltä voisin ostaa käytetyn auton, jos se kuvaa asiaa paremmin. Semra kertoi, että Izetbegovic on heille, Sarajevon muslimeille, hyvin läheinen, kuin isä. Avatusta ikkunastani kuulin automaattiaseiden toistuvia laukauksia, ei kovin monia, mutta silti useampia kuin olen kuullut koko elämässäni ennen saapumistani Kroatiaan. Yön aikana sama toistui kuusi tai seitsemän kertaa. Luulen paikallisten katujengien olevan sodassa keskenään. Koska aseita on täällä joka paikassa, niitä on helppo saada käsiinsä ja niitä käytetään myös kotona. Kuulin kammottavan tarinan 8-vuotiaasta pojasta. Saatuaan huonoja arvosanoja koulussa poika meni kotinsa kylpyhuoneeseen, laittoi isänsä käsikranaatin hampaittensa väliin ja veti sokasta. Vapaaehtoisilla oli tänään ensimmäinen työpäivä Zagrebissa ja kaikki meni hienosti. Lapset olivat hyvin tyytyväisiä uusiin leikkitovereihinsa. Ja tietenkin he olivat hyperaktiivisia, oltuaan viikkokausia tekemättä mitään. Poloiset vapaaehtoiset. Suurin osa Vukovarista tulleista lapsista on lähtenyt loman ajaksi saksalaisten perheiden luo tai ulkomailla järjestetyille leireille, mutta bosnialaisia lapsia on tarpeeksi, niin että ei meiltä työ lopu. Myös naisten turvakodin lapsilla on hauskaa, kun haemme heidät sieltä joka aamu ja viemme heidät leirin kouluun. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 23.7 Dobar Dan, Kaupunki on nyt todella villin näköinen kaikkine nationalistisine väreineen. Eri puolueiden kannattajien toiminnan näkee myös selvästi. Yksikään juliste ei säily sellaisenaan yön yli, aamulla niihin on tuherrettu tai liimattu jonkun toisen puolueen iskulause tai toisen ehdokkaan hymyävät kasvot. Useimmiten ne on kuitenkin vain reväisty puoliksi alas. Voi myös nähdä päällekäisiä kuvia: Tudjmanin pään, puolet Paragasta, Savkan suun ja niin edelleen. Minulle esiteltiin kaksi uutta puoluetta, joista en ollut aikaisemmin kuullut: Maaseudun Rakentajien Unioni ja puolue, jonka jotkut kroatialaiset perustivat vuonna 1981 Buenos Airesissa. Molemmat puolueet ovat vielä radikaalimpia kuin Paragan puolue. Ne ovat myös erittäin militaristisia ja omistavat aseita. Tietenkin, puutikuillako he taistelisivat, kuinka sivistymätöntä. Tänään näin kahden vaalisalaisuudesta piittaamattoman vanhan rouvan repivän muita julisteita Savkan kasvojen päältä. Oli outoa nähdä isoäitien, jotka maassani eivät yleensä ole kiinnostuneita politiikasta, yht'äkkiä pysähtyvän keskelle katua ja alkavan repiä julisteita lyhtypylväistä. HDZ on eniten näkyvissä: Tudjman hymyillen molemmilla suupie-lillään, hänellä on selvästi kramppi naamassaan ja hänen kätensä törröttää pystyssä kuin se olisi puuta. Nämäkään julisteet eivät pysy kauaa koskemattomina. HDZ:n toinenkin juliste on töherryskiitollinen. Siinä lukee: "Prvi U Obrani, Prvi U Obnovi"1. Julisteen kuvan symboliikka on hieno: käsi rakentaa seinää punaisista tiilistä, joiden välissä on aukkoja niin, että ne muodostavat Kroatian lipun shakkikuvion. Muuttamalla R:än M:äksi sanassa "obrani" saadaan sana "obmani", joka tarkoittaa valehtelemista, demagogiaa. Suurimman vaikutuksen ulkomaalaisiin tekee kuitenkin Paragan juliste tekstillään: "UNPROFOR go home!". Niin, hyvät lukijani, HSP ei pidä UNPROFOR:sta. Monet muutkaan eivät pidä UNPROFOR:sta, mutta eri syistä. HSP ei pidä heistä siksi, että he haluaisivat valloittaa Kroatian miehitetyt alueet takaisin HOS:n ja muiden armeijoiden avulla. Paragan presidentiksi valinta on onneksi kuitenkin hyvin epätodennäköistä. Heidän julisteidensa määrä ei ole suoraan verrannollinen heidän kannattajiensa lukumäärään. Niin kuin HDZ:lla, heilläkin täytyy olla ulkomaisia tukijoita, muuten en voi selittää kampanjoihin syydettäviä rahamääriä. En vain voi ymmärtää, ketkä idiootit siihen rahaa antavat ja miksi. Maassa, jossa on niin paljon ongelmia tuntuu täysin järjettömältä tuhlata omaisuuksia vaalikampanjaan, kun vaalien lopputuloksen vielä voi ennustaa 75 prosentin varmuudella. Tänään koimme selvästi, että vie aikansa voittaa pakolaislasten ja vanhempien luottamus. Kestää jonkin aikaa ennen kuin lapset tulevat mukaan leikkeihin, tai kunnes äidit antavat heille luvan. Keitä nuo ulkomaalaiset ovat? Keitä he ovat leikkimään meidän lastemme kanssa? Mitä he haluavat? Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 1 Ensimmäisiä puolustamassa, ensimmäisiä rakentamassa. 25. 26.7. Dobar Dan, Tämä on siis toinen viikonloppu, kun keskus on täynnä ulkomaalaisia vapaaehtoisia. Tällä kertaa mukana oli monia hollantilaista, jotka toivat minulle sanomalehtiä kotoa. On todella virkistävää vaihteeksi lukea ja puhua omaa kieltään. Tuntuu kuin olisi käväissyt kotona. Jotkut tänne anoneista hollantilaisista eivät tulleet, koska kotimaassani liikkuu huhuja, että täällä ammutaan junia. Myös Hollannin ulkoministeriö on kehottanut ihmisiä välttämään matkustamaista näihin maihin. Luettuani hollantilaisia sanomalehtiä ymmärsin miksi. Minusta tuntui kuin olisin lukenut jostain toisesta sodasta jossain aivan muualla. Ulkomaalaiset tuntuvat usein ajattelevan, että ihmiset täällä ovat aivan mielipuolia: yhtenä hetkenä he istuvat kaikessa rauhassa saman pöydän ääressä ja seuraavana riehuvat toistensa kimpussa, ilman minkäänlaista syytä tai varoitusta, noin vain. Mikä tahansa rauhallinen paikka, kuten Zagreb, voi muuttua viidessä minuutissa täydeksi helvetiksi. Tänne tulevat ihmiset ovat hämmästyneitä siitä, miten rauhallinen Zagreb on. Täällä voi istuskella auringon paahteessa, juoda kolaa tai olutta ja keskustella julmuuksista, jotka tuntuvat tapahtuvan valovuo-sien päässä. Ei hiekkasäkkejä, ei suojattuja ikkunoita, ei haavoittuneita sotilaita, vain iloisia ihmisiä keskustan kauniilla aukiolla. Missä on se sota? Missä me voimme tehdä työtä? Täällä sota on erilainen kuin läntisissä sanomalehdissä. Lehdet kertovat postimiehestä, joka pommittaa Gorazdea, käyvät hänen kanssaan kupposella kuumaa ja katselevat sitten, miten hän ampuu kaupunkia kranaateilla. Sota, jonka me näemme on Gorazde: valtava ihmisloukku, 50 000 pakolaista ilman kunnollisia suojia, 40 000 kaupunkilaista, jotka ovat olleet vankeina jo yli kolme kuukautta omassa kaupungissaan, josta pari päivää sitten loppuivat kaikki ruokavarat. Ja lännen apu... en tiedä. Olen ehkä muuttunut kroaatiksi näiden neljän kuukauden aikana, ainakin olen alkanut suhtautua ulkomaailmaan samanlaisella kyynisyydellä kuin täkäläiset ihmiset. Jokainen hyvää tarkoittava ehdotus saa hyvin epäilevän vastaanoton. Sen olen myös huomannut oltuani yhteydessä niin sanottujen virallisten avustusjärjestöjen ja Zagrebin hallituselimien työntekijöiden kanssa, jotka päivästä päivään joutuvat käymään samaa joskus toivottomalta tuntuvaa taistelua ja yrittävät luoda tyhjästä jotain. Kiitos leiriemme, me olemme nyt säännöllisesti yhteydessä UNHCR:iin. UNHCR luultavasti ottaa meidän projektimme siipiensä suojaan, niin että me saamme enemmän virallista statusta. Ulkomaalaisten vapaaehtoisten kannalta se ei muuta mitään, saammepahan vain käyttää UNHCR:n nimeä projekteissamme. Projektimme pysyvät kuitenkin pienen budjetin ruohonjuuritason projekteina; te ja me yrittämässä tehdä edes jotakin... mitä se sitten mahtaa ollakaan. Muslimeista näyttää tulevan tämän sodan suurimmat häviäjät. Suurin osa pakolaisista on muslimeja, ja heitä myös kuolee eniten. He murskautuvat pahemmin ja pahemmin korkean tason politiikan pyörien alle niin Bosnia-Herzegovinassa, kuin myös maissa, joihin he ovat päässeet pakenemaan. Syyttäkää pakolaisia, syyttäkää muslimeja. Jos Kroatian talous romahtaa lähikuukausien aikana siitä syytetään pakolaisia. He saavat olla syntipukkeja. He ovat jo menettäneet kaiken paitsi arvokkuutensa, vaan kuinka pian sekin heiltä viedään. Kuinka kauan hotelli Vukovarin naisten täytyy odottaa ennen kuin joku järjestö auttaa heitä saamaan vastauksen ainoaan heitä kiinnostavaan kysymykseen: "Missä ovat poikamme ja aviomiehemme"? Kun Vukovar kymmenen kuukautta sitten "kukistui" heidän miehensä ja poikansa vietiin jonnekin. Sillä hetkellä ei kansainvälisen Punaisen Ristin sallittu mennä kaupunkiin. Vielä tähän päivään mennessä yksikään kansallinen tai kansainvälinen järjestö ei ole tehnyt mitään auttaakseen naisia löytämään vastausta tuohon kysymykseen. Heti, kun meille jää työleireiltä aikaa, tai kun löydämme jonkun muun auttajan, alamme selvittää noiden naisten kanssa, mitä silloin tapahtui. Ei kansallisista syistä, mutta ehkä siksi, että valtio on jättänyt heidät oman onnensa nojaan heidän lähdettyä Vukovarista. Me haluamme muun muassa tietää, mihin joutuvat kaikki ne rahat, jotka kerätään myymällä Vukovar-muistoesineitä kaupungin pääaukion lähellä olevassa kaupassa. Vukovar on enemmän kuin vain tuhottu kaupunki. Kaikilla kaupungeilla on oma tarinansa, mutta Vukovarin tarina on se, jonka kaikki tuntevat, mutta jota kukaan ei halua kertoa. Kaikki kertomukset Vukovarista alkavat syvällä huokauksella ja päättyvät muutamaa lausetta myöhemmin. Se on kerrotuista tarinoista vaietuin. Niin oudolta kuin se tuntuukin, meitä edelleenkin pelottaa ryhtyä näihin tutkimuksiin. Ymmärtävätkö ihmiset Belgradissa ja ulkomailla, että tutkimuksien aloittamisella ei ole mitään tekemistä nationalismin kanssa? Meidän tarkoituksemme ei ole käyttää Vukovarin ihmisiä kroatialaiseen propagandaan. Koko kaupunki on jo propagandaa, mutta sikäläisiltä ihmisiltä ei ole kysytty, mitä he asiasta ajattelevat. Naiset ovat valmiita jopa unohtamaan koko kaupungin, kun he vain saavat perheensä takaisin tai saavat edes tietää, mitä kadonneille on tapahtunut. Joka tapauksessa aiomme kerätä pakolaisleireillä kysymyksiä Punaiselle Ristille ja UNCHR:lle, koska olemme siellä paljon kauemmin kuin heidän tarkkailijansa. Meille tarinoita kerrotaan varmaankin paljon helpommin. Vielä yksi kielteinen asia tälle päivälle. Leireille saapuu enemmän ja enemmän väärää ruokaa ja vanhentuneita lääkkeitä. Joillekin leireille on viety Persianlahden sodan rippeitä, aavikon hiekkaa yhä laatikoissa, sisällä jo mätäneviä sianlihatölkkejä. Pakolaisille! Lapsille on toimitettu kenkiä, joissa ei ole pohjia laisinkaan tai sitten korkeat korot. Zagrebissa taittaisi niskansa, jos yrittäisi kävellä korkeilla koroilla. Minulle pakolaistragedia peittää alleen kaikki muut uutiset. Joukot kokoontuvat Osijekissa ja ihmiset pelkäävät, että Glavac tai joku muu hullu aloittaa hyökkäyksen Baranjaan. On niin monta asiaa, jotka vaatisivat huomiota. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 27.7. Dobar Dan, HaHaHaHaHaDeZe HaHaHaHaHaDeZe...........1, vaalit ovat nyt joka paikassa. Televisiossa itseään mainostavat kaikki neljä ainakin vaalibudjettinsa ja taloudellisten mahdollisuuksiensa puolesta suurinta puoluetta: HDZ, HSLS, HNS ja viimeisenä vaan ei vähäisimpänä melun tuottajana HSP. Savka esiintyy uneksivana taivasta vasten, hänen takanaan liikkuu kuvia hänestä itsestään 20 vuotta sitten ja hänen maastaan sodassa ja niin edelleen... ja tulevaisuus on taivaissa. HSP käyttää amerikkailaisen armeijan rappia, He Man, He Man, HSP, HSP, UNPROFOR has to go, UNPROFOR has to go...... Poliittista taistelua televisiossa, taisteluja radiossa, sanomalehdissä, julistekamppailua, lisäksi tappeluita, joissa ei kylläkään vielä käytetä ampuma-aseita, mutta veitsiä ja keppejä sitäkin enemmän. Samaa tapahtuu kaikissa puolueissa, yhtäkään ei voi jättää laskuista. Kaikki on jotenkin kiihkeää. Eilen näin noin 60-vuotiaan rouvan teippaavan seinille itsetehtyjä Tudjmanin julisteita, joita hänen käsilaukkunsa oli täynnä. Näin myös isän, joka kahdeksan- ja kymmenen-vuotiaiden poikiensa kanssa liimasi ahkerasti julisteita HSLS:n puolesta. Selvästikin hän teki sitä ensimmäistä kertaa. Hänellä oli pienessä kupissa jotain tapettiliisterin kaltaista ja pieni sivellin. Ensin näytti siltä, että hän aikoisi maalata seinän, hetken kuluttua hän kuitenkin oli tyytyväinen taidonnäytteeseensä ja alkoi asettaa julistetta paikoilleen. Hän liimasi sen, käänsi sitä hieman oikealle, sitten vasemmalle, astui muutaman askeleen taaksepäin, käänsi sitä vielä hiukkasen vasemmalle ja siirsi sitä vähän alemmas ja niin edelleen. Yhden julisteen liimaaminen kesti noin puoli tuntia kaikkineen. Toisen pojan kantamassa laukussa olleiden julisteiden määrästä päätellen heillä riitti puuhaa koko kauniiksi sunnuntaipäiväksi. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 1 HDZ:n kannatushuuto 29.7. Dobar Dan, Tulin taas ajatelleeksi, että olen nyt ollut täällä jo yli 120 päivää, melkein kolmasosan vuodesta. Erityisesti pojilleni tämä on varmaankin outoa aikaa. Tuntuu aina hyvältä puhua vanhimman poikani kanssa puhelimessa. Joskus tunnen, että on julmaa jättää mukavat lapset ilman isää niin pitkäksi aikaa, mutta sitten ajattelen lapsia pakolaisleireillä. Minun lapseni sentään tietävät, että heillä on isä ja missä hän on. Täällä lapset eivät mahdollisesti edes tiedä, missä on heidän isänsä hauta. Hallitus on kieltänyt kaikki poliittiset kokoukset kaupungin pääaukiolla. Jotkut puolueet yrittivät kiertää kiellon järjestämällä kulttuuritapahtumia, mutta se ei onnistunut. Aukio on vapaa puoluepropagandasta lukuun ottamatta kuutta valtavaa mainostaulua. HDZ on saanut sinne neljä jättiläismäistä kuvaa Tudjmanista puisine käsineen, HSLS yhden taulun ja HNS yhden. Muilla ei varmaankaan ollut varaa jättiläisjulisteisiin. Lisäksi aukiolla on kaksi pyöreää mainospylvästä, joissa nähdään Paraga vaimoineen ja lapsineen. Herttainen perhepotretti, Paraga ylpeänä isoisänä lapset sylissään. Minusta on inhottavaa käyttää lapsiaan poliittisessa propagandassa, heillä kun ei ole valinnan mahdollisuuksia. Heidät on pakotettu istumaan siinä. Paragan todelliset kasvot paistavat kuitenkin läpi yhdessä taiteellisimmista ja kalleimmista tähän asti näkemistäni julisteista. Se näyttää lähinnä jonkun rock-albumin mainoskuvalta. Se ei ole Paragan puolueen juliste, vaan hänen yksityisen armeijansa HOS:n. Julisteen vasemmalla puolella komeilee kauttaaltaan agressiivisten tatuointien peittämä sotilas ja oikea puoli kuvaa Rambo-tyyppistä taistelijaa: konekivääri, aurinkolasit ja olemus kuin Marlboro-mainoksen miehellä. Heidän keskellään komeilee HOS:n tunnus mustassa uniformussa. Tämä kaikki kuvattuna niissä tummissa väreissä, joita niin usein käytetään hardrock levyjen kansissa. Positiivista on se, että meillä on nyt enemmän kuin tarpeeksi vapaaehtoisia kolmelle leirillemme. Enemmän kuin tarpeeksi, meidän on jopa ollut pakko sanoa: "Ei kiitos, voisitteko tulla syyskuussa?" Uudet Euroopassa televisiossa esitetyt ohjelmat pakolaisista ovat avanneet ihmisten silmät ja he haluavat tulla. Ikävä kyllä rahat tämän kaiken ylläpitämiseen eivät ole vielä tulleet. Minun täytyy siis kuluttaa puolet päivistä sen selittämiseen, ettemme tällä hetkellä voi ottaa vastaan lisää vapaaehtoisia. Toivottavasti joku ottaa tämän huolen hartioiltani, sillä se on kokopäivätyö. Toivomme kuitenkin, että saamme seuraavalla jaksolla yhtä paljon vastauksia. Aika näyttää...vaikuttaa kuitenkin siltä, että me voimme jatkaa uusien leirien suunnittelemista. Sota ei ota loppuakseen. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam Ps. Niille, jotka haluaisivat tulla tänne, meillä on pieni pelottelulehtinen: "Ohjeita ulkomaalaisille vapaaehtoisille". Jos ette löydä sitä tässä konferenssissa, kirjoittakaa meille, niin me lähetämme sen. Samalla saatte myös toisen lehtisen: "Ruohonjuuritason avustustyötä kohti", jossa me esittelemme uudet leirimme. 30.7. Dobar Dan, Kun meillä lapsena oli pahoja ajatuksia jostakin tai jostakusta, äitini tapasi sanoa: "Jos majatalon isäntä on itse kiero, hän tarkistaa rahasi aitouden." Se tarkoittaa sitä, että tulisi huomata ennakkoluulonsa ja miettiä, onko toisen ihmisen toimintaan mahdollisesti jokin muu syy. Ennakkoluulojen unohtaminen on helpommin sanottu kuin tehty. Me olemme täynnä isoja ja pieniä sekä ennen kaikkea kulttuuriin sidottuja ennakkoluuloja. On niin helppoa istua omalla kulttuurisaarekkeellaan ja tuomita muita kulttuureja ja uskomuksia sekä muiden tapaa ajatella ja toimia. Ennakkoluulojen ei kuitenkaan aina tarvitse olla negatiivisia. Ihmisillä voi olla myös positiivisia ennakkoluuloja jostakin ihmisistä, tilanteesta tai paikasta. Sitten voi olla pakko yht'äkkiä ymmärtää, että on yliarvioinut voiman, tunteen tai toisen ihmisen tai paikan mahdollisuudet. Oli virhe tulla tänne ja aloittaa tämä päiväkirja. Tunnen myös, että ihmisillä oli ennakkoluuloja minua kohtaan, he asettivat minut paljon korkeammalle tasolle, mihin minulla olisi edellytyksiä. Itse asiassa tämä koko päiväkirja on täyttä paskaa. Tunnin meditaatio ennen nukkumaanmenoa. Tämä ei ole minun maani, nämä eivät ole minun tarinoitani, minä olen vain tarkkailija, loinen, joka kulkee ja kuvailee muiden kärsimyksiä. Niin kuin kirppu sairaan koiran karvoissa, kirppu selviää, vaikka koira kuolee. Minun ei olisi pitänyt panna omaa nimeäni sen alle, koska ei ole tärkeää, että minä kirjoitan tätä. Kuka tahansa muukin olisi voinut kuluttaa aikaansa siihen. Nyt sitä on liian myöhäistä muuttaa ja toivon vain, että menetän tämän imagon pian. Toivon, että näette minut vain kummana tyyppinä, joka haluaa tehdä paljon, mutta tarvitsisi 48 tuntia päivässä kaiken sen tekemiseen. Tärkeä on vain kuva maasta, jossa sadat tuhannet ihmiset asuvat teltoissa ja jossa kukaan ei tiedä, mitä heille tapahtuu, kun syksy ja talvi saapuvat. Kun suljen silmäni, näen tuhon, joka kohtasi vuorilla asuvia kurdeja muutama talvi sitten. Tuo kuva on syöpynyt aivoihini ikuisiksi ajoiksi. Sadetta, kylmyyttä ja nälkää, eikä mitään suojaa. Saman kohtaavat tuhannet ihmiset tämän maan kylmimmissä osissa, ei ainoastaan leireillä, vaan myös taloissa, joissa ei ole enää ikkunoita. Ei ole tärkeää, mitä minä ajattelen heistä tai mitä te ajattelette minusta. Meidän kaikkien pitäisi vain pyrkiä auttamaan näitä ihmisiä. En halua kysyä heiltä: "Oletko serbi, kroaatti tai muslimi? Oletko pasifisti ja sotaa vastaan? Onko sinulla ennakkoluuloja joitakin kohtaan?" Luultavasti heillä on ennakkoluuloja ja luultavasti he eivät ole pasifisteja ja luultavasti heillä on "väärä" kansallisuus, mutta onko sillä väliä, jos haluaa vain auttaa. Kuullessani juttuja ulkomailta siitä, miten Etelä-Saksassa järjestetään suuria tervetuliaisjuhlia, saan kyyneleet silmiini. Ainakin jotain hyvääkin tapahtuu pakolaisille. Mutta vain harva on niin onnekas, että pääsisi pohjoisten maiden hyvin järjestetyille leireille. Hollantilaisia tai saksalaisia sanomalehtiä lukiessa saa kuvan, että noita onnekkaita hemmottellaan ja heidät ympäröidään huomiolla. Vihdoinkin rajoja on hieman aukaistu, rajoitetusti mutta silti. Sota asettaa kaiken uuteen valoon. Tieto siitä, että muutaman sadan kilometrin päässä ihmiset kuolevat tai ovat peloissaan porautuu syvälle ajatuksiin ja tunteisiin. Sen selittäminen kerran toisensa jälkeen kyynistää ja sen ajatteleminen vie voimat. Vuosien ajan ei kukaan, minä mukaanluettuna, ollut suuremmin kiinnostunut siitä, mitä näissä maissa tapahtui. Jos täällä ei olisi sotaa, kukaan ei lukisi tätä päiväkirjaa. Nyt maailma on pullollaan entisen Jugoslavian asiantuntijoita, ja minäkin hulluuksissani käytän tämän maan kurjuutta omiin tarinoihini. Nyt kaikki ovat tietävinään, mikä on parasta näille maille ja kaikilla on omat teoriansa siitä, miten rauhanliikkeiden tulisi toimia. Luulen olevan parasta, että jokainen seuraa omaa sydäntään ja miettii, miten hän itse voi auttaa. Älkää luulko, että jokainen uusi suunnitelma toimii heti, se vaatii hellittämätöntä yrittämistä. Rauhantyö on kuin pisaroita kiveen. Se voi viedä vuosia, mutta jossain vaiheessa kivi murtuu. Eräs hollantilainen sanonta kuuluu: "Jänistä ei pyydystetä ilman työhaluisia koiria". Mutta jänistä ei myöskään pyydystetä toistensa kanssa tappelevien koirien kanssa. Rauhantyö on yhteistyötä, toistensa hyväksymistä sellaisina kuin he ovat, hyvine ja huonoine puolineen. Kukaan ei ole pyhimys eikä paholainen, me pystymme murtamaan kiven yhdessä. Tämä koskee teitä yhtä hyvin kuin meitäkin, me pystymme siihen vain yhdessä ja se vaatii molemminpuolista luottamusta. Olen aina hyvilläni, kun tapaan majatalon isännän, joka huolii rahani tarkistamatta niitä. Se tarkoittaa, että hän luottaa minuun. Ja sodassa paljas luottamus on loistava valo. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 31.7. Dobar Dan, Tietenkin unohdin kertoa teille hyvät uutiset: Novi Danas on palannut Zagrebin kaduille, vaikka sitä ei saakaan myydä Vjesnik-kioskeissa, joita on suurin osa lehtikioskeista. Nyt opiskelijat ja muut yksityiset henkilöt myyvät sitä kaduilla. Siispä kaikki te siellä tasavalloissa, älkää huolehtiko, Novi Danas on tulossa teillekin. Ja teille Saksassa, jotka luulitte, että Kroatia on jo aloittanut poliittisen sensuurin ottamalla lehtiä pois markkinoilta, se ei ole totta. Se johtui syvästä byrokraattisuudesta, mutta sääntöjen mukaan Novi Danas ei ollut rekisteröity sanomalehti ja siksi sitä ei sallittu painaa valtion painatuskeskuksessa. Toinenkin hyvä asia, jota en työleirikiireiltäni laisinkaan huomannut, tapahtui kaksi viikkoa sitten. Kroatian hallitus päätti vain kaksi viikkoa ennen vaaleja, että kaikki, jotka saivat äänestää viime vaaleissa, saavat äänestää nytkin. Ja kaikki ystäväni saivat herttaisen viisi kertaa kaksi senttiä kokoisen paperinpalan postilaatikkoonsa nimellään, osoitteellaan ja henkilötunnuksellaan koristettuna. He voivat mennä äänestämään sunnuntaina. Vaalikampanjat ovat loppusuoralla ja näkee selvästi, millä strankoilla on vielä voimavaroja jäljellä ja mitkä ovat kuluttaneet kaiken viimeiseen dinaariin. HSLS on melkein vararikossa ja se on hävinnyt julistekamppailun seinillä. HDZ:lla oli enemmän julisteita ja niinpä liimattujen julisteiden ylin kerros on lähes pelkästään HDZ:n. SDP, Demokraattisen muutoksen puolue, yksi entisen kommunistisen puolueen jämistä, pelasi korttinsa hyvin ja aloitti julistehyökkäyksensä vähän myöhemmin kuin muut ja siten sillä on vielä mitä liimailla. Savkan HNS kärsii samoista oireista kuin HSLS. HSP ja HOS ovat vallanneet lähes koko aseman ympäristön ja tien asemalta keskustaan. Juliste, josta kerroin eilen, julkaistiin tämän viikon Novi Danasissa, jossa se kuvailtiin "Natsitaiteeksi, alakulttuurijulisteeksi, Guns'n Roses mainokseksi tai jonkun gay-clubin ilmoitukseksi". Unohdin kertoa tämän julisteen kenties kaikkein mieleenpainuvimman yksityiskohdan. Julisteen keskellä on kaksi kättä kädenvääntöotteessa, mutta peukalot ylös nostettuina jolloin ne muodostavat ilmiselvän U:n. HOS rakennuksen vastakkaisella kadulla näin toisenkin hienon julisteen, jossa oli sotilas, sama asento, sama ase kädessään... Kun katsoin lähemmin huomasin tuntevani tuon sotilaan, hänhän on hollantilainen. Ja kuinka ollakaan, se olikin erään Rutger Hauer -elokuvan mainos. HDZ aloitti tänään myös ilmahyökkäyksen ja pudotti lentolehtisiä kaupunkiin. Lapset olivat iloisia ja juoksentelivat innoissaan pääaukiolla kerätäkseen mahdollisimman monta lehtistä, niin että suurin osa niistä ei varmaankaan ehtinyt äänestävien kansalaisten hyppysiin asti. Pienemmillä puolueilla ei ole juurikaan mahdollisuuksia ja niin ne ensimmäisen julistekierroksen hävittyään luovuttivat kamppailun isommilleen. Kysymykseenne, voinko kertoa vaalien tuloksen, jos olen kotona sunnuntai-iltana noin kello 24, voin vastata: "En". Viime vaalien tuloksen laskeminen vei viikon. Koska Kroatian ulkopuolelta täytyy tulla suuri määrä äänistä, luulen tuloksen selviävän vasta ensi viikon lopulla. Pidän teitä siis jännityksessä. Olkaa rauhallisia ja joustavia ja odottakaa. Noin viikon kuluttua te saatte kuulla, millainen on tämän maan tulevaisuus, maan, josta jotkut sanovat, ettei sillä ole tulevaisuutta. Saatoin tänään Livion Yugo-Faxista1 junalle. Hän lupasi palata niin pian kuin mahdollista. Hän aikoo yrittää kerätä rahaa Iso-Britanniassa perustaakseen jonkinlaisen Kroatian humanitaarisen avun koordinointikeskuksen. Koska yhä enemmän yksityisiä avustusjärjestöjä on saapunut, voi huomata, että järjestys on sama kuin kaikkialla, anarkiaa ja kaaosta. Joillekin leireille toimitetaan kaksinkertainen määrä apua ja toiset jäävät kokonaan ilman. Painotin hänelle, että hän yrittäisi saada tarpeeksi rahaa ainakin puoleksi vuodeksi, niin ettei tarvitsisi aina huolehtia seuraavasta maksusta. Muuten tulee murhia. Tämä taloudellisten reikien täyttäminen luomalla aina uusia reikiä tekee minut hulluksi. Olen taas huolissani, mistä saamme rahat seuraavaan työleiriin. Livio kävi Ferasin ja muutaman muun kanssa kiertämässä leirejä ympäri maata. Tullessaan Gasincista ja sen ympäristöstä hän oli täysin masentunut. Tilanne näyttää siellä olevan joten kuten hallinnassa, mutta kuinka kauan. Vessat, joita on rakennettu telttojen täyttämän rinteen alapuolelle tulvivat yli ja sonta vyöryy ulos. Lämpötila on yleensä yli 30 celsiusastetta ja lapset leikkivät vessojen ympärillä. Ihmetteleekö joku vielä, että me olemme huolissamme taudeista. Rakkaudella Za-mir-GREBistä Wam 1 Yugo-Fax oli HCA:n julkaisema lehti, jossa käsiteltiin entisen Jugoslavian kriisiä. Myöhemmin lehden nimeksi tuli Balkan War Report ja sitä julkaisee Lontoossa toimiva Institute for War & Peace Reporting. Elokuu 2.8. Dobar Dan, Tänään oli vaalipäivä. Niinpä menin aamulla Vesna Jankovicin kanssa äänestyspaikalle. Tulimme siihen tulokseen, että kaikki hermoilu Kroatian kansalaisuuden saamisesta tai sitä vaille jäämisestä oli ollut vain röhönauruun päättynyttä jännityksen kasvattamista. Jokainen, jolla oli henkilöllisyystodistus ja joka oli jollain tavoin rekisteröitynyt asuinalueelleen, saattoi äänestää. Vesnan ei tarvinnut näyttää pari päivää sitten saamaansa hienoa kaksi kertaa viiden sentin kokoista äänestyskorttiaan. Kun hän oli näyttänyt henkilökorttinsa ja vaalivirkailijoiden löydettyä hänen nimensä luettelosta, hän sai kolme äänestyslippua, valkoisen, vaaleanpunaisen ja sinisen. Mikä järjestelmä. Yksi äänestyslippu presidentin vaaliin, yksi suoraan valittavien ja yksi vaalipiireittäin valittavien kansanedustajien vaaliin. Äänestyspaikalla ei ollut äänestyskoppeja, joihin olen tottunut Hollannissa. Niinpä avioparit istuivat kotoisasti pöydän ääressä keskustelemassa, ketä äänestäisivät. Sellainen olisi täysin mahdotonta hollantilaisella äänestyspaikalla. Toinen ero oli se, että äänestyspaikka oli täynnä jo varhain aamulla. Äänestysliput olivat liian pieniä, jotta kaikkien ehdokkaiden nimet olisivat mahtuneet niihin, joten lippuihin oli painettu vain puolueiden pääehdokkaiden nimet. Täydellinen lista oli kiinnitetty käytävään. Tässä listassa huomasin jotain, jota oli vaikea ymmärtää, mutta jota täällä saattoi odottaa vailla näkyviä vastalauseita. Ehdokkaan nimen ja kotipaikan lisäksi listassa mainittiin heidän kansallisuutensa: kroaatti, serbi, unkarilainen, albaani ja niin edelleen. Ehdokaslistoissa oli luullakseni kaikkiaan yli 700 nimeä. Vain muutamien, ehkä noin 10 15, kansallisuus oli tuntematon. He eivät olleet joko antaneet tai halunneet antaa sitä. Vesna huomasi listasta sen merkittävän asian, että muutamien tuntemiemme serbiehdokkaiden kansallisuudeksi ilmoitettiin kroaatti. Ehkä he ovat saaneet Kroatian valtion kansalaisuuden. Kirjoitan tätä päiväkirjaa päivää myöhemmin, koska haluan tietenkin kertoa suuren vaalipäivän tuloksia. Neljältä yöllä televisio välitti ensimmäiset luotettavat tulokset. Näyttää siltä, että äänestysprosentti on noin 75, kun noin 80 prosenttia sekä Kroatiassa että ulkomailla annetuista äänistä on laskettu. Vaaleista vastaava valtion komitea ilmoitti, että väärinkäytöksiä ei ole ilmennyt, mutta äänestysrauhan rikkomisesta oli tehty paljon valituksia. Karkeasti voidaan sanoa, että HDZ on vaalien suurvoittaja. Tästä he saavat kiittää vaalijärjestelmää. He voittivat lähes kaikki vaalipiireittäin valittavat edustajapaikat. Vain HSLS on voittanut muutamia paikkoja. Tämä tarkoittaa, että HDZ:lla on noin 80 paikkaa 120:stä, joten Tudjman on jälleen tai yhä presidentti. Muutamia lukuja kello neljältä. Tudjmanin HDZ sai 56, Budisan HSLS 21 ja Savakan HNS noin 7 prosenttia äänistä. Ja sitten se, mitä me kaikki odotimme: Paraga sai vain 5 prosenttia äänistä. Tulokset nähtyäni ajattelin välittömästi, mitä ranskalainen vapaaehtoinen Philippe sanoi: "Kroatiako fasistinen? Ranskassa Le Pen sai yli 15 prosenttia äänistä." Myös monet samanlaiset puolueet menestyvät Euroopassa. Suurin ero Kroatiaan verrattuna on tietenkin se, että yleensä muualla Euroopassa kansallismielisillä tai uusfasistisilla ei ole yksityisarmeijaa. Toivokaamme, ettei sitä ole täälläkään enää kauaa. Tällä hetkellä olen naimisissa työleiriemme kanssa. Tänään käynnistyi viimeinen kolmesta valmistautumisleiristä. Leirillä on 25 vapaaehtoista ja ainakin 30:lle meidän täytyi ilmoittaa, että leiri on täynnä. Näyttää siltä, että riittävän vapaaehtoismäärän lisäksi olemme onnistuneen vapaaehtoisten keräämillä varoilla sekä Itävallasta ja Italiasta saamillamme lahjoituksilla järjestämään leirien rahoituksen. Niinpä meillä on aikaisempaa vähemmän huolia. Kiitokset kaikille teille, jotka olette auttaneet meitä. Viikonloppuna saapunut ryhmä on vahva, siinä on kokeneita ja motivoituneita ihmisiä. Lasten auttamisen lisäksi heidän pääasiallinen motiivinsa sekä yllätti meidät että antoi samalla tulevaisuuden uskoa. Noin kolme neljäsosaa leirille saapuneista ilmoitti turhautuneensa hallitustensa tapaan auttaa näitä maita. Tämä lämmitti Ninaa ja minua. Olemme tehneet parhaamme pelästyttääksemme vapaaehtoiset kertomalla Gasincin huonosta tilanteesta, mutta silti he haluavat mennä sinne. Tietenkin Slavonski Brodin raskas tulitus huolestuttaa meitä, mutta arvioimme Itä-Slavonian tällä hetkellä täysin turvalliseksi. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 4.8. Dobar Dan, Minua hiukan pelotti kuunnellessani ulkomaalaisten vapaaehtoisten tarinoita siitä, mitä Bosnia-Herzegovinan pakolaisille tapahtuu eri osissa Eurooppaa. Tänään on kulunut tasan neljä kuukautta siitä, kun aloitin päiväkirjani kirjoittamisen. Tuona aikana olen oppinut yhden asian hyvin: tämä sota ei lopu nopeasti. Tosiasiassa taistelujen loppuminen saattaa kestää vuosia. Useimmat Bosnia-Herzegovinan pakolaiset eivät voi palata takaisin ainakaan vuoteen. Mielestäni tulevina kuukausina ei ole odotettavissa suuria muutoksia, jotka tekisivät paluun mahdolliseksi ennen talvea. Esimerkiksi Hollannissa monet ihmiset ilmoittivat haluavansa ottaa pakolaisia koteihinsa. Kysyin itseltäni ymmärtävätkö nuo ihmiset, että pakolaiset saattavat viipyä heidän luonaan vuoden. On hienoa, että ihmiset tarjoavat kotejaan, mutta kyse ei ole vain tästä hetkestä. Useimmat pakolaiset tulevat pienistä vuoristokylistä, joista he tuskin koskaan ovat poistuneet. Länteen pääseminen merkitsee heille paratiisia, täysin eri maailmaa. Pystyvätkö pakolaisia majoittavat ihmiset olemaan ystävällisiä muutamien kuukausien kuluttua. Mitä tapahtuu esimerkiksi jouluna, kun kaikki haluavat juhlia sitä läheisessä perhepiirissä. Ihmisten auttaminen on hyvä asia, mutta jollain tavoin meidän pitäisi kyetä katsomaan tulevaisuuteen. Pakolaisongelman ratkaiseminen vie aikaa. Yli 100 000 ihmistä elää teltoissa ja urheiluhalleissa. Luullakseni on selvää, että lähitulevaisuuden varalle on tehtävä joitakin suunnitelmia. Olette ehkä kuulleet, että taistelut kaakkoisessa Sloveniassa voimistuivat viime viikolla. Tosiasiassa esimerkiksi Slavonski Brodissa niitä kuvataan voimakkaimmiksi sodan syttymisen jälkeen. Slavonski Brod ei ole ainoastaan kaupunki, jonne viime kuukausina useimmat pakolaiset ovat saapuneet Sava-joen yli. Se on myös vain 35 kilometrin päässä Djakovosta ja sen myötä Gasincista. Olen yrittänyt informoida sinne meneviä vapaaehtoisia mahdollisimman rehellisesti, mutta en todellakaan tiedä, mitä siellä lähiviikkojen aikana tapahtuu. Toivon Punaisen Ristin ja vastaavien järjestöjen evakuoivan pakolaiset ja heidän mukanaan vapaaehtoiset, jos tilanne käy liian vaaralliseksi. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 5.8. Dobar Dan, Viimeiset kaksi päivää ovat olleet raskaita. Ei sodan vuoksi, se on aina läsnä. Ei myöskään normaalin työn vuoksi, vaan yhden ulkomaalaisen vapaaehtoisen vuoksi. Tämä tyyppi on hyperaktiivinen ja täynnä energiaa. Hän haluaa muuttaa koko maailman puolessa sekunnissa, "tappaa kaikki pirun serbit" ja taistella noita "typeriä UNPROFOR:n sotilaita vastaan". Kaksi henkilöä on joutunut ympäri vuorokauden suojelemaan häntä itseltään. Voin vakuuttaa, että tuollainen tyyppi puristaa sinusta kaiken energian. On outoa, että meidän täytyy nyt auttaa länsimaalaista kaveria, kun meidän pitäisi keskittyä ratkaisemaan edes hiukan täkäläisiä ongelmia. Älä kysy, miten tämä kaveri saapui tänne ja kuinka me toimitamme hänet kotimaahansa, sillä ensimmäinen kysymys ei ole kiinnostava ja jälkimmäiseen kysymykseen ei ole vielä vastausta. Hänellä ei ole rahaa eikä paikkaa minne mennä. Tällä hetkellä joku toinen pitää huolta hänestä ja minulla on muutamia tunteja aikaa tehdä muita töitä. Kaverin toimittaminen kotimaahansa ei muuten ole yksinkertainen juttu, koska hän haluaa mennä Sarajevoon tai Dubrovnikiin, jossa hän on asunut muutamia vuosia sitten. Monet haluavat mennä Sarajevoon: toimittajat ja pienet avustusjärjestöt. Näyttää siltä, että Zagrebissa on todellinen rahantekijöiden verkosto, joka onnistuu pääsemään yhteyteen noiden ihmisten kanssa. Hotelli Internationalista voi aseiden ja kovien huumeiden lisäksi ostaa jonkinlaisia lippuja Splitin ja Sarajevon välille. Runsaalla 3 000 markalla saa kuljetuksen Sarajevoon, nema problema. He antavat myös täyden takuun päästä hengissä kaupunkiin ja sieltä pois. UNPROFOR vie toimittajat ainoastaan Sarajevon lentokentälle, minkä jälkeen heidän on tultava toimeen omillaan. Lentokentältä heidän on mentävä kaupunkiin "tarkka-ampujien kujana" tunnettua tietä pitkin. Seitsemän HCA:n ranskalaisen aktivistin ryhmä halusi myös mennä Sarajevoon, sillä he haluavat järjestää kuun lopussa sinne 15 tonnin avustuskuljetuksen. Se tarkoittaa kolmea pakettiautoa tai yhtä rekkaa. Lentokone kuljettaa neljä kertaa niin paljon tavaraa. Viime talvena he järjestivät yhden suuren rauhankaravaaneista ja sen matkan aikana he tapasivat Ibrahimin. Nyt he haluavat tavata Ibrahimin keskustellakseen avustusten jakelusta Sarajevossa. Aida ja minä selostimme heille sikäläistä tilannetta. Kerroimme, että ulkolaiset toimittajat lähtevät kaupungista ja etteivät lentokuljetukset ole yhtä säännöllisiä kuin aikaisemmin. He tietenkin kysyivät Splitin reitistä, josta kerroimme heille sen, minkä tiesimme. Kerroimme myös, että he voisivat päästä tiesulkujen läpi, jos heillä olisi riittävästi rahaa, mutta he tarvitsisivat vähintään 1 700 3 500 markkaa yhtä henkilöä kohti. He vastasivat, että heillä on virallisia papereita, Ibrahimin kutsuja, kaiken kattavia Punaisen Ristin merkkejä ja lehdistökortteja. Puoli tuntia myöhemmin he ymmärsivät, että Punaisen Ristin merkit, viralliset paperit ja lehdistökortit eivät ole kovin arvokkaita sota-alueella. Voit olla avustustyöntekijä tuhat kertaa, mutta sillä ei ole mitään väliä. Jos he ampuvat, he ampuvat. Hanneke, hollantilainen toimittaja, saapui eilen työleirille. Hän kertoi, että Hollannin rautatieyhtiö on päättänyt, että Zagreb on jälleen olemassa. Viime viikkoon saakka entiseen Jugoslaviaan ei voinut ostaa rautatielippuja. Salzburg ja Grass olivat lähimmät paikat, jonne lippuja myytiin, loppumatkasta piti huolehtia itse. Muutos tarkoitti sitä, että Zagreb ei enää ole vaarallinen. Eilen iltapäivällä kaupungilla kävelleet ulkomaalaiset olisivat kuitenkin olleet eri mieltä asiasta kuultuaan tulitusta, jota kesti ainakin 15 minuuttia. Kroatia voitti Barcelonan olympialaisissa IVY:n koripallossa ja se oli tietenkin jotain. Kun ottelu lähetettiin muutamien tuntien kuluttua uusintana myös tulitus uusiutui. Kaikkialla kaupungissa kuului M-16:n, uzzien, orionien ja kalashnikovien tulitusta. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 7.8. Dobar Dan, Siinä hän istuu, rauhaarakastavin ja naivein tuntemani tyttö, edessään Kroatian mafian jäseniä ja pöydällä muutamia grammoja kokaiinia ja heroiinia. Älä kysy kuinka kaikki tapahtui, mutta tämä on myös sotaa. Tyttö ei tiedä, mitä tekisi tai sanoisi. Tällainen ei aikaisemmin kuulunut hänen elämäänsä. Elämänsä 18 vuoden aikana hän ei voinut kuvitella, että saapuminen Kroatiaan auttamaan pieniä pakolaislapsia saattaisi hänet johonkin tällaiseen. Kuitenkin nämä ihastuttavat pikkulapset kohtaavat joka päivä tällaisen todellisuuden. Sotilaat, rahantekijät, jobbarit ja mafia ovat osa heidän päivittäistä elämäänsä. Pienen elämänsä aikana lapset ovat nähneet kaiken ajateltavissa olevan ja enemmän julmuuksia kuin voimme kuvitella. Kaikesta huolimatta he ovat normaaleja lapsia, jotka haluavat leikkiä ja nauraa. Pienten kylien ja suurten kaupunkien keskustojen lapset ovat nähneet isiensä surmaamisia, äitiensä ja siskojensa raiskauksia. Eri puolilta maailmaa rauhallisista maista saapuvat vapaaehtoiset kohtaavat äkillisesti heille vieraan todellisuuden. Myös vapaaehtoiset luovat todellisuutta, joka ei ole kroatialainen todellisuus. Seitsemän kuukautta jonkinlaisessa shokissa eläneet lapset, erityisesti Vukovarista tulleet, avautuvat, tanssivat ryhmässä ja leikkivät urheiluhallin lasten kanssa, jotka heidän silmissään aikaisemmin olivat "vain bosnialaisia". Vukovarista tulleiden lasten koulun psykologi oli innostunut eikä aluksi ymmärtänyt, kuinka joidenkin kouluttamattomien ulkolaisten vapaaehtoisten typerällä menetelmällä oli mahdollista kolmessa viikossa saavuttaa se, mitä psykologit olivat seitsemän kuukautta yrittäneet kaikenlaisilla terapioilla. Eilen Martinovkan1 urheiluhallin pihalla oli upea juhla. Vanha mies ryhtyi soittamaan hanuria ja hetkessä kaikki tanssivat toistensa kanssa. Urheiluhallia ympäröivien korkeiden talojen asukkaat roikkuivat ikkunoissa ja muutamat jopa liittyivät mukaan juhlaamme. Martinovkan asukkaat kaivoivat esiin viimeiset kahvinsa ja kotipolttoiset viinapullonsa. He olivat säästäneet niitä erityisiä tapauksia varten ja nyt he jakoivat ne vapaaehtoistemme kanssa. Tämä leiri on ollut monella tapaa menestys. Ulkomaalaiset ovat oppineet paljon linjojen takaisesta sodasta ja me olemme kyenneet solmimaan suhteet aikuisiin nopeammin kuin koskaan kuvittelimme kykenevämme. Nina ja minä emme koskaan uneksineet tällaisesta mahdollisuudesta. Saattaa kuulostaa hullulta, mutta olemme ylpeitä, että kaikki tapahtui näin, mutta surullisia siitä, että tähän mennessä meidän on pitänyt taistella niin paljon tehdäksemme tätä työtä. Taisteluja viranomaisten kanssa ja taisteluja itsemme kanssa, jotta emme ottaisi liian suurta riskiä. Nyt tiedämme, että meidän pitää jatkaa. Emme voi lopettaa kesän jälkeen. Mutta rehellisesti sanoen me pelkäämme. Pelkäämme työtä, pelkäämme erityisesti kuinka rahoitamme seuraavat leirit. Tiedämme saavamme tukea, mutta pelkäämme silti. UNICEF, joka mielestäni on rikas järjestö, ei voinut antaa kuin 650 markkaa lelujen hankkimiseen. UNHCER:ltä tuleva 4 000 markkaa saapuu Geneven kautta ja se kestää ikuisuuden. He auttavat meitä, mutta he näyttävät unohtavan, että olisimme tarvinneet tukea ennemminkin eilen kuin kolmen kuukauden kuluttua. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 1 Martinovka on Zagrebin keskustassa oleva urheiluhalli, jota on vuoden 1992 keväästä lähtien käytetty pakolaisten majoittamiseen. 8.8. Dobar Dan, Jopa paavi on nyt puhunut sotilaallisen intervention puolesta. Näyttää siltä, että voitan Benin kanssa muutama kuukausi sitten lyömäni vedon. Olin sitä mieltä, että sotilaallinen interventio toteutettaisiin joko elokuun lopussa tai syyskuussa, mikäli se toteutettaisiin. Maailman tiedotusvälineistä saa sen kuvan, että näin tapahtuu. Vesna Terselic soitti juuri. Hän kertoi, että Osiek-projektimme on luisumassa käsistämme. Sikäläinen rauhanryhmä on suhteellisen pieni ja näyttää siltä, että Katherinen ollessa tarvitsemallaan lomalla muut eivät tiedä, mitä pitäisi tehdä. Viranomaiset ovat pyytäneet ryhmää järjestämään Baranjan asukkaiden paluun koteihinsa kuun lopussa. Poliisipäällikkö pyysi ryhmää tuomaan loppukuusta suuren määrän "maailman rauhanliikkeen aktiiveja" turvaamaan asukkaiden rauhallista kotiinpaluuta. Tähän mennessä ainoastaan kourallinen rauhan-aktiiveja on ollut kiinnostunut tästä projektista, joten olemme huolissamme, saammeko kaikki aktiivit auttamaan Osiekin ryhmää. Baranjan tapaus on samankaltainen kuin Visin rauhansaari-projektimme. Se näyttää suuremmalta kuin se todellisuudessa on. Minun on keskusteltava Vesnan kanssa Baranjan kysymyksestä myöhemmin perusteellisemmin saadakseni selville, mitä meiltä odotetaan ja mitä me voimme tarjota. Tärkeintä meille on saada virallinen yhteys UNPROFOR:iin. Olemme lähettäneet heille kolme faxia, ensimmäisen jo lähes kuukausi sitten, ja olemme olleet puhelinyhteydessä noin kymmenen kertaa, jolloin he ovat aina luvanneet toimia nopeasti. Siltikään emme tiedä, sallitaanko meidän yleensä mennä Baranjaan. Kroatian unelma lyödä Yhdysvaltojen "dream team" koripallossa Barcelonassa ei toteutunut. Hyvä niin, koska kaupungissa on hiljaista. En ole kuullut yhtään laukausta. Mutta onhan hopeasijakin jotain. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 9.8. Dobar Dan, Klaus Vack, Saksan rauhanliikkeen tietynlainen monumentti, saapui tänään. Hän on toiminut Saksan rauhanliikkeessä ja muissa vastaavissa liikkeissä niin kauan kuin muistetaan. Keskustelu hänen kanssaan on kuin kävisin läpi oman toimintani historiaa Saksassa. Olin aina yksi niistä hollantilaisista, joka tuli hämmentämään soppaa. Nyt hän on yksi Visin projektin moottoreista. Splitissä oli viime viikonloppuna projektin kokous, mutta kukaan meistä ei osallistunut kokoukseen, koska me olimme asettaneet pakolaiset ja avustustyön samoin kuin Osiekin projektin tärkeimmiksi toimintakohteiksemme. Raportit Visin saarelta ovat selkeitä. Kroatian hallitus aikoo myydä saaren NATO:lle erityisesti siksi, että hallitus huomasi saaren olevan täynnä maamiinoja. Ennen kuin JNA lähti saarelta, he asensivat sinne huolellisesti satoja, ehkä tuhansia, miinoja. Sotilasparakki, johon muutamat pakolaiset ja saaren rauhanaktiivit menivät sisään, räjähti. Saarelaisten raporttien mukaan useimmat heistä säilyivät hengissä, mutta he haavoittuivat vakavasti. Toncin ystävä menetti jalkansa kävellessään bunkkerin läpi. Emme olleet kuulleet tällaisia uutisia eikä lehdistö ollut kirjoittanut niistä. Ensimmäiset artikkelit JNA:n lähdön ja Kroatian armeijan saarelle saapumisen juhlinnan jälkeen kertoivat, että Visin saarelle voitaisiin majoittaa muutamia satoja pakolaisia. Sen jälkeen seurasi hiljaisuus. Nyt tiedämme miksi. Useimmat Visin saarelle kuljetetut pakolaiset ovat lähteneet pois, koska paikka ei ollut turvallinen. Klaus ja hänen Perusoikeus ja demokratia -komiteansa vei Splitin sairaalaan paljon lääkkeitä. Häneltä ja hänen mukanaan olleilta ihmisiltä kuulin, etteivät he tienneet, kuinka paha sikäläinen tilanne on. Kuten Zagrebissa ja muissa paikoissa, niin myös Splitissä tilanne on hirveä. Bosnia-Herzegovinasta saapuu tuhansittain pakolaisia ja sairaalat ovat ylikuormitettuja auttaakseen heitä. Esimerkiksi Splitin keskussairaala on suunniteltu 600 potilaalle, mutta sairaalassa on jo yli 1 400 potilasta. Sairaalaan otetaan vain vakavasti haavoittuneita potilaita. Vähemmän vakavat tapaukset joutuvat odottamaan tilanteen helpottumista. He vierailivat pakolaisleirillä, jossa 300:n rakennustyöläisen lyhytaikaiseen majoittumiseen tarkoitettuihin vanhoihin puisiin parakkeihin oli sijoitettu yli 900 pakolaista. Usein 16 perheenjäsentä oli yhdessä 15 neliömetrin parakissa. Eri puolilla Dalmatiaa ja myös muualla Kroatiassa olevissa telttakylissä tilanne on syksyn ja talven saapuessa vielä pahempi. Vessat ovat erityisen heikkoja. Gasincinsissa huonot hygieniaolosuhteet ovat aiheuttaneet lasten kuolemantapauksia. Leirille saapuessaan lapset ovat heikkoja, joten heillä ei ole vastustuskykyä normaalisti vaarattomille viruksille ja mahdollisille vatsasairauksille. Kun Klaus ja kumppanit olivat leirillä, sinne saapui Tuzlasta kuorma-autolla 80 pakolaista. Tuzla sijaitsee Bosnia-Herzegovinan koillisosassa, jossa taistelut ovat olleet hirvittäviä. Itse kaupunki on ollut jo kuukauden eristetty ja piiritetty. Vielä pari viikkoa sitten Tuzlan asukkaat, jotka onnistuivat pääsemään taistelulinjojen läpi saattoivat paeta Slavosnki Brodiin, mutta taistelujen kiihdyttyä sinne johtava tie on katkaistu. Nyt Tuzlasta pakenevien täytyy matkustaa kauas etelään Splitiin. Punaisen puolikuun1 autonkuljettajia varoitettiin ajamasta Tuzlaan, mutta he halusivat palata välittömästi takaisin toivoen saavansa useampia ihmisiä linjojen läpi. He saattavat ajaa vain öisin ilman valoja. Noin 60-vuotias mies pakeni Tuzlasta miniänsä, sisarensa ja heidän lapsiensa kanssa kävellen Splitiin, mutta ainoastaan mies oli riittävän vahva ja pääsi perille. Muut kuolivat matkalla. Tuzla on yksi monista eristetyistä paikoista. Bosnia-Herzegovinan luoteisosassa oleva Cazin lähetti hätäviestejä jo kuukausia sitten. Tuolloin kaupunki oli ollut kuusi kuukautta ilman tarviketäydennyksiä. UNHCR:n saattue, joka toi kaksi viikkoa sitten 12 000 pakolaista Bihacista Karlovaciin, yritti päästä kaupungin lähelle, mutta ei onnistunut. Cazinista viestejä lähettänyt radioamatööri ei ole viiteen viikkoon lähettänyt mitään viestejä. Hänestä tiedetään ainoastaan, että hän todennäköisesti on yhä kaupungissa. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 1 Punainen puolikuu on Punaista ristiä vastaava järjestö, joka toimii islamilaisissa maissa. 10.8. Dobar Dan, Aamun uutisissa kerrottiin, että YK:n turvallisuusneuvosto saattaa tänään päättää Iso-Britannian, Ranskan ja Yhdysvaltojen päätöslauselmaehdotuksesta Bosnia-Herzegovinaan suuntautuvien humanitaaristen avustuskuljetusten sotilaallisesta avustamisesta. Tästä syystä kuuntelin koko päivän BBC:tä, mutta toistaiseksi mitään ei ole päätetty. Joka tapauksessa milloin tahansa päätös tehdäänkin se merkitsee jotain sen kaltaista, että YK saa vapaat kädet tehdä kaiken tarpeellisen toimittaakseen ruokaa ja muuta materiaalia sota-alueille. Se vaikuttaa ennemminkin toiselta nimeltä sotilaalliselle interventiolle. Kerrottuani muutamille ystäville, että Yhdysvallat suunnittelee Bosnia-Herzegovinan ja Kroatian asevientikiellon purkamista, he purskahtivat nauruun. Minkä asevientikiellon purkamista, he kysyivät. Todellakin, katseltaessa asioita täältä päin on todellakin kysyttävä, mikä maa ottaa asevientikiellon tosissaan. Nähtyäni täällä olevien aseiden määrän ihmettelen jopa, onko tänne enää mahdollista toimittaa lisää aseita. Poliittisesti asevientikiellon purkaminen on tietenkin suuri askel. Nämä maat ovat muutenkin niin täynnä aseita, että Kroatiasta viedään laittomasti aseita esimerkiksi Italiaan. Tiedän muutamia tapauksia, joissa salakuljettajat on pidätetty aseiden maasta viennistä. Hotelli Internationalissa, jossa työskentelemme lasten kanssa, tapaamme usein UNPROFOR:n sotilaita, kuten olen aikaisemmin kirjoittanut. Heidän kertomansa tarinat ovat epätoivoisia. Koko YK:n operaatio näyttää olevan suuri kaaos. Olemme keskustelleet eri maiden sotilaiden kanssa ja kaikki kertovat samanlaisen tarinan. Kyse ei ole ainoastaan siitä, että monet sotilaat ovat liian nuoria ja kokemattomia voidakseen osallistua näin tärkeään tehtävään, vaan siitä, että jotkut pataljoonat ovat ennemminkin lomailemassa kuin hoitamassa vakavasti tehtäviään. Tilanne on niin paha, että muutamat sotilaat eivät halua enää nukkua lentokentän parakeissa, koska he häpeävät pataljoonan tilannetta. Viime viikolla UNPROFOR päätti yllättäen siirtää päämajansa Belgradista Zagrebiin. Aikaisemmin UNPROFOR oli ilmoittanut, että vain puolet päämajasta siirretään Zagrebiin ja toinen puoli jää Belgradiin, mutta nyt koko operaation johto siirtyy vanhoihin JNA:n Kumrovecin parakkeihin Zagrebin lähelle. En tiedä merkitseekö päämajan siirto sitä, että UNPROFOR tietää jotain sellaista, mitä me emme tiedä. Voin kuvitella, etteivät belgradilaiset ole kovinkaan iloisia päämajan siirrosta. Näyttää siltä, että maailma kääntää täysin selkänsä Serbialle. Lopuksi muutama positiivinen seikka. Koska olemme aloittaneet työleirit, olemme saaneet lähes 25 uutta kroatialaista vapaaehtoista kiinnostumaan ARK:n ja Rauhantyön keskuksen toiminnasta. Toimistolle tulee lähes päivittäin uusia motivoituneita ihmisiä, jotka ovat kuulleet projekteistamme ja haluavat auttaa meitä. Muutamien viikkojen kuluttua lomiltaan palaavat aktiivit hämmästyvät keskuksen äkillistä kasvua. Toivottavasti tämä vielä jatkuu. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam Ps. Voisiko joku tarkistaa, kuinka paljon sekä aikuinen että lapsi tarvitsee päivässä kaloreita, koska en tiedä mitään tästä asiasta. Minusta tuntuu, että pakolaisleireillä noudatettava 600 1 000 kalorin ohjearvo on liian vähän. Ainakin vapaaehtoisemme tarvitsivat jotain muutakin tunteakseen syöneensä riittävästi. 11.8. Dobar Dan, Näyttää siltä kuin meidän pitäisi odottaa vielä muutama päivä, ennen kuin YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyy päätöslauselman "kaikkien mahdollisten keinojen" käytöstä humanitaarisen avun toimittamiseksi Bosnia-Herzegovinan apua tarvitseviin kaupunkeihin. Belgian päätöslauselmaehdotuksesta poistettiin sana "voima". Nyt keskustellaan enemmän tai vähemmän siitä kuinka pitkälle "kaikki mahdolliset keinot" todella ulotetaan. Selvää on, että kyseessä ei ole sotilaallinen interventio, vaan humanitaaristen avustuskuljetusten sotilaallinen suojelu. Kroatian hallituksen ja UNPROFOR:n välillä vallitsee tällä hetkellä viha rakkaussuhde. UNPROFOR on täysin eri mieltä Kroatian hallituksen kanssa ihmisten paluusta YK:n suojelualueille, jotka Kroatiassa tunnetaan paremmin miehitettyinä alueina. YK:n mielestä täytyy ensiksi löytää diplomaattinen ratkaisu näiden alueiden avaamiseen niiden asukkaiden paluulle, jotka haluavat palata. UNPROFOR oli erityisen "vihainen" siitä, että Kroatian armeija otti haltuunsa muutamia asemapaikkoja Nova Gradiskan alueella, noin 50 kilometriä Slavonski Brodista länteen. UNPROFOR:n täytyi jättää asemapaikkansa, koska taistelut kiihtyvät. Uutta on myös se, että Kroatian television lähetyksessä kuvaruutuun ilmestyy jälleen teksti, jos jossakin osassa maata on ilmahälytys. Tätä ei ole tapahtunut kuukausiin, mutta vaalien takia se on jälleen otettu käyttöön. Tekstin mukaan JNA:n lentokoneet lentävät tällä hetkellä Djakovon ja Zupanjan yläpuolella. Se ei tarkoita, että ne pommittaisivat. Yleensä koneet vain lentävät yli ja säikyttävät ihmiset suojiin. Toivottavasti noin 19 kilometriä Djakovosta luoteeseen olevassa Gasincinsissa vapaaehtoisemme eivät hermostu ilmahälytysmerkeistä. Lupasin heille, että siellä on turvallista, ja ehkä niin onkin. Gasincissa, kuten muissakaan pakolaisleireissä, ei ole pommisuojia. Palattuani muutaman tunnin kuluttua tietokoneeni ääreen oli selvinnyt, että JNA:n Migit vain lensivät alueen yli. Se oli vain psykologista sotaa, joka on jatkunut siellä viikkoja. Joka tapauksessa Slavonski Brodin ja Zupatjan pommitukset olivat tänään jälleen raskaita. Tilanne siellä näyttää huononevan. Lääkärit ilman rajoja -järjestön hollantilainen edustaja kertoi minulle saman tarinan. Hän oli toimittanut Slavonski Brodiin lääkkeitä. Jaettuaan lääkkeet hän meni istumaan kukkulalle noin kahden kilometrin päähän kaupungista katsomaan, kuinka kaupunkia pommitettiin. Minä olin tehnyt saman muutamia viikkoja aikaisemmin. Hän istui kukkulalla aivan samoin kuin toisella kukkulalla ihmisiä istuu auringossa tai varjossa olut- tai viinipullo kädessään tulittamassa raskaalla tykistöllään, mitä he haluavat tulittaa. Neljän täällä vietetyn kuukauden jälkeen tämä hollantilainen lääkintähuollon suunnittelija oli jopa minua kyynisempi. Yritimme yhdessä selittää täällä vallitsevaa sotkua saksalaiselle toimittajalle. Suunnittelija kertoi, etteivät lääkärit tosi asiassa tarvitse työssään sotilaallista tukea. Periaatteessa minne tahansa voi mennä. Tietenkin heitä joskus tulitetaan tai materiaalia häviää, mutta yleensä tiesulkujen ohittamiseen löytyy keinot, jos ei muutoin niin maksamalla. Lääkärit tarvitsevat rahallista tukea. Sillä rahamäärällä, joka kuluu päivässä laivaston ylläpitämiseen Montenegron edustalla voitaisiin ratkaista monia ongelmia. Olimme niin kyynisiä, että yksi kroatialainen tyttö kysyi meiltä, mikä piru saa meidät pysymään täällä. Miksi me emme mene kotiin, jos kaikki on sellaista sotkua? Luulen kuitenkin juuri kyynisyyden pitävän meidät pystyssä. Kyynisyys on myös tietynlaista realismia, sodan palauttamista normaaleihin yhteyksiin. Kaikki tapahtuva ei ole epänormaalia. Esimerkiksi Banja Lukassa noin kuusi viikkoa sitten kuolleet lapset olisivat mahdollisesti kuolleet myös toisenlaisissa olosuhteissa. Vain erittäin hyvin varustetuissa sairaaloissa lapset olisi voitu pitää hengissä ja todennäköisesti silloinkin he olisivat vammautuneet loppuelämänsä ajaksi. Tämä kaveri on muutoin päättänyt lähteä joksikin aikaa lomalle. Hän on tottunut ihmisiin, jotka osoittavat häntä kiväärillä sormi liipaisimella. Joka tapauksessa nauroimme makeasti kertoessamme toisillemme tarinoita siitä, mitä olimme kokeneet viimeisinä kuukausina sekä kuulemiamme tai näkemiänne tarinoita. Täällä on usein kuin hullujenhuoneessa. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 12.8. Dobar Dan, Kaupungilla on viime päivinä puhuttu siitä, ampuiko viime sunnuntaina ensiksi poliisi (MUP) vai HOS. Blaz Kraijevic surmattiin Krosevossa Mostarin lähellä poliisin käyttämillä luodeilla, eikä kukaan tiedä, mitä todella tapahtui. Virallinen tieto on, että hän yhdessä noin seitsemän HOS:n jäsenen kanssa ajoi kahdella autolla kovaa vauhtia kohti MUP:n tiesulkua. Muutamia satoja metrejä ennen tiesulkua he ryhtyivät tulittamaan poliiseja ja surmasivat yhden heistä. MUP vastasi tulitukseen ja surmasi kaikki autoihin. Siitä huolimatta HOS sanoo koko jutun olevan täyttä sontaa ja kertoo heidän ajaneen MUP:n väijytykseen. Joka tapauksessa MUP:n ja HOS:n välinen tilanne on nyt hyvin jännittynyt. Molempien osapuolien komentajat ovat pyytäneet odottamaan tutkimusten tuloksia. Sarajevon lähellä, jossa muslimit ja kroaatit ovat ryhtyneet taistelemaan keskenään, tapahtuu samanlaisia asioita. Tarina kertoo, että siellä kroaatit päästivät serbit tiesulkunsa läpi kohti Sarajevoa. Serbien täytyi ainoastaan maksaa muutamia satoja Saksan markkoja kustakin henkilöstä. Kroaattien versio tarinasta kertoo heidän ryhtyneen taistelemaan "fundamentalisteja", kuten he kutsuvat muslimeja, vastaan. Taistelujen syy oli ollut se, että muslimit pakottivat kroaatteja poistumaan ilmeisesti Herceg-Bosnaan kuuluneelta alueelta. Muslimit olivat hyökänneet äkillisesti laajentaakseen valvomaansa aluettaan tavoitteenaan muodostaa Bosnia-Herzegovinaan fundamentalistinen valtio. On totta, että jotkut muslimit ovat muuttuneet kansallismielisemmiksi, mutta on vaikea uskoa fundamentalistiseen valtioon Bosnia-Herzegovinassa. Useimmat tuntemani muslimit, jopa Sarajevosta paenneet, juovat ja polttavat. He eivät ole samanlaisia muslimeja kuin ne, jotka muutamia vuosia sitten päästivät Iranissa helvetin irti. Mutta kuten aina, totuus löytyy hautausmaalta, niin kuin me sanomme Hollannissa. Samanlainen asia on kysymys kuolemanleirien ja keskitysleirien olemassaolosta. Yhden sotavankileirin tiedottajan mukaan kansainvälinen lehdistö vierailee joillakin leireillä nähdäkseen omin silmin, etteivät tarinat ole totta. Mutta näkemissämme kuvissa ei näy rentoutuneita ja hyvin ravittuja miehiä. He ovat laihoja, pelko kuvastuu heidän silmistään ja he syövät kuin ateria olisi moniin päiviin ensimmäinen. En tietenkään ole nähnyt kuvia kroatialaisilta sotavankileireiltä. Muutamia viikkoja sitten näin ainoastaan muutamia satoja sotavankeja Zagrebin linja-autoasemalla. Rehellisesti sanoen he eivät myöskään näyttäneet rentoutuneilta. En voi sanoa näyttivätkö he laihoilta, koska tuolloin oli kylmä ja monilla oli JNA:n pitkä ja lämmin mantteli päällään. En myöskään päässyt lähelle vankeja, koska sotilaspoliisi piti meidät siististi muutamien satojen metrien päässä linja-autoista. Rakkaudella ZA-mir-GREBistä Wam 13.8. Dobar Dan, Panic on Sarajevossa. Kuinka on mahdollista, että tällä kaverilla on tuollainen nimi. Tynkä-Jugoslavian pääministeri vieraili eilen Sarajevossa. Hän julisti, että Tynkä-Jugoslavia tunnustaa Bosnia-Herzegovinan valtion ja sen alkuperäiset rajat. Panic vastusti Serbian Krajinan muodostamista Bosnia-Herzegovinan pohjoisosiin. Kuinka kauniilta tämä kaikki kuulostaisikaan. En usko, että Panicilla on mitään mahdollisuutta vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Suunnittelin pitäväni muutamien päivien loman, kuten kaikki muutkin tekevät. Silloin puhelin alkoi tietenkin soida. Ensi viikolla minulla on tapaaminen kahden Euroopan parlamentin valtuuskunnan ja ainakin kolmen eri maalaisen toimittajan kanssa. Ihmettelin suuresti, kuinka he kaikki saivat selville yksityisen kotinumeroni, koska olen yrittänyt pitää sen salassa. Niinpä voin unohtaa ensi viikon lomani ja siirtää sen tulevaisuuteen. Viikkoa myöhemmin suuri määrä ystäviäni palaa Ecotopiasta Bulgariasta, joten silloinkin minun on oltava täällä. Nämä viralliset vierailut ovat hiukan ikävystyttäviä, koska kaikki haluavat keskustella samojen ihmisten kanssa, vierailla samoissa paikoissa ja ennen kaikkea he kysyvät samoja kysymyksiä. Mutta näyttää siltä, että tämä on ainoa tapa saada rahaa pakolaisleireille ja projekteillemme. Ensi viikolla me saamme ainakin telefaxin Osiekin ryhmälle, joten heidän luokseen kannattaa ajaa. Suurin ongelmani on, että toimistossamme ei ole englantia puhuvia kroatialaisia vapaaehtoisia. He ovat joko työleireillä tai palaamassa niiltä, jolloin heidän pitää levätä jonkin aikaa, he ovat lomalla tai kiinni muissa asioissa. Toivon usein, että jonain päivänä meillä olisi riittävästi rahaa palkata kaksi kroatialaista, jotka voisivat keskittyä vierailujen hoitamiseen. He voisivat varata hotellit, järjestää matkat ja tapaamiset. Vierailujen määrän kasvaessa kasvaa myös meidän työmäärämme. Olen pahoillani, että valitan, mutta minusta tuntuu joskus kuin olisin matkatoimisto. Olen myös pahoillani niiden ihmisten puolesta, joita tapaamme. Heidän täytyy olla kyllästyneitä nähdessään jatkuvasti naamani joidenkin tärkeiden henkilöiden kanssa. Keskustelut sotilaallisesti suojatun maakäytävän avaamisesta Splitistä Sarajevoon ovat voimistuneet. Kroatian hallitus on jo luvannut auttaa kaikin mahdollisin keinoin. Turvallisuusneuvoston odotettiin eilen tekevän asiasta päätöksen, mutta niin ei tapahtunut. Samaan aikaan hyökkäykset Sarajevossa, erityisesti sairaalaa vastaan, ovat voimistuneet. Samoin hyökkäykset Slavonski Brodia ja Zupanjaa vastaan ovat voimistuneet. Raporttien mukaan Kroatian armeija on tehnyt noilla alueilla suuria joukkojen siirtoja, ja jos joukkojen siirrot jatkuvat, täysimittainen sota on pian käynnissä noilla alueilla. Rakkaudella ZA-mir-GREBistä Wam 14.8. Dobar Dan, Tänään oli hieno päivä. Televisiosta näin tunteita nostattavan hetken. Kolmesataa naista ja lasta saapui Sarajevosta Splitiin. Itse he ilmaisivat asian "pääsynä pois helvetistä". He matkustivat kolme päivää vuorten yli, mutta nyt he ovat turvassa Splitissä. Toinen raportti nostatti jos mahdollista vielä enemmän ilon kyynelillä väritettyjä tunteita. YK:n suojelualueella olevassa pienessä kylässä vaihdettiin sotavankeja. 765 kroaattia vaihdettiin 418 serbiin. Erityisen tunteita nostattava seikka oli se, että näitä kroaatteja oli pidetty vangittuina siitä saakka, kun serbit valtasivat Vukovarin. Tosiasiassa useimmat heistä eivät olleet todellisia sotilaita, vaan Vukovarin puolustajia. Vankien vaihtoa esittelevät kuvat olivat kauniita. Ihmiset olivat häpeilemättä hulluina onnesta. Yksi tyttö hyppäsi ystävänsä kaulaan ja suutelivat ja halasivat toisiaan maassa maaten. Kyseinen nainen ei ollut seitsemään kuukauteen tiennyt olivatko hänen ystävänsä ja sukulaisensa elossa. Vielä viikkoa aikaisemmin yksikään järjestö ei voinut antaa mitään toivoa siitä, että he voisivat olla elossa. Luulen, että meidän pitää kiittää maailman painostusta, jonka ansiosta vankien vaihto järjestyi. Olin pahoillani niiden naisten puolesta, jotka eivät löytäneet rakkaimpiaan vapautettujen vankien joukosta. Jälleen kerran heidän piti palata tyhjin käsin, ainoana toivonaan huhut, joiden mukaan jotkut ihmiset ovat nähneet heidän rakkaimpansa elossa. Olin pahoillani myös niiden naisten puolesta, jotka saivat tietää rakkaimpansa kuolleen. Nyt he ainakin tietävät sen, mutta se ei ole kovin miellyttävää. Serbian viranomaisten ja UNHCR:n välinen korkean tason peli huolestuttaa minua. Ihmettelen voiko UNHCR vaarantaa 20 000 ihmisen hengen periaatteen vuoksi. UNHCR vastaanotti 20 000 ihmisen nimilistan, jotka olivat enimmäkseen muslimeja. Nämä ihmiset haluaisivat lähteä Bosnia-Herzegovinasta serbien huomatkaa sana serbien, ei Serbian hallitsemalta alueelta Kroatiaan. Serbien viranomaiset ilmoittivat, että nämä ihmiset ovat pakolaisia ja heidän henkensä oli vaarassa tuolla alueella. UNHCR kieltäytyi toteuttamasta tätä operaatiota, koska he pitävät sitä serbien etnisenä puhdistuksena. He palauttivat vastuun serbien viranomaisille. UNHCR:n periaate olla osallistumatta etnisiin puhdistuksiin on tietenkin hyvä periaate. Mutta kuten sanottu Pohjois-Bosnian tilanne on todellinen. Ihmisiä surmataan, taloja ryöstetään ja poltetaan, ainakin sen mukaan, mitä voimme nähdä televisiosta. UNHCR:n tarkkailijoiden raporteista ilmenee, että he ovat löytäneet selviä merkkejä etnisiin eroihin perustuneesta väkivallasta. He tietävät pelaavansa korkeilla panoksilla. Mutta ehkä maailma vastaa eri tavalla ja painostaa riittävästi, jotta nämä 20 000 ihmistä voivat tulevaisuudessa elää turvassa. Joka tapauksessa päätöksen tekeminen on vaikeaa. Panicin Sarajevon vierailu oli suuri pettymys. Izetbegovic ei halunnut tavata häntä. Palattuaan Belgradiin Panic näytti pikkupojalta kertoessaan outoja tarinoita tarkka-ampujista, jotka tappoivat 1 700 markalla toimittajan, joka oli juuri tajunnut sodan olevan täyttä totta. Hänen valtansa on paljon pienempi kuin hän kuvittelee. Ulkoa kuulen huudettavan "krumpir, krumpir"1. Se tarkoittaa, että aurinko on noussut, yö on ohitse ja minun olisi aika nukkua jonkin verran, koska päivällä saapuu toimittajia toinen toisensa jälkeen ja heidän välissä poliitikkojen valtuuskunta ja keskuksessa kaikki ovat lomalla. Lopuksi täydellinen yllätys. Hinnat nousivat tänään yli 25 prosenttia. Rakkaudella ZA-mir-GREBistä Wam 1 Perunoita myytävänä. 15.8. Dobar Dan, Tänään oli pyhän Marian päivä. Kaikkialla Kroatiassa ihmiset osallistuivat erilaisiin ulkoilmatilaisuuksiin rukoushetkiin ja vastaaviin. Tuhansittain ihmisiä rukoili rauhaa samalla kun vain muutamien kilometrien päässä hälytyssireenit soivat ja ihmiset elävät suojissa. Mikä todellisuus. Toisenlaista todellisuutta edustavat keskusteluoppaat tai ennemminkin turistien sotaopaskirjat, joita kaupungit tekevät turisteille. Tänään löysin Nova Gradiskan oppaan, jonka on muuten julkaissut Kroatian armeijan 121. prikaati. Oppaan sotaan keskittyvä osa ei luullakseni ole kovin kiinnostava niille, jotka ovat hiukankin seuranneet Kroatian sotaa ja jotka karttaa katsoessaan tietävät tämän kunnan olevan keskellä Kroatian sota-aluetta. Opas antaa perustiedot tuhottujen koulujen, rakennusten ja kirkkojen määrästä ja valokuvat näyttävät nämä tosiasiat. Oppaan toinen osa on mielenkiintoinen. Tässä oppaassa on noin 30 sivun sanasto otsikon "Joitain hyödyllisiä sanontoja" alla, josta löytyy esimerkiksi: Olen maanpakolainen. Ja sam prognanik Olen pakolainen. Ja sam izbjeglica Taloni on tuhoutunut. Kuca mi ja srusena Poikani on sotavanki. Moj sin ja ratni zarobljenik Hän on kuollut. On ja mrtav Minä pelkään. Bojem se Olkaa hyvä, kutsukaa poliisi. Molim Vas, zovite policiju Tällä hetkellä islamilainen keskus on yksi pääkohde, jonne lähetämme toimittajia. Kaikki palaavat sieltä takaisin kertoen samansuuntaisia tarinoita siitä, kuin he olisivat käyneet Lähi-Idässä. Moskeijan edessä istuu aina vähintään muutamia satoja naisia ja lapsia ympyrässä keskustelemassa ja syömässä jotakin. He ovat Bosnian pakolaisia. Sisällä on kummallinen uskonnollisen-, lehdistö-, avustus- ja värväyskeskuksen sekoitus. Mutta näiden muslimien sanotaan juovan alkoholia ja muutamien naisten sanotaan pitävän lyhyttä hametta. Erityisesti Persianlahden sodassa olleet toimittajat ovat hiukan hämmentyneitä. Käydessäni muutamia päiviä sitten islamilaisessa keskuksessa, he pyysivät minua kirjoittamaan anomuksen telttasairaalan saamiseksi Bosniaan. Minun täytyi selittää pitkä tovi, että 18 miljoonaa dollaria maksavan kenttäsairaalan hankkimiseen tarvitaan hiukan enemmän työtä kuin kauniin anomuksen kirjoittaminen. Pienten tarvikkeiden ja lääkkeiden lahjoituksissa tapahtuneen menestyksen jälkeen he uskovat, että minun pitää vain kirjoittaa kolme riviä ja kuorma-autot ajavat sisään. Mutta siellä, missä on toivoa, on myös elämää, ja ehkä jollakin on ajatus siitä, mistä voisi saada kenttäsairaalan. Hulluja asioita tapahtuu, joten miksi ei kenttäsairaalakin voi löytyä. Vesna Jankovic vieraili Nustarissa, joka on lähellä rintamalinjaa tai sanokaamme YK:n suojelualuetta. Hänellä oli joitakin tapaamisia, joiden tarkoituksena oli selvittää mahdollisuuksia auttaa koulun jälleenrakentamisessa. Tuolla alueella sota näyttää olevan ohitse ja asukkaat sekä heidän lapsensa palaavat, mutta kylä on lähes täysin tuhottu. Unelmani toteutuvat hyvin hitaasti. Keskuksemme on kuin kansainvälinen hullujenhuone, missä toimittajat, liftarit, rauhanryhmät ja muut vastaavat tulevat ja menevät. Tämän kaiken saavuttaminen vei aikaa ja me kaikki olemme kuoleman väsyneitä, mutta lähitulevaisuus alkaa näyttää toiveikkaalta. Eri puolilla maailmaa tukijoiden verkosto kasvaa ja se luo toiveita ARK:n ja Rauhankeskuksen ihmisille. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 16.8. Dobar Dan, Joel on palannut Serbiasta laukku täynnä sanoma- ja aikakauslehtiä ja pää täynnä tarinoita ja vaikutelmia. Hän puhui niin nopeasti, että sekosi sanoissaan. Hänen paluunsa syy oli yksinkertaisesti se tosiasia, että hän oli ollut Vukovarissa. Kyllä, luit oikein. Hän on ollut Vukovarissa. Mutta hän oli liian uupunut ja tarinoiden ylikuormittama, joten meidän pitää odottaa, kunnes hän on nukkunut yön, pessyt vaatteensa ja kirjoittanut MIRaclesin1. Lupaan, että se on kiinnostavaa luettavaa. Ne, jotka vaeltavat, osaavat kirjoittaa hyviä juttuja. Minä en matkusta niin paljon, pysyttelen Zagrebissa. Joku kysyi tänään minulta, miksi en matkusta kotiin muutamaksi viikoksi? Pelkään kotiin palaamista, vastasin. Pelkään, että kotona ihmiset eivät ymmärrä, mitä minulle on tapahtunut viimeisen neljän ja puolen kuukauden aikana. Jos kerron Sittardin baareissa samoja tarinoita kuin kerron täällä, he luulevat minun tulleen täysin hulluksi. Joel kertoi, että hänen mielestään Panicin ja Milosevicin välillä on käynnissä valtataistelu. Hän ei ollut kuullut mitään Panicin toissapäiväisestä vierailusta Sarajevoon, mutta hän oli kuullut monien ihmisten tukevan Panicia. On normaalia, että Itä-Euroopan hallitusten riveissä on monia ulkomaalaisia. Vesna Terselic kertoi, että myös täällä on kroatialaista syntyperää olevia amerikkalaisia ja australialaisia paljon ministereinä ja korkeilla virkapaikoilla. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 1 Joel Gazic on amerikkalainen kveekari, joka kierteli kesällä 1992 eri puolilla entistä Jugoslaviaa. Hän kirjoitti tietoverkkoihin MIRacles -nimisiä raportteja. Ne löytyvät muun muassa yugo.antiwar -konferenssista. 21.8. Dobar Dan, Sarajevossa, Bihacissa, Goradzessa ja Slavonski Brodissa viime yö oli vaikein moniin kuukausiin. Tulitus oli raskasta ja vahingot olivat suuret. Mieleeni muistui UNPROFOR:n Sarajevon komentajan Mackenzien sanonta: "Luoja varjele meitä kaikilta noilta rauhansopimuksilta. Joka kerta, kun sellainen on allekirjoitettu tai sovittu allekirjoitettavaksi, sotiminen voimistuu." Lontoon rauhankonferenssi alkaa ensi viikolla ja Mackenzien lausuntoa seuraten tämä voisi olla syy sotimisen voimistumiseen viime päivinä. UNPROFOR:n rakennus sai myös osumia viime yönä. Televisiokuvasta näkyi, että rakennus savusi ja ulkopuolella monet kuorma-autot paloivat. On outoa nähdä ylväiden ja voimakkaiden armeijan kuorma-autojen muuttuvan savuaviksi rautakasoiksi. Tämä kaikki tapahtui samaan aikaan, kun keskustelin Burkien ja Milenan kanssa sotilaallisesta interventiosta sotilaita täynnä olevassa pubissa vastapäätä keskustamme. Tarvitsimme keskustelutuokiota, koska meillä oli rankka päivä takanamme. Useita toimittajia vieraili toimistossamme kysymässä mielipidettämme kaikenlaisiin asioihin, joista me emme normaalisti kykene keskustelemaan, ja katsomassa suunnatonta työmääräämme. En pidä toimittajien kysymyksistä, kuten ovatko kuolemanleirit totta, onko totta, että serbijoukoilla on naisten ja lasten leirejä, joissa kaikki tytöt yhdestä 18-vuotisiin raiskataan, kunnes he tulevat raskaaksi, ja niin edelleen. Rehellisesti sanottuna en tiedä. En myöskään tiedä, ovatko HOS:n sotilaat nylkeneet eläviä ihmisiä. En myöskään tiedä, mitä merkitsee Milanilta Yhdysvalloista saamamme viesti, että Panic on määrännyt pidätettäväksi 70 serbien puolisotilaallisten joukkojen jäsentä, jotka halusivat taistella Bosnia-Herzegovinassa. En edes halua keskustella tällaisista asioista. Minulla on jo riittävästi ongelmia pakolaisia koskevien tarinoiden selvittämisessä. Jos ihmiset haluavat myydä tarinoitaan, se on heidän ongelmansa. Jos he haluavat esittää sodan dramaattisemmin kuin mitä se on, se on myös heidän ongelmansa. Tänään vaimoni viettää syntymäpäiväänsä Tanskassa. Tänään on myös kulunut vuosi ensimmäisten kranaattien putoamisesta Osiekiin. Televisiossa näytettiin filmi siitä, millainen Osiek oli ennen tulitusta. Oli outoa katsoa filmiä. Se toi mieleeni vuosien takaisia kuvia, kun kuljin kaupungin ohi: ei kranaattien jälkiä, ei hiekkasäkkejä. Matkallani toimistollemme tapasin Paxin ja Bertramin EYFA:sta, jotka etsivät minua. He olivat myös palaamassa Ecotopiasta ja he olivat vierailleet Belgradin Sodanvastaisessa keskuksessa. Tämä vierailu merkitsi heille todellista mielenmuutosta, koko heidän näkemyksensä sodasta muuttui. Yhtäkkiä he ymmärsivät suuren osan niistä syistä, jotka ovat saaneet minut pysymään täällä kuukausia. Minun laillani he olivat järkyttyneitä entisen Jugoslavian rauhanliikkeen jakautumisesta kysymyksessä sotilaallisesta interventiosta. Belgradissa jakautuminen näkyy Zagrebin tavoin. Yhä useammat ihmiset pitävät sotilaallista interventiota ainoana ratkaisuna. Mutta kuten aina, tämänkaltainen keskustelu on pitkälle jossittelua. Jos me teemme tämän, jos serbit lopettavat taistelut niin muslimit marssivat Belgradiin, jos vuorilla olevia asemia ei räjäytetä tappavat he kaikki Bihacissa, Goradzessa ja Sarajevossa. Jos sitä, jos tätä. Kuten kaikki minut kauan tunteneet, Pax ja Bertram sanoivat, että minun pitää mennä lomalle jonnekin ulkomaille ennen kuin romahdan täysin. He ovat myös tunteneet minut riittävän kauan tietääkseen tuollaisten huomautusten olevan toivottomia. Erityisen toivottomia ne ovat silloin, kun puhelin soi kymmenen kertaa tunnissa ja ihmisiä virtaa loppumattomana jonona. Mutta kaikkien noiden vuosien jälkeen he olivat hämmästyneitä projekteistamme, jotka olimme rakentaneet neljän viime kuukauden aikana. Heidän hämmästyksensä vain kasvoi, kun noin puoli tuntia myöhemmin Osiekin junalta saapuneet 35 Gasincista palannutta vapaaehtoista ympäröi meidät. Useimmat vapaaehtoisista olivat voimaa täynnä, eivätkä millään haluaisi lähteä Kroatiasta. Useimmat heistä haluaisivat mieluumminkin lähteä välittömästi takaisin leirille. Kaikki ne, jotka olivat sanoneet voivansa olla leirillä vain kymmenen päivää, olivat siellä kolme viikkoa. Luulen tämän antavan uskoa tulevaisuuteen. Maailma haluaa auttaa tavalla tai toisella. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 22.8. Dobar Dan, Minä, ja voin ehkä sanoa me, olemme usein täysin kyllästyneitä loputtomaan freelance-toimittajien virtaan. En tarkoita työnsä vakavasti ottavia toimittajia, vaan niitä, jotka viihtyvät pubeissa ja joille toimittaja merkitsee samaa kuin juoppo. Viimeksi mainittuja saapuu toimistoomme kysymään "kuinka voimme päästä Bosnia-Herzegovinaan niin pian kuin mahdollista, ja ellei se ole mahdollista, kuinka voimme päästä Slavonski Brodiin". Tänään täällä kävi kolme nuorta saksalaista tiedotusopin opiskelijaa, jotka olivat umpikännissä. He vaativat, että meidän pitäisi järjestää heidät muutamien muiden toimittajien kanssa Slavonski Brodiin. He kertoivat olevansa tärkeitä henkilöitä ja menevänsä Slavonski Brodiin tekemään raporttia sodasta. He olivat tietenkin juuri palanneet Mostarista, jossa he olivat paneutuneet pakolaisongelmaan. "Nuo typerät kroaatit eivät ottaneet pakolaisia vastaan, idiootit", yksi heistä sanoi. Kysyin heiltä ymmärsivätkö he, että tulitus Slavonski Brodissa on todellista ja jos he menevät sinne heillä on hyvin suuri mahdollisuus joutua tulituksessa loukkuun. "Tietenkin, tietenkin, minua ammuttiin rannikkotiellä palatessamme Mostarista, mutta minun täytyy mennä Slavonski Brodiin voidakseni kertoa tarinan ulkopuoliselle maailmalle. Voin ottaa sellaisia kuvia, joita kukaan ulkopuolinen ei ole vielä nähnyt." Pyysin heitä menemään toimistoamme vastapäätä olevaan kahvilaan odottamaan, kunnes olin soittanut muutamia puheluita. He olivat juuri lopettamassa toista vodkalasillista, kun saavuin kymmenen minuutin kuluttua kahvilaan. Niinpä etsin käsiini Bosnia-Herzegovinan sotilaan, heitä on aina jossain läheisyydellä. Kysyin, voisiko hän ryypätä heidät pöydän alle, mutta pitää huolen, että he maksavat laskun. Tämän jälkeen poistuin kahvilasta. Ohitettuani tunnin kuluttua kahvilan nuo kolme enimmäkseen makasivat tuoleillaan kuunnellen täydellisen kunnioittavina tätä nuorta, ehkä 18-vuotiasta, sotilasta, joka kertoi heille tuhansia kertoja kuulemiamme tarinoita. Ainakin yhdellä sotilaalla oli mahdollisuus päästä eroon painajaisistaan edes hetkeksi. Toimittajien lisäksi toimistomme on täynnä ulkomaalaisia. Luulen, että ensi yönä täällä nukkuu noin 20 henkilöä. Joudumme työskentelemään vailla tilaa ja työskentelypaikkoja. Kun yritimme löytää uuden maksukykyämme vastaavan tilan, huomasimme UNPROFOR:n ja avustusjärjestöjen lisäksi eri maiden lähetystöjen etsivän taloja. Hinnat nousevat nopeasti ja on vaikea löytää mitään ennen ensi kuun kuudetta päivää, jolloin seuraavat työleirit alkavat. Useimmat ulkomaiset järjestöt antavat nykyisin kroaattien etsiä heille tiloja, koska jo tietoisuus ulkomaalaisen järjestön olemassaolosta nostaa hinnat välittömästi kaksinkertaiseksi. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 24.8. Dobar Dan, Tänään perustettiin Kroatiaan uusi järjestö, Suncokret.1 Järjestön nimi tulee eteläisen Euroopan tunnetuimmasta kukasta, jota kasvaa paljon entisen Jugoslavian pelloilla. Se kasvaa nopeasti ja voimakkaasti. Tärkein syy nimelle oli tarina, jonka kirjoitin neljä kuukautta sitten, kun saavuin Zagrebiin. Tarkoitan sitä tarinaa, jossa kerroin auringonkukan siemenien kylvämisestä hiekkasäkkeihin, joita silloin oli kaikkialla. Suncokretin tarkoituksena on koordinoida ruohonjuuritason avustustyötä. Me päätimme erottaa avustustyön ARKista ja Rauhankeskuksesta, koska kyse on käytännöllisemmästä toiminnasta. Muihin toimintoihin verrattuna tässä työssä meidän on oltava enemmän yhteydessä viranomaisiin sekä saatava lupia ja virallisia papereita. Huomasimme, että Sodanvastainen keskus ja Rauhankeskus saa ihmisten silmät laajentumaan esittäytyessämme. Suncokret ei ole vain kroatialaisten järjestö, vaan kroaattien ja ulkomaalaisten muodostama ryhmä, joka haluaa auttaa pakolaisia sekä tuhoutuneita kaupunkeja ja kyliä. Filosofiamme on, että leireillä olevat lapset ovat huomispäivän sotilaita, jos heitä ei auteta selviytymään tunteistaan, vihastaan ja epäluottamuksesta kaikkeen, mikä ei kuulu heidän kansallisuuteensa. Työskentelemme tiiviisti lasten kanssa. Lisäksi autamme pakolaisleirien ja -keskusten ihmisiä perustamalla pieniä työryhmiä. Esimerkiksi amsterdamilainen Marc-Jan Trapman perusti Savudrijassa radioaseman, joka muuten yhä tarvitsee tehokkaamman lähettimen. Istuimme auringossa toimistomme viereisen puiston nurmikolla ja noin 15 henkilön aivoriihessä suunnittelimme, mitä teemme ja miten. Muutamista kroaateista tuntui kuin olisimme suunnitelleet salaista organisaatiota samaan tapaan kuin kommunistinen puolue perustettiin puoli vuosisataa sitten. Uutta on kuitenkin se, ettemme halua työskennellä johtajavaltaisesti, vaan vastuullisten ihmisten muodostamana ryhmänä. Joissakin kroaateissa tämä aiheutti välittömästi ongelmia. He sanoivat haluavansa jonkun, joka sanoo, mitä pitää tehdä ja joka lopettaa keskustelun. Jonkin ajan kuluttua Suncokretissa on 12 palkattua työntekijää. Se kuulostaa suurelta määrältä, mutta rahassa se on tuskin mitään. Ei edes silloin, kun maksamme ammattiyhdistysliikkeen vaatiman 660 markkaa kuukaudessa. Riski ei ole kovin suuri. Tietenkään minulla ei ole tuota rahasummaa taskussani joka kuukausi, mutta olen varma, että teidän avullanne voimme kasvattaa rahavarojamme. Suncokretin tavoitteena on järjestää vapaaehtoisten kanssa niin monia työleirejä Kroatian pakolaisleireillä ja -keskuksissa kuin vain voimme. Rahoitus on pullonkaulamme. Luulemme, ettei ole reilua antaa työttömien, joita on noin 35 prosenttia Kroatian väestöstä, työskennellä loputtomiin ilmaiseksi. Kaikkialla muualla Euroopassa työttömät saavat jonkinlaisia avustuksia, mutta täällä he eivät saa mitään menetettyään työpaikkansa tai valmistuttuaan kouluista tai yliopistosta. Esimerkiksi käy Ivanan tapaus. Hän työskenteli hallintotehtävissä pienessä kolmen henkilön yhtiössä. Lisäksi hän oli työskennellyt jo kuukausia vapaaehtoisena Vukovarin pakolaislasten kanssa. Kun Ivana palasi takaisin työleiriltämme Savudrijasta ja meni työpaikkaansa, niin toimisto oli kiinni eikä kukaan tiennyt, missä hänen pomonsa oli. Hän ei siis menettänyt työtään, vaan työpaikkansa. Vesna P:n, joka on lapsipsykologi, täytyy myydä bussilippuja voidakseen hankkia elannon itselleen ja lapselleen. Oggy on nuorten sosiaalityöntekijä ja teatteriohjaaja. Hän työskenteli vuosikausia nuorisorikollisten parissa ja teki loistavia teatteriesityksiä heidän kanssaan. Nyt hänen täytyy tehdä kotonaan muovikasseja pysyäkseen hengissä. Vastaavanlaisia esimerkkejä on kymmeniä. Mielestäni kaikilla näillä ihmisillä on oikeus rakentaa oma tulevaisuutensa. Pakolaisongelman ratkaiseminen vie aikaa. Joku kertoi minulle, että vasta vuonna 1959 toisen maailmansodan jälkeinen pakolaisongelma oli lopullisesti hoidettu. Teidän avullanne voimme tehdä paljon. Voimme auttaa lapsia ja teini-ikäisiä uskomaan toisenlaisiin asioihin. Voimme organisoida rakennustoimintaa täydellisesti tuhotuissa kaupungeissa. Voimme auttaa pakolaisleirejä jopa kääntämällä lääkkeiden ohjekirjoja. Voimme myös rakentaa vessoja ja muita yksinkertaisia rakennelmia, joita tarvitaan tekemään elämä pakolaisleireillä inhimillisemmäksi. Suncokretia olivat kroatialaisten kanssa perustamassa espanjalaiset, irlantilaiset, hollantilaiset ja saksalaiset. Suomalaiset liittyvät pian joukkoomme. He kaikki ovat valmiita vaarantamaan lähitulevaisuutensa. Meillä ei ole tällä hetkellä mitään, vain suuret suunnitelmamme. Mutta toivomme onnistuvamme, koska UNHCR:n ja UNICEF:n kaltaisten virallisten järjestöjen ja kansainvälisten avustusorganisaatioiden reaktiot ovat olleet innostuneita. Seuraavina viikkoina kiertelemme ympäri maata etsimässä projekteja ja pakolaisleirejä, joille voimme tarjota työtämme. Ensimmäiset ulkomaiset reaktiot ovat olleet myös toiveikkaita. Monet ihmiset haluavat auttaa. Miten sinä voit auttaa? Olemme myös keskustelleet joidenkin virallisten laitosten kanssa siitä, että ne voisivat vuokrata meille toimitilan. Hinnat ovat nousseet niin korkeiksi, että me pelkäämme vapailta markkinoilta vuokraamisen tarkoittavan sitä, ettemme voi käyttää rahojamme niin tehokkaasti kuin haluaisimme. Palattuani kokouksestamme kotiini tehdäkseni vielä joitain töitä huomasin, että tavallisesti kadulla kerjäämässä istuneet romaniperheet eivät olleet paikallaan. Paikalla ei ollut ketään. Tein kierroksen linja-autoaseman kautta nähdäkseni, olivatko he löytäneet sieltä asuinpaikan, mutta myöskään siellä ei ollut yhtään romania. Koska Martin saapuu Colognesta huomenna ja hän on erityisesti kiinnostunut romaneiden tilanteesta, aion huomenna käyttää aikaani heidän etsimiseen. On hiukan outoa, jos he äkillisesti katoavat eikä kukaan tiedä, mitä heille tapahtui. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 1 Suncokret tarkoittaa auringonkukka. 25.8. Dobar Dan, Aamulla puolet romaniryhmästä oli palannut normaalille paikalleen. Kävellessäni rauhankeskukseen näin heidän istuvan samalla paikalla, jossa he ovat olleet viimeiset neljä viikkoa. Olen hiukan huolestunut ryhmän loppuosasta, mutta ehkä he ovat muuttaneet Istriaan kaupunkeihin, joissa on enemmän turisteja. En tiedä vielä, missä he oleskelevat, koska linja-autoaseman seutu on jätetty tyhjäksi. Martin saapui myöhään eilen illalla Colognesta ja toi minulle langattoman puhelimen; ei autopuhelinta, vaan sellaisen, jonka kanssa voi mennä ulos. Hän toi myös paljon muita kipeästi tarvitsemiamme tarvikkeita. Huippu oli, kun hän ilmoitti saksalaisten ryhmien voivan lahjoittaa meille oikean linja-auton, jos meillä on käyttöä sille. Tietenkin voimme käyttää sitä, voimme käyttää myös useita muita kulkuvälineitä. VIA1 yrittää saada tämän auton Hollantiin, maalata sen ja täyttää sen pakolaisleireille tarkoitetulla materiaalilla sekä ajaa sen tänne. Matkan varrella he voivat ottaa mukaan materiaalia myös Saksasta. VIA:n Amsterdamin toimiston ihmisiä saapui myös eilen illalla materiaalilla täyteen pakatulla Ford Transitilla. Materiaalin joukossa oli toimivia monistuskoneita ja -paperia. Niinpä voimme tuottaa omaa materiaalia ja antaa yhden monistuskoneen jollekin suurelle pakolaisleirille, jotta he voivat aloittaa oman sanomalehden julkaisemisen tai tuottaa materiaalia koululle. Useimmista leireistä löytyy toimittajia ja opettajia. Jos saamme leirien opettajat ja Kroatiassa työpaikkansa menettävät opettajat yhteen, voimme ainakin aloittaa jonkinlaisen koulutusjärjestelmän pakolaisleireillä. Arabien avustusjärjestöt ovat muutamilla suuremmilla leireillä käynnistäneet jonkinlaista koulutusta, mutta rehellisesti sanoen emme ole varmoja, onko tämä paras tapa. Bosnian muslimien ja Lähi-Idän islamilaisten välillä on suuri ero. Olemme esimerkiksi kuulleet imaamien kulkevan leireissä keräämässä pois nallet ja muut lelut, jotka lapset ovat joko ottaneet mukaansa tai saaneet länsimaisilta humanitaarisilta avustusjärjestöiltä. Jos näin on, meillä on todella ongelmia heidän kanssaan. Lapsille annetaan näinä outoina aikoina jotakin ja toiset ottavat sen pois. Muutamat lapsista toki tiesivät Koraanin kieltävän lelut, mutta useimmat eivät ole koskaan kuulleet sellaisesta. Yksi tyttö kertoi minulle, että jos hänellä olisi nukke, hän piilottaisi sen maahan salaiseen paikkaan jonkin leirin puun alle ja kaivaisi sen esille kerran päivässä. Vain pitääkseen sitä hetken käsissään, pitääkseen edes jotain hänelle kuuluvaa. Tällainen saa silmäni kostumaan. Useimmat koulut ovat saaneet viime kuussa tietää, että niiden on supistettava henkilökuntaa. Tarkoituksena on muodostaa suurempia luokkia, koska raha ei riitä kaikkien opettajien palkkoihin. Toinen syy on se, että Kroatiassa lasten määrä on pienentynyt, koska monet serbiperheet ovat poistuneet maasta. Kiitoksia kaikille niille, jotka käyttivät aikaansa etsiäkseen tietoja parin päivän takaiseen kysymykseeni kaloreista. Todellakin, ihminen tarvitsee päivittäin hiukan yli 2 000 kaloria, eikä lähteenä saisi olla ainoastaan leipä, jossa on paljon kaloreja, mutta vain vatsan täytteeksi, ei antamaan energiaa toimintaan. Useimpien leireillä työskennelleiltä vapaaehtoisilta saamieni raporttien mukaan pakolaiset saavat päivittäin 1 000 1 500 kaloria, pääasiallisesti valkoisesta leivästä. Tänään kuulin huhuja entisen Jugoslavian pakolaisten ja erityisesti Bosnia-Herzegovinan kodittomien asemaa käsittelevästä salaisesta YK:n raportista. Huhujen mukaan yli sadantuhannen ihmisen odotetaan kuolevan ennen talvea. Älkää antako huhujen toteutua. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 1 Vriwillige Internationale Aktie, Hollannin SCI-osasto. 26.8. Dobar, Dan Kävellessäni aamulla toimistolle näin punaisen Ferrarin ajavan kadun toisella puolella vähintään 120 kilometrin nopeudella. Keskellä kaupunkia. Ensimmäinen reaktioni oli jotain sen kaltaista kuin: "Hei kaveri, emme ole Sarajevossa, missä kuljettajilta vaaditaan ennemminkin rallikuskin kuin kohtelijaan kuljettajan taitoja." Ferrarin ohittaessa minut huomasin, että siinä oli keltaiset rekisterikilvet, joiden kaksi ensimmäistä merkkiä olivat HV. Kyse oli siis Kroatian armeijan autosta. Olen tiennyt, että armeija käyttää kummallisesti rahojaan kalliisiin autoihin, mutta tämä ylitti kaikki rajat. Mitä armeija tekee kaksipaikkaisella Ferrarilla. Armeijasta on tässä maassa muodostumassa todellisesta elämästä täydellisesti eristäytynyt voimatekijä, samaan tapaan kuin kommunistivallan aikaan. Pakolaisleireihin tehtävien ratsioiden lisäksi armeija on ryhtynyt tekemään katutarkastuksia, jotka aikaisemmin olivat MUP:n erityisoikeus. Kun sotilaat tarkistavat passini noin kolme kertaa viikossa, he aina tarkastelevat kummissaan kaikkia passissani olevia Itä-Euroopan maiden viisumeita. Aivan kuin he ajattelisivat: "Mitä tämä kommunisti tekee täällä?" Kuten tiedätte, kaikenlaiset entiset kommunistit ovat ympäröineet Tudjmanin. Poliisipäällikkö ja jopa salaisen poliisin päällikkö vaihtoivat vain puolta. Aikaisemmin he metsästivät kansallismielisiä, nyt he metsästävät kommunisteja, on usein kuultu sanonta. Iltapäivällä menimme Ninan kanssa katsomaan sosiaalialan koulun rakennusta, josta mahdollisesti voisimme saada käyttöömme tiloja. Koulussa on noin 400 opiskelijaa, joista noin 200 on yleensä koulussa ja loput suorittavat käytännön harjoittelua. Nuo 200 opiskelijaa opiskelevat luokissa, jotka ovat täpötäynnä pöytiä ja tuoleja ja luokkaan on sijoitettu noin 50 opiskelijaa. Hollannissa vastaavanlaisissa oppilaitoksissa luokkakoko on 20 henkilöä. Maali varisee hiljalleen luokkien seinistä ja liitutaulun lisäksi niissä ei ole muita opetusvälineitä. Tunsin itseni monella tapaa tirkistelijäksi verratessani koulua hollantilaisiin kouluihin. Minun oli vaikea kuvitella, että ihmiset voivat oppia mitään sellaisissa olosuhteissa. Oli kuin olisin palannut takaisin historiaan. Illalla meillä oli toinen tapaaminen hotelli Esplenadassa. Viimeisen puolen vuoden aikana tämä hotelli on käynyt läpi ehkä suurimman tyylinmuutoksen. Hotelli ja sen henkilökunta on ehkä pysynyt samana, mutta kaikki farkkuihin ja likaisiin vaatteisiin pukeutuneet toimittajat saavat sen muistuttamaan ennemminkin Hemingwayn kirjoissa kuvattuja hotelleja. Ensimmäistä kertaa minut päästettiin sisälle lyhyissä housuissa. Kaksi kuukautta sitten minut olisi käännytetty ovelta. Nyt me saatoimme istua aulassa upottavissa nahkaisissa nojatuoleissa jugendtyyppisten lamppujen alla. Kenen kanssa ja mistä keskustelimme? Siitä kerron huomenna, koska olen väsynyt kaikista viime päivien tapahtumista. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 27.8. Dobar Dan, Ensimmäistä kertaa täällä oloni aikana minulla oli tapaaminen ulkomaalaisen ministerin kanssa, Saksan Ala-Saksin liittovaltion ulkoministerin kanssa, ollaksemme tarkkoja. Hänen tittelinsä ei tietenkään ollut ulkoministeri, koska Saksan liittotasavalloilla ei ole omaa ulkopolitiikkaa. Se hoidetaan Bonnista. Trittinin titteli oli "Ala-Saksin liitto- ja Euroopan asioiden ministeri", mutta joka tapauksessa hän oli tarpeeksi tärkeä vakavasti otettavaksi. Vakavasti hänet otti myös zagrebilainen Äidit rauhan puolesta -järjestö. Heillä oli tapaaminen Trittinin kanssa ennen meitä. He seurasivat Trittiniä hotelliin, koska he eivät olleet mielestään selittäneet omia näkökohtiaan riittävän selkeästi Trittinille. Tästä syystä kokouksemme alussa oli pienoinen kaaos: kuinka mahduttaa kymmenen ihmistä pieneen huoneeseen ja mistä pitäisi puhua. Sodanvastaisen kampanjan ja Äidit rauhan puolesta -järjestön välit ovat sodan alun jälkeen viilenneet, emmekä tiedä riittävän hyvin, mitä he tekevät ja ajattelevat. Joka tapauksessa noin puolen tunnin kuluttua jää oli rikottu ja Trittin ilmaisi selvästi taustansa, Vihreän puolueen. Tämä miellytti meitä. Zoran esitteli näkemyksiään sodasta ja sen ratkaisumalleista, jonka jälkeen Nina ja minä otimme enemmän tai vähemmän kokouksen ohjat käsiimme ja kerroimme näkemyksiämme avustustyöstä. Trittinin vierailun syy oli sama kuin useimmilla virallisilla valtuuskunnilla, joita liikkuu eri puolilla maata. On käynyt yhä selvemmäksi, että sadoista tuhansista pakolaisista ei voida pitää huolta ulkomailla ja lisäksi pakolaisten itsensä kannalta ei välttämättä ole viisasta, että heitä kuljetetaan joihinkin pohjoisempiin maihin. Yhä useammat maat ja järjestöt ovat joko päättäneet adoptoida yhden tai useamman pakolaisleirin tai rakentaa uusia leirejä ennen talven tuloa. Trittin kertoi Ala-Saksin suunnittelevan uusien leirien rakentamista 182 miljoonalla markalla ja hänen matkansa tarkoituksena oli selvittää millaisia mahdollisuuksia on olemassa. Hän kertoi, ettei hän pidä niistä paniikinomaisista ratkaisuista, joita eri puolilla Eurooppaa on tehty. Ihmisiä majoitetaan vanhoihin armeijan parakkeihin, perheisiin, suuriin saleihin, ja niin edelleen vailla minkäänlaista pitkän aikavälin näkemystä. Esimerkiksi juuri ennen tapaamistamme Trittinin kanssa sain puhelun Amsterdamista. Kuulin, että kaupungin asuntotoimisto tarjoaa viisi taloa Bosnian pakolaisille. Se on hieno lahja, mutta vähemmän kuin pisara meressä. Minulle kokouksen paras anti oli se, että vihdoinkin tapasin jonkun tarpeeksi korkean hallitustason ja Vihreiden edustajan, joka vastusti ajatusta minkäänlaisesta sotilaallisesta interventiosta. Tämä oli tärkeää siksi, että kohtaamme joka päivä ulkomaisia rauhanryhmiä ja vasemmistopuolueiden poliitikkoja, jotka neuvovat lähettämään joukkoja. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 28.8. Dobar Dan, Suurin osa vieraista ja pitkäaikaisvapaaehtoisista lähti eilen, joten viimeinkin toimistossamme on jälleen rauhallista eikä makuupusseja ole kaikkialla. Pieni ryhmä matkusti Itä-Slavoniaan. He kiertelevät siellä muutamia päiviä ja keskustelevat paikallisten viranomaisten kanssa. Näyttää siltä, että muutamia kuukausia sitten esittämämme ajatus siitä, että "länsi" auttaisi tuhottuja kyliä ja kaupunkeja on hedelmällinen. Tähän mennessä ainakin kymmenen kaupunkia on pitänyt ideaa hyvänä, mutta halunnut täsmällisempiä tietoja. Äkillisen vieras- ja vapaaehtoispaljouden vuoksi meillä ei ole ollut aikaa kehittää ajatustamme. Tudjman esiintyi tänään televisiossa palattuaan takaisin Lontoosta. Hän kertoi kuinka hyvä rauhankonferenssi oli ollut. Tudjman oli monista asioista samaa mieltä Panicin kanssa. Hänen mielestään oli merkittävää, että Panic oli Lontoossa avoimesti protestoinut Milosevicia vastaan. Izetbegovic oli vähemmän tyytyväinen kokouksen tuloksiin. Ennen kaikkea hän ei pitänyt avoimesti esitetystä Bosnia-Herzegovinan jakamisesta, kuten muut osanottajat. Myöhemmin hän pohdiskeli, mikä on eri johtajien vaikutus taisteleviin joukkoihinsa. Izetbegovic sanoi olevansa halukas uskomaan, että Bosnian serbien johtajan ilmoitus Goradzen taistelujen lopettamisesta on rehellinen. Ensiksi hän haluaa nähdä, onko Karadzilla väittämäänsä vaikutusvaltaa Goradzen joukkojen komentajaan. Näemme sen lähipäivinä. Aamulla join kahvia Ognjenin kanssa. Hän edustaa ARKia ensi viikolla Valenciassa pidettävässä rauhankokouksessa. Ognjen palasi juuri Splitin rannikolla olevalta saarelta. Hän kertoi saarella asuvien ihmisten ryhtyneen jo syömään rapuja ja simpukoita. Ei siksi, että se on hienoa, eikä vielä ole edes niiden aika, vaan siksi, että muuta ruokaa ei ole tällä hetkellä saatavilla. Joka puolella ihmiset varastoivat talven varalle kaikkea, mikä on halpaa. Mitä muuta ihmiset voivat tehdä kuin varautua siihen parhaan kykynsä mukaan. Zagrebissa on nyt noin 150 000 pakolaista. Useimmat heistä asuvat toisten perheiden kanssa. Inhimillisyyden osoituksen lisäksi tämä on myös yksi tapa varautua talven varalle. Rekisteröidyt pakolaiset ja kodittomat saavat Punaiselta Ristiltä ruokakuponkeja ja joskus jopa rahaa. Pienituloisten tai vailla tuloja olevien ihmisten määrä on hyvin suuri, mutta heille ei ole ruokakuponkeja. Joten pakolaisen tai kodittoman vastaanottamalla voi turvata itselleen ja perheelleen ainakin jonkin verran ruokaa. Ihmettelen, millaiseksi Serbian ja Montenegron tilanne kehittyy ensi talvena. On käynyt yhä selvemmäksi, että UNPROFOR ottaa rajat haltuunsa valvoakseen kauppasaartoa. On aikaisempaa tärkeämpää, että maailman rauhan- ja muut järjestöt ymmärtävät, että Serbiassa miljoonat ihmiset elävät uskomattomissa olosuhteissa ja useilla heistä on vakavia ravinto-ongelmia, ellei kauppasaartoa pureta ja viedä ruokaa näille onnettomille. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 29.8. Dobar Dan, Aikaisin aamulla sain puhelinsoiton kotikaupungistani. Soittajat olivat lukeneet paikallisessa sanomalehdessä julkaistun artikkelin työstäni täällä ja he halusivat tietää, voisivatko he auttaa ja miten. Olin unohtanut artikkelin täysin ja olin todennäköisesti yhtä yllättynyt kuin artikkelin lukeneet soittajat. On hienoa, että työstämme kirjoitetaan, mutta en pitänyt artikkelin henkilökohtaisesta osuudesta. Kysymys on muustakin kuin, että sittardilainen idiootti työskentelee Zagrebissa. Tietenkin olen onnellinen, että sanomalehdet kiinnittävät enemmän huomiota täällä oleviin ongelmiin ja antavat taustatietoja tyhmien sotajuttujen ja puolinaisen poliittisen informaation sijaan. Kotikaupungistani saamieni puhelujen jälkeen kroatialainen sanomalehti Slobodna Dalmacia teki minusta ensimmäisen pitkän haastattelun. Toimittaja oli miellyttävä nainen, joka oli hyvin kiinnostunut näkemyksistäni sotilaallisesta interventiosta. Tiedän, ettei näkemykseni ole suosittu ja tiedän monien pitävän minua hulluna, mutta on hauska nähdä mielipiteeni painettuna jossakin "virallisessa" kroatialaisessa sanomalehdessä. Maanantaina muutoin Kroatian televisio vierailee toimistossamme, joten julkisuuskynnys on ylitetty. Kaikki tämä on seurausta työleireistä, jotka tekivät ihmisille selväksi, että Tkalcicevan1 varrella olevan tuntemattoman oven takana tapahtuu jotain. Slobodna Dalmacian toimittajan jälkeen toimistoomme saapui hollantilainen filmiryhmä, joka oli ollut viime viikolla Gasincissa ja halusi nyt keskustella kanssamme. He eivät voineet uskoa Euroopasta löytyvän sellaisia olosuhteita. He todistivat myös Kroatian sotilaspoliisin tekemää ratsiaa. Sen aikana leiriltä löytyi yksi mies, joka palautettiin Bosnia-Herzegovinaan. Heidän ei tietenkään annettu kuvata ratsian aikana. Kuvausryhmä oli hyvin onnellinen kuultuaan Hollannin hallituksen valtuuskunnan vierailusta Kroatiassa ja että se oli mahdollisesti adoptoinut Gasincin. Emme ole tästä varmoja, mutta kaikki adoptoidusta leiristä kuulemani sopii Gasincin leiriin. Hollantilaiset lupasivat rakentaa taloja ennen talvea ja ottaa vastuun ruoka- ja lääkehuollosta. Erityisesti viimeksi mainittujen osalta Gasincin tilanne on hirveä. Filmiryhmä kertoi, että kaikki paikat, joita he halusivat kuvata, aina siivottiin. Yhtenä päivänä lääkintätila oli ollut yltä päältä likainen ja seuraavana päivänä, kun ryhmä saapui kuvaamaan, se oli siivottu. Tämä muistuttaa tarinoita vessoista. UNHCR:n standardien mukaan leireillä on riittävästi vessoja, mutta puolet niistä on aina suljettu, koska rahat eivät riitä niiden päivittäiseen siivoamiseen. Hollantilaisen filmiryhmän lähdettyä kroatialainen vapaaehtoinen saapui Pulan leiriltä. Nainen hymyili leveästi. Ensimmäistä kertaa näin hänet todella iloisena. Hän oli onnistunut saamaan joitakin Pulan leirillä asuvien pakolaisten sukulaisia pois Bosnia-Herzegovinasta. Hän on itse koditon, joten oli kummallista, että Kroatian viranomaiset hyväksyivät hänen takuunsa. Mutta mitä väliä sillä on. Ihmiset ovat päässeet pois ja ovat jälleen yhdessä. Kun leikin tämän naisen pojan kanssa, joka on saman ikäinen kuin vanhin poikani, olin hiukan pahoillani poikieni vuoksi. Oli hienoa antaa pojalle leikkihiiri, jonka poikani oli lähettänyt SCI:n ihmisten mukana annettavaksi hänen ikäiselleen pakolaislapselle. Minua todella lämmitti, kun kuormaa purkaessamme löysin tuon hiiren. Tiesin kuinka paljon poikani piti siitä. Hiiren saanut poika piirsi kiitospiirroksen, jonka lähetämme faxilla Sittardiin. Samaan aikaan itävaltalainen vihreiden kansanedustaja Mariana Grandits saapui toimistoomme. Hän matkustaa ensi viikolla Saksan vihreiden edustajien kanssa eri puolilla Kroatiaa ja toivottavasti myös Herzeg-Bosnaa. Hän saapui tarkistamaan, olimmeko sopineet kaikki hänen toivomansa tapaamiset. Koska Mariana on syntyperältään kroaatti, hän ei tarvitse keskuksesta ketään tulkiksi. Hänen päähuolensa koski joitakin Kroatian hallituksen suunnitelmia, jotka hän oli saanut Saksasta. Koska mitään näistä suunnitelmista ei oltu julkaistu Kroatiassa, olimme hyvin hämmästyneitä lukiessamme Tudjmanin hallituksen uusia ajatuksia perheestä, naisten roolista, kirkosta ja vähemmistöistä. Jos ajatukset todella hyväksytään laeiksi Kroatia palaa historiaan. Mutta koska ei ole täysin selvää, onko kyse vain joistakin hallitukselle valmistelluista muistioista vaiko salaisista asiakirjoista, meidän täytyy saada asiasta lisätietoja, ennen kuin voimme julkaista ne. Myöhemmin keskustelimme ajatuksesta, jonka vihreät esittivät END-konventiossa2 Brysselissä viime kuussa. Vihreät esittivät jonkinlaisen pysyvän entisen Jugoslavian rauhanfoorumin perustamista. Rauhanliikkeiden lisäksi siihen osallistuisi ihmisiä erilaisista yhteiskunnallisista liikkeistä ja oppositiopuolueista. Forumin tavoitteena olisi kehittää ideoita entisen Jugoslavian tulevaisuudesta. Erityisesti zagrebilaiset ja ljubljanalaiset rauhanryhmät suhtautuvat epäilevästi ajatukseen. Jälleen keskusteleva elin, joka tuottaa päätöslauselmia. Mariana vakuutti kuitenkin Zoranille ja minulle, että foorumi olisi ennemminkin käytännöllinen. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 1 Tkalcieva on katu, jolla ARK:n toimisto sijaitsee. Kyseinen katu on Zagrebin kuuluisin kahvilakatu. 2 END-konventio on kansainvälisen sitoutumattoman rauhanliikkeen yhteysverkoston END-liikkeen (European Nuclear Disarmament, Euroopan ydinaseriisunta) vuosittain järjestämä kokous. 30.8. Dobar Dan, Aamulla menin katsomaan taloa, jota meille tarjottiin vuokrattavaksi julkaistuamme lehdessä ilmoituksen. Toivon todella, että saamme rahat kokoon vuorataksemme tämän talon, koska se näyttää parhaalta kaikista tähän mennessä näkemistämme. 5 000 markan kuukausivuokra on korkea, mutta silti alhaisempi kuin useimmat tarjoukset. Ihmettelen onko zagrebilaisilla tulevaisuudessa varaa vuokrata mitään kaupungissaan. Palattuani taloa katsomasta käytin aikaa erilaisten väkivallattomien Bosnia-Herzegovinan sodan lopettamiseen tähtäävien ehdotusten lukemiseen. Ehdotuksia tuli kaikkialta maailmasta ja niitä oli kaikenlaisia. Jotkut ehdottivat rauhanpommituksia, joissa pudotettaisiin satoja tuhansia postikortteja, joissa ihmisiä kehotetaan elämään rauhassa. Toiset halusivat rauhanmarssia Belgradista Sarajevoon. Näiden välissä oli ajatuksia, joissa ehdotettiin välittäjäryhmien pudottamista taistelevien ryhmien väliin ihmispuskuriksi. Hetken aikaa olin todella peloissani, että jotkut ihmiset kuolevat pian, koska ehdotusten tekijät aliarvioivat täysin tämän sodan. En pelästy joistakin näyttävistä tempauksista ja olen aikaisemmin ollut toteuttamassa useita tempauksia, joissa kuolemanvaara on ollut suuri. Mutta oltuani täällä viisi kuukautta minusta tuntuu, että tuollaiset tempaukset ovat joko paperin haaskausta tai hyvin sankarillinen tapa tehdä itsemurha. Tällaisia tempauksia suunnittelevien pitäisi olla hyvin selvillä siitä, mitä he ovat tekemässä. Luodit ja kranaatit ovat todellisia. En halua pelästyttää teitä, mutta olkaa edes realistisia kuoleman edessä. Jos väkivallattomalle interventiolle halutaan menestystä, joukon on oltava massiivinen, pieni ryhmä ei riitä. Ryhmän on myös kyettävä tarjoamaan jotain sotilaille, jotta he lopettaisivat taistelemisen. Jos sotilaita pyydetään vain lopettamaan taisteleminen, suurin osa todennäköisesti nauraa hetken ja jatkaa. Ryhmän pitäisi kyetä kuuntelemaan taistelujen syvempiä syitä ja katsoa, voivatko he kääntää syyt vakaviksi vaatimuksiksi läntiselle maailmalle. Uskon yhä, että nämä sodat voidaan lopettaa jopa ilman massiivista sotilaallista interventiota. Mutta erityisesti rikkaan läntisen maailman pitäisi olla halukas maksamaan rauhasta, kuten ne tekivät toisen maailmansodan jälkeen. Mielestäni ei tarvita Länsi-Euroopan sotilaallista interventiota, vaan tarvitaan massiivista taloudellista apua takaamaan rauha tämän alueen ihmisille. Kuten Izetbegovic oli odottanutkin Karadzisin valta ei ollut niin vahva kuin hän on kuvitellut tai hän ei tehnyt sitä, mitä lupasi. Joka tapauksessa taistelut Goradzessa ja sen ympäristössä jatkuvat. Sarajevossa näytti eilen aamulla hiljaiselta, mutta iltapäivällä ja illalla tulitus jälleen kiihtyi. Tänä aamuna kranaatti räjähti torilla ja surmasi ainakin kahdeksan ihmistä. Tapaus oli samanlainen kuin muutamia viikkoja sitten tapahtunut, jolloin ryhmä ihmisiä odotti leipää. Verilöyly näytti hirvittävältä. Myös Slavonski Brodissa tulitus oli tänään voimakasta. Kaupunkia tulitettiin lähes koko päivän. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam Syyskuu 1.9. Dobar Dan, Tänään on kansainvälinen sodanvastainen päivä, mutta taistelut ja pommitukset vain jatkuvat Sarajevossa, Gorazdessa, Banja Lukassa, Slavonski Brodissa ja monissa pienemmissä kaupungeissa ja kylissä. Gorazdessa muslimijoukot ovat ilmeisesti pystyneet murtamaan kaupungin sisältä päin kaupunkiin hyökkääjien linjat. Serbialaisten asukkaiden saattue jätti kaupungin tänään ja Kroatian televisiossa näytetyn ulkomaalaisen televisioraportin mukaan muslimijoukot ampuivat heitä kaupungin ulkopuolella. Yhdessä saattueen busseista kuoli lapsia ja naisia. Tulin juuri ajoissa toimistolle tavatakseni kaksi Ruotsin suurlähetystön edustajaa. He olivat kuulleet jostain, että heidän pitäisi keskustella kanssamme, mutta he eivät oikein tienneet mistä. Kerroin heille työstämme ja suunnitelmistamme talveksi ja he lupasivat puhua suunnitelmistamme suurlähetystön päättäville tahoille. Jos kaikki viimeisten kolmen viikon aikana saamani lupaukset toteutuvat, meillä ei ole mitään ongelmia järjestömme pyörittämisessä. Näiden viiden kuukauden jälkeen olen kuitenkin oppinut realistiksi. Tällä hetkellä olemme pennittömiä, enkä edes tiedä, kuinka rahoitamme loppuviikosta alkavat uudet työleirit. Jostain syystä kestää kauan ennen kuin jotain tapahtuu. Myöhemmin iltapäivällä kaksi Slobodna Dalmacian toimittajaa vieraili toimistossamme. He olivat kuulleet sähköpostista ja he halusivat nähdä, kuinka se toimii. Toimittajat innostuivat entistä enemmän, kun näytin heille heidän oman sanomalehtensä eilisiä juttuja jopa heidän omiaan ja selitin, että tietoverkossa heidän juttunsa ovat matkustaneet maailman ympäri, ennen kuin ne ovat luettavissa tietokoneestamme. Ja vielä vaikuttuneempia he olivat, kuin näytin heille, että meillä oli tietokoneessamme artikkeleita myös belgradilaisesta viikkolehdestä Vremestä. Lajittelimme eri puolilta saamiamme lääkkeitä ja tulimme siihen tulokseen, että ainakin neljännes niistä piti heittää pois. Osaa oli jo käytetty, toisia olisi pitänyt säilyttää viileässä ja jotkut lääkkeet olivat vanhentuneet jo kaksi vuotta sitten. Haluamme korostaa kaikille, että tarkistakaa lääkkeiden käyttökelpoisuus jo ennen kuljetusta. Meidän täytyy toimittaa käyttökelvottomat lääkkeet takaisin pohjoiseen, sillä täällä ne päätyvät tavallisille kaatopaikoille, emmekä halua kemikaalien joutuvan ympäristöön. Illalla odottelin saksalaisen Euroopan parlamentin jäsenen Claudia Rothin paluuta Spilitistä. Hän oli viime viikolla Belgradissa ja oli sitä mieltä, että vain aseellinen väliintulo pystyy lopettamaan tämän sodan. Toivoin, että voisin saada hänet uskomaan toisenlaiseen visioon, mutta ikävä kyllä häntä ei näkynyt. Toivottavasti hän seurueineen palaa Zagrebiin varhain huomenaamulla, koska me olemme järjestäneet heille kaikenlaista ohjelmaa ja olisi sääli, jos he eivät kuule pakolaistoimiston johtajan Zoricin puhetta. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 2.9. Dobar Dan, Kymmeneltä aamulla hollantilainen sairaanhoitaja Astrid, joka on täällä vapaaehtoisena, soitti minulle paniikissa Hollannin konsulaatista. Hän kertoi, ettei konsulaatissa ollut papereita, joiden oli pitänyt olla valmiina häntä varten, eikä kukaan edes tuntuvat tietävän mistä Astrid puhui. Konsulaatin hollantia heikosti osaava sihteeri ei ymmärtänyt, että Astrid halusi aivan normaalin viisumihakemuslomakkeen auttaakseen jotakuta saamaan viisumin Hollantiin. Tunnin kuluttua Astrid soitti jälleen kertoakseen, että joku Budapestin Hollannin suurlähetystön tyyppi oli ilmestynyt paikalle jutellakseen konsulin kanssa. Tämä ihminen ei vain puhunut hollantia, vaan järjesti tarvittavat paperit hetkessä. Astridin täytyy nyt mennä noiden papereiden kanssa Gasinciin Itä-Slavoniassa toimittaakseen ne joillekin pakolaiselle, jotka viime viikolla täällä käynyt hollantilainen kuvausryhmä haluaa auttaa Hollantiin. Jotkut kyseisistä pojista ovat, kuten me sanomme, "yli-ikäisiä". Se tarkoittaa, että he ovat yli 18-vuotiaita, mutta ovat jotenkin selvinneet molemmista ratsioista, joiden aikana Kroatian sotapoliisi haki kaikki 18 60-vuotiaat pojat ja miehet lähetettäväksi Bosnia-Herzegovinaan sotimaan. Samana maanantaina, kun me Zagrebissa kiirehdimme virallisten papereiden saantia, Gasincin pakolaisleirissä kuulutettiin, että kaikkien Hollantiin haluavien pitäisi ilmoittautua leirin toimistossa. Bicky kertoi, että hetkessä kaikki 2 500 ihmistä juoksi ulos teltoistaan ja ilmoittautui. Leirillä kulki huhu, että paikkoja oli jaossa 1 250 pakolaiselle. Koska useimmat pakolaisista olivat tutustuneet yhteen tai useampaa hollantilaiseen työleirimme aikana, kaikki toivoivat kuuluvansa valittujen joukkoon. Kun bussit saapuivat leiriin, oli selvää, että kysymys ei voinut olla 1 250 ihmisestä, vaan 250 ihmisestä. Se tarkoitti tietenkin suurta pettymystä kaikille. Kroatian televisio raportoi tänään, että leiriltä lähti 500 ihmistä, mutta Bicky näki vain neljän bussin lähtevän, joten lähtijöitä oli enintään 225. Joka tapauksessa lähes kaikki, joita me olimme auttaneet viisumin saannissa olivat onnekkaita ja onnistuivat pääsemään bussiin. Zagrebiin matkannut Bicky ja Gasinciin matkustanut Astrid ohittivat tietämättään toisensa. Astrid hämmästyy, kun hän löytää pakolaisleiriltä vain yhden henkilön niistä neljästä perheestä, joille hänellä on kaavakkeet. Uskon hänen olevan niin iloinen siitä, että kaikki muut pääsivät lähtemään leiristä ennen talven tuloa, eikä hän tunne tehneensä hukkareissua. Kun soitimme hollantilaiselle filmiryhmälle Amsterdamiin kertoaksemme tarinamme, he olivat erittäin innostuneita. Jopa yleensä kaikkeen viileästi reagoiva Jan Dries kuulosti liikuttuneelta. Toinen todella liikuttunut toimittaja oli eräs itävaltalainen, jonka kanssa juttelin eilen. Hän meni tänään sairaalaan haastattelemaan bosnialaisia haavoittuneita lapsia. Hän pystyi vain tuijottamaan yhtä 17-vuotiasta tyttöä, joka näytti aivan 12-vuotiaalta. Häntä oli pidetty keskitysleirissä Koillis-Bosniassa kaksi kuukautta ja tuona aikana hänet oli raiskattu vähintään 30 kertaa. Nyt hän on raskaana, mutta hän ei voi saada enää aborttia, koska raskauden alkamisesta on jo yli kolme kuukautta. Joku kroatialainen lääkäri auttoi haastattelussa, vaikka yleensä he eivät todellakaan halua. Mutta tyttö pystyi vain sanomaan "uh", "ei" ja "en tiedä miksi" bosniaksi. Lääkärin kertomuksen mukaan tyttö kuului leirillä suurempaan naisten joukoon, jotka raiskattiin lähes päivittäin. Nuorin naisista oli vain 12-vuotias. Jotenkin joku sukulainen sai naiset pois leiriltä. Mies oli vain pukeutunut tshetnikien univormuun ja kävellyt naisten kanssa ulos leiriltä. Tilanne Goradzen ympärillä muuttui taas. Aselepo on joko ohi tai rikottu. Joka tapauksessa on selvää, että Bosnian serbijohtajan Karadzicin Lontoon konferenssin jälkeen antamilla määräyksillä ei ole juuri mitään vaikutusta. Paikalliset serbien sotapäälliköt ovat arvostelleet rankasti Karadzicia. Samat päälliköt ovat syyttäneet myös YK:ta aseiden tuomisesta kaupunkiin. Samanlaisia tarinoita levitetään myös toisella puolella. Sarajevosta tulleessa "raportissa" väitettiin, että YK on pudottanut aseita serbien joukoille. En henkilökohtaisesti usko mihinkään noista tarinoista. Huhut ovat saaneet aikaan sen, että YK:n tämänpäiväinen lääke- ja ruokalähetys jouduttiin peruuttamaan, koska sotilaat serbien tiesuluilla eivät suostuneet yhteistyöhön. Keskellä yötä sain puhelun Ninalta. Hän oli ajamassa englantilaisen Jasonin kanssa autoa Gospiciin. He olivat ajamassa yöllä sellaisen alueen läpi, josta jokainen vastaantulija sanoi, etteivät he tiedä, onko tie turvallinen, mutta he voivat ainakin ajaa seuraavalle tiesululle viiden kilometrin päähän. Nina kuulosti hyvin masentuneelta. Hän oli normaalisti kävellyt kesäisin saman alueen kauniilla vuorilla. Mutta nyt hän oli päätynyt puoliksi tuhottuun kaupunkiin, jonka baarit olivat pullollaan ryyppääviä ihmisiä, siviileitä, Kroatian armeijan sotilaita ja UNPROFOR:n sotilaita. He eivät uskaltaneet lähteä paluumatkalle yöllä, ja kulkivat pubista pubiin lainatakseen muutaman huovan. Lopulta heitä onnisti. He pääsivät yöksi johonkin yksityiskotiin. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 3.9. Dobar Dan, Tarina Gasincinsista Hollantiin lähteneistä pakolaisista ei ole vielä päättynyt. Tänä aamuna soitin Amsterdamiin ja puhuin Marc-Janin kanssa. Hän kertoi eilen illalla televisiosta tulleesta raportista. Pakolaiset oli kuljetettu bussilla Zagrebiin, josta heidän piti lähteä junalla Hollantiin. Rautatieasemalla kävikin ilmi, että joidenkin pakolaisten nimiä ei ollut listalla, joka oikeutti nousemaan pohjoiseen menevään junaan. Näky oli tietenkin tunteisiin vetoava. Itkeviä ihmisiä, ystävyksiä, joiden piti erota. Toiset lähtivät ja toiset jäivät. Soitimme Gasinciin saadaksemme selville, kuinka monta ihmistä ja ketkä palautettiin leirille, mutta kukaan ei tiennyt mitään. He olivat kovin hämmästyneitä kysymyksistämme, eivätkä tuntuneet edes tietävän, kuinka monta ihmistä leiriltä oli alunperin lähtenyt. Luin juuri saksankielisen version päiväkirjani kolmen ensimmäisen kuukauden ajalta. Peace Media Servicen Jim Forest on toimittanut lyhennelmän, joka on käännetty saksaksi, sillä joku rauhan järjestö Saksassa haluaa julkaista sen. Hämmästyin sitä muutosta, joka kirjoittamisessani on tapahtunut viiden kuukauden aikana. Painiskelen yhä kirjoituksissani sodaksi kutsutun ongelman kimpussa, mutta aiheeni ja kiinnostuksen kohteeni ovat muuttuneet paljon. Ihmettelenpä, onko tätä vielä mielenkiintoista lukea. Etenkin viime viikkoa, jonka perusteella näyttää siltä, että olen täydellisen kaaoksen vallassa. Mutta sekin on sotaa. Illalla kävin katsomassa asuntoa tai oikeastaan huonetta, jossa voisin asua seuraavat kuukaudet. Puhuessani omistajan kanssa huomasin jälleen, kuinka hyödyllistä on jutella ihmisten kanssa, jotka eivät kuulu lähipiiriini. Ihmiset ovat todella huolissaan talvesta ja siitä kuinka selviävät sen yli hengissä. Sen usein unohtaa, kun on tekemisissä vain ulkomaalaisten kanssa. Suurin osa ihmisistä elää totaalisen murtumisen reunalla. He myös pelkäävät kaikkea, pelkäävät puhua vapaasti ja pelkäävät ottaa riskejä. Nainen, jonka kanssa juttelin, oli joutunut myymään lähes kaikki sähköllä toimivat koneet kodistaan vain pystyäkseen maksamaan laskunsa, lähinnä sähkölaskun. Hän pelkää tulevaa talvea, koska on kuullut ennustuksia yhteiskunnallisista levottomuuksista talven mittaan, koska ihmisillä ei enää ole rahaa ostaa ruokaa ja maksaa laskujaan. Nainen uskoo itse vielä selviävänsä, koska hänellä on työpaikka ja hän saa sieltä silloin tällöin vähän ruokaa ja muutakin. Ilman työpaikkaa hän ei voisi elää "normaalia elämää". Toivon, että hän ottaa minut asumaan, sillä ehkä minä voisin omalta osaltani auttaa häntä talven yli ainakin ruuan suhteen. Täytyy vain toivoa parempaa, sillä päivä päivältä tunnen yhä enemmän tätä maata ja sen ihmisiä kohtaan. Ja toivon sydämestäni, ettei se YK:n raportti, josta aiemmin kirjoitin, ole kuin pahaa unta. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 4.9. Dobar Dan, Kuten aina muutamaa päivää ennen kuin joutuu todella paniikkiin, suurin osa pienistä ongelmista ratkeaa. Niin kävi tänäänkin. Viimeinkin vain muutama päivä ennen seuraavan työleirin alkua löysimme Zagrebista vapaaehtoisille yöpymispaikan. En olisi kestänyt enää päivääkään tätä epävarmuutta. Toivomme saavamme yhden sosiaalialan oppilaitoksen siivistä käyttöömme. Olemme saaneet myös monilta virallisilta tahoilta tarjouksia toimistotiloiksi. Yksi parhaista on hallituksen pakolaistoimiston tarjous. Voisimme saada käyttöömme UNHCR:ltä muutama viikko sitten vapautuneet huoneet. Tarjous on huomattava, sillä me olemme pääasiassa pasifistien muodostama vapaaehtoisjärjestö ja meille tarjotaan toimistoa vanhassa sotilasparakissa toimivasta valtion virastotalosta. Jos tämä toteutuu, olemme todella lähellä tulta.Valtion virastotalon pomo oli aidosti innostunut meidän työstämme ja sen vaikutuksista. Jotkut meistä olivat tietenkin huolissaan siitä, että joudumme liian lähelle valtiota ja menetämme vapautemme, jos teemme liian läheistä yhteistyötä viranomaisten kanssa. Minä uskon edelleenkin, että jos todella uskot omiin päämääriisi ja teet, minkä uskot hyväksi, se ei voi olla pahasta. Geneven rauhanneuvotteluissa rouva Ogata UNHCR:stä sanoi, että lääkkeisiin, ruokaan ja suojaan tarvitaan 434,1 miljoonaa dollaria lisää. Yhdysvaltain hallitus on juuri myöntänyt 40 miljoonan dollarin avustuksen. Se on paljon rahaa, mutta prosentuaalisesti se ei ole verrattavissa Saksan, Hollannin Tanskan ja Ruotsin avustuksiin. Yhdysvaltain hallituksen edustaja sanoi, että Yhdysvallat voi avustaa enemmänkin, jos tarvitaan, mutta hän halusi korostaa, että ensisijaisesti ihmiset olisi saatava palaamaan koteihinsa, eikä pitää heitä jotenkin hengissä yli talven. Ihmettelenpä vain, kuinka hän uskoo noiden ihmisten selviävän talvesta talojensa raunioissa. Olkaa realisteja. Tällä on noin 2,5 miljoonaa ihmistä, joilla ei ole juuri mitään, mihin palata. Tietenkään se ei ole niin mykistävä luku kuin esim. Somaliassa. Tiedän, mutta ei näitä voi verrata. Somaliassa on toiset ongelmat. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 5.9. Dobar Dan, "Miten siellä menee, aika huonosti kai?", kaikui luurista amerikan etelävaltioiden korostuksella, kun Bicky vastasi sinnikkäästi soineeseen puhelimeen puoli kuudelta aamulla. "Täällä on tohtori se ja se San Fransiscosta. Eräs henkilö käski meidän soittaa teille ja kertoa suunnitelmistamme." Kysymys oli siitä, että jotkut amerikkalaiset halusivat järjestää pop-konsertin, älkää naurako, Sarajevossa. "Me tuomme sinne parhaat mahdolliset esiintyjät ja laitteet ja meillä on satelliittiyhteydet ympäri maailmaa, thats right mam." Oltuaan yli kuukauden entisessä Jugoslaviassa Bicky oli tottunut kaikenlaiseen, joten hän oli rauhallinen ja sanoi kyllä ja aamen. Pop-konsertti Sarajevossa on suunnilleen viimeinen asia, jota me miettisimme tällä hetkellä. Ehkä sitten, kun pommitukset ovat ohi, mutta luulen, että tämän kaverin suunnittelemana päivänä pommeja satelee edelleenkin. Bicky oli niin kohtelias kuin vain pystyi, mutta keskusteltuamme tänään iltapäivällä asiasta emme pystyneet olemaan kovinkaan vakavia. Keksimme vain mainoslauseen: "Ilmainen taistelevien joukkojen erikoisefektivaloshow." Olemme varmoja, että nuo jenkit ovat hyväntahtoisia, mutta tällä hetkellä samoin kuin aamulla puoli kuudelta mielessämme pyöri muita asioita. Kuultuani Rostocissa pari viikkoa sitten alkaneista ja sieltä muualle Saksaan levinneistä hyökkäyksistä pakolaisia vastaan, minusta tuntui, että pakolaiset ovat paremmin turvassa täällä Kroatiassa. Kaikki natsit, jotka voisivat hyökätä heidän kimppuunsa, ovat ainakin vielä rintamalla taistelemassa. Totta puhuen tuntuu siltä, että tämä rasismin ja sorron aalto kasvaa suuremmaksi taloudellisen tilanteen takia. Ette voi syyttää vain balkanilaisia nationalismista ja fasismista, katsokaa ympärillenne myös omassa maassanne. Pöydälläni on kaksi vihreää tölkkiä. Toisessa on "kuivattua pikamaitojauhetta" ja toisessa "juustosäilykettä". Niiden pitäisi olla jonkun UNPROFOR:n sotiaan pöydällä, mutta ne ovat jotenkin päätyneet erään humanitaarisen järjestön varastoihin Zagrebiin. Kirjaimellisesti se merkitsee sitä, että jotkut sotilaat lahjoittavat omista annoksistaan osan humanitaarisille järjestöille jaettavaksi köyhille. Kun vierailin joissakin paikoissa ympäri Zagrebia etsiessäni asuntoa, yksi nainen ajatteli, että näytän liian laihalta eikä hän antanut minulle mitään mahdollisuutta kieltäytyä lahjastaan. Yht'äkkiä tunsin olevani taas Balkanilla, ystävällisten ihmisten Balkanilla, jossa he haluavat jakaa kaiken kanssasi. Matkustellessani aikoinaan Belgradissa, Skopjessa, Bosnian maaseudulla, Dalmatiassa tai Zagoriassa, lähdin jokaisesta kyläpaikasta pienten lahjojen kera. Ne saattoivat olla itse tehtyä brandyä, kirsikkamarmeladia ja muuta. Huomaan, että viitenä viime kuukautena olen ollut hyvin vähän tekemisissä "normaalien" ihmisten kanssa. Lähelläni on ollut vain nuoria, muutenkin ulkomaalaisiin tottuneita. Ja vieraillessani jonkun kotona, nuoret ovat heti sanoneet tarjoilemaan pyrkiville äideilleen tai isoäideilleen, että se ei ole tarpeellista. Balkanilaiset ovat ylpeää kansaa, ylpeitä kulttuuristaan ja maastaan. He haluavat aina näyttää kaikki kotiseutunsa parhaat puolet. Kaikkia erikoisuuksia: pikku herkkupaloja, viinejä ja brandyä on maistettava. Nyt he pyytelevät jatkuvasti anteeksi, että eivät voi tarjoja sitä ja sitä, koska niitä saadaan vain nyt miehitetyltä alueelta tai ettei heillä ole rahaa hankkia noita herkkuja. Olen myös huomannut, että minua ei kutsuta koteihin, koska ihmiset ovat häpeissään siitä, etteivät pysty tarjoamaan minulle erikoisherkkuja. Tänään oli todellinen lauantai. Sotilaita saapui junalasteittain rintamalta viettämään muutaman vapaapäivän Zagrebissa, tuhansia poikia ja tyttöjä pääkadulla tarkkailemassa toisiaan, juopuneiden juhlijoiden ammuskelua ja uusia vapaaehtoisia toimistossamme. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 7.9. Dobar Dan, YK antoi eilen Kardzicille uhkavaatimuksen. Hänen on kuuden päivän aikana saatava erilliset serbijoukot vakuutettua, että näiden on luovutettava raskas aseistuksensa YK:n valvontaan. Toivottavasti hänellä on valtaa kaikissa noissa erillisissä joukoissa, kuten hän vakuutti Lontoossa viime viikolla. Se muuttaisi tilannetta dramaattisesti ja ehkä puolueettomien ja sitoutumattomien maiden kokouksessa Djakartassa esillä ollut islamilaisten valtioiden väliintulo ei olisi enää tarpeellinen. Kummallista, että Jugoslavia, yksi puolueettomien ja sitoutumattomien maiden liikkeen perustajista, oli yksi tärkeimmistä keskustelun aiheista kokouksessa. Jotkut Afrikan maat valittivat asiasta. Tito kääntyy haudassaan, ellei sitten tehnyt sitä jo viime vuonna. Ilmasilta Sarajevoon on jälleen pysähdyksissä viime torstaina italialaiseen lentokoneeseen kohdistetun iskun jälkeen. Asiantuntijoiden mukaan koneen tuhosi joko Stinger-ohjus tai Jugoslaviassa valmistettu venäläistyyppinen maasta ilmaan ammuttava ohjus. Ampujaa ei tiedetä. Amerikkalaisen tiedottajan mukaan kyseistä aluetta valvonut AWACCS oli rekisteröinyt kaksi ohjusta. Olemassa olevien tietojen mukaan ilmasilta avataan jälleen ensi viikon puolessa välissä. Ympäri maailmaa matkusteleva sovittelija Adam Curle on jälleen kaupungissa. Hän on suunnitellut UNHCR:n kuljetusten suojelemista aseistamattomilla rauhanjoukoilla ja halusi keskustella asiasta Zagrebissa olevien UNHCR:n ihmisten kanssa. Kuten aina, siihen menee aikaa. Hän halusi myös mennä mukaan Banja Lukaan tällä viikolla menevään kuljetukseen. Mutta kuten odottaa saattaa, vastaus oli hyvin selvä: ei missään tapauksessa. Adam viipyy vielä muutaman päivän täällä ja toivoo voivansa puhua UNPROFOR:n edustajien kanssa myöhemmin tällä viikolla ennen lähtöään Osijekiin, jossa hän valmistelee Baranja-projektia. Noin seitsemän aikaan illalla vein 20 ulkomaalaiselle vapaaehtoiselle valmistamani illallisen heidän majapaikkaansa urheiluhallille. Aikaisemmilla työleireillä me aina työskentelimme jossakin Zagrebin pakolaisleireistä ja söimme heidän kanssaan. Uusilla työleireillä olemme kuitenkin päättäneet rajoittaa Zagrebissa vietetyn ajan kolmeen päivään, jolloin annamme vapaaehtoisille perustiedot ongelmista ja valmennamme heidät muutenkin. Jotenkin suunnitelmistamme unohtui ruoka. Viime hetkellä muistin järjestää vapaaehtoisille ruokaakin. Ruuan laittaminen 20 ihmiselle yhdellä pienellä keittimellä on vaikeaa, vaikka ja varsinkin kun olen tottunut laittamaan ruokaa 500:lle. Se onnistui! Vapaaehtoiset pitivät ruuasta ja minulla oli rento iltapäivä. Huomenna täytyy vain ostaa lisää lusikoita ja haarukoita, koska huomiseksi suunnittelemani pastan syöminen käsin ei ole kovin helppoa. Leikatessani vihanneksia juttelin jonkun vierailijan kanssa. Yleensä nämä juttutuokiot tuntuvat vievän kaiken aikani, mutta nyt tein samalla jotain hyödyllistä. Yksi hollantilainen vapaaehtoinen on 68-vuotias nainen. Pelkäsimme hieman, että olosuhteet voivat olla liian kovat hänelle. Eipä sinne päinkään. Hän saapui reppu selässään kantaen kahta muovikassillista leluja lapsille. Hänellä oli myös lahja omalta kaupungiltaan. Kaupunki haluaisi adoptoida jonkun rakennusprojektin Kroatiasta. Huomenna autamme naista ottamaan yhteyden joihinkin mahdollisiin Zagrebin alueen pakolaisleireihin, jotka todella tarvitsevat apua. Viikon lopulla odotamme kymmenen tonnin ruoka- ja vaatekuljetusta. Se on kolmen viikon sisällä jo viides, jonka on järjestänyt joku ruohonjuuritason järjestö jossain päin Eurooppaa. On mahtavaa soittaa pakolaistoimistoon ja kertoa, että taas on yksi kuljetus tulossa ja kysyä, minne sen tällä kertaa veisimme. On upeaa nähdä, kuinka paljon ihmiset voivat tehdä. Saimme tänään myös huonoja uutisia. Emme pääse edes katsomaan majoituspaikaksi suunnittelemaamme sosiaalialan oppilaitosta. Laitoksen päällikkö ei päästä meitä sinne, vaikka hän on saanut monia kirjeitä useilta viranomaisilta. Toivottavasti hän muuttaa mielensä lähipäivänä, sillä muuten seuraavien työleirien suunnittelu vaikeutuu. Minua huolestuttaa myös kovasti se tosiasia, että meillä ei vieläkään ole varmaa rahoitusta suunnitelluille työleireille ja että me emme voi järjestää niin montaa leiriä kuin haluaisimme ja kuin meidän pitäisi. Ulkomaalaisia vapaaehtoisia on kyllä tulossa riittävästi, mutta meillä ei ole rahaa maksaa paikallisille vapaaehtoisille. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 8.9. Dobar Dan, Voit suunnitella, mitä haluat, mutta aina jokin menee pieleen. Tällä kertaa kyseessä oli pari vapaaehtoista, jotka eivät voineet maksaa leirimaksuaan, koska heidät oli ryöstetty Italiassa matkallaan Zagrebiin. Kun työskentelee niin tiukalla budjetilla kuin meidän on pakko, jokainen puuttuva 100 Saksan markkaa aiheuttaa lähes ylitsepääsemättömän aukon. Tietenkään emme voi, emmekä aio lähettää ketään tiehensä, kun he ovat tänne asti matkustaneet. Nyt emme voi ostaa niin paljon leikki- ja askarteluvälineitä tämän leirin käyttöön. Muuten vaarannamme seuraavan leirin. Tällaisten päätösten tekeminen ei ole helppoa, varsinkin kun aikaisemmilta työleireiltä kuvatuista videoista näkee, kuinka onnistunutta työ on ollut ja kuinka innostuneita lapset ovat olleet. Huomenna ryhmä lähtee Savudrijaan. Se on ehkä viimeinen leiri, jonka järjestämme Savudrijassa, sillä liikkeellä on huhu, että koko leiri siirretään pian Rijekaan. Minne siellä ja koska, sitä ei kukaan tiedä. Hollannista kuulimme uutisen, että uusi ryhmä Gasincin pakolaisia kuljetetaan pian Hollantiin. Hollannin televisiossa luvattiin, että se tehdään tällä kertaa paremmin kuin viimeksi. Viimeksi lähteneen ryhmän jälkeen leiri on jälleen kasvanut ja 3 000 pakolaisen raja ylittyy jälleen pian. Kuulimme kuitenkin myös positiivisia uutisia Astridilta, joka on parhaillaan Gasincissa. Hänen viralliset paperinsa pakolaistoimistosta olivat tehneet niin suuren vaikutuksen paikalliseen henkilökuntaan, että he ovat jo aloittaneet uusien mökkien rakentamisen talven varalle. Joten näyttää siltä, että asiat lähtevät rullaamaan. Adam Curlella oli tänään kokouksensa UNHCR:n koordinaattoreiden kanssa. He sanoivat hänelle saman, mitä me olemme sanoneet jo kauan. "Olkaa ystävällisiä ja pakottakaa maailma ymmärtämään, että humanitaarisen avun kuljetusten sotilaallinen suojelu ei ole tarpeen." He tekivät Adamille selväksi yrittävänsä monien muiden järjestöjen tavoin vakuuttaa maailman johtajille, että heidän pitäisi investoida rahansa ja energiansa löytääkseen ratkaisut näiden maiden valtaviin ongelmiin. Tankkien, luotien ja aseiden sijasta tänne pitäisi lähettää lääkkeitä, ruokaa ja muita tarvikkeita. Lähes jokainen täällä työskentelevä kenttätyöntekijä on samaa mieltä. Tarvikkeiden toimittamisessa perille niitä tarvitseville alueille ei ole niin paljon ongelmia. Adam oli nyt myös samaa mieltä kuin minä: rauhan marsseista Belgradista Sarajevoon tai sovittelijoiden pudottamisesta rintamalinjojen väliin ei ole mitään hyötyä. Se olisi vähän samaa kuin Serbiassa viime kuussa järjestetty rauhan leiri. Paikallinen rauhanjärjestö on reagoinut selkeästi: "Älkää enää lähettäkö tänne tietämättömiä ihmisiä, pysykää mieluummin kotona ja järjestäkää tapahtumia siellä." He eivät tuntuneet kovin tyytyväisiltä tapahtuneeseen. Kun Phillipe Ranskasta meni sinne, he erityisesti pyysivät häntä olemaan järjestämättä mitään, ennen kuin tilanne on hieman selkiytynyt. Toivottavasti voimme lähettää jonkun paikalle selvittämään, mitä todella tapahtui ja miksi ryhmän mielipide on niin nopeasti muuttunut leirin jälkeen. Nämä viestit ovat selviä. Niiden ihmisten, jotka haluavat osallistua sovitteluprosessiin, pitäisi edetä varovasti ja olla tietoisia siitä, mitä voi sanoa ja kysyä ja mikä on parasta pitää sisällään. Yksikin pieni lipsahdus ja keskustelu saa väärän suunnan. Tällä ei ole mitään tekemistä rehellisyyden kanssa, vaan sen kanssa, että on tietoinen olemassa olevista jännitteistä. Mikä jonkun toisen mielestä on merkityksetöntä, on suuri ongelma jollekin toiselle. Illalla menin ulos muutaman espanjalaisen aseistakieltäytyjän kanssa. Heidän ryhmänsä on hyvin aktiivinen, he lähettävät noin neljä vapaaehtoista joka leirille ja nyt he haluavat auttaa perustamaan aseistakieltäytyjille toimiston Kroatiaan luomaan yhteyksiä ulkomaille paenneita varten. Esimerkiksi Hollanti on valmis antamaan näille miehille, jotka muutoin lähetettäisiin takaisin rintamalle, saman statuksen kuin pakolaisille. Ja varmaan on muitakin maita, jotka suhtautuvat samalla tavalla. Espanjalaiset haluavat myös aloittaa maailmanlaajuisen aseistakieltäytyjäryhmien rahankeruukampanjan palkatakseen juristin Zagrebiin. Nämä olivat tämän illan hyvät uutiset. Aikaisemmin illalla kuulin, että yksi ystäväni on luultavasti menettänyt molemmat jalkansa. Hän oli myös yksi niistä, jotka eivät halunneet ottaa asetta käteensä. Kroatian armeija määräsi hänet siis raivaamaan miinakenttää. Lähipäivinä hän tulee sairaalaan Zagrebiin ja toivon, että pääsen katsomaan häntä. Rakkaudella ZA-mir-GREBistä Wam 9.9. Dobar Dan, Aikaisin aamulla kaksi ranskalaista UNPRPFOR:n sotilasta surmattiin Sarajevossa. He kuuluivat YK:n täydennysjoukkoihin, jotka olivat matkalla Belgradista Sarajevoon. He ajoivat suoraan Sarajevoa puolustavien Bosnian taistelujoukkojen ja serbitaistelijoiden väliseen taisteluun. Ensimmäisissä viesteissä kerrottiin, että Bosnian joukot avasivat tulen 40 ajoneuvon kolonnaa kohti, kun se oli tulossa lentokentältä. Pian silminnäkijät kuitenkin kertoivat, että ennen kuljetuksen saapumista paikalla käytiin kiivasta taistelua eikä kummankaan osapuolen tarkoituksena ollut hyökätä UNPROFOR:n kuljetusta vastaan. Viimeisen viiden kuukauden aikana 13 UNPROFOR:n sotilasta on saanut surmansa. Tilanne Sarajevossa parani hiukan tänään. Sähkönjakelu saatiin korjattua joissain osissa kaupunkia Vedenjakelu, joka ei ole toiminut yli kuukauteen, saatiin myös joiltain osin toimimaan. Täksi päiväksi Sarajevossa suunniteltu vankien vaihto ei valitettavasti onnistunut. Serbien taistelujoukot saapuivat noin 600 "vangin" kanssa tapaamispaikkaan, mutta Bosnian puolelta ei saapunut ketään. YK:n tiedottaja sanoi kuitenkin, että ainoastaan yksi linja-auto oli täynnä sotilaita, muut olivat siviilejä. Tiedottaja sanoi, että nämä siviilit oli viety taloistaan vain muutamia tunteja aikaisemmin ja että tätä todellakin voidaan pitää etnisenä puhdistuksena. Astrid lähetti faxilla viimeisiä tietoja Gasincista. Hänen uutistensa mukaan tanskalainen kansalaisjärjestö ryhtyy rakentamaan pian taloja leirille. Järjestö aikoo rakentaa kolme taloa päivässä, kaikkiaan sata. Myöhemmin tanskalaiset lähettävät asuntokontteja. Kukaan leirin johdosta sen enempää kuin hallituksen toimistostakaan ei tiennyt, mistä tanskalaisesta järjestöstä on kyse. Joten periaatteessa talvella leirillä on riittävästi taloja. Silti ei vanhempien ihmisten tilanne ole selvä. Heidän osastollaan on sähkö, mutta ei vettä. Myöhemmin Astrid kertoi, että 800 Gasincin asukasta lähtee Tsekkoslovakiaan. Tämä sai Bickeyn huolestumaan, olisiko leirillä riittävästi ihmisiä, jotta työleiri kannattaisi järjestää. Tähän astiset kokemuksemme kuitenkin osoittavat, että ihmisten lähtiessä uusia saapuu välittömästi. Minua huolestuttaa se, kuka pitää yhteyttä ulkomaille siirtyneisiin ihmisiin. Tällä hetkellä Bosnia-Herzegovinan pakolaiset ovat hajaantuneet ympäri maailmaa. Täytyy olla raskasta elää vieraassa kulttuurissa kaukana kotoa. Muutamat ARK:n ihmiset ovat enemmän tai vähemmän vihaisia Suncokretille. He sanovat, että toimimme yhteistyössä fasistisen hallituksen kanssa. Olin yllättynyt, koska teen vain käytännöllistä yhteistyötä kaikkien kanssa, jotka osoittavat mielenkiintoa kärsivien auttamiseen. Tietenkin hallitus on ehkä fasistinen, ehkä ei, mutta se ei ole syy olla olematta yhteistyössä heidän kanssaan. Me teemme myös yhteistyötä monien muiden sellaisten järjestöjen kanssa, joiden kanssa emme muutoin tekisi koskaan yhteistyötä. Rakkaudella Za-mir-GREBista Wam 13.9. Dobar Dan, Viime yö oli täynnä lauantai-illan huuman ääniä, erityisesti ampumista. Sotilaat palasivat juuri rintamalta saattaakseen ystävänsä naimisiin. He palaavat tänä iltana. Armeijan suunnaton vaikutus yhteiskuntaan unohtuu usein, kun on asunut maastokuvioisten univormujen ja värien ympäröimänä niin pitkän ajan. Kirjoitan tätä aikaisin sunnuntaiaamuna. Tänään muutan tietokoneeni uuteen taloomme, enkä tiedä, kuinka pian kaikki jälleen toimii. Me todellakin aloitamme uudestaan tyhjässä talossa. Rauhankeskukseen, joka viime kuukausina oli usein enemmän hullujenhuone kuin rauhantalo, palaa jonkinlainen rauha. ARK:n täytyi elää kansainvälisten avustusvapaaehtoisten armeijoiden kanssa. Myöhemmin tänään Suncokret saa ensimmäisen auton, Trabantin. Olemme muuttaneet toimistoamme kaksi päivää kahdella Ladalla. Lähetämme uuden puhelinnumeromme maailmalle heti, kun saamme sen selville. Vuokrasimme talon, jossa on kaksi puhelinlinjaa, mutta kukaan ei kykene kertomaan meille numeroita. Talomme on kauniissa kaupunginosassa hiukan kaupungin ulkopuolella, mutta vain 15 minuutin kävelymatkan päässä raitiovaunun päätepysäkiltä. Tämän talon lisäksi toivon meidän pian löytävän paikan ulkomaalaisille vapaaehtoisille ja rauhanhotellin kaikille vierailijoille, jotta uudessa talossamme olisi jonkinlainen rauha talvella. Talvesta on tulossa pitkä ja runsastöinen. Toivokaamme, että saamme kaiken toimimaan pian ja löydämme itsellemme rauhallisen paikan ennen kuin todellinen työ alkaa. Rakkaudella Za-mir-GREBista Wam 14.9. Dobar Dan, Nyt olemme muuttaneet suurimman osan tavaroistamme. Työskentelemme kahdessa toimistossa muutamia päiviä, ARK:ssa ja uudessa Suncokret-talossamme. Talo on kaunis. Parvekkeelta avautuu näkymä laaksoon, joka näyttää kranaattien savupilviä lukuunottamatta samanlaiselta kuin Sarajevon esikaupungit, joita usein näytetään televisiossa. Talon saaminen oli puhdasta onnea. Ehkä voin pikku hiljaa tuoda tänne henkilökohtaisia tavaroitani Hollannista. Tänne merkitsee jonkin aikaa tätä taloa, mutta luoja tietää, kuinka kauan. Meistä tuntuu, että omistaja haluaa myydä talon pian ja hän tarvitsee meitä suojelemaan taloa, ettei sitä oteta pakolaisten suojaksi. Joten ehkä lähikuukausina löydämme jonkin sopivamman paikan. Vailla parempaa tietoa meidän täytyy toivoa, että voimme jatkaa työtämme. Meillä on ollut hyvä alku, mutta meillä on yhä todellinen rahapula. Suncokretissa ihmiset työskentelevät kaikkialla. Alakerrassa englantilainen Jason järjestää tulevaa materiaalia siten, että kaikki monistuskoneisiin liittyvät tarvikkeet ovat nyt yhdessä keittiössä. Niinpä voimme alkaa tutkia niitä, kunnes tiedämme, kuinka ne toimivat. Jos ne toimivat, ne voidaan lähettää seuraavaksi jonnekin päin maata, jotta voimme auttaa pakolaisia olemaan yhteydessä alueen leireihin. Nina istuu yläkerran jossain nurkassa ja kirjoittaa kuin raivopää raporttiaan kannettavalla tietokoneella, jonka akku tyhjenee tunnissa. Sen lataaminen kestää neljä tuntia. Koneen verkkolaite on rikki, joten se toimii vain akulla. Sellaista on elämä. Rauhankeskuksen toimistossa Goga tekee raporttiaan Macilla. Se on hänen ensikosketuksensa tietokoneeseen. Teksti on kadonnut neljä kertaa. Hänen vieressään joku toinen yrittää vakuuttaa ihmisille, että uusi puhelinnumeromme on 38-41-439 928 ja että leirit ovat täynnä ja että me valmistelemme listaa mahdollisista jälleenrakennusleireistä, mutta emme voi vielä ottaa sataa vapaaehtoista yht'aikaa. Käydessäni tänään yhdessä virastossa näin rakennuksen vartijoiden kopin ikkunassa tietokoneella tehdyn kyltin: "Pääsy kielletty JNA:n sotilailta, tshetnikeiltä ja koirilta". Se oli "Aseiden hallussapito kielletty" -kyltin alla. Jokaisen sisään tulevan sotilaan piti antaa pistoolinsa vartijoille, joilta hän sai muovisen numerolapun. Oli outoa nähdä sisään tulevien tallettavan pistoolinsa tai kiväärinsä vartijoille ja menevän sisään. Kun he saapuivat takaisin he tarkistivat aseensa lippaan ja varmistimen, kiinnittivät sen vyöhönsä ja menivät ulos. Tämä oli varmasti Kroatian turvallisimpia paikkoja. Suomalaiset soittivat. He haluavat järjestää kolme autolastillista materiaalia Zagrebiin ja he kysyivät, voisimmeko me varastoida ne pikaisesti. Sanoin, että kolme autoa ei ole koskaan ongelma, mitä se nyt on. Sen jälkeen puhelimessa ollut nainen luetteli tonneittain vaatteita ja lääkkeitä ja pian huomasin, että kolme autoa ovat ennemminkin kolme 25 tonnin rekkaa tai jotain vastaavaa. Punainen Risti välittää tavaraa ainoastaan Albaniaan ja me olemme ainoat, jotka operoimme entisessä Jugoslaviassa, joten asiat ovat hiukan sekaisin. Niinpä meidän on toimittava nopeasti kyetäksemme keräämään sen, mitä on tulossa. Asiat alkavat rullata. Pitäkäämme ne liikkeessä... Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 15.9. Dobar Dan, "You may say I am a dreamer, but I am not the only one I hope some day you may join us and the world will live as one" John Lennon täyttää uuden huoneeni lauluillaan. Aivan kuin ensimmäisinä päivinä kuukausia sitten olen paneutumassa sotaan. Ei niin, että olisin ollut siitä välillä irti, vaan pakolaiset ja heidän ongelmansa ovat aiheuttaneet, että unohdin sodan olevan käynnissä. Irlantilainen vapaaehtoinen palautti minut sotaan. Ei meidän vapaaehtoisemme, vaan Kroatian armeijan. Hän on taistellut Bosniassa. Yhtäkkiä huone oli täynnä tarinoita etulinjoilta, raskaista tykeistä ja täydellisen pelon hetkistä, jolloin mitä tahansa voi olla seuraavan puun takana. Hän haluaa lähteä pois armeijasta. Hän meni armeijaan, koska hänellä ei ollut Irlannissa työtä ja hän ajatteli, että tämä voisi olla hyvä työ hänelle. Myöhemmin toinen vapaaehtoinen, joka saapui työskentelemään työleirillämme, astui huoneeseeni ja kertoi, ettei hän todellekaan voi työskennellä pakolaisleirillä. Se oli miellyttävä saapuminen tähän maahan. Se, mitä hän oikeastaan haluaisi tehdä, olisi auttaa bosnialaisia perustamaan erityisiä toimintaryhmiä. Hän lisäsi olleensa tuhoamisasiantuntija Iso-Britannian armeijassa, ja nyt hän etsii pakolaisleireillä yhteyksiä Bosnian sotilaisiin. Näyttää, että Rauhankeskuksella on kummallista vetovoimaa, siitä on tulossa jonkinlainen majatalo, missä myös tehdään työtä. Tulevina viikkoina toivomme selkeyttävämme asioita kesän jälkeen. Suncokretin uusi talo on edelleen hiljainen, paitsi puhelin. Jonkin verran kaupungin ulkopuolella sodan unohtaa täysin. Siellä ei ole univormupukuisia sotilaita, vaan ainoastaan hiljaisuutta. Viimeisimmät uutiset Sarajevosta eivät kuitenkaan olleet enää hiljaisia. Heillä oli jälleen rankka päivä. Muutamat HAM-radion viestit kertoivat kovimmista päivistä sitten sodan alun. UNPROFOR ajatteli, että raskas tykistö oli heidän valvonnassaan, mutta kevyempien tykkien tulitus päättyi koko kaupunkiin kohdistuneeseen täysimittaiseen tykistötulitukseen. Mikään osa ei ollut suojassa ja näyttää siltä, että 11 ihmistä kuoli tämänpäiväisessä tulituksessa. Samanlaisia uutisia tuli Slavonski Brodista ja sen ympäristöstä. Kaupungissa annettiin 166. yleinen hälytys. Luku on lähes sama kuin tulitauon päivien lukumäärä. Päivä päivältä kaupunki tuhoutuu, eikä maailmasta näytä löytyvän rauhanturvajoukkoja pysäyttämään sitä. Vance ja Owen ovat nyt päättäneet Lontoon rauhankonferenssin ja tulos on se, että taistelut jatkuvat ja joskus kiihtyvät, kuten Sarajevossa tänään. Yhä useammat ulkomaiset ryhmät soittavat meille kysyäkseen, onko totta, että Kroatian mustassa pörssissä myydään tarvikkeita, joiden pitäisi päätyä pakolaisleireille tai -keskuksiin. Kyllä, voin vahvistaa sen, mutta en usko, että siitä pitäisi huolestua. Kuten toisen avustusjärjestön työntekijä sanoi muutamia päiviä sitten, että jos vaikka 80 prosenttia tarvikkeista menee oikeaan paikkaan, pitää meidän olla tyytyväisiä ja se, mitä häviää, pitää myös ihmisiä hengissä. Jos joku tekee sillä sivutyönään hiukan rahaa voidakseen elää ihmisarvoisempaa elämää kuin 330 markan kuukausipalkalla, meidän pitäisi katsoa omiin taskuihimme ja katsoa, mitä me ansaitsemme kuukaudessa. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 16.9. Dobar Dan, Hollantilainen vapaaehtoinen Hanneke saapui tänään aviomiehensä ja kahden muun toimittajan kanssa viimeisimmältä leiriltämme Gasincista. Hanneke teki loistavaa työtä niiden kahden viikon aikana, jolloin hän oli Kroatiassa vapaaehtoisena. Hän toimitti päivittäin lyhyen raportin paikallisradioon, jossa hän työskentelee. Lähetysten vaikutus oli merkittävä. Hän keräsi Hollannissa alle kuukaudessa 6 000 guldenia. Ensi viikolla saapuu puoli rekka-autollista maalia ja paperia sekä lasten keinuja ja leikkitelineitä. Meille tämä avustus on ensimmäinen suurempi taloudellinen tukierä. Olemme tottuneet elämään leiristä leiriin ja etsimään rahat pienissä erissä. Me todella tarvitsemme rahoja ja luulin meidän häviävän taistelun aikaa vastaan. Harkitsin jo tietokoneeni myymistä jatkaaksemme työtämme leireillä. Uskoin, että joskus suurempia rahasummia saapuu, mutta ei koskaan ajoissa. Hanneke saapui autollaan Zagrebin rautatieasemalle samalla hetkellä kuin noin 500 Gasincin asukasta lähti kohti Hollantia. Hän näki asemalla olleet ihmismassat, mutta ei huomannut, että siellä oli myös "hänen" lapsiaan, jotka olivat lähdössä Hanneken kotimaahan. Tällä kertaa Hollannin Punainen Risti valmisteli kuljetuksen paremmin kuin edellisellä kerralla. Ehkä he ovat oppineet jotain viime kerralla aiheuttamastaan kaaoksesta. John Blaise Lontoosta on jälleen Zagrebissa. Hän palasi Sarajevosta ja Bihacista. Ensimmäiseksi hän kertoi minulle, että hän oli löytänyt bosnialaisten keskuudesta, jopa sotilaista, hienoja ja rentoutuneita ihmisiä. John tapasi Sarajevossa Bosnian aluepuolustusjoukkojen komentajan, joka oli kansallisuudeltaan serbi ja uskonnoltaan buddhalainen. Yhdessä nämä kaksi munkkia tietenkin meditoivat. Kranaatteja lensi heidän suojansa yli, mutta jopa syvimmässä sodassa voi löytää sisäisen rauhan. Ensimmäisinä päivinä olemme törmänneet toimistossamme yhteen suureen ongelmaan. Kun me soitamme puhelimella naapuri ei voi soittaa ja kun naapuri soittaa, me emme voi käyttää puhelinta. Puhelinlinjojen kytkennöissä on jotain vikaa, eikä kukaan ollut huomannut sitä tähän mennessä. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 17.9. Dobar Dan, Eilen illalla kävin muutamien sponsoreiden kanssa samassa ravintolassa, jossa viisi ja puoli kuukautta sitten olin ensimmäisenä iltana saavuttuani Zagrebiin. Ravintola ei ollut yhtä tyhjä kuin silloin, mutta ei se ollut aivan täynnäkään. Jollain tavalla ihmiset ovat palanneet ravintoloihin noiden viiden kuukauden aikana. Neljän hengen ryhmämme söi suunnilleen samaa ruokaa kuin olimme syöneet viisi ja puoli kuukautta sitten. Muistan tuon illan laskun täsmällisesti, koska olin niin typerä, että maksoin ja olin hämmentynyt laskun suuruudesta. Tuolloin lasku oli 9 560 dinaaria ja yhdellä markalla sai 15 dinaaria, toisin sanoen lasku oli noin 660 markkaa. Eilen lasku oli 53 456 dinaaria, mutta nyt yhdellä markalla saa pankissa 63 dinaaria ja mustassa pörssissä 68 dinaaria. Lasku oli toisin sanoen noin 760 markkaa. Huomasin, että jollakin tavalla elämäntyylini, ajatukseni ja odotukseni siitä, mikä on normaalia, ovat muuttuneet. Siivotessani taloamme löysin kylpyhuoneesta entisen omistajan jäljiltä muutamia käsikra-naatteja sekä kranaatinheittimen. Minä vain vilkaisin niitä ja laitoin ne laatikkoon, jonka vein ulos kaikkien muiden talostamme löytyneiden tavaroiden joukkoon, jotta tavaroiden omistajat voivat noutaa ne. Tätä tehdessäni hollantilainen freelancetoimittaja näki minut ja hänen nenänsä muuttui valkoiseksi. "Kuinka uskallat koskea noihin", hän sanoi. Aseet eivät tapa ihmisiä, vaan ihmisiä tappavat ihmiset, nuo ovat vain metallipaloja, vastasin hänelle. Niitä löytyy kaikkialta. Lähes jokaisessa talossa lojuu käsikranaatteja. Muistan, kun näin ensimmäisen käsikranaatin, pääsiäismunaksi maalatun. Muistan myös sen hetken Nustarissa, kun joku irrotti käsikranaatin sokan ja antoi kranaatin minulle. Sokan paikalleen asettaminen vei minulta ainakin puoli tuntia. "Heitä se", minulle sanottiin, mutta kieltäydyin. He olivat yllättyneitä siitä, etten halunnut heittää kranaattia tai ampua. Minulle sanottiin jokaisen haluavan ainakin kerran elämässään näyttää voimansa ja ampua muutamia sarjoja metsässä, se on osa nuoren miehen olemusta. Kertoessani tämän toimittajalle katsoi hän minua kuin olisin toiselta planeetalta. Elän toisenlaisessa todellisuudessa, jossa aseilla ja aggressiivisuudella on toisenlainen rooli kuin normaalissa elämässä. Silti tunnen oloni tässä ympäristössä täysin turvalliseksi. En pelkää enää aseita enkä näe niitä samalla tavoin kuin näin ne alussa. Kiinnostukseni aseita kohtaan on monella tapaa hävinnyt. Pelkäsin noita metallinkappaleita kuvitellen, mitä hirveitä asioita niillä voidaan tehdä. Jos ne vain ovat jossakin, ne ovat vain metallin palasia. "Rauhaa ei voida ylläpitää voimalla, se voidaan saavuttaa vain ymmärryksellä", sanoi Albert Einstein rakennettuaan maailman julmimman aseen. "Koska sodat alkavat ihmismielessä, on rakennettava rauhaa puolustava ihmismieli." Se on osa Unescon peruskirjaa. Nämä kaksi lainausta on poimittu "One word multilingual dictionary" -kirjasta kohdasta rauha sadalla kielellä. Ne ovat hienoja lainauksia, mutta seikkailijoiden on vaikea painaa ne mieleensä. Rauha on ikävää, he sanovat. Sota on paha, mutta silloin ainakin jotain tapahtuu. Seikkailijoille entinen Jugoslavia on vain suuri huvipuisto, jossa kaikilla on lupa tappaa. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 19.9. Dobar Dan, Jälleen kerran lauantai. Tänä viikonloppuna saapuu jälleen ryhmä kansainvälisiä vapaaehtoisia ja yksi leiri alkaa. Tätä kirjoittaessani näyttää hiukan synkältä, mutta kyse ei ole siitä. Ainoa ongelma on, että useimmat vapaaehtoisista todellakin odottavat voivansa keskustella kanssani ja joskus tunnen, että minusta on puristettu viimeiset mehut. Kirjoitan sen, mitä haluan sanoa eikä minulla keskusteluissa ole paljoa lisättävää kirjoittamaani. Onneksi läheisyydessäni on muita, jotka haluavat keskustella. Toisaalta olen huomannut, että päiväkirjani toimii kaksisuuntaisesti. Se on hiukan kuin bumerangi. Zagrebiin saapuvat ihmiset, jotka ovat lukeneet päiväkirjaani, tietävät, mitä tapahtuu ja tunnistavat tarinoissa esitellyt ihmiset. Ninan "pomo", joka oli sosiaalialan koulun opettaja, lensi takaisin Lontooseen. Siellä hänen työtoverinaan on Nino, joka vastaa Cro-News -postituslistasta. Lontoossa Nino kertoi Ninan "pomolle" tarinoita Suncokretista ja yliopiston dekaanin kielteisestä päätöksestä käyttää koulun vapaata siipeä vapaaehtoisten majoittamiseen. Sen enempää hän kuin rehellisesti minäkään en uskonut tällaiseen mahdollisuuteen. Kirjoitin vain tapauksesta ja siinä kaikki. Tietenkin pidän huolta siitä, mitä kirjoitan, mutta kuka ajattelisi tuollaisia asioita. Missään tapauksessa en luullakseni vahingoittanut häntä. Aamulla Vesna P. ja minä ostimme keitto- ja ruokailuvälineitä työleirien vapaaehtoisille. Ajoimme yhteen Zagrebin lähiöön, koska siellä pysäköiminen on helpompaa. Havaitsimme masentavia seikkoja. Zagrebin keskustan kaupat ovat täynnä tavaraa ja ruokaa, mutta lähiöiden kauppojen hyllyt käyvät yhä tyhjemmiksi. Kävimme yhdessä tavaratalossa, jossa yksi kerros oli suljettu, koska sen täyttämiseen ei ollut tarpeeksi tavaraa. Eikä kyse ollut ainoastaan kalleista ylellisyystavaroista, vaan normaaleista keittiötarvikkeista. Käytyämme kymmenessä kaupassa olimme saaneet kasaan vain 25 lusikkaa, lautasta, veistä ja haarukkaa. Useimmissa kaupoissa oli riittävästi veitsiä, mutta ei lusikoita ja vain viisi haarukkaa tai ei lainkaan veitsiä ja yksi lusikka. Ja niin edelleen. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 20.9. Dobar Dan, On sunnuntai, mutta työ jatkuu yhä. Useimmat ulkomaiset rauhanryhmät näyttävät kokoontuvan viikonloppuisin ja erityisesti lauantaisin. Ne lähettävät lauantai-iltaisin kysymyksiään faxilla ja ryhtyvät sunnuntaina soittamaan kysyäkseen, missä vastaus viipyy, sillä ryhmien pitää toimia nopeasti ja vastaus tarvitaan pian. Kaikkialla maailmassa ryhmät valmistelevat tempauksia ja tapahtumia: tukitoimia sodan uhreille, mutta myös todellisia rauhanaktioita, kuten kulkuetta Sarajevoon, protestipäiviä ja niin edelleen. Koko arsenaali on käytössä. Useimmat näistä toimista ovat mielestämme hyödyllisiä meidän ja muiden vastaavien avustusjärjestöjen työlle. Jotkut niistä eivät aiheuta edes kyynistä naurahdusta, vaan tuovat meille tunteen, että kaikki suuret rauhanjärjestöt eivät vielä ole käsittäneet, mitä täällä tapahtuu. Yksi esimerkki tällaisista toimista on hollantilaisen rauhanliikkeen suunnitelma, josta kirjoitin muutamia viikkoja sitten nähtyäni ensimmäisen idean suunnitelmasta. Tänään sain uuden faxin, jossa todettiin, että suunnitelmaa todellakin toteutetaan. Toimen nimi on "rauhanpommitus". Lyhyesti sanoen suunnitelmana on levittää tuhansittain postikortteja hollantilaisille rauhanaktivisteille, jotka joko postitetaan tai pudotetaan lentokoneista entisen Jugoslavian suurimpiin kaupunkeihin. Korttien teksti on lyhyt. Siinä hollantilaiset rauhanaktivistit neuvovat entisen Jugoslavian asukkaita elämään yhdessä rauhassa. Otin tämän esimerkin esille, koska ulkomaalaisille se näyttää olevan esimerkillinen tapa suhtautua näiden maiden taisteluihin. Monella tapaa ihmiset näyttävät yhä ajattelevan kaikkien ihmisten haluavan taistella ja että ihmiset voi vakuuttaa olemaan rauhallisia, lähettämällä heille vain riittävästi rauhanviestejä. Lopuksi ja ehkä eniten minua loukkaa ehdotuksiin sisältyvä isoveli tietää mikä on hyvää -syndrooma. On tietysti hyvä, että kaikkialla maailmassa ihmiset miettivät sotaa ja sen ratkaisemista. Kuitenkin näyttää siltä, että jollain tavalla on unohdettu keskustella ensiksi sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat kiinnostuneet näistä maista ja asuvat niissä. Toisenlainen esimerkki on International Peace and Relif Team tai jotain sinne päin. He soittivat meille perjantaina ja kysyivät, voimmeko etsiä heille siksi illaksi majoituspaikat 40 henkilölle ja kuitenkaan he eivät olleet varmoja, saapuisivatko he tuona iltana. Tämän ryhmän lopullinen tavoite on rauhanmarssi Wienistä Sarajevon. He aikovat kävellä 40 kilometriä ja muutoin matkustaa linja-autolla. He toteuttivat samanlaisen operaation Persianlahden sodan aikana ja haluavat mennä nyt Sarajevoon antaakseen moraalista tukea. He eivät saapuneet illalla, vaan aikaisin aamulla. Heidän lehdistötilaisuutensa oli hotelli Inter Continentalissa. Sen aikana meidän piti järjestää heidän bussilippunsa. Kaiken kaikkiaan he viipyivät Zagrebissa kolme tuntia, eikä heillä ollut aikaa keskustella kunnolla kenenkään kanssa siitä, miksi ja miten he ovat matkustamassa. Heillä oli ainoastaan aikaa kerätä Splitissä asuvien ihmisten osoitteet. Split on seuraava etappi, jossa poikkeavat matkallaan Sarajevoon. Nämä osoitteet olivat välttämättömiä, koska ennen matkaansa, heillä ei juuri ollut yhteyksiä Splitiin. Saamme myös papereita ryhmiltä, jotka haluavat soittaa Sarajevon lentokentän kiitoradalla joskus tulevina kuukausina. Ihmettelen, oliko Ibrahimilla tällainen mielessään, kun hän kutsui ihmisiä kaikkialta maailmasta saapumaan Sarajevoon. En tiedä, olen hiukan hämmentynyt, että kaikki tällaiset ryhmät työskentelevät erillään toisistaan. Ja edellä olevat olivat vain jäävuoren huippu. Useimmat kuulemamme ideat eivät koskaan toteudu, koska ne valuvat tyhjiin jo valmisteluprosessin aikana. Minusta todellakin tuntuu, että olisi parempi, jos aloitteita mietittäisiin enemmän ennen kuin niitä ryhdytään toteuttamaan. Ja ennen kaikkea olisi hyvä tehdä enemmän yhteistyötä. Tietenkin rauhanmarssi Sarajevoon voi ehkä muuttaa paljon, mutta Sarajevo ei ole leikkikenttä. Kerta kerran jälkeen minusta tuntuu, että minun on huudettava: "Pommit, luodit, taistelut ovat todellisia." Sille, että ihmiset taistelevat on syvempi syy kuin se, että jotain on vinksahtanut ihmisten päässä. Jos haluamme rakentaa rauhaa, meidän täytyy tarjota toimivampi vaihtoehto kuin kehottaa lopettamaan taistelut. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 21.9. Dobar Dan, Tänään keskustelin Zagrebissa muutamien ARK:n ja Autonomisen naisten keskuksen naisten kanssa lähiaikoina toteutettavaksi suunnitellusta kansainvälisestä naisten kongressista. Kongressia järjestävä ryhmä on saanut 165 000 markkaa järjestelyihin. Ryhmään kuuluu naisten keskuksessa ja turvapuhelimessa toimivia henkilöitä. Nämä järjestöt olivat aiemmin toimineen yhdessä, mutta ensimmäisen Zagrebissa viettämäni viikon aikana ryhmät päättivät kokouksessaan erota. Eron syynä olivat erimielisyydet naisten asemasta tässä sodassa. Useimmat naisten keskuksessa työskentelevät olivat samaa mieltä ARK:n kanssa. Toisen ryhmän mielestä serbit olivat hyökkääjiä, jotka olivat tunkeutuneet Kroatiaan. Tästä syystä viimeksi mainittu ryhmä on täysin eri mieltä ARK:n naisten kanssa. Tämä käy ilmi kongressiin tuotetusta materiaalista, jossa tuodaan esille, että joillain naisilla, joita rauhanliike on käyttänyt hyväkseen, on outoja ajatuksia. Lukemani luonnoksen mukaan nämä henkilöt tukevat jollain tavoin JNA:ta ja Serbiaa. Kongressiin kutsutaan naisia ARK:sta, naisten keskuksesta ja jopa Belgradin Rauhankeskuksesta. Kenelläkään ei ollut hyvää vastausta kysymykseeni, kuka edustaa kongressissa pakolaisleirien naisia. Kongressiin on kutsuttu ainoastaan kaksi Vukovarin naisia tukevan ryhmän edustajaa ja siinä kaikki. Kun mainitsin, että minusta on hiukan outoa, että kaksi Vukovarista kotoisin olevaa kroaattia edustaisi kongressissa 400 000 pakolaisleireillä asuvaa bosnialaista naista, niin se ymmärrettiin ennemminkin kritiikiksi kongressia kohtaan kuin jonkin teeman perustaksi. Toivon, että ulkomaalaiset järjestöt painostavat hiukan enemmän, jotta kongressi olisi avoin kaikille entisen Jugoslavian naisille ja naisliikkeille, koska muutoin en näe tarvetta sille, että Länsi-Euroopan feministinen liike tukisi tätä manifestaatiota. Viime viikkoina olen kirjoittanut paljon Kroatiassa olevista Bosnia-Herzegovinan pakolaisista. Lähes unohtuu, että Bosnia-Herzegovinassa on noin 500 000 pakolaista tai koditonta ja lähes miljoona ihmistä suljettu kaupunkeihin ja kyliin. UNHCR yrittää parhaansa mukaan saada yhteyden yhä useampiin kaupunkeihin, kuten Sarajevosta koiliseen sijaitsevaan Srebrenicaan, joka on ollut lähes kuusi kuukautta saarrettuna. Tämän päiväinen avustuskuljetus ei onnistunut, koska uutisten mukaan kuljetuksen pysäytti muutama sata "serbinaista ja -lasta", jotka huusivat etteivät he salli "avustuksia heidän vihollisilleen". Avustuskuljetus palasi Sarajevoon täydessä lastissa. Lopuksi, olkaa hyvät ja ajatelkaa Serbiassa olevaa noin 500 000 pakolaista. Kansainvälisten vapaaehtoisten mukanaan tuomista sanomalehdistä en ole löytänyt juuri mitään heistä kertovia uutisia. Kuitenkin Serbiassa on pakolaisia. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 22.9. Dobar Dan, Ajaessani Ninan kanssa kouluun, jossa seuraavan työleirin vapaaehtoisten valmennusjakso oli käynnissä, loppui autosta bensiini. Nina tankkaa edelleen vain muutamia litroja kerrallaan, vaikka olen tuhansia kertoja muistuttanut, että hänen pitäisi täyttää tankki täyteen. Seisomme usein jossain päin kaupunkia tankki tyhjänä. Tällä kertaa selvisimme huoltoasemalle. Täytimme tankin ja menimme sisälle saadaksemme kuitin. Nina pyysi kirjoittamaan kuitin Rauhankeskuksen nimelle. Hänen vieressään seisoi kaksi Kroatian armeijan sotilasta, jotka välittömästi esittelivät itsensä sodankeskuksen jäseniksi ja pyysivät meitä juomaan lasilliset heidän kanssaan. Nina oli tarpeeksi viisas kieltäytyäkseen, koska meillä ei ollut paljoa aikaa. Mutta ainakin noilla kavereilla oli huumorintajua. Palattuani taloomme naapurimme tulivat vierailulle. He kertoivat meille jotain, jonka olimme jo saaneet selville. He kertoivat, että talossamme asuneet olivat kansallisuudeltaan serbejä, hyviä serbejä, hiukan outoja, mutta hyviä. Minulle on edelleenkin outoa, että ihmiset puhuvat toisistaan tuolla tavoin. Se muistuttaa minua paljon siitä ajasta, kun työskentelin Hollannissa vuoden ammattikoulun sosiaalityöntekijänä. Pidin koulussa rasisminvastaisia tunteja. Koulun pojat ryhtyivät aina kertomaan minulle, kuinka tyhmiä kaikki turkkilaiset olivat ja kuinka vaarallisia he olivat, koska heillä oli niin monia lapsia. Achmet, yksi poikien luokkakaveri, oli tietenkin hyvä turkkilainen, koska he tunsivat hänet. Jos pojilta kysyi hiukan lisää, niin myös läheisen nakkikioskin omistava turkkilainen oli myös hyvä, mutta loput pitäisi passittaa takaisin kotimaahansa. Astrid on aloittanut viimeisten viiden päivän aikana saamiemme lääkkeiden lajittelun. Tällä hetkellä meillä on riittävästi lääkkeitä pienen apteekin täyttämiseen. Kaiken kaikkiaan meillä on yhdessä huoneessa yli tonni lääkkeitä, joista suurimman osan ovat pienissä erissä tuoneet pakolaisleireille työskentelemään saapuneet ihmiset. Valitettuamme vanhentuneesta materiaalista meille tulee nyt vain hyvää materiaalia. Lääkkeitä ei tietenkään voi lähettää suoraan pakolaisleireille, koska ne ovat kummallisissa pakkauksissa ja lähetyksissä on monenlaisia lääkkeitä eri tarkoituksiin. Saksalainen vapaaehtoinen lääkäri saapui Savudrijasta, jossa hän auttoi lääkintöhuollossa. Hän huolehti bosnialaisen pakolaislääkärin kanssa leirin 1 800 asukkaasta. He olivat tyytyväisiä Astridin viime viikolla jakamiin lääkkeisiin. Aikaisemmin posti toi heille lääkkeitä läheisestä sairaalasta ja pakkausten vieraiden kielten tulkitseminen kesti tuntikausia. Erityisen iloinen lääkäri oli, kun Astrid kykeni toimittamaan vuorokaudessa hyvin tarpeellisen verenpainemittarin. Astridin täytyi koluta lähes koko Zagreb läpi, mutta se oli hyvä asia, koska hän oli puheissa lähes kaikkien avustusjärjestöjen kanssa ja informoi niitä lääkevarastostamme. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 23.9. Dobar Dan, Vapaaehtoiset lähtivät tänä aamuna Gasinciin. Jotkut meistä olivat peloissaan, olisiko leirillä riittävästi lapsia, koska viime viikolla suuri osa leirin asukkaista lähti Hollantiin ja Tsekkoslovakiaan. Mutta olen varma, että uusia pakolaisia tulee pian ja leirillä on yhä noin 400 lasta. Leirille lähti jälleen hyvä ryhmä. Päivän parhaat uutiset tulivat UNICEFilta. Heidän lehdistötiedotteensa mukaan järjestö on viikkojen neuvottelujen jälkeen saanut kaikilta taistelevilta ryhmiltä lupauksen, että marraskuun ensimmäinen viikko on rauhallinen, ei taisteluja. Tuon viikon aikana UNICEF haluaa jakaa avustuksia noin miljoonalle entisen Jugoslavian lapselle. Vaikka kuulostaakin oudolta, että kyse on vain viikosta, niin se on hyvä asia. Täydellinen rauha olisi tietenkin parempi. UNICEF ei tee ensimmäistä kertaa tällaista sopimusta. Heidän faxinsa mukaan samoin on menetelty El Salvadorissa, Libanonissa, Sri Lankassa ja Sudanissa. Toivottavasti tilanne ei lähikuukausina muutu paljoa ja toivottavasti taistelevien ryhmien komentajat pitävät lupauksensa. Tähän mennessä Lontoon rauhankonferenssissa annetut lupaukset eivät ole yleensä pitäneet. Vierailin tänään Zagrebin suurimmalla hautausmaalla. Siellä on kuuluisa juutalainen alue, johon halusin tutustua jo kuukausia sitten. Hautausmaalla näin myös paljon uusia hautoja ja ainakin viisi Kroatian armeijan eri pataljoonaa tuomassa taistelijatoverinsa viimeiseen lepoon. Hautausmaalla ja televisiokuvissa nähdyt Sarajevon uudet haudat tuovat sodan jälleen hyvin lähelle. Huomenna sotilaat ovat jälleen rintamalla ja muutamat heistä palaavat Zagrebiin tuomaan toisen ystävänsä hautausmaalle. Vaikka taisteluille voidaan löytää tuhansia syitä on vaikea ajatella, että nämä sotilaat palaavat rintamalle. En voi ymmärtää, miksi päivittäin eri puolilta Eurooppaa saapuu ulkomaalaisia nuoria vapaaehtoisia, joista monet ovat työttömiä, ja liittyy johonkin armeijaan. Zagrebissa ei pitäisi ensimmäiseksi vierailla diskossa, vaan hautausmaalla ja sairaalassa. Illalla menin Ninan kanssa päivällisille Suen ja hänen aviomiehensä luokse. He asuvat lähiömme toisella laidalla hyvin ylellisessä talossa. Yksi hienoimmista asioista oli, että heidän puutarhassaan kasvoi kolme hyvin suurta auringonkukkaa. Se ei voinut olla pelkkä yhteensattuma. Suen aviomiehen kautta voimme ehkä ostaa hyvin halvalla muutamia tietokoneita. Tarvitsemme todella niitä, koska meillä on nyt vain oma tietokoneeni ja Suncokretin toimistossa työskentelee ainakin kymmenen ihmistä. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 24.9. Dobar Dan, Tämän päivän Slobodna Dalmaciassa oli raportti Zagrebissa työskentelevistä albaanialaisista. Toimittajat olivat löytäneet talon, jossa 112 miestä eli pakolaisleirejä pahemmissa olosuhteissa. Kymmenen miestä asui yhdessä pienessä huoneessa. He työskentelivät pimeästi Zagrebin rakennustyömailla. Zagrebilainen kaveri organisoi tällaista toimintaa ja albaanien passit olivat kaverin hallussa, jotta hän voisi olla varma, etteivät miehet "pakene". Tällainen kuulostaa hiukan hassulta, kun tiedetään, että Kroatiassa on lähes 750 000 työtöntä. Näiden ihmisten työolot toivat mieleeni vierastyöläisen työskentelyolosuhteet Saksassa ja Hollannissa 60- ja 70-luvuilla ja mahdollisesti jopa vielä nyt. Samassa lehdessä kuitenkin kerrottiin, että Kroatian rakennustyöläiset haluavat 330 markkaa päivässä tehdäkseen korjaustyötä Kroatian kaupungeissa. Muutamat työläisistä ovat uhanneet valtiota, että muutoin he lähtevät ulkomaille paremmin maksavien ulkomaisten rakennusyhtiöiden leipiin. Kaupungin keskustassa näkyy paljon rekkoja. Kyltit kertovat, että niissä on lahjoituksia Kuwaitista tai Saudi-Arabiasta Bosnia-Herzegovinan islaminuskoisille ihmisille. Rekkoja täytyy olla kaupungissa yli sata. On hyvä, että apua saapuu maista, joita ei normaalisti tunneta humanitaarisen avun antajina. Ainoa ongelmani on, että avustamillaan leireillä nämä maat tyrkyttävät uskontoaan pakolaisille. Kirjoitin aikaisemmin islamilaisten opettajien toimista Gasincissa, mutta näyttää siltä, että islamilaiset avustusjärjestöt avaavat omia, yleensä "laittomia" leirejä eri puolille maata. Aivan samoin kuin kroaatit tulivat viime vuoden aikana aikaisempaa tietoisemmiksi kroaateiksi muslimit ovat tulossa aikaisempaa tietoisemmiksi islamilaisesta taustastaan ja tämä voi aiheuttaa suunnattomia kulttuurisia vaikeuksia lähitulevaisuudessa. Liikkeellä on huhuja, että Kroatian hallituksella on uusia suunnitelmia Bosnia-Herzegovinan pakolaisten suhteen. Tosi asiassa olen kuullut, että hallitus ei enää halua avata uusia pakolaisleirejä ja -keskuksia Kroatiaan, ei edes silloin, kun ulkomaiset valtiot rahoittavat ne. Hallitus haluaa ainoastaan antaa bosnia-herzegovinalaisten kulkea maan lävitse. Hallitus on myös ilmoittanut, että pakolaisleirejä pitäisi rakentaa Bosnia-Herzegovinaan. Toivon kunnioittavasti, että tämä aikomus ei muutu lähitulevaisuudessa toimintalinjaksi. Tietojeni mukaan esimerkiksi Adrian meren saarien tyhjät kylät olisi mahdollista korjata nopeasti ja halvalla. Dalmatiasta kantautuu yhä enemmän sen suuntaisia viestejä, että kaikki pakolaiset pitäisi laivata Italiaan tai jonnekin muualle, koska kaikkia alueen ongelmia ei voida hoitaa. Split ja sen ympäristö on todellakin bosnia-herzegovinalaisten ylikuormittama. Ja yhä useammin kuuluu tarinoita niin sanotuista "vierivistä kivistä". Niillä tarkoitetaan Dalmatian vuoristoalueella sekä Dalmatian ja Bosnia-Herzegovinan raja-alueella asuvia ihmisiä, jotka yöllä laskeutuvat vuorilta alas varastamaan laaksoalueilta autoja ja ruokaa. Osiekissa oli tänä aamuna mielenosoitus kaupungintalon edessä. Baranjan asukkaat osoittivat mieltään UNPROFOR:a vastaan, koska se kieltäytyi julistamasta Baranjan aluetta riittävän turvalliseksi, jotta asukkaat olisivat voineet palata koteihinsa. Baranjan asukkaat sanoivat, että he haluavat palata, voidakseen aloittaa talojensa korjaamisen ennen talvea. UNPROFOR ilmoitti, että he pelkäävät uusien taistelujen puhkeavan, koska suuri osa Baranjan alueen taloista on nyt Länsi-Slavoniassa asuneiden serbien käytössä. Jajcesta Bosnia-Herzegovinasta raportoidaan raskaasta tulituksesta. Kroatian television mukaan yli tuhat kranaattia putosi kaupunkiin. Samoin raportointiin jälleen napalm- ja rypälepommien käytöstä. Uutta taisteluissa oli, että lentokoneista pudotettiin kaupunkiin lentolehtisiä, joissa asukkaita neuvottiin lopettamaan kaupungin puolustus ja antautumaan välittömästi. Ellei näin tapahdu kaupunki uhattiin tuhota. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 25.9. Dobar Dan, Katsellessani tietokoneeni ylitse laaksoon huomasin syksyn olevan lähellä. Ulkona voi yhä yleensä kävellä t-paidassa, mutta illat ja yöt kylmenevät. Olen ollut Kroatiassa kaksi vuodenaikaa ja on yhä ilmeisempää, että pysyttelen täällä vielä muutamia vuodenaikoja. Ikkunani ulkopuolella avautuu rauhallinen näkymä ja lintu laulaa ilmassa. Kun katson tietokoneeni näyttöä ja luen Lontoon kautta tulleita Kroatian tiedotustoimiston viimeisimpiä viestejä eri taisteluista, ymmärrän jälleen, että rauhallisuus on suhteellinen käsite. Ehkä laulavia lintuja on myös useimpien niiden Bosnia-Herzegovinan kaupunkien ja kylien yläpuolella, joissa taistellaan. Kroatian parlamentti keskusteli tänään pitkään uudesta sotarikoksia käsittelevästä laista. Kiitos ulkomaisen painostuksen Kroatian hallitus esitti lakia, johon sisältyy laaja armahdus useimmille sotarikoksiin syyllistyneille. Lakiin sisältyy kymmenen serbin lista, joita on joka tapauksessa rangaistava. Listan kärjessä on Slobodan Milosevic ja hänen jälkeensä tulevat Vojislav Sesselj ja Arkan1. Myös Belgradin television johtajalle on varattu tärkeä paikka. On tietenkin olemassa pitkä lista sotarikoksia, jotka eivät sisälly tähän lakiin, mutta se on silti alku. Hyvin yllättävää oli, että Liberaalidemokraattisen puolueen puheenjohtaja vastusti voimakkaasti lakia. Hänestä on tulossa susi lampaan vaatteissa. Monet häntä äänestäneet kroatialaiset ystäväni ovat nyt häpeissään. Liberaalidemokraattisesta puolueesta ainoastaan Osiekin pormestari Kamaric äänesti lain puolesta. Liberaalidemokraattisen puolueen lisäksi Paragan HSP vastusti lakia voimakkaasti, mutta muut edustajat kannattivat lakia. Keskustelin tänään dalmatialaisen kansanedustajan kanssa. Hän kertoi, että useimmat edustajista äänestivät lain puolesta taatakseen kansainvälisen tuen jatkumisen, mutta useat heistä olivat henkilökohtaisesti lakia vastaan, jos asiaa kysyi heiltä yksityisesti. Kun tämä naisedustaja kuuli, että meillä on joskus mahdollisuus välittää postia Sarajevoon, hän kirjoitti välittömästi kirjeen hyvälle ystävälleen Sarajevossa, kaverille, jonka kanssa hän oli opiskellut ja joka oli syntynyt samana päivänä kuin hän itse. Kun näin osoitteen, olin hiukan yllättynyt. Kirje oli osoitettu "Predsjedniki Predsjedstva, Bosne I Hercegovine, Gospodniu Aliji Izetbegovicu, Sarajevo".2 Maailma on pieni, mutta joskus kirjeiden lähettäminen ystävilleen vaatii outojen reittien käyttämistä. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 1 Arkan on ääriserbialaisen yksityisarmeijan Tiikeriprikaatin komentaja, aikaisempi pikkurikollinen. Hänen oikea nimensä on Zeljko Raznjatovic. 2 Bosnia-Herzegovinan presidentti herra Alija Izetbegovic, Sarajevo. 26.9. Dobar Dan, Talossamme oli valtaisa työpäivä. Ihmiset maalasivat, rakensivat ilmoitustauluja ja tekivät monilla muilla tavoin taloamme asuttavammaksi. Tästä on todellakin tulossa ennemminkin koti kuin talo. Jos voimme pitää työskentelyvauhtimme yllä, remontti valmistuu parissa päivässä. Iltapäivällä menimme Namaan, yhteen Zagrebin suurimmista marketeista. Se sijaitsee teollisuusalueella lähellä Slavonski Brodin valtatietä. Meidän täytyi pitää kiirettä, koska Ninalla ja minulla oli mielestämme hyvin tärkeät tapaamiset illalla. Käytyämme marketissa ja ostettuamme tarvikkeita, jotta ihmiset voivat jatkaa töitä talossamme viikonlopun, hyppäsimme Ninan pieneen Fiat 500:een. Sen jarrut eivät toimi, lämmitin on jatkuvasti päällä, yksi ikkuna on pudonnut ja se on 12 vuotta vanha. Se on loistava auto, koska meidän neljän, Ninan ja minun ohella autossa oli Astrid ja Ninan pikkusisko, lisäksi sinne mahtui valtaisa määrä tarvikkeita. Nina muutoin kuljetti Fiatissaan neljä tuolia. Tämän hienon oranssinvärisen auton toiseen kylkeen on kirjoitettu "Clokwork Orange".1 Joka tapauksessa ennen kuin pääsimme valtatielle, joku näki meidän menevän ohitse ja hän huusi meille. Huutaja oli Ninan ystävä, joka tiesi, mitä olimme tekemässä. Hän seisoi tien vieressä noin 68-vuotiaan naisen kanssa. Pian kävi selväksi, että tämä nainen oli Sarajevon pakolainen, joka oli asunut muutamia viikkoja Zagrebin islamilaisessa keskuksessa, mutta oli karannut sieltä tänään. Kroatian poliisi saapui sinne kolmen linja-auton kanssa viedäkseen kaikki keskuksessa olleet ihmiset Gasinciin. Heinäkuussa poliisi oli myös vienyt islamilaisesta keskuksesta noin 500 ihmistä Gasinciin. Nyt keskuksen ympäristöön sijoitetuissa teltoissa asui jälleen noin 600 ihmistä. Vanhalla naisella oli mukanaan vain muovikassi ja kirje, jonka avulla hän pääsisi toiseen laittomaan leiriin. Nainen pelkäsi kuollakseen Gasinciin joutumista. "Tshetnikit tulevat sinne ja tappavat meidät kaikki. Se ei ehkä ole totta, mutta kuka tietää. Kaikki sanovat niin." Nainen pelkäsi niin paljon, että nähtyään linja-autojen tulevan hän karkasi islamilaisesta keskuksesta ja jätti muovikassia lukuunottamatta muut tavaransa ja aikuisen tyttärensä jälkeensä. "Minun on oltava leirissä ennen auringon laskua", nainen sanoi. "Muutoin Kroatian poliisi noukkii meidät kaikki kadulta ja vie meidät Djakovoon." Me otimme naisen ylikuormattuun autoomme ja näin pelon kuvastuvan hänen silmistään. Ihmiset pakenevat eläinten lailla metsästäjiään. Ajettuamme jonkin matkaa näimme pensaiden läpi useita ihmisiä kävelemässä valtatien toisella puolella. Se näytti hiukan mustalaisleiriltä. Nainen ryhtyi huutamaan ja osoitti Ninalle, minne hän oli menossa. Leiri oli Resnic. Olimme kuulleet siitä paikasta jo muutamia kertoja, mutta kukaan Kroatian viranomaisista ei halunnut kertoa meille, missä se on. Päästäksemme valtatien toiselle puolelle ajoimme muutaman jyrkän mutkan ja jatkoimme mukulakivitietä leiriä kohti. Viimein olimme leirin sisäänkäynnin edessä. "Lukitkaa autonne", nainen sanoi. "He voivat varastaa tavaranne." Me seurasimme häntä, kun hän meni puolijuoksua portille. Ohitimme muutaman vanhan Mercedeksen, joissa oli saksalaiset rekisterikilvet ja joiden takaosissa oli vanhoja vaatteita ja jopa vanha jääkaappi. Ne olivat ilmeisesti saksalaisten vierastyöläisten autoja. Portin edessä oli suuri kilpi, jossa oli arabiankielinen teksti ja pieni toimisto. Sen takana näkyi vanhan puisen parakin seinä ja suuri hiekka-aukio. Nainen kiitti meitä antoi portilla kirjeensä ja Bosnian henkilökorttinsa jollekin ja käveli sisään. Näimme muutamien satojen ihmisten istuvan suurella aukiolla parakkien edessä sekä muutamia HVO:n kuorma-autoja. Parakit olivat ilmeisesti nähneet parhaat päivänsä kymmenen vuotta sitten. Ne näyttivät ennemminkin voivan romahtaa minä hetkenä tahansa kuin antavan riittävästi suojaa talveksi. Koska me yhä ajattelimme, että ehdimme tapaamisiimme, päätimme olla menemättä leiriin katsomaan, olisiko parakkien sisällä yhtä masentavaa kuin ulkona. Mutta meistä tuntui, että parakkien sisällä olisi mahdollisesti pahempaa. Seisoimme viisi minuuttia puhumatta. Kaiken sen jälkeen, mitä olimme nähneet toisilla leireillä tämä leiri oli yksi masentavimmista paikoista. Paluumatkamme Suncokretiin oli hiljainen. Kukaan meistä ei tiennyt, mitä sanoa. Nina ajoi harhaan ainakin neljä kertaa ja saavuimme tunteja aikomaamme myöhemmin, mutta täynnä tahtoa palata takaisin tuohon leiriin niin pian kuin mahdollista. Aikomuksemme on lähettää huomenna muutamia ihmisiä keskustelemaan leirin johtajien kanssa toivoen, että voisimme saada selville, olisiko mahdollista järjestää siellä työleiri jo ensi viikon lopussa. Puolenyön jälkeen saavuin viimein Vesnan luokse, jolla oli tänään syntymäpäivä. Olin kuitenkin niin järkyttynyt näkemästäni, etten heti kyennyt keskustelemaan mukavista asioista. Katsoimme illan viimeiset uutiset, joissa kerrottiin, että Kroatiaan saapui tänään noin 20 000 uutta pakolaista. Kun aurinko nousi, keskustelimme yhä uusista suunnitelmistamme, jotka voisimme toteuttaa. Vesna ja minä suunnittelimme vaihtoehtoista kasvisravintolaa Zagrebiin, koska yhä useammat opiskelijat syövät huonosti ja ravintoloiden ruoka käy yhä kalliimmaksi. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 1 Kellopeliappelsiini 27.9. Dobar Dan, Tänään pidin kiinni suunnitelmistani ja pidin vapaapäivän kävelläkseni muutamien kilometrien päässä talostamme olevassa metsässä. Kiipesin Vesnan kanssa talomme takana kohoavalle vuorelle muiden jäädessä siivoamaan ja sisustamaan taloamme. Saksalainen nuori vapaaehtoinen lääkäri Gregor, Astrid ja Vesna menivät leirille, jossa kävimme eilen. Tietojemme mukaan se on laiton leiri, joka on perustettu vanhoihin rakennusyhtiön parakkeihin. Saudi-Arabia maksaa vuokraa rakennusyhtiölle sekä takaa pakolaisten perusravinnon. Tutkimusryhmämme tietojen mukaan pakolaiset saavat kaksi ateriaa päivässä. Resnicin leiri on osa pienten pakolaisleirien ketjusta, joissa on kaikkiaan kolmesta neljään tuhanteen ainoastaan bosnia-herzegovinalaista pakolaista. Resnicissä asuu noin 2 000 ihmistä. Leirin tilanne on kauheampi kuin saatoimme kuvitella. Leirillä on vain kaksi suihkua ja kaksitoista vessaa, mitkä ovat huomattavasti alle UNHCR:n pakolaisleirinormien. Leirin käytössä ei ole puhelinta. Ainoa puhelin, jota rakennusyhtiö käyttää, on viimeisessä parakissa. Se suljetaan kello 16.00. Tämä voi johtaa tilanteeseen, jossa leirin asukkaiden on liftattava viedessään potilaita Zagrebin sairaalaan, koska leirillä ei ole autoa tai mitään muuta kuljetusvälinettä. Koska leirillä on noin 15 raskaana olevaa naista, puhelimen ja autojen puute voi johtaa tulevaisuudessa hyvin kriittisiin tilanteisiin. Ja tämä on vasta alkua. Ihmisten pitää nukkua lattioilla jätteillä, jotka joskus ovat olleet patjoja. Leiri on vanhusten ylikuormittama. Monet heistä eivät ole rekisteröityneet pakolaisiksi. Ihmiset ovat ylittäneet Bosnia-Herzegovinan ja Kroatian rajan laittomasti. Saudi-Arabia huolehtii koko projektista ja se tuo pahan maun suuhun. Niin rikas maa kykenisi muuhunkin kuin vuokraamaan muutamia loppuun kuluneita parakkeja ja toimittamaan juuri riittävästi ruokaa ruokkiakseen pakolaiset ehkä puolitoista kertaa päivässä. Ainoa hyvin järjestetty asia leirillä oli islamilainen koulu, ainakin oppitunnit. Rakennus, jossa koulu toimi ei ollut paljoa muita rakennuksia parempi. On avoin kysymys, kykeneekö se edes suojaamaan ihmisiä sateelta. Koulussa ei ollut pöytiä, ei tuoleja, ei mitään. Kun Astrid kävi lääkintätiloissa, hän oli todella järkyttynyt kunnollisten lääkkeiden ja tarvikkeiden puutteesta. Siellä ei ollut juuri mitään, mitä siellä olisi pitänyt olla. Niinpä hän voi ryhtyä huomenna lajittelemaan lääkkeitä ja katsoa, mitä voimme toimittaa leirille välittömästi ja mitä meidän pitää pyytää ulkomailta. Vesna kysyi yhdeltä leirin vastaavalta, voisimmeko ryhtyä järjestämään työleirejä siellä. Mies sanoi ottavansa meidän ilomielin vastaan, mutta meidän ei pitäisi millään muotoa joutua konfliktiin islamilaisen koulun imaamin kanssa, koska koko leirin olemassaolo perustuu hyviin suhteisiin hänen kanssaan. Tietoisina siitä, mitä tämä merkitsee lupasimme pitää huolen tästä asiasta. Tiedämme myös, että on vaikea täysin noudattaa koraania. Näin on erityisesti lasten laita, jotka eivät myöskään tiedä kaikkia koraanin sääntöjä. Leirillä ei ole mahdollista yöpyä tai ruokailla, joten meillä on edessämme toinen ongelma, joka meidän on ratkaistava ennen viikon loppua, koska käyttämämme koulu on varattu tämän viikon siinä opiskeleville opiskelijoille. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 28.9. Dobar Dan, Astrid meni aikaisin aamulla Resniciin mukanaan joitain peruslääkkeitä ja viisi kuumemittaria. Hänet vastaanotettiin kuin hän olisi ollut toiselta planeetalta saapunut pyhimys. Leirin johto ei voinut kuvitella, että olisi jokin järjestö, joka vastaisi niin nopeasti eikä tarvitsisi allekirjoituksia moniin papereihin ja viranomaisten leimoja niihin. Juuri ennen Astridin saapumista Resnicistä Jos Lääkärit ilman rajoja -järjestöstä soitti ja kysyi olemmeko me hyvin tunnettuja Hollannissa. Vastasin meidän olevan suhteellisen tunnettuja, riippuen siitä mistä piireistä on kyse sekä kysyin, miksi hän on kiinnostunut asiasta. Sitten Jos kertoi koko tarinan. Viime viikon torstaina Zagrebiin saapui Hollannista rekallinen lääkintätarvikkeita kuljetettavaksi bosnialaiseen sairaalaan. Lähetyksessä oli kaikenlaista materiaalia, joka on käyttökelpoista vain suurissa sairaaloissa, ei pakolaiskeskusten sairasosastoilla. Hollantilainen kaveri oli pysäyttänyt autonkuljettajan ja tämä kaveri oli lähettänyt kuljettajan öljyvaraston lähellä olevalle pakolaisleirille. Siellä kuorma purettiin ja kuljettaja lähti takaisin Hollantiin. Koska kuljettaja tiesi ainoastaan, että kaverin naama oli Hollannin televisiosta tuttu, hän oli kuvitellut asioiden olevan kunnossa. Jos oli kuitenkin toista mieltä, koska hän tarvitsi kipeästi tarvikkeita toimittaakseen ne Bosniaan. Jos jotenkin ajatteli, että minä ehkä olisin voinut olla tuo tuttu naama ja hän toivoi minun jotenkin tietävän, missä tarvikkeet ovat. Valitettavasti minun täytyi tuottaa hänelle pettymys. En ole kotimaassani niin tunnettu, että ihmiset tunnistavat naamani televisiosta, koska viimeiset viisi vuotta olen ollut kokonaan pois julkisuudesta. En myöskään tiennyt mitään kyseisestä rekasta. Sanoin kuitenkin tietäväni varaston lähellä olevan pakolaiskeskuksen. Kymmenen minuuttia myöhemmin Toyota-maastoauto pysähtyi talomme eteen ja Jos muutamien kroatialaisten avustajien kanssa saapui vieraaksemme toivoen, että voisimme auttaa heitä saamaan tavaransa takaisin. Gregor, joka kävi eilen Resnicissä, halusi lähteä sinne Josin ja kumppaneiden kanssa yrittääkseen löytää 165 000 markan arvoiset tarvikkeet. He palasivat muutamien tuntien kuluttua. Resnicissä heille sanottiin, ettei rekka ollut koskaan saapunut sinne, mutta se olisi saattanut mennä parin kilometrin päässä olevalle Bosnia-Herzegovinan armeijan varastoalueelle. Varastoalueen komentaja ei myöskään ollut nähnyt rekkaa, mutta hän ei ollut ollut palveluksessa torstaina. Josille ja meille kävi enemmän tai vähemmän selväksi, että tavarat oli menetetty. Joka tapauksessa materiaalia käytetään, ei tosin täsmällisesti siinä paikassa ja sillä tavoin kuin Jos oli ajatellut, mutta silti. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 29.9. Dobar Dan, Tänään meillä oli ongelmia talomme sähköjohdoissa ja arvatakseni koko järjestelmä on hengenvaarallinen. Ryhdyttyäni tarkistamaan johtimia tulin siihen tulokseen, että noin 90 prosenttia talon sähköjohtimista oli asentanut joku idiootti, joka tuskin koskaan oli oppinut tekemään kunnollisia kytkentöjä. Mutta kaikkein eniten minua huolestuttivat sulakkeet. Talon 50:stä sulakkeesta 45 oli rikki ja joku oli korjannut ne panemalla pätkän sähköjohtoa niiden sisään. Kun menin kaupunkiin ostamaan uusia sulakkeita sain selville, että sulakkeita on yhtä vaikea löytää kuin lusikoita ja haarukoita. Yksi kauppias kertoi minulle, että sulakkeiden päätuottaja oli serbialainen tehdas. Tosiasiassa vain osa sulakkeista tehtiin Serbiassa. Käytyäni kymmenessä kaupassa havaitsin, että kroatialainen aikaisemmin wc-istuimia valmistanut tehdas on ryhtynyt valmistamaan sulakkeiden posliiniosia. Talomme on vain yksi paikka, jossa sähköjohtimet eivät ole kunnossa. Ihmettelen, millainen on muiden talojen tilanne. Jos kaikkialla ihmiset korjaavat sulakkeet kotitekoisilla aikapommeilla tilanne voi johtaa talvella onnettomuuksiin, kun ihmiset ottavat sähkölämmittimet käyttöön ja voimalinjat kuumenevat todella. Olemme tietenkin onnellisia, että meillä ylipäänsä on sähköä. Tänään joku soitti Splitistä. Soittaja halusi tietoja toiminnastamme ja hän antoi faxnumeronsa. Kun sanoin, että voimme lähettää tiedot heti, hän vastasi sen olevan mahdotonta, koska sähkö on päällä vasta kello 17.00 jälkeen. Kun tehtaat eivät enää tarvitse sähköä, sitä jaetaan asuintaloihin ja toimistoihin. Sarajevoon ei lennetty tänäänkään. Vuorilla sataa jo lunta. Lähtölaskenta alkaa hitaasti: toteutuvatko ennusteet kuolleiden määrästä lähikuukausina talven vuoksi. Ennusteet vaihtelevat 100 000:sta 1,5 miljoonaan ihmiseen. Ilma viilentyy. Talvesta näyttää tulevan todella kova. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam Lokakuu 1.10. Dobar Dan, Nyt minulla on oma pyörä. Kaikki kroatialaiset huomauttavat minulle, että pyörän kanssa on oltava varovainen, he selittävät minulle miten on ajettava, ja miten suojautua varkailta. Minä vastaan nauraen, että tulen maasta, jossa todennäköisesti on enemmän pyöriä kuin ihmisiä. Maasta, jossa ihmiset käytännöllisesti katsoen syövät, juovat ja nukkuvat pyöriensä päällä. Myönnettävä on, että on uusi kokemus olla pyörän selässä Zagrebissa. Keskustassa on paljon enemmän autoja kuin kesällä, ja minusta tuntuu jatkuvasti, että Zagrebin keskusta on täynnä joko aina väärään suuntaan yksisuuntaisia katuja tai katuja, joilla ei saa ajaa pyörällä. Nämä ovat luonnollisesti parhaita reittejä pyöräilijälle. Iltapäivällä kävin tapaamassa hallituksen pakolaisviraston esimiestä Zoricia. Toivoin, että hän voisi auttaa meitä muutamilla kirjeillä, jotta saisimme eräät järjestöt Zagrebissa ymmärtämään, että vapaaehtoi-semme ovat kunnollisia. Meillä ei ole vieläkään majapaikkaa viikonloppuna saapuvalle ryhmälle. Svemir kävi tapaamassa armeijan parakkien komentajaa, jonka uskonnollinen ryhmä käyttää näitä parakkeja avustustarvikkeilleen. Komentajan mielestä asiassa ei olisi ongelmia, kunhan hän vain saisi määräyksen omalta esimieheltään. Niinpä Svemir otti yhteyttä pääesikunnan kenraaliin, jonka mielestä parakkeja voitaisiin käyttää, kunhan hän vain saisi kirjeen Zoricilta. Kesti tietysti kauan, ennen kuin Zoricilla oli aikaa minulle, sillä liuta virallisia kansainvälisiä valtuuskuntia ohitti minut. Zoric lupasi laatia tarvitsemamme kirjeet mahdollisimman pian. Lisäksi keskustelimme lyhyesti mahdollisuudesta saada käyttöömme huone pakolaisviraston rakennuksesta. Hän kertoi tilanteen muuttuneen niin paljon, ettei vapaita huoneita ollut. EY:n tarkkailijat veivät paljon tilaa, ja muitakin järjestöjä on muuttanut rakennukseen. Lisäksi tuohon kaupunginosaan on lähes mahdotonta saada uusia puhelinlinjoja. Koko hänen toimistohenkilökunnallaan on käytössä ainoastaan kolme puhelinlinjaa, ja ne olivat jatkuvasti käytössä. Myöhään illalla tapasin kaksi Gasincissa työskennellyttä vapaaehtoista, jotka olivat juuri saapuneet sieltä. He kertoivat tavanneensa Gasincissa Kansainvälisessä Punaisessa Ristissä työskentelevän hollantilaisen pojan, joka minun pitäisi tuntea, koska hän oli minun ex-vaimoni naapuri. Mietittyäni hetken olin varma, että hänen täytyy olla Utrechtissa asuvan Marjoleinin, Tychen äidin naapuri, mutta häntä en ollut koskaan tavannut. Joka tapauksessa minun on odotettava huomiseen saadakseni selville, löydänkö Gasincissa työskentelevän hollantilaispojan. Rakkaudella ZA-mir-GREGista Wam 2.10. Dobar Dan, Tänään oli taas yksi niistä päivistä, jolloin tapahtui tuhat asiaa ja jotkut niistä olivat jopa positiivisiakin. Tietenkään Zoric ei saanut kirjeitä aikaiseksi ajoissa, emmekä löytäneet sen kroatialaisen kenraalin nimeä, jonka kanssa Svemir oli keskustellut. Talon koko puhelinjärjestelmä sekosi toimittuaan ensin viikon loistavasti, kun olin asentanut sen kroatialaisen ohjekirjan mukaan. Sekoilu johtui ulkopuolisesta linjasta, ei asennuksistani. Kylpyhuoneen lamput paloivat, eikä niitä saatu kuntoon. Yritin tavoittaa koko päivän Kansainvälistä Punaista Ristiä jäljittääkseni sitä Marjoleinin ystävää, jonka toivon tuovan terveisiä tyttäreltäni. Mutta ilmeisesti Punaisen Ristin on jäljitettävä minut, sillä heidän puhelinlinjansa on jatkuvasti varattu. Pitkin päivää täällä on juossut paljon ihmisiä, muun muassa tanskalainen filmiryhmä. Tämä ryhmä haluaisi tehdä jutun siitä, mitä lapset ovat kokeneet joutuessaan jättämään kotinsa ja lähtemään pakoon. He tarvitsivat tietoja Gasincista, josta he aikoivat tehdä ohjelmansa. He halusivat mennä sinne jo huomenna varhain, tehdä kuvaukset iltapäivällä, yöpyä Djakovossa ja palata sunnuntaina Zagrebiin. Kun selitin, että muilta filmiryhmiltä vastaavanlaisen jutun tekeminen on kestänyt vähintään viikon, he vaikuttivat vähän hämmentyneiltä. Miksi niin kauan? Eihän siinä tarvita muuta kuin hyvä tulkki ja lapset puhumaan. Myöhemmin eräs saksalainen sosiaalialan oppilaitoksen opettaja palasi Varazdinista. Hän kertoi, että kaikki hänen näkemänsä oli ollut hyvin vaikuttavaa. Hän myös vahvisti todeksi yrityksemme selittää, että Kroatian pohjoisosa ja Istria ovat täysin turvallisia, siellä ei ole sotaa. Hän oli myös ottanut kuvia osoittaakseen, että Varazdinissa ja Zagrebissa on turvallista ja että siellä on ikään kuin Casablancassa. Tämä mies oli hyvin innostunut työleiristä, jolle hän ja 25 hänen oppilastaan osallistuvat seuraavaksi kahdeksi viikoksi. Hän kertoi myös, että tienviitat, kuten Slavonski Brod, Osijek, Vukovar, toivat hänen mieleensä Dachaun, Treblincan, Ravenburgin ja Auswitchin. Ei siksi, että niillä olisi sama merkitys, mutta hänestä tuntui kuin olisi ollut matkalla historian läpi. Yhtäkkiä tien vieressä näkee kylttejä paikoista, jotka tuntee televisiosta ja sanomalehdistä. Aivan kuin joku olisi asettanut ne siihen muistuttamaan meitä niistä paikoista, mutta ne ovat yhä siellä, aivan kuten ennen sotaa ja tuhoja. Illalla minun oli käytävä hotelli Inter-Continentalissa noutamassa Itävallan vihreiden meille lupaamat rahat. Rahat tuonut tulkki, joka oli Itävallan vihreiden jäsen, asui tuossa hotellissa jonkin virallisen valtuuskunnan kanssa. Hän kertoi, että he olivat olleet tänään läntisellä sektorilla keskustelemassa Kroatian hallituksen ja Krajinan edustajien kanssa. Krajinan edustajat olivat pukeutuneet sinisiin työhaalareihin. He ottivat heti slivowitspullon hyllyltä ja tarjosivat juotavaa. He pitivät peukaloa lasissa täyttäessään niitä. Kroatian edustajat olivat hieman virallisempia, mutta he antoivat tarjoilun tapahtua. Tänään Slavonski Brodin taisteluissa oli 182. päivä, jolloin annettiin yleinen hälytys. Slavonski Brodissa, kuten Sarajevossakin normaali elämä on lähes mahdotonta. Kroatian television mukaan 182 päivän aikana on evakuoitu jo 18 000 lasta. Ja tätä kirjoittaessani Brodissa on taas hälytys joen molemmilla puolilla. Tämä ei ole mikään arvaus, sillä siitä kerrottiin televisiossa 15 minuuttia sitten. Ei vieläkään lentoja Sarajevoon. Kolme kuukautta keskeytyneenä olleet avustuslennot on kuitenkin luvattu aloittaa huomenna. Ainakin kolmen koneen pitäisi lentää kaupunkiin. Huhujen mukaan Sarajevoon on menossa 165 miljoonan dollarin arvosta avustustarvikkeita. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 3.10. Dobar Dan, Zagrebiin saapumisestani on kulunut täsmälleen kuusi kuukautta. Saapuessani mukanani oli vähän vaatteita ja tietokone. Olin hupsu, vailla minkäänlaista käsitystä siitä, mitä tekisin tässä maailman kolkassa. Käsitykseni sodasta ja sotimisen syistä olivat melkoisen naiveja. Näiden kuuden kuukauden aikana olen ymmärtänyt, että sota on vain hieman vähemmän sitä, mitä normaalisti ymmärrämme rauhalla. Yhtäkkiä niin kutsutuissa rauhallisissa maissa huomaa monia sodalle tunnusomaisia symboleja. Kaikki tähän mennessä kirjoittamani on ikään kuin elävä dokumentti siitä, mikä Zagrebissa on edelleen hullusti. On hienoa, että tämä päiväkirja on alkanut elää omaa elämäänsä. Monet ihmiset tuntuvat yhä lukevan sitä erilaisin ajatuksin. Päiväkirja tarjoaa mahdollisuuden ideoiden vaihtoon ja avunpyynnöille. Olen pahoillani, etten ole vastannut kaikille jotka ovat tähän mennessä tarjonneet apuaan selittäen yksityiskohtaisesti, mitä he voisivat tehdä. Olen pahoillani, vastaan vielä. Euroopan parlamentissa sanottiin tänään, että todennäköisesti ainakin 100 000 ihmistä kuolee Bosnia-Herzegovinassa tänä talvena, vaikka avustukset jatkuisivatkin nykyisellä tasolla. Arvio on pienempi kuin tähän mennessä ennustetut luvut, mutta silti hälyttävä. Arvasin oikein, kyse oli ex-vaimostani Marjoleinista, Tychen äidistä, eikä Ullasta, Pjotrin ja Rikin äidistä. Illalla se poika Kansainvälisestä Punaisesta Rististä todisti järjestönsä maineen ja löysi minut, eli talomme, sillä en ollut paikalla. Hän oli ajatellut yllättää minut, mutta Kroatiassa uutiset kulkevat nopeasti. Ensimmäinen projekti, johon kuuluu pysyvä leiri Savudjrijassa on fantastinen. Kansainvälisten ja kroatialaisten vapaaehtoisten sekä leirin asukkaiden rakentama koulu saa tunnustusta Bosnia-Herzegovinan hallitukselta ja kouluilta. Olemme tietysti otettuja tästä, mutta tiedämme, että suurimman osan työstä on tehnyt Ogi. Hän on aikamoinen kaveri. Yksi amerikkalainen Hercules-lentokone lensi tänään Sarajevoon, kaksi muuta luvattua konetta joutuivat huonon sään takia jäämään Zagrebiin. Koko päivän satoi ja ilma viilenee koko ajan. Zagrebiin jääneiden koneiden lentäjät sanoivat haastattelussa pelkäävänsä sääolosuhteita paljon vähemmän kuin sitä, mitä italialaiskoneelle1 tapahtui kuukausi sitten. Ymmärtääkseni Yhdysvallat on ehdottanut YK:n turvallisuusneuvostolle päätöstä Bosnia-Herzegovinan ilmatilan lentokiellosta, josta vapautettaisiin vain avustuslennot. Englantilaiset tuntuvat olevan tyytyväisiä ehdotukseen ja he olivat olleet aikeissa ehdottaa asiaa itse, ellei Yhdysvallat olisi ehtinyt ensin. En täysin ymmärrä, miten lentokieltoa valvottaisiin ja mitä seurauksia sen rikkomisesta olisi, mutta se selvinnee maanantaina sanomalehdestä. Toisen sopimuksen mukaan kaikki muut paitsi ihmisoikeusrikoksiin syyllistyneet sotavangit vaihdetaan tämän kuun loppuun mennessä. Nähtäväksi jää mitä tapahtuu. Monet kroatialaiset ovat tyytymättömiä viime perjantaina hyväksyttyyn lakiin, jonka mukaan monet sotarikolliset armahdettiin. Muutamat sanomalehtien pilapiirrokset ovat selvästi ilmaisseet, mitä ihmiset ajattelevat tästä laista. Katsotaan, miten tämä peli päättyy kuun lopussa, miten sotavangit vaihdetaan. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 1 Italialainen kuljetuskone ammuttiin alas sen viedessä avustuksia Sarajevoon. 4.10. Dobar Dan, "Terve! Halusimme vain tarkistaa, ettet ole sairas tai mitään sellaista, kun et ilmaantunut Suncokretiin eilisiltana", sanoi Astrid soittaessaan aamulla Vesnan luokse. "Olen pahoillani, mutta siellä sataa ja myrskyää, enkä lähde mielelläni tällaisella säällä polkemaan ylös vuorenrinnettä. Mikä hätänä?" "Voi ei mikään, paitsi että meillä on täällä 17 vierasta, ja alakerran kylpyhuoneen katto tipahti alas, yläkerran kylpyhuoneessa ei vieläkään ole valoa, joku sekoitti puhelinkeskuksen asentaessaan fax-valitsijaa, alakerran sähkölämmitin poltti sähkökaapelin, eikä meillä ole rahaa ruokaan, mutta muuten kaikki on ihan kunnossa!" Hetkisen aikaa olin sanaton, oliko kranaatti osunut taloon vai mitä oli tapahtunut. Uskomatonta mitä kaikkea voi sattua yhdessä talossa. Hyppäsin pyöräni selkään ja ajoin ylös pienelle vuorelle toivoen, että talosta olisi sentään jotain jäljellä ja että siellä voisi myös nukkua. Saavuttuani paikalle olin iloisesti yllättynyt, suurin osa talosta oli yhä tallella ja muu hävitys oli melko nopeasti korjattavissa. Kotona oli paljon postia, jonka toi eräs vapaaehtoinen, joka asuu talossamme. Ja siellä oli myös kirje Marjoleilta ja Tycheltä. Tyche kirjoitti minulle, että on rankkaa olla Waldorfin koulun neljännellä luokalla, koska siellä on niin paljon matematiikkaa. Marjolein ei ollut lainkaan hämmästynyt, että olin Zagrebissa. Hänen mielestään se on oikea paikka minulle tällä hetkellä. Taaskaan ei lentoja Sarajevoon, ilma on yhä huono. Slavonski-Brodissa oli tänään taas tulitusta. Bosnia-Herzegovinan sota on ehkä useammin esillä kansainvälisissä uutisissa ja se on dramaattisempi kuin Kroatian sota, mutta silti tämäkin on sotaa. Tätä kirjoittaessani punertava valo kajastaa vuorten takaa laakson toisella puolella, Zagreb alkaa heräillä ja valmistautua maanantaiaamuun. Kukkuloiden taloissa sytytetään valoja ja ihmiset todennäköisesti aloittavat aamunsa kahvin ja uutisten parissa. Näkymä on kaunis, rauhallinen, täynnä päivän odotusta. Fax-valitsija toimii taas, samoin kuin kylpyhuoneen valot, ihmiset ovat saaneet rahaa ja ruokaa, kylpyhuoneen katto on yhä puolittain tallella ja kaikki vieraat löysivät sijansa talossa. Nekin jotka tulivat odottamatta Saksasta, ja toivat meille ensimmäisen ajoneuvomme, kymmenen vuotta vanhan Renault 4 pakettiauton. Se oli liian vanha läpäistäkseen katsastuksen Saksassa, mutta menee hyvin täällä. Taidamme viedä auton Resniciin ensi torstaina ja pyytää lapsia maalaamaan se täyteen auringonkukkia. Se on kaunis, kun ajamme sillä Kroatian halki, liikkuva näyttely. Meiltähän toivotaan päivittäin pakolaislasten piirustuksia. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 5.10. Dobar Dan, Eilen Greg Peyton, sodan vastainen Vietnam-veteraani, vieraili Varazdinissa armeijan lääkintäkeskuksessa, jossa oli paljon haavoittuneita sotilaita. Suurin osa oli menettänyt kätensä tai jalkansa. Greg yllättyi sotilaiden vastauksista, kun hän kysyi heiltä, haluaisivatko he takaisin rintamalle kaiken kokemansa jälkeen. Kaikki myönsivät haluavansa täysin sydämin palata välittömästi. Sitten Greg kysyi sotilailta, mikä heidän mielestään olisi ratkaisu tässä sodassa. Suurin osa oli sitä mieltä, että ainoa ratkaisu oli tappaa kaikki serbit. Silloin Greg oli sanonut, että muutamia vuosia sitten Yhdysvaltain hallituksen yleinen mielipide oli ollut, että kaikki kommunistit olivat rikollisia ja että ainoa tapa päästä eroon vaarasta oli panna heidän kaupunkinsa matalaksi. Gregin kysyessä suututtiko tämä heitä, he vastasivat taas myöntävästi. Jonkin ajan kuluttua sotilaat ryhtyivät kyselemään Gregiltä miksi Yhdysvallat ei tehnyt kovinkaan paljon tässä sodassa ja voisiko hän kehottaa Bushia aloittamaan valmistelut nyt. Greg vastasi taas vastakysymyksellä, lähettäisivätkö he poikansa 10 000 km päässä olevaan maahan taistelemaan asian puolesta, josta he eivät tiedä yhtään mitään, ja ehkä kuolemaan siellä. Ja taas kaikki vastasivat myöntävästi. Todellakin, lääkintäkeskuksen kavereilla on ollut vakavia ongelmia. Kaikkiin loogisiin kysymyksiin vastattiin, mutta aika odottamattomalla tavalla. Tänään vihdoinkin joitakin koneita pääsi Sarajevoon. Slavonski Brodissa oli taas tulitusta. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 6.10. Dobar Dan, Tänään panimme päälle keskuslämmityksen ja se merkitsee, että talossa on kylmä, vaikka tänne on pakkautunut lähes 30 ihmistä. Mutta he tuntuvat kuitenkin viihtyvän. Ulkona sataa helvetillisesti. Muutamassa minuutissa sataa enemmän kuin Hollannissa päivässä ja voin kuvitella, miltä pakolaisleireillä ja rikkoutuneissa taloissa asuvista tuntuu. Solidaarisuuden vuoksi voisin tietysti katkaista lämmityksen taas ja veden ja puhelimen ja sähkön ja toivoa, että emme tulisi hulluiksi, mutta luulen olevamme oikeutettuja pieniin ylellisyyksiin, talossammehan nukkuu yli 30 ihmistä hyvin huonoissa olosuhteissa. Kirjoitin aikaisemmin puhelinlinjoistamme. Ongelmalla ei ole mitään tekemistä sodan tai Kroatian kanssa. Samanlaiseen ongelmaan törmää kaikkialla "modernien" teollisuusyhteiskuntien ulkopuolella. Joka tapauksessa puhelinlinjallamme 439 928 ja faxlinjallamme 438 713 on kummallakin toinenkin käyttäjä. Toinen on naapurimme ja hänen puhelinnumeronsa on 439 713 ja toinen, jonka puhelinnumero on 438 928, asuu jossain muualla Zagrebissa. Käyttäessämme puhelintamme naapurimme ja tuo toinen henkilö eivät voineet käyttää puhelimiaan. Eilen vaihdoimme faxlinjan välittimellä tavalliseksi puhelinlinjaksi ja koko aamun joku yritti toisen linjan kautta lähettää meille faxia. Jonkin ajan kuluttua linja mykistyi loppupäiväksi. Luullakseni tapahtui niin, että joku yrittäessään soittaa meille sekoitti numerot ja puhelut ohjautuivat linjan toiselle käyttäjälle. Naapurimme on aikaisemminkin valittanut saavansa meille tarkoitettuja puheluja. Linjamme toinen käyttäjä on ilmeisesti katkaissut linjan irrottamalla pistokkeen. Lopputulos oli hiljainen päivä, jolloin puhelin ei soinut. Mutta ne, jotka eivät onnistuneet lähettämään faxejaan meille olivat hiukan vihaisia. Tästä päivästä lähtien UNPROFOR ryhtyy avoimesti tiedottamaan sotivien osapuolten hyökkäysten julmuudesta, tähän asti he ovat vain vastailleet kysymyksiin. Keskustelua käytiin myös Bosnia-Herzegovinan lentokieltoalueesta. Bosnia-Herzegovinan serbien johtaja Karadzic sanoi uutisissa vetäytyvänsä rauhanneuvotteluista, jos päätös lentokieltoalueesta tehtäisiin. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 7.10. Dobar Dan, Puhelinongelmat toivat mukanaan puhelintarkastajan, joka tuli ilmoittamatta ja hermostutti Ninan helvetillisesti. Tiedättehän, että meillä on laiton fax, laiton modeemi, laiton puhelinkeskus ja noin 5 laitonta puhelinta. Ja kaiken päälle vielä noin 20 laitonta ulkomaalaista, huomautin. Asia oli niin kuin olin ajatellutkin. Linjamme, mukaanlukien tekemäni asennukset, olivat kunnossa ja näytti siltä, että linjan toinen käyttäjä oli vetänyt pistokkeen pois seinästä. Nina tietenkin pelkäsi jo poliisien ratsiaa ja mustalle listalle joutumista. Muistutin häntä vielä rekisteröimättömästä autostamme ja monista muista asioista, kuten Astridin lääkevaraston rauhoittavista lääkkeistä. Syytä vain minua, sanoin, eivät he sinua vahingoita. Sillä aikaa kun korjaaja tarkasti linjojamme, minulla oli aikaa katsella tarkemmin videonauhaa Amsterdamin lauantaisesta mielenosoituksesta. Siitä kävi ilmi, että 10 000 hollantilaista on tarjoutunut ottamaan pakolaisia koteihinsa. Minulle tuli mieleen ajat vain parin kuukauden takaa, kun Nivesillä oli talo täynnä loikkareita ja heidän täytyi asua vallatuissa taloissa. Se oli monessa mielessä vähemmän innostava nauha, törmäys hollantilaisen kulttuurin ja entisen Jugoslavian pakolaisten ja loikkareiden todellisuuden välillä. Sarajevolainen tyttö sanoi: "Maailma on tehnyt liian vähän ja liian myöhään." Tämä oikeastaan sanookin kaiken. Sarajevosta puheen ollen, mieleeni tuli International Peace and Relif Team, joka lähti sinne kymmenen päivää sitten. Emme ole kuulleet heistä mitään sen jälkeen, kun he lähtivät Splitistä. Mitä heille on tapahtunut sen jälkeen? En haluaisi ajatella olevani vastuussa heistä, mutta tunnen kuitenkin olevani niin kauan, kun heistä ei saada mitään tietoa. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 9.10. Dobar Dan, Tänään Big Blue -ohjelmassa esitettiin uusintana joitakin eilisiä uutisia. Paikoitellen ne olivat hyvin hauskoja, kuten esimerkiksi raportti astrologisen konferenssin avajaisista, joka pidettiin Zadarissa tai jossain sen lähistöllä. Raportin kohokohta oli intialaisen astrologin haastattelu. Hän laati Kroatian valtion horoskoopin, jossa oli mielenkiintoisia asioita. Kroatiasta tulee monin tavoin parempi, joskaan ei taloudellisesti, koska sen on lainattava muilta valtioilta. Rautatiet, koulut, sairaalat ja teollisuus kehittyvät ja ennen kaikkea Kroatiassa on jonkin aikaa enemmän naisia kuin miehiä. Ja viimeiseksi mutta ei vähäisemmäksi, sota päättyy Kroatiassa 6.11.1993. Tämä merkitsisi ainakin yhtä lisävuotta minulle. Uskon horoskooppeihin ainoastaan ollessani huonolla tuulella, jolloin syytän tähtiä kohtalostani, mutta ollessani hyvällä tuulella olen aiheuttanut kaiken itse. Toisin sanoen en usko lehdissä oleviin horoskooppeihin, mutta minun täytyy tunnustaa, että tämä ennustus ei ole ihan huono. Melkein kaikki olisivat pystyneet tekemään samanlaisen ennustuksen tietäen, että kuolleet sotilaat ovat useimmiten miehiä ja että suurin osa rautateistä, teollisuudesta, kouluista ja sairaaloista tuhoutuu ja todennäköisesti rakennetaan uudelleen. Bosnia-Herzegovinan tilanne on huonoin. YK:n mukaan siellä ainakin 400 000 ihmistä kuolee tänä talvena ravinnon puutteeseen ja kylmyyteen. Sadat tuhannet ovat edelleen ansassa piiritetyissä kylissä ja kaupungeissa ja sadat tuhannet ovat pakomatkalla jossakin Bosnia-Herzegovinan alueella. Monet heistä ovat matkalla Travnikiin, niin sanottiin lukemissani raporteissa, ja he kulkevat yöllä vaarallisten vyöhykkeiden läpi. Yökameralla varustettu televisioryhmä kuvasi loputonta ihmisten virtaa, joka kantoi viimeisiä tavaroitaan. Näkymä muistutti historian kirjoissa näkemiäni kuvia Hollannin suurten kaupunkien asukkaista, jotka yrittivät löytää ruokaa pohjoisista maakunnista tai niistä loputtomista belgialaisista tai saksalaisista pakolaisista, jotka tulivat Hollannin rajojen yli. Tämän me tiedämme ja tunnistamme sodaksi. Tunnistamme sodaksi myös ne valokuvat Sarajevosta, joissa ihmiset taistelevat elämästään kotitekoisten aseiden avulla. Olutpullot on kierrätetty kranaatinheittimiksi ja aerosolitölkit käsikranaateiksi. Bosnia-Herzegovinan lentokieltoalue, jonka YK julisti tänään kello 16.00, ei muuta tätä kuvaa nopeasti. Ensiksikin, ainakaan viikkoon ei tapahdu mitään. Todennäköisesti joitakin AWACCSeja, jotka jo partioivat läheisyydessä, lähetetään valvomaan lentokieltoa ja sitten päätetään seuraavasta askeleesta. Päivästä toiseen jatkuvien pommitusten, myös napalm- ja rypälepommitusten, vuoksi tuntuu loogiselta "vapauttaa" ilmatila. Tämä askel askeleelta tapahtuva sotilaallinen interventio ja yhtä julmana jatkuva sota saavat minut tuntemaan itseni avuttomaksi. Monessa suhteessa on sääli, että Willy Brandt kuoli tänään. Hän eli 78-vuotiaaksi ja oli yksi suurimmista eurooppalaisista poliitikoista. Mikäli hän olisi ollut kunnossa niin uskon, että hän olisi näytellyt paljon merkittävämpää roolia koko tässä Balkanin "kriisissä" kuin mitä hän nyt näytteli. Kuullessani hänen kuolemastaan ajattelin heti Kennedyn Berliinissä pitämää kuuluisaa puhetta. Kennedy vieraili Berliinissä, juuri Berliinin muurin rakentamisen jälkeen, jolloin Brandt oli kaupungin pormestari. Vierailullaan Kennedy sanoi "Ich bin ein Berliner"1. En voi kuvitella Bushia seisomassa Sarajevon lentokentällä sanomassa, että hän on sarajevolainen. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 1 Olen berliiniläinen. 10.10. Dobar Dan, Ei ainoastaan sota, vaan myös äkkinäiset ilmaston vaihtelut kiduttavat maata. Tänään myrsky tuhosi Splitin alueen maanviljelijöiden toiveet. 500 tonnia vihanneksia, satoja neliömetrejä kasvihuoneita tuhoutui ja useiden tuhansien hedelmäpuiden hedelmät murskaantuivat maahan. 500 tonnia saattaa kuulostaa vähäiseltä määrältä, mutta maassa, jossa ruoka ja erityisesti tuoreet tuotteet jatkuvasti kallistuvat ja niiden saanti vaikeutuu, tällainen on todellinen katastrofi. Tietenkään huonot sääolosuhteet eivät vaikuta ainoastaan maanviljelijöihin. Ennen kaikkea ne vaikuttavat tuhoutuneissa taloissa asuviin tai vailla asuntoa oleviin ihmisiin, ympäri maata vaeltaviin tai pakolaiskeskuksissa ja -leireillä oleviin pakolaisiin. Viime päivinä useimmissa leireistä maa on muuttunut mutavelliksi, eikä telttojen sisällä ole paljon sen parempaa kuin ulkona. Tänään Gasincista palannut vapaaehtoisten ryhmä kertoi, että leirillä itse asiassa oli liian kylmää työskennellä ja nukkua teltoissa. He jatkoivat työskentelyään vain siksi, että leirillä olevilla ihmisillä ei ollut valinnanvaraa. Kaksi päivää sitten Zagrebin Resnicissä aloittanut toinen työleirimme on vaikeuksissa. Kuten olimme osanneet odottaakin niin ryhmä on joutunut vaikeuksiin leirin henkisen johtajan algerialaisen imaamin kanssa. Ryhmämme saavuttua leirille imaami oli heti osoittanut, ettei hän pitänyt ryhmän leirillä olosta. Hän piti islamilaista koulua kello 9.00 17.00 ja se siitä. Leirin johtaja, jolta olimme saaneet luvan työskennellä leirissä ja jonka kanssa olimme puhuneet asiasta aikaisemmin ja eräät leiriläiset kuitenkin pyysivät tästä huolimatta meitä aloittamaan työmme leirillä. Tilanne on mielenkiintoinen ja samanlainen, jonka eteen olimme Gasincissa joutuneet ennenkin. Tässä tapauksessa kyseessä onkin laiton leiri. Sitä johdettaan ulkoa, islamilaisista valtioista tulevan rahan avulla, joten on vain ajan kysymys ennen kuin lennämme sieltä ulos. Eilen yksi toimittaja kysyi minulta, emmekö etsi ongelmia, kun yritämme järjestää muutakin kuin islamilaista ohjelmaa Resnicin kaltaisessa leirissä. Mutta Resnicin leirin muslimit eivät ole sen uskonnollisempia kuin muidenkaan leirien muslimit. Tässä tapauksessa islamilaisilla on vain leirin hallinto. Unohdin mainita eilen ja toissapäivänäkin, että Slavonski Brodin ja Zupanjan ympäristössä on edelleenkin ammuskelua ja tulitusta. Ja tietysti myös suurimmassa osassa Bosnia-Herzegovinan kaupungeista sota on vielä voimissaan. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 12.10. Dobar Dan, Tänään Gasinci oli jälleen uutisissa. Ne 900 Slavonski Brodista tullutta pakolaista, jotka asuivat Gasincissa Bosanski Brodin "kukistumisesta" lähtien, lähtivät tänään leiristä. Heidän uusi kotimaansa sodan ajan on Puola. Jälleen kuvia ihmisistä, joiden täytyi sanoa hyvästit ystävilleen ja sukulaisilleen ennen kuin juna Osiekista vei heidät tuntemattomaan paikkaan. Ja se, etteivät Puolasta kerrotut tarinat ole ihan yhtä hyviä kuin ne, joita esimerkiksi Saksasta tai Hollannista kerrotaan, näkyi niiden ihmisten kasvoista joiden "täytyi" lähteä. He eivät olleet kovinkaan onnellisia. Bosnia-Herzegovinan hallitus ilmoitti, että he vetäytyvät rauhanneuvotteluista eivätkä osallistu seuraavalle kierrokselle. Syy tähän on se, että sähköä ja vettä ei ole vieläkään saatu sinne, mistä ne katkaistiin. Lontoossa oli annettu lupaus, että sähkö ja vesi toimisivat ennen seuraavaa kierrosta. On hassua, että Zagrebissa me valitamme sähkön ja veden hinnasta, kun Sarajevossa ja muissa kaupungeissa ihmiset mielellään maksaisivat mitä tahansa oltuaan niin kauan ilman vettä ja sähköä. Kun Karadzic vetäytyi rauhanneuvotteluista, hän lupasi, että lentokielopäätöksen kumoamisen jälkeen neuvottelupöytään palaa monia ihmisiä, joiden pitäisi olla pöydän ääressä, mutta jotka eivät tällä hetkellä siellä istu. Hän myös lupasi, että hän henkilökohtaisesti takaa, ettei vettä ja sähköä enää koskaan käytetä aseena. Hän myös huolehtisi siitä, että ne tultaisiin kytkemään uudelleen. Sitä ei kuitenkaan ole vielä tapahtunut. Kosovossa sota tai vastaava on kuitenkin jotakin hyvin erilaista. Tänään sen suurimmassa kaupungissa Pristinassa oli suuri mielenosoitus, jonka järjestivät Kosovon albaanit. Oppilaat, opettajat ja tuhannet muut osoittivat mieltään omakielisen opetuksen puolesta. Jännitys Kosovossa on korkealla, ja sen saattoi lukea mielenosoitusta seuraavien mellakkapoliisien kasvoista. Mielenosoitus kuitenkin oli rauhallinen ja väkivallaton. Kosovo on ollut kuitenkin jo useita kuukausia räjähdysaltis alue. Kansainvälisten tarkkailijoiden tai paremminkin UNPROFOR:n aseistariisuntajoukkojen on oltava nopeita. Niiden on toimittava ennen kuin siellä alkaa palaa. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 13.10. Dobar Dan, Tänään kuulimme uutisia, joilla oli pienen pommin kaltainen vaikutus ja joita ihmiset osasivat odottaa. Savukkeiden hinnat nousevat kolmen- tai nelinkertaisiksi. Halvat savukkeet nousevat merkistä riippuen noin 130:sta 400:ään dinaariin ja kalliit tuontisavukkeet 300 400:stä dinaarista 1 000 dinaariin tai sen yli. Saapuessani tänne pystyin ostamaan sadalla dinaarilla kaksi pakettia savukkeita ja sain rahasta vielä takaisinkin. Mutta noina aikoina sain myös yhdestä Saksan markasta noin 60 dinaaria, kun nyt siitä saa lähes 300 dinaaria. Tämä äkkinäinen hintojen korotus ei mene ohi huomaamatta, vaan pian näemme heidät kaduilla. Ne, jotka keräävät muiden ihmisten savukkeiden jämät. Toinen mielenosoituspäivä Pristinassä oli paljon väkivaltaisempi kuin ensimmäinen. Kun mielenosoittajat saapuivat yliopistolle, mellakkapoliisit käyttivät kyynelkaasua ja alueella oli paljon sotilaita. Tynkä-Jugoslavian pääministeri Panic ilmoitti Belgradin televisiossa, että hän matkustaa lähiaikoina Kosovoon keskustellakseen kaikkien niiden ryhmien kanssa, jotka haluavat rauhaa ja ovat väkivallattomia. Tuli on jo sytytyslangassa. Nyt meidän pitää vain katsella, sammuuko se jälleen, vai tuleeko pian räjähdys. Pari kuukautta sitten markkinoilla tullutta Cro-Army -lastensuklaata mainostetaan nyt myös televisiossa. Miten helposti voitkaan kerätä kaikki Kroatian armeijan univormut kauniiseen kuvakirjaan, syödä Cro-Army -suklaata ja maksattaa siitä vanhemmilla kolme kertaa enemmän kuin tavallisesta suklaasta. Tänäänkään Slavonski Brodiin ei hyökätty, tai siitä ei ainakaan mainittu missään uutisissa. Toivotaan, että asia pysyykin tällaisena. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam P.S. Olen saanut käsiini saksankielisen käännöksen päiväkirjani ensimmäisten kuukausien (3.4. 11.9) teksteistä. Lehtinen näyttää hyvältä. En tiennytkään kirjoittaneeni niin paljon, vaikka he ovat poistaneet 75 prosenttia kirjoituksestani. Silti se on hyvä lehtinen, jos haluat tietää miten hullua elämä voi olla ja tietenkin, jos osaat lukea saksaa. 14.10 Dobar Dan, Ulkona alkaa olla todella kylmä. Gasincissa olevilta vapaaehtoisilta olemme kuulleet, että ensimmäiset 36 taloa 600 pakolaista varten ovat valmistuneet eilen. Näissä taloissa ja jo valmiina olevissa majoissa on tilaa lähes 1 200 ihmiselle. Se puolestaan merkitsee sitä, että ainakin 1 800 ihmistä asuu edelleen teltoissa. Yön aikana lämpötila laskee helposti nollan alapuolelle ja jopa jotkut vapaaehtoiset valittavat kylmyyttä. YK:n suojelualueella olevan Unesicin kylän asukkaat, kuten niin monien muidenkin suojelualueella olevien kylien asukkaat, marssivat tällä hetkellä kohti kyläänsä. Kuten aikaisemminkin UNPROFOR:n sotilaat pysäyttivät tämän marssin selittäen, ettei kylä ollut vielä turvallinen. Osijekissa Glavac, jolla on Kamaricin vetäydyttyä kaupungin pormestarin virasta hallussaan kaikki valta tällä Koillis-Slavonian alueella, piti tänään lehdistötilaisuuden pakolaisten paluusta Baranjan alueelle. Hän sanoi, että ellei UNPROFOR ennen 21.10. anna lupaa palata alueelle, niin he itse ottavat kaikki sellaiset askeleet, joiden jälkeen pakolaiset voivat palata omalle maalleen. Onneksi nämä askeleet eivät ala ennen kuin seuraavan vuoden keväällä, mutta silti jännitys kohoaa. Osijekin rauhanryhmältä olemme kuulleet, että yhä useampia ihmisiä ajetaan pois kodeistaan. Erityisesti karkotetaan ihmisiä, joiden perheenjäseniä kuuluu JNA:han tai seka-avioliitossa, esimerkiksi kroaatti-serbi, eläviä ihmisiä. Heidän taloissaan vierailee sotilasjoukko, joka ilmoittaa, että heidän on heti paikalla muutettava talosta ja elleivät he sitä tee, heidät heitetään ulos väkivalloin. Suojellakseen noita ihmisiä rauhanryhmä on muodostanut vapaaehtoisten ryhmän, jotka asuvat yhdessä perheiden kanssa. Ryhmäläiset asuvat sellaisissa perheissä, joissa on jo vierailtu tai joissa todennäköisesti piakkoin vieraillaan. Joka tapauksessa rauhanryhmien mukaan Osijekissa ja Splitissä ihmisoikeuksien loukkaukset, erityisesti serbejä vastaan, ovat yleisiä. Rauhanryhmät toivovat, että Peace Brigade Internationalin1 kaltainen järjestö voisi lähitulevaisuudessa lähettää ulkomaisia vapaaehtoisia auttamaan tässä suojelutehtävässä. Koska kaikki vapaaehtoiset ovat osijekilaisia, heistä tuntuu, että näiden vapaaehtoisten toteuttama väkivallaton suojelu ei ole yhtä tehokasta kuin ulkomaalaisten vapaaehtoisten toteuttama suojelu olisi. Tänään kuulimme myös uutisia, että YK lähettää talojen korjaamiseen talven varalle viisi miljoonaa neliömetriä muovia näihin maihin. UNHCR ilmoitti, että se aikoo tuoda toiset 5 000 ihmistä pois Sarajevosta. Muuten, emme vieläkään tiedä mitä tällä hetkellä Sarajevossa oleville Peace and Relief Teamin ihmisille on tapahtunut. Myönteinen asia on kuitenkin se, että kroatialainen Zone, joka on ollut vapaaehtoisena työleireillämme, on hyväksytty siviilipalvelukseen. Hän kirjoitti Puolustusministeriölle, että hän auttoi Rauhankeskusta, joka koordinoi vapaaehtoisten työtä pakolaiskeskuksissa ennen Suncokretin perustamista, pakolaisten sijoittamisessa ja muussa pakolaisiin liittyvässä työssä. Hän sai tänään hienon virallisen kirjeen, jossa kerrottiin, että hänet on nimitetty määräämättömäksi ajaksi siviilipalvelusmieheksi Rauhankeskukseen. Me kaikki nauroimme nähdessämme kirjeen, sillä Rauhankeskus ei ole todellinen organisaatio eikä sitä ole rekisteröity missään Kroatiassa. Ministeriö ei myöskään olisi koskaan lähestynyt keskusta, jos se olisi ollut olemassa ja tehnyt sitä työtä, mitä Zone väitti sen tekevän. Tämä osoittaa sen, miten helppoa on päästä siviilipalvelukseen tällä hetkellä Kroatiassa ja kuinka kaoottisesti nämä siviilipalveluspaikat täytetään. Tänäänkään Slavonski Brodia ei pommitettu. Toivotaan, että tilanne säilyy tällaisena joitakin päiviä. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 1 Peace Brigade International lähettää kriisialueille vapaaehtoisia tarkkailijoita, jotka läsnäolollaan pyrkivät estämään ihmisoikeusloukkauksia. 15.10. Dobar Dan, Tänään kodittomat marssivat takaisin kotikyläänsä, tällä kertaa Knin-alueella, joka tunnetaan myös Krajinan nimellä. Noin 60 Dnisin kylän asukasta yritti päästä takaisin kyläänsä. Myös heidät UNPROFOR:n sotilaat pysäyttivät. Alkaa olla selvää, että ennen talvea todennäköisesti kukaan ei voi palata koteihinsa. Kun tulin tänne kuusi kuukautta sitten, muistan ihmisten arvelleen voivansa palata koteihinsa ennen toukokuun loppua. Kuten arvelin pari päivää sitten AWACCSit, nuo suuret lentokoneet iso "sieni" katollaan, asettuvat tälle alueelle turvatakseen lentokieltoalueen Bosnia-Herzegovinan yläpuolella. Siitä päätettiin tänään. Tänään ennen parlamentin istuntoa, jossa päätettiin nostaa sähkön ja kirjojen hintoja, ammattiyhdistysliikkeen jäsenet järjestivät mielenosoituksen parlamenttitalon edustalla. Esitteiden lisäksi he jakoivat kaikille kansanedustajille leipää protestoidakseen inflaatiota ja palkkojen jäädyttämistä vastaan. Normaalisti tällaiset tapahtumat järjestettiin parlamenttirakennuksen sisällä, sillä ammattiyhdistysliikkeen edustajilla oli vapaa pääsy rakennukseen. Mielenosoituksesta tiennyt parlamentti päätti joitakin päiviä sitten poistaa ammattiyhdistysliikkeen oikeuden liikkua parlamentissa. Elämä käy yhä kalliimmaksi, mutta ennusteet ovat kuitenkin vielä pahempia. Nykyinen inflaatio on noin 20 25 prosenttia kuukaudessa ja joidenkin taloustieteilijöiden ennusteiden mukaan se piakkoin nousee yli 40 prosenttiin. Ihmiset ostavat kaiken käsiinsä saaman selviytyäkseen tulevasta talvesta. Koska ongelmat Resnicin imaamin kanssa kasvoivat päivä päivältä suuremmiksi ja viime päivinä monien vapaaehtoisten motivaatio mennä sinne laski minimiin, niin päätimme, että tämä ryhmä lähtisi tänään Gasinciin ja vastaisi sieltä juuri lähteneen ryhmän tehtävistä. Resnicissä työtä jatkaa sinne jäänyt pieni ryhmä. Suurin osa pakolaisista oli pahoillaan, ettemme voineet jatkaa työtämme siellä. Vaikkakin imaami kielsi leirin ihmisiä osallistumasta "kristittyjen" ja "länsi-eurooppalaisten" järjestämään toimintaan, niin se ei kuitenkaan tuhonnut monien äitien ja lasten toivoa siitä, että asiat olivat menossa parempaan suuntaan. He pitivät toiminnastamme, ja vaikka he eivät uskaltaneet tulla mukaan, niin he katselivat, mitä tapahtui. Jos olisimme saaneet olla siellä vielä muutamia päiviä, niin olisimme murtaneet boikotin. Eräässä pienessä kylässä lähellä Slavonski Brodia pommit putoilivat taas tänään. Slavonski Brodiin toimitettiin Rijekan lahjoituksena kiviä ja muita rakennusmateriaaleja kaupungin jälleenrakentamiseen ja pommisuojien rakentamiseen. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 16.10. Dobar Dan, Seuraavat päivät eivät niinkään ole Zagrebin päiväkirjaa, vaan ennemminkin Kroatian tai Dalmatian päiväkirjaa, sillä matkustan pari päivää Spilin ympäristössä. Kuten tavallista, meidän piti aloittaa matka linja-autolla Zagrebista Rijekaan hyvin aikaisin aamulla. Linja-autolippu oli noin kaksi ja puoli kertaa kalliimpi kuin kesäkuussa ensimmäisellä matkallani Rijekaan. On syksy ja kaikki puut ovat värikkäitä. Saavuimme Karlovacin ja meren välisten vuorien lävitse Rijekaan. Siellä tapasimme kaksi keski-ikäistä naista, Suran ja Uten, jotka ovat paikallisen rauhanliikkeen sydän. He olivat tehneet viime kuukausina Rijekassa myös vapaaehtoistyötä pakolaisten parissa, mutta rahapulan vuoksi he eivät saaneet työtä oikein käyntiin. He auttoivat kuitenkin meitä löytämään paikan Saksasta tulleille menonniiteille, jotka halusivat työskennellä pakolaisleirissä. Suran avulla saatoimme lähettää heidät Splitin edustalla olevalle Bracin saarelle. Sura ja Ute sanoivat haluavansa perustaa Rijekaan Suncokretin paikallistoimiston. Lupasimme auttaa heitä sekä taloudellisesti että muutoin. Painotimme myös sitä, että heidän tulisi nopeasti löytää oma toimistotila Rijekasta. Lähdimme Rijekasta Splitiin yölaivalla, joka kesällä on yleensä täynnä etelään kiiruhtavia turisteja. Nykyisin humanitaarista apua kuljettavat rekat täyttävät laivan molempiin suuntiin mentäessä. Joka toisessa autossa oli Punaisen Ristin tai jonkin muun järjestön tarra, jotta kaikki varmasti tietäisivät niiden kuljettavan humanitaarista apua. Laivalla, jolla matkustimme oli rekkoja Saksasta, Italiasta, Tanskasta, Ruotsista, Suomesta ja Itävallasta. Ruokasalissa kaikkien noiden avustusrekkojen kuljettajien joukosta tapasimme saksalaisen Perusoikeus ja demokratia -järjestön Klaus Vackin, joka tarjosi meille kyytiä Splitiin. Etsiessämme häntä ympäri laivaa huomasimme, että laiva oli täynnä Dubrovnikin alueen pakolaisia. He olivat kuulleet, että JNA lähtee pian heidän kylistään pois. Splitin jälkeen laiva menee Dubrovnikiin. Liikkeellä oli myös huhu, että Cavtatin alueen ihmisten sallitaan palata koteihinsa joskus ensi viikolla. Ja laivalla oli tietenkin myös paljon kroatialaisia ja bosnia-herzegovinalaisia sotilaita, jotka olivat palaamassa etulinjaan Kroatian pohjoisosissa vietetyn loman jälkeen. Laivayhteys Splitiin ja sieltä maanteitse Mostariin on ainoa yhteys etulinjoille. Klausin mukana oli hänen varjonsa Sven, joka seuraa aina Klausia, sekä neljä komitean muuta jäsentä: pappi Stuttgartin lähellä olevasta kylästä, työtön aktivisti Erfurtista, eläkkeellä oleva keskuslämmitysasentaja Hessenistä sekä käsityöläiskeskuksen johtaja Etelä-Hessenistä. He olivat matkalla kahdella pikkubussilla, joissa kummassakin oli kolme tonnia lääkkeitä Splitissä sijaitsevaan sairaalaan. Kuorman arvo oli Klausin sanojen mukaan kaiken kaikkiaan noin 1,65 miljoonaa markkaa. He saivat lääkkeet Saksan valtiolta ja komitean piti ainoastaan maksaa kuljetuskustannukset. Tarvikkeet olivat Saksan väestönsuojista otettuja tarvikkeita ja Splitin sairaala oli erityisesti pyytänyt niitä. Juuri ennen nukkumaan menoa minulla oli aikaa vilkaista Der Spiegeliä, jonka Sven antoi minulle tietäen, että täällä on hyvin vaikeata saada käsiinsä tämän tyyppisiä lehtiä. Numerossa kerrottiin Willy Brandtin kuolemasta, vaikkakin suunnitelmissa oli tehdä pääartikkelit väkivaltaisuudesta Saksan kouluissa. Luin korkeakouluopiskelijoilta löydetyistä veitsistä, hälytys- ja kaasupistooleista, joita todella käytetään. Voi vain kuvitella, millaisia aseita koululaiset täällä kuljettavat mukanaan. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 17.10. Dobar Dan, Aamulla jouduimme nousemaan aikaisin. Auringon noustessa menimme aamiaiselle, koska laiva saapui noin kello kuusi aamulla Splitiin. Kaikeksi onneksi saatoimme syödä aamiaisemme kaikessa rauhassa, sillä laiva oli 45 minuuttia myöhässä. Satamassa tapasimme kaksi Splitin sairaalan lääkäriä ja tulkin, joka auttaa meitä lähipäivinä. Ensiksi menimme paikalliselle ensiapuasemalle purkamaan lääkkeet. Kun ensimmäisen auton tullisinetit avattiin ja sen suuri ovi aukaistiin, näimme ainakin 25 laatikkoa, joihin oli kirjoitettu "V2"1. Muistettuamme, että ainoastaan pari päivää sitten oli saksalaisen V2:n keksimisen 50-vuosipäivä, niin tämä herätti hilpeyttä. "Siis tällaista on saksalainen humanitaarinen apu. Miksette lähettäneet Pershingiä tai Tomahawkeja tämän kivikaudelta kotoisin olevan aseen sijasta", sanoin. Ryhdyimme purkamaan "aseita". Kuuden tonnin lääkelastin purkaminen vei enemmän aikaa kuin olimme osanneet odottaa ja siksi emme ehtineet käydä hotellissa, koska lehdistö odotti meitä lääkäreiden toimistossa. Klaus ja toinen lääkäreistä sekä humanitaarisen avun toimiston johtaja pitivät viralliset puheet. Mietin miltä toimittajista mahtaakaan tuntua, kun heidän täytyy ainakin kolme kertaa päivässä käydä näissä virallisissa "kiitoksia oikein paljon" -lehdistötilaisuuksissa. Joka kerta enemmän tai vähemmän samanlainen puhe ja samanlaiset kiitokset. Yritin muistuttaa Klausia, että hän selkeästi kertoisi avustuksensa tulevan rauhanliikkeeltä, mutta hän unohti sen. Puheiden jälkeen Vesna ja minä kerroimme jotakin Rauhankeskuksesta ja Suncokretista. Kerroimme olevamme Splitissä voidaksemme perustaa kaupunkiin Suncokretin Dalmatian aluetoimiston. Humanitaarisen avun toimiston johtaja tarjosi heti apuaan, sillä hän oli nähnyt ilmoituksemme viime viikolla lehdissä. Viimeinkin meillä oli aikaa käydä hotellissamme ja siistiytyä. Aikaa ei kuitenkaan ollut paljoa, sillä jo puolen tunnin kuluttua meitä odotettiin Splitin keskussairaalassa. Hotellia ei muuten oltu tarkoitettu hotelliksi, vaan kodiksi vanhoille JNA:n upseereille. Se valmistui juuri ennen sodan alkua ja sitä ryhdyttiin käyttämään Dubrovnikin alueen pakolaisten majoittamiseen. Nämä ensimmäiset pakolaiset palasivat koteihinsa pari viikkoa sitten ja tekivät tilaa Bosnia-Herzegovinan pakolaisille, joita on noin 60 prosenttia hotellin asukkaista. Osaa rakennuksesta käytetään myös keskussairaalan jatkeena. Vesna ja minä löysimme itsemme tästä sairaalaosasta etsiessämme huoneitamme. Hotelli ei ole kaukana keskussairaalasta ja koska yli tuhat sairaalan vuodetta on enemmän kuin täynnä, niin "vähemmän" tärkeät potilaat tuodaan tähän hotelliin. Saavuttuamme hetken kuluttua sairaalaan tajusimme, mitä he tarkoittivat. Ensiapuklinikka on pullollaan potilaita, joista ainakin puolet on selviä sodan uhreja. Johtajan huoneessa tapasimme ylihoitajan ja yhden sairaalan lääkäreistä. Ylihoitaja kertoi, että Splitin sairaala on Bosnia-Herzegovinan lääkeavun tärkein kokoamis- ja koordinointipiste. Tuomiamme lääkkeitä ei käytetä ainoastaan Splitissä, vaan kuten aikaisemmissakin tapauksissa, osa niistä toimitetaan Tuzlaan, Gorazdeen ja Gadacaciin. Yhteistyössä niiden järjestöjen kanssa, jotka pystyvät ajamaan näihin kaupunkeihin he Splitissä huolehtivat siitä, että sadat suuremmat ja pienemmät sairaalat Bosnia-Herzegovinassa saavat tarvikkeita. Viime kuukausina yhteydet Bosnia-Herzegovinan kylien ja suurten kaupunkien välillä ovat katkenneet ja kaikkialla maassa kouluihin ja pommisuojiin on syntynyt niin sanottuja sotasairaaloita. Hoitaja painotti sanaa "niin sanottuja" sillä suurin osa näistä sairaaloista ei täytä sairaalalle asetettavia kansainvälisiä määräyksiä. Splitin keskussairaala saa eri puolilla olevien sairaaloiden avunpyynnöt eri kanavien kautta. Vielä toimivat amatööriradiot ovat yksi tärkeä linkki, mutta myös humanitaarisen avun kuljettajat välittävät viestejä paikasta toiseen. Silloin tällöin, kuten pari päivää sitten lääkäri Gradacacista, jonkin sairaalan henkilökunnan edustaja pystyy tulemaan Splitiin kertomaan sairaalan tarpeista. Antaakseen meille kuvan keskussairaalaan tulevista pyynnöistä, hän otti esille kolme isoa tilausta ja pari kirjettä. Jokainen kirje oli tarpeiden listauksen lisäksi myös kertomus tässä sodassa tapahtuvista julmuuksista. Kaikki kirjeet sisälsivät lääkäreiden ja sairaanhoitajien henkilökohtaisesti kokemia tapahtumia. He tunsivat olevansa selkä seinää vasten ja tietämättömiä siitä, mitä heidän tulisi tehdä. He eivät uskaltaneet lähettää pyyntöjään enemmän tai vähemmän julkisten amatööriradioiden kautta, koska he pelkäsivät "vihollisen" kiihdyttävän hyökkäyksiään kuullessaan, kuinka epätoivoinen tilanne kaupungissa oli. Jajcen viimeinen nukutuslääkäri, kuten hän allekirjoitti kirjeen, kirjoitti lääketieteellisten seikkojen lisäksi myös Jajcen ruokatilanteesta. Yhtä henkilöä kohden oli neljän kuukauden ajaksi kaksi kiloa jauhoja, litra öljyä, kaksi pientä säkillistä papuja, kilo sokeria ja kaksi kiloa maitojauhetta. Hän pyysi lähettämään ruokatarvikkeita ja vähän kahvia sekä savukkeita. Ylihoitaja selitti, että muu maailma on kiinnostunut ainoastaan Sarajevosta eikä näe mitä muualla Bosnia-Herzegovinassa tapahtuu. "Bosnia-Herzegovina on laajempi alue kuin vain Sarajevo", hän totesi. Minulla on usein sama tunne. Hän myös kertoi meille kuulleensa, että tilanne muissa kaupungeissa ja kylissä heikkenee nopeasti. Alueelta juuri palannut Lääkärit ilman rajoja -järjestön edustaja kertoi ylihoitajalle, että maanteitse on yhä vaikeampaa matkustaa. Suurin osa humanitaarisen avun kuljettamiseen käytettävistä Bosnia-Herzegovinan teistä ovat päällystämättömiä, ja nyt kun sataa, tiet muuttuvat kuralammikoiksi. Ylihoitaja valitti niistä kymmenistä ulkomaalaisten retkikunnista, jotka matkustavat Bosnia-Herzegovinan alueelle suunnitellakseen avun organisointia. Se vie pitkiä aikoja, ja me jo tiedämme, mitä siellä tapahtuu. Mikseivät he kysy meiltä, vaan haluavat yhä uudelleen ja uudelleen keksiä pyörän. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 1 V2 oli saksalaisten II maailmansodan loppuvaiheessa käyttämä raketti, jolla pommitettiin muun muassa Lontoota. 18.10. Dobar Dan, Eilen illalla juuri ennen illallista seisoimme hotellin hallissa juomassa vähän "Sektiä" Svenin syntymäpäivän kunniaksi. Yhtäkkiä näin jotakin, joka kylmäsi vartaloni ja sai minut joksikin aikaa pois tolaltani. Vastaanottotiskin vieressä seisoi vanha noin 60-vuotias tavalliseen pukuun pukeutunut mies vasemmassa käsivarressaan punainen nauha, jossa valkoisen ympyrän keskellä oli hakaristi. Hänen vieressään seisoi ehkä noin 25-vuotias SS-univormuun pukeutunut mies. Heitä ympäröi viisi tai kuusi automaattikiväärein varustautunutta hyvin aggressiivisen näköistä nuorta miestä. Katsellessani heitä he alkoivat katsella minua. Heidän ilmeistään saatoin lukea: "Tule vain, me syömme sinut elävänä." Ja välimatkastamme huolimatta saatoin kuulla kaikkien puhuvan saksaa keskenään. Ennen tätä tapaamista, olimme vierailleet entisessä nuorille rikollisille tarkoitetussa koulussa. Nykyisin se on noin 150:n henkisesti tai muuten vammautuneen kolmesta 60-vuotiaan potilaan suoja. Ylihoitaja kertoi minulle, että sodan puhjettua viime vuonna, nämä potilaat ajettiin pois laitoksestaan. Potilaiden alkuperäistä rakennusta käytettiin myöhemmin tämän alueen JNA:n sotilaiden eräänlaisena harjoituskeskuksena. Potilaat ja 15 henkilökuntaan kuuluvaa asuvat nyt rakennuksessa, jossa on tilaa ainoastaan 30:lle heistä. Heidän saavuttuaan Splitiin jotkut vapaaehtoiset aluksi auttoivat heitä, mutta jonkin ajan kuluttua vapaaehtoiset väsyivät eikä heitä kuulunut takaisin. Nähtyäni työntekijöiden työolosuhteet sekä tuntimäärän, jonka he joutuvat tekemään, niin saatoin ainoastaan tuntea syvää kunnioitusta heitä kohtaan, että he jaksavat tehdä työtään sellaisissa olosuhteissa. Potilaat joutuvat viettämään aikansa noin 16 neliömetrin suuruisissa huoneissa, joissa asuu kymmenen henkilöä. Entisessä kodissa tehty piirustus on ainoa asia, joka muistuttaa heitä paremmista päivistä. Muuten he näkevät vain neljä seinää, sillä keskuksessa on liian vähän henkilökuntaa, minkä vuoksi potilaita on mahdotonta viedä ulos keskellä Splitin keskustaa. Monista potilaista on tullut vihanneksia heidän jouduttua lähtemään kodistaan. Oli todella kauheaa nähdä heidät ja ajatella, että myös heidän oli paettava. Ylihoitaja kertoi potilaiden jatkuvasti kysyvän, milloin he pääsevät takaisin kotiinsa, sillä he eivät pidä lomakeskuksestaan. Kotona oli paljon enemmän tilaa ja paljon enemmän tavaroita, joilla leikkiä. He kyselevät myös, missä jotkut aikaisemman kodin hoitajista ovat. Monet alkuperäisestä henkilökunnasta olivat serbejä. Tarvitsimme kaikki hiukan aikaa ymmärtääksemme näkemämme ja voidaksemme reagoida taas normaalisti. Tämä tuntui enemmän apinoiden katselemiselta kuin pakolaisleirille meneminen. Aamulla ja iltapäivällä keskustelimme Suncokretin menneisyydestä ja tulevaisuudesta sekä siitä, miten saksalaiset voisivat auttaa meitä. Klaus lupasi, että hän auttaisi meitä kutsumaan vapaaehtoisia myös entisistä sosialistisista maista. Hän lupasi maksaa näiden vapaaehtoisten oleskelun Kroatiassa. Siis jos joku tuntee jonkun halukkaan, niin olkaa ystävällisiä ja ilmoittakaa Klausille. Teimme myös suunnitelmia siitä, miten hävittäisimme vanhentuneet lääkkeet Kroatiasta. Eilen näimme sairaalassa ainakin viisi-kuusi tonnia vanhentuneita lääkkeitä. Ylihoitajan mukaan ainakin 20 ja joskus jopa 80 prosenttia lahjoitetuista lääkkeistä on jo lahjoitushetkellä vanhentuneita. He voivat käyttää ainoastaan viidesosan kaikista saamistaan lääkkeistä, koska lopuille lääkkeille sairaalassa ei ole käyttöä, vaikka ne eivät olisikaan vanhentuneita. He eivät ole keksineet vaaratonta tapaa hävittää lääkkeet. Kysyimme Klausilta ja hänen ryhmältään, voisivatko he järjestää asian niin, että tuodessaan seuraavan kerran lahjoituksia he palatessaan veisivät vanhentuneita lääkkeitä takaisin. Pyysimme heitä myös järjestämään Saksassa ympäristöystävällisen tavan hävittää lääkkeet. Tämän jälkeen saatoimme Klausin ryhmineen laivalle. Burkie, Vesna ja minä jäimme Splitiin vielä muutamaksi päiväksi. Laivan lähdettyä, muistimme, että satama-alueella pitäisi olla hyvä kalaravintola. Kaksi tuntia myöhemmin löysimme todennäköisesti kaupungin ainoan avoinna olevan ravintolan, joka ei ollut opiskelijaruokala tai pizzeria. Siellä tarjoiltiin erikoisuuksia Likasta1. Se ei oikeastaan ollut kalaravintola, mutta kuka siitä välitti. Toisin kuin useimmat Zagrebin ravintolat tämä oli tyhjä. Yksikään asiakas ei ollut käynyt ravintolassa koko päivänä. Myöhemmin Vesna ja minä melkein jouduimme humalaisen sotilaan pahoinpitelemäksi, sillä hän näki meidän kävelevän käsi kädessä ja luuli meitä kumpaakin mieheksi. Homot ovat pahempia kuin tshetnikit, huusi hän. Hänen ystävänsä saivat töin tuskin estettyä häntä kaivamasta esiin asettaan ja ampumasta meitä siihen paikkaan. Palattuamme hotelliin kuulimme, että Sarajevossa oli ollut ankaria pommituksia koko päivän. Hotelin aula oli täynnä sotilaita hyvästelemässä vaimojaan ja lapsiaan ennen paluutaan rintamalle. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 1 Lika sijaitsee Dalmatian rannikon ja Bosnia-Herzegovinan rajan välimaastossa. 19.10. Dobar Dan, Aamupäivällä kävelimme ympäri kaupunkia kuin mitkäkin turistit, vaikka Etelä-Dalmatiassa ei nykyisin paljon turisteja olekaan. Todellinen sota on kuitenkin edelleen hyvin kaukana Splitistä. Takana päin ovat ne ajat, jolloin vuorilla saattoi nähdä tankkeja. Zagrebin tavoin Split on tuskin lainkaan vahingoittunut. Se on kuitenkin Zagrebia enemmän sotaa käyvän maan kaupungin kaltainen. Ensimmäiseksi kaupungilla, hotellissa ja ennen kaikkea linja-autoissa, junissa ja satamassa huomio kiinnittyy aseitaan tai muuta raskasta kalustoa kantaviin sotilaisiin. Zagrebissa sotilailla on mukanaan vain revolveri ja ainoastaan rautatieasemalla voi joskus nähdä muita aseita. Splitissä kranaatinheitin voi nojata vieressäsi olevaan pöytään HVO:n sotilaiden juodessa aamukahviaan odottaessaan kaksi kertaa päivässä Mostariin ajavan linja-auton lähtöä. Mutta tämä ei ole ainoa syy, miksi kaupunki tuntuu ja näyttää monella tavoin enemmän "aggressiivisemmalta" kuin Zagreb. Melkein kaikissa kaupoissa on Kroatian lippu ikkunoissa. Tämä tapa on lähes kadonnut Zagrebista. Ennen kaikkea seinäkirjoitukset antavat kaupungille aivan toisenlaisen ilmeen. Splitissä seinäkirjoitusten painoarvo on suurempi kuin Zagrebissa. Melkein kaikissa seinissä on poliittisia tekstejä. Suosittu on tietenkin punainen tähti yhdessä hakaristin kanssa. ZG=BG1 on yksi yleisimmistä seinäkirjoituksista. Kun kyselin muutamilta ohikulkijoilta tämän viimeisen tekstin painoarvoa, he sanoivat, että todella fanaattiset dalmatialaiset kirjoittivat nuo tekstit. Suurin osa ihmisistä ei ole niin Zagreb-vastaisia. Myös Ustushan U-merkkiä näkee kaikkialla. Kerta toisensa jälkeen kaupungilla kuitenkin näkee hyvin voimakkaita Serbian vastaisia tekstejä. Erään koulun seinässä oli teksti "kaikki kaupungin serbit tulisi hirttää". Vanhat entiseen Jugoslaviaan viittaavat laatat, kommunistinen puolue ja niin edelleen, ovat ylisprayattuja ja niiden viereen on kirjoitettu kovia kommentteja. Zagrebin tavoin kadut ja torit, kuten "fasismin uhrien katu", on nimetty uudelleen. Kyseinen katu on nyt nimeltään "kansallisen vapautustaistelun katu" tai jotakin sinne päin. Toinen merkittävä tekijä on se, että Split on huomattavasti kalliimpi kuin Zagreb. Zagrebiin verrattuna täällä on paljon enemmän kojuja, joissa myydään kaikenlaisia sotamuistoja ja -tarroja. Lapset voivat ostaa täydellisen maastopuvun todennäköisesti aseineen kaikkineen. Ja kaikenlaisia aseita on myytävänä kaupungin keskustan melkein jokaisessa kadunkulmassa. Kroatian kaupungeista Splitissä on myös eniten narkomaaneja. Jo vuonna 1980 tutkiessani puoli vuotta heroiinin käyttöä entisessä Jugoslaviassa Split oli ongelma-alue. Nyt narkomaaneja näkee joka paikassa. Heidän tarkkaa lukumääräänsä ei tiedä kukaan. Tietenkin tämä vaikuttaa kaupungin henkiseen ilmapiiriin. Kuten Amsterdamissa kojujen myyjät ryhtyvät tarkkailemaan sinua heti, kun pysähdyt katsomaan tavaroita. Sanomalehdissä raportoitiin voimakkaasta tulituksesta viikonlopun aikana. Tulitusta ei kohdistunut ainoastaan Sarajevoon, vaan muitakin Bosnia-Herzegovinan kaupunkeja, kuten Jajcea ja Bihacia vastaan hyökättiin. Löysimme myös pienen jutun Suncokretista. Siinä kerrottiin lauantaisessa lehdistötilaisuudessa. Myöhemmin iltapäivällä tämä juttu oli hyödyllinen, kun keskustelimme Humanitaarisen avun ja Sosiaalisen Työn keskusten johtajien kanssa. Nämä johtajat vastaavat yhdessä Splitin alueen pakolaisleireistä. Tapasimme heidät entisessä armeijan oikeustalorakennuksessa, jonne ihmisten pitää mennä saadakseen "Domovnicansa"2. Tämä paperi käy yhä tärkeämmäksi, sillä ilman sitä ei kohta voi työskennellä ja tätä paperia vailla olevat rekisteröidään pakolaiseksi. Niinpä rakennuksen käytävät olivat täynnä odottavia ihmisiä. Me jouduimme myös odottamaan hetken, sillä edellinen valtuuskunta vei suunniteltua enemmän aikaa. Neuvottelumme oli suhteellisen onnistunut. Kuten aikaisemminkin meidän piti selittää kaikki ja todistaa, että työskentelemme yhdessä Zagrebin virallisten laitosten kanssa. Jonkin ajan kuluttua näytti kuitenkin siltä, että olimme vakuuttaneet Sosiaalisen työn keskuksen johtajattaren, joka oli suhtautunut alussa varauksellisimmin suunnitelmiimme. Saa nähdä, mitä tästä seuraa. Huomenna olemme suunnitelleet tapaavamme ne ihmiset, jotka Slobodna Dalmacijassa olleen ilmoituksen perusteella hakivat meille työhön Splitin alueelta. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 1 Zagreb = Belgrad 2 Domovnica on todistus, joka todistaa sen haltijan olevan Kroatian valtion asukas. 20.10. Dobar Dan, Aamulla mietimme, jäämmekö vielä päiväksi Splitiin vai matkustammeko jo illalla Braciin. Kuultuamme hotellimme vastaanottovirkailijalta, että huoneemme vuorokausihinta on noin puolet kuukausiansioistamme, päätimme raivata huoneemme ja lähteä Braciin heti mahdollisten vapaaehtoisten työntekijöiden tapaamisen jälkeen. Aamun lehdessä oli hälyttävä juttu. Tällä hetkellä noin 80 000 pakolaista on kokoontunut Svebrenicaan. Tämä määrä ylittää paikallisen väestön lukumäärän kuusinkertaisesti. Metsistä suojaa hakevien pakolaisten ruoka- ja lääketilanne on erittäin huono. Jälleen kerran kuulimme niitä hulluja tarinoita leikkauksista ja erityisesti amputoinneista kuumien johtojen ja lihaveisten avulla. Näitä amputointeja tehdään, koska tällä hetkellä ei ole muuta ratkaisua. Burkie oli koko eilisen iltapäivän ja illan yrittänyt saada yhteyttä kaikkiin ilmoitukseemme vastanneisiin kroatialaisiin vapaaehtoisiin. Suurin osa oli kuitenkin tavoittamattomissa, sillä he asuivat joko pakolaisleireissä ja heillä ei ollut puhelinta tai puhelimeen vastasi englantia taitamaton henkilö. Hän sai kuitenkin yhteyden kuuteen ihmiseen viidestätoista listalla olleesta. Nämä kuusi lupasivat tulla tapaamiseen, joka oli tänään työvoimatoimistossa. Jotkut heistä tulivat aina Sibenekistä ja Plicestä asti. Tapaaminen oli melko positiivinen. Suurin osa näistä ihmisistä halusi tehdä jotakin ja itse asiassa viime kuukausina he olivatkin jo omatoimisesti tehneet jotakin. Kuten Zagrebissakin he aloittivat työnsä leireillä viime vuoden syksyllä, mutta kuten niin usein muuallakin heillä ei ollut rahaa tai aikaa tehdä pitkänajan suunnitelmia. He kertoivat suurimman osan leireistä olevan kaoottisessa tilassa. Leireillä oli pulaa vitamiineista ja erityisesti Bosnian tilanteeseen suunnatusta koulumateriaalista. Sibenikin koulun opettaja kertoi, että hänen koulussaan on noin 400 bosnialaista oppilasta. Näitä oppilaita varten koulu ei saa materiaaleja, eikä sillä ole rahaa kouluttaa heitä kunnolla. Suurin osa vapaaehtoisiksi pyrkivistä ei voinut kuitenkaan sanoa, kuinka kauan he olisivat käytettävissä. He toivoivat saavansa työpaikan ja monet heistä yrittivät lähteä maasta saadakseen ulkomailta paremmin palkatun toimen. Tämän tarinan olimme kuulleet jo useita kertoja tässä maassa. Ihmiset ovat väsyneitä sotaan ja aivan loppuun palaneita. Vuosi sitten vapaaehtoistyön aloittaneet ovat jättäneet sen, koska työ vaikuttaa niin toivottomalta. Genevestä saapui hyviä uutisia. Siellä Tynkä-Jugoslavian presidentti Gosic, Kroatian presidentti Tudjman ja Bosnia-Herzegovinan presidenttineuvoston puheenjohtaja Izetbegovic neuvottelevat sekä keskenään että YK:n ja EY:n välittäjien Vancen ja Owenin kanssa. Kukaan heistä ei tietenkään uskonut Bosnia-Herzegovinan ongelmien nopeaan ratkaisuun, mutta oli positiivista, että he keskustelivat jälleen viime viikkoisten ongelmien jälkeen. Gosic ja Izetbegovic antoivat jopa yhteisen lausunnon, jossa he vaativat välitöntä tulitaukoa Sarajevoon. He pitivät Sarajevon tulitaukoa ensimmäisenä askeleena kohti rauhaa Bosnia-Herzegovinassa. Splitin satamassa kuulimme Sarajevoon menossa olevia tarvikkeita lastanneilta rekkakuskeilta huonoja uutisia. UNHCR on ainakin toistaiseksi perunut kaikki Mostarin kautta Sarajevoon suuntautuneet maakuljetukset, koska reitin varrella tapahtuva pommitus ja ammuskelu vaarantaa kuljettajat. Kuljettajat haluaisivat mennä Sarajevoon, mutta heidän ei anneta tehdä sitä. UNHCR:n edustaja sanoi tänään televisiossa jotakin sellaista, jonka olin tiennyt jo kuukausia. Hän totesi, että eri osapuolien neuvottelijoilla ei ole vaikutusvaltaa taistelevien ryhmien toimintaan ja taisteluihin. Kuuden täällä vietetyn kuukauden jälkeen tällaiset uutiset eivät ole minulle uusia. Juuri ennen kuin nousimme Braciin menevään lauttaan, kuulimme radiosta, että Iso-Britannian UNPROFOR-sotilaat olivat joutuneet mukaan Bosnia-Herzegovinan ja HVO:n joukkojen väliseen taisteluun. Kaikkialta kuulee, että eteläisessä Bosnia-Herzegovinassa HVO:n ja Bosnia-Herzegovinan joukot taistelevat keskenään. Tuntuu oudolta, että ainoastaan viikko sitten Izetbegovic allekirjoitti Mostarissa sotilaallisen asiakirjan Herzeg-Bosnan Babanin kanssa, ja nyt nämä ryhmät jo taistelevat toisiaan vastaan. Saavuimme Braciin myöhään illalla, mutta jopa pimeässä saatoimme tunnistaa saaren kauneuden. Satamasta meidät nouti menonniittien ryhmä, joka vei meidät "heidän" pakolaiskeskukseensa. Saapuessamme leirille emme voineet uskoa silmiämme. Pakolaiskeskus oli aivan samanlainen kuin entisen Jugoslavian ammattiyhdistysliikkeen neljän tähden lomakeskus. Osallistuimme menonniittien iltakokoukseen, kuuntelimme lauluja ja seurasimme heidän seuraavan päivän suunnitteluaan. Ryhmä koostui pääasiassa saksaa-puhuvista menonniiteistä. Ainoastaan yksi heistä oli kotoisin USA:sta eikä puhunut saksaa. Koska jotkut heistä eivät osanneet englantia, kokouksessa käytettiin molempia kieliä. Heidän ensimmäisen päivän kokemuksensa olivat enemmän kuin osasimme odottaa. He olivat todella parantaneet leirin tilannetta. Myöhään yöhön keskustelin amerikkalaisen kanssa. Hän kertoi haluavansa matkustaa Sarajevoon ja työskennellä siellä sairaalassa. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 21.10. Dobar Dan, Aamulla noustuamme ylös ja mentyämme ulos, olimme yllättyneitä ilman lämpötilasta. Se oli yli 20 astetta ja jotkut menonniiteistä olivat aamu-uinnilla meressä, jonka lämpötila oli vielä korkeampi. Mikä ero esimerkiksi Gasincin pakolaisleiriin, missä lämpötila sanomalehden mukaan tänään oli yli 6 astetta, ja yöllä olisi kylmää. Mutta monella muullakin tavoin tämä keskus on täysin erilainen kuin Gasinci tai mikään muu iso pakolaisleiri Kroatiassa. Lähes kaikki pakolaiset ovat Sarajevosta, ainoastaan muutamia ihmisiä on muista Bosnia-Herzegovinan alueen kaupungeista. Suurin osa heistä saapui joitakin kuukausia sitten tänne Sarajevosta samalla kuljetuksella. Se oli yksi niistä kuljetuksista, joita tehtiin usein Splitiin ja joiden aikana joitakin ihmisiä ammuttiin. Pakolaiset asuvat tässä kauniissa lomakeskuksessa, joka näyttää melkein hotellilta sekä yksittäisissä taloissa lomakeskuksen läheisyydessä olevassa kylässä. Kenenkään ei tarvitse palella teltoissa. Ruokatilanne on suhteellisen hyvä. Saarella on paljon tuoreita hedelmiä, mutta silti he olivat erittäin kiitollisia menonniittien mukanaan tuomasta rekkakuormallisesta sokeria ja jauhoja. Päivän mittaan ihmiset tarjosivat meille kerta toisensa jälkeen erikoisia makeita bosnialaisia leivonnaisia, joita syödessäni minusta tuntui kuin olisin syönyt ainakin kilon puhdasta sokeria kerralla. Miten erilainen tilanne olikaan heidän kotikaupungissaan. Menonniitit kertoivat meille, että saapuessaan leirille siellä oli ollut sisäisiä ristiriitoja, ei ainoastaan eri etnisten ryhmien välillä, vaan myös eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien ihmisten välillä. Menonniitit järjestivät leirin ensimmäisen kaikkien pakolaisten yhteiskokouksen ratkaistakseen joitakin näkyvimpiä ongelmia. Aamiaisella yksi nainen kertoi, että leiriläiset olivat yrittäneet saada tällaista kokousta aikaan jo aikaisemmin, mutta se oli aina jäänyt, sillä puolet ihmisistä eivät pitäneet kokouksen järjestämistä tarpeellisena. Kun Menonniitit toivat mukanaan vaatteita ja tavaroita, niin silloin syntyi todellinen tarve keskustella asioista. Kokoukseen mennessä keskuksen noin parille sadalle lapselle ei oltu järjestetty minkäänlaista toimintaa. Aluetta olisi voinut käyttää leikkimiseen, mutta suurin osa lapsista istuksi päivät pitkät meren rannalla merta katsellen. Ehkä juuri siksi, että tämä keskus antoi tunteen lomalla olosta, oli niin vaikeata ymmärtää, että oli pakolainen. Aamulla Vesna ja minä liityimme kävelylle menevän lapsiryhmän mukaan. Pienestä noin 10 12 lapsen ryhmästä noin puolet juoksi takaisin keskukseen heti, kun poistuimme sen piha-alueelta. He eivät olleet koskaan menneet pidemmälle. Lasten keski-ikä oli noin viisi vuotta. Ihastuin heti viisivuotiaisiin kaksosiin, jotka kävelivät käsi kädessä pienen neljävuotiaan ystävänsä kanssa. Tämä nelivuotias kulki ylpeänä kaksosten välissä. Oli outoa kuinka vakavilta nämä pienet lapset näyttivät, kun vertasin heitä omiin lapsiini. Vanhempien lasten tekemistä piirroksista saattoi nähdä, mistä he tulivat. Kuvissa näkyi monia ihmisten murhaamistapoja, asioita, joita kukaan ei voinut kuvitella, vaan ne oli pitänyt nähdä omin silmin. Pelasimme näiden lasten kanssa joitakin lasten leikkejä, ja jälleen kerran huomasimme, kuinka vaikea näiden lasten oli keskittyä mihinkään. Keskuksessa näimme, ettei täällä ainoastaan tehdä työtä lasten kanssa, sillä pöydän ympärille oli kerääntynyt paljon äitejä valmistamaan kaulahuiveja. Jokainen leiriläinen otti osaa leirin toimintaan. Aukion laidalla yksi keskuksen harvoista miehistä lauloi yhdessä lasten kanssa. Hänen ei tarvinnut liittyä Bosnia-Herzegovinan armeijaan, koska hän oli sairastanut polion nuoruudessaan. Hän oli tehnyt kauniita lauluja olemassa oleviin melodioihin. Esimerkiksi "Yellow Submarine" -lauluun hän oli tehnyt Bosnian kauneudesta kertovat sanat. Lounaan aikana leiriläisten Menonniittien työtä kohtaan tuntema arvonanto näkyi keittiövuorossa olevien naisten toimissa. Mennoniitteja varten naiset valmistavat bosnialaisia herkkuja. Olimme onnellisessa asemassa, vaikkakin yleisesti ottaen ruoka tällä leirillä oli parempaa kuin toisilla leireillä. Leirin johtaja kuitenkin sanoi, ettei ruokaa ole enää illalla, jos keittiövuoroihin ei löydy enemmän ihmisiä. Heti lounaan jälkeen laitettiin esille lista, johon melkein kaikki leiriläiset kirjoittavat nimensä. On aina parempi tehdä jotakin kuin tuijotella merelle, mutta silti ihmiset olivat sangen passiivisia. Suurin osa naisista vain odotti. Iltapäivällä Vesna ja minä menimme saaren suurimpaan kaupunkiin lähettämään joitakin faxeja Zagrebiin, koska keskuksessa ei ollut faxia. Kaupungissa ei juurikaan näkynyt sotilaita kaduilla tai kahviloissa. Siellä oli ainoastaan vanhoja kalastajia, jotka elivät samoin kuin kaikkina edellisinäkin vuosina. Kaupunki sijaitsee ainoastaan 45 minuutin laivamatkan päässä Splitistä, mutta se oli kuin toinen maailma. Menonniitit lähtivät kanssamme viemään mukanaan tuomiaan nallekarhuja ja nukkeja saaren muille leireille. Kerroin heille ja Konjicista kotoisin olevalle tulkillemme, joka oli englannin kielen opettaja, niistä ongelmista, joita meillä Zagrebissa oli imaamien kanssa ja että tällaisien lelujen jakaminen olisi mahdotonta sikäläisissä keskuksissa. Tulkki katsoi minua aivan kuin olisin puhunut jostain toisesta maasta. "He hävittävät kulttuuriamme", hän sanoi, "toivotaan etteivät he löydä tietään Braciin." Illalla meillä oli tapaaminen naisen kanssa, joka tähän asti oli yrittänyt organisoida saaren toimintaa. Kerron tästä tapaamisesta huomenna. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 22.10. Dobar Dan, Aamulla heräsimme aikaisin, edelleen hyvin väsyneinä eilisen illan valvomisesta, ehtiäksemme ensimmäiseen mannermaalle menevään laivaan. Kuten usein ennenkin laiva oli puolitoista tuntia myöhässä ja meidän piti odottaa. Splitin lähellä viime viikolla useita hedelmätarhoja tuhonnut myrsky ei ollut ulottunut Braciin, sillä useimmissa puutarhoissa sitruuna- ja kiwi-puut olivat täynnä kauniita hedelmiä. Aamun lehdestä luimme Petra Kellystä ja Gerd Bastiansista, kahdesta Saksan vihreiden merkkihenkilöstä, jotka oli löydetty kuolleina kotoaan. Lehden mukaan heidän oli ilmeisesti täytynyt olla kuolleina jo kauan ja kukaan ei todella tiennyt, mitä oli tapahtunut. Tapasin Petran pari kertaa viimeisten kymmenen vuoden aikana ja hänen työlleen omistautumisensa teki minuun aina suuren vaikutuksen. Hän auttoi aina ja kaikkialla ihmisiä taistelemaan paremman ympäristön puolesta. Kuitenkin mieleni palaa eilisillan pitkiin tarinoihin ja keskusteluihin. Olimme vieraina erään pariskunnan omistamassa talossa. Perheen mies oli taiteilija ja hänellä oli joitakin vaatekauppoja Sarajevossa. Nyt hän työskenteli Bosnia-Herzegovinan Republika-lehdessä. Vaimo oli Sarajevon yliopiston rehtori. Aluksi mies kertoi tarinoita siitä, miten hän heti sodan loppumisen jälkeen perustaa uuden puolueen, joka keskittyy rahaan, juomiseen ja seksiin. Hän reagoi tällä tavoin kotikaupungissaan tapahtuvaan kaameuteen. Kun hän näytti taulujaan, niin huomasi, että tällainen puhe oli vain naamio. Vaimo kertoi minulle, että miehen teokset olivat todella tunteellisia ja ne saivat ihmiset usein itkemään. Mies kuvaili meille rakennusta, jossa he asuivat Sarajevossa. Hänen vaimonsa on muslimi ja hän itse tulee serbialais-muslimilaisesta perheestä. Heidän oikealla puolellaan oli asunut kroatialais-unkarilainen pari, vasemmalla puolella romani-muslimi pari, yläpuolella slovenialais-muslimi pari ja toisella puolella venäläis-serbialainen pari. Samassa rakennuksessa oli lisäksi albanialaisia, juutalaisia ja slovakialaisia pareja. Tällaista kerrotaan Sarajevosta kerta kerran jälkeen. Kun sota syttyi, he jokainen rukoilivat jumaliaan varjelemaan heitä, mutta todennäköisesti Hän vastasi heille kysyen, missä he olivat olleet silloin, kun he olivat lausuneet Hänen nimeään väärin, mies lisäsi hymyillen. Bosnia-Herzegovina on aina ollut monikulttuurinen valtio, hän selitti. Sarajevo oli ollut kulttuurikeskus Itävalta-Unkarin aikana, ja ehkä se olikin ollut kaupungin parasta aikaa. Hän kertoi haluavansa perustaa uuden pienimuotoisen televisioaseman, joka lähettäisi todellisia uutisia Bosnia-Herzegovinasta. Ulkomaiset tv-yhtiöt eivät lähetä Bosnia-Herzegovinan tai Kroatian television uutisia, sillä ne ovat niiden mukaansa liian värittyneitä. Hän haluaisi perustaa kansainvälisen kuvausryhmän saadakseen todenmukaisia uutisia. Myös kroatiaateilla ja muslimeilla on vankileirejä, mutta maailma ei halua kuullakaan niistä. Hän kertoi tarinan tvarnikilaisesta liikemiehestä, joka kiersi sen alueen muslimikylissä ja kyseli siellä olevilta serbialaisilta, voisiko hän myydä heidän talonsa ja edelleen järjestää turvallisen reitin Bosnia-Herzegovinan serbialueille. Liikemies teki saman myös serbikylissä oleville muslimeille ja kroateille. Järjestääkseen talon myynnin liikemies tarvitsi 1 700 markkaa ennakkoa. Rahat saatuaan ihmiset eivät enää kuulleet liikemiehestä mitään. Ensimmäisinä päivinään Bracissa taiteilija ei pystynyt kävelemään normaalisti, sillä Sarajevossa hän oli tottunut kuukausia aina juoksemaan ja etsimään paikkaa, johon suojautua. Oli niin outoa, kun se kaikki oli niin kaukana. Tämän jälkeen hän kertoi vitsin kahdesta vanhasta miehestä, serbistä ja muslimista, jotka tunsivat toisensa jo pitkän ajan takaa. He olivat eläkkeelle päästyään ottaneet tavakseen tavata toisiaan joka päivä ja syöttää lintuja. Yhtenä päivänä he istuivat patsaan takana Sarajevon suurimmassa puistossa ja ainoastaan toinen heistä oli tuonut leipää lintuja varten. "Missä sinun leipäsi on?", kysyi toinen. "Syön lintuni aina ilman leipää", vastasi toinen. Seuraavakin tarina vaikuttaa vitsiltä, mutta se on totta. Elettyään neljä kuukautta ilman lihaa kaksi sarajevolaista miestä halusi todella maistaa sitä taas. He menivät yhteen harvoista jäljellä olevista ravintoloista, jonka he tiesivät vielä myyvän lihaa. Ravintolan omistaja oli toisen miehen sukulainen ja hän halusi tarjoilla heille kaksi hampurilaista. Näiden kahden minihampurilaisen hinta oli kuitenkin puolitoista kertaa miesten kuukausiansio ja tämäkin hinta oli ystävän hinta. Tavallisesti ne olisivat maksaneet huomattavasti enemmän. "Tavallisesti" ainoastaan ulkomaisilla lehtimiehillä oli varaa syödä tässä ravintolassa eivätkä he maksaneet Bosnia-Herzegovinan dinaareilla, vaan länsivaluutalla. Miehet söivät hampurilaisensa, mutta pelästyivät, että heidän oli palattava kotiin ilman rahaa. Välttääkseen tappelun vaimonsa kanssa toinen miehistä lainasi ravintolan omistajalta täsmälleen saman summan kuin oli juuri maksanut hampurilaisesta. Mies ajatteli voivansa maksaa rahasumman takaisin ravintolan omistajalle sodan jälkeen. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 23.10. Dobar dan, Myöhään eilen illalla katselimme uutisia saavuttuamme aiemmin Zagrebiin. Uutisissa kerrottiin, että Vukovarista oli löydetty uusi joukkohauta. Kuvassa näkyi erittäin hyväkuntoinen Mazowiecky, joka vielä Puolan presidenttinä ollessaan näytti siltä kuin hän voisi kupsahtaa minä hetkenä hyvänsä. Hän on nyt YK:n ihmisoikeuskomissaari. Hän katseli ehkä sataa ruumista, joiden oli täytynyt olla kuolleina jo kuukausia. Uutisten lukija ei sanonut ketkä tappoivat heidät, mutta hänen äänestään saattoi kuulla hänen olevan vakuuttunut, että kaupungin uudet haltijat tappoivat nämä ihmiset. Viimeinen uutinen kertoi, että Sarajevossa on taas sähköt. Hurraa, vihdoinkin esteet kolmen taistelevan ryhmän välisten keskustelujen tieltä on raivattu ja neuvottelut alkavat tänään. Peace and Relif Teamin kautta saimme myös viestin, että Ibrahim haluaisi saada jonkun auttamaan heitä luomaan uudestaan tietoverkkoyhteyden. Peace and Relif Team lähti kotimatkalleen lähes viikko sitten, mutta he eivät koskaan lähettäneet viestiä meille. Niinpä koko aikana emme tienneet, mitä heille tapahtui. Vaikuttaa siltä, että heistä oli aivan normaalia mennä Sarajevoon ja lähteä sieltä pois. Noin vain. Kaikista niistä järjestöistä, jotka valmistelevat matkoja Sarajevoon asia saattaa näyttää tällaiselta, mutta koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu. Toimistossa tapahtui paljon sen viikon aikana, jolloin Burkie ja minä olimme Bracin saarella. Marc-Jan toi hyvän kirjoittimen ja valokopiokoneen. Nyt ihmiset työstävät kiireesti kaikkia tarvittavia taustapapereita tulevaisuutta varten. Suurin ongelmamme on yhä se, että meillä ei ole riittävästi englantia puhuvia kroaatteja tai bosnia-herzegovinalaisia auttamassa meitä. Emme myöskään ole löytäneet Zagrebin keskustasta valtavaa rakennusta majoittaaksemme kaikki vapaaehtoiset silloin, kun he saapuvat. Toimisto sen sijaan näyttää yhä enemmän toimistolta. Toinen ongelmamme on, että tarvitsemme lämmitettäviä telttoja tai muita vastaavia leireille. Emme tiedä vielä, miten voimme niitä käyttää, koska erityisesti Gasincissa olisi hiukan outoa, jos vapaaehtoisemme työskentelisivät ja nukkuisivat hienoissa ja lämpimissä teltoissa ja pakolaiset yhä lämmittämättömissä teltoissa. Olimmekin hiukan kateellisia siitä teltasta, jonka baskilainen sirkusryhmä toi mukanaan ja jossa Savudrijan leirin vapaaehtoiset tällä hetkellä toimivat. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 24.10. Dobar Dan, Aamulla saimme faxin Bracin saarelta. Menonniitit lähtivät saarelta aikaisin aamulla ja lapset kaipasivat jo heitä. Tärkeämpi asia oli kuitenkin idea sanomalehden perustamisesta Kroatiassa ja sen ulkopuolella oleville bosnia-herzegovinalaisille lapsille. Lehdessä julkaistaisiin yksinkertaista tietoa heidän kotimaansa tilanteesta ja koulutuksellisia juttuja, kuten lasten lehdissä eri puolilla maailmaa. Kokonaisuudessaan sen pitäisi olla toivon kipinä kaikille eri puolilla maailmaa. Sikäli kun kroatialaisista sanomalehdistä ymmärsin, niin eilen Vukovarista löydetty joukkohauta näyttää olevan paljon aikaisempaa ilmoitusta pienempi. Raporteissa todettiin selvästi, että kroatialaisten tietojen mukaan serbijoukkojen vallattua kaupungin yli vuosi sitten 2 000 ihmistä on yhä kateissa. Toisessa lausunnossa todettiin, että kyseinen joukkohauta on todennäköisesti vain jäävuoren huippu. Samoin todettiin, että jälkien perusteella nyt löydetyt ihmiset on ammuttu viime vuoden marraskuussa. Tämän jälkeen päätin kirjoittaa kirjeen isoäidilleni. Kuuden kuukauden jälkeen alkaa olla aika, että hän saa tietää vanhimman lapsenlapsensa olevan hengissä ja työskentelevän kuten aina. Koska en halunnut lähettää hänelle telefaxia tai persoonatonta sähköpostikirjettä, jonka ystäväni olisivat toimittaneet hänelle, päätin etsiä kaupungista hyvää kirjepaperia. Postista löysin UNPROFOR:n sotilaille suunnatun erityispakkauksen "sinibarettien kirjeitä". Ne oli täytynyt tuottaa ennen UNPROFOR:n saapumista. Normaalin rauhankyyhkyn ja sloganin "lopettakaa sota Kroatiassa..." lisäksi siinä oli hienoja kuvia siitä, kuinka kaunis Kroatia voisi olla, jos siellä ei sodittaisi: "Kroatia, antiikkinen kulttuuri Ateenan ja Rooman välissä", "Euroopan Havaji" ja "luonnonkaunis keidas" ja niin edelleen. Kiinnostavin osa oli kuitenkin takapuolen teksti, josta lainaan seuraavan osan: "Kroatian kansan historian luojat ja länsieurooppalainen sivistys eivät koskaan tuhatvuotisen historiansa aikana ole todistanut sellaista barbaarista tuhoamista. On lähes uskomatonta, että tällaiset teot ovat mahdollisia 21. vuosisadan lopulla, kun uutta ihmisoikeuksien, demokratian ja luovuuden maailmaa rakennetaan." Nämä rivit ovat lievästi sanoen yliampuvia, kun viimeiset kuusi kuukautta uutiset ovat päivittäin kertoneet taisteluista ja tuhoista ja näyttäneet kuvia Bosnia-Herzegovinan antiikkisista kaupungeista, jotka hitaasti häviävät. Tietenkin Kroatiassa, erityisesti Slavoniassa ja Dalmatiassa, tuhot ovat pahoja, mutta viimeisten kuukausien jälkeen niitä ei enää voi kutsua barbaarisiksi. Jos kutsuisimme niitä barbaarisiksi, meillä ei olisi enää sanoja Bosnia-Herzegovinan tilanteen kuvaamiseen. Kun kerroin tästä Vesnalle, hän lisäsi, että jälkeenpäin arvioiden Kroatian sodasta kertovat uutiset viime vuoden lopussa ja tämän vuoden alussa olivat hiukan liioittelevia. Menonniitit saapuivat Bracista noin keskiyöllä. Eilen illalla heillä oli ollut onnistunut läksiäisjuhla, johon suurin osa leirin asukkaista oli osallistunut. Kymmenessä minuutissa tyhjä talo oli jälleen täynnä makuupusseja ja matkatavaroita. Meillä oli ollut kaksi rauhallista päivää, mikä tarkoittaa, että vain Suncokretin ihmiset olivat talossa ennen uuden tulvan saapumista. Menonniittien ryhmä oli tyytyväinen Bracin kokemuksiinsa. Jotkut heistä totesivat, etteivät olisi koskaan voineet kuvitella Bosnia-Herzegovinan pakolaisten olevan kuin heidän naapurinsa. Samoin he totesivat, että lomatunnelman ylittäminen kesti muutaman päivän, jonka jälkeen he ymmärsivät noiden ihmisten todella olevan pakolaisia. Joka tapauksessa muutamat heistä päättivät jäädä Kroatiaan työskentelemään, kuten he sanoivat, "todellisella" pakolaisleirillä. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 25.10. Dobar Dan, Jälleen sunnuntai. Sää ei ole huono ja päivä näyttäisi oivalliselta tehdä retki maalle. Ehkä Zagrebista ja Belgradista lähteneillä toimittajilla on samanlaisia ajatuksia. Heidän on määrä tavata Länsi-Slavoniassa Okuncissa, joka on noin 80 kilometrin päässä Zagrebista serbijoukkojen valvomalla alueella. Belgradissa Panic lähetti toimittajat matkaan aikaisin aamulla. Matkan tarkoituksena on avata Belgradin ja Zagrebin välinen valtatie ensimmäisenä askeleena valtioiden välisten suhteiden normalisoimiselle. Panicille tämä näyttää olevan henkilökohtainen toimi. Olisin halunnut lähteä matkalle mukaan, mutta saavuin liian myöhään Zagrebiin, jotta osallistumiseni olisi voitu järjestää UNPROFOR:n kautta, joka suojaa matkalaisia. Aamupäivällä keskustelin Anada Margan ihmisten kanssa. He haluavat myös auttaa meitä leireillä. Tähän mennessä he ovat toimittaneet aktiivisesti humanitaarista apua Bosnia-Herzegovinan eri leireille, mutta he haluavat toimia vielä aktiivisemmin. Meille heidän osallistumisensa sopii, koska neljä työleiriä on alkamassa ja meillä on edelleen pulaa kroatialaisista vapaaehtoisista. Seurattuani eilen illalla tarkkaan Sarajevon uutisia näytti siltä, että Ganicilla ja Izetbegovicilla oli erimielisyyksiä Bosnia-Herzegovinan jaosta. Ganic näytti olevan halukkaampi keskustelemaan tästä mahdollisuudesta. Lehdistötilaisuudessa Izetbegovic kuitenkin teki selväksi, että Bosnia-Herzegovinan jako oli yksi niistä harvoista asioista, joista hän ei halunnut keskustella. Muutamien viikkojen kuluttua päättyy hänen toinen yksivuotinen kautensa presidenttineuvoston puheenjohtajana ja Bosnia-Herzegovinan perustuslain mukaan pitäisi järjestää vaalit. On selvää, että Bosnia-Herzegovinassa se ei ole tällä hetkellä mahdollista. Ei ainoastaan siksi, että suuri osa maasta ei enää ole Sarajevon valvonnassa, vaan siksi, että sadat tuhannet asukkaat eivät tällä hetkellä asu Bosnia-Herzegovinassa, vaan ovat joutuneet eri puolille maailmaa. Brittiläiset ystävämme järjestivät Zagrebin Rauhankeskuksessa eilen ja tänään toisen väkivallattoman konfliktiratkaisun kurssin. Suncokretista kurssille osallistuneiden ihmisten mukaan se oli onnistunut. Kuulostaa tietenkin oudolta järjestää tämän kaltaisia suhteellisen pieniä työryhmiä sotaa käyvässä maassa, mutta se oli ainakin alku. Eilen ja tänään autoimme hollantilaisen miehen kotimatkan järjestämistä. Hän saapui noin kaksi ja puoli kuukautta sitten Bosnia-Herzegovinaan taistelemaan vapaaehtoisena HVO:ssa. Hän haavoittui Mostarissa ja saapui muutamia päiviä sitten Zagrebiin. Järjestettyämme hänen junalippunsa saimme viestin hänen vakuutusyhtiöltään. Vakuutusyhtiö ilmoitti lähettävänsä Hollannista ambulanssin noutamaan miestä. Koska meillä oli jonkin verran tietoa siitä, kuinka paljon ambulanssin lähettäminen Hollannista tänne maksaa, saatoimme vain olla hiukan epäileviä ja miettiä, mihin muuhun rahat voitaisiin käyttää kuin sellaisen henkilön kuljettamiseen, joka oli vapaaehtoisesti tullut taistelemaan tänne. Kyse ei ollut siitä, ettemmekö haluaisi auttaa haavoittuneita vapaaehtoisia sotilaita, vaan siitä, että tiesimme, että tämä mies voitaisiin helposti kuljettaa junalla. Hän itse oli samaa mieltä. Ehkä meillä on Länsi-Eurooppaan verrattuna toisenlainen näkemys sairaanhoidosta, nähtyämme millaisissa olosuhteissa ihmisiä täällä usein hoidetaan. Pari minuuttia sitten radiossa raportoitiin, että Okuncin matka ei onnistunut, siten kuin kaikki ajattelivat. Kaksi YK:n saattuetta pysäytettiin kaupungin molemmille puolille viiden kilometrin päähän kaupungista serbijoukkojen traktoreista ja maatalouskoneista rakentamille tiesuluille. YK:n läntisen sektorin komentaja Zabala oli hiukan vihainen vastatessaan toimittajille. Hän ei voinut ymmärtää, miksi kuljetukset pysäytettiin. Hän sanoi, että vain muutamia päiviä sitten he olivat tehneet sopimuksen paikallisten viranomaisten kanssa, jotka jopa tarjosivat kaupunginvaltuuston rakennusta tapahtuman juhlatilaisuuteen, ja nyt tapahtui näin. Hän jatkoi, että he tietenkin olisivat voineet helposti murtaa tiesulun, mutta se olisi vain kasvattanut jännitystä. Serbijoukkojen paikallinen komentaja vastasi selkeästi, että he olivat saaneet Kninistä uusia ohjeita. Kninistä lähetetyissä ohjeissa sanottiin, että valtatietä ei pitäisi avata ennen kuin heillä olisi omat tullivirkailijat, joilla olisi mahdollisuus kerätä tullimaksut heidän alueellaan olevan tien käytöstä. He halusivat myös, että heidän poliisillaan olisi oikeus valvoa tien liikennettä. Komentaja sanoi selvästi, että Panic ei omista valtatietä. Me omistamme sen, emmekä ota vastaan ohjeita Belgradista, elleivät he ensiksi kysy mielipidettämme. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 26.10. Dobar Dan, Suncokret kasvaa ja niin kasvaa taloutemme ja ongelmamme. Tähän mennessä olemme yrittäneet hoitaa omaa kirjanpitoamme, mutta on yhä selvempää, että se on mahdotonta. Jopa talous- ja rahoituslakeja opiskelleet ihmiset ovat luopuneet etsimästä vastausta kysymykseen, kuinka järjestää kirjanpitomme. Tästä syystä tapasimme tänään Zagrebin "kaupallisen" kirjanpitotoimiston edustajan. Hän vahvisti epäilyksemme, että säännöt muuttuvat nopeammin kuin ministeriö ehtii julkaista niitä. Saimme esimerkiksi selville, että voisimme maksaa joistakin tuotteista 60 prosenttia vähemmän, koska olemme humanitaarinen järjestö. Jostain syystä kukaan ministeriössä ei osannut neuvoa, mitä papereita me tarvitsemme tätä varten ja miten asia hoidetaan. Bosnia-Herzegovinan presidenttineuvostossa on useampia jäseniä, jotka vastustavat rauhansuunnitelman ajatusta Bosnia-Herzegovinan jakamisesta itsehallinnollisiin alueisiin. Yksi vastustajista on presidenttineuvoston kroatialainen edustaja Kljuiin. Bosnia-Herzegovinassa hänen HDZ puolueensa, jonka toimisto on Herzeg-Bosnan pääkaupungissa Mostarissa, päätti vaihtaa edustajansa presidenttineuvostossa, koska puolue kannattaa jakoa itsehallinnollisiin alueisiin. Kljui kuitenkin kieltäytyi eroamasta eikä hän ole hyväksynyt puolueensa päätöstä. Tänään yksi puhelu todella lämmitti minua. Bracin saarelta asuva Konjicista kotoisin oleva englanninkielen opettaja soitti ja kysyi mitä hän voisi tehdä. Puhuin hänen kanssaan torstai-iltana, jolloin pyysin häntä valmistelemaan paikkoja uusille työleireille muissa Bracin saaren pakolaisleireissä. Tuona iltana tarjosin hänelle työtä, palkatonta työtä, koska palkan maksaminen yhdelle pakolaiselle kääntäisi pakolaisleirin sosiaalisen rakenteen päälaelleen. Tuolloin hän ei tiennyt, kuinka kiittää minua. Tänään kysyin häneltä, voisiko hän saapua Zagrebiin ensi viikonloppuna, jolloin koulutamme uusia vapaaehtoisia ja palata heidän kanssaan Bracille. Hän ryhtyi jälleen kiittelemään minua ja hänestä tuntui kuin hänen unelmansa toteutuisivat. Kerroin hänelle, että hän on huomattavasti tärkeämpi meille kuin me olemme hänelle, mutta se ei auttanut. Odotettuani lähes neljä kuukautta tekemättä mitään, olematta vastuussa mistään, tämä on ihme, hän vastasi. Tämä on todellisuutta. Pakolaiskeskuksissa asuvilla ihmisillä ei ole mitään tavoitetta elämälleen. Heillä on monia unelmia, mutta he eivät ole vastuussa mistään, he elävät kuin kasvit. Kun nämä uudet unelmat eivät toteudu, se ei ole niin suuri ongelma kuin miltä se joskus näyttää. Olen oppinut olemaan lupaamatta mitään. Yritän, mutta en anna mitään takuita. Koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu ja jonain päivänä asioiden tärkeysjärjestys voi muuttua. En myöskään anna takuita vapaaehtoisille, jotka kysyvät minulta, onko työskentely niin lähellä etulinjaa olevassa Gasincissa turvallista. Yritän saada heidät ymmärtämään, että edes Sarajevossa ei ole turvatonta, ei ainakaan joka hetki. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 27.10. Dobar Dan, Tänä aamuna suunnittelimme pienessä ryhmässä ulkomaalaisten vapaaehtoisten jakamista ensi kuun leireille. Kuten aina pullonkaulana on löytää riittävästi kroatialaisia tai bosnialaisia vapaaehtoisia. Samoin ongelmana on löytää riittävästi majoitus- ja työskentelypaikkoja toiminnoillemme pakolaisleirien läheisyydestä ja ennen kaikkea se, onko keskuksissa riittävästi ihmisiä, jotta sinne kannattaa lähettää vapaaehtoisia. Leirien vahvuus vaihtelee jatkuvasti. Viikko sitten Gasincissa oli vain 1 800 pakolaista ja nyt siellä on 3 000 ja kuka tietää huomenna 600 saattaa olla matkalla ulkomaille. Saksalaisen yhteiskunnallisen korkeakoulun vapaaehtoisten ryhmä, joka saapui tänään Varazdiniin työskentelemään siellä kahdessa pakolaiskeskuksessa kaksi viikkoa, sai lämpimimmän kuviteltavissa olevan vastaanoton. Tämä koulu otti meihin yhteyttä Saksan rauhanliikkeen kautta. Varazdinissa ryhmän otti vastaan pakolaiskeskuksen sotilasunivormuun pukeutunut komentaja. He eivät välittäneet asiasta, mutta se oli huvittavaa. Molemmissa keskuksissa pakolaiset järjestivät heille hienon tervetuliaisjuhlan. Heidän majoituspaikkansa ikkunoista riippui tervetuliaiskylttejä. Sekä saksalaiset opiskelijat että heidän mukanaan olleet Nina ja Vesna P. olivat yllättyneitä. Hyväksymme monenlaisia asioita, mutta emme tuollaisia vastaanottoja. Joulukuussa haluamme järjestää Kroatiassa seminaarin teemasta "Lapset ja sota"1. Erityisesti olemme kiinnostuneita siitä, miten kroatialaiset ja ulkomaalaiset vapaaehtoiset voisivat työskennellä tehokkaammin traumaattisten lasten kanssa. Kertoessani Bracin saarella lasten piirtävän mitä kauhistuttavampia piirroksia, niin he ainakin piirtävät niitä. Useimmat lapsista eivät edes uskalla piirtää, he eivät halua ajatella kokemaansa, vaan työntävät sen pois. Haluamme kutsua ulkomaalaisia ja kroatialaisia asiantuntijoita esittelemään näkemyksiään lasten kanssa työskentelystä. Viime viikolla keräsimme erilaisia ideoita ja menetelmiä. Ne saattavat kaikki olla menestyksellisiä. Emme tiedä, olemme vain amatöörejä. Tanskan pakolaistyön toimisto on lupautunut maksamaan osan seminaarin kustannuksista, joka suunnataan erityisesti kroaateille. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 1 Seminaari järjestettiin Zagrebissa 16. - 19.12. ja siihen osallistui noin 80 henkilöä. Siitä ei ole mainintaa joulukuun päiväkirjoissa, koska Wam oli silloin Bosnia-Herzegovinassa. 28.10. Dobar Dan, Illalla meillä oli kova keskustelu siitä, kuinka tärkeää humanitaarinen avustaminen on toiminnassamme. Kun vain muutamien kilometrien päässä satojen tuhansien ihmisten henki on vaarassa ja he eivät mahdollisesti selviä talvesta, niin mitä voi tehdä. Pitäisikö meidän keskittyä humanitaariseen avustamiseen vaiko ei. Vai pitäisikö meidän käyttää kaikki voimavaramme työskentelyyn leireillä. Tiedämme, että halutessamme voisimme käsitellä useita täysinäisiä avustusrekkoja. Joka päivä eri puolilta Eurooppaa ihmiset soittavat meille ja kysyvät, voisimmeko me auttaa heitä heidän kuljetussuunnitelmissaan. Tuntuu kuin tavarajuna olisi saapumassa pohjoisesta. Pienet ja suuremmat järjestöt ovat ryhtyneet keräämään ja ne tietävät nyt, millä tavoin tavarat toimitetaan niitä tarvitseville ihmisille. Toisaalta me välitämme satoja vapaaehtoisia työskentelemään eri pakolaisleireillä, emmekä usein kykene organisoimaan edes tätä työtä. Tämä on todellinen dilemma. Pitäisikö meidän pyytää ihmisiä toimittamaan avustuksia vaiko ei. Keskustelun aikana teimme listan siitä, mitä lähiviikkoina tietojemme mukaan tapahtuu. Saksalaisten ryhmien pieni pakettiauto tuo materiaalia Resniciin. Baden Württembergin kirkkojen suuri kuorma-auto, jossa on 200 000 markan arvosta kenkiä ja vaatteita, saapuu perjantaina Gasinciin. Viikonloppuna Hollannista saapuu bussi tuomaan meille tavaraa. Ensi kuun viidentenä päivänä Suomesta saapuu kuorma-autollinen materiaalia Osiekiin. Päivää myöhemmin Suomesta saapuu Rijekaan kymmenen tonnin kontti, jonka me toimitamme Bosnia-Herzegovinaan apua toimittaville järjestöille. Saksalaisten opiskelijoiden ryhmä Varazdinissa ostaa muutamia tonneja puuta sikäläiselle leirille. Lääkärit ilman rajoja ovat tarjonneet 70 kuormauslavallista materiaalia jaettavaksi eri puolille Kroatiaa. Ja tämä oli vain jäävuoren huippu. Muutamat Suncokretin ihmiset ovat todella peloissaan vastatessaan puhelimeen, koska milloin tahansa joku ryhmä saattaa soittaa ja ilmoittaa haluavansa tuoda avustuksia. Tällainen lämmittää tietenkin sydäntä, mutta se aiheuttaa myös paljon uusia paineita ryhmällemme, joka on kasvanut helvetillisesti neljässä kuukaudessa. Päivän aikana oli jälleen viisi sähkökatkosta. Puolet työpäivästä meidän täytyi työskennellä kynää ja paperia eikä tietokonetta käyttäen. Pelkäämme tilanteen tulevaisuudessa kehittyvän pahemmaksi. Bosnia-Herzegovinan tilanne on käymässä todella kovaksi. Sarajevon ja Bihacin lisäksi Jajce oli ankaran tulituksen kohteena ja tilanne siellä on yhä vakavampi. Myöhään illalla kuuntelin radioamatöörin viestejä. Kuulostaa siltä, että meidän ei pidä hämmästyä, mikäli Jajce "kukistuu", kuten Kroatiassa sanotaan. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 29.10. Dobar Dan, Eilinen Suncokretin kokous humanitaarisesta avusta ei ole vielä päättynyt, taistelu pragmatismin ja tunteiden välillä jatkuu. En tiedä, kuinka selittäisin asian ihmisille, jotka eivät elä tämän kaltaisessa turhauttavassa todellisuudessa. Haluamme tehdä täällä kaiken voitavamme auttaaksemme kaikkia. Jos on tarpeellista olemme jopa valmiita vaarantamaan henkemme pelastaaksemme toisten hengen. Minusta tuntuu, että jopa lähes seitsemän kuukauden jälkeen en voi selittää normaalin ihmiselämän ja täkäläisen todellisuuden välistä eroa. Jopa työskenneltyäsi koko vuorokauden tunnet yhä syyllisyyttä, kun et ole saanut valmiiksi kaikkia sen päivän "tehtäviä". Tanskan pakolaisneuvoston avustuksen turvin saatoimme tilata kolme lämmitettävää telttaa Gasincin toimitiloiksi. Ne maksoivat kaikkiaan lähes 200 000 markkaa, mikä on suuri summa rahaa. Tunsimme jonkin verran syyllisyyttä päätöksestämme ja keskustelimme siitä pitkän aikaa tietämättä, olimmeko oikeassa vai väärässä. Lopulta päätimme tilata teltat. Iltapäivän vietin SCI:n kansainvälisen toimiston ihmisten kanssa, jotka työskentelevät pääyhteistyökumppaneinamme kansainvälisten vaahtoisten saamiseksi. Painotin heille pelkoani, että tällä hetkellä ihmiset näyttävät olevan halukkaita saapumaan leireille, mutta nähdäksemme sota jatkuu vielä jonkin aikaa ja jopa väkivaltaisuuksien päättymisen jälkeen meidän täytyy jatkaa työtämme. Pelkään sitä, että sitten emme enää löydä niin paljon vapaaehtoisia kuin nyt. Me pahoittelimme heille, ettemme voi ottaa vastaan kaikkia 200 vapaaehtoista, jotka haluavat saapua tänne joka viikko. Tämä johtuu siitä, että me yhä rakennamme organisaatiotamme. Zadarin kaupunki, jonka ohitimme muutamia viikkoja sitten, on jälleen joutunut hyökkäysten kohteeksi. Muutamien kilometrien päässä vuorista kuultiin laukauksia ja Kroatian television mukaan kroaattien asemia tulitettiin tänään. Kuitenkin Zadarin tulitus ei ole mitään verrattuna Jajcen tämänpäiväiseen tilanteeseen. Puhelinlinjat sinne katkesivat tänään. Näyttää siltä, että kaduilla makaa kuolleita ruumiita. Pelkäämme, että tilanne muuttuu pian. Jajce on saman kokoinen kaupunki kuin kotikaupunkini Sittard ja Jajcea on piiritetty monia kuukausia. Tällaisia tarinoita kuullessamme muistamme aina Vukovarin. Kroatian sodassa se oli ensimmäisen suurempi kaupunki, joka tuhottiin täydellisesti ja jonka piirittäjäjoukot valtasivat. Tutkittuaan viime viikolla löydetyn joukkohaudan ruumiit YK:n ihmisoikeuskomitean asiantuntijat ilmoittivat, että kyse voi olla joistakin niistä 175:stä Vukovarin sairaalan potilaasta, jotka serbijoukot veivät pois viime vuoden marraskuussa ja joista ei sen jälkeen ole kuultu mitään. Noiden päivien tapahtumista on lukuisia tarinoita. Kroatian televisiossa yksi silminnäkijä sanoi, että kahdenkymmenen minuutin välein kuorma-autollinen ihmisiä, noin 20, vietiin pois ja auto saapui aina tyhjänä. Rukoilkaamme luojan tähden, että pahimmat unemme eivät ole totta. En voi mitään sille, että kuullessani tuollaisia tarinoita minun tekee mieleni ottaa känni ja unohtaa. Miksi hitossa saavuin tänne ja miksi en lähde täältä? Tämä ei ole minun sotani. Tai ehkä se on. Ehkä minun olisi pitänyt toimia paljon aikaisemmin ja käyttää kaikki voimani sodan estämiseen, ennen kuin se syttyi kuin yrittää nyt hiukan siistiä sotkua. Tuollaisina hetkinä tunnen itseni niin voimattomaksi. Istun täällä ja muutamien satojen kilometrien päässä typerä metallin palanen tappaa ihmisiä samaan aikaan, kun katsomme Kroatian television raporttia, jossa näytetään mitä typerimpiä ja kalleimpia autoja. Maailma jatkaa menoaan, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Miettiessäni tällaisia häpeän usein olla ihmiskunnan jäsen. Meidän lisäksemme maailmassa ei ole monia eläimiä, jotka surmaavat omaan lajiinsa kuuluvia. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 30.10. Dobar Dan, Jajce kukistui.............. Olen pahoillani, mutta en voi ilmaista tätä toisin. Teidän pitää uskoa minua. Ennen noiden sanojen kirjoittamista mietin tuntikausia, voisinko sanoa sen toisin. Minun pitää pyytää kaikilta serbialaisilta ystäviltäni anteeksi, samoin kaikilta serbeiltä. Olen ehkä ollut liian kauan Kroatiassa, mutta en kyennyt löytämään toisia sanoja asian ilmaisemiseen. En tiedä, mitä sanoa. Teidän pitää ymmärtää, miltä tuntuu päivästä päivään seurata, mitä näissä maissa tapahtuu ja yrittää esittää kaikki neutraalisti. Tunteeni ovat Jajcen asukkaiden puolella, jotka ovat eläneet kuukausia kellareissa ja suojissa. Kuultuani uutiset saatoin vain katsoa kartasta, mikä oli antanut Jajcen uusille "hallitsijoille" moraalisen oikeuden vallata kaupunki Bosnia-Herzegovinan hallitukselta. Vuoden 1991 etnisen kartan mukaan väestöstä oli serbejä 19,9, kroaatteja 35,1 prosenttia. Asukkaista 38,8 prosenttia kutsui itseään muslimeiksi ja 6,8 prosenttia tunsivat itsensä jugoslaaveiksi. Jajce oli tärkeä, koska siellä on tuon alueen kaksi tärkeintä sähkövoimalaa. Kuulin Kroatian radiosta ACDC:n biisin "Valtatie helvettiin", kun luin uutisia sanomalehdistä. En voi mitään. Ehkä sota on helvetti. En tiedä. Heti Jajcen kukistumisen jälkeen saapui viesti pakolaisista, jotka yrittävät päästä pois kaupungista. He ovat matkalla Tvarnikiin, joka on jo ylikuormitettu. Ymmärrettyäni, mitä oli tapahtunut ryhdyin tutkimaan, miten tietoverkoissa reagoitiin asiaan ja petyin jälleen kerran. Sanasotia kroaattien ja serbien välillä. Kun katsoin, missä viestien kirjoittajat asuivat useimmiten Australiassa ja Yhdysvalloissa saatoin tuskin kuvitella, miksi he kirjoittivat niin aggressiivisesti. Loppuosan niistä kahdesta sivusta, jotka päivittäin kirjoitan jätän tänään tyhjäksi. Minulla ei ole sanoja.....1 Toivokaamme, että rauha tulisi pian!! Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 1 Alkuperäisessä tietoverkkoon lähetetyn viestin ensimmäisen sivun loppuosa ja koko toinen sivu oli tyhjä. 31.10. Dobar Dan, Tänään minulla on hyviä ja huonoja uutisia. Olin kauhistunut kuultuani, että Jajcesta paenneita pakolaiskuljetuksia ammuttiin kaupungin ulkopuolella. 15 000 20 000 kroaattia ja muslimia on matkalla Tvarnikiin. Radion raporttien mukaan ainakin neljä ihmistä on jo kuollut joidenkin ryhmien avattua tulen pakolaiskuljetuksia kohti. Tuolta alueelta ei kuitenkaan juurikaan tule uutisia, koska kaikki tietoliikenneyhteydet ovat poikki. Bosnia-Herzegovinassa oleva YK:n komentaja kuitenkin sanoi, että kaupungin tilanne olisi hirvittävämpi, jos hän uskoisi tietolähteitään. Hänelle kerrottiin, että kaupungissa olleet vanhukset, naiset ja lapset vietiin pois taloistaan, kuljetettiin kaupungin ulkopuolelle ja ammuttiin välittömästi. Sarajevon uutta osaa tulitettiin tänään kiivaasti. Näyttää siltä, että jopa panssarivaunuja on tunkeutunut kaupunkiin. Nyt kun maailma on lakannut vaatimasta sotilaallista interventiota, sota on jälleen muuttunut kiivaammaksi. Rauhanneuvottelut ovat käynnissä ja näyttää siltä, että kaikki lupaukset on rikottu. Bosnia-Herzegovinan radiossa käytetään kovaa kieltä. Mostarin ja entisen Jajcen komentajien lausunnossa tuotiin julki häpeä Jajcen kukistumisesta viime viikolla Bosnia-Herzegovinassa kroaattien ja muslimien välillä tapahtuneiden yhteenottojen vuoksi. Jajcen puolustajat sanoivat, että he olisivat voineet puolustaa kaupunkia, ellei yhteenottoja olisi tapahtunut. Se on ehkä totta, ehkä ei. Lupasin myös hyviä uutisia. Niitä tulee Gasincista. Hollannin Punainen Risti ryhtyy rakentamaan uusia tehdasvalmisteisia suojia pakolaisille. Leirin tilanne on viimeinkin hitaasti paranemassa. Kunnioitan niitä seitsemää henkilöä, jotka ovat epätoivoisten ihmisten ympäröiminä pitäneet leiriä pystyssä tietämättä, mihin uskoa ja mitä tehdä. Tudjman lupasi myös armahduksen Kroatian armeijan sotilaille, jotka ovat syyllistyneet pieniin rikoksiin ja Kroatian serbeille, jotka on pidätetty niin sanotusti Kroatian valtion vaarantamisesta. En tiedä vielä, mitä hän tarkoitti tällä. UNPROFOR:n edustajat ovat myös olleet kiireisiä viime päivinä, jotta YK:n suojelualueiden asukkailla olisi lähipäivinä mahdollisuus vierailla kotikaupungeissaan ja -kylissään sukulaistensa haudoilla katolisena kaatuneiden muistopäivänä. Vielä ei ole selvää, onko tämä mahdollista. Kolme saksalaisen opiskelijaryhmän opettajaa, jotka työskentelevät yhdessä Varazdinin pakolaiskeskuksessa, saapuivat kertomaan, että heillä on tähän mennessä mennyt hyvin. Heidän tarinansa olivat hienoja. Opiskelijat olivat löytäneet pakolaisten käytössä olevasta vanhasta armeijan parakista vanhoja naamiointiverkkoja. He olivat tehneet niistä lentopalloverkon. Opiskelijat löysivät myös entisestä JNA:n autotallista metallilevyjä, joita oli käytetty panssarivaunujen moottorien suojuksina. Niistä he tekivät koripallokentälle koritelineiden päätylevyt. Hieno yksinkertaisen konversion muoto. Opiskelijat olivat siivonneet myös entisen parakkikeittiön, joka yhden opettajan mukaan oli näyttänyt siskolätiltä ja tehneet siitä nuorten teehuoneen. Heidän toiveenaan on, että opiskelijoiden lähdettyä nuoret hoitaisivat paikkaa itsenäisesti. Pakolaiskeskuksen nuorilla on ainakin yksi paikka, jossa he voivat olla keskenään ilman äitejään ja nuorempia sisaruksiaan. Myöhemmin opiskelijat toivovat voivansa aloittaa kotikaupungissaan tukikampanjan voidakseen hankkia koulutarvikkeita lapsille. He olivat kauhistuneita saatuaan selville, että monet lapsista ovat olleet pitkän aikaa vailla opetusta. Huipentuma on se, että he toivovat voivansa kerätä riittävästi rahaa voidakseen palkata pysyvän sosiaalityöntekijän pakolaiskeskukseen. He eivät voineet uskoa, kun aikaisemmin kerroimme heille, että Varazdinissa on vain yksi sosiaalityöntekijä, jonka pitää huolehtia koko kaupungista samoin kuin pakolaisista. Heillä oli samanlaisia kokemuksia kuin monilla muilla vapaaehtoisilla aikaisemmin. Kun he saapuivat, heistä tuntui, että kaikki ihmiset olivat loppuun palaneita ja passiivisia, kykenemättömiä tekemään mitään tai ottamaan vastuuta mistään. Kun he ryhtyivät järjestämään toimintaa, hetken kuluttua koko paikka heräsi hitaasti eloon. Kuukausia aukion toisen puolen seiniä katselleet ihmiset ryhtyivät suunnittelemaan ja he esittivät mitä hienoimpia ideoita. Leirillä työskentely on ollut opettajille ja opiskelijoille kuitenkin raskasta aikaa. Heidän on täytynyt puhua käsillään ja jaloillaan, koska toisin kuin toivoimme, emme löytäneet saksaa puhuvia vapaaehtoisia Varazdiniin. Mutta kuten he sanoivat, se oli uusi kokemus ja se näytti toimivan. Tällaisia uutisia kuunnellessa on ehkä vaikea kuvitella, että suurin osa talomme ihmisistä käytti iltansa halloween-asujen valmistamiseen. Mlinovissa asuvat englantilaiset kutsuivat koko ryhmän juhliinsa. He kaikki näyttivät fantastisilta. James teki muutamia hienoja halloween kurpitsoja ja noin kymmenen maissa illalla Mlinovin asukkaat näkivät päätiellä liikkuvan outoja noitia, haamuja ja muita vaarallisen näköisiä patsaita. Ihmettelen, mitä he ajattelivat. Näillä main halloween -juhlia ei normaalisti vietetä. Nähtyäni, mitä ihmiset saivat aikaan muutamassa tunnissa, minusta tuntui, että he eivät olisi muuta tehneetkään elämänsä aikana. Keskiyöllä he palasivat ja me kaikki olimme tyytyväisiä. Yhden illan aikana ei puhuttu kaikista niistä asioista, jotka täyttävät päivämme. Pääsimme muutamiksi tunneiksi pakoon todellisuutta. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam Marraskuu 1.11. Dobar Dan, Kuinka monta kiloa humanitaarista apua baski jaksaa kantaa mukanaan, kun hän tulee junalla? (A) 10, (B) 1, (C) 25 kiloa. Nina ja Sue ahersivat uusille ulkomaisille vapaaehtoisille tarkoitetun monivalintalomakkeen kimpussa, kun tulin huoneeseen. Muita kysymyksiä olivat esimerkiksi Kuka on Kroatian presidentti? (A) Milosevic, (B) Tudjman, (C) Panic. Olemme huomanneet, että monet tulijat tietävät todella vähän näistä maista. Joka tapauksessa oikea vastaus ensimmäiseen kysymykseen on varmasti C. Tänä aamuna meidät herätti viiden hengen baskiryhmä, jotka selvittivät omin päin tien talollemme vuoren huipulle saakka. Ja kuten aina baskiryhmien saapuessa eteishalli oli täynnä laatikoita ja reppuja. Uskomatonta, mitä kaikkea he pystyvät kantamaan mukanaan. Juuri kun talo oli herännyt halloweenin jäljiltä, kirkkojen kellot alkoivat soida. Tänään katoliset muistavat vainajiaan. Tänä vuonna hautausmaille ja kirkkoihin kerääntyi enemmän väkeä kuin koskaan. Jo useita päiviä myyntikojut ovat kaupanneet kynttilöitä ja kukkia. Tuhannet ja taas tuhannet haudoilla palavat kynttilät ovat vaikuttava näky, mutta on surullista ajatella, että ne merkitsevät myös viime vuonna kuolleita ihmisiä. Ja monia, jotka kuolevat tulevina kuukausina. Kaiken huipuksi myöhemmin ilmestyi linja-autollinen hollantilaisia rauhanaktivisteja. Heidän piti ensin tulla jo aamupäivällä, mutta he olivat eksyneet jossakin Mariborissa ja saapuivat alkuillasta. Kun bussi ajoi ylös vuoren rinnettä tunnistin sen heti, aktivistien piirit Alankomaissa ovat niin pienet. Tämä auto on kuulunut seitsemänkymmentäluvulta saakka Marc-Janin teatteriryhmälle. Kasvisyöjäyhteisöni Rampenplan on käyttänyt sitä paljon viimeisinä viitenä vuotena ja kuljettajat ovat aina mukana ympäristö- ja rauhantempauksissa. Melkoinen yllätys istua Zagrebissa ja törmätä vanhoihin ystäviin. Ryhmä ei ollut kovin suuri. Kuutisen naista, jotka eivät ole olleet kovin aktiivisia ennen kuin Hollannissa perustettiin rauhanliike nimeltä "Lopend Vuur". He haluavat koordinoida tavallisten ihmisten apua entiseen Jugoslaviaan. He kiertelivät Alankomaissa ennen tänne tuloaan keräten nimilistaa ihmisistä, jotka halusivat adoptoida perheen tai leirin näistä maista. Veimme koko talon illastamaan heidän kanssaan, koska olimme liian laiskoja laittamaan ruokaa. Sarajevosta tullut tyttö, joka asuu nyt Bracista luuli olevansa taivaassa. Hän ei pystynyt ymmärtämään, mitä hänelle on tapahtunut. Kaikki tämä huomio ja huolenpito sen jälkeen, kun hän on asunut monta kuukautta eristyksissä Bracin pakolaiskeskuksessa. Puhuin hänen kanssaan myöhemmin illalla. Hän yritti selittää, kuinka typerältä heistä tuntuu elää toisten kustannuksella pystymättä tekemään mitään oman elämänsä eteen ja kuinka vaikeaa on kuvitella, että tilanne tulisi muuttumaan nopeasti. Hän on Sarajevosta, mutta asuu miehensä ja lastensa kanssa Bosnia-Herzegovinan niin kutsutussa enemmän tai vähemmän turvallisessa osassa. Huhut kertovat, että niiltä alueilta olevat Kroatiassa oleskelevat ihmiset lähetettäisiin piakkoin takaisin koteihinsa. Huoneessani hän näki ensimmäisen kerran elämässään Bosnia-Herzegovinan etnisen kartan. "Nyt ymmärrän, miksi Izetbegovic sanoi vuosi sitten, että Bosnia-Herzegovina näyttää leopardilta", tyttö sanoi. "En ymmärtänyt, että olemme näin sekoittunut yhteiskunta. Kaikki nuo ihmiset pantuina pieniin ympyröihin eivät olleet koskaan todellisuutta", hän selitti. Kysyin häneltä, tietääkö hän, että kartat eivät ole uusia. Kaikissa Jugoslavian karttakirjoissa näitä näkyi jo paljon ennen sotaa, seitsemänkymmentäluvulta alkaen. Ja hänen täytyi myöntää, että ennen kuin sota alkoi ja kroatialaiset käyttivät Kninissä ensimmäisen kerran Kroatian vanhoja symboleja, hän ei koskaan ollut tullut ajatelleeksi asiaa. Oli vain Jugoslavia. Ja hänen isänsä, joka oli kommunistisen puoleen aktiivijäsen, ei koskaan kertonut hänelle näistä eroista. Hän pahoitteli sitä, että kyselee jatkuvasti Sarajevosta, mitä mieltä minä olen, mitä tapahtuu, miten neuvottelut etenevät. "Olen kiinnostunut Bosnia-Herzegovinasta, mutta Sarajevo on minun kaupunkini ja tällä hetkellä voin ajatella ainoastaan sitä paikkaa, hän sanoi. Ajattelen taloja, joissa me asuimme, naapureita ja kuinka kaikki oli ennen sotaa. Enkä pysty kuvittelemaan, mitä tapahtuu, kun taistelut ovat ohitse. Mitä tapahtuu meille, jugoslaaveille, ihmisille, jotka ovat sekoittuneet eivätkä ole serbejä, kroaatteja tai muslimeja. Jos he jakavat maan itsehallinnollisiin alueihin, missä meidän alueemme on, ja miksi kukaan ei kysynyt meiltä mitään. Sarajevossa meitä on yli kymmenen prosenttia väestöstä, mutta vain kansallisuuksiin perustuvia puolueita kuunnellaan. Mieheni on muslimi, isoäitini serbi, äitini saksalainen, isäni kroaatti, veljeni asuu Serbiassa. Mikä minun lapseni on, pitäisikö hänestä tulla muslimi tai kroaatti, koska muuten häntä ei enää hyväksytä." Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 2.11. Dobar Dan, Jotkut ihmiset pääsivät eilen käymään kotikaupungeissaan YK:n suojelualueella. Kaksi bussia meni Drisanaan UNPROFOR:n suojauksessa. Autot olivat täynnä ihmisiä, joilla oli kukkia vietävänä omaistensa haudoille. En ole vielä kuullut muista YK:n suojelualueille tehdyistä retkistä. Eilen sunnuntaina alkoi UNICEF:n lasten viikko. Sen vuoksi jo viime viikolla näytettiin UNICEF:n mainoksia. Kuten kirjoitin viikkoja sitten, ajatuksena oli, että taistelut hiljenisivät tällä viikolla niin, että humanitaariset järjestöt voisivat viedä ruokaa ja muita välttämättömyystarvikkeita piiritettyihin kaupunkeihin. Eiliset, tämänpäiväiset ja huomiset uutiset tekevät kuitenkin selväksi, että tämä mukavan tuntuinen suunnitelma jäi suurimmaksi osaksi toteutumatta. Sota jatkuu Bihacissa, Sarajevossa, Tvarnikissa ja muissa paikoissa. eivätkä avustuskuljetukset pääse juurikaan läpi. Eilen Sarajevoon saapui UNICEF:n kuljetus, joka toi lapsille tarpeellisia vaatteita ja kenkiä. Se lähetettiin takaisin. Voitte olla tästä yllättyneitä, mutta minä en ole. Lähetys tuli Belgradista ja siinä oli tavaroita, jotka UNICEF oli ostanut Serbiasta. YK on julistanut Serbian kansainväliseen taloussaartoon ja on aika kummallista, että se itse ostaa Serbialaisia tuotteita ja lähettää niitä Bosnia-Herzegovinaan. Minusta tällaisten boikottien rikkominen ei ole tietenkään suuri ongelma, mutta erityisesti tässä tilanteessa voin ymmärtää reaktion. Kuten asiasta vastaava Bosnia-Herzegovinan ministeri sanoi: "Me olemme menettäneet melkein kaiken, mutta emme ylpeyttämme". Pahimmat uutiset olivat kuitenkin raportit Jajcesta ja sen ympäristöstä. Ne kertoivat kahdenkymmenen kilometrin pituisesta 10 000 ihmisen joukosta, joka on matkalla Jajcesta Tvarnikiin, suurin osa kävellen. Matkaa kertyy noin 25 kilometriä, mikä vie noin kaksi ja puoli päivää. Kuvat kertoivat ihmisistä pakomatkalla kävelemässä tiellä kaikki omaisuus huopaan käärittynä selkänyytissä. Tie Jajcesta Tvarnikiin näytti jättiläismäiseltä ihmiskäärmeeltä. Olemme kuulleet eri lähteistä Zagrebissa, että heitä ammuttiin tänään ja eilen. Illalla kävin katsomassa vapaaehtoisia, jotka on majoitettu Martinovkaan stadionin lähellä olevaan urheiluhalliin, jossa myös Bosnia-Herzegovinan pakolaiset nukkuvat. Kolmessa valtavassa huoneessa1 nukkuu noin sata ihmistä kussakin, enimmäkseen lattialla, jotkut kenttävuoteilla. Sellaisessa paikassa tajuan, miten epäinhimillisesti pakolaisia kohdellaan. Mitä on jäljellä inhimillisyydestä huoneessa, jossa kaikki yksityisyys on riistetty. On muistettava, että monet heistä ovat olleet siellä jo kuukausia. Jos siellä täytyy majoittua vain joitakin päiviä tai viikkoja, kuten vapaaehtoisemme tekevät, se ei ehkä ole niin vakava ongelma. Juuri kun lähdin, kello oli noin puoli yksitoista, valot sammutettiin koko rakennuksesta ja lasten piti mennä nukkumaan. Käytävissä elämä jatkuu. Aikuiset istuskelevat ja puhuvat, pelaavat korttia ja juovat. Urheiluhalleja ei ole äänieristetty erityisen huolellisesti, joten yhden pienen ryhmän melu pitää sata lasta hereillä. Kesällä ongelma ei ollut niin paha, aikuiset istuivat ulkona, mutta nyt on kylmennyt ja ulkona sataa. Astrid tuli sanomaan tänään, että hän on tehnyt liikaa töitä. Kaksi kuukautta hän on järjestänyt lääkkeitä päivät pitkät, eikä enää pysy tahdissa. Hänen silmänsä näyttivät siltä, kuin hän ei olisi nukkunut viikkokausiin. On tosiaan aika, että toiset ihmiset ymmärtävät meidän tarvitsevan lääkäreitä ja sairaanhoitajia hänen avukseen. Ongelmana on, että avustusjärjestöt ja muut organisaatiot haluavat antaa lahjoittamansa rahan humanitaariseen apuun, suoraan pakolaiskeskuksissa oleville ihmisille. He kuitenkin unohtavat, että meidän täytyy rakentaa infrastruktuuri ja toimiva järjestelmä sitä varten. Se ei ole helppoa. Meidän on myös kunnioitettava eri keskusten sääntöjä ja määräyksiä. On mahdotonta ajaa paikalle rekalla, avata ovat ja kuvitella, että ihmiset järjestäytyvät jonoihin. Jokainen haluaa saada parhaat palat ja tuloksena on täysi tappelu. Eikä näin käy vain pakolaiskeskuksissa. Jos Amsterdamin pääkadulle ilmestyisi rekka jakamaan tavaraa ilmaiseksi, ihmiset reagoisivat täysin samalla tavalla. Sodan psykologia tekee avun toimittamisen pakolaiskeskuksiin ja kotimajoituksessa oleville pakolaisille vaikeaksi. Jos ihmiset ovat menettäneet kaiken, mitä heillä on ollut, eivätkä usko, että tilanne paranee tulevaisuudessa, he ottavat kaiken, minkä saavat. Aivan kuin pienet eläimet, jotka keräävät talvivarastoja ja kuljettavat pähkinöitä poskissaan osoittaakseen, että ne kuuluvat heille, vaikka eivät edes tarvitsisi niitä. Lisäksi huhut salakuljetuksesta ja rahojen pesemisestä ovat vahvistuneet. Useimmat ihmiset eivät ymmärrä, että humanitaarisia tavaroita ei tarkasteta rajoilla. Humanitaarisen järjestön nimen käyttö on siten kätevä keino salakuljettajille. Erityisesti pieni järjestö, jolla ei ole laajaa valvontajärjestelmää, on erinomainen suojaverho. Ja aina kun jokin järjestö Kroatiassa on saamassa lähetyksen, se on itse vastuussa siitä, mitä tulee sisään. Ei ole tietenkään mitään järkeä ryhtyä vainoharhaiseksi näissä asioissa, mutta kaikenlaista tapahtuu. Suurten rahasummien peseminen on myös yksinkertaista. Voit tuoda laitonta rahaa maahan ja upottaa sen jonkin apujärjestön valuuttatilille ja siirtää sen edelleen pois maasta. Kontrollia ei juuri ole, joten mitäpä siitä... Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 1 Kyse ei varsinaisesti ole kolmesta huoneesta, vaan siitä, että urheiluhalli on jaettu kahdella väliverholla kolmeen osaan. 3.11. Dobar dan, Kun kävelin eilen iltapäivällä Yhdysvaltain suurlähetystön ohi, siellä oli kansainvälisen radikaalipuolueen1 mielenosoitus, johon osallistui noin kymmenen ihmistä. Se on hyvin pieni vasemmistolainen, lähinnä intellektuelleista koostuva ryhmä, joka on yhteydessä muihin eurooppalaisiin radikaalipuolueisiin. Mielenosoitus oli järjestetty USA:n Kolumbian osavaltion kuolemanrangaistusta vastaan. Aluksi se tietysti voi hymyilyttää. Tuntuu oudolta, että maassa, jossa sota riehuu ja ihmisiä kuolee joukoittain joka päivä, järjestetään tämän kaltainen mielenosoitus. Kuolemanrangaistus on poistettu Kroatiasta, vaikka Serbiassa se on yhä käytössä. Tämä ei tarkoita, että Kroatian lait ovat täydellisiä tai että poliisi noudattaa aina humanitaarisia periaatteita rikollisia kohtaan. Mieleeni jäi hyvin nöyryyttävä kuva Splitistä joitakin päiviä sitten. Samalla laivalla, jolla tulimme Rijekasta, oltiin tuomassa myös joitakin rikollisia Splitiin. Heidän piti kävellä laivalta kolmen ryhmissä ketjut käsien ympärillä puolen kilometrin päässä odottaviin poliisiautoihin. Kaikki saattoivat nähdä heidät ja ottaa valokuvia. Se ei olisi mahdollista omassa maassani. Ihmisiä ei koskaan kuljetettaisi sillä tavoin. Viime päivinä olemme alkaneet pelätä, että leireillä lasten kanssa työskentelevien vapaaehtoisten määrä on ohittanut lakipisteensä. Viime viikkoina emme tienneet, minne panna heidät, ja kaikki leirimme ovat täynnä joulun ajaksi, mutta marraskuun puolivälissä alkaville leireille on vaikea saada ihmisiä. Toivottavasti tilanne muuttuu seuraavien 12 päivän kuluessa, mutta alamme todella huolestua siitä, että muotiliike on ohi. Yhä usemmat leirit ja keskukset pyytävät meitä järjestämään työleirejä, mutta meidän täytyy vastata, että emme pysty siihen juuri nyt, ja se on vaikeaa meille kaikille. Toisaalta saamme yllättäen rekkalastillisia humanitaarista apua, vaatteita, ruokaa, lääkkeitä, mutta tuskin lainkaan rahaa tarvikkeisiin, joita tarvitsemme voidaksemme työskennellä leireillä. Tarvitsemme kipeästi värejä, maaleja, paperia ja muuta tavaraa, jotta voisimme työskennellä lasten kanssa, mutta saamme vain tonneittain vaatteita. Eihän se ole huono juttu, kaikki tavarat päätyvät jonnekin, jossa niitä tarvitaan kipeästi. Mutta silti, ihmiset eivät selviä henkisesti vain vaatteilla, ruoalla ja lääkkeillä. Tiedämme, että on helpompi kerätä vanhoja vaatteita, ruokaa ja lääkkeitä ja että ihmiset ovat halukkaampia keräämään rahaa niitä varten, mutta toivomme, että ihmiset ulkomailla ryhtyvät keräämään rahaa leireillä ja keskuksissa tehtävälle työlle tai materiaaleja suurista leluja valmistavista yrityksistä. Myös se on tärkeää. On tietysti vaikea katsoa kuvia ja kuulla tarinoita ihmisistä, jotka nukkuvat Tvarnikin ympärillä olevissa metsissä ilman minkäänlaista suojaa samaan aikaan, kun tiedän, että esimerkiksi brittien lahjoittamat 15 000 huopaa voitaisiin antaa heille. Kuljetus sinne näyttää olevan ainoa ongelma. Illalla Svemir ja minä ajoimme bussilla Varazdiniin tavataksemme saksalaisopiskelijoiden ryhmää, joka työskentelee siellä olevassa pakolaiskeskuksessa. Bussikuskimme ajoi kilpaa ystävänsä kanssa, joka ajoi kilpailevan yhtiön autoa ja lähti kymmenen minuuttia edellämme. Joten jokaisella tien kuopalla kävimme melkein katossa. Palasimme Zagrebiin yöllä kahden maissa. Varazdinissa olevat ihmiset toivat meidät takaisin Zagrebiin, koska muuten meidän olisi pitänyt tulla jo yhdeksältä lähteneellä viimeisellä bussilla tai herätä kello kolme lähteneeseen aamun ensimmäiseen vuoroon. Ei heilläkään ollut helppoa. He saapuivat Varazdiniin varmasti vasta tunteja myöhemmin, ja siitä huolimatta heidän täytyi paiskia töitä koko seuraava päivä. En ollut parhaimmalla tuulellani kun pidin puheen Varadzinissa. Päässäni pyörivät uutiset "Vietnamin tiestä", niistä yli 30 000 ihmisestä, jotka ovat matkalla Jajcesta Travnikiin. Matkalla paikkaan, jota tulitetaan eikä ole turvallinen, ja josta heidän täytyy luultavasti myös paeta pian. Halusin kertoa opiskelijoille, että leiri, vanha armeijan parakki, oli erittäin hyvä leiriksi ja hyvin organisoitu, mutta se vei paljon aikaa, koska he olivat hämmästyneitä havainnoistaan ja valittivat kaiken aikaa esimerkiksi käymälöiden hajusta. Lopuksi luulen heidän kuitenkin ymmärtäneen, että täällä kaikki on suhteellista. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 1 Transnacionalne Radikalne Stranke on Kansainvälisen radikaalipuolueen Kroatiassa toimiva järjestö. 4.11. Dobar Dan, Kuukausien taiteilun ja taistelun jälkeen, improvisoituamme askel askeleelta uskomme, että parempaa on tulossa. Kun UNCHR tai Kansainvälinen Punainen Risti tunnustavat työmme tärkeyden, he auttavat meitä suuremmilla rahasummilla. Meidän täytyy vain käyttää energiaamme mennäksemme eteenpäin. Saamme autoja ilmaiseksi ulkomailta, mutta jokaisen eteen täytyy taistella päiväkausia byrokratian kanssa, sillä muuten emme saa niitä maahan ja tarvitsemme niitä. Panic selvisi tänään. Joitakin päiviä sitten osa Serbian parlamentista halusi pudottaa hänet paikaltaan, mutta tänään hän selvisi luottamusäänestyksestä kolmen äänen erolla. Serbian puolue syytti häntä Serbian kansallisten etujen loukkaamisesta. Olisi kiinnostavaa tietää, miten Montenegron edustajat äänestivät. Näyttää siltä, kuin Montenegron poliitikot olisivat siirtymässä Panicin tukijoiksi, ehkä se voisi johtaa todelliseen läpimurtoon tässä konfliktissa. Kuka olisi voinut kuvitella, että tämä Milosevicin nukkehallitsija, kuten kuvailin häntä muutama kuukausi sitten, nousisi pääosaan tässä näytelmässä. Panic, joka teki rahaa laittomasti Yhdysvalloissa veropetoksilla ja tuomalla markkinoille testaamattomia lääkkeitä, on muuttamassa näiden maiden todellisuutta. Toinen 20 000 ihmisen ryhmä valui viime päivien aikana Jajcesta Tvarnikiin. Suurin osa heistä on jo jättänyt kaupungin. Yksitoista bussia, pikkuautojen karavaani ja jalankulkijoita saapui Ljubuskiin, joka on Dalmatiassa, 14 kilometriä Plocesta itään. Posusjessa Bosnia-Herzegovinan rajalla odottaa vielä yksi 4 000 ihmisen ryhmä. He matkustivat 150 kilometriä halki Bosnia-Herzegovinan päästäkseen sinne ja nyt heitä pidetään rajalla. Kroatia ei halua päästää heitä sisään. Tudjman selittää kerta toisensa jälkeen ulkomaiselle lehdistölle, että maa ei voi enää ottaa lisää ihmisiä. En enää ihmettele miksi. Jos Kroatia olisi USA, maassa olisi nyt 30 miljoonaa pakolaista. Tänä iltana joku valtion rahaliikennettä valvovasta toimistosta tuli pitämään meille pienen seminaarin niistä oikeuksista ja velvollisuuksista, joita meillä avustusjärjestönä on. Hän myönsi, että säännökset muuttuvat päivittäin ja että on vaikea sanoa, mitä huomenna tapahtuu. Valtio tietää myös, että osa avustusjärjestöistä on huijausta ja toimii lähinnä kulissina laittoman rahan pesemiselle. He eivät kuitenkaan tiedä, mitkä järjestöt, koska järjestöjä on niin valtavasti. Mutta meidän täytyy olla yhä huolellisempia sisään tulevan rahan kanssa, avustusjärjestöjä koskevat säännöt kiristyvät ja lähitulevaisuudessa meitä kaikkia valvotaan. Myös valtion humanitaarisen avun laittomasta käytöstä alkoi liikkua villejä huhuja. Niinpä valtio on ryhtynyt valvomaan pakolaisleirien ja keskusten hallintoa. Tämä on hullu maailma, jossa kehenkään ei voi luottaa itsestään selvästi. Minulle ei ole selvinnyt, luoko sota tällaisen vainoharhaisen tunteen vai onko se vain hyvä ja luonnollinen rationaalinen tunne. Tiedän kuitenkin, että se vaikuttaa usein päätöksentekoomme. Taas yksi hyvä syy selvittää pääsi päivittäin ollaksesi varma, että tiedät, mitä teet ja mistä syystä. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 5.11. Dobar Dan, Yli vuoden kestänyt entistä Jugoslaviaa koskeva sotatarvikkeiden boikotti saa outoja muotoja. Jostakin syystä jotkut tietokoneiden osat kuuluvat boikotoitavien listalle. Ainakin tätä tarjottiin meille syyksi, kun valitimme tietokoneidemme tuonnista ulkomailta. Ostimme erään ystävämme kautta suurelta yhtiöltä kolme tietokonetta hyvin edulliseen hintaan ja he lupasivat toimittaa koneet viikossa. Siitä on nyt suunnilleen kuukausi. Ensiksi yhtiön täytyi kirjoittaa kaikenlaisia erikoispapereita ja lähettää ne Kroatiaan. Kun paperit sitten saapuivat tänne, Kroatian tulli tarvitsi kaikenlaisia allekirjoituksia ja lisää papereita. Loppujen lopuksi meidän täytyi hankkia sosiaaliministeriön korkeimman virkamiehen allekirjoitus, ennen kuin tulli suostui luovuttamaan koneet meille. Huomenna ne lopulta saapuvat. Normaalisti boikotti koskee armeijan varusteita. Se ei näytä olevan ongelma päätellen siitä, mitä laitteita tässä maassa on. Siksipä olin yllättynyt lukiessani Slobodna Dalmacijasta artikkelin ponttonisilloista. Tie Splitistä pohjoiseen kulkee tätä nykyä Pagin saaren läpi, koska yksi mantereella kulkevan tien silloista tuhoutui viime vuonna. Artikkelin mukaan Kroatian valtio haluaisi avata tien jälleen ja korvata tuhoutuneen sillan väliaikaisesti ponttonisillalla. Kuitenkin sillat on luokiteltu armeijan varusteiksi ja siksi valtion on mahdotonta hankkia niitä. Kun luin jutun ensimmäistä kertaa minun oli pakko nauraa. Täydellistä tekopyhyyttä. Kaikenlaista raskasta armeijan kalustoa tuodaan maahan, boikotti tai ei, ja nyt yhtäkkiä on mahdotonta tuoda ponttonisiltaa. Ja tämä vielä ikään kuin ei olisi yksinkertaista rakentaa sellaista siltaa täällä itse. Luultavasti tämä on vain yritys korostaa boikottia. Olen usein kirjoittanut Zagrebissa toimivien avustusjärjestöjen suuresta määrästä. Joitakin päiviä sitten luonamme vieraili ryhmä, josta emme olleet koskaan kuulleet, mutta joka vaikuttaa aika vanhalta. Ryhmän nimi on Kansainvälinen Pelastuskomitea (IRC) ja se on yhdysvaltalainen järjestö, joka on toiminut eri puolilla maailmaa jo ennen toista maailmansotaa. Kerroimme heille, että meillä on ongelmia uuden toimistotilan löytämisessä, ja tänään saimme lyhyen viestin, jossa he kertoivat löytäneensä jotakin meille. Zagrebista on hyvin vaikea soittaa meille, koska puhumme itse jatkuvasti ja meillä on hauskat kaksoislinjamme. Puhelinyhtiö säikäytti meidät jo uhkaamalla poistaa meidät keskuksesta, koska kaksoislinjojemme rinnakkaisnumerot ovat valittaneet. Samasta syystä myös IRC:ään on vaikea saada yhteyttä, joten päätin Marc-Janin kanssa lähteä käymään heidän toimistossaan. Kun astuimme sisään yksi heidän kenttätyöntekijöistään, yhdysvaltalainen, tuli alas portaita näyttäen tyytyväiseltä ja rentoutuneelta. Hän esitteli itsensä ja kertoi vastaavansa saniteettitarvikkeiden toimittamisesta pakolaisleireille ja keskuksille. Resnic mielessäni totesin, että hänen työnsä täytyy olla rankkaa. Hän vastasikin leveästi hymyillen, että tämä on hänelle tavallaan lomaa, hän on juuri palannut Somaliasta. Paitsi jenkkejä, IRC:llä on ryhmässään joukko englantia puhuvia kroaatteja, jotka tietävät, kuinka asiat saa täällä järjestymään. He tuntevat oikeat reitit, ihmiset ja takaovet. Tietenkään uuden toimitilan löytäminen ei ole ongelma, he sanoivat. "Sano vain, minkä kokoinen ja missä päin kaupunkia sen pitäisi olla." Meillä työskentelee nyt noin 12 ihmistä korkeintaan 25 neliömetrin suuruisessa tilassa ja olemme etsineet kaikista sanomalehdistä viikkokausia löytämättä mitään, joka vastaisi tarpeitamme. Niinpä olimme vähän yllättyneitä tästä uudesta lähestymistavasta. Vain muutaman tunnin päästä yksi heistä soitti meille, kertoen vääntäneensä ensin numeroamme turhaan ainakin kymmenen kertaa. Hän pyysi meitä tulemaan seuraavana päivänä teatteri Comedian baariin, sillä omistajalla oli luultavasti jotakin sopivaa meille. Samoihin aikoihin Oggy oli myös löytänyt jonkin paikan Ilicasta, jonka olimme halukkaat ottamaan. Hinnat ovat taivaissa ja kilpailu hyvästä toimistotilasta kovaa. Kävin Marc-Janin kanssa puhumassa omistajan äidin kanssa. Vanha rouva, joka ei näyttänyt olevan kovin tyytyväinen poikansa päätökseen vuokrata tilat ulkopuoliselle. Kun palasimme, kuljimme pääaukiolla Hotelli Dubrovnikin ohi. Ohittaessamme pääovea kuulimme hollanninkielistä meteliä ja näimme suuren joukon vasta saapuneita hollantilaisia UNPROFOR:n sotilaita. Emme voineet vastustaa pientä juttutuokiota saadaksemme selville, kuinka he olivat valmistautuneet tehtävää varten. Kaveri, jonka kanssa juttelimme oli oikea kommando. Hän kertoi, että he olivat juuri palanneet kolmen päivän kenttäharjoituksista, jotka olivat varmasti hyödyllisiä muille UNPROFOR:n joukoille, mutta he NATO-sotilaina olivat tienneet jo ennestään kaiken tarpeelliseen toimiakseen näillä alueilla. Kun kysyin poliittisesta valmennuksesta, hän kertoi, että heillä oli Alankomaissa valmennustilaisuus, jonka järjesti valtion ylläpitämä kansainvälisen tutkimuksen instituutti. Se kesti kahdeksan tuntia ja nyt he tietävät entisestä Jugoslaviasta kaiken tietämisen arvoisen. Oltuani täällä nyt seitsemän kuukautta, minulla on usein tunne, etten ymmärrä puoliakaan siitä, mitä täällä tapahtuu, joten minun täytyy päästä samanlaiseen valmennukseen mahdollisimman nopeasti. Täysin toisenlaisia uutisia Sarajevosta. Eläintarhan viimeinen eläin, ruskea karhu, on kuollut viime yönä nälkään. Eläimistä ei ole juuri puhuttu tässä sodassa. Ainoana poikkeuksena ovat olleet Zagrebin eläintarhasta kertovat karmivat raportit, jotka on tehnyt eräs kansainvälinen, eläinten oikeuksien suojeluun paneutunut järjestö. En ole kuullut paljoa eläimistä. Kun päivästä toiseen kuulee viestejä nälkää näkevistä ihmisistä, ei normaalisti ajattele eläimiä. Sarajevosta raportoidaan myös raskaista taisteluista kaikkialla Bosnia-Herzegovinassa. Gradacacin ja Gorazden kaupunkeihin on taas hyökätty täydellä voimalla. Jajcen tapahtumien jälkeen olen vakavasti huolissani siitä, mitä saattaa tapahtua. Punaisen Ristin kansainvälisen komitean edustajan mukaan ainakin 500 000 ihmistä on loukussa Sarajevossa, heistä 350 000 on sarajevolaisia ja 150 000 pakolaisia muualta Bosnia-Herzegovinasta. Taisteluita, vaikka ei enää niin raskaita, on käyty myös Zadarin ympäristössä Stankovcissa, Tinjissä ja Jankoviccassa. Slavonski Brodissa näyttää olleen hiljaista jo joitakin viikkoja, mutta Zupanjasta saapuu säännöllisesti raportteja, jotka kertovat uusista tykistökeskityksistä. Myös Sandzakista, muslimien asuttamalta alueelta Serbiasta, tulee raportteja, jotka kertovat jännityksen kasvamisesta. Tänään kuulimme niitä Kroatian radiosta, mutta raporttien lähteet olivat Montenegrosta. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 6.11. Dobar Dan, Ulkona puut pudottavat lehtiään ja maailma verhoutuu ruskeisiin ja tummiin sävyihin. Talvi on tulossa ja sää viilenee. Zagrebissakin on jo kylmää, mutta Bosnia-Herzegovinassa ja maan itäosissa lämpötila laskee öisin alle nollan. Olemme lähettäneet joitakin lämmittimiä Gasinciin, mutta ne eivät riitä lämmittämään suurta hallia, jossa vapaaehtoisten pitäisi työskennellä lasten kanssa. Toissailtana saapui suomalaisia suurella täynnä humanitaarista apua olevalla rekalla. He jatkoivat eilen Osijekiin. Heiltä kuulin, että talojen rakentaminen ei ole vielä päässyt vauhtiin Gasincissa. Joka puolella lojuu pieniä kivikasoja ja muuta tarvittavaa, mutta työt seisoivat. Hollannin Punaisen Ristin edustaja kävi luonamme. Hän kertoi, että, jos asia olisi hänestä kiinni, he olisivat aloittaneet rakennustyöt jo viikkoja sitten. Pahin ongelma oli kroatialaisten rakennusyhtiöiden kalleus. Hänen mukaansa ne pyysivät lähes 100 000 markkaa pienen 16 neliömetrin mökin rakentamisesta, joten he päättivät kääntyä hollantilaisten yhtiöiden puoleen. Nyt yksikään kroatialainen yhtiö ei ole valmis rakentamaan taloja, ja heidän täytyy odottaa kunnes hollantilaisilla firmoilla on aikaa, tai jotakin sinne päin. Joka tapauksessa kaveri on nyt vapaa työstään ja haluaisi tehdä töitä meille. Kun kysyimme, mitä hän tekee parhaiten, kuului vastaus: "Ajan rekkaa." Sama kaveri vastasi Hollannin Punaisen Ristin 18 miljoonan markan arvoisesta rakennusprojektista ja hankki tietoja muutamille muille Punaisen Ristin osastoille. Hyvä on, hän teki parhaansa. Tietysti on helppo arvostella isoja organisaatioita ja ehkä minun ei pitäisi tehdä sitä liian usein. Mutta ne ovat niin helppo kohde ja olen pettynyt niihin niin monella tavalla, että jatkan hiukan. Jälleen UNICEF, ei niinkään se, mitä he tekivät viime viikolla, vaan se, mitä he jättivät tekemättä viime vuonna ja mitä he suunnittelevat ensi vuodeksi. Jo viime vuonna kroatialaiset psykologit ryhtyivät työskentelemään yhteistyössä UNICEF:n kanssa traumaattisten lasten kanssa. Koko aikana he eivät saaneet UNICEF:ltä penniäkään, mutta silti heidän täytyi antaa käytännöllisesti katsoen kaikki raporttinsa ja tuloksensa järjestölle. Heidän kanssaan työskennelleiden pahasti turhautuneiden ihmisten mukaan pahinta oli kuitenkin se, että UNICEF:n Zagrebissa toimivan kansainvälisen toimiston henkilökunta vaihtui lähes kuukausittain. Kaikki kroatialaisten lääkäreiden ja asiantuntijoiden esittämät ajatukset siirrettiin sivuun tai niitä ei kuunneltu. Toinen suuri järjestö, joka on mukana tässä sodassa on Helsinki Watch tai oikeastaan Helsinki-liitto. Ne tekevät hienoa työtä jäljittäessään sotarikoksia, mutta ne käyttävät myös paljon rahaa kerätessään aineistoaan. ARK:n ihmiset olivat aika järkyttyneitä, kun kävi ilmi, että Helsinki Watchin edustaja oli käyttänyt edellisellä Zagrebin vierailullaan 50 000 USA:n dollaria ja, kuten joku ARK:sta sanoi: "He eivät halua ostaa meille edes yhtä puhelinlinjaa." Viimeinen suuri organisaatio, jolle haluan antaa miinuspisteitä tänään, on tietokonefirma, joka toimitti meille tietokoneet toimistoamme varten. Ne saapuivat tänään ja kolmesta koneesta kolme oli rikki. Koneita ei ollut tarkastettu ennen kuin ne pistettiin kuljetukseen, mikä on meistä aika ihmeellistä. Nyt ne seisovat täällä tyhjän panttina. Hans, joka on odottanut yli kolme viikkoa voidakseen asentaa niihin ohjelmistot, on aika huonolla tuulella. Hän voi olla tyytyväinen siihen, että suurin osa ihmisistä on levittäytynyt ympäri maata viikonlopuksi. Jotkut menivät hakemaan Bracista uusia tarvikkeita, osa meni Gasinciin selvittämään, annetaanko meidän rakentaa suoja omille vapaaehtoisillemme. Ogi ja Ivana menivät Pulaan käynnistääkseen siellä uuden työleirin. Marcus lähti Bosnia-Herzegovinaan, mutta emme tiedä mihin kaupunkiin. Hän ei halunnut kertoa, mitä suunnitteli, mutta hän juoksenteli ympäriinsä koko päivän kädessään alueen erikoiskarttoja. Lähtiessään hän sanoi palaavansa viikon kuluessa, joten toivomme niin. Tänä viikonloppuna ei tapahdu mitään erikoista, toisin sanoen on hiljaista, mikä on mukavaa vaihteeksi. Marc-Jan ja minä olemme tehneet ensi vuoden yleissuunnitelmaa, johon olemme yrittäneet kerätä toiveemme ja menomme. Paiskittuamme töitä päivä- ja yökausia koko projekti on nyt yhdellä arkilla ja tänään ryhdyimme laskemaan kustannuksia. Tulimme siihen johtopäätökseen, että jos toimintamme kasvaa nykyistä vauhtia, meillä on ensi vuoden joulukuussa 56 leiriä tai keskusta, joissa työskentelee ainakin 500 ulkomaalaista vapaaehtoista ja 168 palkattua kroatialaista. Siinä vaiheessa tavoitamme 250 000 ihmistä. Kun näimme kustannusarvion, meidän täytyi hieraista silmiämme. Yli 23 miljoonaa markkaa vuodessa, josta meillä on vasta 1 650 000 markkaa varmistettuna. Periaatteessa valtava rahasumma, mutta mitätön verrattuna siihen 80 miljoonaan USA:n dollariin, jonka Kroatian pakolaiset tarvitsevat joka kuukausi ruokaan, asuntoon ja terveydenhoitoon. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 7.11. Dobar Dan, Tänä aamuna minun täytyi herätä aikaisin, ystäväni Berliinistä tuli käymään. Rainer, ensimmäinen, joka pääsi sähköpostilla Zagrebiin joitakin kuukausia sitten, tuli tänne. Rainer toi muutamia uusia tietokoneohjelmia, mutta ehdin katsomaan niitä vasta hyvin myöhään illalla. Juuri ennen kuin Rainer lähti, Astrid tuli alas huoneestaan kertomaan, että hän on sairas ja joutuu pysymään sängyssä loppupäivän. Hän katsoi minua ja kysyi, haluaisinko mennä hänen sijastaan Nova Dzamojaan1 auttamaan suomalaisia, jotka ovat viemässä avustuserää Merhametille, Kroatian ja Bosnia-Herzegovinan muslimien suurenmoista työtä tekevälle avustusjärjestölle. Joitakin minuutteja myöhemmin istuin Tuijan, Seijan ja Rainerin kanssa taksissa matkalla Nova Dzamojan varastolle, Zagrebin islamilaiseen keskukseen. Kun saavuimme, tajusin kuinka kauan edellisestä käynnistäni oli kulunut. Viimeksi kävin siellä aivan sodan alkupäivinä. Silloin Moskeijan ympärillä oli hiljaista, vain kourallinen ihmisiä työskenteli sisällä levittäen uutisia Bosnia-Herzegovinan sodasta ympäri maailmaa. Nyt paikka näytti muurahaispesältä, satoja ihmisiä seisoskeli ja käveli ympäriinsä rakennuksen sisällä ja valtavalla parkkipaikalla oli lukemattomia rekkoja, joillakin ilmiselviä luodinreikiä osoittamassa, että ne olivat olleet Bosnia-Herzegovinassa ennenkin. Rekkojen joukossa oli joukko Turkista tulleita autoja. Myöhemmin sisällä kuulin, että se oli ensimmäinen saattue Turkista, 25 rekkaa täynnä ruokaa, juuri riittävästi muutamaksi päiväksi. Kun menimme Moskeijan rakennukseen tungos oli vielä pahempi kuin ulkona. Panin merkille, että vain muutamat naiset käyttivät kasvoja peittävää huivia, suurin osa heistä oli aivan länsimaalaisen näköisiä. Etsiessämme Merhametin toimistoa päädyimme lopulta kellariin. Siellä oli ainakin 500 ihmistä, joilla jokaisella oli alle kaksi neliömetriä tilaa nukkumiseen ja elämiseen, ja heidän joukossaan oli muutama sata lasta. Ilmaa olisi voinut leikata veitsellä, tilaa ei ole koskaan tarkoitettu näin monien ihmisten majoittamiseen. Pahinta oli kellarin kahden vessaosaston lemu, vanhan virtsan haju iski päin kasvoja ja teki hengittämisen vaikeaksi. Sen nähtyään ymmärtää heti, miksi teemme työtämme. Ei ainoastaan väkivalta, vaan myös tämän kaltainen pelkkä hengissä pysytteleminen pakottaa liikkeelle, et yksinkertaisesti saa mielestäsi sitä, minkä olet nähnyt. Kuten aina, meidän täytyi odottaa pitkään ennen kuin haluamallamme henkilöllä oli aikaa. Faruk on kiireinen, he kertoivat meille, meidän pitäisi mennä yläkerran ravintolaan odottamaan. Istuttuamme noin tunnin juoden vahvaa turkkilaista kahvia päätimme mennä takaisin Merhametin toimistoon katsomaan, joko Faruk olisi paikalla. Hän oli juuri saapunut, melkein viisikymppinen kaveri sinisissä farkuissa ja energiaa puhkuen. Ihmettelen, kuinka häneltä liikeni aikaa meille, koska puhelin soi kerran minuutissa tai joku tuli kysymään jotakin. Hän oli hyvin onnellinen avusta, hän sanoi tarjoillen meille samalla kahvia ja erityisen tyytyväinen lämpimiin vaatteisiin. "Me olemme Suomesta, tiedättehän", tytöt vastasivat. Hän kysyi sopiko suomalaisille, että apu lähetettäisiin pieneen kaupunkiin Bosnia-Herzegovinaan pohjoisosiin, jossa pakolaisia on enemmän kuin asukkaita. Hän osoitti univormuun pukeutunutta miestä, joka kertoi olevansa kaupungin komentaja ja halusi näyttää kaupungin heille kartalta. Suomalaiset menivät hänen kanssaan saadakseen lisätietoja kaupungista. Minä menin yläkertaan seuranani kaveri, joka väitti olevansa itävaltalainen, mutta näytti enemmänkin afrikkalaiselta arabilta. "Kyllä", hän selitti, "olen egyptiläinen pakolainen, mutta olen asunut Itävallassa niin kauan, että tunnen itseni enemmän itävaltalaiseksi kuin egyptiläiseksi". Hän halusi puhua kanssani kuultuaan, että voisimme auttaa ihmisiä hankkimalla lisätarvikkeita ja että voisimme jopa saada hankituksi suuren määrän huopia. Yläkerran ravintolassa, kun olimme jälleen juomassa turkkilaista kahvia, mustaan nahkatakkiin pukeutunut kaveri tuli luoksemme. Hän halusi puhua uuden ystäväni kanssa ja istui pöytään tilaten uuden kahvin. "Kauppatavarat ovat täällä Zagrebissa", hän sanoi saksaksi kroatialaisesti korostaen, "Haluaisin päästä niistä eroon pian, oma porukkani on kohdellut minua huonosti ja haluan myydä ne nyt teille". Ystäväni osoitti toista mustaa miestä ja kertoi, että hän oli varsinainen ostaja ja hän vain viestinviejä. He olivat keskustelleet asiasta ja heidän mielestään 45 Saksan markkaa oli liikaa, jos he ostavat koko 7 000 kappaleen erän. Ketkuteltuaan hetken uusi ystäväni ja saksalaiskaveri sopivat hinnaksi 43 Saksan markkaa. Myyjä ei näyttänyt tyytyväiseltä, mutta saipa sentään tavaransa kaupaksi. Voitte arvailla, mistä kauppatavarasta oli kyse. Olen varma, että puhe ei ollut huovista. Juotuamme kahvin ja keskusteltuamme asiat selviksi menimme alas Merhametin toimistoon katsomaan Farukia ja suomalaisia, jotka oli viety keskuksen alimmissa pohjakerroksissa oleviin varastoihin. 500 neliömetrin tilassa odotti tuhansia ja taas tuhansia kiloja ruokaa ja vaatteita, jotka oli tarkoitus laivata Bosnia-Herzegovinaan tai levittää Zagrebissa oleville pakolaisille. "Ruoka riittäisi Zagrebissa yhden kuukauden", Faruk sanoi, "ja suurin osa siitä tuli hänen ansiostaan", ja hän osoitti uutta ystävääni, "hän on hyvin tärkeä mies Bosnia-Herzegovinalle". Käveltyämme varaston läpi ja Farukin esityteltyä meidät kaikille siellä työskenteleville "hyvin tärkeinä ihmisinä Bosnia-Herzegovinalle", hän kutsui meidät oikealle bosnia-herzegovinalaiselle illalliselle, joka päättyi turkkilaisen kahviin. Yllätykseksemme illalliselle ilmestyi suomalainen toimittaja, joka ei tiennyt meistä mitään. Joten illallisen jälkeen annoimme pitkän haastattelun toivoen, että hän lehtensä avulla saisi aikaan lisää toimintaa Suomessa. Suomalaisen rekan kuljettaja saapui ja me menimme ylös syömään bosnia-herzegovinalaista kakkua ja tietysti juomaan turkkilaista kahvia. Palasimme Mlinoviin myöhään illalla täristen kaikesta kahvista ja näkemästämme. Joimme pullon viiniä neutraloidaksemme kahvin. Juuri kun olimme lähdössä islamilaisesta keskuksesta, Faruk kuiskasi korvaani: "Lähettäkää enemmän apua Länsi-Euroopan maista arabivaltioiden avun vastapainoksi, he tekevät väestämme fundamentalisteja." Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 1 Uusi Moskeija 8.11. Dobar Dan, Tänään kuoli hyvä ystävä menneisyydestä. Tsekkoslovakian entinen presidentti.1 Pieni voimattoman näköinen mies, josta tuli kansallissankari Prahan kevään aikana. Vei 22 vuotta ennen kuin se ymmärrettiin. Kuitenkin hän ja Jan Palach ovat nimiä, joita en koskaan unohda. Kun tapasin hänet ensimmäistä kertaa, juuri ennen Tsekkoslovakian vallankumousta, en voinut uskoa, että tämä pieni mies oli noiden menneiden päivien suuri sankari. Vasek, toinen ystäväni Prahasta, kirjoitti minulle sähköpostilla, että maan suunniteltuun jakamiseen tyytymättömät opiskelijat olivat järjestäneet mielenosoituksia Bratislavassa. Myös Triestessä Italiassa osoitettiin mieltä tänään. Muutama tuhat uusfasistia oli kaduilla vaatimassa Dalmatiaa Italialle. Toisen maailmasodan aikana Italian fasistit valloittivat sen osan Kroatiasta. Vetoomuksen allekirjoitti 65 000 ihmistä. Toivottavasti heidän joukkonsa ei kasva, koska Kreikka on jo sekaantunut näihin ristiriitoihin. Emme tarvitse voimakasta oikeistolaista blokkia länsisuunnassa. Berliinissä oli kaduilla 300 000 ihmistä, mutta täysin toisesta syystä. He osoittivat mieltään Saksassa ulkomaalaisia ja pakolaisiin kohdistunutta väkivaltaa vastaan. Mielensoituksessa Kohlia ja von Weizsäckeria heitettiin munilla. Ensimmäisten kroatialaisten uutisten mukaan heittäjät olivat äärivasemmistolaisia ja toiset uutiset kertoivat, että liikkeellä olivatkin äärioikeistolaiset, joten ihmettelemme yhä, keitä he olivat. Tietäen Saksan se oli luultavasti Chaoten, josta on aina vaikea sanoa, mihin siipeen jäsenet kuuluvat. Joka tapauksessa 300 000 ihmistä on suuri ryhmä ja se lupaa hyvää Bonnin suurmielensoitukselle ensi lauantaina. Astrid on vielä sairas, mutta näyttää jo paljon paremmalta. Oireista päätellen, se vaikutti samalta sairaudelta, joka minulla oli muutama kuukausi sitten. Oire liiasta työnteosta. Astrid on kiireinen päivästä toiseen lääkkeidensä kanssa, joita hän on välittänyt tuhansille pakolaisleireillä ja -keskuksissa oleville ihmisille. Valitettavasti meille saapuu yhä huonoja lääkkeitä. Olemme keränneet niitä jo kolme täyttä laatikkoa, noin 250 kiloa, mutta se on vain jäävuoren huippu. Kun puhuin Farukin kanssa vanhentuneista lääkkeistä, hän vei minut katsomaan isoa laatikkokasaa varastonsa nurkassa, kaikki täynnä lääkkeitä, mutta kaikki hyödyttömiä. "Onneksi meillä on täällä niin paljon pakolaisia, että meillä on aina ihmisiä, jotka voivat auttaa lajittelussa, mutta silti...", hän sanoi. Sitten hän vei minut vielä suuremman laatikkoröykkiön luokse. "Ja tässä", hän sanoi, "on meidän likapyykkimme, vaatteita, jotka tuodaan likaisina. Täysin käyttökelvottomia, sillä kukaan ei halua niitä ja suurimman osan voi heittää pois saman tien, sillä ne ovat liian vanhoja käytettäviksi." Hänen toimistossaan olin jo nähnyt ison kasan kenkälaatikkoja, joissa oli italialaisia kenkiä, kymmensenttisine korkoineen. Vanhentuneita malleja, varmaan aikanaan hyvinkin kalliita, mutta nyt arvottomia ja hyödyttömiä. Illalla tuli käymään teknikko tietokonefirmasta, joka myi meille koneet. Hän paiski Hansin kanssa töitä noin kymmenen tuntia ja he onnistuivat korjaamaan ainakin kaksi konetta. Eipä silti, ne eivät vieläkään kelpaa mihinkään muuhun kuin tekstinkäsittelyyn. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 1 Kyseessä oli Alexander Dubcek, joka oli Tsekkoslovakian presidenttinä vuonna 1968 ennen kuin Varsovan liiton joukot miehittivät Tsekkoslovakian. 9.11. Dobar Dan, Tänään on nuorimman veljeni syntymäpäivä, omani on 14 päivän päästä. Kun soitin äidille saadakseni veljeni puhelinnumeron, hän kertoi päättäneensä mennä naimisiin Pieken kanssa 12 vuoden yhteiselon jälkeen. Isäni kuoli 18 vuotta sitten, joten jo on aikakin. Sillä aikaa kun äiti etsi numeroa, juttelin Pieken kanssa ja kysyin, pahastuvatko he, jos en pääse häihin. Hän sanoi ymmärtävänsä ja kertoi, että he olivat päättäneet olla järjestämättä suuria juhlia niin kauan, kun sodat täällä jatkuvat. Lisäksi hän pyytää taiteilijakavereitaan Alankomaissa allekirjoittamaan kirjeen yhdelle maan suurimmista maalitehtaista, jossa he pyytävät yhtiötä lahjoittamaan Kroatian pakolaisleirien lapsille saman verran maalia, kuin taiteilijat itse ovat kuluttaneet vuosien kuluessa. Toivon, että he allekirjoittavat ja että useammat ihmiset saavat tällaisia hyviä ideoita. Viime päivinä huomasin, että kaupungilla monet ihmiset kantoivat polttopuita taloihinsa ja ryhdyin kyselemään syytä siihen. Muistan, kuinka tullessani tunsin aidon itä-eurooppalaisen hajun ilmassa, halpaa hiiltä ja ruskohiiltä käytettiin melkein joka talossa. Mutta nyt hiili on kadonnut. Vastaus on yksinkertainen, hiiltä riittää vain voimalaitoksiin. Koska hiili tuli Kosovosta ja Bosnia-Herzegovinasta, Kroatialla ei ole hiiltä tavallisille kotitalouksille. Joten siksi kaikki vaihtavat puuhun. Illalla menin Vesna Jankovicin kanssa syömään. Oli aika tehdä taas jotakin yhdessä, emme enää näe toisiamme niin usein, koska muutin pois kaupungin keskustasta ja vietän aikaa enemmän talossa kuin sen ulkopuolella. Menimme mukavaan kalaravintolaan. Ravintolan baarissa kaksi vanhempaa dalmatialaismiestä lauloi omalla murteellaan rakkauslauluja. He olivat aika lailla päissään, mutta en olisi jättänyt sitä kuulematta suurestakaan summasta. Laulut olivat kauniita, sävelmät ja miesten laulu melankolisia. Tällaista tapahtuu vain täällä, Alankomaissa heidät olisi heitetty ulos saman tien. Alan pitää tästä maasta ja sen ihmisistä enemmän ja enemmän. Yksi entinen sotilaamme on myös alkanut pitää tästä maasta. John palveli kuusi kuukautta vapaaehtoisena Kroatian armeijassa, jätti armeijan ja tuli asumaan taloomme muutama kuukausi sitten. Hänestä on tullut yksi työleirien parhaista johtajista. Hän pärjää loistavasti lasten kanssa ja suhtautuu rauhallisesti ja avoimesti kaikkiin. Tänään hän anoi Kroatian kansalaisuutta. Kun kysyin häneltä miksi, hän vastasi: "Ensinnäkin olen kärsinyt paljon tämän maan puolesta taistellessani tshetnikkejä vastaan ja nyt ympärilläni on satoja lapsia, jotka haluavat ripustautua kaulaani joka päivä. Olen mielestäni ansainnut kansalaisuuden ja miksi menisin takaisin Englantiin, kun asiat ovat paljon paremmin täällä. Täällä minulla on hyvä työ, siellä olen työtön." Kroatian armeijan sotilaana oleminen ei ole enää niin sankarillista kuin vuosi sitten. Yhä useammat nuoret ihmiset eivät halua liittyä armeijaan, he eivät saa enää pukeutua vapaasti ja armeija alkaa muistuttaa yhä enemmän sitä, mitä JNA aikoinaan oli. Törmään yhä useammin tavallisesti pukeutuneisiin poikiin, joilla on lyhyeksi ajeltu pää. Sotilaiden täytyy leikkauttaa hiuksensa ja kun he pääsevät ulos kasarmilta, he haluavat kulkea siviilivaatteissa univormujen sijasta. Muutama kuukausi sitten asia oli juuri päin vastoin. Kuinka nopeasti asiat voivatkaan muuttua. Tämä yö oli "Kristalliyö", toivottavasti se ei toistu. Rakkaudella ZA-mir-GREBista Wam 10.11. Dobar Dan, Milena ja Srdjan palasivat tänään Ohridista Makedoniasta, jossa he olivat Helsinki Citizens Assemblyn kokouksessa. Kokous oli molemmille heidän ensimmäisensä. Ensimmäinen reaktio oli, että se oli suuri, ja että oli vaikea löytää huoneita, joissa kokoukset pidettiin ja tietää, missä kokouksessa piti olla mukana. Kokousten aikana käytiin paljon erilaisia keskusteluja, yksi tärkeä päätöslauselma julisti, että HCA vaatii kuumeisesti Makedonian tunnustamista itsenäiseksi valtioksi Makedonian nimisenä. Tämä oli merkittävää, kun tietää, että HCA:ssa on kreikkalaisia aktivisteja, jotka olivat kokouksessa ja vastustavat tunnustamista ehdottomasti. Jo pitkään ennen kokousta ilmassa roikkui myös päätöslauselma hollantilaisen rauhanliikkeen suunnitelmasta järjestää Ohridista Sarajevoon rauhanmarssi, jonka kärjessä olisi YK:n joukkoja Bosnia-Herzegovinan saarrettuihin kaupunkeihin. Ajatuksena oli, että jos tarpeeksi ulkomaalaisia lähtisi liikkeelle UNPROFOR ei voisi antaa heidän mennä ilman suojausta. Suunnitelma esitettiin mielenosoituksessa lokakuun kolmantena Amsterdamissa, mutta se ei edennyt Ohridin kokouksessa. Burkie vietti koko päivän tuontikeskuksessa Islamilaisen keskuksen kaverin kanssa. Heillä ei ollut leimaa papereissa, jotka tulivat suomalaisen KVT:n kontin mukana. Se saapui perjantaina ja ennen kuin Islamilainen keskus saattoi ottaa sen haltuunsa, se piti tuoda virallisesti maahan ja paperit piti leimata. Burkie epäili, että jos asia etenee tällä vauhdilla, kontin täytyy olla asemalla ainakin viikon loppuun. Toivottavasti suomalaiset eivät hermostu meille, periaatteessa kontin olisi pitänyt jo olla takaisin Suomessa. Jälleen yksi syntymäpäivä. Huomasimme sen, kun Mark-Janin sisar lähetti faxin yhdysvaltalaiselta sotalasten kanssa työskentelevältä järjestöltä ja kirjoitti "Onnellista syntymäpäivää". Joten kaiken kiireen keskellä yritimme järjestää hänelle jotakin. Hän ei selvästi ollut kiinnostunut suurista juhlista, Suncokretin anomus ja budjetti, joiden kanssa olemme tehneet töitä nyt kymmenen päivää, täytyi saada valmiiksi. Kymmenen minuutin juhlinnan jälkeen kaikki juoksivat kakkupala ja viinilasi kädessä jatkamaan töitänsä. Usein ihmiset, jotka tulevat tänne vain muutamaksi viikoksi haluavat vain tehdä töitä, töitä ja töitä tauotta. He haluavat saada urakkansa valmiiksi ennen kuin palaavat kotiin. Kosovon tilanne käy yhä räjähdysherkemmäksi. Lähes joka päivä kuulemme pienistä ja suurista mielenosoituksista, eikä kestä kauan ennen kuin ensimmäinen kuolonuhri on tosiasia. Ei ensimmäinen Kosovossa sitten sodan "alun", vaan ensimmäinen muutama viikko sitten alkaneiden levottomuuksien aikana. Toivotaan, että lopputuloksena ei olisi samanlainen väkivalta kuin Bosnia-Herzegovinassa, toivotaan todella! Rauhaa rakastaen Za-Mir-Grebista Wam 12.11. Dobar Dan, YK-joukot saivat tänään uusimmat lelunsa Englannista, sotureiden aseistetun auton tai joukkojenkuljetusauton tai miksi he nyt kutsuvat sitä. Yksi sotilaista selitti, kuinka hyödyllisiä ne olivat olleet Persianlahden sodassa. En laskenut, montako niitä rullasi alas kuljetuslaivan ramppia pitkin. Kummallista, kuinka vaihtavat ulkomuotoaan, kun väritys vaihtuu armeijan vihreästä YK:n valkoiseen. Muutama viikko sitten nämä modernin teknologian hirviöt näyttivät juuri siltä kuin niiden kuuluukin. Nyt ne levittävät aivan toisenlaista mielikuvaa. Vaarallinen hohde on kadonnut niiden ympäriltä. Äkkiä tappokoneista on tullut rauhankoneita ja sotilaista, joita tavallisesti pidetään sodan tekijöinä onkin nyt tullut rauhan lähettiläitä. Pahoista pojista tuli yhdessä yössä kunnon kavereita ja vain väriä vaihtamalla tankki menetti tuhovoimansa symbolit. Nämä rauhankoneet pääsevät töihin heti huomenna. Tie Sarajevosta Splitiin on suojattava ja nämä ovat menossa mukaan niin pian kuin mahdollista. "Tätä voimaa tarvitsemme tulitauon pitämiseen. Sarajevossa ammuttiin tänään ja ruokakuljetukset eivät ole päässeet läpi moneen päivään, joten nyt meillä on lihakset, joilla voimme taistella itsemme läpi", sotilas sanoi. Jotenkin tämä tieto on kaksinaamaista, tuntemieni symbolien mystifiointia. "Me tulemme osoittamaan vapaassa maassa elämisen edut ja puolustamme kapitalismin symboleja", amerikkalainen sinikypäräinen sotilas sanoo haastattelussa. Outoa, sillä luulin heidän tehtävänsä olevan tulitauon valvominen. Tänään myös Zupanjan ja Karlovacin ympäristöissä oli levotonta. Muutaman päivän päästä menen Karlovacin ohitse, kun menen Istriaan tutustuakseni uuteen Rijekan toimistoomme ja muutamaan Pulan pakolaiskeskukseen. Lopuksi menen Ogin luokse Savudrijaan ja pidän lupaukseni viettää muutama päivä hänen pakolaiskeskuksessaan saadakseni pienen tauon. Rauhaa rakastaen Za-Mir-Grebista Wam 13.11. Dobar Dan, Perjantai ja kolmastoista päivä talossa, jonka kellarissa nukkuu musta kissa, mitä muuta voisi toivoa. Kun ryhdyin kirjoittamaan tietokoneellani tänä aamuna, pelkäsin koko ajan, että tällaisen päivän vuoksi jokin virus iskee, mutta toistaiseksi kaikki on hyvin. Saimme avoimen kirjeen HCA:n kreikkalaisilta ryhmiltä. He eivät tue Ohridin kokouksessa hyväksyttyä Makedoniaa koskevaa päätöslauselma. Kreikkalaiset haluavat sanoutua siitä irti ja he vastustavat Makedonian riippumatonta valtiota. Iloitsimme liian aikaisin. Ajattelimme, että edes HCA:n ryhmät voisivat löytää yhteisen kompromissin, mutta näyttää siltä, että jopa siellä tarkoitusperät ovat jakautuneet. Muutamia päiviä sitten Kosovossa surmattiin ensimmäinen ihminen. Hän oli albanialainen, joka uutisten mukaan hyökkäsi veitsi kädessä JNA:n sotilaiden kimppuun ja jostakin syystä syntyi myös ammuskelua. Sotilaat surmasivat albanialaisen ja kaksi JNA:n sotilasta sai vammoja veitsestä ja ammuskelusta. He joutuivat sairaalaan, jossa armeijan komentaja kävi tervehdyskäynnillä. Komentaja oli enemmän kiinnostunut siitä, missä kamerat ovat ja miltä hän näyttää televisiossa, kuin sängyssä makaavista sotilaista. Se näytti melkeinpä halpahintaiselta komedialta, kuinka sijoitun aina kameran eteen, kuinka liikun, että kaikki näkevät, kuinka tärkeä olen. Televisiokuvissa näytettiin albanialaisen kuolleen ruumista, joka makasi portailla JNA:n rakennuksen edustalla. Veitsi, joka oli merkitty ja numeroitu, lojui viiden metrin päässä uhrista. Luodinreiät rakennuksen seinissä ja kivääri oli kaikki merkitty numeroin niin kuin rikosfilmeissä. Rauhaa rakastaen ZA-mir-Grebista Wam 14.11. Dobar Dan, Myöhään eilen näimme myös kuvia YK:n uusista aseistetuista autoista matkalla Bosnia-Herzegovinaan. Mahtavat "soturit" olivat juuttuneet mutaan, avustusrekat ja jalkaisin etenevät pakolaiset matkasivat Splitin suuntaan. Paikalla vallitsi täysi kaaos, kukaan ei liikkunut metriäkään. Mutta kuljettajat olivat hyvällä tuulella: "Me menemme läpi ja vastaamme tuleen, jos meitä tulitetaan, huolimatta siitä, miltä puolelta se tulee." Sanoin Vesnalle: "Niinpä, taisteluissa on nyt neljä osapuolta. Serbijoukot, kroaatit, muslimit ja uusimpana UNPROFOR, joka on aloittanut oman pienen sotansa kaikkia muita vastaan." Tai siltä se ainakin näyttää. Sarajevossa on nyt hiljaista, mutta sotapoliisin ja Bosnia-Herzegovinan armeijan välillä on jännitteitä. Bosnia-Herzegovinan armeija väittää, että sotapoliisi on täynnä entisiä rikollisia, jotka ovat viime kuukausina sekaantuneet salakuljetukseen ja mustaan pörssiin ja antavat armeijan nimelle huonon kaiun. Jotkut sodan sankareista ovat jo menettäneet sädekehänsä. Komentaja, joka oli vielä muutama kuukausi sitten hyvin suosittu Sarajevossa, mutta josta kaikki tiesivät, että hän oli rikollinen ennen sotaa, on heitetty ulos riveistä ja luultavasti jatkoa seuraa pian. Bonnissa suurmielenosoitus ulkomaalaisiin ja pakolaisiin kohdistunutta väkivaltaa vastaa näyttää keränneen paljon väkeä. Televisio ei uhrannut sille paljon aikaa, mutta näimme kuvissa valtavan ihmisjoukon, joka kantoi Saksan pakolaiskeskuksiin tehtyjä hyökkäyksiä vastustavia plakaatteja. Viime päivinä UNCHR on tuonut yhä enemmän Kroatian pakolaisia väliasemalleen Karlovaciin. He ovat luvanneet, että kaikki nuo ihmiset jatkavat ulkomaille, mutta he eivät ole löytäneet paikkoja kaikille keskukseen tuoduille ihmisille. Ja lisää valuu joka päivä. Sarajevossa ja muissa saarretuissa kaupungeissa on käynnistetty suuret evakuointiohjelmat. Bussit ajavat Belgradiin ja Spiltiin ja yhä suuremmat joukot jättävät kaupungin. Nyt tarvitaan kipeämmin kuin koskaan suunnitelmia siitä, kuinka nuo ihmiset voivat olla yhteydessä keskenään. Illalla lähdin bussilla Umagiin mennäkseni Savudrijaan, mutta myöhästyin jatkoyhteydestä Ljublanassa ja minun piti viettää yöni rautatieasemalla. Voin kertoa, että siellä on kylmä, jos ei ole mitään paikkaa, minne mennä. Rauhaa rakastaen Za-Mir-Grebista Wam 16.11. Dobar Dan, Aamulla joukko lapsia herätti meidät hyvin aikaisin. He etsivät englannin opettajaansa, Johnia. Hän on varmaankin ainoita opettajia maailmassa, jonka oppilaat seisovat hänen talonsa edessä ja herättävät hänet saadakseen oppituntinsa. Ja vielä vapaapäivänä, sillä koulun oli tarkoitus olla suljettu kolmena seuraavana päivänä. Kun lähdimme, kävi selväksi, mitä vartija tarkoitti sanoessaan, että he tuhoavat koko leirin isoilla rekoillaan. Vain kymmenen metrin päässä teltasta, jossa nukuimme, pari valtavaa armeijan rekkaa kaivoivat touhukkaasti itseään metrin syvyiseen mutalätäkköön. Tunnin kuluttua painavan tankkimaisen välineen piti auttaa ne pois sieltä. Belgian armeija on saapunut rakentaakseen 350 taloa. Talot ovat yksinkertaisia, he pystyvät rakentamaan 12 taloa päivässä, mutta kyllin suuria kokonaiselle perheelle ja paljon tilavampia kuin teltat tai pienet asuntovaunut. Jostain syystä belgialaisilla oli kuitenkin vääränlainen kalusto. Heidän käyttämänsä rekat ovat aivan liian raskaita Savudrijan maaperälle. Belgialaiset sotilaat juoksevat ympäriinsä hyvissä kumisaappaissa ja Suncokretin vapaaehtoisetkin ovat huomanneet, että saappaiden käyttäminen on ainoa tapa päästä leirin läpi kuivin jaloin. Suurimmalla osalla pakolaisista ei kuitenkaan ole rahaa saappaisiin ja niinpä he yrittävät päästä taloistaan tai teltoistaan yleiseen keittiöön hyppimällä kiveltä kivelle tai puunpaloille. Tänään belgialaiset saivat parisataa uutta saapasparia lapsille. Suncokret hoitaa jaksamisen. Jasmina, yksi Zagrebin vapaaehtoisistamme suunnittelee, miten se tapahtuu. Rakentaessaan taloja belgialaiset huomasivat, että leirin sähkölinjat ovat huonot ja päättivät uusia ne, mistä oli seurauksena avonaisia ojia joka paikassa ja runsaasti rikkoutuneita vesiputkia. Kuitenkin näyttää siltä, että kaikki on suunnitelman mukaan valmista joulukuun kuudentena. Savudrija on tosiaan valmis ottamaan talven vastaan. Ogi, joka ei voi ottaa askeltakaan ilman, että joku ei ole kysymässä jotain, on uskomattoman upea organisaattori. Hän ei näytä tekevän mitään erityistä ja silti kaikki sujuu kellon tarkkuudella. Hän kierrätti meitä leirillä ja esitteli kaikki "kotimaiset vapaaehtoiset". Ilmoittautuneiden 15 ulkomaalaisen ja 3 kroaattivapaaehtoisen lisäksi Suncokretilla on tällä hetkellä noin kymmenen täyspäivästä ja ainakin 15 puolipäiväistä työntekijää Savudrijassa. Ensimmäinen meille esitellyistä oli pienessä asuntovaunussa asuva neljän hengen perhe; äiti, isä ja kaksi aikuista lasta. Vanhemmat ovat historian opettajia, ja mies on Suncokretin koulun johtaja. Koulussa on noin kaksi tai kolme sataa oppilasta, riippuen siitä kuka opettaa. Akife, koulun johtaja, oli yksi Bosnia-Herzegovinan tärkeimmistä koulutarkastajista, kunnes ääriserbit pidättivät hänet ja lähettivät hänet keskitysleirille. Hän oli siellä lähes neljä kuukautta ja vitsailee nyt kadottaneensa siellä suuren vatsansa. Hän on pyörittänyt kouluamme kuusi viikkoa ja on täynnä intohimoa koulua ja lapsia kohtaan. Huomenna hän lähtee Zagrebiin pyytämään, että Bosnia-Herzegovinan suurlähettiläs hankkisi koululle viralliset paperit. Ulkomaalaiset vapaaehtoiset, heidän mukanaan tuomansa uudet koulutusideat ja erityisesti heidän henkilökohtainen ja informatiivinen opetustapansa innostavat häntä. "Me olemme Bosnia-Herzegovinan ensimmäinen virallisesti kansainvälinen koulu ja lisäksi me kehitämme uutta järjestelmää, jonka tuomme mukanamme, kun palaamme Bosnia-Herzegovinaan." Akife pyysi minua toimittamaan koululle kirjoja kaikenlaisista koulutusjärjestelmistä ja sodan traumatisoimien lasten opettamisesta. Hän kertoi leiriltä löytyvän tarpeeksi kääntäjiä, joilla ei ole mitään tekemistä. Toisessa rakennuksessa tapasimme matematiikan opettajan, joka asui siellä vammautuneen vaimonsa ja lastentarhanopettajan kanssa. He kaikki asuvat kaksin tai kolmin yhdessä huoneessa, joissa kaikissa on juuri ja juuri tilaa yhdelle sängylle ja pöydälle ja tuossa tuokiossa huone oli aivan täynnä savua. Kaikki ideoivat ja suunnittelivat, mitä koululle voisi tehdä ja miten Suncokret voisi kasvaa paljon suuremmaksi. Tällä hetkellä ei suunnitella ainoastaan uusien koulujen perustamista Poreciin ja Umagiin yksityistaloihin, vaan he haluavat myös parantaa radioasemaamme "Radio Suncokretia" Savudrijassa. Se voisi toimia päivisin kouluradiona ja öisin se voisi lähettää viestejä Bosnia-Herzegovinaan. Palatessamme takaisin pysähdyimme pubiin, jossa myytiin itse tehtyä viinaa tiskin alta ja hetken kuluttua emme enää puhuneetkaan kouluista ja pakolaisleireistä. Akif kertoi kuukausista keskitysleirillä ja siitä miten hän on vihannut vartijoitaan, joista hän tunsi suurimman osan sotaa edeltäneeltä ajalta. Puhumalla heidän kanssaan hän halusi ottaa selvää siitä, mitä ihmettä tapahtui ja miksi he tekivät sen. Terve ja rakkautta Za-mir-Grebista Wam 18.11. Dobar Dan, Eilen tuli kuluneeksi vuosi Vukovarin kukistumisesta, tai vapautuksesta, niin kuin jotkut sitä yhä kutsuvat. Televisiossakin esitettiin näyttävä Requiem-ohjelma, jossa Vukovar liitettiin Guernican, Varsovan, Santiago de Chilen ja Phnom Phemin joukkoon. Kaikissa tapauksissa kuvat näyttivät tuhoja, tarpeetonta väkivaltaa ja pitkiä pakolaisjonoja. Jostakin syystä Vukovarin kuvat eivät kuulukaan tähän joukkoon. On outoa nähdä palasiksi ammutun talon edessä moderni karrelle palanut auto, pakolaisia Adidas-lenkkitossuissa selässään viimeistä huutoa oleva selkäreppu. Minun mielestäni se ei sovi kuvaan. Ennen requiemia näytettiin laaja Belgradista ja Saksan television raporteista koottu yhteenveto viime vuoden marraskuun 17. päivän tapahtumista Vukovarissa. Ohjelmassa näytettiin ruumiita kaduilla, luhistuneiden talojen ja romukasojen välissä. Ryhmä sotilaita marssi kulman takana seuraten mustaa pääkallolippua ja lauloi, että tänä iltana on lihaa pöydässä, koska he olivat tappaneet joitakin kroaatteja. JNA:n komentaja kertoi, että hän oli ylpeä saadessaan johtaa ryhmäänsä ja että he olivat valmiita auttamaan rehellisiä Jugoslavian kansalaisia. Niiden romukasojen keskellä hän näytti oudolta näyttelijältä, joka lausuu väärää tekstiä väärään aikaan väärässä paikassa. Seuraava kuva oli samasta komentajasta keskustelemassa tai lähinnä huutamassa Punaisen Ristin työntekijälle, joka halusi päästä tiesulun läpi sairaalaan evakuoimaan sen ihmiset. Kameroiden kuvatessa komentaja pysyi lähes rauhallisena, mutta se, mitä hän puhui oli siinä tilanteessa aivan uskomatonta. Hän sanoi, että Punaisen Ristin työntekijällä oli väärä asenne ja että hän oli puolueellinen, koska komentajan omia sotilaita oli haavoittunut ja hekin tarvitsivat apua. Hän päätti puheen sanomalla, että Punaisen Ristin miehen täytyi ymmärtää, että siellä sodittiin. Mies vastasi tietävänsä sen, mutta haluavansa silti päästä sairaalaan auttamaan kollegoitaan. Sitten kuvattiin ryhmää ihmisiä. Heillä ei ollut univormua, vain jonkinlainen työläisen kypärä. He kertoivat mielipiteensä, jotka olivat niin täynnä kirosanoja, etteivät ne olleet juuri muuta kuin sensuuriin piippauksia toinen toisen perään. Lopussa mies huusi, että kaikkien on mentävä makaamaan mutaan, jos he eivät halunneet kuolla sillä sekunnilla. Seuraavaksi näytettiin tuhotusta Vukovarista poistuvia ihmisjonoja, jotka kulkivat palaneiden tankkien ja Vinkovicia ja Osijekia tulittavien tykkien ohi. Vukovarista lähteneet ja Kroatiaan saapuneet 50 000 ihmistä, noin 38 000 jäi, on nyt siroteltu ympäri maata ja ulkomaille. Lähes missä tahansa saattaa törmätä pieniin, näistä ihmisistä koostuviin yhteisöihin. Mutta mitä Vukovar on, kun uusia Vukovareja luodaan Bosnia-Herzegovinassa päivittäin... Tänään Kroatian televisiossa esitettiin Belgradin television oma ohjelma, jossa Vukovarin vapauttajille ojennettiin kunniamitalit Vukovarin pääaukiolla. Seselj tuli henkilökohtaisesti tuhottuun kaupunkiin jakamaan mitalit sotilailleen. Sateisissa kuvissa näkyi tuhansia ihmisiä yhä rikkinäisissä rakennuksissa ja kurkkimassa toria ympäröivissä rakennuksissa kranaattien tekemistä rei'istä. Seseljin Tshetnikien ympäröimän Jugoslavian lipun värien koristaman suuren puhujakorokkeen ympärillä oli pienimuotoinen kansanjuhla, jossa laulettiin lauluja kaupungin ustashojen vallasta vapauttaneiden Tshetnik-sotilaiden urotöistä. Sen jälkeen hautausmaalla pidettiin muistotilaisuus vapauttamisen yhteydessä kuolleiden sotilaiden muistoksi. Eilisessä Slobodna Dalmacijassa oli pilakuva, jossa kovin heiveröinen potilas käy lääkärissä. "Mitä sinulle on tapahtunut?", kysyi lääkäri. "Lääkärini on kieltänyt minua tupakoimasta, juomasta, syömästä lihaa, käymästä teatterissa, matkustamasta...", vastaa potilas. "Kuka sinun lääkärisi on?" "Tohtori Tudjman ". Terve ja rakkautta Za-mir-Grebista Wam 21.11. Dobar Dan, Tämän kuun 27. on "Naiset raiskausta vastaan", tai jotain sellaista, päivä. Jo viikon ajan Rauhankeskuksessa ja Suncokretissa puhelimet ovat soineet koko ajan. Tuntuu kuin kaikki naisjärjestöt ja naistoimittajat ympäri maailmaa haluaisivat tietää juuri nyt enemmän näistä ääriserbien ja tshetnik-ryhmien raiskaamista naisista ja erityisistä leireistä joissa naisia raiskataan, kunnes he tulevat raskaiksi. Nämä asiat eivät kuitenkaan ole uusia, suurin osa uutisista on kuukausien takaa, ne tulivat samoihin aikoihin kuin tiedot kuolemanleireistä. Emme tiedä, ovatko kaikki tarinat totta, sillä ne vaihtelevat lähteen mukaan, mutta yleensä siellä missä on savua, on myös tulta. Kroatian hallitus on päättänyt, että ilman uutta hiilivoimalaa Dalmatiassa on lähitulevaisuudessa energiakriisi. Sodan kestäessä suuri osa lähinnä pohjoisessa Bosnia-Herzegovinassa ja Kninissä sijaitsevista suurista ydinvoimaloista on lakannut tuottamasta energiaa Kroatiaan. Eikä tilanteeseen ole odotettavissa muutosta. Piittaamatta Dalmatian rannikon tarjoamista aurinko- ja tuulivoimaloiden mahdollisuuksista, ministeri Franjo Kajfez on päättänyt rakennuttaa 600:n megawatin hiilivoimalan. Eniten energiaongelmia on kaikilla niillä kroatialaisilla, jotka saivat kahden viimeisen kuukauden sähkölaskun. Useat ihmiset kieltäytyivät maksamasta laskua. Sen osoittaa kaikissa sanomalehdissä ilmestynyt kaksisivuinen Kroatian sähkölaitoksen mainos, jossa yritetään selittää, miten lasku muodostuu ja mistä ihmisten pitää maksaa. Epäilen mahtaako se paljon auttaa, sillä laskut eivät olleet vain muutamaa prosenttia aikaisempaa suurempia, vaan niin kuin Vesna Jankovicin tapauksessa, kymmenkertaisia. Viimeisen laskun ollessa noin 700 dinaaria ja nyt yhtäkkiä yli 7 000 dinaaria. Mainoksen pohjalta laskimme, että maksoimme sähköstä 3 000 dinaaria, loput 4 000 dinaaria olivat erilaisia veroja ja jotain, mistä emme saaneet selvää. Ilmeisesti 1 500 dinaaria täytyi maksaa siitä, että yhtiö oli tehnyt virheitä edellisissä laskuissa. Kilowattitunnin hinta oli ollut liian alhainen ja nyt meidän piti maksaa siitä. Toisaalta 7 000 dinaaria ei ole paljon, kun yhdellä markalla saa pankissa tällä hetkellä jo 106 dinaaria ja kadulla siitä saa 120 dinaaria. Mutta kun vähimmäispalkka on vain 15 000 dinaaria ja tämä kyseessä oleva lasku tuli pieneen yksiöön, jossa ei ole kovin kummallisia sähkölaitteita. Ilman varoitusta tuleva tuhannen prosentin korotus on uskomatonta. Uusi 15 000 dinaarin minimipalkka on myönnytys ammattiyhdistysliikkeelle, joka uhkasi yleislakolla. Suurimmalle osalle ihmisistä se ei ole läheskään riittävästi, mutta hallitus ja ammattiyhdistysliikkeen johtajat tekivät kompromissin tämän summan kohdalla. Tuzlaan pääsi eilen 40 tonnia YK:n avustuksia. Brittiläisen prikaatin oli vaikea edetä vuoristoteillä ja toimittaja sanoikin, että tiet suljetaan muutaman kuukauden päästä. Tämä ei ollut ainoa avustuskuljetus Tuzlaan. Useita tonneja kuljetetaan aseistamattomilla rekoilla ja toimittajan mukaan juuri se vaikeutti saattueen kulkua, koska kapeat tiet olivat täynnä molempiin suuntiin kulkevia rekkoja. Brittiläisen saattueen majurin oli pakko myöntää, että myös aseistamattomat saattueet saavat tuloksia aikaan, mutta hänen mielestään perille saadun humanitäärisen avun määrä tärkeämpää on viesti, jota he kuljettavat. Viesti on se, että "me, maailman yhteisö, emme pelkää käyttää väkivaltaakin saadaksemme apuamme perille Bosnia-Herzegovinaan". Paluumatkalla saattueen yksi rekka törmäsi vastaantulevaan rekkaan. Illalla kuulimme, että Tuzlan alueen ympärillä on jonkinlaista kaasua, brittiläisten sotilaiden piti käyttää kaasunaamareita päästäkseen läpi. Mitä kaasua se oli tai mistä se oli tullut, ei kerrottu. Valtio julkisti ensi vuoden budjettiluvut, 35 prosenttia valtion budjetista on epäsuorasti tai suoraan varattu armeijalle. Terve ja rakkautta Za-MIR-Grebista Wam 22.11. Dobar Dan, Tuzla on noin 400 kilometrin päässä täältä, mutta kestää kauan, joskus päiviä, ennen kuin uutiset, eivät vain huhut, ehtivät sieltä Zagrebiin tai Splitiin. Usein me tiedämme paremmin, mitä tapahtuu Lontoossa. Tämän päivän Slobodna Dalmacijassa on monta eri versiota siitä, mitä Tuzlassa eilen tapahtui. Yksi versio on brittiläisen UNPROFOR-komentajan, kapteeni Filisin kertoma. Hän johti saattueen Tuzlaan. Hänen mukaansa 30 kilometrin alue Tuzlan ympärillä on kemiallisesti myrkyttynyt, koska ohjukset tuhosivat kemiallisen tehtaan Tuzlassa. Hän kertoi, että saattueen oli käytettävä kaasunaamareita, koska ilma oli täynnä kloorikaasuja. Tämän uutisen julkaisi Reuter, joka tunnetaan siitä, että se tarkistaa uutisen ennen sen julkaisemista. Kroatian ministeri Zdenka Skrabala antoi samankaltaisen raportin Itävallasta. Hän sanoi, että jos uutinen on tosi, niin kuin hänen lähteensä väittävät, se tarkoittaisi valtavaa katastrofia koko Pohjoisessa Bosniassa. Myöhemmin eilen Tuzlasta tuli kuitenkin viesti, jonka mukaan koko juttua oli reilusti liioiteltu Reuterin julkaisemassa raportissa. Myös brittiläinen UNPROFOR-komentaja, kapteeni Balls, kertoi Sarajevossa, ettei hänellä ollut mitään todisteita kapteeni Filisin Tuzlassa antamalle lausunnolle. Toivon todella, että tuo ensimmäinen uutinen oli väärä. Totta ollessaan se todellakin merkitsisi jättiläismäistä katastrofia suuressa osassa Pohjois-Bosniaa ja Tuzlassa, jossa Reuterin mukaan on 50 000 200 000 ihmistä. Nämä kaksi tarinaa kertovat selvästi, miten me tasapainottelemme huhujen ja totuuden, toivon ja todellisuuden välillä. Usein kaikki on totta, mutta yhtä usein se voi vain olla väärinkäsitys tai liian aikaisin vedetty johtopäätös. Televisiouutisissa eivät maininneet mitään Tuzlan kaasukatastrofista. Uutiset kuvasivat kovan tulituksen alaista kaupunkia, jossa näytettiin käytettävän kiinalaisia Luna-raketteja. Kaupungin puolustajat todellakin käyttävät kloorilla täytettyjä säiliöitä pelotteena. Aikaisemmissa päiväkirjoissani olen kertonut laittomista pakolaisleireistä tai -keskuksista. Niiden tarkkaa määrää ei tiedetä, mutta jos matkustaa ympäri tätä maata, niitä löytää lähes jokaisesta kylästä ja kaupungista, toiset suuria, toiset pienempiä. Zagrebissa tällaisia leirejä on nyt ainakin 13, joista suurin osa toimii vanhoista rakennuksissa ja parakeissa. Yhden epävirallisen tutkimuksen mukaan näissä leireissä asuisi yli 7 000 rekisteröimätöntä pakolaista. Näiden ihmisten lisäksi Zagrebissa on muita "laittomia" pakolaisia, jotka asuvat sukulaisten tai ystävien luona. Siksi kokonaislukumäärää on vaikea sanoa. Terve ja rakkautta Za-mir-Grebista Wam 23.11. Dobar Dan, Tänään vietin syntymäpäivääni. Ensimmäisen syntymäpäivälahjani sain aamulla, kun kuulin, että eräs ystävämme oli kuollut ja kaksi muuta haavoittunut Tuzlan lähellä. He ajoivat maamiinaan. Tällaiset uutiset eivät hevin unohdu. Tietenkin me kaikki tiedämme, että tällaista voi tapahtua, tiedämme voivamme menettää ystäviä ja sukulaisia, mutta kun se sitten tapahtuu... ei voi ymmärtää miksi. Kun joka päivä kohtaa ongelmia, joita tuntuu olevan mahdoton ratkaista, muuttuvat sota ja muut tärkeät asiat vähemmän tärkeiksi, tai oikeastaan kaikki pienet asiat, "miksi kaikki eivät ole ajoissa paikalla", muuttuvat tärkeämmäksi kuin ovatkaan. Ymmärrän, että kaikki meistä kaipaavat jonkinlaista turvallisuutta, että olemassaoleva pysyisi edes vähän aikaa. Yhtäkkiä huomaa ihmisten, joiden ei kuvittelisi välittävän tuon taivaallista säännöistä tai ylhäältä annetuista käskyistä, muuttuvan fanaattisiksi lainkirjaimen noudattajiksi. Jokaisen virallisen asian hoitamiseen tarvitaan Kroatiassa toimivan järjestösi leima. Koko Suncokretissa on yksi tuollainen leimasin ja joku sanoi, ettei järjestö enempää voisi saadakaan. Voitte kuvitella, ettei tämä leimasin ikinä ollut lähettyvillä, kun sitä olisi tarvittu ja heti kun se oli saatavilla, joku nappasi sen. "Missä se leimasin on?", saattoi kuulla 20 tai 30 kertaa päivässä. Sitten löysin ihmisen, joka kertoi: "Leimasin? Nema problema. Voin toimittaa, minkä tahansa leimasimen kolmessa päivässä. Kunhan voitte todistaa, että järjestöllänne on oikeus leimasimeen." Ja yhden leimasimen omistaminen tarkoitti sitä, että meillä oli siihen oikeus, joten "nema problema" taas. Ja kolme päivän kuluttua hän toi tilaamani viisi leimasinta. "Tämähän on kätevää", ajattelin, "jokainen leimasinta usein tarvitseva saa omansa ja silti jää kaksi varaleimasinta toimistolle." Mutta kun joku näki pöydällä nuo viisi minun tuomaani, minua katsottiin kuin olisin rikollinen. "Kuka kontrolloi, ettei leimoja käytetä väärin?" "Nyt kun kaikilla on leima, kuka voi valvoa niiden käyttöä?" Oli kuin olisin ollut puuhaamassa maailmanlaajuista vallankumousta hiukan kuin silloin, kun salakuljetin ensimmäiset leimasimet Itä-Eurooppaan kymmenen viisitoista vuotta sitten ja jaoin ne kaikille, joihin luotin. Ei tosiaan, ajatustani ei pidetty kätevänä. Leimasimet on nyt pantu pieneen laatikkoon, kunnes on luotu kunnollinen rakenne ja järjestys. En usko, että ihmiset todella ovat tuollaisia, en liioin usko, että heillä olisi mitään todellista kunnioitusta noita leimasimia kohtaan. Luulen, että se on vain sodan synnyttämä reaktio ja seurausta siitä, että on kasvanut kommunistisessa valtiossa. Koska ei voi ratkaista suurta ongelmaa eli sotaa, niin silloin luo ja ratkaisee omia pieniä ongelmiaan ja siten taistelee omia pieniä sotiaan joka päivä. Täytyy myöntää, että tarvitsin muutaman lepopäivän viime viikonloppuna, miettiäkseni, miksi systeemi toimii niin kuin toimii. Havaitsin Suncokretissa samanlaisia kaavoja kuin aiemmin Rauhankeskuksessa. Ihmiset ovat vihaisia toisilleen ilman minkäänlaista syytä. Eikä se voi johtua vain stressistä. Saman voi huomata muillakin tasoilla. Kun antaa itselleen aikaa tarkkailla, eikä vain "juoksentele paikasta toiseen", huomaa miten suuttumuksen aallot liikkuvat, pankeissa, raitiovaunuissa, posteissa. Selvää on, että me kaikki elämme vielä sen suuren pelon, sodan, alla. Kaikella tällä on outo vaikutus myös ulkomaalaisiin, jotka tulevat vain muutamaksi päiväksi. Eikä vaan ulkomaalaisiin, vaan myös muista paikoista tuleviin. Esimerkiksi viime vuonna, kun muutama sarajevolainen ryhmä järjesti talvella ruoka- ja vaatekuljetuksia Osijekiin, ihmiset Osijekissa reagoivat hyvin aggressiivisesti. Jotkut jopa heittelivät mutaa heidän päälleen. Olen kuullut, että sama tapahtuu nyt Sarajevossa. Kaupungin ihmiset tavallaan kadehtivat niitä, jotka voivat saapua kaupunkiin ja lähteä sieltä pois niin kuin mielivät. Kaikki tämä on sodan psykologiaa. Tapahtui jotain hyvääkin, eihän tämä muuten olisi syntymäpäivä. Tärkein asia oli ehkä se, että UNCHR mahdollisesti adoptoi Suncokretin yhteistyökumppanikseen. Mitä se tuo tullessaan, emme vielä tiedä, mutta viimeinkin voimme käyttää kirjelogossamme sanoja "UNCHR:N tunnustama". Lisäksi Saksasta saapui viikonloppuna bussi, joka toi minulle pari oikein mukavaa lahjaa: ensimmäinen teddy-nalleni, muutamia maalauksiani, muun muassa Vietnamin sodasta maalaamani kuva ja kuvia, jotka isäni teki toisen maailmansodan aikana ollessaan piilossa natseilta. Paras lahja, kuten päivän täydellinen aselepo Bosnia-Herzegovinassa ja Kroatiassa, jäi kuitenkin saamatta. Sarajevossa tarkka-ampujat olivat taas olleet ahkeria ja tappaneet ainakin neljä ihmistä. Zupanjassa Pohjois-Bosniassa yhtä paljon tulitusta kuin kaikkina muinakin päivinä. Bosnia-Herzegovinan keski- ja koillisosissa käytiin raskaita taisteluja. Ehkä jouluna, ken tietää. Terve ja rakkautta Za-mir-Grebista Wam 24.11. Dobar Dan, Suncokretissa on koettu kovia nyt muutaman päivän ajan. Syy on se, että jotkut, minä heidän joukossaan, eivät ole tyytyväisiä suuntaan, johon järjestö on kehittymässä. Se perustettiin ruohonjuuritason avustuskeskukseksi ja, jos emme pidä varaamme, se on muuttumassa eräänlaiseksi vaihtoehto UNICEFiksi. UNICEF ei sinänsä ole paha, mutta onhan se hieman byrokraattinen. Tulevina päivinä yritämme löytää tavan jakaa päätöksentekovaltaa ja vastuuta pakolaisleireillä toimiville. Tästä puhuminen on jotenkin hassua, vallan hajoittaminen, itsenäisyys, vallan kierrättäminen olivat entisen Jugoslavian maagisia sanoja, jos ne tunsi vain Titon puheista ja kirjoituksista. Todellisuus oli niin erilainen, että suurimmalle osalle meistä näillä sanoilla on nyt kaksoismerkitys. Mutta toivomme löytävämme tavan, jolla voimme tyydyttää sekä suuret rahoittajajärjestömme UNCHR ja UNICEF että nuo pienet ryhmät ympäri maailmaa, jotka lahjoittavat sen, mitä me todella tarvitsemme ja usein juuri silloin, kun sitä eniten tarvitsemme. Ilman kaikkia noita pieniä rauhanjärjestöjä ja muita emme olisi pystyneet tekemään muuta kuin odottamaan kultakolikoilla täytetyn laivan saapumista. Tänään on 205. perättäinen päivä, kun Zupanjaa on pommitettu. Se sijaitsee noin 30 kilometriä Slavonski Borodista itään ja on periaatteessa vain pieni maalaiskylä vailla mitään sotilaallista tai taloudellista merkitystä. Näin monen kuukauden jälkeen kysyy itseltään, miksi tämän kylän pitää maksaa niin kova hinta... miksi minkään paikan pitäisi käydä läpi tätä tuhoa. Mutta se on toinen tarina. Terve ja rakkautta Za-mir-Grebista Wam 26.11. Dobar Dan, Ollessani tänään Ninan kanssa sosiaalityön koulussa hakemassa kirjaa, jota hän kääntää UNHCR:lle, katseeni osui käytävässä olevaan pieneen laatikkoon. Siihen oli kirjoitettu "Pomoc...Social Ratni... Hotel International"1. Hotelli on tuttu niille, jotka ovat seuranneet päiväkirjojani jo pidempään. Se on zagrebilainen hotelli, jonne Vukovarin pakolaiset ja kodittomat on majoitettu ja jossa he ovat asuneet jo yli vuoden. Tietenkin kysyin Ninalta, mikä tämä pieni paketti oli. Hän kertoi, että yksi hänen koulunsa opettajista tekee muutamien muiden vapaaehtoisten kanssa hotellissa samaa työtä, mitä me teemme muualla ulkomaalaisten vapaaehtoisten kanssa. Koska heillä ei ole suuria kannattajaryhmiä niin kuin meillä, he keräävät tavaraa "kerjäämällä". "Kroatian sankareiden", kuten Vukovarin asukkaisiin usein televisiossa viitataan, sosiaalisia tarpeita hoitaa joukko vapaaehtoisia, joka joutuu keräämään materiaalinsa opiskelijoilta, jotka eivät todellakaan kuulu maan rikkaimpiin asukkaisiin. Päätimme heti kysyä opettajalta, mitä hän tarvitsi ja tuoda tavarat hänelle huomenna. Tämä ei ole vain yksittäinen esimerkki, vaan lähes sääntö siitä, miten ihmiset jätetään monella tapaa yksin ja eristyksiin sen jälkeen, kun sota on ensin ajanut heidät pois kodeistaan. Pakolaiskeskus on usein toinen nimi ghetoille ja pakolaiset ovat toisen luokan kansalaisia. Se on paradoksaalista. Pakolaiset ja kodittomat ovat Kroatian eniten käyttämä propagandamateriaali. Se, että "Vukovarin sankareita" pitää auttaa tällä tavoin on uskomatonta, kun on nähnyt parin viime viikon televisiouutisista näitä satoja ihmisiä uudestaan ja uudestaan. Miten he lähtivät kodeistaan, miten Vukovarin valtaajat uhkailivat heitä. Tuo pieni laatikko käytävässä kuvaa hyvin sitä, mitä sen jälkeen tapahtui. Kun on paljon tekemisissä pakolaisten ja ihmisten kanssa, jotka ovat nähneet sodan rumimmillaan, saa kovin erilaisen kuvan eri maiden johtajista. "Miksi Bosanski Brod kukistui?", oli kysymys, jonka usein kuuli sen kaupungin asukkailta Gasincissa. "Olisimme voineet puolustautua, mutta miksi HVO veti joukkonsa niin nopeasti?" Ja samat pakolaiset vastaavat itse kysymykseensä: "Muutamaa päivää myöhemmin sama HVO, joka oli liian heikko puolustamaan Bosanski Brodia, valloitti kaupungin Herzegovinassa. Siinä syy. He pelasivat meillä shakkia." En tiedä, onko siitä mitään todisteita, enkä tosiasiassa ole edes kiinnostunut siitä. Tiedän vain, että kaupungin asukkaille se on totuus. Niin kuin Vukovarin asukkaille totuus on se, että heidän kaupunkinsa uhrattiin siksi, että serbialaisille sotavoimille saataisiin kielteistä julkisuutta. Tietenkin joku voi sanoa, että kaiken menettäneet haluavat vain löytää jonkun, jota syyttää. "Miksi" ja "Miksi ei..." ovat kysytyimmät asiat nyt ja sitten, kun kaikki on ohi. Kaikkien puhelinsoittojen ja toimistossa edestakaisin juoksentelevien ihmisten keskeltä tuli viesti Klaus Vackilta, joka kertoi tulevansa ensi viikolla tuomaan 30 000 palaa suklaata. Eräs vapaaehtoisryhmä Berliinistä käväisi kertomassa, että he haluaisivat mennä takaisin Savudrijaan parin kuukauden kuluttua, kun ovat saaneet kerätyksi vanhoja polkupyöriä ja korjausmateriaalia. Heidän ideansa on opettaa murrosikäiset korjaamaan pyöriä ja myöhemmin nuo pojat ja tytöt voisivat perustaa pyörävuokraamon pakolaiskeskukseen. Kotikaupungissani Sittardissa, jotkut yhtyeet aikovat järjestää Suncokret-tukikonsertin ja eräs belgialainen yksityishenkilö on kerännyt 16 500 markkaa muutamassa viikossa. Jotkut toiset saksalaiset entiset vapaaehtoiset ovat perustaneet uuden järjestön "Pakolaislapset", joka kerää rahaa erityisesti Suncokretille. Tämä on koko idean tarkoitus, verkosto inspiroivia ja inspiroituneita ihmisiä, jotka yrittävät löytää omia tapojaan auttaa näiden maiden ihmisiä. Valtava verkosto, joka kokoaa maailman ihmisiä yhteen ja jota ei johdeta ylhäältäpäin, vaan joka etenee ja kasvaa itsestään. Joka paikassa ihmiset voivat keksiä omia tapojaan auttaa, perustaa omia järjestöjä, mitä enemmän sen parempi. Verkosto, joka on vahva kirjavuutensa ansiosta. Huomenna keskustelemme UNHCR:in kanssa ja näemme, mitä mieltä he ovat. Terve ja rakkautta Za-mir-Grebista, Wam 1 Apua... Sosiaalityö... Hotelli International 27.11. Dobar Dan, Bickey palasi Gasincista ja kertoi, että tilanne on nyt paljon parempi, kun Hollannin Punainen Risti rakentaa ihmisille taloja. Vaikka taloihin täytyykin mahduttaa enemmän ihmisiä kuin alunperin suunniteltiin, on se tietenkin parempi kuin asua teltassa. Suncokret saa myös hyvät työtilat. Ja kiitos rakennusyhtiön, joka rakensi talot, Suncokret on saanut kouluunsa jopa liitutaulun ja huonekaluja. Yhä useammat vapaaehtoiset, erityisesti Gasincissa olleet, ovat tulleet takaisin Zagrebiin. He kaipasivat täkäläisiä ihmisiä, eivätkä kestäneet elämää kotonaan. Myös muilla leireillä olleet ovat jääneet kaiken kokemansa koukkuun. Monelle vapaaehtoiselle työskentely täällä näyttää olleen valtava kokemus. Tänään saapui neljä ihmistä ja he aikovat lähteä takaisin vanhoille leireilleen. He ovat tuoneet ystäviään mukanaan. Huomenna Bickey palaa Irlantiin päättämään opiskelunsa, mutta uskon, ettei meidän tarvitse odottaa kauan, kun hän jo palaa takaisin tänne. Tänään meillä oli kokous UNHCR:n kanssa. Yhteisöprojektien osaston virallinen edustaja, intialainen Marie Lobo, oli paikalla ja hän oli vaikuttunut siitä, mitä olemme saaneet aikaan viime kesäisen tapaamisemme jälkeen. Kun viimeksi tapasimme olimme juuri aloittaneet. Nyt meillä on oma toimisto, josta muutamme pian, koska se on aivan liian pieni, ja projekteja käynnissä ympäri maata. Hän selitti miten maagiset kirjaimet UNHCR merkitsevät hänelle juostavuutta, osallistumista ja hajautusta. Hän oli hyvin otettu siitä, että me olemme valinneet samat sanat "johtotähdiksemme". UNHCR on valmis tekemään virallista yhteistyötä, mutta hän kehotti meitä pitämään kiinni joustavuudestamme. Se tarkoittaa, että he maksavat kolmen projektimme kulut ja ensi vuonna tarpeen vaatiessa ehkä enemmänkin. Täytyy sanoa, että tunsimme itsemme ylpeiksi tämän päätöksen takia. Toinen repliikki tältä uskomattomalta naiselta hänessä on niin paljon elämää, että jokainen tapaaminen hänen kanssaan on kokemus. Hän sanoi: "Jos taistelevat osapuolet ja muut tekevät parhaansa tuhotakseen, meidän tehtävämme on korjata tuhoutunutta kaikin meissä piilevin voimin." "Maineemme" kasvaa myös Kroatiassa. Ensi keskiviikkona meillä on tunnin ohjelma Kroatian Radiossa, jota kuunnellaan paljon. Toivomme saavamme lisää "kotimaisia" aktivisteja mukaan toimintaan. Saadaksemme pikku tauon ja ollaksemme pitkästä aikaa vähän epämuodollisempia, päätimme mennä yhdessä ulos syömään. Yleensä, kun olemme ravintolassa, meidät on kutsunut jokin kolmas osapuoli ja siksi hinnat eivät enää olleet mielessäni. Tilasin saman mitä 6 kuukautta sitten sai 1 000 dinaarilla ja nyt hinta oli lähes 6 000 dinaaria. Kuinka kauan tämä voi jatkua? Viimeistä riviä kirjoittaessani istuin raitiovaunupysäkillä odottamassa vaunua, kun, jos kuulin oikein noin 200 metrin päässä jollain sivukadulla jotkut ampuivat yhteislaukauksia M 17:lla. Kolmen minuutin ajan kaikki pikkukadut kaikuivat laukauksien äänistä. Yritin kuvitella miten kotikaupunkini asukkaat reagoisivat tuollaiseen ääneen. Luultavasti siitä voisi lukea sanomalehdistä seuraavana aamuna. Ja minä täällä; ensimmäisen kerran kuulin laukauksia ollessani täällä toista päivää ja ryntäsin suojaan nyt avasin salkkuni ja ryhdyin kirjoittamaan. Tänään taas kranaatteja Zupanjassa, taisteluita ympäri Bosnia-Herzegovinaa ja YK ilmoitti, että Bosnia-Herzegovinan lentokieltoa on taas rikottu. UNPROFOR on jo aikaisemmin ilmoittanut, ettei se pysty valvomaan lentokieltoa, koska sillä ei ole tarpeeksi tarkkailijoita. Terve ja rakkautta Za-Mir-Grebista, Wam 28.11. Dobar Dan, Lukiessasi joka päivä sanomalehtiä huomaa, että niissä on viimeisellä sivulla päivittäin viiden, kuuden rivin juttuja tappeluista, ampumisista, räjähdyksistä ja muista tapahtumista, joissa on käytetty väkivaltaa ja aseita. Erityisesti maanantain lehti kertoo kuuman viikonlopun uutisia. Tämä lauantai oli taas hurja, kuten perjantai-iltakin. Istuessani raitiovaunussa palatessani kaupungista kuulin taas laukauksien ääniä. Toinen asia, jonka olen usein halunnut mainita on se, että aina kun lehdissä kerrotaan liikenneonnettomuudesta, syyllinen osapuoli mainitaan koko nimellään, jopa auton merkki ja rekisterikilpien tunnukset kerrotaan. Talomme Mlinovissa alkaa näyttää yhä paremmalta. James on tehnyt hyviä sänkyjä kellariin ja nyt ainakin 30 - 40 ihmistä voi nukkua talossa ongelmitta. Ja se onkin tarpeen, sillä yhä enemmän ihmisiä käy täällä ainakin piipahtamassa. Toimisto siirretään pian jonnekin keskikaupungille ja talo on siten pelkästään nukkumista varten. Sinne on aina mukava mennä iltaisin, aina on ainakin joku kellarin "luolassa" juttelemassa, juuri saapuneita vapaaehtoisia tai vain ohikulkijoita. Marcus palasi tänä iltana Bosnia-Herzegovinasta, missä hän kertomansa mukaan käytti univormua ja kantoi kivääriä. Hän soitti saavuttuaan Zagrebiin. Kerroin hänelle aikaisemmin, miten inhoan sitä, että ihmiset palaavat Bosnia-Herzegovinasta ilmoittamatta siitä. Kun joku ystävä lähtee täältä pariksi päiväksi Bosnia-Herzegovinaan, on se jatkuvasti jossain mielen perukoilla. Hän oli tavannut Bosnia-Herzegovinassa henkilön, joka on vastuussa pakolaisista ja kodittomista ja tämä mies oli hyvin kiinnostunut aloittamaan samanalaista toimintaa Bosnia-Herzegovinassa, kuin meillä on nyt Kroatiassa. Keskustelimme yöllä siitä, miten sen voisi tehdä. Luultavasti Suncokretin ei kroatialaisena järjestönä olisi viisasta mennä sinne. Vaikka tilanne joillakin seuduilla olisikin rauhallinen, on sota siellä kuitenkin paljon lähempänä kuin täällä. Ihmiset elävät siellä paljon jännittyneempinä ja keskustelut hyvästä ja pahasta ja siitä onko järkevää taistella, voivat vaikuttaa paljon voimakkaammin kuin täällä. Sinne menevien ihmisten pitäisi ymmärtää olla varovaisia oppiensa ja mielipiteidensä suhteen. Mostariin menneillä Baskimaan antimilitaristeilla oli ongelmia. Mahdollisesti minä kuitenkin lähden Herzegovinaan pian, puhumaan viranomaisten kanssa. Jos ja kun kaikki tulee selväksi, aloitamme ensimmäiset projektit parin kuukauden päästä. Terve ja rakkautta Za-Mir-Grebista, Wam 29.11. Dobar Dan, No niin, nyt on taas sunnuntai. Periaatteessa ei ole työpäivä ja koska me teimme koko yön työtä saadaksemme UNHCR anomukset valmiiksi, päivä alkoi mukavan rauhallisesti. Sitten yht'äkkiä Rudiger Berliinistä seisoi Vesnan talon ovella, juuri sillä hetkellä, kun luin kannettavasta tietokoneestani hänen viestiään, että hän luultavasti saapuisi eiliseen mennessä. Tapasin Rudigerin kesällä juuri ennen hänen lähtöään Turkkiin opiskelemaan. Hän on pakkaus puhdasta energiaa, aktiivinen SHARP:issa1 Saksassa, aktiivinen rauhanliikkeessä. Hän on freelance-toimittaja ja tekee joidenkin berliiniläisten aktivistien kanssa Yugo Media-tiedotuslehteä sodan tapahtumista. Hänellä on suuria ideoita tietotoimistosta, joka kertoisi uutisia eturintamalta, "sodan kertomatta jääneet tarinat" tai jotain siihen suuntaan. Turkissa hän oli vieraillut pienessä kylässä, jonne saapui nyt jo kolmas sukupolvi Bosnia-Herzegovinan pakolaisia. Ensimmäiset saapuivat heti ensimmäisen maailmansodan puhjettua, toinen sukupolvi tuli toisen maailmansodan aikana ja nyt viimeisten kuukausien aikana kolmas sukupolvi bosnialaisia on saapunut tähän kylään. He muodostavat bosnialaisen yhteisön, puhuvat yhä bosnian kieltä, keskellä Turkkia. Tämän kuuleminen antoi minulle toivoa siitä, että vaikka bosnialaisten kotimaata ei enää itseasiassa ole olemassa, bosnialaiset perinteet voivat silti säilyä. Sillä jos olemme rehellisiä ei Bosniaa enää ole, maa on tuhottu ja jaettu eri alueisiin tai uusiksi maiksi. Vaikka Herzog-Bosna kutsuukin itseään Bosnia-Herzegovinan maakunnaksi, ei itsenäiseksi valtioksi, niin tosiasia on, että Bosnia-Herzegovinan pakolaiset joutuvat varmasti pysymään poissa kotimaastaan vuosien ajan. Rudiger kertoi, että Saksassa niiden keskuudessa, jotka ottivat Bosnia-Herzegovinan pakolaisia omiin koteihinsa, on jo syntynyt ongelmia. Erityisesti joillakin vasemmistolaisilla on ongelmia sovittaa yhteen bosnialaisten pienkyläläisten ja läntisten vasemmistolaiskeskiluokkaisten normit ja arvot. Yksi suurista ongelmista on naisen asema Bosnia-Herzegovinan kulttuurissa. Niin kuin aikaisemmin jo sanoin, näissä maissa on macho-kulttuuri; hakkaa vaimosi, älä tee mitään kotitöitä ja niin edelleen. Suurin ongelma on tietenkin se, ettei pysty kommunikoimaan. Bosnia-Herzegovinassa ei ole kovin monia maalaisia, jotka osaisivat saksaa tai englantia. Hän kertoi myös miten paljon rauhallisempi Belgrad on Zagrebiin verrattuna. Ja minusta kun tuntuu, että Zagrebkin on rauhoittunut hurjasti siitä, kun minä saavuin tänne. Belgradin opiskelijat ovat taas aktivoituneet, he ovat ryhtyneet keräämään nimiä asettaakseen Panicin Milosevicia vastaan Serbian presidentinvaaleissa. Saamiemme tietojen mukaan he ovat pystyneet keräämään tarpeeksi nimiä, 30 000, ja ovat esittäneet ne hallitukselle, jonka on pakko asettaa Panic ehdokkaaksi. Taas pommituksia Zupanjassa. Terve ja rakkautta Za-Mir-Grebista, Wam 1 Skinheadit rasismia vastaan. 30.11. Dobar Dan, Kuukausi on taas vierähtänyt, olen ollut täällä nyt kahdeksan kuukautta. Yksi ensimmäisiä televisio-ohjelmia, jonka ymmärsin kroatiaksi, oli erään saksalaisen avustustyöntekijän haastattelu. Hän kertoi alkujaan tulleensa tänne muutamaksi viikoksi ja pysyneensä seitsemän kuukautta. Mies on muuten vieläkin täällä, viidettätoista kuukautta. Minun tapaukseni on samanlainen; suunnittelin viipyväni kuukauden ja jäinkin ainakin kahdeksan kertaa pidemmäksi ajaksi. Panicin tarina Belgradissa jatkuu. Tänään Belgradissa Serbian hallitus ilmoitti, ettei Panic voi olla presidentinvaalien ehdokas. Annettu syy oli huvittava: Panicilla ei ole asiaankuuluvaa viisumia. Hän on ollut Serbiassa liian vähän aikaa voidakseen pyrkiä presidentiksi. Kun hänet muutama kuukausi sitten valittiin Tynkä-Jugoslavian presidentiksi, ei siihen löytynyt mitään estettä. Ainakaan huumori ei ole näitä maita jättänyt. Itäisessä Bosnia-Herzegovinassa on paikallinen serbialainen poliisi päästänyt vihdoinkin, kolmen päivän odottelun jälkeen, YK:n saattueen tiesululta ja saattue saapui tänään Srebrenicaan. Taas kävi selväksi, että Bosnia-Herzegovinan serbeillä "kansallisella" tasolla ja paikallisilla viranomaisilla on suuri ero. Karadzicin hallitus sanoi, ettei YK:n ruokakuljetusta Srebrenicaan estetä millään tavoin, mutta paikalliset viranomaiset päättivät toisin. Ensin he pidättelivät saattuetta kolme päivää ja kun lopulta lupa lähteä annettiin, saattueen piiritti naisten mielenosoitus, joka yritti saada YK:n joukot ymmärtämään sotaa serbialaisten puolelta. Muutaman tunnin kuluttua poliisi hajoitti mielenosoituksen ja saattue saattoi vihdoinkin jatkaa matkaa Srebrenicaan. "Käytämme kaiken tarmomme auttaaksemme kärsiviä ihmisiä ja pitääksemme heidät hengissä talven yli, lähettämällä ruokaa ja muita tarvikkeita", sanoi YK:n tiedottaja. "Me emme aio tällä hetkellä käyttää voimaa, lopettaaksemme sotaa, pääasia on humanitäärinen apu", hän jatkoi. Tämä oli ensimmäinen saattue seitsemään kuukauteen, joka pääsi kaupunkiin ja tilanne siellä on pahempi, jos niin voi sanoa, kuin Sarajevossa. Toimittaja kertoi, että paikallisessa sairaalassa löyhkää mätä liha, koska siellä ei ole juoksevaa vettä siivoamiseen. Saimme myös kuulla lavantauti-kuume-epidemiasta. Aikaisemmin sanottiin sen olevan tavallista lavantautia, mutta nyt näyttää siltä, että tämä on taudin lievempi muoto, joka leviää pääasiassa myrkyllisestä vedestä. Viime yönä keskustelimme lisää työleirien aloittamisesta Herzegovinassa. Yritämme järjestää ensimmäiset leirit joulun tienoilla. Emme rajaseudulla vaan noin 20 kilometriä Bosnia-Herzegovinaan päin. Olemme kuulleet, että Medjugorjassa pyhiinvaellushotelleissa on ainakin 20 000 pakolaista, tai lähinnä kai koditonta. Keskiviikkoiltana viikottaisessa kokouksessamme teemme lopullisen päätöksen ja täytyy sanoa, että olen oikein iloinen siitä, jos se on mahdollista. Jo kuukausien ajan, siitä asti kun rajat Bosnia-Herzegovinaan suljettiin, olen ajatellut sitä. Kaikki nuo ihmiset jotka ovat menettäneet kaiken, eikä heillä ole rahaa ostaa Kroatiaan pääsyyn oikeuttavia papereita. Rajat ovat kyllä kiinni, mutta kerrotaan, että rahalla voi aina ostaa itsensä läpi. Kun Vesna lähtee muutaman päivän kuluttua rauhanmarssille Sarajevoon, lähden luultavasti hänen kanssaan Mostariin tekemään virallisia järjestelyjä. Sitten meidän pitää löytää hyviä vapaaehtoisia, sillä sinne ei tarvita seikkailijoita, se on kovaa työtä. Ja taas pommituksia Zupanjassa. Sieltä voi myös nähdä, kuinka Vukovarin alueelta lentää helikoptereita Pohjois-Bosniaan hakemaan lisää sotilaita ja materiaalia. Terve ja rakkautta Za-Mir-Grebista, Wam Joulukuu 1.12. Dobar Dan, ARK:n ja Suncokretin ihmiset lähtevät kolmen päivän päästä Splitiin liittyäkseen italialaisten järjestämään Sarajevon rauhanmarssiin1. Viime päivinä he ovat alkaneet huolestua, tai paremminkin tulleet erittäin huolestuneiksi. Joka kerta, kun uutiset kertovat raskaista taisteluista ja tykistötulesta, he harkitsevat lähtöpäätöstään uudelleen. Kun Milan kertoi tänään, että Sarajevossa ja sen ympäristössä taistelee 36 eri joukkoa, lähtijöiden kasvot jähmettyivät liikkumattomiksi naamareiksi. Sekaannuin keskusteluun sanoen, että paras asia, joka Sarajevolle voisi tapahtua, olisi muutaman mielenosoittajan ampuminen. Siten maailma ehkä reagoisi hieman nopeammin. Minun täytyy myöntää, että epäilen koko suunnitelmaa, 400 rauhanaktivistia Sarajevoon neljäksi päiväksi. Tietysti jokainen ajatus, jokainen kipinä, joka voi tuoda toivoa, ja ennen kaikkea jollakin tavalla realistiset ideat rauhan saamiseksi Sarajevoon tai mille tahansa taistelualueelle, ovat kokeilemisen arvoisia. Mutta siitä huolimatta ajatus siitä, että ihmiset piipahtaisivat piiritetyssä kaupungista, on outo. Tiedän niin monia ihmisiä, jotka haluaisivat vain päästä sieltä pois. Meillä oli illalla pitkä keskustelu, koska muutamat täkäläiset ihmiset, mukaan lukien joitakin kroaatteja, haluavat myös lähteä. Useimmat meistä muistavat kuvat televisiosta ja tarinat ihmisten viime päivien kohtaloista. Sarajevon tilanne on nyt vakava aluepuolustusjoukkojen vetäytyessä osasta kaupunkia. Kaduilla ammutaan, ja jopa UNPROFOR keskeytti tänään lentonsa tilanteen vaarallisuuden vuoksi. Rauhanmarssiin on tulossa ihmisiä sekä Kroatiasta että Serbiasta. Pieni ryhmä aikoo matkustaa Belgradista Paleen ja liittyä Splitistä tulevan pääryhmän Ilidzjan kaupungin laidalla. Pelkäämme erityisesti rauhanmarssille haluavien kroaattien ja serbien puolesta. Tiesulut ovat ensimmäinen ongelma, mutta emme ole niistä niin huolissamme, koska järjestäjät ovat sopineet niistä paikallisten viranomaisten kanssa. Enemmänkin pelkäämme, mitä tapahtuu, kun kroatialaiset kroaatit ja serbialaiset serbit ovat Sarajevossa. Miten muut kuin rauhanliikkeen ihmiset reagoivat, kun kerta toisensa jälkeen on hoettu, että kroaatit ja serbit ovat sodassa keskenään. Ehkä jotkut näkevät ystävämme maidensa edustajina. Jotkut ryhmästä, erityisesti Suncokretin jäsenet, pelkäävät että serbien sijasta loukkuun jääneet sarajevolaiset pyrkisivät järjestämään kansainväliseen joukkoon kohdistuvan pommituksen. Siten maailma saataisiin hereille tekemään päätös sotilaallisesta väliintulosta. Olemme kuulleet tarpeeksi tarinoita siitä, että vastaavaa on tapahtunut aikaisemmin. Kun näiden Rauhankeskuksessa käytyjen keskustelujen jälkeen saavuin Suncokretiin, siellä oli väkeä Tanskan Punaisesta Rististä, MS:stä2 ja Tanskan Pakolaisavusta. Yksi heistä kävi luonamme jo elokuun alussa, kun Suncokretia ei vielä ollut perustettu ja ideat vasta hautuivat ihmisten mielessä. Silloin tanskalaiset aikoivat rakentaa Kroatiaan kaksi leiriä bosnialaisille ja kroatialaisille pakolaisille sekä kodittomille. Leiri valmistuu muutaman viikon kuluttua ja he haluavat työskennellä yhdessä Suncroketin kanssa saadakseen keskuksensa toimimaan. Sovimme tapaamisen keskiviikoksi puhuaksemme enemmän heidän suunnitelmistaan. Terve ja rakkautta ZA-mir-Grebista Wam 1 Rauhanmarssin järjesti italialainen uskonnollinen rauhanjärjestö Beati I Construttori Di Pace (Autuaita ovat rauhantekijät). Rauhanmarsiin osallistui noin 500 henkilöä ja he olivat Sarajevossa kaksi päivää. 2 Mellemfolkeligt Samvirke, Kansainvälinen yhteistyöyhdistys 2.12. Dobar Dan, ARK:ssa jotkut ovat täysin tuskastuneita eri puolilla maailmaa toimivilta naisryhmiltä tuleviin satoihin puhelinsoittoihin, joissa kysellään raiskatuista naisista. Monet tarjoutuvat järjestämään mielenosoituksia Bosnia-Herzegovinassa ja Kroatiassa tapahtuvia raiskauksia vastaan. Toiset haluavat auttaa naisten keskusten rakentamisessa ja naisten omien tukiryhmien perustamisessa. Puhelimeen vastaaminen ja joulukuun 10. päiväksi suunniteltu mielenosoitus ovat täystyöllistäneet ARK:n siitä lähtien, kun soitot alkoivat viime sunnuntaina. Toinen asia, joka on käymässä päivä päivältä selvemmäksi, on Kroatian naisliikkeen jakautuminen. En tiedä, pitäisikö minun miehenä edes kirjoittaa siitä, mutta koska olen tapahtumien keskellä ja kuulen siitä kaikilta osapuolilta, yritän kuvailla tapahtunutta. Ennen sotaa yksi naisryhmä pyöritti aktiivisesti hätäpuhelinta. Samaan aikaan he myös perustivat naisille turvakodin hylättyyn taloon. Kun saavuin huhtikuussa, ryhmä jakaantui kahtia kireässä kokouksessa, joka pidettiin ARK:n vanhassa toimistossa. Monet naisista ryhtyivät avoimen kansallismielisiksi, eivätkä enää pitäneet hätäpuhelinta sodan vastaisen kampanjan osana. Hätäpuhelinta ylläpitänyt naisryhmä, josta irtosi pienempi Tresnjevka-naisiksi kutsuttu ryhmä, organisoi yhdessä Kareta-ryhmän kanssa Naiset Sodassa -kongressin, jota kuvasin muutama kuukausi sitten. Kareta on naisryhmä, joka teki naisille omaa lehteä ennen sodan puhkeamista. Kongressissa muun maailman naisliikkeet saivat tietää ensimmäisen kerran joukkoraiskauksista, joita silloin oli tapahtunut ja luultavasti tapahtuu vieläkin. ARK:ssa toimivat naiset ovat puolestaan pääasiassa mukana naisten turvakodin ylläpidossa. Suurin ero näiden ryhmien välillä on, että kolme ensin mainittua ryhmää käyttävät raiskauksia esimerkkinä siitä, kuinka julmasti serbit toimivat tässä sodassa ja ne näyttävät antavan täyden tukensa Kroatian sotatoimille. Naisten turvakotia pitävä ryhmä ei ole niin kansallismielinen, vaan sanoo, että myös muut armeijat, mukaan lukien UNPROFOR, raiskaavat naisia. Nämä raiskaukset eivät ehkä ole yhtä järjestelmällisiä kuin Bosnia-Herzegovinan leireillä, joissa naisia raiskataan, kunnes he tulevat raskaaksi. Kuulemieni kertomusten mukaan myös eri ikäisiä tyttöjä raiskataan, ja sotilaat pakottavat myös miehiä keskenään seksuaaliseen kanssakäymiseen. Nyt joka paikassa käsitellään papereita ja lausumia, joissa vaaditaan YK:ta luokittelemaan raiskaus sotarikokseksi. Kenelläkään meistä ei tietenkään ole harhakäsityksiä siitä, että se lopettaisi raiskaamisen. Tiedämme kaikki, että se on osa sotaa, niin kuin kaikki rikokset. Tanskalaiset tulivat käymään iltapäivällä. Heidän leirinsä Kutinassa avataan tammikuun lopussa ja se on mitoitettu 2 500 ihmiselle, joista puolet tulee Kroatiasta ja puolet Bosnia-Herzegovinasta. He ovat rakentaneet pieniä kahdeksan hengen taloja, joissa on yksi kylpyhuone ja keittiö, niin että ihmiset voivat itse valmistaa ateriansa sen sijaan, että hakisivat annoksensa suuresta yhteiskeittiöstä. He kysyivät meiltä, voisimmeko löytää heille Kroatiasta "leirin vetäjän", joka vastaisi koko leiristä. He haluavat järjestää leirille samanlaista toimintaa, jota me olemme järjestämässä kaikkialla muualla. He haluavat, että leirin aktiiviset ihmiset saavat mahdollisuuden osallistua koulutukseen, jota järjestämme tulevina kuukausina opastaaksemme ihmisiä konkreettiseen työhön traumojen ja erityisesti lasten kanssa. Tanskan pakolaisneuvosto toi meille myös joululahjojen pakettikortteja, joihin on painettu meidän heille toimittamiamme Gasincin lasten piirroksia. On mukavaa nähdä nuo kuvat jälleen ja näyttää lapsille, jotka ovat ne piirtäneet. Jotkut lapsista ovat jo lähteneet ja saaneet turvapaikan jossakin Euroopassa, mutta yritämme silti vielä jäljittää heitä lähiviikkoina, jotta he voisivat nähdä omat piirroksensa painettuina. Tietojemme mukaan heitä pitäisi olla Alankomaissa, Puolassa ja Tsekkoslovakiassa. Taistelut Sarajevossa kovenevat. Yhä useammat viestit kertovat, että aluepuolustusjoukot vetäytyvät, ja koska muutamat meistä yhä valmistautuvat menemään sinne, yritämme pysyä ajan tasalla siitä, mitä tapahtuu. Rijekasta tuli viesti, joka kertoi, että muutamat sikäläiset Suncokretin jäsenet ovat myös lähdössä. Heidän mukanaan on muutamia Sarajevosta kotoisin olevia, jotka haluaisivat palata kotikaupunkiinsa pysyäkseen siellä. Meidän talossamme puheet menemisestä tai menemättä jättämisestä kiihtyvät. Keskustelu velloo yökaudet, ja niin tekevät myös huolet. Terve ja rakkautta Za-Mir-Grebista Wam 3.12. Dobar Dan, Sarajevon tilanne syö energiaamme. Aivan kuten sodan alkupäivinä huhtikuussa, tulee usein tunne, että luhistuminen voi tapahtua minä hetkenä hyvänsä. Erona on kuitenkin se, että nyt meillä ei ole juuri lainkaan luotettavia tietolähteitä, jotka voisivat lähettää tietoja suoraan Sarajevosta tietoverkkoon tai faxilla. Meidän täytyy nojautua tietoihin, joita saamme kansainvälisistä uutistoimistoista, televisiouutisista, radiosta ja toisen käden kertomuksista. Toesin alueen taistelut näyttävät kiristyneen tänään. Serbien joukot näyttävät kohdistaneen rajun hyökkäyksen tähän muslimikaupunginosaan. Siitä huolimatta kerään pieniä tavaroita ja kirjeitä, jotka ensi viikoksi suunnitellun rauhanmarssin on määrä toimittaa Sarajevoon. Vesna Jankovic valmistautuu lähtöön. Vitsit aseistetuista autoista, rautavaatteista, bussissa makaamisesta, maamiinojen ohittamisesta ja keskiaikaisista siveysvöistä, joilla suojaudutaan raiskauksilta, ovat harventuneet. Jäljellä on enää muutama päivä, ja päivittäin kuulemamme uutiset, erityisesti tiistaina alkaneesta uudesta serbihyökkäyksestä kertovat, saavat meidät tajuamaan mihin vaaraan Vesna voi joutua ja missä vaarassa sarajevolaiset ovat tällä hetkellä. Vesna on edelleen päättäväisesti lähdössä. Hän on luvannut sen rauhanmarssin järjestäjille, mutta myös siksi, että Ibrahim on pyytänyt häntä. Ibrahim kirjoitti hänelle kirjeen muutama viikko sitten ja lähetti sen Curtisin mukana, joka on yksi järjestäjistä. Tietysti osasyynä on seikkailun tuntu, mutta nyt seikkailun lähestyessä sen tuoma jännitys motivoi yhä huonommin. Yritämme selvittää, mitä hän voi tehdä noina neljänä päivänä Sarajevossa. Olisiko mahdollista tehdä jotakin hyödyllisempää kuin roikkua väestönsuojissa ja puhua viranomaisten kanssa. Toivomme, että hän pystyisi löytämään Nerdin, josta emme ole kuulleet mitään moneen kuukauteen. Viimeiset viestit kertoivat, että hän oli vielä elossa, mutta kun Curtis oli viimeksi Sarajevossa, hän ei pystynyt löytämään Nerdiä. Hän ei ollut enää vanhassa osoitteessaan ja kukaan ei osannut sanoa, minne hän olisi mennyt. Myöskään toimistoa, jota hän käytti rauhanryhmänsä kanssa, ei enää ollut. Jo kuukausia sitten se sai täysosuman ja tuhoutui maan tasalle. Myöskään Ibrahim ei osannut sanoa, missä Nerd voisi olla. Koska tietokone, jolla kirjoitan tätä, on tarkoitettu nimenomaan hänen ryhmälleen, toivomme löytävämme hänet. On tietysti tärkeämpää, että hän ja hänen ryhmänsä ovat vielä elossa, kuin että saamme hänelle tietokoneen. Koska Vesna lähtee, myös muutamat muut aikovat lähteä, koska he eivät halua päästää häntä yksin. Minä tunnen itseni vähän typeräksi, koska on kyse tyttöystävästäni, eikä minulla ole varsinaista syytä olla menemättä hänen kanssaan. Matkustan heidän kanssaan Mostariin, jossa voin ryhtyä järjestelemään työleirien perustamista Herzegovinan pakolaisille. Curtis tapasi joitakin ihmisiä Montpollier ryhmästä HCA:sta, joka on Sarajevossa. He olivat tulleet koko matkan pienen saattueen suojaamina ilman ongelmia. Minun täytyy rehellisesti tunnustaa, että olen hieman yllättynyt. Kun he valmistelivat kuljetustaan muutama kuukausi sitten täällä, emme uskoneet heidän ikinä pystyvän siihen, mutta joillakin on onnea. Ja kaikesta huolimatta he pitivät Ibrahimille antamansa lupauksen. Zagrebissa ihmiset valmistautuvat ensi lauantaiseen pyhän Nikolauksen päivän viettoon. Kuten Alankomaissa, kaikkialla myydään kultaisia tikkuja, jotka piti alun perin antaa lapsille, jotka eivät ole olleet kilttejä viime vuoden aikana. Kaupungilla tikkujen myyjiä seisoskelee kahdenkymmenen metrin välein. Terve ja rakkautta Za-Mir Grebista Wam 10.12. Dobar Dan, Tänään Zagrebissa oli mielenosoituspäivä. Viisikymmentä sveitsiläisnaista, jotka saapuivat eilen, järjestivät mielenosoituksen kahdelta. Päätin mennä rauhantoimistoon käytyäni aamulla hallituksen pakolaistoimistossa Gogan kanssa. Tai oikeastaan olimme liikkeellä jo yöllä. Tapaaminen oli sovittu seitsemäksi aamulla. Naisella, joka on toimiston sosiaaliosaston johtaja, on kaksi työtä. Goga lainasi Sandralta nahkatakin, jossa oli muutamia badgeja, muun muassa hyvin vaikuttavan näköinen katkaistu kivääri. Niinpä Goga näytti rokkarilta keskustellessaan naisen kanssa, joka itse kertoi olleensa armeijan komentaja. Goga ei tiennyt sitä eikä huomannut mitään erikoista. Kun myöhemmin huomautin hänelle badgeista, hän vain nauroi. Hän on muuttunut paljon viime kuukausina. Meidän Jamesimme lähti tänään paiskittuaan kuukausia töitä puuseppänä ja Suncroketin talon keittiön epävirallisena päällikkönä. Hän tuli ensimmäisten vapaaehtoisten joukossa ja kaipaamme häntä paljon. Myöhemmin illalla Tuija, Natasja ja minä lähdimme Medugorjeen. Lopultakin, puhuttuamme ainakin tuhat puhelua Bracissa olleiden ja Splitiin palanneiden ihmisten sekä toisaalta Medugorjen bungaloweissa oleilevan englantilaisen ystävämme kanssa. Kun olimme lähdössä huomasin, kuinka monia hyviä syitä sain kuulla meidän seuraamiseksemme Bosnia-Herzegovinaan tai paremminkin Herzec-Bosniaan. Melkein koko Braciin mennyt joukko keksi hyviä syitä sille, miksi heidän pitäisi liittyä seuraamme ainakin Medjugorjeen saakka. Zagrebin linja-autoasemalla katsoessani aikatauluja tajusin ensimmäistä kertaa, että useimmat pääteasemat ovat yhä jäljellä, Belgrad, Sarajevo, Tuzla, Banja Luka, Mostar, ja niin edelleen... Vain lähtöajat on poistettu useimpien kaupunkien kohdalta. Aikataulun viereen oli ripustettu pieni ilmoitus uudesta linjasta Zagreb Tuzla Zagreb, kolme kertaa viikossa. On vaikea sanoa, oliko ilmoitus uusi vai vanha. Jos se oli uusi, haluaisin hartaasti nähdä sen bussin. Myös sota-aikana Herzec-Bosnaan pääsee bussilla. Zagrebista lähtee auto kaksi kertaa päivässä Medugorjeen. Viimeiset kymmenen vuotta se on kuljettanut pyhiinvaeltajia. Kaupunki tunnettiin ainoastaan näkijöistään, eikä se vielä ollut Mostarin hallituksen hallinnon asemapaikka. Sota ei merkitse ainoastaan luodinreikiä auton kyljissä ja etulasissa, vaan paikkojen täyttymistä nuorilla miehillä, jotka palaavat yksiköihinsä. Suurin osa heistä ei ole vielä univormussa, mutta puheet eivät jätä mitään epäselväksi. Sanat tshetnika, vojska ja HVO kaikuvat autossa. Joillekin heistä tämä voi olla viimeinen automatka, sotatilastollisesti laskien ainakin yksi pojista ei palaa rintamalta. Muutamat muut haavoittuvat, ehkä ei tällä kertaa, mutta varmasti sodan kuluessa, ainakin tilastojen mukaan. Terve ja rakkauta Za-Mir-Grebista Wam 15.12. Dobar Dan, Tie vie jälleen. Tällä kertaa Siroki Brijegiin, joka on noin kymmenen kilometriä pohjoiseen Medjugorjesta, ustashin alueen sydämessä. Monet niistä lauluista, joita kuulee paikallisissa kapakoissa, kertovat Siroki Brijekin puolustamisesta. Katselin ensimmäistä kertaa tarkemmin shakkikuvioita, joita täällä näkyy. Kroatian virallinen vaakuna alkaa vasemmasta kulmasta punaisella neliöllä, jota seuraavat valkoinen, punainen, valkoinen ja punainen. Vanhassa vaakunassa, jonka otti käyttöön Kroatian ensimmäinen kuningas Tomislav, sarja alkoi valkoisella neliöllä ja sitten seurasivat punainen, valkoinen, punainen ja valkoinen. Tätä vaakunaa käytti myös toisen maailmansodan aikana Kroatian tasavalta, joka monessa suhteessa oli saksalaisten natsien nukkehallitus. Tämän tasavallan jonkinlaiseen SS-univormuun pukeutuneen johtajan kuvaa näkee täällä kapakoissa ja autoihin kiinnitetyissä tarroissa. Meillä on tapaaminen HVO:n paikallisen päällikön kanssa. Hän on samalla kaupungin pormestari, mutta se on tavallista tällä alueella. Tosiasiassa HVO:n armeija on ainoa järjestelmä, joka toimii täällä edes jollakin tavalla. Hänen rakennuksensa edustalla liehuu kauniisti ustashin lippu, mutta siitä huolimatta mies on kommunistisen hallinnon pikkujättiläinen. Hän kertoo, että Siroki Brijegissä ei ole ongelmia. Suurin osa 7 000 pakolaisesta on yksityismajoituksessa ja kaikki on järjestyksessä. Vain silloin, kun Jajce kukistui heillä oli hankaluuksia, koska 20 000 ihmistä pakeni kolmen päivän aikana Siroki Berijegin kautta. Mutta nekin ongelmat he onnistuivat ratkaisemaan. Kun kyselemme vähän enemmän, hän soittaa Punaisen Ristin paikalliselle työntekijälle ja pyytää häntä juntusillemme. Odotellessamme naista saapuvaksi puhelemme niitä näitä vielä puolisen tuntia. Kuultuamme liikennejärjestelyistä, mukavasta pakolaiskylästä, jonka ruotsalaiset ovat luvanneet rakentaa muutaman kuukauden kuluessa ja leirin sähkön- ja vedenjakeluun liittyvistä ongelmista, meistä todellakin tuntuu, että kaikki on hallinnassa niin kuin hän sanoo. Ongelmat ovat pieniä ja ratkaistavissa. Punaisen Risti nainen aloittaa pitkällä selvityksellä siitä, kuinka hyvin he toimivat yhteistyössä paikallishallinnon kanssa ja kuinka he ovat voittaneet pienet ja suuret ongelmat yhteisvoimin. Myöhemmin hän kutsuu meidät vierailulle vuorella luostarin vieressä toimivaan kouluun. Koulu on samanlainen kuin Posusjessa, puolet siitä on pakolaisten käytössä. He odottavat kulkulupia Kroatian halki tavoittaakseen jo ulkomaille selvinneet sukulaisensa. Useimmat heistä ovat odottaneet jo yli kolme kuukautta. Jotkut ovat jo luovuttaneet ja päättäneet jäädä tähän paikkaan. Samalla Punaisen Ristin nainen kertoo meille toisen tarinan. Hän sanoo olevansa kiitollinen tulostamme ja kiinnostuksestamme, koska ne ovat saaneet pormestarin kutsumaan hänet tapaamiseemme. Tähän mennessä häntä ei ole juurikaan kutsuttu kaupunginjohtajan ja ulkomaalaisten järjestöjen tapaamisiin. Hän kertoo Jajcen tappiota seuranneesta kammottavasta sekasorrosta ja selittää, että hänen täytyy työskennellä ilman apuvälineitä. Ilman tietokonetta tai edes autoa hän on järjestänyt omin voimin 7 000 pakolaisen huollon Siroki Berijegissä. Hän esittelee ylpeänä itse kehittämänsä henkilökorttijärjestelmän: yksi majapaikkaa, yksi ruokaa ja yksi henkilöllisyyden todistamista varten. Hän kertoo, kuinka hitaasti ulkomaiset hallitukset toimivat, jos hän pyytää pakolaisille lupia saada liittyä sukulaistensa seuraan. Suurin osa yksityismajoituksessa olevista lapsista käy koulua Siroki Berijegissä, mutta raha ei riitä koulutarvikkeisiin ja joillakin luokilla on jo 50 oppilasta yhtä opettajaa kohti. Koulu on kostea ja märkä samalla tavalla kuin Tomislavgradissa ja Posusjessa. Huoneita lämmitetään uuneille, joissa poltetaan koulun takana olleiden puutalojen jäännöksiä. Polttopuuhun tai keskuslämmitysjärjestelmän remontoimiseen ei ole rahaa. Koulussa asustaa noin 125 pakolaista, joista suurin osa on tullut itäisestä Bosniasta. Monet naisista ja lapsista ovat olleet Serbian vankileireillä. Raha riittää nipin napin heidän ruokkimisensa. He ovat eläneet purkkiruoalla ja riisillä viikkokausia. Ruoka valmistetaan yleensä asuinhuoneiden puu-uuneissa, vaikka jotkut ovatkin ostaneet viimeisillä rahoillaan sähkökeittimen. Koko rakennuksessa on yksi toimiva käymälä eikä lainkaan suihkuja, vain joitakin vesihanoja, joista tulee vain kylmää vettä. Ja minä kun luulin jo nähneeni kaiken. Terve ja rakkautta ZA-mir-Grebista Wam 19.12. Dobar Dan, Olimme suunnitelleet tekevämme muutaman päivän pikavierailun löytääksemme Suncokretille sopivia kohteita Herzegovinasta. Matkasta tuli kymmenen päivän raskas juoksu ympäri aluetta, jotta olisimme saaneet selville, mitä tässä entisessä Jugoslavian osassa todella tapahtuu. Tänään olemme vihdoin todella lähdössä kotiin Zagrebiin, vaikka mielissämme on ajatus pikaisesta palaamisesta tänne. Ivo tuo meidät jeepillä Posusjeen, mutta hänen täytyy palata saman tien häihin, jotka pidetään iltapäivällä. Sulhanen on hänen hyvä ystävänsä ja pyysi Ivoa bestmaniksi. Perinteiden mukaisesti bestmanin pitää kustantaa hääparille auto, parhaat paikat ravintolassa ja niin edelleen. Mutta koska Ivo on HVO:n sotilas, hänellä ei ole ollut tuloja sitten huhtikuun, ja siksi hänen täytyi kieltäytyi kunniasta. Eikä Ivo ole ainoa, joka ei ole saanut mitään seitsemään kuukauteen tai jopa vielä pidempään aikaan. Tavallinen HVO:n sotilas voi saada parhaimmillaan 24 000 dinaaria, 165 markkaa. Mutta tietysti useimpien ei tarvitse maksaa vuokraa, ja ruoka ja tupakka ovat ilmaisia. Bensaa saa ilmaiseksi armeijan ja hallituksen virallisia matkoja varten. Ivo saa 20 litraa kuussa päästäkseen Citlukista, jossa hän asuu sukulaistensa luona, Medjugorjeen, jossa hän on töissä HVO:n pakolaistoimistossa. Aina kun ajamme hänen autollaan, meidän täytyy tankata Citlukissa ja maksaa bensa. Posusje on sekasortoisempi kuin tavallisesti. Pääaukiosta on tullut autojen hullujenhuone aivan kuin ne ajaisivat vain ympyrää. Katujen kulmissa seisoo enemmän univormuihin pukeutuneita miehiä kuin aikaisemmilla käynneillemme olen nähnyt. Ivo heittää meidät koululle, jossa pakolaiset asuvat, ja lähtee saman tien takaisin Citilukiin. Minusta tuntuu, että olemme saaneet uuden ystävän viimeisten kymmenen päivän kuluessa ja toivon, että tapaamme pian uudestaan. Kun kävelemme koulun edessä olevan aukion läpi, näen kadun ylälaidalla pienen kuorma-auton, joka seisoo valtavan nykyaikaisen rakennuksen edessä. Joku on maalannut spraymaailla rekan molempiin laitoihin HOS. Joukko maastokuvioisiin univormuihin pukeutuneita miehiä purkaa rekasta nyyttejä ja laatikoita, joihin on painettu kauniisti sinisellä "UNCHR" ja "EY, Humanitaarista Apua". Ensisilmäyksellä tunnen vihan nousevan sisälläni. Mitä HOS tekee avulla, joka on tarkoitettu pakolaisille ja ihmisille, joilla ei ole mahdollisuutta ostaa ruokaa. En usko, että muu maailma lähettää tänne ruokaa armeijoille. Mutta seuraavassa hetkessä ajattelen, että mitä hittoa, hekin ovat ihmisiä, ja tuokin on parempi kuin löytää apulähetyksiä kaupoista ja ravintoloista. Ehkä he jakavat sitä pakolaisystävilleen samalla tavoin kuin HVO. Kymmenen päivän jälkeen ymmärrän, ettei musta ole mustaa ja valkoinen valkoista. Olen jollakin tavalla harmaassa yhteiskunnassa, jossa mikään ei ole niin pahaa tai hyvää kuin miltä se ensikatsomalla näyttää. Koulun sisäpihan katon rikkinäiset ikkunat on kerätty kasoihin ja joka puolella on pinoittain sinistä pleksilasia. Se saa paikan näyttämään ainakin vähän järjestäytyneemmältä kuin vielä muutamia päiviä sitten. Menemme käytävän läpi Punaisen Ristin toimistoon löytääksemme Brankan, mutta hän on jakamassa ruokaa yksityismajoituksessa oleville pakolaisille. Yksi naispuolinen vapaaehtoinen, neljissä kymmenissä oleva äiti, tarjoaa meille juomista ja joulusuklaita. Ja niin istumme aikaisin aamulla lasi kotona tehtyä Lozaa edessämme. Se lämmittää ja sekin on jo jotakin. Kun Branka saapuu, lähdemme heti hänen kanssaan katsomaan taloa, jota on tarjottu meidän vapaaehtoisten työntekijöidemme asemapaikaksi. Tarjous tehtiin viime vierailulla tekemämme radio-ohjelman perusteella. Kun pääsemme takaisin koululle, odotamme italialaisia, jotka ovat tulossa pystyttämään keittiötä koulussa oleileville pakolaisille, joita on yhä arviolta 370. Italialaiset ovat tietysti tuntikausia myöhässä, mutta heidän linja-autonsa on täynnä tarvikkeita, jotka täytyy heti lastata ulos tavaratilasta. Menemme Brankan ja Punaisessa Ristissä työskentelevän vanhemman miehen kanssa syömään yhteen monista saksalaisista ravintoloista. Syödessämme kuulemme äkkiä ulkoa automaattiaseen tulitusta. Natasja ja minä katsahdamme toisiimme ja sitten italialaiseen sievässä oranssissa punaristisessä takissaan. Hän näyttää pelästyneeltä ja selitämme, että on lauantai, jolloin pidetään häitä. Kuluneen vuoden aikana tälle alueelle on syntynyt uusi perinne: hääparia onnitellaan tulituksella. Muutamaa tuntia myöhemmin odottelemme hotelli Posusjen edessä linja-autoa, jonka on tarkoitus viedä meidät Imutskiin. Sieltä aiomme jatkaa Splitiin toivoen ehtivämme ajoissa Bracin viimeiseen laivaan. Odottaessamme bussia katselemme kaupungin halki ajavia hääpareja. Tunnin kuluessa meidät ohittaa ainakin kaksitoista kulkuetta, joita johtavat BMW:t, Mercedekset ja Opelit Yugojen ja Renaultien seuratessa takana. Ne tietysti vain lisäävät sekasortoa kadulla. Äkkiä saapuu bussi, joka on täynnä rintamalta jouluksi kotiin palaavia sotilaita. Aivan hotellin edustalla yksi sotilaista pistää aseensa ulos bussin ikkunasta ja tyhjentää koko lippaansa ampumalla ilmaan. Hänen perheensä ja muiden sotilaiden sukulaiset, jotka ovat vastaanottamassa, reagoivat aloittamalla omilla aseillaan varsinaisen konsertin ja hetken tunnen olevani keskellä taistelukenttää. Onneksi kukaan ei loukkaannu. Matkalla Imutskiin käymme Kroatian rajalla, jolla näyttää odottavan parikymmentä bussia Saksasta täynnä sukulaisia, jotka ovat siellä töissä. Siitä tulee varmasti melkoinen tulituskonsertti. Terve ja rakkautta ZA-mir-Grebista Wam 21.12. Dobar Dan, Bracista Splitiin vievä laiva myöhästyy viisi minuuttia niin, että myöhästymme Zagrebin bussista ja meidän täytyisi odottaa ainakin kahdeksan tuntia Splitissä. Sen sijasta lähdemme bussilla Zadariin odottaaksemme siellä muutaman tunnin. Matkalla Zadariin Natasja näyttää perheensä kesämökin, joka on Zadarin lähistöllä. Hänen isänsä suku on serbialaista, ja vaikka suvussa on myös kroatialaisia ja unkarilaisia, paikalliset ihmiset ovat varastaneet kaiken ikkunoista ja katosta lähtien. Jäljellä on vain neljä seinää. Zadar on tuhoutunut paljon pahemmin kuin miltä se näytti ajaessani sen läpi viime kerralla. Nyt meillä on vähän aikaa ja kävellessämme ympäriinsä näemme, että erityisesti kaupungin pohjois- ja eteläosia on tulitettu. Asvaltti on täynnä ammusten räjäyttämiä kraattereita. Ensimmäisen kerran tajuan, että joulu on todella tulossa. Kaikki keskustan kaupat ovat ottaneet esille jonkinlaisia joulukoristeita. Herzegovinassa ihmiset ovat ripustaneet kahtena viime päivänä kauppansa ikkunaan paperin tai kirjoittaneet keinolumella "Sretan Bozic i Nova Godina"1. Täällä sen sijaan on näkyvillä oikeita koristeita, palloja ja joulukuusen oksia. Ja ihmiset juoksevat ympäriinsä ostamassa lahjoja. Nuoret pojat heittävät ilotulitusraketin eteemme, mutta sen räjähdys ei tunnu kovinkaan kummalliselta verratessani sitä ilmatorjuntatykkiin, joka tyhjennettiin viiden metrin päässä hääparin kunniaksi. Etsiskeltyämme kaksi tuntia ravintolaa päädymme mukavaan paikalliseen ruokapaikkaan. Ruokalistasta on poistettu valkoisella korjauslakalla "Kansalliset erikoisuudet". Raaputtamalla näen, että ne ovat olleet "Serbialaisen tytön annos" ja "Serbialaisia papuja". Salaattilistan "Serbialainen salaatti" on myös poistettu. Linja-auto Zadarista Zagrebiin on sama, joka vei meidät Zagrebista Madjugorjeen kymmenkunta päivää sitten. Saavuimme Zagrebiin aikaisin aamulla. Meidän olisi pitänyt raahata tavaramme Mlinoviin vievän raitiovaunun pysäkille ja Mlinovissa meidän olisi pitänyt kävellä vuorelle päästäksemme kotiin. Ajatuskin uuvutti meidät niin, että otimme taksin. Perillä Mlinovissa saimme shokin kuultuamme hinnan, 6 000 dinaaria. Maksoimme yhtä paljon bussilipuista Zadarista Zagrebiin. Tervetuloa takaisin kotiin ja sivistyneeseen maailmaan. Kun purimme tavaroitamme, kuljettaja ilmoitti, että meidän täytyi maksaa vielä 1 000 dinaaria matkatavaroiden kuljetuksesta, mutta nähdessään ilmeemme hän luovutti ja lähti. Terve ja rakkautta ZA-mir-Grebista Wam 1 Hyvää joulua ja uutta vuotta 31.12. Dobar Dan, Tänään iltapäivällä ajoimme rallia uudella pakettiautolla, jonka Marc-Jan toi joitakin viikkoja sitten Amsterdamista. Jason oli ratissa ja päästeli kaikkien muiden tavoin ainakin kahdeksaakymppiä näillä Herzegovinan kapeilla vuoristoteillä. Olimme menossa hakemaan Astridia, Mariota ja yhtä kroatialaista kaveria Grudesta. He olivat menneet ensin Posusjeen, koska luulivat meidän olevan jo siellä. Päätimme pysyä Medjugorjessa viettääksemme vuoden viimeisen illan yhdessä vapaaehtoisryhmän kanssa. Suunnittelimme viettävämme kansainvälistä uuden vuoden yötä, johon osallistuisivat muutamat Citilukista tulleet ystävämme, kaksi espanjalaista journalistia, Cape Anamurin väki1, Tadic, italialainen Punaisen Ristin ryhmä, joka vieraili Mostarin sairaalassa tänään, ja kuka tahansa, joka sattuisi paikalle. Olemme oppineet, että ilotulitusten sijasta ihmiset käyttävät aseitaan juhlimiseen. Jo jouluaaton ja ensimmäisen joulupäivän välisenä yönä Zagrebissa loukkaantui pelkästä ilmaan ampumisesta 109 ihmistä ja yksi kuoli. Koska bungalowit ovat vähän Medjugorjen ulkopuolella, vapaaehtoisemme eivät olisi niin suuressa "vaarassa" kuin Posusjessa keskellä kaupunkia. Näin arvioimme huolimatta siitä, että bungaloweissa on edelleen joitakin HVO:n yksikköjä, enimmäkseen ulkomaalaisia vapaaehtoisia. Kymmenen maissa, kun juhlat olivat juuri alkamassa, päätimme pienellä ryhmällä lähteä kävelylle katsomaan taivasta. Mukaan lähtivät vain samalta alueelta kotoisin olevat sekä Natasja ja minä. Koko päivän ja illan olimme kuulleet ammuskelua lähistöllä olevista kapakoista. Kävellessämme tiellä näimme hajanaisia vihreitä juovia ja valojuova-ammusten pistemäisiä punaisia valoja, jotka enteilivät keskiyötä. Juuri kun saavumme bungalowalueen sisäänkäynnille kuulemme ammuntaa, jonka täytyy tulla omalta juhlapaikaltamme. Kun lähestymme rakennusta kuulemme kuinka sieg heil, sieg heil, sieg heil kaikuu ravintolasta, jossa vapaaehtoisemme ovat. Useimmat heistä ovat rauhanryhmistä, joten he tuskin ovat huutajia. Kun tulemme paikalle, näemme ryhmän ympäripäissään olevia HVO:n sotilasta seisomassa keskellä huonetta. He ovat osoittamassa ystävällisyyttään saksalaisille vapaaehtoisillemme ja tervehtivät heitä omalla äidinkielellään. Hetken kuluttua he lähtevät ulos ja ryhtyvät ampumaan. Tätä jatkuu varttitunnin, jolloin espanjalainen toimittaja kysyy, voisiko hänkin ampua. Viiden minuutin päästä hän ja minä tyhjennämme automaattikiväärin toisensa jälkeen ja toivomme, että heillä ei ole vara-ammuksia mukana. Pihamaa ravintolan edustalla täyttyy hetkessä kuparisista hylsyistä. Hollantilainen valokuvaaja, joka on yksi vapaaehtoisista, melkein hajoittaa kameransa, koska hän ei tajunnut millaisella voimalla ja vauhdilla hylsyt sinkoavat kivääristä. Hän syöksähtää turvaan, kun espanjalainen kaveri alkaa ampua ensimmäistä sarjaansa. Olkapääni sinertää, mutta palattuamme ravintolaan näemme, että olemme onnistuneet selvittämään suurimman ongelman. Sotilaat tutkiskelevat aseitaan ja yrittävät poistaa varmistimen nähdäkseen, onko siinä jotakin vikaa. Puolen tunnin turhan yrittämisen jälkeen he lähtevät valitellen murhemielin "No Boom Boom". Saman tien pieni englantilainen kaveri ilmestyy kassatiskin takaa, jossa hän on piilotellut koko välikohtauksen ajan. Hän esittäytyy HVO:n vapaaehtoiseksi ja kymmenen minuutin kuluttua hän kertoo tarinoita aivan kuin edessämme olisi Britannian kansallisen vastarinnan johtaja omassa persoonassaan. Juuri kun paukkupoikamme ovat palaamassa HVO:n Citilukin komentaja osuu onneksi sattumalta paikalle ja onnistuu vakuuttamaan heidät siitä, että juhlia on paras jatkaa jossakin muualla. Espanjalainen journalisti ja Suncokretin baskivapaaehtoiset ottavat johdon käsiinsä ja ennen kuin huomaamme olemme kaikki tanssimassa flamencoa. Nurkassa yksi toimittajista pakertaa pieniä paketteja, joihin hän pistää 12 suolapähkinää. Espanjalaisen perinteen mukaan vuodesta ei tule onnellinen ellet onnistu syömään pähkinöitä keskiyön kahdentoista kellonlyönnin aikana. Olen vihainen itselleni sitä, että minulla ei ole ollut aikaa valmistaa öljypalloja, jotka ovat hollantilainen uuden vuoden yön traditio. Mutta ennen kuin ehdin valitella sitä muille, Italian Punaisen Ristin delegaatio saapuu paikalle 15 hengen vahvuisena ja alkaa laulaa perinteisiä uuden vuoden lauluja. Kymmenen minuuttia heidän jälkeen ulkopuolelle ilmestyy jälleen yksi sotilasjoukkio, tällä kertaa sotapoliisi. Italialaiset ovat parkkeeranneet autonsa läheisen kapakan viereen ja sotilaspoliisit neuvovat heitä siirtämään ne pois ennen kuin luotisade alkaa tai niille tapahtuu jotakin vielä pahempaa. Autot katoavat täällä helposti. Kymmenen minuuttia ennen puolta yötä tohtorimme saapuu tavalliseen tapaansa kuoleman väsyneenä, mutta valmiina juhlimaan. Hän on vastuussa kaikkien Herzegovinan ja keskisen Bosnian sotasairaaloiden varustamisesta. Hän saapuu juuri ajoissa saadakseen pikaisen oppitunnin siitä, mitä tehdä 12 suolapähkinällä, jotka hänelle työnnettiin ovella. Kun ulkoa alkaa kaikua aseiden ääni, toinen journalisti alkaa käyttää lasipulloa kellona, jotta osaisimme syödä pähkinämme. Kahdeksannella lyönnillä pullo särkyy ja hän jatkaa huutamalla Bong, Bong, Bong. Viimeisellä bongilla suumme on täynnä suolapähkinöitä ja alamme antaa suukkoja ja toivottaa toisillemme Mirna Nova Godina.2 Sitten menemme ulos katsomaan vihreitä valoja. Päätien viereisellä bensa-asemalla ilmatorjuntatykki ampuu suurempia valojuovakra-naatteja ja vuoren toiselle rinteelle heijastuu fosforikranaattien valoja. Kuka sanoi, ettei täällä ole tarpeeksi ammuksia. Kello on neljä, kun menen bungalowiini: tätä uudenvuoden yötä on varmasti vaikea unohtaa. Terve ja rakkautta ZA-mir-Grebista Wam 1 Saksalainen avustusjärjestö, jonka työntekijät ovat majoittuneet täkäläisiin bungaloweihin. 2 Rauhaisaa uutta vuotta. Yhteenveto vuoden 1993 tapahtumista Wamin päiväkirjasta on vaikea tehdä lyhyttä yhteenvetoa, sillä päiväkirjassa käsiteltävien asioiden kirjo on niin laaja, että edes jollain tavalla edustavan tiivistelmän tekeminen vaatisi suuria ponnistuksia. Tästä syystä tässä yhteenvedossa keskitytään lähinnä eri järjestöjen toiminnan kuvaamiseen. Ne ovat kuitenkin olleet Wamin työn pääkohteita, joten valinta on tältä kannalta perusteltu, vaikkakin monet mielenkiintoiset yksityiskohdat on pitänyt sivuuttaa. Tammikuussa Wam kirjoitti päiväkirjaansa vain kahtena päivänä. Helmikuulta ei ole lainkaan merkintöjä. Syy tähän on se, että vuoden 1993 alussa Wam oli pääasiassa Bosnia-Herzegovinassa käynnistämässä Suncokretin työleirejä Posusjessa ja Medjugorjessa. Wam ei ole missään vaiheessa selittänyt syytä kirjoittamisen keskeytymiselle. Arvatenkin yksi syy on ollut se, että tekstien välittäminen Bosnia-Herzegovinasta tietoverkkoihin oli vaikeampaa kuin Zagrebista. Bosnia-Herzegovinassa toiminta käynnistyi kahdella pakolaisleirillä. Koska Suncokret on kroatialainen järjestö, Bosnia-Herzegovinan pakolaisleirien toiminnan järjestämistä varten perustettiin Terra -niminen järjestö, jonka toimisto perustettiin Citlukiin Mostarin lähelle. Työskentelyolosuhteet näillä pakolaisleireillä ovat aika ajoin olleet vaikeita, sillä taisteluja on käyty vain muutamien kymmenien kilometrien päässä pakolaisleireistä. Bosnia-Herzegovinan sodan uudet käänteet, esimerkiksi kroaattien ja muslimien keskeiset taistelut, ovat omalla tavalla vaikeuttaneet myös Terran toimintaa, mutta kaikesta huolimatta toiminta on jatkunut ja laajentunut. Zagrebissa Suncokretin toimisto muutti vuoden alussa Mlinovissa sijainneesta talosta lähemmäs kaupungin keskustaa. Muuton yhteydessä Suncokretin toiminta jaettiin kahteen osastoon. Suncokret keskittyi ainoastaan työleirien järjestämiseen ja humanitaarisen avun välittämiseen perustettiin HuMed-järjestö, joka toimi aluksi Mlinovin talossa. Toinen merkittävä ratkaisu Suncokretin ja HuMedin toimintojen erottamisessa oli se, että HuMed olisi selkeästi kansainvälinen järjestö, kun taas Suncokretin toiminnassa vastuu siirrettäisiin asteittain kroatialaisille. Helmikuun loppupuolella UNHCR hyväksyi Suncokretin yhteistyökumppanikseen. Tämän päätös merkitsi Suncokretin talouden kohentumista. Suncokretin toiminta jatkui samojen periaatteiden pohjalta kuin mille se oli rakennettu: toiminta perustui kansainvälisten vapaaehtoisten välittämiseen pakolaisleireille työskentelemään lasten ja nuorten kanssa. Helmikuun lopussa Pjort, Wamin vanhin poika, vieraili Zagrebissa, jonne hän matkusti hollantilaisen humanitaarista apua kuljettaneen ryhmän mukana ja palasi takaisin maaliskuun alussa. ARK järjesti maaliskuun alussa kokouksen, jossa arvioitiin rauhanliikkeen toimintaa sekä Kroatiassa että muualla entisessä Jugoslaviassa. ARK:n ydinryhmä oli pysynyt koossa ja jonkin verran kasvanut vuoden aikana. ARK:n ympärille oli muodostunut uusia ryhmiä ja järjestöjä, joista Suncokret on kehittynyt kiivaimmin. Maaliskuussa se toimi 17:llä pakolaisleirillä. Sloveniassa ja Serbiassa rauhanliikkeen toiminta sen sijaan oli laantunut edellisen vuoden kevääseen verrattuna. ARK:n tulevaisuus näytti myös valoisalta ja kesäksi oli odotettavissa useampien rauhanaktiivien saapuvan Zagrebiin kuin edellisenä kesänä. Maaliskuun lopussa HuMed muutti Mlinovin talosta suurempaan taloon Dubrovaan. Suncokret oli toiminut Mlinovin talossa noin puoli vuotta. Tuona aikana Wamin sanojen mukaan "talossa oli käynyt ainakin 1395 ainakin 38 eri kansallisuutta edustavaa henkilöä, talon kautta oli kulkenut tonneittain ruokaa, vaatteita ja lääkkeitä; me emme eläneet humanitaarisesta avusta, vaan humanitaarisessa avussa". Samassa yhteydessä HuMed muutti nimensä. Järjestön uusi nimi on NeXus. Huhtikuun alussa Wam matkusti Bosnia-Herzegovinaan, jossa yleistilanne oli yhtä kaoottinen kuin joulukuussa. Posusjen pakolaiskeskuksen tilanne oli kehittynyt ja pakolaisten määrä oli vähentynyt 600:sta 150:een. Pakolaisia ei enää nukkunut käytävillä, vaan kaikilla perheillä oli oma huone käytössään. Vapaaehtoiset olivat perustaneet pakolaiskeskukseen lastentarhan ja teini-ikäisille tarkoitetun toimitilan, jota lasten äidit ja vanhukset saattoivat käyttää iltaisin. Bosnia-Herzegovinan matkallaan Wam havaitsi, että aikaisempien liittolaisten, kroaattien ja muslimien, välit olivat kiristyneet. Esimerkiksi HVO:n valvomalla Herzegovinan alueella liikkuminen oli vaikeutunut ja HVO:n sotilaat vaativat jopa bussien matkustajilta luvan, joka oikeutti liikkumaan Herzegovinassa. Wam oli keskustellut Citlukissa useiden HVO:ssa vapaaehtoisina taistelleiden ulkomaalaisten vapaaehtoisten kanssa. He yrittivät erota armeijasta, koska he eivät halunneet taistella muslimeja vastaan. Kroaattien ja muslimien välien kiristyminen ulottui myös Kroatiaan. Muutamia viikkoja ennen Wamin matkaa Zagrebissa opiskelevat muslimiopiskelijat menettivät opiskeluoikeutensa. Joan Beaz konsertoi huhtikuussa Zagrebissa ja myöhemmin Sarajevossa. Zagrebin konsertti sattui samaan ajankohtaan, jolloin Wam oli Bosnia-Herzegovinassa, joten hän saattoi katsoa vain konsertin nauhoituksen televisiosta. Konserteissaan Beaz oli esittänyt omien laulujensa lisäksi Simon and Garfunkelin, Bob Dylanin ja John Lennonin kappaleita. Myöhemmin Wamille selvisi, että Joan Beaz seurasi hänen päiväkirjaansa tietoverkossa. Huhtikuun puolivälissä Kroatian hallitus päätti sulkea Istriassa ja Dalmatian rannikolla sijaitsevat pakolaisleirit, jotka oli perustettu lomakohteisiin. Syy tähän päätökseen oli turismin elvyttäminen ja sitä kautta tapahtuva talouden vahvistaminen. Suljettavien leirien joukkoon kuului Savudrija, joka oli ensimmäisiä leirejä, missä Suncokret aloitti toimintansa. Suncokretissa asiasta käytiin pitkä keskustelu, jonka päätteeksi järjestö päätti kunnioittaa Kroatian hallituksen päätöstä. Sen sijaan Belgian hallitus, joka oli tehnyt suuria investointeja Savudrijan leirille, ja italialaiset järjestöt protestoivat Kroatian hallituksen päätöstä vastaan. Yksi brittiläinen Savudrijassa työskennellyt Suncokretin vapaaehtoinen ryhtyi myös puolustamaan leiriä. Hän otti yhteyttä brittiläisiin poliitikkoihin, jotka painostivat Kroatian hallitusta säilyttämään leirin. Lopputulos oli, että Savudrijan leiri pidettiin avoimena ainakin 1 500 pakolaiselle. Kroatian talouden heikko tila heijastui erityisesti sosiaali- ja terveydenhuoltoon. Terveysasemilla oli esimerkiksi kiinnitetty seinille julisteita, joissa kerrottiin, että terveydenhuoltojärjestelmä on romahtamassa, terveysasemien lääkärit olivat ylityöllistettyjä ja Bosnia-Herzegovinan pakolaisia ei hoidettu normaaleilla terveysasemilla. Pakolaisten täytyi mennä erityisesti heille tarkoitettuun terveysasemalle. Inflaatio kasvoi kaiken aikaa ja sen myötä tuotteiden hinnat kallistuivat ja vastaavasti työntekijöiden tulot pienenivät. Kroatian inflaatio oli kuitenkin lievä Serbian inflaatioon verrattuna, joka pahimmillaan oli prosentti tunnissa. Danas -lehti julkisti 16.4. hinta- ja tulovertailun Zagrebin ja Belgradin välillä. Wam julkaisi vertailun lukuja päiväkirjassaan. Esimerkiksi bensiini maksoi Belgradissa noin kahdeksan markkaa litralta, kun Zagrebissa se maksoi noin kolme markkaa litralta. Kahvi maksoi Belgradissa lähes 60 markkaa ja Zagrebissa noin 25 markkaa. Elintarvikkeiden hinnat olivat kahvia lukuunottamatta Belgradissa hiukan halvempia kuin Zagrebissa. Keskimääräinen tulotaso sen sijaan oli Belgradissa vain noin 115 markkaa kuukaudessa. Zagrebissa keskimääräinen tulotaso oli noin 420 markkaa kuukaudessa. Toukokuun alussa Sarajevossa ilmestyvän Oslobodjenje -lehden Zagrebin toimisto liitettiin tietoverkkoon. Oslobodjenje on Bosnia-Herzegovinan suurin sanomalehti ja se on ilmestynyt Sarajevossa joka päivä, huolimatta lehden toimitalon tulituksesta. Sarajevossa lehden toimitus on siirretty talon kellariin. Zagrebin toimisto ryhtyi oman Kroatiassa ilmestyvän lehden toimittamisen lisäksi välittämään lehdessä julkaistuja uutisia APC-verkkoon. Näin monet ulkomaille siirtyneet pakolaiset ovat voineet seurata kotiseutunsa uutisia. Toukokuun alussa Terra ryhtyi pakolaisleireillä tehtävän työn lisäksi toteuttamaan Ravnossa, Dubrovnikin lähellä Bosnia-Herzegovinan puolella, jälleenrakennusprojektia. Projekti organisoitiin siten, että ulkomaalainen järjestö tai yksityishenkilöt "adoptoivat" talon, jonka korjaamisen ne rahoittavat. Rahat tai rakennustarvikkeet välitettiin Terralle, joka vastasi rakennustöistä ja projektin hallinnosta. ARK:n julkaisema ARKzin -lehti, jonka toimittamisesta vastasi Vesna Jankovic, kehittyi todelliseksi lehdeksi, jonka saattoi ostaa kirjakaupoista ja lehtikioskeista samasta hyllystä kuin Federal Tribunen. Toukokuussa sitä ryhdyttiin julkaisemaan A-3 -kokoisena ja sen sivumäärä oli 40. ARK ryhtyi myös järjestämään ARKzinin ilmestymisen jälkeen keskustelutilaisuuksia, joissa keskusteltiin kunkin numeron pääteemasta. Keskustelutilaisuuksista muodostui hyvin suosittuja. AKRzinia myös luettiin. Muun muassa hallitseva HDZ-puolue oli hyvin kiinnostunut sekä lehdestä että myös ARK:sta, joskaan HDZ ei tukenut ARKzinin ja ARK:n ajatuksia. Kesäkuun alussa Wam ryhtyi valmistelemaan ARK:n projektia, joka työllisti hänet loppuvuodeksi lähes täydellisesti. Tämä projekti oli Pakracin jälleenrakennusprojekti. Pakrac sijaitsee YK:n suojelualueella Slavoniassa lähellä Kutinaa. Pakrac on kahtia jaettu kaupunki, jonka toista osaa asuttavat kroaatit ja toista osaa serbit. YK:n rauhanturvajoukot valvoivat etnisten ryhmien välistä rajalinjaa, jonka ylittäminen oli aika ajoin vaikeampaa kuin valtakunnan rajan ylittäminen. Itse asiassa Pakracin läpäisevä rajalinja on eräänlainen valtioraja, sillä Pakracin serbien hallitsema osa kuuluu Krajinan serbitasavaltaan, joka on julistautunut itsenäiseksi. Projektin tavoitteena on käynnistää jälleenrakennustyö kaupungin kummassakin osassa. ARK:n lisäksi projektia toteuttamassa ovat YK:n Wienin toimisto ja itävaltalainen Care -järjestö. Pakracin projekti käynnistettiin kaupungin kroatialaisessa osassa. Kansainväliset vapaaehtoiset sekä paikallisten muodostamat työprikaatit ryhtyivät siivoamaan tuhoutuneita taloja ja korjaamaan niiden vaurioita. Vapaaehtoiset järjestivät myös englannin kielen kursseja, toimittivat kerran viikossa lähetettävän ohjelman paikalliselle radioasemalle, ylläpitivät lastentarhaa ja muun muassa järjestivät muotinäytöksen, jossa esiteltiin 60- ja 70-lukujen muotia. Vaatteet saatiin Punaiselta Ristiltä. Jälleenrakennustyö ei ole sujunut ongelmitta. Kun ensimmäiset ulkomaalaiset vapaaehtoiset kävivät serbien hallussa olevassa osassa, tarkoituksenaan käynnistää jälleenrakennustyö siellä, kroaatit reagoivat tähän hyvin kiihkeästi. Heidän mielestään kyse oli yhteistyöstä murhaajien kanssa. Serbien hallitsemassa osassa jälleenrakennustyö käynnistyikin hitaammin kuin kroaattien hallitsemassa osassa ja pääosan työstä tekivät serbien työprikaatit. Monet pienemmät ongelmat vaikeuttivat myös projektin etenemistä. Yksi esimerkki vaikeuksista oli se, kun kroatialaiset poliisit pidättivät projektissa työskennelleen serbialaisen tulkin, vaikka hänellä, kuten muutkin projektin työntekijät olivat YK:n palveluksessa. Päinvastaisiakin esimerkkejä liittyi Pakracin projektiin. Uskomattomin on ehkä se, että yksi projektissa ollut kroaatti sai palvelukseenastumismääräyksen kesällä Kroatian armeijaan. Tämän pojan äiti yritti ensiksi tavoittaa häntä puhelimitse, mutta ei onnistunut. Niinpä pojan äiti soitti armeijan esikuntaan ja kertoi, missä hänen poikansa on. Esikunnan vastaus oli, että palvelukseenastumisajankohta siirrettiin syksyyn, ja sitä voitaisiin siirtää edelleenkin, mikäli poika olisi vielä mukana projektissa. Syyskuun puolivälissä Wam matkusti Hollantiin, missä hän oli kuukauden. Sen jälkeen hän on jatkanut työskentelyään Pakracin projektissa, käynyt välillä Zagrebissa ja kirjoittanut säännöllisesti päiväkirjaansa. Tarina jatkuu edelleen. Käytetyt lyhenteet APC Association for Progressive Communications ARK Kroatian sodanvastainen kampanja BBC Iso-Britannian yleiradioyhtiö BBS Bulletin Board System, sähköpostilaatikko DOS Dalmatian solidaarisuuskeskus END European Nuclear Disarmament, Euroopan ydinaseriisunta -liike ETYK Euroopan turvallisuus- ja yhteystyökonferenssi EY Euroopan yhteisö EYFA European Youth Forest Action HCA Helsinki Citizens Assembly HDZ Kroatian demokraattinen liitto HNS Kroatian kansanpuolue HOS Kroatian asevoimat HSLS Kroatian liberaalidemokraattinen puolue HSP Kroatian oikeuspuolue HV Kroatian armeija HVO Bosnia-Herzegovinan kroaattien puolustusneuvosto INA Kroatian öljy-yhtiö IRC Kansainvälinen pelastuskomitea JNA Jugoslavian liittoarmeija KVT Kansainvälinen vapaaehtoistyö MS Mellemfolkeligt Samvirke, Tanskan kansainvälinen yhteistyöyhdistys MUP Kroatian poliisi NATO Pohjois-Atlantin puolustusliitto SCI Service Civil International SDA Demokraattinen toimintapuolue SDS Serbian demokraattinen puolue Bosnia-Herzegovinassa SHARP Skinheadit rasismia vastaan SS Schutz-Staffel, Saksan kansallissosialistien puolisotilaallinen järjestö UNESCO YK:n kasvatus- ja kulttuurijärjestö UNHCR YK:n pakolaisjärjestö UNICEF YK:n lastenavun järjestö UNPROFOR YK:n rauhanturvajoukot USA Amerikan yhdysvallat VIA Vriwillige Internationale Aktie, Hollannin SCI-osasto WRI War Resisters International, Sodanvastustajien internetionaali