Suomi rakentaa 9 -näyttely

Suomen rakennustaiteen museo ja Suomen Arkkitehtiliitto ovat yhteistyössä järjestäneet yhdeksännen Suomi rakentaa -näyttelyn. Näyttely avattiin 27.1.1998 Suomen rakennustaiteen museossa, jossa se on avoinna 15.3.1998 asti. Tämän jälkeen näyttely jatkaa kotimaisena kiertonäyttelynä. Kierto-ohjelmasta on tarkoitus tehdä mahdollisimman kattava, ja näyttelysuunnittelussa helppo kierrätettävyys otettiin yhdeksi lähtökohdaksi. Kotimaista ja kansainvälistä levitystä edesauttamaan näyttelystä laadittiin internet-versio, joka toimii pohjana laajemmalle Suomen rakennustaiteen museon ja Suomen Arkkitehtiliiton yhdessä alulle panemalle ja vähitellen täydentyvälle Finnish Architecture -tiedostolle.

Suomi rakentaa 9 on ajoitettu siten, että se on avoinna samanaikaisesti Helsingin Taidehallissa 3.2.1998 avattavan Alvar Aallon 100-vuotisjuhla-näyttelyn kanssa. Näin yleisöllä on mahdollisuus verrata Aallon arkkitehtuuria, sen perintöä ja uusinta suomalaista rakennustaidetta toisiinsa. Koska asetelma on näin haastava ja arkkitehtuuri juhlavuoden takia yleisen huomion kohteena, on kohteiden valintaan haluttu kiinnittää erityistä huomiota. Jotta Suomen lähiajan arkkitehtuurista saataisiin myös uusi ja ulkopuolelta katsova näkökulma, töiden valintaa suorittamaan kutsuttiin kaksi tunnettua ulkomaista arkkitehtia, Jan Söndergaard, KHRAS Arkitekter Kööpenhaminasta SAFAn nimeämänä ja Elia Zenghelis, Gigantes Zenghelis Architects, Ateena, Bryssel, Dusseldorf, Rakennustaiteen museon nimeämänä. He muodostivat yhdessä näyttelyn juryn. Apunaan heillä oli ryhmä suomalaisia asiantuntijoita: arkkitehdit Roy Mänttäri, Petteri Nisunen ja Pekka Pakkala, jonka erikoisalana oli kaupunkisuunnittelu, sekä diplomi-insinööri Juhani Vähäaho (RIL:n nimeämä asiantuntija). Jury konsultoi myös professori Tore Tallqvistia peruskorjaus- ja muutostöiden osalta. Juryn sihteerinä toimi Maija Häivä. Jury sai työnsä valmiiksi 20.8.1997. Näyttelyn suunnittelusta vastaa nuoren polven arkkitehtuuritoimisto Valvomo Oy, vastuuhenkilöinä Vesa Hinkola ja Kari Sivonen, julkaisun osalta Timo Mänttäri ja Sanna Vauhkonen. Suomi rakentaa 9 -näyttelytoimikuntaan kuuluivat Marja-Riitta Norri, Hannu Hellman ja Maija Häivä Rakennustaiteen museon edustajina sekä Tuula Paalimäki, Eija Salmi ja Tuomas Wichmann, toimikunnan puheenjohtaja, SAFAn edustajina.

Suomi rakentaa -näyttelyiden perinteestä

Ensimmäinen Suomi rakentaa -näyttely järjestettiin vuonna 1953 SAFAn toimesta Ateneumissa. Se oli suunnattu lähinnä suurelle yleisölle, koska tuolloin oli huomattu, "ettei tuo suuri yleisö ollut lainkaan tietoinen arkkitehtikunnan pyrkimyksistä". Myös suomalaisen arkkitehtuurin esittelyyn ulkomailla kohdistui laajaa kysyntää. Suomen Arkkitehtiliiton näyttelytoiminta ja kuva-arkisto siirtyivät vuonna 1956 vasta perustetulle Suomen rakennustaiteen museolle. Ensimmäisen näyttelyn jälkeen katsauksia on järjestetty viiden - seitsemän vuoden välein SAFAn ja museon yhteistyönä, lukuunottamatta Suomi rakentaa 7 -näyttelyä, jonka Rakennustaiteen museo järjesti yksin.

Näyttelyn sisältö ja muoto ovat herättäneet jo alusta pitäen kiivaita periaatekeskusteluja. Ensimmäisen näyttelyn valmisteluvaiheessa oli vastakkain kaksi esitystä: SAFAn silloiset puheenjohtajat Alvar Aalto ja Viljo Revell ajoivat "henkilönäyttelyä", jossa parhaiden arkkitehtien työt olisi esitelty nimen ja arvon mukaisessa järjestyksessä, Keijo Petäjä tukijoineen puolestaan "asianäyttelyä", jossa arkkitehtuurin yhteiskunnallista merkitystä korostettaisiin. Petäjän edustamat "nuoret kapinalliset" voittivat kiistan. Sen myötä myöhempienkin näyttelyiden muodoksi vakiintui funktioihin perustuva jaottelu. Vaikka Aalto aluksi vertasi Petäjän ja hänen kannattajiensa toimintaa Rooman laitakaupunkien kommunistinuorten mielenosoituksiin, hän ei enää myöhemmin puuttunut asiaan, vaan piti näyttelyn yhteydessä mm. mainion radioesitelmän, jossa hän nosti esiin suomalaisen arkkitehtuurin laadun taustatekijöinä työntekijöiden ammattitaidon, arkkitehtuurikilpailut ja suurteollisuuden kulttuuritahdon sekä osoitti epäkohdaksi rakennuskeinottelun. Ongelmana hän piti myös suomalaisen arkkitehtuurin vähäistä tunnettavuutta kotimaassa, seikka joka edelleen tänä päivänäkin kaipaisi kohennusta.

Kukin näyttely on vuorollaan heijastanut oivallisesti ajankohtansa henkeä. Esimerkiksi Suomi rakentaa 4 -näyttelyssä vuonna 1970 oli esillä ennätysmäärä kaava- ja yhdyskuntasuunnitelmia. Näyttely sai kuitenkin aikaan arkkitehtiylioppilaiden mielenosoituksen vastalausetapahtumineen, joissa he vaativat näyttelyltä vielä tätäkin sosiaalisempaa asennoitumista. Helsingin Taidehallissa pidetty Suomi rakentaa 7 oli viimeinen laajamittainen katselmus, sittemmin näyttelypaikkana on ollut Rakennustaiteen museo. Esteettisten näkökohtien nouseminen toiminnallisten ja teknisten tekijöiden rinnalle ja jopa ohi, heijastui seitsemännen Suomi rakentaa -näyttelyn jaottelussa. Aikaisemmat näyttelyt olivat noudattaneet funktioihin perustuvaa esittelyä, mutta nyt vuonna 1986 oli kohteet ryhmitelty niiden ilmentämän arkkitehtonisen lähestymistavan mukaan. Näyttelyssä oli myös mahdollista seurata arkkitehtien työskentelyä videofilmeiltä. Tämä suomalaisen arkkitehtuurin suurkatselmus ei entiseen tapaan kiinnostanut ulkomaisia tahoja eikä näin ollen enää toiminut kansainvälisenä kiertonäyttelynä, joten näyttelytradition lopettamiskeskustelun jälkeen kahdeksas Suomi rakentaa suunniteltiin yksinomaan kotimaiseen levitykseen. Alkuvuodesta 1992 avattu Suomi rakentaa 8 ajoittui Suomen Arkkitehtiliiton 100-vuotisjuhlavuodelle. Se oli myös osa Suomen itsenäisyyden 75-vuotistapahtumia. Paneelinäyttelyn lisäksi kokonaisuus sisälsi multivision uudenlaisena aineiston havainnollistajana. Kotimaisen kierron lisäksi näyttely vieraili Tallinnassa eestiläisten nimenomaisesta toivomuksesta.

Näkökohtia Suomi rakentaa 9 -näyttelystä

Yhdeksännen Suomi rakentaa -näyttelyn tultua ajankohtaiseksi on töiden valinnassa, näyttelyn sisällössä ja muodossa pyritty tekemään uudistuksia, jotta Suomi rakentaa voisi omaksua uusia rooleja arkkitehtuurikeskustelun virittäjänä ja herättäisi mielenkiintoa mahdollisimman laajalti. Jo aiemmin mainitun internet-version on tarkoitus tehdä suomalaisen arkkitehtuurin tiedottaminen entistä joustavammaksi.

Kirjoituksen alkuosassa esitellyn juryn työskentely tapahtui kesän 1997 aikana. Suomalaiset asiantuntijat valmistelivat yli kolmestasadasta tarjotusta ja tiedossa olleesta työstä esitykset jurylle, joka valitsi tämän esityön perusteella näyttelyyn 66 työtä. Tällä kertaa kuvitteelliset suunnitelmat tai projektit jätettiin kokonaan näyttelyn ulkopuolelle lukuun ottamatta kaavoitusta ja kaupunkisuunnitelmia, joita tulee mukaan noin 10 % esilläolevien töiden kokonaismäärästä. Jury pyrki edustavuuteen rakennustyypeittäin museon luokituksen mukaisesti. Suurimpana yksittäisenä ryhmänä ovat mukana kulttuurirakennukset, lähes 30 %. Myös valtakunnallista kattavuutta pidettiin tärkeänä valintoja tehtäessä. Joidenkin arkkitehtien laadukkaita töitä jouduttiin jättämään näyttelyn ulkopuolelle, koska heiltä oli jo kelpuutettu mukaan useampiakin kohteita.

Jury ja suomalaiset asiantuntijat jäivät kaipaamaan ilmoittautuneiden joukosta korkeatasoisia maisema- ja puistosuunnitelmia - ne kuitenkin loistivat poissaolollaan. Ajankohtaiset teemat kuten puukerrostalot, tieympäristöt, meluaidat, "maataide" jne. olivat valitsijoiden mielestä niin ikään turhan vaatimattomasti tarjolla. Näihin ryhmiin kuuluvien kohteiden ympäristöllinen laatu ei ehkä vielä ole saavuttanut parastaan. Toivottavasti seuraavaan Suomi rakentaa -näyttelyyn mennessä asianlaita on kohentunut. Insinöörirakenteista tällä kertaa näyttelyssä tulee olemaan esillä kaksi komeaa uutta siltaa. Valintatyön aikana syntyi ajatus siitä että kaavoitus-, ympäristö- ja maisemakohteet vaatisivat ehkä oman, esimerkiksi joka kymmenes vuosi toistuvan katselmuksensa.

Peruskorjaus- ja saneeraus oli myös keskustelua herättänyt kategoria. Jury linjasi valintansa kohteisiin, joissa oli kysymys joko käyttötarkoituksen muutoksesta, osittaisesta uudisrakentamisesta tai muuten selkeästi arkkitehtonisesta ratkaisusta. Näin ollen näyttelyn ulkopuolelle rajattiin eräitä erittäinkin taitavasti tehtyjä palauttavia restaurointitöitä.

Juryn jäsenillä oli koko prosessin ajan voimakas oma käsitys siitä mitä ovat kansalliset piirteet laadukkaassa suomalaisessa nykyarkkitehtuurissa. Työt, joissa oli viitteitä kansainvälisistä "muotivirtauksista" saivat heiltä selkeän tuomion, eivätkä näin ollen tulleet valituiksi. Kaiken kaikkiaan juryn ja suomalaisten asiantuntijoiden vuorovaikutteinen työskentelytapa oli hedelmällistä ja antoisaa molemmille osapuolille. Samoin SAFAn ja Rakennustaiteen museon yhteistyö näyttelyn käytännön valmisteluissa on sujunut hyvän ja rakentavan yhteishengen merkeissä.

Tulevaisuus

Uskoakseni kansallisen ja eurooppalaisen rakennuskulttuurin merkityksestä suomalaisen ja eurooppalaisen identiteetin lujittajana tullaan vielä tulevina vuosina käymään vilkasta keskustelua, sillä globalisoituvat arkkitehtisuunnittelumarkkinat ovat vasta avautumassa. Tästä saattaa seurata mm., että anglo-amerikkalainen vaikutus ei enää rajoittu pelkästään musiikki-, elokuva-, pukeutumis- tai ruokakulttuuriin; rakennettu ympäristömme on seuraavana vuorossa. Olen varma, että juuri tällaisten näkymien edessä Suomi rakentaa -traditiolla on tulevaisuudessa vielä paljon tehtävää ja annettavaa.

Lähteet:

Arkkitehdin työ, Suomen Arkkitehtiliitto 1892 - 1992, toimittanut Pekka Korvenmaa, Suomen Arkkitehtiliitto r.y. ja Rakennustieto Oy, 1992.

Muistoja ja mietteitä Suomen rakennustaiteen museon 25-vuotistoiminnan johdosta, Keijo Petäjä, Arkkitehti 2/82.

Miksi ja miten Suomi rakentaa - näyttelystä ja niiden taustatekijöistä, Marja-Riitta Norri,1997.

Suomi rakentaa 9 juryn ja suomalaisten asiantuntijoiden perustelutekstit ja haastattelut sekä näyttelytoimikunnan pöytäkirjat,1997.