Internet kansalaisen palvelijana

(luonnos)

Mikael Böök

Katto-Meny Ok

1. Matemaattisen informaatioteorian hegemonia

Mikään ei ilmaise matemaattisen informaatioteorian hegemoniaa selvemmin kuin alituinen puhe tiedon valtatiestä.

Kun ensimmäisen kerran kuulin tämän iskusanan ajattelin, että se on epäonnistunut, koska oikeaa tietoa voidaan saavuttaa vain hiellä ja tuskalla - jos lainkaan. Olisi parempi puhua esimerkiksi tiedon kapeasta polusta kuin levittää harhakuvitelmaa tiedon valtatiestä.

Otin myös huomioon vaihtoehtoisen tulkintamahdollisuuden, sen, ettei ilmaisussa "tiedon valtatie" tarkoiteta varsinaista tietoa, vaan ainoastaan informaatiota. Mutta siinä tapauksessa täytyy ensinnäkin kysyä: minkä arvoinen on sellainen tieto, joka ei olekaan tietoa, vaan ainoastaan informaatiota? Ja toiseksi: minkälainen olisi informaation valtatie? Mitä on informaatio?

Siinä kysymys, joka helposti johtaa "kahden kulttuurin" ongelmaan.

Luonnontieteilijän ja insinöörin kannalta informaatio on matemaattisesti mitattava suure. Matemaattisen informaatioteorian mukaan esimerkiksi databitit ovat tyypillisiä informaation palasia. "Tiedon valtatiestä" puhuminen voikin olla mielekästä, jos pysytään tiukasti insinööritieteellisessä kannassa.

Mutta jos matemaattisen informaatioteorian sijasta haluttaisiinkin soveltaa semanttista informaatioteoriaa, silloin puhe tiedon valtatiestä osoittautuisi harhaanjohtavaksi myös siinä tapauksessa, että tiedolla tarkoitetaan vain informaatiota. Tässä puheenvuorossa en aio selvittää, mitä eroa on tiedolla ja informaatiolla. Informaatiolla tarkoitan sellaista tietoa, jota voi lukea esimerkiksi Helsingin Sanomista tai katsoa TV:stä tai jota sattaa kuulla valtion tai kunnan virkamiehen suusta.

Semanttisella informaatioteorialla taas tarkoitan yksinkertaisesti katsomusta, jonka mukaan informaatio sisältää sanoman. Minun täytynee lisätä, että sanoma kantaa merkityksen. Tämä on kutsumani semanttisen informaatioteorian ehdoton ehto: sanoma joko sisältää merkityksen tai se ei ole sanoma. Informaatio sisältää merkityksen tai useita merkityksiä, tai se ei ole informaatiota.

Sanoman ja informaation merkityksen korostamista kutsutaan kernaasti "humanistiseksi" tai jopa "idealistiseksi" lähestymistavaksi. Matemaattinen ja semanttinen informaatioteoria eivät kuitenkaan ole toisiaan poissulkevia vaan ne ovat toisiaan täydentäviä näkemyksiä. Käytännön elämässä semanttinen lähestymistapa vain on monin verroin merkittävämpi kuin matemaattinen informaatioteoria. Jos tokaisen: “älä välitä isästäni, hän koostuu 85-prosenttisesti vedestä", olenko silloin “realistisempi" kuin jos sanon: “älä välitä isästäni, hänkin on vain ihminen"? Jälkimmäinen lause on epäilemättä käytännönläheisempi, realistisempi, kuin edellinen. Matemaattinen informaatioteoria edustaa äärimmäisen abstraktia kantaa, jonka mukaan informaation sisällöstä ei tarvitse lainkaan piitata, vaan sisällön sijasta on yksipuolisesti keskityttävä informaation määrään ja liikkuvuuteen, toisin sanoen tiedon ja tiedonsiirron tekniikkaan.

Vika ei ole matemaattisessa informaatiotoriassa itsessään vaan sen asemassa ns. tietoyhteiskunnan vallitsevana ideologiana. Voimme vain toivoa, että tämä henkinen ylivalta on tietoyhteiskunnan syntyvaiheen patologinen ilmiö, joka myöhemmin häviää, jättäen tilaa uudelle kypsemmälle ja tasapainoisemmalle näkemykselle. Mielestäni on selvää, että fiksoituminen yhä nopeampiin laitteisiin ja tiedon (lue databittien) siirtotekniikkkoihin ei palvele kansalaisten etuja.

2. Katosiko yleinen tietoverkko?

Nämä olivat ensimmäisiä ajatuksiani kun kuulin tiedon valtatiestä. Entä kielellinen kuva, tiedon tie? Ehkä se voi antaa myönteisiäkin virikkeitä kansalaisten edun selvittämiselle?

Tietkin muodostavat verkon. Tekee mieli kysyä, ensimmäiseksi: miten tieverkko palvelee kansalaista? Tähän voisi ehkä vastata seuraavasti: 1) tieverkko palvelee erityisesti autoilijoita, mutta 2) jalankulkijat ja pyöräilijätkin ovat onnistunet jossain määrin raivaamaan itseilleen teitä tai pitämään omia teitään auki ja 3) kansalainen voi hyödyntää teitä paitsi yksityisillä myös julkisilla kulkuvälineitä hyväksi käyttäen. Lopuksi: 4) tieverkko on, ainakin suurimmaksi osaksi, luonteeltaan yleinen. “Tielaitoksen virstaanpylväät"-sivuilla mainitan vuosi 1918, jolloin säädettiin uusi tielaki. “Yleinen teiden rakentaminen ja kunnossapito siirtyi valtiolle ja kunnille, oltuaan sitä ennen lähinnä talonpoikaisväestön rasituksena" (www.tieh.fi/tiehist/virsta2.htm).

Tietoverkonekin olisi epäilemättä palveltava monia kansalaisryhmiä, niitäkin kansalaisia, jotka eivät itse käytä tietokoneita (näitä ihmisiä voi kenties verrata "jalankulkijoihin"). Edelleen pitäisi huolehtia sekä yksityisen että julkisen tietoliikenteen edellytyksistä. Pitäisikö lisäksi olla jotakin yleiseen tieverkkoon verrattavaa, jota voisi kutsua yleiseksi tietoverkoksi?

Vielä 1980-luvulla viimeiseen kysymykseen vastattiin myöntävästi. Ehkä joku vielä muistaa Suomen liikenneministeriön suurisuuntaisen suunnitelman nimeltä “Yleinen tietoverkko ja kansalaisen tietoasema"? Ja ehkä joku vielä kysyy: Minne yleinen tietoverkko on kadonnut?

Yleisen tietoverkon sijaan saimme internetin. Näin kysymykseen voisi vastata. Asian voi ilmaista niinkin, että yleinen tietoverkko katosi internetiin.

Selvää on, että yleinen tietoverkko voisi palvella kansalaisia. Mutta onko internet yleinen tietoverkko? Kyllä ja ei. Kyllä, esimerkiksi siinä mielessä, että internetissä on osia (tekniikkaa, sisältöä), jota voi kutsua yhteiseksi omaisuudeksi ja jota käytämme maksutta. Tässä mielessä internet on jopa “yleisempi" kuin kansallinen tieverkko, koska internet on kansainvälinen, suorastaan universaalinen. Mutta internetin yleisyyteen liittyy todennäköisesti myös harhakuvitelmia. (...)

3. Miten kunta palvelee internetiä?

1980-luvun käsitys yleisestä tietoverkosta sijoittui kansalliseen perspektiiviin. Siinä oli kai alunperin kysymys kansalaisten, yritysten ja valtion tietoverkosta. Kansalaiset käyttivät kuitenkin vielä 1980-luvulla tietoverkkoja (esim. Telen TeleSampoa) kovin vähäisessä määrin joten sen ajan yleinen tietoverkko jäi todellisuudessa lähinnä yritysten ja valtion väliseksi asiaksi. Idea, tai myytti kansallisesta tietoverkkopolitiikasta jäi kuitenkin henkiin. Myöhemmin sitä kutsuttiin tietoyhteiskuntastrategiaksi (vrt esim. valiovarainministeriön TIKAS-projekti).

Kun yliopistoverkko internet sitten alkoi levitä myös yliopistojen ulkopuolelle, kehitys kulki alkuvaiheessa vastoin suurten teleoperaattoreiden ja ministeriöiden tahtoa. Nykyinen tilanne, jolle on ominaista että kaikki vannovat internetin nimeen, on vielä ehtinyt vallita vain kovin vähän aikaa.

Internetillä on edelleen piirteitä, joiden ansiosta sitä voi kutsua yleiseksi tai kansalaisten tietoverkoksi. Haluaisinkin lopuksi muotoilla minulle annetun kysymyksen uudelleen. Haluaisin esittää kysymyksen, miten kunta palvelee internetiä? Mitä suomalainen kunta voi tehdä, jotta internetistä yhä enenevässä määrin tulisi yleinen tietoverkko?

Tähän liittyviä kysymyksiä ja ehdotuksia:

a) Kirjasto-internetin kehittäminen.

b) Kunnallisten tietopalveluiden kehittäminen (huomioita kuntien webpaikoista)

c) Nykyään nyhtäämme ja lypsämme tietoa netistä (pull-media), lähitulevaisuudessa verkosta näyttää tulevan entistä enemmän myös tiedon tyrkyttämisen ja syöttämisen ympäristö (push-media). Kuntien kanattaisi ilmeisesti suunnitella uusia push-medioita verkkoon.