Juuri nyt on toisin sanoen olemassa patoutunut tarve tämän kaltaiselle debatille. Sanoma-openille on akuutti sosiaalinen tilaus.
Mutta asiaa voidaan myös katsoa hieman pidemmässä perspektiivissä. Ohessa lyhyesti neljää hyvää syytä miksi sanoma-openia tarvitaan.
Ongelma on siinä, että kriitikot, joilla tässä tapauksessa tarkoitetaan ensisijaisesti kirjallisuuden tai taiteen arvostelijoita (mutta kysymys on epäilemättä laajemmasta kategoriasta), eivät voi pitäytyä puolueettomiin tai objektiivisiin kantoihin. Tietenkin myös kriitikolta pitää vaatia, että hän välittää ja julkistaa tietoa mahdollisimman tarkasti ja totuudenmukaisesti. Mutta tämän lisäksi häneltä odotetaan omaa kannanottoa, oman henkilönsä likoon panemista. Kriitikon täytyy toisin sanoen jollain merkillisellä tavalla onnistua olemaan samanaikaisesti sekä objektiivinen että subjektiivinen.
Subjektiivisen arvottamisen ja objektiivisen tiedonvälityksen välinen tasapainoilu on ilmeisesti sen verran vaikea tehtävä, ettei yksi ainoa sanomalehti voi yksin siitä suoriutua. Tehtävä vaatii niin sanottua keskustelukulttuuria ja tämä taas tarkoittaa avointen kysymysten viljelyä. Kriitikon tehtävänä on kaiken kyseenalaistaminen. Mutta jonkun täytyy myös alituisesti muistuttaa kriitikkoa kriitikon omasta kyseenalaisuudesta.
On totta, että me voisimme viljellä vilkkaammin avoimia kysymyksiä ja ylipäänsä käyttää sananvapauttamme. Eikä tässä asiassa oikeastaan voi vedota muuhun kuin ihmisten hyvään tahtoon. Syöskäämme keisari vallasta! Meillä on siihen täysi oikeus ja vapaus.
"Internet and Politics"-konferenssin osallistumismaksu on runsaat kolmetuhatta markkaa per henkilö. Liian monella kirjoittajalla tai lukijalla ei ole varaa lipun ostamiseen. Väitän, että näiden asioiden välillä vallitsee yhteys: a) Helsingin Sanomat on kaikessa journalistisessa erinomaisuudessaan unohtanut, että sanomalehti on poliittinen laitos eikä kuin mikä tahansa business; b)"Internet and politics"-konferenssin järjestäjiltä näyttää taas menneen ohi se, että politiikka edelleen ilmaisee yhteiskunnallisia ja taloudellisia ristiriitoja; c) nämä toimittajat ja nämä poliittiset järjestäjät eivät ole halukkaita panemaan itseään alttiiksi. He ovat aikoneet pitää kritiikkinsä ja toisaalta poliittisen konferenssinsa siististi ja erinomaisen objektiivisesti suljettujen ovien takana.
Perustelen vielä edellä tekemääni kahden näennäisesti aivan eri asian yhteenniputtamista yhdellä (hyperpoliittisella) esimerkillä: OECD:n kansainvälisellä sijoitus- eli MAI-sopimuksella. Syytän valtamedioita tuon tärkeän asian pimittämisestä koko sinä aikana kun MAI-sopimuksesta käytiin kansainvälisiä neuvotteluja ja kun se torpedoitiin. Syytän myös suomalaisia poliitikkoja (mm. kansanedustajia ja Eduskunnan tulevaisuusvaliokuntaa), jotka osoittivat niin vähäistä mielenkiintoa monikansallisten yhtiöiden pyrkimykselle siirtää (suunnitellun MAI-sopimuksen avulla) kertaheitolla rutkasti poliittista päätäntävaltaa itselleen.
Toisaalta kiitän kansalaisaktivisteja, jotka sinnikkäästi toimivat ympäri maailmaa MAI-sopimusneuvottelujen kaatamiseksi. Käyttäen tehokkaasti internetin mahdollisuuksia he sitten onnistuivatkin tavoitteessaan, ainakin väliaikaisesti ja tietenkin myös Ranskan vasemmistohallituksen avulla. Viime syyskuussa pääministeri Jospin ilmoitti Ranskan vetäytyvän neuvotteluista, joiden oli tuolloin määrä jatkua Pariisissa. Siinä ensimmäinen merkittävä vasemmistolainen teko mihin yhdenkään maan hallitus on tällä vuosikymmenellä uskaltanut ryhtyä.
Mutta tietääkö lukeva yleisö, demokratian selkäranka, mitä on tapahtunut? Missä määrin ja millä lailla Hesari ja muu media on kertonut tästä historiallisesta voitosta, MAI-sopimuksen kaatamisesta?
Ja ne suomalaiset kansalaisaktivistit, jotka nykyään internetin avulla osallistuvat kansainvälisen politiikan tekemiseen, ovatko he halukkaita kertomaan kokemuksistaan "Internet and Politics"-konferenssin kunnianarvoisille osallistujille? Onko heillä edes varaa siihen?
Mikael Böök
book@kaapeli.fi