Kirjoittanut Mikael Böök
book @ kaapeli.fi
Ruotsista kääntänyt Elias Krohn
Julkaistu: Kulttuurivihkot 2/2010
Kirjastonhoitajat pyrkivät herättämään uudelleen henkiin vanhoja visioitaan. Se ei ole väärin.
Vika on siinä, että vanhat visiot eivät ole toteutuneet, ainakaan riittävässä määrin.
Mutta myös uusia visioita epäilemättä tarvitaan. Aloitan kommentoimalla joitakin vanhoista hyvistä visioista. Sen jälkeen asetan joitakin kysymyksiä, jotka toivottavasti johtavat eteenpäin.
Monet käsittävät mielellään kirjaston kohtaamispaikkana, ja siinä he ovat oikeassa, sillä kohtaamisen takana häämöttää kokemus. Ilman kohtaamisia elämä ei olisi elämisen arvoista, oli muun muassa Sokrateen näkemys. Tähän voi vain yhtyä: mieluummin täydellinen kokemusten puute (tiedottomuus) kuin täydellinen kohtaamisten puute!
Jokaisessa kirjastossa on mahdollisuus, että lukija kohtaa kaltaisensa. Nimittäin sen, joka on kirjoittanut luettavan.
»Kirjasto ottaa yhä enemmän kohtaamispaikan roolin, jossa ihmiset voivat saada apua eri tyyppisiin kysymyksiin», määrittelee kirjastotoimen johtaja Maija Berndtson.1 Rehellisesti sanottuna tämä on mielestäni melko epämääräinen väite, joka ei selitä mitä kirjastoille on tapahtumassa tai mitä me haluamme tapahtuvan.
Library Journal -lehdessä oli tammikuussa 1917 kirjastonhoitaja Marilla Waite Freemanin lausunto human interestistä kirjastossa. Se sisälsi muun muassa seuraavan episodin:
»Hän taivutti itseään epävarmasti tiskin yli kysymyksensä kanssa, jonka hän oli kirjoittanut pienelle paperilapulle: ’Onko teillä kirjaa, jossa on rakkauskirjeitä?’ Kirjastonhoitajan lukiessa hänen tajuntansa läpi virtasi rakastuneiden kirjeenkirjoittajien pitkä juhlakulkue, Abelardista ja Héloïsesta Balzaciin ja hänen vaimoonsa Hanskaan. Kirjastonhoitaja luki uudelleen, ja nyt tuli oikea mieleenjuolahdus. ’Liike- ja muiden kirjeenvaihtajien opaskirja’ tuli poimituksi omalta paikaltaan, ja kirjastonhoitaja osoitti sormella diskreetisti mutta myötätuntoisesti: ’Osasto 3: Rakkaus ja avioliitto’. Rakastunut nuorukainen vetäytyi helpottuneesti takaisin nurkkaan, jossa hän kuumeisesti milloin luki, milloin kirjoitti ja repi mitä oli kirjoittanut, kunnes lopulta hyväksyi yhden luonnoksista, taittoi kokoon ja laittoi varmuuden vuoksi rintataskuun. Lopulta puhumaton asiakas poistui jättäen paperikoriin ja tuolin ympärille, jolla oli istunut, suuren määrän typistettyjä ja kokoonrypistettyjä ’rakkauskirjeen’ aloituksia ja lopetuksia, joista ei puuttunut jumalallista intohimoa, vaikka niissä oli näkyviä merkkejä käsikirjan jotensakin jäykästä terminologiasta.»2
Ylläoleva historia osoittaa, että kirjastonhoitajat ovat myös aikaisemmin saaneet toimia »sosiaalityöntekijöinä». Tuskin tarvitsee toistaa, että turistit ja muut, jotka hakevat vastauksia »erilaisiin kysymyksiin», mielellään vievät kirjastonhoitajien työaikaa tai että kirjastot ovat jo muinaisista ajoista toimineet »paikallisina kulttuuritaloina».
Sitä vastoin ei ole yhtä itsestäänselvää, että kirjastot tulevat jatkossakin olemaan julkinen palvelu (public service). Mikäli yleisö ei selkeästi ja näkyvästi ilmaise poliittista tahtoaan ja kirjastonhoitajat jättävät käyttämättä mahdollisuutensa organisoida digitaalista kirjastoa, tulevat kaupalliset informaatiopalvelut varmuudella ottamaan johdon käsiinsä seuraavien 5 tai 20 vuoden kuluessa. Google on jo skannannut yli seitsemän miljoonaa kirjaston kirjaa tarkoituksenaan tarjota niitä myyntiin oman kaupallisen internetkirjakauppansa kautta.3
A propos, sovellan vanhoja hyviä ideoita myös liittyäkseni niihin, jotka alleviivaavat kirjastokahviloiden merkitystä. On (ja on aina ollut) välttämätöntä saada puhua jonkun kanssa kaiken lukemisen lomassa; ja siinä tapauksessa että tuntee itsensä ujoksi puhuakseen toisten lukijoiden kanssa, voi mennä kahvilaan katsomaan heitä ja tulla itse nähdyksi.
Luultavasti lukijan tarvitsee myös purkaa ajatuksiaan siitä mitä hän on omaksunut. Siksi yliopistokirjastojen kahvilat saattavat olla yhtä tärkeitä tutkimukselle, ja kansankirjastojen kahvilat kansalle, politiikalle ja taiteille, kuin kirjastojen kirjat tai tietokoneet. Tai ehkä vielä tärkeämpiä!
»Me emme toistaiseksi usko e-kirjaan niin kauhean paljon», sanoi kirjastonjohtaja Sunniva Drake Hufvudstadsbladetin toimittajalle. Hänen lausumansa tiivistää asenteen, jota monet kirjastoammattilaiset elättelevät kirjoitetun sanan digitalisoitumisen edessä.
Vertaus on ehkä vähän outo, mutta oletetaan, että olisin pitänyt hevosta ja vaunua parempana kuin autoa. Olisinko silloin katsoessani ohikiitäviä autoja krouvin ikkunasta, sanonut: »En usko niin kauheasti autoihin»?
Eivätkö kirjastonhoitajat halua uskoa aistiensa todistukseen?
Jotakin ennenkuulumatonta on todella tapahtumassa, nimittäin e-kirjat suuressa laajuudessa korvaavat kirjat ja internet kirjaston. Tämä ei ole uskonasia vaan totinen tosi.
Mutta toisaalta myös e-kirja on kirja ja internet kirjasto. »Korvaaminen» on siksi osatotuus.
Ranganathanin viides kirjastotieteellinen laki kuuluu: »Kirjasto on kasvava organismi.»4 Juuri niin. Ja nyt kirjasto on siis saavuttanut internetvaiheen.
Kirjasto on alusta asti ollut lähellä elektronisten verkonkutojien sydäntä. Tästä todistaa Internet Dreams, paksu kovakantinen antologia, joka ilmestyi Yhdysvalloissa 1996.5 Kirjan ensimmäisessä osassa keskustellaan »digitaalisesta kirjastometaforasta» ja kollektiivisesta muistista (community memory) netissä. Tiettyä apua tässä yhteydessä ovat tarjonneet Vannevar Bushin kuuluisa kirjoitelma As We May Think (1945) ja J. C. R. Lickliderin raportti Libraries of the Future (1963).
Kirjan toinen osa käsittelee internetiä »maailmana» ja »tienä kokemukseen». On käden ulottuvilla verrata internethaaveilijoiden uutta kokemustietä kirjastonhoitajien ahkerasti käyttämään kohtauspaikkametaforaan.
Myös sähköposti ansaitsee tulla mainituksi kirjaston kehityksen yhteydessä. Syynä on osittain tämä rinnastus: sähköposti on postille sitä mitä e-kirja on kirjastolle. Toinen syy on se, että digitalisoinnin vuoksi postin, kirjaston ja arkiston väliset suhteet ovat kokonaan muuttuneet. Kuinka haluamme muotoilla näitä uusia suhteita yhteiskunnan vanhimpien instituutioiden välillä? Juuri nyt on ajankohtainen kysymys kirjastojen oikeuksista tarjota – esimerkiksi mailata – kirjoja digitaalisessa muodossa. Perinteisesti arkiston käsitetään sisältävän ainutlaatuisia dokumentteja, kirjaston sitä vastoin dokumenttikopioita. Digitaalitekniikka hävittää tyystin tämän eron. Tämän jälkeen voi jokainen kirjasto sisältää jokaisen arkiston, ja päinvastoin, ellei sitten Google Inc. onnistu varaamaan itselleen koko kakkua.
Internet on yhtä rajaton kuin kirjasto, jos me vain haluamme niin olevan.
Kun eräänä päivänä katselin vanhoja tiedostoja viime vuosituhannelta, törmäsin seuraaviin huomautuksiin:
»Jos tulevaisuudessa joku voisi maksuttomasti hakea kirjastosta sähköisen kopion mistä tahansa kirjasta, miksi hän enää koskaan astuisi jalallaan kirjakauppaan? Mutta jos kirjat elektronisella kirjaston hyllyllä eivät olisi ilmaisia, mitä silloin jäisi jäljelle kirjan, kirjanpainajan ja kirjakaupan välisestä erosta – ja kuinka paljon jäisi jäljelle perinteisestä kirjaston olemassaolon oikeuttavasta sielusta, nimittäin informaation tarjoamisesta niille, joilla ei ole varaa maksaa siitä?6
Nämä kysymykset ovat edelleen hyviä ja ajankohtaisia, mutta väite, että kirjaston raison d´être olisi tiedon tuominen niiden saataville, joilla ei ole varaa sitä ostaa, vaatii useita tärkeitä lisäyksiä. Oikeastaan väite herättää juuri sen kysymyksen, johon se niin viipymättä vastaa: Mikä oikeastaan on kirjastojen tehtävä?
Ilmeistä on, että tehtäviä on useita. Kaikkein perustavanlaatuisimpia tehtäviä nimittäisin teknologisiksi: tukea yksilön muistia ja antaa yksilöille mahdollisuus yhteisen muistin jakamiseen kirjoitetun sanan ja »tiedon» säilyttämiseen kuuluvien välineiden ja rakennusten avulla.
Mutta kenen muistia ja millaisiin tarkoituksiin? Kehittyykö kirjasto maallisten ja hengellisten mahtien kirjallisen »tietopankin» tarpeesta? On selvää, että kirjasto on aivan alusta alkaen palvellut vallan työkaluna. Kuten Jared Diamond kirjoittaa makrohistoriallisessa katsauksessaan, »kirjoitustaito antaa valtaa moderneille yhteiskunnille siten, että tietoa voidaan siirtää paljon tarkemmin, enemmän ja yksityiskohtaisemmin kaukaisemmista maista ja kaukaisemmasta menneisyydestä».7
Kirjasto on tosin alusta asti myös palvellut vapaata tutkimusta, ainakin potentiaalisesti jos ei aina käytännössä, jatkuvasti vaihtelevassa ja konfliktintäyteisessä suhteessa valtaan.
Mutta kirjaston tehtävä huolehtia omaisuudettomien ja vallattomien tiedonsaannista on paljon myöhempää perua. 1800-luvun jälkipuoliskolla liike julkisten kirjastojen puolesta otti vauhtia Yhdysvalloissa, josta sen ideat levisivät ja kutoutuivat yhteen kansansivistys- ja kirjastoperinteiden kanssa muun muassa Pohjoismaissa. Vasta silloin syntyi se, mitä Ruotsissa kutsutaan kansankirjastoksi ja meillä Suomessa yleiseksi kirjastoksi.
»Yleiset kirjastot modernissa muodossaan polveutuvat Yhdysvalloista, jonne jo 1700-luvun lopulla oli syntynyt yhdistyskirjastoja, social libraries. Näistä tuli niiden kirjastojen edelläkävijöitä, jotka 1800-luvulla saivat julkista tukea ja hyväksyntää ja joita vähitellen organisoitiin kunnallisiksi laitoksiksi nimeltään free public libraries tai vain public libraries.»
Näin luemme pölyisestä Nordisk handbok i bibliotekskunskap -teoksen uusintapainoksesta vuodelta 1957.8 Tehdäksemme pitkän historian lyhyeksi hyppäämme sieltä Sveriges Allmänna Biblioteksförening -yhdistyksen demokratiaryhmään vuonna 2000. Ryhmän jäsenet Ingrid Atlestam, Ulla Forsén ja Kerstin Hassner naulaavat omat kymmenen teesiään kansankirjaston tehtävistä:
1. Kohtaamispaikka ajassa ja tilassa
2. Kokea, eläytyä ja elää yhdessä
3. Vapaita neuvoja, sanoja ja linkkejä
4. Kasvumaaperä osallisuudelle
5. Rajapinta kansalaisille
6. Tietämystie vallalle
7, Näköala, mahdollisuus valvoa asioiden kulkua, tieto, mielipide
8. Sana, merkitys, yhteys
9. Vapaa alue kaikille
10. Moninaisuutta ja mahdollisuuksia9
Kuinka pitkälle kirjaston pitää mennä rauhanliikkeen ja vastaavan propagandan auttamisessa? Kirjastonhoitaja George F. Bowerman asetti kysymyksen amerikkalaisen kirjastoyhdistyksen kongressille Berkeleyssä Kaliforniassa vuonna 1915.10
Bowerman vastasi kysymykseen myöntävästi. Hänen mielestään kirjastonhoitajien tuli (?) toimia sotaa vastaan, kun sota vihdoin olisi ohi. Silloin tarvittasisiin »sympaattista maailmanhenkeä». Se saataisiin aikaan kansansivistyksellä, ja siinä kirjastoilla on yhtä suurempi rooli, Bowerman selitti.
Mutta kuinka pitkälle kirjastonhoitajat ovat valmiita menemään tänään? Ja kuinka on kirjastonhoitajien sympaattisen maailmanhengen laita?
Tähän väliin haluan esittää joitakin huomioita kirjastosta poliittisena kategoriana ja potentiaalisena valtiomahtina. Heti kun tulee puhe valtiomahteista monikossa ja vallan jakamisesta, tulee esiin Montesquieun nimi. Väliotsikkoni lisäys »ikään kuin Montesquieulla olisi yhä merkitystä» on ensinnäkin tahallista sarkasmia. Toiseksi: ihmisten yhteiskunta ja elinehdot muuttuivat ehdottomasti noin vuonna 1945 atomiaseen ja tietokoneen myötä. Sen jälkeen ihmisten elämä on jatkunut vain »sikäli kuin» aseistariisunta ja poliittisen järjestelmän välttämätön muutos kohti jonkinlaista (toivottavasti demokraattista) globaalia hallitusta toteutuvat. Montesquieun voimakas tasavaltalainen vainu tarpeesta jakaa valtaa sekä siten ottaa valta joiltakin ja antaa se toisille, vaikuttaisi olevan välttämätön edellytys näiden ongelmien ratkaisuun.
Millaisia mahdollisuuksia kirjastolla on tulla suhteellisen autonomiseksi neljänneksi »tiedolliseksi» valtiomahdiksi, joka kykenisi kontrolloimaan ja tasapainottamaan valtion toimeenpanevan, lakeja säätävän ja oikeudellisen vallan rajoja?
Ajatus neljännestä valtiomahdista ei oikeastaan esiinny vielä Montesquieulla vaan vasta 1800-luvun alkupuolella T. B. Macaulayn ja Thomas Carlylen tyyppisillä kirjoittajilla. He loivat ilmauksen The Fourth Estate (oikeastaan »neljäs sääty») kuvaillakseen yhtä heidän mielestään hyvänlaatuista tiedollista mahtia. Heidän neljännen valtiomahdin käsitteeseensä kuuluivat aluksi lehdistön poliittiset reportterit, mutta myöhemmin he sisällyttivät siihen kaikki kirjoittajat, koko kirjallisuuden kuten myös, epäilyksettä, kirjaston. Ilmaisu »neljäs valtiomahti» on elänyt siitä saakka. Nykyisin se viittaa myös radioon ja televisioon ja joskus jopa blogeihin ja wikeihin. Mutta ajatusta ei ole muotoiltu todelliseksi filosofiseksi tai politologiseksi käsitteeksi; se ei ole edelleenkään enempää kuin vertaus, metafora. Nyt kirjasto on kuitenkin nopeasti kehittymässä neljänneksi valtiomahdiksi internetin maailmanlaajuisen leviämisen kautta. Siksi on myös tullut aika kehittää tätä poliittista käsitettä. Tämän ajatuksen lähtökohdaksi voi asettaa Ranganathanin viidennen kirjastotieteellisen lain, jonka mukaan kirjasto on kasvava organismi. Voimme olettaa, että internet on vain nuorin haara vanhassa puussa, toisin sanoen ihmiskunnan ikivanhan insituution, kirjaston, laajentuma.
Kirjaston perustavanlaatuinen ongelma on, kun sitä tarkastellaan kehittyvän valtiomahdin näkökulmasta, kuinka se voisi muuttua poliittisesti passiivisesta julkisesta palvelusta aktiiviseksi poliittiseksi elimeksi. Uskoisin, että ongelman ratkaisua on etsittävä kahdesta todellisesta suhteesta, jotka kytkeytyvät toisiinsa:
a) Internetin lähes kyberneettinen (itseohjaava) luonne, joka on varjelemisen tai jos mahdollista, vahvistamisen arvoinen. Parasta olisi saada se kirjoitetuksi perustuslakiin (missä se tosin tulisi tunnustaa globaaliksi mahdiksi) kolmen perinteisen valtiomahdin ohella.
b) Kehitystrendi, joka osoittaa eteenpäin kohti globaalia kansalaisyhteiskuntaa. Maailman sosiaalifoorumi (WSF) on tämän maailmanhistoriallisen prosessin yksi ilmeisimmistä konkreettisista ilmauksista.
Chico Whitakerin, yhden sen johtohahmoista, mukaan WSF on »avoin tila». Muotoilu toistuu WSF:n periaatejulistuksessa vuodelta 2001.11 »Avoin tila» merkitsee ennen kaikkea sitä, että WSF:llä ei ole mitään yhteisiä poliittisia ohjelmia. Siten WSF on saman perustavanlaatuisen kysymyksen edessä kuin kirjasto: kuinka voimme yhdessä saada aikaan mitään poliittisesti merkityksellistä, jos emme saa laatia ja ajaa yhteistä politiikkaa? Vastaus muodostuu, kuten aiemmin mainitsin, siitä mitä voisi kutsua kirjastovallaksi, toisin sanoen valta joka hyvin suuressa määrin on itseohjautuvaa. Internet, kybertila, on nimittäin juuri tätä: uudenlainen mahti.
Kansallisvaltiot muodostavat kauhean järjestelmän, jonka osat uhkaavat joka hetki pyyhkäistä pois toisensa, puhumattakaan kauko-ohjatuista, nanoteknisistä ja biologisista asejärjestelmistä, joita sotilaallis-teollinen ja akateeminen kompleksi nykyään ottaa esiin ja massatuotteistaa.
Kirjastovalta on uudenlainen mahti, joka voi toimia kansallisvaltioiden järjestelmän ulkopuolella ja sen vastapainona.
WSF:ssä Mumbaissa vuonna 2004 IFLAn (International Federation of Library Associations) silloinen puheenjohtaja Kay Raseroka vahvisti, että kirjasto ja WSF ovat kumpikin »avoimia tiloja».12 Rouva Raseroka, kirjastonhoitaja Gaboronen yliopistossa Botswanassa, kannusti samalla kaikkia kirjastonhoitajia menemään mukaan Maailman sosiaalifoorumiin ja dokumentoimaan WSF:n aktiviteetteja kirjastoissaan. Kirjastonhoitajien yhtä hyvin kuin kaikkien maiden aktiivisten kansalaisten tulee pyrkiä kytkemään kirjastoja ja Maailman sosiaalifoorumia yhteen.
Sekä viihdyttävässä että ajatuksia herättävässä kirjoituksessaan In Search of Jefferson’s Moose (Jeffersonin hirveä jahtaamassa) oikeusoppinut David G. Post pohtii sivukaupalla internetin hallinnan ongelmaa: kuka oikeastaan ohjailee, ja pitääkö ylipäänsä kenenkään ohjailla internetiä? Siinä ohessa hän huomauttaa huonosti kätketyllä tyytyväisyydellä, että valtioiden hallitukset ovat tähän saakka onnistuneet ainoastaan saamaan aikaan sen kaltaisia muotoiluja, joita George Orwell kuvaili poliittista kielenkäyttöä käsittelevässä esseessään: »muotoiltu tarkoituksella antaa tuulelle lujuuden vaikutelma». Thomas Jeffersson, joka on David Postin oma suosikki Yhdysvaltojen perustajien joukossa, olisi varmasti ilomielin antanut internetin ohjailun internetin itsensä tehtäväksi. Sitä vastoin Jeffersonin kollega ja riitapukari Alexander Hamilton olisi luultavasti päätynyt internetin ohjailuun ja sääntelyyn, Post tuumaa. Hänen ajatuksenkulkunsa päätyy pitkälti klassiseen amerikkalaiseen jakoon kahdenlaisiin ihmisiin: jeffersonilaiset, jotka kaihoten suuntaavat katseensa länteen kohti uusia maita, ja hamiltonilaiset, jotka levottomina vartioivat idän vanhaa maailmaa.13
Mutta yhtä asiaa kaipaan Postilla: kirjastoa. Voi kai hyvin olettaa, että kirjastonhoitajien ammattiryhmässä, kuten kaikissa ammattiryhmissä, esiintyy sekä muumipeikkoja että hemuleita? (Muumipeikot ja hemulit ovat lähimpänä mihin pääsen jeffersonilaisia ja hamiltonilaisia täällä kotikentällä.) Eivätkö kirjastonhoitajat voisi ottaa internetin hallinnan (Internet governance) hoitaakseen, siinä määrin kuin sellaista ylipäänsä tarvitaan, ja erityisesti suuren IP-numeroiden ja domain-nimien luettelon. Tämä tehtävä, jota aluksi hoiti nörtti Jon Postel ja sen jälkeen (vuodesta 1998) melkoisen hämärä organisaatio ICANN, pitäisi epäilemättä luovuttaa maailman kirjastoammattilaisille.
Jeffersonilla ja Hamiltonilla oli yhteistä ainakin se, että molemmat puhuivat itsenäisyyden puolesta suhteessa aikansa mahteihin. Se pitäisi tämänkin päivän kirjastonhoitajien uskaltaa tehdä.
Ajatuskokeena esittelen lopuksi joitakin huomioita pankeista ja kirjastoista.
»Minulle on siksi aivan ratkaisevaa että kirjasto saa muodostaa yhteisön keskuksen.
– Pankin sijasta?
– Pankin sijasta!
Pankki on tietyllä tavalla oma metaforansa. Sana luo arvoja, jotka taas luovat sanan – mutta pankkihan ei tuota mitään muuta kuin rahaa. Se ei ole luova prosessi.» Alberto Manguel.14
On selvää, että kirjaston, ei pankin, pitäisi olla keskipisteessä. Mutta kuinka kirjasto oikeastaan eroaa pankista?
Ajattele kirjastoa, joka on ottanut tehtäväkseen säilyttää, järjestää ja esitellä todella ensiluokkaista taloudellista informaatiota vierailleen. Selviytyäkseen tästä tehtävästä talous- ja finanssikirjaston pitäisi kai liittää pankkien informaatiovarannot kokoelmiinsa?
Toisaalta: voidakseen hoitaa pääomaa hyvin ja investoida viisaasti pankkiirit tarvitsevat kai pääsyn kaikkeen mahdolliseen relevanttiin informaatioon ja tietoon? Ja missä se on? Kyllä, kirjastossa.
Yhteistä kirjastolle ja pankille on, että molemmat puuhaavat informaation- ja tiedonhallinnan
parissa. En oikein tiedä pitääkö paikkaansa Alberto Manguelin väite, että kirjasto on luova mutta pankki ei. »Pankkihan ei tuoda mitään muuta kuin rahaa», sanoo Manguel. Mutta vaikka hyväksymme väitteen, että »raha» sellaisenaan on »ei mitään», täytyy kyllä tunnustaa, että pankki tuottaa informaatiota – informaatiota, jota tarvitaan rahojen hoitamiseen. Painopiste pankkien toiminnassa ja informaationtuotannossa on jo siirtynyt niiden tietokoneiden ohjelmointiin.
Kirjastossa jatkuu vastaava kehitys. Digitaalinen kirjasto on ohjelmoitu kirjasto, jossa software on päätynyt sen keskipisteeseen mitä voisi ehkä kutsua kirjaston luovaksi prosessiksi.
Kirjaston luova prosessi tuskin säilyy, kuten Manguelin lausunnon pohjalta voisi tulla houkutelluksi uskomaan, ainoastaan siinä, että se on »sanan» ylläpitäjä, joka »luo arvoja, jotka puolestaan luovat sanan», vaikkakin tiedon säilyttäminen ja siirtäminen pitkien aikajaksojen yli on myös luova prosessi. Kuten sukulaisensa pankki, kirjasto tuottaa myös metainformaatiota rekisteröimällä, luetteloimalla, luokittelemalla ja esittelemällä informaatiota. Tätä tehtävää kutsuttiin pitkään dokumentoinniksi, mikä on mielestäni erinomainen selitys.
Mutta nykyään suurta osaa kirjaston luovasta toiminnasta harjoittavat ja muotoilevat ylikansalliset Googlen ja Amazonin tyyppiset it-korporaatiot.
Manguel ei vaikuta olevan erityisen kiinnostunut kirjastosta sellaisenaan ja perustavanlaatuisena yhteiskunnallisena instituutiona. Sama pätee hänen suhtautumiseensa pankkilaitokseen. Hän ei tunnu tajuavan edellämainittua pankkien ja kirjastojen välistä sukulaisuutta – ja konvergenssia, sitä että kumpikin ovat suuria informaationkäsittelijöitä tai että näiden kahden instituution välinen suhde juuri nyt käy läpi jännittävää muutosta digitalisoitumisen myötä.
Mitä merkitsisi kirjaston asettaminen keskipisteeseen pankin sijasta? Manguelille: toisenlaista yhteiskuntaa, jossa lukemista ja itsetutkiskelua arvostetaan korkeammalle kuin nykyisessä. Tätä vastaan voidaan muistuttaa, että niin pankit kuin kirjastot tarjoavat erityisen muutosvastarinnan. Pelkät arvoarvostelmat eivät anna riittävää lähtökohtaa näiden suhteellisen hitaiden ja sitkeiden rakenteiden uudistamiseen. Manguelin lausuma on kuitenkin viisas yksilöön vetoamisena: älä aseta rahoja etusijalle, vaan lue kirjoja ja mietiskele! (Vaikka ne jotka seuraavat vetoomusta taitavat usein olla… lukeneita ja mietiskeleviä yksilöitä.)
Pankeista puheenollen tarvitaan keskustelua niiden informaatiovarantojen demokraattisesta kontrollista. Finanssiglobalisaatio on luonut tarpeen finanssi-informaation globaaliin demokratisointiin. Yleisön pitäisi saada parempi käsitys sekä siitä kuinka informaatiovarantoja hoidetaan että informaatiosta sinänsä. Tässä pitäisi myös kirjastolla olla suurempi rooli kuin tänä päivänä.
Tämänhetkinen tilanne on hankala; huolestuttava esimerkki on EU:n ja Yhdysvaltojen välinen sopimus amerikkalaisten viranomaisten pääsystä SWIFTin tietokantoihin.
Society for Worldwide Interbank Financial Telecommunication (SWIFT) on noin 9 000 pankin omistama yhdistys. SWIFT käsittelee joka päivä noin 15 miljoonaa yritysten ja tavallisten kansalaisten rahansiirtoa. Vuonna 2006 George W. Bushin hallinto ilmoitti, että CIA vakoilee SWIFTin tietokantoja yhtenä reittinä hallituksen ohjelmassa terrorismin rahoituksen jäljittämiseksi. Uutinen johti protesteihin erityisesti Euroopassa, jossa ei ole unohdettu Echelon-projektin teollisuusvakoilua eikä CIA:n laittomia vankikuljetuksia.
Marraskuun lopulla 2009 Eurooppa-neuvosto myöntyi Yhdysvaltojen itsepintaiseen toiveeseen sallia CIA:n tutkia SWIFTin tietokantoja. EU ja Yhdysvallat ovat siis tehneet sopimuksen, joka antaa Yhdysvaltojen tiedustelupalvelulle sellaisen erikoisluvan. Tätä kirjoitettaessa sopimus odottaa vielä EU-parlamentin hyväksyntää. Toivottavasti meidän meppimme hyödyntävät kaikkia Lissabonin sopimuksen mahdollisuuksia sen pysäyttämiseksi.
Pankkilaitokselle voitaisiin luultavasti saada terveempi pohja kieltämällä korot. Tämä olisi myös linjassa vanhan viisauden kanssa, vastenmielisyyden korkoja kohtaan, joka saa ilmauksen maailmanuskonnoissa.
Finanssitransaktioiden globaali vero pitäisi toteuttaa. Vuoden 2008 finanssiromahduksen seurauksena tästä ei enää keskustella vain ATTAC-liikkeessä vaan myös hallitusten kesken. Niinpä Ison-Britannian pääministeri Gordon Brown ehdotti syksyllä 2009, että maailmanlaajuinen niin sanottu pankkivero pitäisi ottaa käyttöön. Mutta nähdäkseni Brown tähtää pankkiverolla ainoastaan nykyisen finanssijärjestelmän pelastamiseen sen perusteellisen muuttamisen sijaan.
Hallitus- ja kapitalistipiireissä ei puhuta satsauksista valtionpankkien, osuuspankkien, postipankkien ja säästöpankkien perustamiseen sen sijaan, että pelastetaan ja suositaan voitontekoon suuntautuneita liikepankkeja ja keinottelurahastoja.
Miksi pankkien koronkiskonnan ja ihmiskunnan velkaantumisen sallitaan jatkua? Erottakaa pankkiirit ja antakaa pankkivirkailijoiden elää transaktiomaksuilla. Valtiollisilla pankeilla on myös mahdollisuus rahoittaa toimintansa tuloilla, joita ne tekevät setelien ja kolikkojen painamisella (seignorage). Mikäli finanssijärjestelmän edelleenkehittäminen vaatii uusinvestointeja, pitäisi niitä voida rahoittaa osalla globaalin finanssitransaktioveron tuotoista.
Samassa tahdissa kuin rahalaitos digitalisoituu, tulevat pankkien juoksevaa toimintaa vielä suuremmassa määrin kuin tänään hoitamaan tietokoneohjelmoijat ja -teknikot. Digitaaliseen informaatioverkkoon ja globaaliin finanssitransaktioiden verotukseen perustuvan uuden kansainvälisen finanssijärjestelmän hallinnon pitäisi olla erityisen demokraattisen organisaation käsissä. Se olisi sen kaltainen kuin Lieven Denys ja Heikki Patomäki ovat hahmotelleet luonnoksessaan kansainväliseksi sopimukseksi valuutanvaihtoverosta.15
Osa pankkiveron tuotosta kannattaisi investoida julkisten kirjastojen kehittämiseen. Tämä olisi myös looginen seuraus kirjastojen ja pankkien informaatiohallinnon fuusioitumisesta tai, kuten muotisana kuuluu, konvergoitumisesta informaatioyhteiskunnassa. Jo Assurbanipalin kirjaston16 kirjastonhoitajilla oli tehtävänä säilyttää ja hallita yhtä lailla yhteiskunnan taloudellista informaatiota kuin tähtitieteellisiä havaintoja ja jumaltaruja.
1 Sitaatti Philip Teirin reportaasista »Biblioteket söker nya former», Hufvudstadsbladet 27.1.2010. Reportaasissa kuvaillaan kirjastoja muun muassa »paikallisiksi kulttuuritaloiksi».Kirjastonhoitajia nimitetään ingressissä »sosiaalityöntekijöiksi ja turistioppaiksi».
2 Jfr Freeman. M.W.: »Human interest» in the Public Library. Library Journal, January 1917; teoksessa Litwin, R. (toim.): Library Daylight. Tracings of Modern Librarianship, 1874–1922 (Library Juice Press, Duluth 2006), s. 219–222.
3 Google on päättänyt ottaa tehtäväkseen järjestää kaiken minkä me tiedämme. Tästä kirjoittaa Randall Stross kirjassaan Planet Google. One Company´s Audacious Plan to Organize Everything We Know (Free Press N.Y. 200), erityisesti luvussa 4 »Moon shot», joka on omistettu liikeyrityksen kunnianhimoiselle kirjastoprojektille Google Books. Päivitys Strossille: Tv-keskustelu Brewster Kahlen ja Amy Goodmanin välllä Democracdy Now –kanavalla 30.4.2009. Linkki sivulla http://www.opencontentalliance.org/tag/books/. Jos linkkiä ei enää ole, kokeile internetarkistoa Archive.org (mainitun B. Kahlen perustama), joka myös ylläpitää The Open Librarya, joka on Google Booksin rinnakkaisprojekti.
326.1.2010 The Open Library (http://openlibrary.org) ilmoitti kataloginsa kirjanimikkeiden lukumääräksi 23 840 174. Näistä The Open Library pystyisi tarjoamaan 1 162 763:n kirjan tekstit kokonaisuudessaan, toisin sanoen e-kirjoina.
4 Intialaisesta matemaatikosta ja »kirjastolainsäätäjästä» S. R. Ranganathanista puhutaan ja hän itse selittää havainnollisesti lakejaan Eric Carlqvistin ja Harry Järvin kirjastohistoriallisessa antologiassa Mänsklighetens minne (Schildts, Vaasa), s. 593–672.
5 Stefik, Mark (toim.): Internet Dreams. Archetypes, Myths, and Metaphors. MIT Press 1996.
6 Browning, John: »Libraries Without Walls for Books Wihtout Pages», Wired huhti-toukokuu 1993.
7 Diamond, Jared: Vete, vapen och virus - En kort sammanfattning av mänsklighetens historia under de senaste 13 000 åren (Norstedts förlag 1999), luku 12.
8 Sitaatti E. Alerslev Jensenin artikkelista »Folkebibliotekernes historia» teoksessa Nordisk handbok i bibliotekskunskap (Almqvist & Wicksell/Gebers förslag, Stockholm 1957), osa II »Bibliotekens och bibliofiliens historia», s. 318.
9 SAB:s demokratigrupp: BIBLIOTEK – mötesplats i tid och rum: en bok om demokrati. Bibliotekstjänst i samarbete med SAB:s demokratigrupp. Lund, 2000.
10 Bowermanin puhe: Litwin (toim.), s. 173–180.
11 Information for Social Change. No. 24, Winter 2006–2007. Special Issue on ’Libraries & Information in World Social Forum context’ (http://libr.org/isc/issues/ISC24_Full.pdf); artikkelit The World According to Chico (The Right Livelihood Award 2006) ja Kay Raseroka: Libraries: Open Spaces.
12 Ibid.
13 Post, David G.: In Search of Jefferson's Moose. Notes on he State of Cyberspace (Oxford UP 2009). Jeffersonilaisista ja hamiltonilaisista erityisesti sivut 107-117. Orwell-sitaatti (designed to give an appearance of solidity to pure wind) esiintyy sivulla 128 ja on peräisin tämän kirjoitelmasta Politics and the English Language (1946).
14 Alberto Manguelia haastateltiin norjalaisessa Klassekampenissa 29.12.2009. Se olisi varmasti mennyt minulta ohi, ellei ystäväni Anders Ericson olisi kirjoittanut siitä blogissa
14Se også. Klipp og kommentarer fra bibliotek og omland (enda en tjeneste fra norsk bibliotekforening) 2.1.2010.
15 Patomäen ja Denyn luonnos eri kielillä: http.//www.nigd.org/ctt.
16 Assurbanipalin kirjasto sijaitsi nykyisessä Irakissa ja on nykyään jostain ihmeellisestä syystä British Museumissa. http://www.britishmuseum.org/research/research_projects/ashurbanipal_library_phase_1.aspx