Kirjastomahti

Vallasta ja informaatiosta, ikäänkuin Montesquieulla olisi yhä jotain merkitystä tietoyhteiskunnassa

Tietoteknologian ja demokratian suhteesta

Teknologia on historian perustavia asioita. Teknologia on perustavampi kuin demokratia ja diktatuuri. Joissakin tapauksissa (joinakin aikoina) teknologian kehitys kehittää myös demokratiaa, mutta toisissa yhteyksissä se johtaa diktatuuriin.

Modernit diktatuurit edellyttävät modernia teknologiaa. Natsismin Leviathan-valtio kohosi luonnontieteellisestä perustutkimuksesta versoneen teknologian perustasta.

Modernin hyvinvointivaltion taloudellinen hyvinvointi perustuu tietenkin suurelta osin moderniin teknologiaan. Yhtä tärkeää on oivaltaa, että myös demokratialla on teknologiset juurensa.

Sanan teknologisointi alkaa kirjoituksesta ja ensimmäisistä työkaluista, joilla kirjoitusta tuotettiin. Kynä on sanan teknologisoinnin alku. Kirjoitus on teknologiaa.

Meidän kirjoituskulttuurimme on kauttaaltaan teknologista. Siitä seuraa, että demokratiamme on myös teknologista siltä osin kuin se perustuu sanaan - kuten se laajalti tekee - joskin päätöksenteko, olkoon se sitten demokraattista tai ei, tapahtuu pikemminkin suullisin kuin kirjallisin muodoin.

Julkinen vuoropuhelu, toisin sanoen kansalaisten välinen keskustelu, joka edeltää demokraattista päätöksentekoa, käydään sitä vastoin kirjoitetussa sanassa. Julkista vuoropuhelua käydään niin paljon kirjoittamalla, toisin sanoen kirjoissa, aikakauslehdissä ja sanomalehdissä, että yhtä hyvin voisi puhua julkisesta vuorokirjoittelusta kuin vuoropuhelusta.

Julkinen vuorokirjoittelu - se kuulostaa musikaalisen tauon hiljaisuudelta. Mutta World Wide Webissä tämän hiljaisuuden merkitys käy ehkä selvemmäksi. Hypertekstilinkit saattavat konkretisoida julkisuuden kirjallista eli hiljaista ulottuvuutta.

Viimeisen siviiliyhteiskunnan linnakkeen, kirjaston, puolustamisesta tajuntateollisuutta vastaan

Verkko ja varsinkin tietoverkko internet on avainsana silloin kun keskustellaan tietoyhteiskunnasta. Tässä keskustelussa törmää ennen pitkää myös sanaan "kirjasto". Kirjasto on eräs tietoverkon - ja sen vuoksi myös tietoyhteiskunnan - vahvimpia metaforia.

Julkisena instituutiona ja palvelumuotona kirjasto ei kuitenkaan ole tätä nykyä yhtä voimissaan kuin hyvinvointivaltion aikakaudella. Aikamme vallanpitäjät (joihin lasken G7-maiden johtajat, monikansallisten liikeyritysten johtajat, EU-komissaarit jne.) tarkastelevat informaatiota ennen kaikkea kauppatavarana. Mikäli tällainen näkökanta tulee vallitsemaan, silloin luultavasti yhteiskunnan tukema kansankirjasto tullaan pikkuhiljaa korvaamaan kaupallisilla ja byrokraattisilla rakenteilla, kuinka innokkaasti sitten julkisissa yhteyksissä vakuutellaankin päinvastaista.

Kirjoilla, aikakauslehdillä ja sanomalehdillä on kappalehintansa, mutta lukemisesta sellaisenaan ei toistaiseksi laskuteta. Juuri tässä kohdin saamme valmistautua epämiellyttäviin yllätyksiin. Tuhansien liikemiesten silmissä ympäri maailman pyörivät dollarin kuvat, kun he tähystelevät niitä kaupallisia mahdollisuuksia, joita sanan digitalisoiminen voi merkitä. Tuhannet ja taas tuhannet poliitikot ja juristit tekevät kaikkensa, jotta nämä liikemiehet voivat minuutti- ja bittilaskuttaa meitä lukijapoloisia.

Kirjasto on eräs kansalaisyhteiskunnan viimeisiä tajuntateollisuutta vastustavia linnakkeita. On aika kysyä: kuinka voidaan puolustaa paikkaan ankkuroitunutta kulttuurilaitosta globaaleja mahteja vastaan?

Tarttukaamme käsitteisiin informaatioteknologia ja internet, muotoilkaamme ja käyttäkäämme näitä uusia työkaluja sellaisilla tavoilla, jotka uhmaavat nykyhetken trendejä. Tämä on ensimmäinen tehtävä.

Joukko kansalaisjärjestöjä (Maan Ystävät, Amnesty, Greenpeace jne.) ja - liikkeitä (MAI-ratkaisua vastustavat, miinakieltoa kannattavat, Tobin-veroa kannattavat jne.) ovat 1990-luvulla tosiasiallisesti pystyneet organisoimaan ja tekemään näkyväksi globaalin opposition, joka vastustaa globalisoitunutta valtaa.

Kirjastolaiset eivät hekään ole olleet viimeisiä informaatioteknologian ja internetin soveltajia. Viimeisten viiden vuoden aikana suomalainen yleinen kirjasto ei ole vain onnistunut yhdistämään internetiä kirjastoammattilaisten ja kirjaston asiakkaiden arkipäivään; samanaikaisesti on myös kehitetty kirjojen, levyjen, videoiden jne. presentaatiota kirjaston kautta ja lainaus on lisääntynyt. Mutta kun muutokset ovat niin perustavia ja tapahtuvat niin pikavauhtia kuin nykyään, tarvitaan myös kirjaston aseman rohkeaa ja offensiivista uudelleenarviointia. Pitäisikö tietoyhteiskunnan opposition jättää sikseen perinteinen vallanjako-oppi ja vaatia, että osa yhteiskunnan poliittisesta mahdista luovutetaan kirjastolle? Tässä on minun nähdäkseni tehtävä numero kaksi.

Informaatiovallasta

Ei enää riitä, että valtiovalta jaetaan lakiasäätävään, toimeenpanevaan ja tuomiovaltaan. Tietoyhteiskunnassa tarvitaan vielä yksi valtiomahti. Ehdottaisin, että sitä kutsutaan Informaatiovallaksi.

Tietysti voidaan väittää, että lehdistö on jo kauan ollut ehdokkaana "neljänneksi valtiomahdiksi". Lehdistö, kuten kirjasto, onkin tietovallan harjoittaja. Ongelma on vain siinä, että lehdistöstä on yhä suuremmassa määrin tullut yksityistä liiketoimintaa sen sijaan että se, kuten "valtiomahdilta" sopii odottaa, hoitaisi yhteistä leiviskää. Mediamaailman omistajat ja päättäjät unohtavat nykyään mielellään sen, mikä oli lehdistön alkuperäinen poliittinen tehtävä: julkisen keskustelun takaaminen, mikäli he ylipäätään ehtivät ajatella mediafuusioiden välillä jotain muuta kuin rahan tienaamista.

Moderni kansankirjasto ei ole sidottu mihinkään hallitukseen, puolueeseen, yhteiskuntaluokkaan tai Nokia Inciin. Perinteisesti kirjasto etupäässä hallinnoi ja välittää informaatiota informaatiota kirjallisten ja tieteellisten teosten muodossa. Nämä teokset ovat säännönmukaisesti ei-virallisia ja ei-valtiollisia; useimmiten niiden tekijät ovat yksityisiä kansalaisia ja niiden kohderyhmä, lukeva yleisö, koostuu niinikään yksityisistä kansalaisista.

Mutta kirjastolla, joka toimii valtion ja kansalaisyhteiskunnan raja-alueella, on myös erinomaiset mahdollisuudet organisoida ja esitellä kaikki julkisuusperiaatteen alainen informaatio. Siis kaikkien virallisten asiakirjojen, kaikkien ministeriöiden asiakirjakaappien papereiden, kaikkien muistioiden ja komiteamietintöjen, puhumattakaan lakiehdotuksista ja laeista, varsinainen kotipaikka on oikeastaan kirjasto.

Suuri osa julkisesta materiaalista onkin tosiasiassa jo kirjastossa saatavilla. Puhtaasti käytännöllisistä syistä ei ole kuitenkaan tähän mennessä ollut mahdollista, että "kaikki viralliset paperit" koottaisiin kirjaston rajallisiin tiloihin.

Mutta se mikä kauan on ollut teknisesti mahdotonta on uuden tietotekniikan myötä muuttunut täysin mahdolliseksi. Tuskin myöskään on taloudellisia esteitä deponoida hallituksen ja ministeriöiden informaatiota kirjastoon. Ennen kaikkea on sosiaalisesti toivottavaa, että niin tapahtuisi. Varustettakoon kirjasto siis demokratian nimissä informaatiovallaksi, aamen.

Ketkä olisivat informaation asiantuntijoita elleivät juuri kirjastolaiset? Jos kerran nyt elämme tietoyhteiskunnassa (tai olemme sinne siirtymässä), eikö juuri kirjastoihmisillä pitäisi olla enemmän sanan sijaa?

Miksi ei esimerkiksi annettaisi kirjaston ylläpitää rekisteriä EU:n kaikista dokumenteista? Pitäisikö toisin sanoen EU:n virkamiehet ja päättäjät velvoittaa säilyttämään kirjastossa kaikki asiakirjansa? Juuri niin, annetaan kirjaston huolehtia päättäjien dokumenteista ja niiden välittämisestä yleisölle.

Viiden kohdan ohjelma

1. Valtion tietojärjestelmä siirretään kirjastoon ja siten päätöksenteko kukonaskelen lähemmäksi yleisöä;

2. Lääninhallituksen serveri sijoitetaan vastaavasti lääninkirjastoon ja kunnan serveri kunnan- tai kaupunginosan kirjastoon;

3. Kirjastonhoitajasta tehdään lakisääteisesti poliittisesti vahva henkilö, jolla on "informaatiovaltaa" valvoa hallitusta, ministeriöitä, tuomioistuimia ja liikeyrityksiä, jotta nämä eivät voisi salata tai estää sellaisen informaation julkistamista, jolle päätöksenteko perustuu;

4. Perustetaan eurooppalainen Bibliothèque publique d'information ja sijoitetaan Jacob Södermanin ja hänen seuraajansa toimisto samaan rakennukseen;

5. Annetaan kirjastolle ja kirjastonhoitajalle vastuu siitä, että läpinäkyvyys, avoimuus, säilyy valtion kaikilla tasoilla.

(Web-sivullani osoitteessa http://www.kaapeli.fi/book on linkkejä aikaisempiin teksteihini, joissa yritän kehitellä näitä ajatuskulkuja.)

Mikael Böök

Suom. Leena Krohn. Artikkeli ilmestyy julkaisussa "Rohkeasti vallasta. Kirjoituksia vallasta ja tavallisen ihmisen mahdollisuuksista" (julk. Helsingin kaupunki, Nuorisoasiankeskus, Hesan Nuorten Ääni -kampanja)