Avainsana kirjasto

Kirjaston kautta kansanvaltaan
Artikkeli on ilmestynyt teoksessa MAAPALLON MITALLA - näkökulmia globalisaatioon ja työelämän muutokseen, toim. Jorma Turunen, Työväen Sivistysliitto, 1999. Saatavilla myös englanniksi, kts Roundtable on Internet, Copyright and Freedom of Information at the Finnish Institute in London 9 October 1998.

1. Demokratia ja informaatio ovat erottamaton pari

Tämä on melkein itsestäänselvyys. Ihmiset tarvitsevat tiedon valoa. Mutta jokainen informaation vastaanottaja kuuluu lukevaan yleisöön, hän pääsee osalliseksi kirjoitetusta tiedosta. Moderni demokratia perustuu lukutaidolle; sen perusta on kirjapaino. (Suurin osa radion ja television levittämästä tiedosta perustuu myös kirjoitetun informaation lukemiseen.) Demokratialla on takanaan pitkä vallankumous: poliittisilta järjestelmiltämme vei kirjapainon keksimisen jälkeen noin neljä vuosisataa päästä nykyiselle tasolle. Esimerkiksi vasta nyt kuluvan 20. vuosisadan aikana naiset ovat saaneet oikeuden äänestää ja oikeuden informaatioon. Nämä kaksi oikeutta ovat myös erottamattomia, ja pelkkä esimerkki naisten oikeuksista riittää muistuttamaan demokratiamme nuoruudesta.

Nykyiset informaation kirjoittamisen, arkistoimisen, jakamisen ja lukemisen tapamme muuttuvat nopeasti. Samoin muuttuvat myös mahdollisuutemme omistaa, hallita ja vapauttaa informaatiota. Mitä uusia ehtoja digitalisointi on luonut, mitä rasitteita se tuo demokratialle? Poliittiselle järjestelmälle se merkitsee epäilemättä uuden aikakauden vaihtumista. Informaation digitalisointi saa pohtimaan demokratian nuoruutta ja vaillinaisuutta, mutta myös sen haurautta. Tämä hauraus tulee näkyviin juuri niissä asioissa, jotka koskevat informaatiota, sillä niissä demokratia pohjautuu usein modus vivendiin, ts. taloudellisten ja sosiaalisten intressien enemmän tai vähemmän pysyvään tasapainoon.

Demokratia on kirjaimellisesti eräs elämäntapa (modus vivendi). Se on pikemminkin poliittista toimintaa kuin poliittisen käyttäytymisen sääntökokokoelma. Myös informaatio pitäisi ymmärtää toimintana. Informaatio on hengitystä ja ihmisten poliittinen valta on hengitysilmaa. Nykyisen tietoyhteiskunnan kritiikki alkaa siitä näkemyksestä, että informaatiota ei voi erottaa sellaisista inhimillisistä aktiviteeteista kuin tunteminen, ymmärtäminen ja tietäminen. Informaatio merkityksenä on se käsitys, jolle kritiikin on perustuttava.

2. Demokraattinen tie helvettiin

Saksa vuonna 1933 on tunnettu esimerkki siitä, kuinka yhteiskunta voi joskus edetä suoraa päätä diktatuuriin vaalien ja parlamentarismin kautta. Nykyinen tietoyhteiskunnan informaatiota koskeva lainsäädäntö on toinen esimerkki - vaikkakaan ei niin ilmeinen - siitä, kuinka voimme joutua ojasta allikkoon muodollisesti demokraattisella tavalla. Ajattelen tässä sekä kansallisia että eurooppalaisia ja kansainvälisiä yrityksiä muodostaa (ja "harmonisoida" kuten termi EU:ssa kuuluu) uutta Oikeutta älylliseen omaisuuteen, joka soveltuisi paremmin digitaaliseen ympäristöön kuin perinteinen droit d’auteur (tekijänoikeus) ja informaation vapaus.

Tämä kysymys on aivan liian tärkeä jätettäväksi vain asiaan perehtyneille oikeusoppineille. Ketkä itse asiassa ovatkaan informaation erikoistuntijoita? Jos käsitämme informaation sosiaalisena merkityksenä ja luovumme sen luonnon- ja insinööritieteellisistä enemmän tai vähemmän esoteerisista määritelmistä, voimme ajatella mahdollisiksi ehdokkaiksi kolmea asiantuntijaryhmää. Ensimmäiseksi tekijöitä ja taiteilijoita, jotka ovat kirjaimellisesti uuden sosiaalisen merkityksen luojia. Toinen ryhmä on yhtä vaikea rajata kuin tekijöiden kategoria: journalistit, informaation nopean siirron ja yhdistelyn ammattilaiset. Kolmannen ryhmän muodostaa kirjastoväki, joka kasvatuksensa ja eetoksensa ohjaamana luokittelee, arkistoi, hakee ja esittää tallennetun informaation yleisölle enemmän tai vähemmän täsmällisten mutta äärimmäisen vaihtelevien tarpeiden mukaisesti.

Väitän, että juuri kirjastoväki - kahta edellistä ryhmää oikeutetummin - ansaitsee tulla kutsutuiksi informaation asiantuntijoiksi. (Itse asiassa erästä kirjastovirkailijaryhmää kutsutaankin informaatikoiksi, nimittäin niitä kirjastonhoitajia, jotka erikoistuvat informaatiosysteemeihin, tietopankkeihin ja tiedonhakuun.) Hyvän lääkärin täytyy tietää monia asioita ja ylläpitää monia taitoja. Hyvän kirjastotyöntekijän on puolestaan integroitava informaatio merkityksenä ja informaatio atomeina tai bitteinä mahdollisimman yleiseen ja universaaliin informaation käsitteeseen. Olkoon kirjastonhoitaja tietolääkärimme kun taas taiteen tai tieteen tekijällä on tienraivaajan rooli (käsitteiden ja metodien keksijänä) journalistin huolehtiessa päivästä päivään potilaan hengissäsäilymisestä ja hyvinvoinnista.

Tarkoitukseni on ehdottaa, että kirjastovirkailijan asema informaatioyhteiskunnan eksperttinä on arvioitava huomattavasti korkeammalle kuin tähän saakka. Mutta kysymys intellektuaalisen omaisuuden oikeuksista on ennen kaikkea poliittinen. Informaation omistaminen ja omistamisen rajat, jokamiehen pääsy informaation lähteille, (sen perustavat säännöt ja erityissäännöt), tekijän moraaliset oikeudet, yksilön ja yleisön oikeudet informaatioon, (ja muut asiaan liittyvät kysymykset) ovat eräitä avainkysymyksiä, joita meidän on pohdittava, kun päätämme millaisessa “tietoyhteiskunnassa” me ja lapsemme tulevat elämään. Siksi se tapa, jolla näitä kysymyksiä käsitellään, on eräs demokratian ratkaisevia testejä. Ihmisten on tehtävä ratkaisevia päätöksiä, mutta kuinka se tapahtuu?

Äskettäin Suomen opetusministeriö järjesti kuulemistilaisuuden, jossa käsiteltiin EU:n copyright-harmonisointidirektiivin luonnosta. Noin sata organisaatiota oli kutsuttu tilaisuuteen lausumaan luonnoksesta mielipiteensä. Monet yhteisöt ymmärsivät, että niiden oli aiheellista vastata kutsuun. Niinpä melkein jokainen oli paikalla läsnä. Ministeriö pyrkii nyt ottamaan eri näkemykset huomioon. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä kuin toimittaisiin hyvinkin demokraattisesti. Todellisuudessa tilaisuus ei ollut lainkaan julkinen eikä poliittinen, huolimatta siitä, että Heikki Poroila, Kirjastoseuran edustaja, tohti sanoa: tässä ovat nyt kysymyksessä “eräät yhteiskunnallisesti tärkeät ratkaisut”. Mutta puheet, lausunnot ja näkökannat tuskin ollenkaan koskettivat politiikkaa tai keskustelu ei milloinkaan irronnut politiikan taloudellisesta ja korporatiivisesta puolesta, lobbaamisen, ryhmä-intressien ja spesialistien tasolta. Telekommunikaatiofirmojen copyright-spesialistit ilmaisivat huolensa omasta taloudellisesta sektoristaan. Uuden informaation luojat eivät puhuneet puolestaan; siinä tapauksessa olisimme ehkä kuulleet paljonkin erilaisia, keskenään ristiriitaisia ja hedelmällisiä ajatuksia. Ei, tekijät ja taiteilijat puhuivat asianajajiensa, copyright-juristien ja niin kutsuttujen ammattiyhteisöjensä henkilökunnan suulla. Kirjastojen ja museoiden edustajat puolustivat ammatillisia intressejään, ja niin tehdessään he ehkä ovat myös tehneet jotain puolustaakseen yleisön etuja. Mutta mitään julkista vastakaikua, mitään reaktiota laajemmissa piireissä, mitään yleisön palautetta ei kuultu. Mitään aitoa politiikkaa ei ollut eikä siksi myöskään demokratiaa. Siitä huolimatta tapahtumalla oli poliittisen päätöksenteon luonne. Minun kannalta se näytti taas eräältä esimerkiltä metsään menemisestä, vaikkakin hyvin demokraattisesti. Väärinkäsitysten välttämiseksi huomautan vielä kerran, ettei vika ollut järjestäjän tai tilaisuuden puhenjohtajan vaan yleisessä asioiden logiikassa.

Tunnettu lobbaaminen, jota Brysselissä harjoittavat kaikki organisaatiot ja erityisesti taloudellisesti ja poliittisesti vahvat teollisuuden ja kaupan alat, on “eurooppalainen” versio korporatismista. Hyvin informoidut tahot vastuullisten virkamiesten ja Euroopan parlamentin jäsenten keskuudessa kertovat, että tuskin mitään kansainvälisiä sopimuksia ja EU-direktiivejä on lobbattu niin kiihkeästi kuin WIPO:n sopimusta copyrightista (1996) ja EU-direktiivin luonnosta copyrightin harmonisoimiseksi (luonnos julkistettiin joulukuussa 1997). Mutta lobbaaminen ei voi korvata demokraattisia keinoja poliittisten kysymysten ja tehtävien käsittelyssä. Kun se varsin usein tuottaa lobbaajien toivomia tuloksia ja siten kruunataan menestyksellä, institutionalisoitu lobbaus auttaa ylläpitämään sellaista illuusiota, että demokratia jollakin lailla toimii Brysselissä tai muualla kansainvälisessä päätöksenteossa.

3. Julkisuuden muutos määrää demokratian kohtalon

Julkisuus ja “keskusteleva yleisö” ovat demokratian sine qua non. Kaikkien tuntemat instituutiot pitävät “keskustelevan yleisön” hengissä: kaupungin ja kunnan julkiset tilat, kahvilat, ravintolat, kirjat, sanomalehdet, kirjastot, koulut, radio, televisio ja internet. Ilmeisesti nämä instituutiot ja niiden vuorovaikutussuhteet ovat juuri läpikäymässä rakennemuutosta, lainatakseni saksalaisen sosiologi J. Habermasin käsitettä hänen tutkimuksestaan, joka käsittelee julkisuuden nousua ja kehitystä (Strukturwandel der Öffentlichkeit, 1962).

Habermas kuvaili ja analysoi julkisuutta (“kansalaisyhteiskunnan kategoriaa”) sekä demokratian välttämättömänä ehtona että sen elinympäristönä. Hänen teoksensa välittää jatkossa lukijalle syvällisen näkemyksen julkisuuden rakennemuutoksista ja niiden määräävästä vaikutuksesta demokratian kohtaloon. Habermasin lähestymistapa on hänen kirjansa julkaisemisen jälkeisinä vuosikymmeninä osoittautunut yhä hedelmällisemmäksi. On sanottu, että Habermas ottaa ihanteekseen tietyn "keskustelevan yleisön" lajityypin, nimittäin 1700-luvun herrasmiehen, joka keskusteli kahvitaloissa politiikasta ja kirjallisuudesta aikakauslehtensä ääressä. Eräät kriitikot väittävät, että Habermasille julkisuus aina loppujen lopuksi tarkoittaa julkista tilaa tai fyysistä paikkaa, missä ihmiset voivat kohdata kasvoista kasvoihin kuten heidän oletettiin tehneen muinaisen Ateenan agoralla. Siksi Habermas ei ole onnistunut ymmärtämään ja arvostamaan radion ja television kautta käydyn telekommunikaation vaikutuksia ja mahdollisuuksia, puhumattakaan sähköpostista ja World Wide Webistä. Tämä kritiikki ei ole täysin oikeudemukaista, koskapa julkisuus on myös yhteisön päätöksen tekoa. Mitkä elintärkeät päätökset tehdään (tai voidaan tehdä) puhtaasti telekommunikaation avulla, ts. kirjeitsee, puhelimessa, radion, television tai internetin kautta? Loppujen lopuksi aina kun ryhmä tai yhteiskunta tekee päätöksensä tarvitaan kommunikaatiota, joka tapahtuu kasvokkain. Todellisessa päätöksenteossa telekommunikaation rooli voi olla tärkeä tai vähäinen, koskaan se ei ole ensisijainen.

Yhäkin Habermas osoittaa oikean tien siitäkin huolimatta, että julkisuus näyttää muuttuneen hänen kirjansa julkaisemisajankohdan jälkeen yhtä paljon kuin koko sinä aikana, jota hänen kirjansa kuvailee. Yhä pitää paikkansa, että julkisuuden muutos määrää demokratian kohtalon. Mutta meidän ei pitäisi vain toistaa Habermasin kuusikymmenlukulaista kulttuuripessimismiä suhteessamme nykyiseen metamorfoosiin. Habermas juuttui massamedian ja konsumerismin aikakaudella ristiriitaan "keskustelevan yleisön” kurjan aseman ja niiden demokraattisten ihanteiden välillä, joita klassiset liberaalit ja sosialistiset ajattelijat kannattivat. Hän ikään kuin kertoi julkisuuden raunioilta pitkää tarinaa sen rappiosta. Meidän pitäisi oivaltaa, että on tullut aika rakentaa uudelleen julkisuus oman aikamme rakennustarpeista, mutta varoa putoamasta teknoutopismin ansaan. Siten voimme nähdä habermasilaisen muutoksen tämän päivän haasteena ja tehtävänä, johon täytyy tarttua, ei eilisen prosessina.

Tällä hetkellä uskotaan yleisesti, että slogan “laissez-faire, laissez aller” riittää julkisuuden muutoksen ja rekonstruktion politiikaksi. Vähintäänkin voi huomauttaa, että se on naiivi ja utopistinen, ehkä kyyninenkin kuvitelma, vaikka yleistä tietämättömyyttä muutosten luonteesta selittääkin jossain määräin “digitaalisen vallankumouksen” typerryttävä nopeus. Useimmat poliitikot ja liikeyritysten johtajat näkevät informaatioteknologian pikemminkin keinona parantaa kilpailuasemia kuin politiikan ja kulttuurielämän muutosvoimana. Siitä itää heidän entusiasminsa uuteen teknologiaan, jonka he toivovat auttavan bisnestä, heidän omia kansakuntiaan tai Euroopan Unionia menestymään päivittäisessä talouskilvassa. Siitä johtuu myös, ettei heillä ole mitään näkemyksiä "tietoyhteiskunnasta".



4. Kirjasto, kansalaisten henkireikä


Etienne-Louis Boulléen piirros “Deuxième projet pour la Bibliothèque du Roi“ vuodelta 1785 kuvaa jättimäistä basilikaa, jonne mahtuu koko maailman muisti. Tähän piirrokseen arkkitehti on siirtänyt unelmansa täydellisestä kirjastosta. Mutta Boulléen piirros kuvaa myös osuvasti intellektuaalista omaisuutta ja sen suhdetta demokratiaan. Päästäisikö Hänen Majesteettinsa Kuningas koskaan kadun miehen yksityiseen kirjastoonsa?

Kirjasto on vanha kuin Egypti, mutta yleinen kirjasto on yhtä nuori kuin demokratia ja yhtä epätäydellinen ja keskentekoinen. Yleinen kirjasto on ihmisten henkireikä, väylä informaation, tiedon ja kuninkaallisen viihteen lähteille. Meidän asiamme ei ole pienentää sitä, vaan tehdä kaikkemme, jotta se entisestään avartuisi.

Tavoitin vilahduksen inhimillisestä komedista, johdannon elämän oleellisiin tosiasioihin, kun luin Balzacin Ukko Goriotia. Se oli varmaankin yksi ensimmäisistä kirjoista, joita löysin koulupoikana Helsingin kaupunginkirjastosta. Meistä monille yleinen kirjasto on ajoittain yhtä tärkeä paikka kuin koti, koulu tai työpaikka, kirkosta puhumattakaan. Matkustellessani nuorena opiskelijana Länsi-Afrikassa, kävin usein Accran kauniissa George Padmoren kirjastossa, koska tarvitsin tietoja lehtiartikkeleita varten, joita kirjoitin kattaakseni matkakustannukseni.

Kuka opiskelija voisi harjoittaa opintojaan, jos hänellä ei olisi pääsyä kirjastojen hyllyille ja lukusaleihin? En tiedä, kuinka monia tunteja olen viettänyt kirjastoissa lukemalla oppikirjoja ja monografioita, joita en mitenkään olisi voinut hankkia opintolainallani. Myöhemmin tuli aikoja, jolloin kävin kirjastossa vain harvakseltaan, ja toisia, intellektuaalisesti ja/tai poliittisesti aktiivisempia, aikoja, jolloin taas käytin kirjastoa intensiivisesti. Yksityiselle ihmiselle kirjasto voi lyhyellä tähtäimellä olla suhteellisen merkityksetön paikka, mutta pitkällä tähtäimellä selvästikin hyvin merkityksellinen. Oma kokemukseni kirjastonkäyttäjänä saa minut pitämään kirjastoa osana demokratian selkärankaa. Käytän kirjastoa, olen siis kansalainen.

Mikä on yleisen kirjaston rooli julkisuuden muuttuessa? Ilmeisesti kirjasto on itse radikaalin muutoksen kourissa. Digitaalisen kirjaston käsite saa kenet tahansa tuntemaan huimausta jo siksi, että ensi silmäyksellä sanat “digitaalinen” ja “kirjasto” tuntuvat olevan jyrkässä ristiriidassa keskenään. Monet filosofit (joiden luulisi tietävän paremmin) ovat alustavasti asiaa pohdittuaan kiiruhtaneet tekemään sen johtopäätöksen, että kirjastot, joissa ei ole hyllyjä tai seiniä, ovat tarpeettomia. Heidän näkemyksensä mukaan kirjastot ovat tuomittuja katoamaan, koska lähitulevaisuudessa me emme yksinkertaisesti enää tarvitse niitä.

Onneksi yleiset kirjastot nauttivat jatkuvasti vahvaa tukea hallitusten ja yleisön taholta. Nykymaailmassa, jota ylikansalliset yhtiöt hallitsevat yhä voimakkaammin, ei kuitenkaan ole mahdotonta, että saamme nähdä ajan, jolloin yleiset kirjastot rappeutuvat, vaikkakaan eivät ehkä katoa. Tiedämme jo, että “digitalisointi" tai "uusi teknologia" voi antaa ideologisia aseita yleisten palvelujen ja demokraattisten instituutioiden tuhoamiseen.

Nyt on tärkeää kysyä, kuinka kirjaston roolia voidaan entisestään vahvistaa, ja kuinka tietotekniikka voidaan valjastaa demokratian palvelukseen. Tietotekniikan ja kirjaston perustehtävä on itse asiassa sama: ne molemmat tukevat inhimillistä muistia. Loppujen lopuksi kirjasto on tietotekniikkaa. Kuinka voimme vahvistaa tätä tietotekniikkaa?

Itse asiassa perinteinen kirjasto hyllyineen ja seinineen on jo sopeutunut digitaaliseen ympäristöön ja samalla lyönyt siihen oman leimansa. Suomen yleinen kirjastojärjestelmä on vaikuttava esimerkki tästä kehityksestä. Helmikuussa 1994 Kirjakaapeli (Helsingin kaupunginkirjasto) alkoi tarjota yleisölle pääsymahdollisuuksia internetiin (web, sähköposti jne.) muutaman työaseman kautta. Neljän vuoden kuluttua (vuoden 1998 alussa) kaikki kaupunginkirjaston 35 sivukirjastoa tarjosivat tätä uutta yleisöpalvelun muotoa yli 600 ATK-työasemalta. Koko maassa niiden kirjastojen lukumäärä, joiden kautta yleisö voi päästä internetiin lisääntyi vuoden 1994 kahdesta kappaleesta nelkäänkymmeneenkolmeen vuonna 1995, kahteensataanviiteen vuonna 1996 ja kahteensataanseitsemäänkymmeneenkahteen joulukuussa vuonna 1997, jolloin jo 60, 2% kaikista yleisistä kirjastoista tarjosi tämän mahdollisuuden.

Tänä aikana kirjastot ovat myös erinomaisella tavalla organisoineet ja esitelleet internetin sisältöä. Monet kirjastot ovat tehneet omia luetteloja verkossa saatavista kirjoista, aikakauslehdistä ja muusta materiaalista. Jossain määrin kirjastot ovat myös julkaisseet mm. taidetta, kirjallisuutta ja kulttuurihistoriaa käsitteleviä uusia verkkojulkaisuja. "Virtuaalinen kirjasto", ts. kirjaston julkaisemat verkkosivut ovat yleisesti korkeatasoisia ja varsin luettavia verrattuina siihen kaupalliseen “hypeen”, joka samoihin aikoihin alkoi dominoida Internetiä. Ei ole kumma, että kirjaston verkkosivut ovat myös varsin suosittuja. Esimerkiksi Helsingissä käyntien määrä kirjastojen verkkosivuille kasvoi 1996 kahteen miljoonaan ja 1997 kolmeen miljoonaan.

Mutta kirjaston todelliset saavutukset käyvät ilmeisiksi vasta kun otamme huomioon myös sen toiminnan perinteisemmän puolen. Käytännössä uusi on tullut vanhan rinnalle, ei sitä korvaamaan, Maija Berndtson, Helsingin kaupunginkirjaston johtaja, kirjoitti vuoden 1997 vuosikertomuksessa. Nelivuotiskauden 1994-1997 aikana "fyysisten" käyntien ja kirjalainojen määrä pysyi huomattavan vakaana. Vuoden 1997 luvut osoittavat, että helsinkiläiset käyttivät kirjastoa 12,4 kertaa ja lainasivat keskimäärin 16,7 teosta. (Helsingin väkiluku oli joulukuussa 1997 523053. Kaupunginkirjaston lainojen kokonaismäärä oli 8881658 ja kirjaston asiakkaiden käyntien kokonaismäärä oli 6611822.) Muiden kirjastojen tilastoista voi lukea samanlaisia, toisinaan jopa korkeampia lukuja.

Ja ensimmäinen “virtuaalinen yleinen kirjasto”, Kirjakaapeli, ei ole kadonnut kyberavaruuteen. Päinvastoin, juuri tätä kirjoittaessani Kirjakaapeli on muuttamassa vastakorjattuun Lasipalatsiin, joka sijaitsee aivan kaupungin sydämessä.

Pitäkööt kirjastot talonsa, annettakoon ihmisten jatkossakin tavata toisiaan ja käyttää yhteistä henkistä omaisuuttaan näissä julkisissa paikoissa.


5. Oikeus informaatioon on uhattu informaatioyhteiskunnassa (vetoomus)

Yleiset kirjastot, julkisuusperiaate, oikeus tiedon jakamiseen ja välittämiseen, ja itse sananvapaus ovat uhattuja. Uhattuja ovat myös tekijänoikeudet ja niistä varsinkin tekijän moraalinen oikeus tulla tunnustetuksi ja teoksen integriteetti.

Uhka sisältyy globaaliin markkinatalouteen, joka muuttaa ihmismielen ilmaukset tavaroiksi, eli sellaiseen muotoon että niitä voidaan ostaa ja myydä mutta ei jakaa. Uhkan syynä ei ole käänteentekevä tiedon digitalisointi eikä sen syynä ole Internet tai Internetin laaja uusi kirjasto, The World Wide Web. Digitaalitekniikka voi yhtä hyvin auttaa helpottamaan kuin rajoittamaan ja valvomaan pääsyä informaation äärelle. Valitettavasti rajoittamisen ja valvonnan suuntaus, jonka tarkoitus on lisätä yhtiöiden voittoja, on tässä vaiheessa voimakkaampi kuin tahto uudistaa ja laajentaa yhteistä kirjastoamme.

Informaation vapauteen kohdistuva uhka syntyy tiettyjen ideologisten ja poliitisten olosuhteiden yhdistelmästä:

Uhka on vältettävissä, lainsäätäjät ja hallitukset kykenevät vahvistamaan oikeutta tietoon, jos vain poliittinen tahto on riittävän voimakas. Nyt on aika luoda tämä poliittinen tahto.

Meidän on yhdessä muutettava EU:n tekijänoikeusdirektiivi [1] sellaiseksi, että se on sopusoinnussa Euroopan kansalaisten oikeuksien kanssa. "Pelasta tänään huominen pääsy tietoon!", vetoaa kirjastoseurojen eurooppalainen toimisto EBLIDA tekijänoikeusdirektiiviehdotuksen johdosta. Meidän kannattaa kuunnella kirjastojen suunnalta kuuluvaa ääntä. [2] Ovathan kirjastoihmiset informaation parhaimpia asiantuntijoita.

Kirjailijoiden, taiteilijoiden, tutkijoiden, journalistien ja muiden uuden tiedon tuottajien tulee kantaa huolta oikeudesta informaatioon ja puuttua asiaan. Toisaalta heidän täytyy ammattilaisina puolustaa omia etujaan. Pinnalle nouseva ja jo nyt hallitseva käsitys tekijänoikeuksista, joka luovuttaa kaikki olennaiset oikeudet "tekijänoikeuden omistajalle", hälventää kokonaan tekijän ja myyntimiehen välisen eron . Ranskalainen kirjailija- ja säveltäjäseura SACD [3]on ilmaissut tähän liittyvän huolensa terävästi vaatimuksessaan, että kirjalliset ja taiteelliset omistusoikeudet suljetaan kokonaan suunnitellun kansainvälisen investointisopimuksen (MAI) piiristä.

Tekijät, intellektuellit, kirjastoihmiset ja kansalaisaktivistit yhdistykööt voimansa eurooppalaisessa liikkeessä tiedon vapauden puolesta.

Demokraattisessa yhteiskunnassa ei ainoastaan tekijät ja tiedemiehet vaan jokainen ykityinen kansalainen on periaatteessa itsenäinen informaation omistaja ja käsittelijä. Mutta valitettavasti EU-direktiivin ja MAI-sopimuksen luonnoksissa ehdotetut tekijänoikeuksien ja henkisen omistusoikeuksien laajennukset tekevät kansalaisista pelkkiä tiedon kuluttajia, jotka saavat äänestää vain lompakolla. Demokratia voi ainoastaan elää siellä missä tietoa jaetaan, missä yhteisö tai koko yhteiskunta yhteisesti omistaa tietoa.

Yhteisesti omistamamme tiedon rajoja uhkaa kaupallinen invaasio. Vapaan tiedon olemassaolo on vaakalaudalla.

Perustuslain on suojeltava vapaata tietoa, tekijänoikeudellisesti suojatun aineiston käyttöä kirjastoissa ja Internetin uutta julkisuutta.

6. Poliittista voimaa yleiselle kirjastolle

Edellä on jo painotettu intellektuaalisen omaisuuden ja copyright-kysymysten poliittista luonnetta. Nämä kysymykset on syytä siirtää poliittisten puolueiden ja kansalaisryhmien päiväjärjestykseen. Niitä ei sovi unohtaa silloinkaan, kun esimerkiksi ammattiyhdistysliikkeessä keskustellaan talouden globalisaatiosta.

On myös tähdennetty, että intellektuaalista omaisuutta koskevat demokraattiset ratkaisut pitäisi etsiä kehittämällä edelleen yleistä kirjastoa. Kirjastoammattilaiset jakavat yleisesti sen käsityksen, että yhteiskunnan on pyrittävä "varmistamaan vapaa pääsy informaatioon ja tietoon sekä samalla säilyttämään oikeudenmukainen tasapaino tuottajien ja käyttäjien intressien välillä tekijän- ja muiden oikeuksien suhteen”. [4]

“Oikeudenmukaisen tasapainon” käsite on johtava periaate; se kertoo jotain sekä päämäärästä että keinoista. “Oikeudenmukaisen tasapainon” saavuttaminen merkitsee melkeinpä väistämättä vähittäistä evoluutiota, ei vallankumousta. Mutta siirtyminen “tietoyhteiskuntaan" muuttaa auttamatta myös poliittisen vallan rakennetta. Digitaalisen informaation äärellä tietoon ja demokratiaan liittyvät kysymykset johdattavat vaivatta pohdiskeluihin yhteiskunnassa vallitsevasta vallanjaosta.

Tällä hetkellä monissa maissa sorvataan uutta lainsäädäntöä informaation vapaudesta. Se informaatio, jota koskevat julkisuuslait, ei ole tekijänoikeussuojattu, eikä sitä lasketa intellektuaaliseen omaisuuteen. Sen sijaan siihen sovelletaan Jokamiehen oikeutta; se kuuluu ns. public domain-aineistoon. Periaatteessa tämä on tiedon aluetta, missä yksitysomistus ei aseta (tai sen ei pitäisi asettaa) mitään rajoja, vaan ainoastaan tarkoin määritellyt hallituksen salassapitosäädökset, ja yksityisen kansalaisen oikeus yksityisyyteen.

Tässä taas kirjasto ansaitsee huomiota aikaisempaa paljon enemmän. Valtion ja kansalaisyhteiskunnan välimaastoon sijoittuva yleinen kirjasto sopii poikkeuksellisen hyvin organisoimaan älykkäästi ja esittämään objektiivisesti kaikkea sellaista informaatiota, jota julkisuuslait koskevat. Tämä tarkoittaa poliittisen vallan luovuttamista kirjastolle. Ja miksi kirjasto ei voisi saada lisää poliittista valtaa? Loppujen lopuksi tässä on kysymys vallanjaosta. Miksi meillä ei voisi olla toimeenpanevan vallan, lakiasäätävän vallan ja tuomiovallan sekä neljännen valtiomahdin, lehdistön, lisäksi myös viidettä, nimittäin informaatiovaltaa? Mihin kannattaa investoida valtaa, ellei nimenomaan yleiseen kirjastoon? Ja eikö kirjasto olisi luontevin yhteistyökumppani informaatiovaltuutetulle, jolla on valta vaatia viranomaisten tai hallituksen salaaman informaation julkistamista? Missä muualla informaatiovaltuutetun toimiston pitäsi sijaita ellei juuri yleisessä kirjastossa?

Kirjoittanut: Mikael Böök
Englannista suomentanut: Leena Krohn

Viitteet:

[1] Proposal for a Directive on the Harmonisation of Certain Aspects of Copyright and Related Rights in the Information Society (10.12.1997) , ks. http://europa.eu.int/comm/dg15/en/intprop/intprop/1100.htm. Kyseisen siakirjan suomennos on saatavilla samasta osoitteesta.

[2] Save Future Access to Information Now! EBLIDA Position Paper on the proposed Directive on the harmonisation of certain aspects of copyright and related rights in the Information Society (March 1998).

http://www.kaapeli.fi/eblida/posharmo.htm (Ks myös ECUP-asiakirja "Kohti tasapainoista tietoyhteiskuntaa" osoitteessa http://www.kaapeli.fi/eblida/ecup/docs/1997/ecupfin.html)

[3] "A.M.I." c'est L'ENNEMI, SACD:n esite. Löytyy osoitteesta http://www.sacd.fr/

[4] Lainaus asiakirjasta "Leuvenin komunikea" eli 23 eurooppalaisen maan kirjastojohtajien julkilausuma 22. elokuuta 1998, löytyy websivulta http://www.lib.hel.fi/syke/julkaisut/kommunikea.htm. Toinen tärkeä kirjastopoliittinen asiakirja kesältä 1998 on "Kirjastojen rooli modernissa yhteiskunnassa", jonka europarlamentaarikko Mirja Ryynänen esitteli parlamentin Kulttuuri-, nuoriso- ja koulutusasioita sekä tiedotusvälineitä käsittelevälle valiokunnalle 21. heinäkuuta 1998. Mietinnön suomennos on saatavilla websivulta http://www.lib.hel.fi/syke/julkaisut/ryynanen.htm.